Avainsana: Ima Iduozee

Ima Iduozeen koreografia on älykästä ja voimakasta – Bonfire palaa kuin elämän liekki

Homo sapiens syntyy lajina Justus Pienmunnen upeasti tanssimassa kohtauksessa. Kuva Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Juuri tällaista esittävän taiteen pitää olla: rohkeaa, ilmaisuvoimaista ja elämyksellistä.

Helsinki Dance Companyn Bonfire: The wandering bands of storytelling sapiens liimasi ainakin minut reiluksi tunniksi Studio Pasilan penkkiin kiinni. Hyvä kun muistin hengittää.

Koreografi Ima Iduozeen liikekieli on hyvin ilmaisuvoimaista. Tanssijana Iduozee on palkittu muun muassa Kritiikin Kannuksilla ilmaisusta, jonka juuret ovat breakdancessa. Myös koreografina hän saa tanssijoidensa liikekieleen katutanssin räjähtävää energisyyttä.

Eräässä videoidussa haastattelussa Iduozee muistuttaa, ettei taiteen tehtävä ole vain tuottaa elämyksiä, vaan myös sivistää ihmisiä. Se on rohkeaa puhetta nuorelta taiteilijalta.

Ainakin minua Bonfiressa viehätti se kirkas ajatuksenjuoksu, joka kulki punaisena lankana kaiken esittämisen taustalla. Vain tunnin kestäneen esityksen aikana käytiin läpi ihmiskunnan lyhyt historia alusta loppuun, elämän tarkoitus ja kulttuurimme uskonnollisen perustan keskeiset symbolit.

Iduozee on ottanut missionsa yleisönsä sivistämisestä ja katsojien maailmankuvan laajentamisesta tosissaan.

Oman tulkintani mukaan esityksessä ei istuta luolamiesten sen paremmin kuin partiolaistenkaan leiritulilla tarinoita kertomassa. Esityksen bonfire on se tuli, joka palaa meidän jokaisen sisällä, kysymys elämisen riemusta ja elämisen pakosta. Halu elää on meitä ohjaavista sisäisistä voimista se kaikkein voimakkain geneettinen pakko. Bonfire on elämä itse, ikuinen tuli.

En tiedä, onko Iduozee saanut teokseensa vaikutteita israelilaisen historiantutkija Yuval Noah Hararin kirjasta Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Joka tapauksessa alussa samanlaisella ruohotasangolla pyörittiin aina tanssiteoksen nimeä myöten.

Hararin mielestä ihmiskunnan suurimpia virheitä oli aikoinaan siirtyminen keräilytaloudesta maanviljelykseen.

Myös Iduozeen ja hänen ensemblensä näkemys on pohjimmiltaan pessimistinen. Ehkä he ovat halunneet sanoa, että meidän suurin virheemme on siinä, että emme pysty näkemään tekojemme seurauksia.

Näytelmän alussa ensimmäinen ihminen syntyy maailmaan sokeana kuin kissanpoikanen. Upeasti tanssinut Justus Pienmunne putkahti esiripun alta Maapallon biodiversiteetin historian näyttämölle aurinkolasit päässä. Aurinkolasit Pienmunnella oli päässään myös esityksen huikean hienossa viimeisessä kohtauksessa, jossa ihmiskunta katosi maan päältä.

Bonfire oli yhteisön tekemä taideteos. Tanssin fyysisyys vain korosti tätä tunnetta. Ville Kabrellin sävellykset ja esitystä varten tekemä äänimaisema kulkivat käsi kädessä Iduozeen voimakkaan liikekielen kanssa. Erno Aaltosen ja Laura Väinölän skenografia oli tyylikkään pelkistetty. Aaltosen valosuunnittelu antoi esitykselle olosuhteet, joissa ihmiset ovat kertoneet toisilleen tarinoita auringonlaskun jälkeen leiritulien valossa.

Esityksessä käytettiin ennakkoluulottomasti myös puhetta ja laulua. Esitys alkoi kohtauksella, jossa Sofia Hilli kuvasi olosuhteita, joissa ihminen lajina saivat alkunsa. Inka Tiitinen lauloi upean aarian ikuisuudelle. Kulttuurien syntyä kuvaava kakofonia loihdittiin esiin näyttelijöiden päästämistä äänistä otsamikrofonien ja kaikuefektin avulla.

Helsinki Dance Company

Bonfire: The Wandering Bands of Storytelling Sapiens

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 27.2.2019

Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Ima Iduozee

Skenografia Eero Aaltonen ja Laura Väinölä

Valosuunnittelu Eero Aaltonen

Äänisuunnittelu ja sävellys Ville Kabrell

Puvustuksen suunnittelu Laura Väinölä

Videosuunnittelu Eero Aaltonen ja Ima Iduozeen

Esiintyjät Justus Pienmunne, Sofia Hilli, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Inka Tiitinen  

Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann