Se mikä toiselle on paratiisi voi toiselle olla helvetti – Eden Detail oli esitys, jonka rikas liikekieli lumosi, vaikka itse tarina jäin arvailujen varaan

Työryhmän luomat esiintymisasut olivat huikeita. Teatteri Telakan ahtaissa tiloissa alati vaihtuvien rooliasujen vaihtamien lennossa tuotti varmaan myös vaikeuksia. Kuvassa Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg. Kuva © Matiss Rucho   

Tekijöiden mukaan Eden Detail on performatiivinen satu. Katsojana mielsin sen kuitenkin ennen muuta tanssiteokseksi. Jette Loona Hermanisin ja Johhan Rosenbergin esitykselle laatima koreografia oli kiinnostava. Toistoja ei juuri ollut, vaan jokainen liikesarja tuntui ainakin katsomossa ainukertaiselta. Ehkä hyvin rikkaan ja ilmaisuvoimaisen liikekielen vaikuttavuutta lisäsi vielä se, että Hermannis ja Rosenberg tanssivat itse esityksen pääroolit.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on alitajunnan arkeologiaan. Se on hauskasti sanottu. Hieman enemmän piti vaivata omia älynystyröitään, kun yrittin sada tolkkua lauseesta, jonka mukaan esityksessä alkuperäiskansojen identiteetti ja mytologinen maailmankatsomus nivoutuvat kohti maailmanlaajuista koloniaalista ajatusten vaihtoa.

Eden Detail esitettiin Teatteri Telakan Open Borders -festivaaleilla lauantaina. Hermanisin ja Rosenbergin yhdessä tekemä ohjaus oli, ehkä osin tarinan mielikuvitusta ruokkivan sisällön vuoksi jollakin tavalla hyvin elokuvanomainen. Ainakin minun alitajuntani arkeologit kaivoivat kohta esiin parhaillaan voimissaan olevan kirjallisuuden fantasiagenren ja ne kaikki elokuvat ja televisiosarjat, joita on tullut seurattua. Eden Detal oli visuaalisesti eräänlainen Game of Thrones -performanssi.

Toki piti myös muistaa, etteivät sadut peikoista, menninkäisitä, tontuista, keijuista ja haltioista ole nyt aallonharjalla olevien fantasiakirjailijoiden keksintöä, vaan tällaisilla tarinoilla on hyvin kauas menneisyyteen ulottuvat juuret. Eden Detail avautuu varmasti aivan eri tavalla katsojalle, joka tuntee tarinaperinteen, johon esityksessä ehkä viitataan. Tai sitten ei. Nyt piti vain arvailla.

Tässä paratiisissa on pelattu upporikasta ja rutiköyhää. Se mikä on toiselle paratiisi, sattaa toisesta tuntua helvetiltä.

Tanssiteoksena Eden Detail oli todella raju veto. Siinä tanssittiin iho verinaarmuilla, silmät punaisina ja iho paukuroilla strobovalojen ja ajoittain hurjan rytmimusiikin tahdissa. Välillä tanssittiin paljain jaloin, välillä sekä Hermanisilla että Rosenbergillä oli jaloissaan vähintään 15 senttimetrin koroilla varustetut paksupohjaiset ja läpinäkyvät korkokengät.

Tarinaa vietiin eteenpäin sellaisella vauhdilla ja intensiteetillä, että varmaan suuri osa esityksen hienouksista jäin tällaiselta hidasjärkiseltä hämäläiseltä kokonaan havaitsematta. Eri aikakaudet tuntuivat joka tapauksessa lomittuvan näissä alitajunnan arkeologisissa kenttätukimuksissa kuin aikavyöhykkeet maahan kaivetun tutkimuskuopan seinämän kerroksissa.

Väillä oltiin ehkä esihistoriallisella rautakaudella, sitten keskiajassa ja sitten nykyajassa muotitalon catwalkilla. Kohtaukset olivat vaikuttavia. Ainakin tämän kirjottajan mieleen jää varmasti pysyvästi tanssi, jossa Hermanis ja Rosenberg kieppuivat toistensa ympäri rautaiset sirpit käsissään.

Verinaarmut olivat tietenkin feikkiä, samoin ihoa koristavat pahkurat. Silmien punainen hehku oli saatu aikaan piilolaseilla. Kaikki nämä tehosteet loivat tarinaa sadun tuntua. Näyttämöllä oli ihmishahmojen lisäksi nymfejä, haltijoita ja menninkäisiä. Sadunomaisuus toistui myös Matiss Ruckon suunnittelemassa lavastuksessa.

Lajityyppiin kuuluu väkivallan uhka ja seksuaaliset jännitteet. En toki ymmärtänyt teoksen sitä tarinaa, jossa miehestä syntyy jotakin erityistä. Kohtaukset olivat kuitenkin sen verran rajuja, että järjestäjä oli asettanut esitykselle ikärajan K-18.

Esitys alkoi hauskasti. Yksi tanssijoista otti istumakylpyä harmaaksi värjätyssä vedessä niin, että vain hänen päänsä ja polvensa näkyivät vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin saavi, jossa Andoni Zamora Txakartegi kylpi esityksen alussa, siirrettiin näyttämön keskelle jonkinlaiseksi toivomusten lähteeksi tai ansaksi, jonka äärelle Txakrtegin esittämä nymfi houkutteli tulijoita.

Yhtä arvoituksellinen oli Anne Türnpun rooli. Hän esitti sinistä happoa (siniseksi väjättyä vettä) oksentavaa hahmoa, joka oli kuin suoraan Tolkien fantasiakirjojen hahmogalleriasta.

Eden Detail oli niin vaikuttava, että se jää varmasti pitkäksi aikaa kiertämään mielessä. Tarjoaa jälleen uuden tutkimuskohteen alitajunnan arkeologeille. Hermanis ja Resenberg ovat molemmat valmistuneen Amsterdamissa toimivasta SNDO:sta (School for New Dance Development).

Eden Detail

Open Border -festivaalin esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 8.10.2022

Koreografia ja ohjaus Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg

Esiintyjät Jette Loona Hermanis, Johhan Rosenberg, Andoni Zamora Txakartegi ja Anne Türnpu

Valosuunnittelu ja tekniset ratkaisut Mikk-Malt Kivi, Henry Kasch, Sasha Mirson

Äänet Matiss Rucho, Johhan Rosenberg, Jette Loona Hermanis

Lavastus Matiss Rucho

Maskeeraus Martina Gofman

Miten pähkähullusta ideasta syntyy monitasoinen, ilmaisultaan rikas ja syvällinen taideteos? – Tanssiteos Fluids antoi monta vastausta tähän kysymyksen

Karolin Poskan hurja soolo teki vaikutuksen. Se oli helppo tulkita voimakkaan ahdistuksen kuvaukseksi. Omat ajatukset ajautuvat kehäpäätelmien päättymättömäksi kehäksi ja reflektio muuttuu lopulta aggressioksi. Kuva (c) Samuli Laine/WAUHAUS

Lauantain esitys alkoi Joonas Tagelin soololla. Hän otti pajain jaloin varovaisia askeleita Ahaa-teatterin näyttämölle levitetyn valkoisen muovipeitteen päällä. Varovaisuuteen oli syynsä. Suomalaisen WAUHAUS-kollektiivin ja virolaisen Sõltumatu Tantsu Lavan yhteisesti toteuttamassa teoksessa Fluids tanssittiin hyvin liukkaalla pinnalla.

Kun ryhmän muut esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspuu, Karolin Poska ja Sigrid Savi kukin vuorollaan liittyi mukaan tanssiin, esitys alkoi muistuttaa jäätanssia ilman luistimia.

Estradi oli esitystä varten liukastettu hajuttomalla ja mauttomalla J-Lube liukuvoiteella. Tavallisesti tätä superliukasta hyytelöä käytävät eläinlääkärit, kun on tarvetta tutkia esimerkiksi kipeän possun tai lehmän vaivoja pintaa syvemmältä.

Performanssi on älykköjen taidetta. Sen voi helposti todeta lukemalla esimerkiksi hehkutuksen, jossa kirjailija, teatterinohjaaja, taiteen tohtori ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki arvioi teosta Tanssin Tiedotuskeskuksen verkkovivuilla. Mäen mukaan Fluids on sosiologinen julistus, jossa inkarnoituu heikkoutta korostava ihmiskäsitys.

Performanssitaiteesta voi kuitenkin nauttia, vaikka ei olisi saanut isossa jaotta yhtä liukkaita hoksottimia kuin monilahjakkuutena tunnettu Mäki.

Fluids kävi ainakin minulle oppitunnista, miten aluksi ehkä hullunkurisesta, mutta sitäkin kantavammasta ideasta kehittyy hyvin monitasoinen ja vaikuttava taideteos. Siitä taiteen kokemisessa on perimältään kysymys – oppimisesta, vuorovaikutuksesta.

Ihminen ei ole syntyessään tyhjä taulu, kaikkea muuta. Me kuitenkin opimme lähes kaikki taitomme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sen vuoksi myös esteettisen kokemuksen täytyy olla jollakin tapaa yhteisöllistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Myös kuvataiteilijat ja jopa kirjailijat tarvitsevat luovan toimintansa tueksi yhteisöllisyyttä. Silti meidän on vaikea ajatella, että meidän kokemamme taide-elämykset ovat yhteisöllisiä.

Jumala on kauneus, kuten Paavo Rintala otsikoi monitulkintaisesti taiteilijakuvauksensa pohjalaisesta Vilho Lammesta.   

Anni Kleinin ja Jarkko Partasen ohjaamassa teoksessa nämä kysymykset erillisyydestä ja yhteisöllisyydestä olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Tanssin aloittanut Tagel on upean uran tehnyt tanssitaiteilija. Silti hänen ensimmäiset askeleensa liukkaalla pinnalla eivät kuvastaneet tuhansien harjoitustuntien ja alan koulutuksen luomaa varmuutta, vaan sitä heikkoutta ja haavoittuvuutta, jota meissä jokaisessa on.

Tagelin avausta seurasi Poskan hurja soolo. Se kuvasi ehkä sitä Jaakopin painia, jota meidän jokaisen on pakko käydä itsemme kanssa – reflektiota. Poska tanssi, tai oikeammin kieri näyttämöllä sen laitteen alla, josta näyttämölle virtasi siimanohuina noroina koko ajan uutta liukasteta. Olen harvoin nähnyt yhtä vahvaa tulkintaa sydänalaa musertavasta ahdistuksesta, joka lopulta purkautuu aggressiona.

Joukkokohtauksiin päästiin, kun Suhhov, Kuuspuu ja Savi tulivat mukaan esitykseen kukin vuorollaan. Polviasennossa tanssittu mukaelma klassisesta baletista oli hauska yksityiskohta ja kevennys.

Yhteisö ei vain sido yksilöitä tosiinsa, vaan sen voi myös työntää ulos ja eristyksiin. Tästä teemasta nähtiin hyvin monta variaatioita. Estradilla virtaava liukaste peitti vähitellen myös tanssijoiden vartalot ja tämä antoi yhteisöjen pysyvyydelle uusia merkityksiä. Useissa kohtauksissa joku tanssijoista pyrki toisten vartaloilla muodostaman tiiviin yhteisön sisään ikään kuin puoli väkisin ja tämä törmäys hajotti ryhmän näyttävästi.

Humoristisen hauskoja ja samalla kauhistuttavia näyttämökuvia meidän nykyisestä elämäntavastamme, jota varjostavat itsekkyys, kertakäyttöiset ihmissuhteet ja kansansairaudeksi kasvanut ihmisten patologinen yksinäisyys. Esityksen horisontaalisesti etenevä liikekieli vielä korosti tätä tarinan inhimillistä sammakkoperspektiiviä.

Esitys alkoi ja päättyi hyvin poikkeavalla tavalla. Partanen varoitti meitä astumasta näyttämön valkoiselle alueelle ja esityksen päätyttyä yleisön piti poistua katsomosta ennen kuin esiintyjät pääsivät lähtemään.

Liukastumisen vaara!

Fluids

Sõltumatu Tantsu Lavan ja WAUHAUS-kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Ahaa-teatterin näyttämöllä 8.10.2022

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspu, Karolin Poska, Sigrid Savi ja Joonas Tagel

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo

Lavastus- ja valosuunnittelu Samuli Laine

Tuottajat Julia Hovi ja Evelyn Raudsepp      

Performanssi on Suomessa yhä harvinaista herkkua – Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis esitys.

Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum esitettiin perjantaina Kalevankankaan kappelissa. Veistoksellisen kaunis performanssi teki vaikutuksen. Kuva on taltioitu Tallinnan esityksestä ja siinä näkyvät hyvin Kadi Adrikornin suunnitteleman puvustuksen yksityiskohdat. Kuva © Jana Anhalt/Olmeulmad kollektiivi      

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin toinen esitys Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis performanssi. Olmeulmad kollektiivin teoksen vaikuttavuutta lisäsi vielä esityspaikka Kalevankankaan kappeli.

Neljän vartalon hyvin hidas, elastinen liike teki tästä ”pyhien vartaloiden kudoksesta” elävän patsaan. Esitys yhdisteli tanssitaiteen, naamioteatterin ja kuvataiteen elementtejä upeaksi kokonaisuudeksi.

Esityksessä tämän arvotuksellisen patsaan jalustana toimi valokuutio. Alussa neljä kasvotonta figuuria kyyhötti jalustansa päällä kyyryssä. Tästä liike lähti ponnistamaan yhä korkeammalle. Loppuhuipennuksessa näiden patsaiden tanssi päättyi näyttäviin nostoihin.

Suomessa meillä on harvoin tilaisuus nähdä ja kokea taiteellisesti korkeatasoista performanssitaidetta ja ainakin minä suorastaan haltioiduin perjantai-illan esityksestä.  

Virossa on vahvat perinteet performanssitaiteen tekemisessä ja monet taiteenalan huiput ovat lähtöisin Virosta. Esimerkiksi performanssiryhmä Non Grata kiertää alan festivaaleilla ympäri maailmaa ja esiintyy parhaillaan New Yorkissa.

Olmeulmad on käsiohjelman mukaan esittävän nyytaiteen kollektiivi. Ensemblen kotikaupunki on Tallinna. Ryhmän kotisivut eivät jostain syytä aukea. Otaksun kuitenkin, että ryhmä on varsin tuore tulokas performanssitaiteen tekijöiden joukossa. Ryhmän Facebook-sivuilla palautetta esityksistä on toistaiseksi niukasti.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että kollektiivin tavoitteena on luoda maailmoja, jotka ovat täynnä leikkisyyttä, huumoria, arjen magiaa, intohimon virtoja ja yllätysten värejä. Ehkä tästä kertoo myös ryhmän arvoituksellinen ja samalla humoristinen nimi.

Ryhmän mukaan heidän teoksissaan kuvataan kohtaamisia aistillisen herkkyyden jälkimainingeissa epätodellisessa arkipäivässä.

Itse kiinnitin huomiota ryhmän esiintymisasuihin. Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan olivat pukeutuneet valkoisiin trikooasuihin ja kasvot peittäviin kasvomaskeihin. Asujen somisteet olivat oudolla tavalla ristiriidassa esityksen ylevän ja hartaan yleisilmeen kanssa, kun vielä muistamme hautauskappelin antaman kontekstin esitykselle.

No ehkä meillä ei ruumiin ylösnousemuksen jälkeen ole selässämme enkelin siipiä, vaan evät. Kuka tietää näistä kotitarvetarinoista. Ainakin minulle ja varmasti hyvin monelle muullekin ihmiselle juuri meri on se viimeinen jäljellä oleva paratiisi ainakin täällä maapallolla.  

Sanctum Textumin äänimaisemassa oli selvästi vaikutteita myös oopperasta. Esiintyjät loivat itse esityksen äänet ja yhdessä niistä synty kuorolaulua muistuttava kooste ja aitoa luostaritunnelmaa. Äänenkäyttöä on ryhmässä valmentanut esitystä varten Anne Türnpuu.

Mutta näin kaikista esittävän taiteen lajeista itselleen elementtejä lainaava performanssitaide toimii. Se rakentaa siltoja teatterin ja kuvataiteen välille usein hyvin luovalla ja yllättävällä tavalla.    

Sanctum Textum

Olmeulmad kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Kalevankankaan kappelissa 7.10.2022

Luojat ja esiintyjät Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan

Tuottaja Grete Nellis

Lavastaja Sille Pihlak

Äänisuunnittelu Raido Linkmann

Pukusuunnittelu Kadi Adrikorn

Valosuunnittelu Priidu Adlas

Äänenkäytön valmentaja Anne Türnpuu

Raikkaan provokatiivinen performanssi paljasti suomalaisen teatterin kipupisteet

Kypärämallisen naamiot peittivät tanssijoiden kasvot ja muuttivat vartaloiden mittasuhteita. Performanssi alkoi symbolisella syntymällä ja sen jälkeen estradin ottivat haltuunsa vallattomat ja häpeää tuntemattomat lapset. Kuva Tom Rejström/Teampereen teatterikesä

Alastomuuden takia ennakkokohua herättänyt Riku-Pekka Kellokosken, Astrid Stenbergin, Emilia Janssonin ja Herman Nybyn niXXXavuori osoittautui esittävän taiteen estetiikkaa syvältä luotaavaksi ja provokatiivisuudessaan riemastuttavan hauskaksi performanssiksi. Itseironista 4 Floors of Whores nimeä itsestään käyttävän ensemblen produktio on kantaesitetty Teatteri Viiruksessa.

Esityksen alussa näyttämöllä oli syvän sinisessä valossa seisonut kuutio. Kuution sisällä, läpinäkyvien muoviverhojen takana oli muodoton hahmo, joka alkoi liikkua ja saada ihmisvartaloihin viittaavia muotoja Sibeliuksen viulukonserton soidessa.

Sitten hahmoja peittänyt harso alkoi repeillä ja sen alta tuli esiin kolme alastonta tanssijaa. Vain heidän kasvojaan peittivät katseilta suuret, kypärämalliset naamiot. Alastomuus oli tullut takaisin näyttämölle, kuten Hanna Helavuori kirjoittaa teatterikesän verkkosivuilta löytyvässä esseessä.

Esteettisesti puhuttelevan alun ja alastomuuden aiheuttaman alkuhämmennyksen jälkeen jäin miettimään noiden suurten naamioiden tarkoitusta. Ne ikään kuin irvistivät ilkikurisesti tai salaviisaasti meille katsojille. Ajattelin aluksi, että naamioiden tarkoitus oli kätkeä esiintyjien kasvot, koska julkiseen alastomuuteen liittyy näinä älypuhelinten ja internetin aikoina aivan todellisia riskejä. Naamiot kuitenkin riisuttiin esityksen lopussa ja myös esityksen upeasta äänimaailmasta vastannut Kellokoski tuli pokkaamaan meille katsojille niin sanotusti munasillaan.

Vasta siinä vaiheessa tällaisella hitaalla hämäläisellä leikkasi. Kypärät muuttivat myös esiintyjien vartaloiden mittasuhteita. Esityksen syntymään liittynyt allegoria oli vahva viesti. Ihmisen pitää olla koko lailla perverssi, jos vasta kävelemään oppinut taapero herättää hänessä seksuaalisia tuntemuksia ja sytyttää naista alistavan miehen katseen.

Jokainen isä ja äiti tietää omasta kokemuksesta, etteivät pienet lapset osaa hävetä sen paremmin alastomuutta kuin oman ruumiinsa eritteitä. Meidän suhteemme alastomuuteen ja siihen liittyvään häpeään on opittua. Se opitaan kotona ja kodin opit ja asenteet ovat vahvasti sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin.

Häpeän rajat ja ehdot ovat jopa meille saunasuomalaille tuontitavaraa. Säännöt on jo pitkään sanellut angloamerikkalainen kulttuuri, jonka taustalla on amerikkalainen puritanismi.

Alastomuuden käyttämiselle teatterissa ilmaisukeinona on harvoin kestäviä perusteita. Pyllyilyn kultakaudella 80-luvulla alastomuus oli myös usein merkki vallan väärinkäytöstä työyhteisössä. Nyt alastonkohtausten vättämiseen myös edellä mainitut tekniikan kehityksestä juontuvat syyt. painavat syyt.

Mikään näistä ei kuitenkaan mitenkään selitä sitä raivoa, jolla lehtien kolumnistit aikoinaan tuomitsivat esimerkiksi Eeva Muilun ja Milja Sarkolan Zodiakisissa reilut kymmenen vuotta sitten toteuttaman tanssiteoksen Ihmisen asussa, jossa neljä naista tanssi alasti ja jossa osassa näytöksistä myös yleisö istui katsomossa nakuna.

Alastomuuden suhteen meillä vallitsee yhä selvä kaksoisstandardi. Markkinavoimat ovat kaapanneet alastoman ihmisvartalon estetiikan ja seksuaalisen vetovoiman sekä taiteelta että, mikä traagisinta, meiltä itseltämme. Mikään ei myy niin hyvin kuin alastomuus ja seksi.

Populaarikulttuuri, kaupallinen mainonta ja pornoteollisuus ovat luoneet oikeanlaiselle vartalolle tiukat esteettiset standardit. Harva meistä sopii näihin kauneusihanteisiin. Olen varma, että juuri tunne oman vartalon kelvottomuudesta on nykyisin se suurin häpeän aihe.

Tämä häpeä riistää meiltä kyvyn nauttia oman ruumiimme aistillisuudesta. Olen joskus ajatellut jopa niin, että tämä oman mielen ja kehon välisen yhteyden katkaiseva häpeä on syy epätoivoon, joka saa ihmiset hakkauttamaan maanisella ja masokistisella kiihkolla yhä uusia tatuointeja oman, vääränlaiseksi koetun ruumiin alastomuuden peitoksi.

Performanssiryhmän kolmikko julisti oman mielensä ja ruumiinsa ykseyttä pitkällä ja bakkanaalilla tanssilla, jossa hiki virtasi ja kaikki ihmisvartalon osat ja ulottuvuudet saivat estottomasti näkyä. Se oli heittäytymistä, joka sai katsojankin haukkomaan henkeään silkasta myötäelämisestä. Kohtauksessa mentiin iholle asti.

Toki myös aivan tavallisten ihmisten alastomuus käy nykyään kaupaksi. Tästä varmaan hyvä esimerkki on televisiossa parhaillaan pyörivä Naked Attraction. Kohu on myös varma tapa vetää väkeä teatterin katsomoihin. Näin ainakin tulkitsin sitä ironiaa, jota ryhmä ilmentää nimessään. Tässä ”huoratalossa” lihaa on tarjolla kaikissa neljässä kerroksessa.

Niskavuori on yksi suomalaisen teatterin kulmakivistä. Jotakin oleellista ja hyvää suomalaisesta teatterista viisiosainen näytelmäsarja kertoo jo sillä, että sen kirjoittaja Hella Wuolijoki oli maahanmuuttaja. Performanssiryhmän esitykselleen antama nimi sai olettamaan, että ryhmä on halunnut joka tapauksessa tarttua tämän herra Niskavuoren vanhuuttaan jäykän niskan harjaksiin ja ravistella oikein kunnolla.

Esityksen toiseksi viimeisessä, kaikki hyvän maun ja sopivaisuuden rajat ylittäneessä (he,he) kohtauksessa, tanssijat laittoivat juomapulloista värillisiä nesteitä anukseensa ja ruiskivat niitä sitten sulkijalihasten voimalla esiintymiskuution seinille ja toistensa päälle.

Hyvin oli tähdätty ja kyllä upposi! Provokaatiota voimistettiin vielä heiluttamalla minikokoisia Suomen lippuja ja läpsimällä niillä toisten tanssijoiden pakaroita. Kyllä, kyllä tämä suomalainen teatteritaide on aivan hanurista!

Itsestänikin tuntuu ajoittan, että suomalainen teatteri on todella jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Jopa sen entisestä vahvuudesta, kirjoitettuun sanaan perustuvasta puheteatterista on tullut mutinateatteria.

