Kuukausi: lokakuu 2015

Toiset virkkaa, toiset twerkkaa

jälkeenjäävät — Pate Pesoniuksen montaasitekniikalla toteutetut näyttämökuvat kuvaavat sattuvasti, miltä Jälkeenjäävien huikea lavastus näytti. Se oli valojen ja kuvien kakofoniaa. Kuvassa Elena Leeve ja Tommi Korpela. Kuva Q-teatteri/Pate Pesonius

Kollektiivisesti älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Elämä on absurdia. Juuri kun kuvittelit kiivenneesi onnesi kukkuloille, huomaat istuvasi vyötäisiäsi myöten haisevassa kurassa. Näin se käy, hui hai.

Elämä ei ole helppoa ja melkein yhtä vaikeata on kuvata sitä absurdin huumorin keinoin. Q-teatterin tekijät onnistuvat kuitenkin siinä, mikä on melkein mahdotonta. Jälkeenjäävät on hillittömän hauskaa ja ennen kaikkia älykästä teatteria. Jo esityksen nimen monista merkityksistä voisi kirjoittaa pitkän esseen (mikä tietenkään ei olisi enää yhtään hauskaa).

Jälkeenjäävät koostuu lyhyistä ja pitkistä episodeista. Jokainen ryhmän jäsen on osallistunut niiden aiheiden ideointiin. Ohjaaja Jani Volasen mestarillinen työn jälki näkyy kuitenkin varsinkin pitkien episodien esittämisessä.

Otetaan tähän esimerkkinä vaikka episodi, jossa omaiset kokoontuivat kirkkoherran johdolla pohtimaan tarinan lesken miehensä haudalle pystyttämän ”Manneken Pis” –patsaan aiheuttamia haittoja.

Kohtausta varten kirjoitettu teksti on loistava, se on täynnä yllättäviä käänteitä. Todellisen naurupommin episodista teki Volasen ohjaus. Kohtauksen ajoitukset menivät niin nappiin kuin vain mennä voi. Huomasin itsekin kiljuvani naurusta, vaikka mielen pohjalla kaiversi lauantai-iltana ja kaivertaa yhä Kansallisteatterin Keuhkojen aiheuttama syvä ahdistus.

Me miehet toimimme välillä (tai oikeammin usein, ikävä kyllä) omassa omnipotenssissaan kuin ääliöt. Koko esityksen ehkä hauskin, tai ainakin karmaisevin episodi on kohtaus, jossa noin viisikymppinen yritysjohtaja ja golffari (Tommi Korpela) piti kokoon kutsumansa perheen edessä eropuheen vaimolleen ja esitti sen jälkeen Virkkaa ja twerkkaa -räpin uudelle pissityttöystävälleen.

Tämän episodin jälkeen ainakaan minun ei tarvinnut enää kummastella, mitä tarkoitusta varten näyttämöä koristivat tapettujen villieläinten täytetyt päät. Maailmassa on monenlaista jälkeenjääneisyyttä, mutta Korpelan esittämän hahmon edustama inhimillinen tyhmyys on varmasti seurauksiltaan sitä kaikkein tuhoisinta sorttia.

Korpela oli lauantai-iltana hurjassa vedossa ja samaa voi sanoa Pirjo Longasta, Eero Ritalasta, Lotta Kaihuasta, Jussi Nikkilästä ja Elena Leevestä. Kollektiivisesti hyvin älykästä ja absurdia komediaa tekevä Q-teatteri on Suomen Monty Python. Toivottavasti ensemble jatkaa valitsemallaan linjalla. Ryhmä naurattaa suohon mennen tullen suurimman osan suomalaisista stand up –koomikoista mennen tullen.

Jälkeenjäävät alkaa toisinnolla kohtauksesta, jolla alkoi myös Aleksi Salmenperän q-teatterilaisten kanssa tekemä elokuva Häiriötekijä. Eri taidemuotoja ei pitäisi vertailla keskenään, mutta kyllä nyt tekee mieli sanoa, että teatteri voittaa mennen tullen elokuvan, mitä ilmaisuvoimaan tulee.

Teatterissa on jotain ainutlaatuista. Se on tässä ja nyt niin kuin elämä itse. Eikä teatterin voima perustu vain näyttelijöiden läsnäoloon, suoraan inhimilliseen vuorovaikutukseen. Myös Ville Seppäsen, Annukka Pykäläisen ja Sakari Tervon Jälkeenjääviä varten tekemä lavastus oli aivan omaa luokkaansa. Juuri tällaisen, äänien ja valojen kakofonian keskellä me pelkäämme toinen toisiamme.

Salmenperän elokuvassa visuaalisuusnappula on väännetty tietotekniikan sallimilla keinoilla varsinkin elokuvan viimeisessä, hautausmaakohtauksessa kympille. Se ei kuitenkaan tuntunut samalta, eikä juuri miltään.

Volasen ja hänen kumppaneidensa absurdi komiikka toki toimii hienosti myös valkokankaalla ja televisioruudulla. Studio Julmahuvi ja Ihmebantu ovat viime vuosikymmeninä edustaneet suomalaisen televisioviihteen ehdotonta kärkeä.

Kansallisteatterin Keuhkot salpaa hengityksen kuin äkillinen paniikkikohtaus

Keuhkot04 — Mikko Nousiainen ja Ria Kataja näyttelevät hengästyttävän upeasti Juha Jokelan Kansallisteatteriin ohjaamassa näytelmässä Keuhkot. Kuva Kansallisteatteri/Timo Teräväinen

Kansallisteatterin Keuhkot on todellinen helmi syksyn teatteritarjonnan joukossa. Keuhkot on taideteos, jossa äärimmilleen pelkistetty muoto alleviivaa sisällön painavuutta. Näytelmän kirjoittanut Duncan Macmillan ei ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä, kun hän pohtii roolihenkilöidensä kautta, mitkä ovat meidän mahdollisuutemme tavoitella hyvää elämää, tai pysyä ylipäätään järjissämme yhä pelottavammaksi muuttuvan todellisuuden keskellä.

Taide toimii usein balsamina mielen mustelmille. Kansallisteatterin Keuhkot on tällaista balsamia. Ehkä kaikkein herkimpien meistä kannattaa kuitenkin lukea näytelmän verkosta löytyvä käsiohjelma ja miettiä, mitä oma psyyke kestää.

Kirjailija-ohjaaja Duncan Macmillanin Keuhkoissa ei mässäillä kauheuksilla. Näytelmän tarina kertoo yhdellä tasolla tuiki tavallisen tarinan länsimaista sivistyneistöä edustavan pariskunnan hapuilusta toisensa luo ja rakastamisen vaikeudesta.

Tämän päivän maailmassa ei kuitenkaan voi enää rakentaa kahden valtakuntaa, jossa tietoisuus ympäröivästä todellisuudesta ei rikkoisi sitä illuusiota, joihin meitä ajaa kaksi ihmisen voimakkainta sisäistä pakkoa. Toisaalta me emme voi myöskään mitään elämisen pakolle ja lisääntymisen pakolle, jotka ovat pitäneet meitä lajina hengissä ainakin 75 000 sukupolven ajan.

Keuhkot on näytelmä, joka nostaa pintaan ajatusten ohella myös syvän ahdistuksen. Ehkä tähän viittaa myös näytelmän arvoituksellinen nimi. Käsiohjelmasta löytyvässä haastattelussa Macmillan kertoo kirjoittaneensa koko näytelmän suurin piirtein yhdessä yössä ja sellaiselta loistavan tekstin voima myös tuntui, hengityksen salpaavalta paniikkikohtaukselta.

Suomenkielisen kantaesityksen voimaa lisäsi varmasti se, että näytelmän Kansallisteatterille ohjanneen Juha Jokelan oma käännös on loistava. Juuri näin myös minun tuntemani sivistyneet ihmiset puhuvat.

Näytelmän muodon Macmillan on sanellut jo käsikirjoituksessa. Näytelmän esityksessä ei saa käyttää lavasteita, teatterivaloja rytmittämässä kohtauksia, ei musiikkia tai muita taustaääniä eikä rooliasujen vaihtoja.

Jokelalle on ohjaajana jäänyt työkaluiksi vain henkilöohjaus ja hänen rooleihin valitsemiensa näyttelijöiden näyttelijäntyö.

Todella karismaattinen Ria Kataja on loistava tarinan järjen ja tunteiden ristiaallokossa soutavana ja huopaavana naisena. Mikko Nousiainen jää tarinan miehenä hieman etäisemmäksi hahmoksi ja varmasti aivan tarkoituksella. Näin meille miehille tahtoo käydä voimakkaiden ja älykkäiden naisten kanssa näissä on/off –rakkaussuhteissa.

Katajan ja Nousiaisen näyttelijäntyöstä kasvaa kokonaisuus, jota tekisi melkein mieli suositella parisuhteensa kanssa kipuileville miehille silkkana terapiana. Tosin sillä varauksella, että Macmillanin näytelmä voi pysyvästi vaurioittaa sitä turvallisuudentunnetta, johon me ankkuroimme haaveet uudesta autosta, ulkomaanmatkoista ja mahtavasta urasta Nesteen palveluksessa.

”En voi tehdä mitään hyvittääkseni sen, että maailma olisi parempi paikka ilman minua”.

Sitaatti on käsiohjelmassa julkaistusta Macmillanin haastattelusta. Kirjailija-ohjaaja perustelee tätä tunnustusta muistuttamalla, että jokainen hyvin voivissa länsimaissa elävä ihminen jättää itsestään raskaan hiilijalanjäljen ja tuhlaa planeettamme hupenevia resursseja.

Ilmastomuutos ei ole mikään tulevaisuuden uhka, vaan me elämme jo sen keskellä. Esimerkiksi Pakistanissa ja Intiassa koettiin viime kesänä ennätyshelteet, jotka vaativat tuhansia kuolonuhreja.

Olosuhteet muuttuvat ihmisen kannalta tappaviksi jos vuorokauden keskilämpötila nousee yli 35 asteen ja ilman suhteellinen kosteus lähelle sataa prosenttia. Ensimmäisinä kuolevat köyhät vanhukset, sairaat ja lapset, joiden perheillä ei ole varaa ilmastointiin.

Mutta jo ennen kuin olosuhteet käyvät täysin sietämättömiksi, me ihmiset muutumme toisiamme kohtaan sietämättömiksi. Esimerkiksi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väkivaltaisuudet eivät ole syntyneet ensisijaisesti poliittisista tai uskonnollisista syistä, vaan siksi, että ihmisillä on nälkä ja hiki, mutta ei enää mitään toivoa paremmasta.

Ehkä ahdistavin Macmillanin näytelmässä esittämistä havainnoista on se, että humaania, hyväksyttävissä olevaa ratkaisua maailmanlaajuiseen katastrofiin pysäyttämiseksi ei ehkä ole olemassa. Talouskasvu on nostanut sadat ja taas sadat miljoonat ihmiset kurjuudesta siedettävän elintason ja hyvinvoinnin piiriin. Kuka meistä on oikeutettu sanomaan heille, että luopukaa ja kuolkaa pois?

Jos humaaneja ratkaisuja ei ole, vallan ottavat jossain vaiheessa ne, joilla ei ole moraalisia tai eettisiä estoja. Uudet Pol Potit, Mao Zedogit, Hitlerit ja Stalinit ottavat jo ehkä ensiaskeleitaan kohti totaalista valtaa.

Punnittua puhetta ihmisyydestä

KOM-teatterin muuttomiehissä puhuttiin paljon. Yhtään turhaa lausetta tai tarpeetonta sanaa näyttämöllä ei silti lausuttu. Juha Hurmeen kieli on kaunista ja koskettavaa. Hurme kysyi keitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Hurmeen syvältä olemisen ytimestä lähtevä humanismi puhutteli.

Teatteri on taidetta ja taiteen yhteydessä on lupa puhua myös estetiikasta. Esteettisessä mielessä KOM-teatterin Muuttomiehet on kaunein teatteriesitys, jonka olen aikoihin nähnyt. Rakastaa on sana, joka on jatkuvan väärinkäytön takia menettänyt merkityksensä, eltaantunut. Vaikka näytelmän kirjoittanut ja ohjannut Juha Hurme on varta vasten kirjoittanut näytelmän vaeltajan (Niko Saarela) suuhun monologin, jossa tämä todetaan, on Muuttomiehet nimenomaan rakkauden kuvaus.

Muuttomiehet on näytelmä, joka kertoo hyvistä ihmisistä. Kysymys ei ole minusta tai sinusta, vaan meistä, ihmisistä. Voi olla että kosmisessa mittakaavassa maapallo on Linnunradan syrjäkulmille syntynyttä tavallista tähteä kiertävä mitätön kiviplaneetta, jota kansoittavaa ihmiskuntaa voi hyvin tässä mittakaavassa kutsua kirppusirkukseksi. Se on kuitenkin ainoa kirppusirkus joka meillä on.

Käsiohjelmassa Hurme mainitsee nimeltä koko joukon näitä rakkaitaan William Shakespearesta Pentti Haanpäähän. Hurme siteeraa ahkerasti näitä suosikkikirjailijoitaan, mutta näytelmän kokonaisuus on aitoa Juha Hurmetta. Muuttomiehen tekstissä kiteytyy tarkoin harkituiksi lauseiksi vuosikymmeniä kestäneen aktiivisen pohdiskelun tulokset.

Tällaisen hitaan lukijan silmissä Hurmeen lukeneisuus tuntuu välillä suorastaan musertavalta.

Ohjaajana Hurme on ilmeisesti hyvin samanlainen persoonallisuus kuin kirjailijana. Sen näkee Muuttomiesten näyttelijäntyöstä. Tässä näytelmässä ei oikeastaan näytellä, vaan saimme kuulla näyttämöltä vapautunutta ja suoraa puhetta. Ainakin minun mieleni näyttämön tällainen vahvasti läsnä oleva dialogi valtasi täysin. Illuusio siitä, että käyn hyvin merkityksellistä keskustelua näytelmän esittäjien kanssa, oli hyvin voimakas.

Keitä me olemme ja mihin olemme menossa? Siinä kaksi kovan luokan peruskysymystä ja aina kun olin saamassa valmiiksi oman vastaväitteeni, Hurme veti näyttelijöineen esiin uuden, yllättävän näkökulman.

Perjantain esitys oli sikäli poikkeava, että Hurme näytteli itse Pekka Valkeejärven sijaisena yhden näytelmän muuttajien rooleista. Hurmeessa toden totta ruumiillistui näytelmän ateistinen teologi, joka toimi arkkipiispan tieteellisenä neuvonantajana.

En kuitenkaan usko, että esitykseen taitavasti rakennettu illuusio vahvasta läsnäolosta menettää hitustakaan voimastaan silloin, kun näyttelijänä hyvin karismaattinen Valkeejärvi on mukana remmissä. Ainakin minun kohdallani samaistuminen Eeva Saiviota, Juho Milonoffia, Vilma Melasniemeä, Laura Malmivaaraa ja Saarelaa (ei mitään sukua) kohtaan meni aidosti tunnetasolle asti, mikä varmasti näkyy tässä tekstissä.

Hurmeelle ihminen on elämänkokemustensa summa ja hän korostaa myös tässä näytelmässä lapsuuden ajan kokemusten ainutlaatuisuutta ja merkitystä.

Muuttomiehet on tietenkin ennen kaikkea hyvin taitavasti tehtyä teatteria, jossa esityksen painava sisältö sanelee kuin itsestään myös sen muotokielen.

Vakavista teemoistaan huolimatta Muuttomiehet oli myös hauska. Suupieliä veti yläviistoon näytelmän alusta asti se, että tärkeistä ja merkityksellisistä asioista pystyttiin puhumaan näin kevyen ilmavasti. Hurme viljeli ja viljelee ahkerasti myös omaa viistoa huumoriaan. Muuttotavaroiden joukkoon oli eksynyt suuri jätesäkki, josta kaivettiin esiin suomalaisen yhteiskunnan ja koko ihmiskunnan olemassaolon vaarantavia, itse aiheutettuja vitsauksia. Pussin pohjalta, kaiken inhottavan näljän joukosta löytyy vielä kuollut sammakko, Matti Apusen kolumnit Helsingin Sanomissa ja Björn Wahlroosin puheet.

On kuitenkin ainakin yksi ilmiö, josta Hurme ei selvästi ole vielä saanut niskalenkkiä yli kaksi vuosikymmentä kestäneessä taideprojektissaan ihminen. Hurme ottaa Muuttomiehissä jyrkästi kantaa uskontoon kollektiivisena harhana.

Jyrkkä suhtautuminen on ymmärrettävää aikana, jossa ihmiset katsovat jälleen oikeudekseen tappaa muita ihmisiä vain siksi, että nämä ovat loukanneet heidän uskonnollisia tunteitaan. Minuakin suututtavat sellaiset, jostain keskiajan kumpujen yöstä kaikuvat hukkapäästöt, joita esimerkiksi persujen kansanedustaja Mika Niikko on päästellyt viime aikoina eduskunnan puhujapöntöstä, kun siellä on käsitelty tasaravoista avioliittolakia.

Jumalan olemassaoloa on silti vaikea kyseenalaistaa maailmassa, joka on täynnä kirkkoja, temppeleitä, synagogia ja moskeijoita. Ihminen on vahvasti uskonnollisuuteen taipuva eläinlaji. Kysymys on varmasti meihin evoluution myötä syntyneestä ominaisuudesta. Tällä kaikkia ihmisiä koskevalla kollektiivisella harhalla on siis on ollut ainakin aikaisemmin jokin merkitys meidän lajikehityksemme kannalta.

Enkä uskonnolliset tunteet kuuluvat siihen samaan inhimillisten pakkomielteiden raskaaseen sarjaan kuin elämisen pakko ja lisääntymisen pakko. Näiden pakkojen kanssa niin kutsuttu vapaa tahto on helisemässä.

Ihmisen suuret aivot kuluttavat valtavasti energiaa kehomme muihin elimiin verrattuna. Ainakin luuleminen ja uskominen rasittavat huomattavasti vähemmän pollaa kuin vilpitön halu ymmärtää ja tietämisen vaatima ponnistelu. Järjen kanssa tällä asialla ei ole mitään tekemistä. Vimmainen halu uskoa riivaa niin älykkäitä kuin tyhmiäkin.

Arto af Hällström tyylittelee ja liioittelee

Moliéren Luulosairas on Arto af Hällströmin viimeinen ohjaus Kansallisteatterin vakituisena ohjaajana. Tällä kertaa Hällström tyylittelee. Muoto menee sisällön edelle. Hällströmin tärkein tyylikeino on liioittelu.

Esityksen käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Käsiohjelmassa muun muassa Ryhmäteatterille maineikkaita tulkintoja Moliéren näytelmistä ohjannut Arto af Hällström kertoo, miten uusin ohjaus Kansallisteatterissa liittyy tähän luovan työn ja hienon taiteilijauran jatkumoon.

Ainakin minulle lyhyt teksti toimi avaimena näytelmän ymmärtämiseen.

Nuori ja myös ilmeisen vihainen Hällström ohjasi ensimmäisenä omana ammattiohjauksena Moliéren Ihmisvihaajan Helsingin kaupunginteatterille ilmeisesti joskus 70-luvun loppupuolella. Nuori mies löysi klassikoista sisältöjä. Ihmisvihaaja oli Hällströmin mukaan allegoria presidentti Urho Kekkosesta.

Kansallisteatterin Luulosairaassa ympyrä sulkeutuu. Yritykset ymmärtää taidetta tai todellisuutta ovat nuoren ihmisen henkistä pörhistelyä. Nuorina me parumme suurta elämäntuskaamme, vaikka vika on itse asiassa siinä, että olemme itse pissanneet housuihimme. Aikuisina meidän on pakko hyväksyä se vääjäämätön tosiasia, että ennemmin tai myöhemmin ne pissat ovat jälleen housuissa.

Moliére luki isänsä rahoilla notaariksi, mutta lähti pian valmistuttuaan kiertelevät teatterityhmä matkaan näyttelijänä. Moliéren isä tuskin ilahtui poikansa uravalinnasta aikana, jolloin näyttelijöillä oli suurin piirtein yhtä korkea yhteiskunnallisen status kuin maankiertäjillä, prostituoiduilla ja maantierosvoilla. Näyttelijät kuuluivat siihen sakkiin, jonka edustajia kirkko ei antanut haudata kunnon kristittyjen joukkoon.

Luulosairas edustaa ainakin näytelmän roolihahmojen osalta Italiassa edellisellä vuosisadalla syntynyttä commedie dell’artea.

Teatteri päästettiin Moliéren elinaikana pannasta ja siitä tuli Ranskan Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n hovin hyväksymää viihdettä 1600-luvun puolivälin jälkeen. Moliére nousi näytelmäkirjailijana ja näyttelijänä hovin suosikiksi ja vakiinnutti asemansa.

Tältä pohjalta Hällström on ohjannut Luulosairaasta eräänlaisen teatteripastissin. Kansallisteatterin esitys on jossakin mielessä henkistä sukua vaikkapa Suomalaisen barokkiorkesterin konsertille, jossa barokkimusiikkia soitetaan periodisoittimilla.

Luulen että näyttelijöille Hällströmin valitsema tyylilaji on ollut aika paha rasti. Ei ole helppoa heittäytyä 1600-luvun ihmiseksi, vaikka esityksen ilmava kepeys siihen viittaakin. Eivät periodisoittimetkaan ole aitoja 1600-luvun instrumentteja, vaan niiden jäljitelmiä.

Eikä se ole helppoa meille katsojillekaan. Meille kuolema on toki väistämätön osa elämää, mutta se on kätketty meiltä sairaaloiden ja hoivakotien seinien sisälle. Moliéren aikalaisille kuolema oli osa jokapäiväistä arkea. Luulosairaan sisään kätketty tragedia tuli suoraan elävästä elämästä. Vakavasti sairas Moliére esitti itse viimeiseksi jääneen näytelmänsä Argania. Hän sai neljännen esityksen aikana näyttämöllä sairaskohtauksen ja kuoli pian sen jälkeen.

Näyttelijävalinnoista homma ei ole ollut kiinni. Jukka-Pekka Palo, Minttu Mustakallio, Pirjo Luoma-aho, Kreeta Salminen, Juha Varis, Harri Nousiainen ja Jukka Puotila selvittivät esityksen haasteet tyylillä.

Ainakin minun assosiaationi olivat jo Palon esittämän luulosairaan, herra Arganin ensimmäisistä repliikeistä lähtien Tove Janssonin kirjassa Vaarallinen juhannus. Näin kirjan teatterirotta Emmakin olisi tämän näytelmän toteuttanut. Näytelmän roolihahmot olivat outoja, mutta tämä outous oli aivan tarkoituksella luotua illuusiota.

Luulosairas on komedia. Minun nauruhermoihini iski tällä kertaa parhaiten kohtaus, jossa nuori lääkäri Tuomas Diafoirus (Petri Liski), luulosairaan vävykokelas tekee itseään tykö Arganin (Jukka-Pekka Palo) tyttärelle Angéliquelle (Kreetta Salminen). Diafoirus lupaa viihdyttää morsiantaan viemällä hänet aamulla katsomaan naispuolisen vainajan ruumiinavausta.

Tähän tarjoukseen Arganin hovin narri, palvelijatar ja totuudenpuhuja Toinette (Minttu Mustakallio) toteaa, että kyllä ruumiinavaus aina teatterissa käynnin voittaa.

Oma teatterimakuni taitaa olla edelleen enemmän kallellaan juuri näiden ruumiinavausten suuntaan.

Kansallisteatterin Luulosairas on hyvä valinta, jos on kiinnostunut teatterin historiasta ja 1600-luvun teatteriepookista. Meille muille Kansallisteatterin syksyn ohjelmistosta löytyy älyllisesi haastavampia vaihtoehtoja.

Ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kuitenkin

tabu_360x214 — Teatterin konventioista Tabussa on hylätty myös esityskuvat. Esityksen kokonaisvaltainen graafinen ilme, joka ulottui ensi-illassa henkilökunnan pukeutumiseen asti, on vastannut Kansallisteatterin markkinointipäällikkö ja pukusuunnittelija Auli Turtiainen teatterisuunnittelutöitä ovat olleet

Vaikuttava! Niin vaikuttava, että tästä esityksestä toipuminen kestää päiviä, viikkoja, ehkä koko loppuelämän. Ei jumala, vaan ihminen on kauneus – oikullinen, usein julma, mutta ihminen kaikki tyyni.

Ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin työtovereineen Kansallisteatterissa toteuttama Tabu – ihmisen ääni on kokonaisvaltainen taideteos, kuten se teatterin omalla infosivulla määritellään. Sen kuvailemiseen tarvittaisiin superlatiivien koko varasto, mutta suitsuttamien on ihan turhaa. Tabu on juttu, joka jokaisen pitää kokea ihan itse.

Tabu on matka pimeästä pimeään myös aivan kirjaimellisesti. Kirjailija Timo K. Mukan kohdalla tämä matka kesti vain 29 vuotta.

Tabu on Smedsin pohjoisen taiteilijoista kertovan trilogian toinen osa. Ensimmäinen osa Palsa – ihmisen kuva oli monologi, jonka Smeds tulkitsi näyttämöllä itse. Smeds kertoi vasta kuolemansa jälkeen arvostusta saneen, huippulahjakkaan taiteilijan tarinan hyvin henkilökohtaisesti koettuna ja sammakkoperspektiivistä. Tabussa lähestymiskulma on toinen, hyvin laaja ja avara.

Samalla teoksen sisään rakennettujen merkitysten määrä sen kun kasvaa. Smedsin Paavo Rintalan romaanista Teatteri Takomolle dramatisoima ja ohjaama näytelmä Jumala on kauneus kertoi taiteilija Vilho Lammen elämäntarinan. Kansallisteatterin Tabussa ihminen on kauneus – oikullinen, usein pöyristyttävän julma, mutta ihminen kuitenkin. Mitään muutakaan subjektia tälle kokemiselle ei ole ennen kuin me kohtaamme ihmisinä ja ihmiskuntana jossakin toisaalla maailmankaikkeudessa syntyneen sivilisaation.

Ei ole ei. Tämän Smeds teki ainakin minun mielestäni itselleen selväksi jo näytelmässä 12 Karamazovia, produktiossa, jonka hän toteutti yhdessä Tarton yliopiston näyttelijäntyön opiskelijoiden kanssa. 12 Karamazovia oli lopullinen hyvästijättö nuoruuden idealismille. Esitys ei syyttä loppunut Hiski Salomaan ralliin Vapauden kaiho.

Me olemme lujasti kiinni omassa kristillisessä kulttuurissa niin hyvässä kuin pahassakin. Ehkä tähän viittaa myös Tabun täysin poikkeuksellinen esitysaika, sunnuntaina iltapäivällä. Raamatun mukaan jumala loi maailman kuudessa päivässä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tästä seitsemännestä päivästä alkoi ihmisen vuoro yrittää näitä luomisen töitä. Smeds toivotti meille ennen esityksen alkua hyvää työpäivää ikään kuin saatesanoiksi.

Palsa – ihmisen ääni monologissa Smeds purki julki omaa turhautumistaan. Taiteen alttarin yläpuolelle alttaritauluksi nostettu pajatso oli typötyhjä. Tabussa Smeds on löytänyt luovuudelleen jälleen aivan uuden vaihteen. Siksi vielä symbolisempi esitysaika, ainakin tässä mielessä, olisi ollut sunnuntaiaamu, kun uusi päivä olisi juuri alkanut sarastaa.

Pohjois-Pohjanmaalla, Muhoksessa syntynyt Smeds eroaa kuvaamistaan pohjoisen suurista taiteilijoista Kalervo Palsasta ja Timo K. Mukasta siinä, että Smedsillä on kyky koota ympärilleen huippulahjakkaista ihmisistä työryhmä, oikea ensemble. Vaikka Smeds hylkää Tabussa lähes kaikki teatterin perinteiset konventiot, se on kuitenkin teatteria, yhteisön tekemää taidetta.

Luettelo Tabun tekijöistä on vaikuttava. Sellaisten oman alansa huippuosaajien kuten valosuunnittelija Teemu Nurmelinin ja videoalan ammattilaisen Pietu Pietiäisen kanssa Smeds on tehnyt yhteistyötä jo useissa produktioissa. Tabussa uusi yhteistyökumppani on säveltäjä ja viuluvirtuoosi, Pekka Kuusisto, joka on säveltänyt esityksen musiikin ja myös soittaa esityksen läpi yhdessä nuorten viulukoululaisten kanssa.

Vaikka Smeds on ottanut matsia vuodesta 1992 ja näytelmästä Meän tyär lähtien oman kotijumalansa kanssa nimenomaan teatterin tekijänä, hän on syvimmältä olemukseltaan kuvataiteilija. Jos Kansallisteatterin Tabu olisi esitetty toisessa kontekstissa, esimerkiksi nykytaiteenmuseo Kiasmassa, esityksen paikasta taiteen kentässä ei olisi mitään epäselvyyttä.

Smeds on ollut esikuva jo pari vuosikymmentä kokonaiselle teatterintekijöiden sukupolvelle. Itse olen nähnyt vuosien mittaan lukuisan määrän produktioita, joissa hänen antamansa esimerkki on näkynyt ja yleensä hyvin myönteisellä tavalla.

Kuvataiteen ja teatterin hedelmällinen symbioosi ei ole mikään uusi asia. Ehkä kaikkein ilmaisuvoimaisinta, tai ainakin ehdottomasti kiinnostavinta taidetta tekevät maailmalla tässä meidän ajassamme performanssitaiteilijat. Smeds ei myöskään ensimmäistä kertaa hylkää teatterin keskeisiä konventioita. Samat elementit kuin Tabussa olivat hyvin esillä jo Kansallisteatterin Mr. Vertigossa.

Silti tulevat teatterintekijöiden sukupolvet varmasti pitävät tulevaisuudessa todennäköisesti juuri Tabua yhtenä merkittävänä käänteenä teatterin tekemisen historiassa.

Vanhan pitää väistyä, jotta uudella syntyisi tilaa. Puhutun kielen merkitys ajatusten ja merkitysten kantajana on väistymässä visuaalisen ilmaisun tieltä. Tällä kehityksellä on tietysti varjopuolensakin. Kaksi viidestä suomalaisesta ei osaa edes yksinkertaista prosenttilaskua ja vielä useammille luetun ymmärtäminen ja itsensä ilmaiseminen kirjallisesti tuottavat ainakin sosiaalisessa mediassa ylivoimaisia vaikeuksia. Mutta tämä on tietenkin ihan toinen saarnan aihe.

Smeds on joka tapauksessa jälleen taiteilijana uuden ajan airut, ja ehkä vähän huvittavaakin on se, että uusi, voimakas luova kausi näkyy jopa hänen fyysisessä habituksessaan.

Tabu – ihmisen ääni on Smedsin dramatisointi Timo K. Mukan romaanista Tabu. Näin teatterin infossa kerrotaan. Seela Sellalla on esityksessä vain yksi repliikki, jossa on kaksi lausetta. Ne ovat (niin luulen) suoria lainauksia Mukan pienoisromaanista ja niissä romaanin päähenkilö, 13-vuotias Milka sanoo jumalalle suorat sanat – ei olla enää kavereita, turha tuppautua tänne.

Ei Smeds kuitenkaan kokonaan hylkää teatterin keskeisintä elementtiä, näyttelijän läsnäoloa ja vuorovaikutusta yleisön kanssa. Läsnäolo on vain nostettu uudelle, hyvin symboliselle tasolle.

Sella on näyttelijä, jonka valloittava kyky läsnäoloon on lumonnut teatterissakävijöitä jo yli 50 vuotta. Hänen roolisuorituksensa esimerkiksi Laura Ruohosen Sotaturisteissa on jäänyt lähtemättömästi mieleen. Luulen että kysymys ei ole silti vain tämän grand old ladyn upeasta urasta näyttelijänä, vaan 78-vuotias Sella on ihminen, jonka elämänkokemus ja sen tuoma viisaus ovat Smedsille vastaus meitä kaikki polttavaan kysymykseen, mikä on tämän ihmisenä olemisen tarkoitus?

Eikä Smeds olisi Smeds, ellei hänen dramaturgiassaan ja ohjauksessaan olisi myös kokonainen kauhallinen itseironista huumoria. Tero Jartti on Mukan kirjan Kristus-Perkele ja samalla hän saa edustaa sirkuspellen kasvonaamioon ja peruukkiin sonnustautuneena meitä kaikkia maailman miehiä. Sodan äänten keskellä Kristus-Perkeleen jakojen välissä oli tykki, jossa riitti sekä kokoa että näköä.

Blogiin on lisätty 7.10.2015 uusi linkki.