Kansallisteatterin Jääkuvia vie yleisönsä suoraan teatteritaiteen ytimeen. Teatterin konkarit näyttelivät tavalla, joka vei ainakin minut pitkäksi aikaa aivan sanattomaksi. Illuusio vahvasta vuorovaikutuksesta muuttui lähes sietämättömän voimakkaaksi. Jääkuvia on läsnäoloon perustuvan teatterin juhlaa.
Samanlaisen, lähtemättömän vaikutuksen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin läpimurtotyönä pidetty Jääkuvia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Teatteri Takomo kantaesitti näytelmän Töölön ratikkahallissa vuonna 1996. Tuolloin esityksestä välittynyt voimakas tunne yhteisöllisyydestä sai minut kiinnostumaan teatterista uudestaan toden teolla.
On väärin sanoa, että Smeds palaa Jääkuvissa juurilleen. Smeds on tehnyt aina näyttelijöiden, tai oikeammin yhteisön taidetta myös silloin, kun hänen omat epäilynsä ovat olleet voimakkaimmillaan kuten esimerkiksi monologinäytelmässä Palsa – ihmisen kuva, jossa hän esitti itse tämän synkän yksinpuhelun luovuuden loppumisesta.
Jääkuvien uudessa versiossa Smeds myös haastaa itsensä ja omat teesinsä kaiken turhuudesta. Nämä teesit hän on kirjoittanut roolin upeasti tulkitsevan Esa-Matti Longin esittämän maallikkosaarnaajan suuhun. Tämän maallikkosaarnaajan mielestä ihminen on täysin kyvytön oppimaan mitään tai muuttumaan.
Longin, Petri Mannisen, Taisto Reimaluodon, Pirjo Luoma-ahon ja Rea Maurasen huikeat roolityöt Jääkuvissa ovat väkivahva argumentti sen puolesta, että ihminen voi työstään ja eletystä elämästään myös jotain oppia. Viisikosta nuorin Long on syntynyt vuonna 1967 ja vanhin Mauranen vuonna 1949.
Smedsin teatteritaiteen peruskiviä ovat usko ja epäily. Kysymys ei ole uskosta tämän sanan perinteisessä mielessä, vaan luovuudesta ja sen epäilystä. Luovuutta ei ole ilman epäilyä. Tieteen puolella on tapana puhua kriittisyydestä, mutta henkiset prosessit, joilla uudet oivallukset taiteen ja tieteen piirissä syntyvät, ovat pohjimmiltaan luultavasti hyvin samanlaisia.
Tämän kummempaa selitystä ei vaadi esimerkiksi se, että pukusuunnittelusta vastanneet Smeds ja Heli Hynynen ovat pukeneet kapinoivaa 16-vuotiasta teinityöttä näyttelevän 56-vuotiaan Taisto Reimaluodon pinkkiin harsohameeseen ja TUL:n punaisiin painitrikoisiin.
Tällaisesta Jaakobin painista kasvaa myös Smedsin näytelmille ja ohjauksille ominainen humanismi. Smeds kuvaa hyvin terävästi, usein satuttavan naturalistisesti tämän maailman osattomia ja isättömiä. Näin luotu kuva meistä ihmistä on tosi aina raakuuteen asti, ja silti näistä kuvista välittyy myös syvä myötätunto ja myötäeläminen.
Osattomuudessa ei Smedsin maailmassa ole kysymys aineellisesta puutteesta. Jääkuvien ihmisiltä puuttuu mahdollisuus tai kyky aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Kajaanin kaudella vuonna 2001 Smeds kuvasi näytelmässä Huutavan ääni korvessa syrjäytyneen nuoren miehen tarkkanäköisesti ja tavalla, jonka merkityksen me olemme havahtuneet huomaamaan vasta nyt, kun sosiaalinen media kiehuu rasistista raivoa.
Smeds tekee teatteria tunteista, jotka säätelevät meidän käyttäytymistämme. Pahuudella on monet kasvot myös Jääkuvissa. Pirjo Luoma-ahon upeasti tulkitseman yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuseen ja epätoivoon oli helppo samaistua. Rea Maurasen mestarillisesti luoma hahmo aviomiehestä, joka tylysti raiskaa oman nuoren vaimonsa, meni selvästi yli psyykkisen kipukynnyksen.
Molemmat olivat kuitenkin hyvin terävästi piirrettyjä esimerkkejä siitä, mihin kyvyttömyys aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa johtaa. Tässä mielessä Jääkuvia on ajankohtainen puheenvuoro taiteilijalta. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja tekojen ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.
Toki läheinen tutustuminen lajikumppaneihin saattaa helposti epätoivon partaalle kenet tahansa, ei vain näytelmän uskonsa ihmiseen menttänyttä maallikkosaarnaajaa.
Smedsin kieli on rujon runollista. Vaikka tekstit ovat henkilökuvissaan naturalistisen tarkkoja, mukana on myös vahvoja metatasoja. Varmasti koko esityksen pysäyttävin kohtaus oli Maurasen tulkitsema tarina unissaan kävelevästä kolmivuotiaasta lapsesta, joka hukkuu jäitään luovaan Oulujokeen. Mielikuva pienestä pojasta, jonka jalat ovat uponneet syvälle pohjamutaan ja jonka hiuksia virtaava vesi huojuttelee kuin ahvenruohoa, oli riipaiseva.
Viimeisessä kohtauksessa päästään siihen, mistä tarinoiden ihmisillä kenkä puristaa. Petri Mannisen bravuurissa, pitkässä monologissa mies kertoo, miksi hän torjuu rakkauden. Se uhkaa hänen identiteettiä, heiveröistä minuutta. Eikä tietenkään ihan syyttä, todella voimakas rakastuminen muistuttaa kovasti psykoosia eli hulluksi tulemista.
Tästä epäilijän monologista siirrytään rakkauden korkeaveisuuseen huumorin kautta. Manninen ja Long esittävät meille teatterista, VR:n pikajunasta ja monesta muusta paikasta tutun kohtauksen. Manninen istuu väärällä paikalla, josta Long ajaa hänet pois omaa pääsylippuaan näkyvästi heilutellen
Tämän jälkeen saimme kokea riemastuttavan kohtauksen, jossa kupliva elämänilo ja läsnäolo näyttämöllä tulivat kirjaimellisesti ihan syliin asti ja saivat Mannisen pomppimaan näyttämöllä kuin mieltä vailla.
Jääkuvia on tyhjän tilan teatteria. Vain Lavaklubin suorakaiteen muotoisen näyttämön oikeaan laitaan asetettu pukuhuonenäkymä valaistuine maskeerauspeileineen antoi ymmärtää, mitä tuleman pitää.
Salme Salmenkallion esitykselle luomat äänimaisemat olivat upeita. Teemu Nurmelinin valoissa loistivat pohjoisen Suomen tähtitaivas ja elämän näyttämön ramppivalot.
Olen usein ajatellut, että Smeds on kuvataiteilija vailla vertaa. Nyt ei näyttämölle vyörytetty suuria kaapelikeloja, kuljettu 50-luvun nahkapohjaisissa monoissa eikä lykitty juttuun vauhtia puisilla porkilla kuten 22 vuotta sitten. Jotakin ”väärällä paikalla” istumisesta kertoi kuitenkin näyttämön seinälle ripustettu abstrakti maalaus kaikessa yksinäisyydessään.
Tieteessä uudet läpimurrot tehdään tiimityönä. Sama pätee myös taiteessa, mistä teatterin huikea ilmaisuvoima on paras esimerkki. Eikä toisista taiteilijoista ja läheistä ystävistä koostuva yhteisö ole tarpeeton edes kuvataiteilijalle tai kirjailijalle, vaan tuiki välttämätön edellytys kasvulle ja kehitykselle.
Tuskin Smeds on aivan sattumalta tarttunut näytelmissään taiteilija Kalervo Palsan traagiseen elämään tai kirjailija Timo K. Mukan kohtaloon näytelmässä Tabu.
Smeds selvästi vierastaa tapaa, jolla media ja julkisuus pyrkivät luomaan hänestä myyttistä taiteilijaneroa. Hän on muun muassa kieltäytynyt hyvin johdonmukaisesti haastatteluista.
Yhteisön merkitys korostuu Smedsin töissä. Esimerkiksi Mr. Vertigossa olivat tavallaan mukana myös ne Kansallisteatterin edesmenneet taiteilijat, jotka aika oli jo jättänyt.
Varmaa on se, että uusi versio Jääkuvista on samalla ystävyyden osoitus läheisille työtovereille, sellaisille loistaville näyttelijöille kuin Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Se on heille ja meille katsojille tehty.
Kansallisteatterin Lavaklubi: Jääkuvia
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds
Äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Pukusuunnittelu: Heli Hynynen ja Kristian Smeds
Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto
