Michael Baranin Hitler ja Blondi on koronavuoden merkittävin teatteriesitys – loistava käsikirjoitus tiivistää puoleen toistat tuntiin populismin nousun ja uhon tavalla, joka kylmää selkäpiitä – populismi on kauhukomedia vailla loppua


Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle.  Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.

Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.

Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.

Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.

Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.

Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.

Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!

Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.

Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.

Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.

Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.

Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?

Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.

Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.

Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.

Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.

Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.

Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.

Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.

Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.

Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.

Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.

Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.

Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.

Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.

Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.

Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.

Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.

Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.

Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.    

Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.

Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.

Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.

Hitler ja Blondi

Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti

Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen

Tuottaja Heidi Kollanus

Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen