Esityksen Siegfried Mikko Kauppila soittaa pianoa, tanssii, laulaa, näyttelee ja snorklaa Taideyliopiston Teatterikorkeakolun kokeellisessa näyttämätaideteoksessa. Kuva Santtu Salminen/Helsingin kaupunginteatteri
Heslingin kaupunginteatterin Siegfried on tekijöidensä mukaan näyttämötaideteos.
Käsiohjelmasta ei käy täysin selväksi, onko tämä teos myös
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevien tekijöiden opinnäyte.
Tekijöistä Mikko Kauppila esitteli ensi-illassa osaamistaan monipuolisesti. Hän tanssi, soitti pianolla klassista musiikkia ja näytteli.
Kauppila teki näyttämöllä vaikutuksen. Vielä oleellisempaa
oli minusta tietenkin se, että produktio oli selkeästi teatterille ominaisesti
yhteisön tekemä taideteos.
Kauppilan ja ohjaaja Katariina Havukaisen käsikirjoitus oli ajateltu ja laittoi myös minut katsojana ajattelemaan. Esitys herätti kysymyksiä vuorovaikutuksesta, tunteista ja ajattelusta. Mistä minuus ja tietoisuus oikeastaan syntyvät?
Kauppilan, Havukaisen ja valosuunnittelusta vastanneen Julia Jäntin yhteistyönä syntynyt Siegfried esittää tekijöidensä mukaan ei normatiivisen halun kuvia ja fantasioita: ”Tšaikovskin Joutsenlammen queer luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”.
Voiko sen enää selvemmin sanoa!
Esityksen fiktiivisiä hahmoja ovat Richard Wagneria palavasti rakastanut Baijerin kuningas Ludvig II ja säveltäjä Pjotro Tšaikovski, jonka seksuaalisesta suuntautuneisuudesta Venäjällä yhä kiistellään. Romantiikan ajan suuriin mestareihin kuulunut säveltäjä oli homo, mutta sitä ei Venäjän homopropagandalakien takia taida voida vieläkään maassa sanoa ääneen.
Nimensä esitys on saanut Jousenlampi baletin prinssi Siegfriedistä. Kauppilalle Sigfried tutkimusta pervosta ja sen mahdollisuuksista näyttämöllä.
Normatiivisella luokittelulla on taipumus latistaa sekä ilmiöitä että ihmisiä. Ihmisen seksuaalisuutta kuvaavien ilmiöiden määrittelyssä sanoihin liittyvät konnotaatiot, sivumerkitykset vielä voimistuvat.
Pervo on varmasti aivan kelpo vastine englanninkieliselle queer käsitteelle.
Normatiivinen, tai pitäisikö sanoa heteronormatiivinen puhe estetiikasta, on hanurista. Olen itse ollut teatterikriitikkona epäilemättä kiusallisen usein tällainen ”puhuva perse”. Tai ainakin Kauppilan ja hänen työryhmänsä tapa kuvata ilmiötä naurattaa minua yhä.
Tekijöiden queer oli aika ajoin myös hauskan ilkikurista. Kauppila muun muassa hukuttautuu onnettomasti rakastuneen prinssi Siegfriedin hahmossa isoon akvaarioon ilmaputken eli snorkkelin kanssa.
Tunteet ja ajattelu kulkevat käsi kädessä. Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Se on aivoissa tapahtuvien prosessien tulos. Nämä kognitiiviset prosessit ovat syy ja tietoisuus on seuraus.
Niin kutsuttu vapaa tahto, meidän seksuaalinen suuntautumisemme ja esteettiset mieltymyksemme noudattavat tätä marssijärjestystä. Omia kauneuskäsityksiä ei kannata nostaa ehdotoman totuuden jalustalle, koska ne eivät yleensä edes omia omia, vaan opittuja.
Kaikesta edellä kirjoitetusta käy varmaan selväksi, että Havukaisen, Jäntin ja Kauppilan Siegfried teki minuun vaikutuksen. Helsingin kaupunginteatterille pitää antaa tunnustusta siitä, että se on antanut foorumin ja resursseja näille teatteritaiteen tuleville tiennäyttäjille. Taide kehittyy vain kokeilujen kautta.
Siegfried, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa
Jarno Kolehmainen ja Jose Viitala tekivät välillä hartiavoimin töitä kiskoessaan suurta hirvisonnia näyttämölle. KuvaMika Haaranen/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Dramaturgi Elli SalonHirvimetsä on hieno teksti. Siinä on useita tasoja ja syvyyttä. Kuunnelmaversio Salon näytelmästä sai Sokeain kuunnelmapalkinnon vuonna 2016. Lappeenrannan kaupunginteatterissa Salon tekstistä on syntynyt Riko Saatsin ohjaamana ja dramatisoimana hieno tragikomedia.
Salo ymmärtää ja osaa kuvata sattuvasti ja
terävästi meidän miesten mielenmaisemaa. Käsiohjelmassa hän kertoo
kainuulaisista juuristaan ja siitä, miten syvällä hänen isänsä ja koko suku oli
ja on metsästyksessä ja eräkulttuurissa.
Vaikka itselleni hirvenmetsästys ja koko metsästyskulttuuri ovat minulle vieraita, Salon asiantuntemusta en esityksen aikana epäillyt kertaakaan.
Dramaturgiksi Salo on opiskellut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Sitä ennen hän opiskeli muun muassa venäläistä kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Ainakin minulle tuli näytelmää seuratessani vahva tunne siitä, että Salon isän ja muiden sukulaisten keralla suomalaisessa metsässä kulkivat tässä tarinassa myös Anton Tšehovin ja Leo Tolstoin oloiset eränkävijät.
Salo on lahjakkuus, jolta on lupa odottaa vielä paljon.
Ohjaaja Riko Saatsi leikittelee teatterin konventioilla. Saatsi on muun muassa tehnyt näytelmään lisäyksen, jossa näyttelijä Jarno Kolehmainen näyttelijä Jarno Kolehmaisen roolissa kertoo, miten kauppakeskus Iso-Kristiinan ja kaupunginteatterin läpi kulkee ikivanha hirvien vaellusreitti. Tässä tarinassa hirvet käyttivät osaavasti samaa hissiä, jolla teatterin oma väki piipahtaa alakerran marketeihin tai viinakauppaan ostoksille tarpeen tullen.
Myös teatterin neljättä seinää pyrittiin murtamaan monin tavoin. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän isä (Kolehmainen) ja poika (Jose Viitala) istuivat erätulen ääressä, laavun suojapressu levitettiin myös meidän yleisön ylle.
Saatsin napakka ohjaus kevennyksineen toimi kuitenkin Salon tekstin kanssa käsi kädessä. Salo käsittelee tekstissään suuria ja kipeitä aiheita, vanhenemista, luopumista, isien ja poikien välisiä suhteita ja sukupolvien välistä kuilua, jonka pohjalla on erilainen käsitys todellisuuden luonteesta.
Itku ja nauru ovat lähellä toisiaan. Tragikomedia
on usein tehokas tapa kuvat teatterin keinoin todellisuutta, jonka me pyrimme
tunnetasolla sitkeästi kieltämään. Nuorten tekijöiden tarinan keskiössä on
huoli luonnon, maapallon biosfäärin nopeasta tuhoutumisesta.
Kolehmainen ja Viitala tekivät hienoa työtä näyttämöllä. Nostin Kolehmaiselle monta kertaa olematonta hattuani, kun hän laukoi isän roolin repliikkeihin kuuluvat eri jäkälälajien vaikeat latinankieliset nimet takeltelematta.
Kohtaus, jossa Kolehmaisen näyttelemä isä luetteli jäkälien latinakielisiä nimiä ja Viitalan näyttelemä poika suomensi ne, on hieno oivallus Salolta. Jo varhaisissa eräkulttuureissa eläimet, kasvit ja jopa luonnonilmiöt pyrittiin nimeämään tarkasti. Se kertoo, ettei varhaisiakaan ihmisiä ohjannut taikausko, vaan rationaalinen ajattelu, ainakin toimeentulon kannalta oleellisilla elämänalueilla. Sama ilmiöiden ja asioiden tarkka luokittelu on edelleen myös meidän tieteellisen ajattelumme perusta.
Salon näytelmän isä ja poika elävät henkisesti kahdessa erilaisessa todellisuudessa. Salon hieno oivallus teroitti tässä ainakin minulle sitä, että ne, jotka huutelevat meille sieltä toisesta todellisuudesta, eivät kaikki ole oikeasti sietämättömän tietämättömiä tomppeleita.
Salo ei ole unohtanut juuriaan. Hän kuvaa tätä eri-ikäisten
miesten maailmaa tarkkanäköisesti ja lämmöllä. Ei ole tekijöiden vika, jos me
miehet sarvinemme näytämme teatterin kirkkaissa valoissa vähän samanlaisilta
kuin näytelmässä näyttämölle miehissä kiskottu 500-kiloinen hirvisonni.
Oivaltava oli myös Mika Haarasen lavastus, jossa avohakkuuraiskioksi parturoitu hirvimetsä on luotu näyttämölle kartonkirullien hylsyistä ja päätylevyistä. Näyttämöltä oli näin tavallaan suora yhteys Etelä-Karjalan ihmisten tärkeimpään syömähampaaseen, metsäteollisuuteen.
Luonto puhui näyttämöllä Ilkka Tolosen luoman äänimaailman kautta. Haarasen ja Topi Jukkalan valosuunnittelu tekivät näytelmän skenografiasta vaikuttavan kokonaisuuden.
Hirvimetsä
Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä
Käsikirjoitus
Elli Salo
Ohjaus ja dramaturgia Riko Saatsi (vierailija)
Lavastus Mika Haaranen
Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen (vierailija)
Äänitekniikka Olli-Pekka Pyysing
Valosuunnittelu Mika Haaranen, Topi Jukka
Näyttämöllä Jarno Kolehmainen,
Jose Viitala, Jani Kassinen
Tšehovin ajan Venäjän rakennemuutoksen häviäjä ja voittaja. Heidi Herala herkisteli ja antoi palaa oikein kunnolla keskeisessä Ranevskajan roolissa. Chike Ohanwe loisti ryysyistä rikkauksiin nousseen Lopahin roolissa. Kuva Stefan Bremer/Helsinkin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha on todella näyttävää teatteria. Ohjaaja Lauri Maijala vyörytti Anton Tšehovin tarinaa eteenpäin toinen toistaan upeampien näyttämökuvien avulla. Tämän visuaalisesti huikean kokonaisuuden mausti vielä Lauri Porran hieno musiikki.
Maijala ei käsiohjelmassa turhaan korosta lavastaja Janne Vasaman kanssa tekemänsä tiimityön merkitystä. Kirsikkatarha on jo seitsemäs näiden kahden lahjakkaan, nuoren polven teatterintekijän yhteinen projekti.
Huikean skenografian tekijöiden joukoon kuuluu tietenkin myös esityksen valot suunnitellut Mika Ijäs.