Jotenkin tästä umpiosta pitää päästä ulos ja näin myös tapahtui esityksen vapauttavassa loppukohtauksessa. Stenberg, Jansson ja Nyby leikkasivat terävillä veitsillä ja repimällä itsensä ulos valkoisen kuution ahtaista raameista.

Ruotsinkielinen teatteri oli jälleen raivannut meillä tietä teatterin avantgardelle.

Nakuna pyllyily tuskin palaa teattereihin 80-luvun malliin, vaikka esimerkiksi tanssija Sanni Kriikku on juuri organisoinut Helsingissä esityksen, jossa sekä tanssijat että muusikot esiintyvät alastomina. Toivon kuitenkin valtavan ilmaisuvoimainen ja eri taiteenaloja luovasti yhdistelevä performanssi saisi uusia tekijöitä myös vaatteet päällä.

Koronavuodet ovat olleet esittävän taiteen tekijöille ja varsinkin freelancereille taloudellisesti vaikeaa ja varmasti myös henkisesti hyvin ahdistavaa aikaa. Ehkä juuri sen takia monen – ja vielä niiden kaikkein lahjakkaimpien tekijöiden – katse on jäänyt tuijottamaan omaa napaa. Ihmisen identiteetti ei ole mikään monoliitti, vaan elävä ja orgaaninen aivan samalla tavalla kuin meidän fyysinen kehommekin.

Haloo! Euroopassa riehuu parhaillaan kammottava tuhoamissota ja jos ei ydinsota, niin ilmastomuutos tappaa meidät ennen pitkään, jos maailmanmeno ei muutu, jos emme tee mitään.

niXXXavuori

4 Floors of Whores ryhmän performanssi Tampereen teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 4.8.2022

Ohjaus työryhmä

Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski

Näyttämöllä Astrid Stenberg, Emilia Jansson, Herman Nyby

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka  

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.   

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.      

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Lähes vaaraton pilleri kevytkulttuurin liikakäytön aiheuttamaan jysäriin

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä. Kuva Peter Hönnemann/Tampereen Teatterikesä

Performanssitaiteen parhaiden perinteiden mukaisesti Miet Warlopin Fruits of labor ui syvällä inhimillisen kulttuurin virrassa.

Belgialaisen kuvataiteilijan Miet Warlopin performanssi Fruits of labor on hykerryttävän hauska esitys aina höpsöyteen saakka. Warlop on itse kuvannut esitystään päänsärkylääkkeeksi maailmalle.

Esityksen todellinen luonne tehdään katsojalle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jos nyt performanssista on lupa Tampereen Teatterikesän tiimoilta käyttää teatterin käsitteitä.

Esityksen alussa Warlop seisoo pyörivällä alustalla sädehtivässä paljettihameessa suuren, valkoisen kuution päällä bändin soittaessa. Kohtauksen estetiikka on meille tuttuakin tutumpi maailmanluokan eturivin viihdetaiteilijoiden konserttitaltioinneista.

Monoliitti, jonka päällä aloituskohtauksen välkehtivä madonna seisoo, edustaa epäilemättä nykyistä kulttuurien synteesiä, jota myös populaarikulttuuriksi kutsutaan. Warlopin esityksessä massiivinen kuution on styroksia, eli se on ihan konkreettisesti tyhjää täynnä.

Warlop on kuvataiteilija ja hänen performanssinsa kantaa symbolitasolla mukanaan inhimillisen kulttuurin laajaa kirjoa. Esimerkiksi esityksen pitkässä johdannossa bändin pitkänhuiskea rumpali leikkii rummuilla ja rumpupalikoilla lähes loputtoman pitkään.

Karahka, jolla on lyöty onttoa puunrunkoa, on ehkä ihmiskunnan ensimmäinen instrumentti. Kohtauksella Warlop ottaa melkoisen ajallisen perspektiivin siihen, mitä me kulttuuri-ihmiset ymmärrämme todellisuudeksi.