Mittasuhteiltaan Suomen suurin näyttämö on varmasti pelottava paikka kenelle tahansa ohjaajalle, lavastajalle, näyttelijälle tai muusikolle. Käsiohjelmassa Maijala kertoo produktion aikana näkemästään stressiunesta, painajaista, jossa oli totista maailmanlopun meininkiä.
Suuren näyttämön mittasuhteiden pelottavuudesta kertoo myös Ranevskajan roolin näytelmässä näyttelevä Heidi Herala työpäiväkirjassaan.
Itse jäin katsojana miettimään sitä, miten Tšehovin maalaamat kuvat pienistä ihmisistä sopivat näin massiivisiin kehyksiin.
Omaa sovitusta tehdessään Maijala ja dramaturgi Merja Turunen ovat mielestäni nähneet terävästi tämän klassikon ympärille reilussa sadassa vuodessa kertyneiden tulkintakerrosten läpi. Helsingin kaupunginteatterin Kirsikkatarha ei ole vain ajoittain humoristisesti kerrottu tarina yhden perheen tragediasta, vaan ennen muuta yksilötasolta lähtevä kuvaus suuresta yhteiskunnallisesta murroksesta ja sen vaikutuksista ihmisiin.
Tšehovin näytelmässä kuvaama yhteiskunnallinen murros alkoi Venäjällä maaorjien vapautuksella, joka toteutettiin tsaari Aleksanteri II:n valtakaudella vuonna 1961. Näytelmän roolihahmoista maaorjan poikana syntyneelle Lopahinille (Chike Ohanwe) uudistus antoi mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin. Kotiorjana koko elämänsä raataneelle, maattomalle Firstille (Seppo Maijala) uudistus merkitsi katastrofia, viimeisenkin vanhuudenturvan menettämistä.
Maijala korostaa tätä Tšehovin näytelmän yhteiskunnallista ulottuvuutta myös esimerkiksi ikuisen ylioppilaan Trofimovin (Tommi Eronen) roolissa. Kohtaus, jossa Trofimov puhuu Erosen suulla Venäjän köyhien ja maattomien asemasta oli yksi näytelmän vaikuttavimmista.
Venäjän modernisaatio, siirtyminen takapajuisesta feodalismista edes jonkinlaiseen demokratiaan epäonnistui traagisesti ja tämä epäonnistuminen vaikuttaa yhä myös jopa meidän, Venäjän keisarikunnan entisen provinssin asukkaiden elämään yhä.
”Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme”, Trofimov sanoo näytelmässä. Renevskajan tuskan lähde on lapsen kuolema. Hänen pieni poikansa hukkui kartanon mailla virtaavaan jokeen. Tragedia sitoo ja samalla eristää Ranevskajan tästä elämänsä kirsikkatarhasta.
Tämä elämäntragedia, syvä trauma on vienyt Ranevskajalta kyvyn sopeutua muutokseen. Tšehovin näytelmän ydinajatuksen rinnastaminen Venäjän nykytodellisuuteen on vähän liiankin ilmeistä.
Venäjän kollektiivinen trauma on siinä, ettei maassa ole pystytty koskaan käsittelemään maan kauheata historiaa. Esimerkiksi kansan enemmistön mielestä Josif Stalin on yhä yksi maan suurimmista ”tsaareista”.
Maijala suosii ohjauksissa hyvin fyysistä näyttelemistä. Kirsikkatarhassa meno äityi välillä melkein mesomisen puolelle. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti esimerkiksi kirjanpitäjä Jepihodovin roolissa, jossa Eero Saarinen sai juosta varmaan välillä maitohapoille asti.
Maijala osaa olla yhä myös ilkikurinen. Teatterin sisäpiirin vitsien piikkiin menivät epäilemättä esimerkiksi 80-luvulla syntyneen Maijalan kuittailut kasarisukupolvelle. Minua nauratti aidosti myös näytelmän ensimmäisen kohtauksen ”horkkanäytteleminen”.
Teatteriperheen vesana Maijala on varmasti nähnyt ja myös tehnyt teatteria enemmän kuin mikään laki vaatii. Käsiohjelman mukaan Maijala on vasta 32-vuotias. Uuden luominen ei vain oikeuta, vaan myös vaatii totuttujen tulkintojen rikkomista. Näin syntyy raikas ja ajatuksia herättävä tulkinta vanhasta ja tuhansilla tulkinnoilla kanonisoidusta klassikosta.
Maijala on ohjaajana ollut nyt Tšehovinsa kanssa mestariluokalla. Pidot senkun paranevat. Ero Maijalan muutama vuosi sitten KOM-teatterille ohjaaman Kolmen sisaren suhteen ennustaa tulevalta pelkkää hyvää. Jotta voisimme elää nykyisyydessä, meidän on lunastettava menneisyytemme. Niinpä!
Anton Tšehov: Kirsikkatarha
Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 28.2. 2019
Suomennos Martti Anhava
Ohjaus Lauri Maijala
Sävellys Lauri Porra
Lavastus Janne Vasama
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Valosuunnittelu Mika Ijäs
Äänisuunnittelu Kai Poutanen
Naamiointi ja kampaukset Jaana Nykänen
Dramaturgi Marja Turunen
Rooleissa Heidi Herala, Emilia Sinisalo, Sonja Kuittinen, Aino Seppo, Unto Nuora, Kari Mattila, Chike Ohanwe, Eero Saarinen, Heikki Ranta, Jouko Klemettilä, Seppo Maijala, Niila Vasama
Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.
Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.
Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.
Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.
Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten
sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa.
Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys
elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä
voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen
tuli.
En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.
Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli
aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.
Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan
pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on
siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.
Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.
Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.
Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.
Helsinki Dance Company
Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens
Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019
Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee
Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä
Valosuunnittelu Eero Aaltonen
Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell
Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä
Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen
Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen
Eppu Pastinen näytteli suurella sydämellä Runarin roolin. Milla Kaitalahden tulkitseman Kyllikin tarina on mukana ohjaaja Sirpa Riuttalan säveltämissä lauluissa. Pinja Ruokolaisen maskeeraukset ovat hienoa työtä. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri
Lappeenrannan kaupunginteatterin Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista on hieno valinta teatterin ohjelmistoon. Jussi Kylätaskun vuonna 1974 Kotkassa kantaesitetty näytelmä on yhä hämmästyttävän ajankohtainen.
Kylätasku pohtii näytelmässään
kahden 50-luvulla tapahtuneen, nuoriin naisiin kohdistuneiden henkirikosten syitä
ja seurauksia. Näytelmän kuvaukset massahysteriasta, lynkkausmielialasta,
ahdasmielisyydestä ja räikeästä kaksinaismoraalista ovat kuin tätä päivää.
Käsiohjelma ei kerro, kuka on sovittanut Kylätaskun näytelmän Lappeenrannan näyttämölle. Ohjaaja Sirpa Riuttalan näkökulma tähän klassikkonäytelmään on raikas ja rohkea. Oikeastaan näytelmän kaksi ensimmäistä kohtausta antoivat katsojalle luvan odottaa jopa enemmän kuin mihin toteutuksessa lopulta päästiin.
Uskonnollista ahdasmielisyyttä ja miesten kaksinaismoraalia kuvataan teatterissa myös komiikan keinoin. Riuttalan tulkinnassa Runarin ja Kyllikin miehet ovat korostetun koomisia. Kyllikin seksuaalisesta hyväksikäytöstä epäily Kirkkoherra on Lappeenrannan versiossa Sirkka Kapeelahti ja häntä näyttelee Anna Andersson. Kylän kukkoa tunkiolla Heikki Härkälää näyttelee Vilma Putro, joka teki ensi-illassa tästä näytelmän häntäheikistä huikean roolityön.
Sukupuolirooleilla leikittelyllä on teatterissa pitkät perinteet. Varsinkin naisiksi pukeutuneet miehet koetaan koomisiksi, mutta sama tulkinta pätee yleensä myös miehiksi pukeutuneisiin naisiin. Tarinan alussa vasta 13-vuotiaan Kyllikin raiskausta yrittävän kauppias Paavo Kiisken (Willehard Korander) ”koomisuutta” korostettiin näytelmässä perisuomalaisella humalalla.
Tässä kontekstissa oli helppo myös tulkita Kyllikin isän Jaakko Laihon (Seppo Kaisanlahti) rooli kaikessa dogmaattisuudessaan ja kaksinaismoraalissaan koomiseksi hahmoksi.
Ohjaajana Riuttala rikkoo ja
haastaa ensemblensä kanssa teatterin traditioihin kuuluvia ajatustapoja ja
pinttymiä aivan tietoisesti. Katsojan näytelmän ristiriitaisten viestien
tulkitseminen laittoi helposti hieman ymmälle. Toki näytelmä varmasti antoi
meille itse kullekin ajattelemisen aihetta ja näytelmän vaikuttava alku
samaistumisen kohteita, mutta se tärkein, vuorovaikutus katsojien ja tekijöiden
välillä jäi ehkä hieman vajaaksi.
Kylätaskun näytelmä ei kerro vuonna 1953 suohaudasta surmattuna löytyneen Kyllikki Saaren tarinaa, vaan se on korostetusti Runar Holmströmin tarina. Holmströmiä epäiltiin vuonna 1959 tapahtuneen Tulilahden kaksoismurhan tekijäksi. Kahden nuoren naisen murhat jäivät lopulta selvittämättä, koska Holmström surmasi itsensä tutkintovankilassa.
Kylätasku kirjoitti psykologisen draaman yhteisödynamiikasta, Runarin kaltaisen peräkammarin pojan kokemista nöyryytyksistä, jotka voivat pahimmillaan johtaa hirmutekoihin. Jouko Turkan ohjaaman näytelmän kantaesitys Kotkan teatterissa vuonna 1974 oli silloin vuoden ehkä puhutuin teatteritapaus.
Toisaalta Kylätaskun näytelmä on juuri sellainen teksti, joita mieskirjailijat kirjoittivat 70-luvulla pääasiassa naisista koostuvalle yleisölle. Siksi Riuttalan lavea lähestymiskulma näytelmän tarinaan on väistämättä aiheuttanut myös dramaturgisia ongelmia. Eppu Pastinen näytteli ensi-illassa Runarin roolissa niin sanotusti vereslihalla, mutta silti roolihahmo jäi ohueksi. Milla Kaitalahden näyttelemä nuori Kyllikki piti etsiä Kaitalahden tulkitsemistaan lauluista.
Dramaturgiset ongelmat näkyivät
ensi-illassa kohtausten ajoituksessa. Esitys jäi välillä polkemaan paikallaan.
Toki Kylätaskun näytelmä on dramaturgisesti haastava teksti. Olen nähnyt siitä Turkan Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1996 ohjaaman sovituksen ja ainoa muistikuva tuosta näytelmästä on se, että Kyllikkiä näytteli Kati Outinen.
Riuttala on tuonut näytelmän
Kyllikin esiin tekemällä Runarista ja Kyllikistä musiikkinäytelmän. Musiikki
perustuu Riuttalan omiin sävellyksiin. Musiikki nosti näytelmän uudelle tasolle
ja se toimi.
Lasulujen sanat ovat Kylätaskun tekstiä ja niihin on olemasssa myös Caj Shydeniuksen säveltämä musiikki. Ensi-illassa Jani Polan sovittamat Riuttalan sävellykset olivat sellaista suomalaisen musiikkiteatterin peruskauraa. Kyllikin roolissa laulaneen Kaitalahden tulkinnat olivat oikein kauniita ja pahimmillaankin näytelmän musiikkiosuudet herättivät minussa vain lievää kiusaantumista.
Mutta se on varmasti ihan oma
häpeä. Olen tullut jollakin tavalla allergiseksi kaikelle, mikä kuulostaa
suomalaiselta viihdemusiikilta.
Musiikkiteatterille välttämättömän koreografian on suunnitellut Sanna Salama. Myös Salama leikitteli koreografiassaan sukupuolirooleilla. Ehkä suurimman vaikutuksen teki kuitenkin esityksen alussa Elina Raasakan huima akrobatia köyden varassa.
Kehuja ansaitsee myös Samuli Hallan lavastus. Lappeenrannan kaupunginteatterin suuri ja varmasti hankala tila oli nyt hyvin hallinnassa näyttämön teatteritekniikan ja hyvin ajateltujen lavasteratkaisujen avulla.
Runar ja Kyllikki- laulu kielletyistä iloista on suuri satsaus kaupunginteatterilta. Joukot on saatu näyttämölle tekemällä yhteistyötä Taidekoulu Estradin kanssa. Lauluvoimaa esitykseen on saatu ottamalla Ulla Kiisken rooliin Nuttama Talasmo. Samoin kuoroon ja kylänväkeä esittäviin tansseihin väkeä näyttämölle on ilmeisesti saatu juuri Estradin lahjakkaista oppilaista.
Runar ja Kyllikki – laulu kielletyistä iloista
Lappeenrannan kaupunginteatterin ensi-ilta
23.2.2019
Käsikirjoitus: Jussi Kylätasku
Ohjaus ja sävellys: Sirpa Riuttala Koreografia: Sanna Salama (vierailija) Musiikin sovitus ja johto: Jani Pola (vierailija) Lavastus: Samuli Halla Puvut: Päivi Hanttu-Lindström Valosuunnittelu: Timo Hämäläinen Äänitekniikka: Tomi Aronen, Kimmo Pasanen Kampaukset ja maskeeraus: Pinja Ruokolainen, näytöksissä apuna Milma Kiviranta Tarpeisto: Sirpa Tervo Videotekniikka: Kimmo Pasanen Köysiakrobatia: Elina Raasakka Rooleissa: Eppu Pastinen, Marjatta Linna (vierailija), Milla Kaitalahti (vierailija), Anna-Kaisa Makkonen, Johanna Ahonen (vierailija), Vilma Putro, Seppo Kaisanlahti, Anna Andersson, Jussi Lankoski (vierailija), Willehard Korander, Jussi Johnsson, Nuttama Talasmo Kuorossa: Heidi Harju, Sari Kanerva, Elina Raasakka, Iida Rui, Milla Tielinen Orkesteri: Jani Pola, Jarkko Palokas, Susanna Syrjäläinen Lehdistökuvat Aki Loponen
Mount Everet on arvoituksellinen, psykologien trilleri. Katsojan pitää itse päättää, tapahtuvat ko näytelmän huimat ja traagiset käänteet todellisuudessa vai vain tarinan minäkertojan päässä. Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri
Q-teatterin Mount Everest on psykologien trilleri. Syvä masennus vertautuu siinä kiipeämiselle maailman korkeimmalle vuorelle. Näytelmä yrittää kuvata sitä, mitä meidän aivoissamme tapahtuu.
Siksi Mount Everest on myös luovuuden kuvaus. Vaikka kiipeäminen on pahimmillaan äärimmäisen tuskallista, jokin pakottaa ainakin osaa meistä kiipeämään yhä uudestaan. Varmasti Mount Everest on myös käsikirjoittajansa Antti Hietalan näköinen näytelmä.
Psykologinen trilleri on näyttelijöiden teatteria. Koko tarinan vaikuttavuus perustuu näyttelijäntyöhön ja Q-teatterin Mount Everestissä näyteltiin hengästyttävällä tavalla.
Allegoria oli osuva. Hapen puute niin sanotulla kuoleman vyöhykkeellä, noin 8000 metrin korkeudella aiheuttaa sekavuutta ja johtaa ennen pitkään kiipeilijän tuskallisen kuolemaan, jos vuorelta ei palata takaisin alas ajoissa.
Siltä, henkeä ahdistavalta, pieneltä kuolemalta myös syvä masennus tuntuu. Se vie kyvyn toimia.
Alipaine sekoittaa kehon nestetasapainon ja etenkin keuhkoihin ja aivoihin alkaa kertyä kudosnestettä. Vuoristotaudin oireita voidaan lieventää lääkkeillä ja hapenpuutteen aiheuttamaa sekavuutta lisähapella. Kuolemanvyöhykkeellä kyse on kuitenkin aina lopulta ajasta.
Myös masennuksen oireita hoidetaan lääkkeillä. Toipuminen vaatii myös aikaa, mutta se, miten ihminen palaa tuolta kylmältä ja yksinäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä on jopa tuon kaiken kokeneille arvoitus.
Hietalan Mount Everest on arvoituksellinen trilleri. Katsojan pitää itse ratkaista, onko näytelmän kuvaama rikos tapahtunut todellisuudessa, vai onko se vain näytelmän kokijan (Minna Haapkylä) harhaisen mielen luoma illuusio.
Psykoanalyysi kiehtoi heti toisen maailmansodan jälkeen elokuvan tekijöitä. Ihmisen mielessä piilevälle kyvylle suorastaan käsittämättömään pahuuteen piti löytää selitys.
Hietala tutkii näytelmässään tätä tiedostetun ja tiedostamattoman, tajunnan ja alitajunnan suhdetta. Tarina on kuin suoraan Freudin traumateoriaa käsittelevästä oppikirjasta. Arvoitukselliset rikokset, joita tarkastellaan päähenkilön tajunnanvirran kautta, ovat lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja murha.
Minulle näytelmän juoni toi heti mieleen sellaiset elokuvat kuin Fritz LanginNainen ikkunassa ja Alfred HitchcockinTaikaikkuna. Myös toteutus oli hyvin elokuvamainen. Kohtauksesta toiseen siirryttiin ilman siirtymäaikaa pimentämällä koko teatterisali hetkeksi.
Q-teatterin Mount Everest on hyvällä tavalla vanhanaikainen produktio. Psykologisen trillerin uskottavuus perustuu lähes täysin hyvään näyttelijäntyöhön ja tässä suhteessa Hietala on oman käsikirjoituksensa ohjaajana saanut mitä tilasi. Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen, Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä näyttelivät hengästyttävän hienosti.
Haapkylän roolityö on saanut monet kriitikot lankeamaan loveen. Haapkylän läsnäoloa näyttämöllä ei todellakaan jättänyt kylmäksi, mutta ennen kuuta Mount Everest oli teatterielämyksenä kypsä ja hallittu kokonaisuus, lajityypissään lähes täydellinen taideteos.
Ohjaajana Hietala on ollut sanojensa mittainen taituri. Varmasti oman panoksensa hyvin toimivalle kokonaisuudelle on antanut näytelmän dramatisoinut Jani Volanen.
Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen lavastus ja valosuunnittelu antoivat näyttämöllä fyysiset puitteet ihmisen mielen kahdelle eri puolelle.
Musiikista ja äänisuunnittelusta vastanneen Kasperi Laineen loistoideoihin kuului otaksuttavasti esimerkiksi se paukahtava ääni kohtauksia erotavan pimennyksen aikana. Temppu vei ainakin minulta ajan tajun niin tehokkaasti, että kokemus elokuvan omaisesta leikkauksesta kohtauksesta toiseen vain vahvistui.
Vuoristokiipeilykohtaukset olivat komeita. Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava on loihtinut niihin jostain aidot ja sellaisina kalliit vuorikiipeilijöiden varusteet.
Q-teatterin näytelmävalintojen keskeisenä ideana on jo vuosia ollut yllätyksellisyys. Teatterien edellinen ensi-ilta Arki ja kauhu oli huikea komedia. Nyt näimme terävän psykologisen trillerin. Teatterin katsojana ei voi kun kiittää tästä valitusta linjasta. Mitähän seuraavaksi?
Q-teatteri
Mount Everest
Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala
Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen
Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri
Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.
Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.
Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?
Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.
Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.
”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.
Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.
Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.
Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.
Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.
Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.
Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.
Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista
Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.
Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.
Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.
Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.
Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.
Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.
Ihminen on erehtyväinen.Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.
Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.
Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.
Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?
Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.
Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.
Kansallisteatteri
Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä
Käsikirjoitus Pirkko Saisio
Ohjaus Laura Jäntti
Musiikki Jussi Tuurna
Koreografia Janne Marja-aho
Lavastus Kati Lukka
Puvut Tarja Simone
Naamiointi Jari Kettunen
Valot Morten Reinan
Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti
Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen
Jussi Lankoski on sanataiteen nuori kyky. Kosto-esityksen välikkeinä toimineissa juoksuharjoituksissa näyttämölle pääsi myös näyttelijä ja koomikko Jussi Lankoski. Kuva Antero Halttu
Helsingin Kalliossa asuva koomikko, lausuja ja näyttelijä Jussi Lankoskion epäilemättä rohkea poika. Hän ei ole epäröinyt ottaa kiinni sanasta miestä ja härkää sarvista.
Kaksi vuotta sitten kuollut Jouko Turkka oli mies, joka herättää yhä tunteita. Turkka oli sekä dramaturgina, ohjaajana että kirjailijana herra suorasuu, joka pikimustan huumorin ja paradoksien kautta koetteli ja koettelee yhä ainakin meidän hänen aikalaistensa hermoja.
Lankoski on tehnyt Turkan teksteistä lausuntaesityksen Kostaja. Esityksessä on mukana lukuja Turkan kirjoista Aiheita, Selvitys oikeuskanslerille ja Häpeä.
Turkan kirjallinen tuotanto jäi määrältään vähäiseksi. Turkan tekstien merkitystä eivät aikalaiset ole silti ainakaan väheksyneet. Vuonna 1982 ilmestynyt esikoiskirja Aiheita palkittiin J.H. Erkon kirjallisuuspalkinnolla. Vuonna 1994 ilmestynyt Häpeä oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.
Selvitys oikeuskanslerille ilmestyi vuonna 1984 keskellä Teatterikorkeakoulun opetuksesta syntynyttä kriisiä. Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka kiteytti tämän kirjan ominaislaadun lauseeseen: ”Selvitys oikeuskanslerille on niin kauhea kirja, että tukka nousee pysyvästi sikkaralle pystyyn”.
Me saimme viime torstaina siten kuulla harvinaisen tiukkaa tekstiä Lappeenrannan Kulttuuritila Nuijamiehessä.
Lankoski valittiin vuonna 2016 Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi. Kostossa minuun teki vaikutuksen esitystavan tiukka rajaus. Tarinointi leiritulen ääressä on varmasti vanhin esittävän taiteen muoto ja Lankoski pitäytyi hienosti tässä muodossa.
Dramatisoinnin ja esittämisen puolelle mentiin vain eräänlaisina välikkeinä toimineissa kohtauksissa, joissa imitoitiin Turkan opetusmetodeihin Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön lehtorina ja myöhemmin rehtorina käyttämiä fyysisiä harjoituksia.
Nämä välikkeet myös naurattivat vieressäni eturivissä istunutta Peter Sairasta, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa Turkan oppilaana. Vitsi meni perille.
Siitä on aikaa kun itse luin nämä Turkan kirjat. Lankoski esitys nosti tuon kolme vuosikymmentä sitten luetun hyvin muistin kätköistä melkein kielen päälle. Turkan lause etenee paradoksien kautta. Samalla se läpivalaisee ainakin meidän aikalaisten illuusiot omasta erinomaisuudestamme tehokkaasti. Meidän moraalinen selkärankamme näyttää tässä läpivalaisussa kovin huterolta.
Varsinkin Turkan pohdinnat 80-luvun alussa kaksi lasta tappaneen ja lasten ruumiit polttamalla hävittäneen pedofiilin teosta ja sen mahdollisista motiiveista on tekstiä, jolta silmien lisäksi haluaisi sulkea myös korvansa.
Turkan teksti on niin ilmaisuvoimaista, ettei se kaipaa tuekseen retoriikkaa tai tulkintaa.
Koomikkona Lankoskea on epäilemättä kiehtonut myös Turkan mustaakin mustempi huumori. Hän avasi Turkan tarinoiden tätä puolta kertomalla anekdootin esityksen synnystä.
Turkka oli juuri kuollut, kun Lankoski valmisteli esitystä. Kustantaja pyysi häntä kääntymään Turkan pojan Juha Turkan puoleen, kun hän kysyi, kenellä on oikeudet teksteihin.
Lankoski tapasi Juha Turkan Kallion Karhupuistossa. Juha puhui hänen mukaansa täsmälleen samalla intonaatiolla ja Pirkkalan murteella kuin isänsä. Lisäksi Juha on aivan isänsä näköinen, mutta tätä lähes päätään pidempi.
Intonaation ja ulkonäön lisäksi isää ja poikaa yhdisti samanlainen huumorintaju. Juha Turkka ilmoitti tapaamisessa, että Lankoski saa luvan esittää tekstit, vaikka ne ovat täyttä paskaa.
Ainakin minua on aina kiehtonut Turkan pohjoishämäläinen huumorintaju. Asiaan vihkiytymättömän korvissa se voi kuulostaa välillä turhan krouvilta. Miten esimerkiksi tamperelainen (mies) kiittää oikein hyvästä ruuasta: ”Ei tää nyt niin pahaa ole!”
Kahden, uuden sukupolven taiteilijan Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen näytelmä Turkka kuoleenosti Jouko Turkan kasvatusmetodit ja johtajakauden Teatterikorkeakoulun rehtorina jälleen keskustelun keskiöön.
Turkka ei ollut yhden totuuden ihminen, ei varsinkaan itselleen. Minusta Lankoski on oivaltanut tämän erinomaisesti. Tätä todistaa myös lausuntaesityksen monimielinen nimi Kosto.
Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.
Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.
Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.
Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.
Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.
Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.
Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.
Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.
Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.
Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.
Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.
Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.
Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.
Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.
Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.
Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.
Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.
Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.
Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.
Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.
Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.
Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä
Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen
Lavastus Antti Mattila
Puvut Elina Kolehmainen
Valot Mika Ijäs
Ääni Eradj Nazimov
Naamiointi Milja Mensonen
Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen
Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla kohtauksessa, jossa näytelmän Jouko Turkka on juuri promovoitu Teatterikorkeakoulun kunniatohtoriksi. Kuva Carolin Büttner/Tampereen Teatterikesä
”Oikeassa oleminen on helppoa. Ei tarvitse kuin olla samaa mieltä kuin kaikki muutkin ovat.”
En voi tietenkään tietää ovatko Ruusu Haarlan mainiosti imitoiman roolihahmo sanat suoraa Jouko Turkan kynästä. Todennäköisesti ovat, sillä näillä kahdella lauseella tämä näytelmän Turkka määrittelee Teatterikoulun taistolaiskauden syvimmän olemuksen pätevästi.
Käsikirjoituksen kirjoittaneen Ruusu Haarlan mukaan roolihahmon suuhun kirjoitettu repliikki ei ole lainaus Turkalta, vaan hänen itsensä keksimä.
Joukossa tyhmyys tiivistyy ja sama pätee ajan myötä varmasti myös Haarlan esittämän roolihahmon toteamukseen ”pillunhajuisesta feminismistä.”
Haarla ja Julia Lappalainen ovat lähteneet kaatamaan suomalaisen teatteri keskeistä toteemia. Kaksikko on työstänyt dokumenttiteatteria Jouko Turkasta ja Teatterikorkeakoulusta Turkan johtajakaudella.
Tampereen teatterikesässä nähdyssä kantaesityksessä Turkka kuolee kaksikon työ oli kuitenkin vielä kovin vaiheessa.
Turkasta ja Turkan johtamasta Teatterikorkeakoulusta on tehty kirjoja ja valtava määrä lehtiartikkeleita, sähköisesti dokumentoituja haastatteluja ja juttuja. Haarla ja Lappalainen ovat käyneet tämän aineiston läpi ja täydentäneet sitä aikalaisten haastatteluilla.
Tekijöillä ei ole kuitenkaan ollut vielä malttia tai aikaa surmata rakkaimpiaan. Todelliset löydöt haastateltujen henkilöiden terävät havainnot hukkuivat usein löysään artikulointiin ja kokonaisuuden kannalta toisarvoisiin sitaatteihin.
Tekijät ovat käyneet huolella läpi kysymykset kuka, missä, milloin ja mitä? Yksi kysymys jäi kuitenkin leijumaan ilmaan vielä senkin jälkeen, kun esitys oli päättynyt. Miksi?
Yhden vastauksen tähän kysymykseen Ruusu antaa jo esityksen alussa, kun hän esittelee itsensä ja kertoo omasta isänkaipuustaan ja isänsä isänkaipuusta.
Tätä esityksen psykologista lähestymiskulmaa ei ole mitään syytä väheksyä. Haarlan taiteilijasuvun kompleksiset isäsuhteet eivät ole vain yhden perheen sisäistä draamaa. Myytti kaikkivoipaisesta isästä on myös elimellinen osa meidän yhteistä kristinuskosta lähtevää kulttuuriamme, joka kielen kautta ohjaa myös meidän ajatteluamme.
Kysymys auktoriteettien kaipuusta on myös täysin relevantti tämän päivän poliittisessa todellisuudessa. Minusta Haarla ja Lappalainen ovat ihan oikeilla jäljillä kysyessään, miksi Suomen kaikkein terävimmällä älymystöllä on taipumus nostaa sankareikseen Jouko Turkan ja Pentti Linkolan kaltaisia miehiä.
Haarla ja Lappalainen ovat tehneet dokumenttiteatteria kieli keskellä suuta, eikä ihme. Turpiin on tullut jo ennen ensi-iltaa. Helsingin sanomat aloittivat uuden keskustelun Jouko Turkasta julkaisemalla Saara Pakkasvirranhaastattelun, jossa tämä suomalaisen teatterin ikoni todistaa, ettei Turkka ollut mikään naistenvihaaja.
Aamulehti lisäsi löylyä elokuussa Tampereen teatterikesän alla julkaisemalla teatterin grand old ladyn, Eila Roineenhaastattelun, jossa Roine suitsuttaa Turkan ylivertaista lahjakkuutta ohjaajana.
Eikä Roineen kanssa voi olla erimieltä. Turkan Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa on myös yhä hyvässä muistissa tämän blogin kirjoittajalla. Teatterielämys, joka yhä hakee vertaistaan.
Teatterikorkeakoulun johtajana Turkka oli auktoriteetti, mutta ei autoritäärinen johtaja. Tästä todistaa, toisin epäsuorasti, tekijöiden näytelmään ottama näyttelijä Katja Kiurun haastattelu. Kiuru kuvaa haastattelussa ryhmädynamiikkaa tilanteessa, jossa ennalta toisiaan tuntemattomat ihmiset muodostavat ryhmän ilman ulkopuolisen auktoriteetin ohjausta.
Ryhmä valitsee keskuudestaan syntipukin, jonka kontolle ryhmän sisäiset ongelmat voidaan kaataa. Kiurun vuosikurssilla syntipukiksi valikoitui Kiuru. Katsojana minun mieleeni hiipi kyllä epäilys, että ryhmällä oli jatkuvasti myös toinen Turkka-niminen syntipukki.
Toisaalta me tiedämme, että vallalla on taipumus turmella vallan käyttäjä. Haarla ja Lappalainen eivät kuitenkaan pääse vallankäytön analyysissa niin pitkälle, että uskaltavat tehdä suoria väittämiä sen suhteen. Se kuitenkin kävi selväksi, että Turkan suuriin synteihin kuuluu Jussi Parviaisen kaltaisen paskiaisen värvääminen Teatterikorkeakoulun opettajaksi.
Itse olen vakuuttunut ainakin siitä, että Turkka vihasi, jos ei naisia, niin takuuvarmasti laiskuutta, vetelää minäkeskeisyyttä ja narsismia, jossa omat epäonnistumiset tai paha olo katsotaan aina jonkun toisen syyksi.
Suhtauduin etukäteen ikävän ennakkoluuloisesti Haarlan ja Lappalaisen näytelmään jo sen nimen perusteella. Näytelmän nähtyäni tekee mieli kannustaa tekijöitä kaikin tavoin. Haarla ja Lappalainen tekevät esityksessään ihan oikeita ja relevantteja kysymyksiä.
Yksimielisyyttä kannattaa karttaa myös teatteritaiteen kentällä kuin ruttotautia. Vain väärässä oleva voi tehdä oikeita kysymyksiä, ja löytää uuden totuuden, kuten näytelmän Turkka esityksen alussa opettaa.
Turkka kuolee ei keskeneräisenä teoksena ollut kaksista teatteria. Vuoden teatteritekona nuorten naisten rohkeaa avausta voi perustellusti pitää. Myös Tampereen teatterikesän taiteellinen johto ansaitsee kiitosta rohkeudesta. Juuri tällaiset avaukset tekevät Tampereen festivaalista merkityksellisen.
Näytelmä on mahdollista nähdä syksyllä Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamon näyttämöllä.
Blogiin on tehty 14.8.2018 selventävä korjaus toisen kappaleen jälkeen. Ruusu Haarlan mukaan roolihahmon näytelmän alussa lausuma repliikki ei ole lainaus, vaan Haarla on kirjoittanut sen itse.
Turkka kuolee
Esityskonsepti ja käsikirjoitus: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla
Ohjaus: Ruusu Haarla
Näyttämöllä: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla
Valosuunnittelu: Fabian Nyberg