Warlop rinnastaa konserttihurmoksen ja uskonnollisen hurmoksen. Molemmat, hieman hämärtyneen tajunnan tasot ovat nykyihmiselle eräänlaisia kevytversioita. Sinänsä hauskasti toteutetulla härkätaistelukohtauksella Warlop alleviivaa sitä, miten väkivalta on koko ajan läsnä meidän kulttuurissamme. Se on ikään kuin sisäänrakennettu ominaisuus.

Satiirin mittasuhteet esitys saavuttaa, kun Joppe Tanghe suuntaa suihkulähdelaitteesta keltaiseksi värjätyn vesisuihkun näyttämöllä seisovan rummun rumpukalvolle. Se osui myös suoraan ainakin minun kohdallani katsojan silmään.

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä.

Koomiseksi kohtaus muuttuu, kun tämä ihmiskunnan valo ja aurinko muuttuu savikiekoksi, äänilevyksi, joka levysoittimessa toistaa sille tallennettua ihmispuhetta muistuttavaa melua.

Hyvin ilmaisuvoimainen performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Performanssi ja teatteri ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että luokittelu tai rajanveto on turhaa. kysymyksessä on identtiset sisarukset, tähän sukulaisuuteen johtanut vahinko tapahtui jo silloin, kun joku luiskaotsainen tyyppi muinoin, noin puoli miljoonaa vuotta sitten keksi takoa sillä karahkalla sitä onttoa puunrunkoa ilmaistakseen itseään ja palavia tunteitaan.

Warlop osuu oikeaan kuvatessaan esitystään lääkkeeksi kevytkulttuurin aiheuttamaa pään jomotusta vastaa. Tämän päivän kaoottiselta näyttävässä maailmassa ihmisten ahdistus ja irrationaalinen ajattelu kasvavat käsi kädessä. Viihdeorkesteri soittaa Titanicin kannella ilmeisesti loppuun asti.

Tampereen Teatterikesän taiteellinen johto on löytänyt esityksessä todellisen helmen, aloittamaan festivaalin pääohjelmiston. Tosin tehtävä on ollut ilmeisen helppo. Warlop on eturivin näyttelijöineen (!) kiertänyt ”työn hedelmiensä” kanssa ahkerasti maailman merkittävimmillä teatterifestivaaleilla. Eikä ihme, esitys on kuin jäävuori. Pinnan päällä toteutukseltaan lähes täydellisen ja nauruhermoja kutittavan toteutuksen alta löytyy mielikuvitusta ruokkivia kerroksia lähes loputon määrä.

Konsepti ja ohjaus: Miet Warlop

Muusikot ja esiintyjät: Miet Warlop, Joppe Tanghe, Wietse Tanghe, Tim Coenen, Seppe Cosyns

Puvustus: Sofie Durnez, Karolien Nuytens, An Breugelmans

Tekniikan johto: Hugh Roche Kelly

Äänitekniikka: Saul Mombaerts, Pieter-Jan Coppejans

Valosuunnittelu: Henri Emmanuel Doublier

 

 

Miehen mieli on kuin Mimosan hipiä

Body Notesin liikekieli on huikean vaativaa ja samalla iloisen leikkisää. Kuvassa ryhmän tanssijoista Saska Pulkkinen. Kuva Kai Kuusisto/MimoArt Company

Kyllä maailmaan melua mahtuu. Juuri sen vuoksi varmasti jokainen säveltäjä tai teatterille äänimaisemia suunnitteleva äänisuunnittelija tietää, miten vaikuttava elementti hiljaisuus voi olla. Se huutaa oikeaan kohtaan sijoitettuna voimakkaammin kuin mikään ämyri.

Tanssiteoksessa Body Notes ohjaaja, tai pitäisikö reilusti sanoa koreografi, Mimosa Lindahl näytti meille katsojille, miten voimakas elementti hitaus on fyysiseen esittämiseen perustuvassa esityksessä. MimoArt Companyn esitys nousi liikkeiden hitaudessa ja ilmaisuvoimassa aivan huikealle tasolle.

Kahdeksan miehen esitys oli emotionaalisesti koskettava. Liikekielen hämäläisaksentti ei sulkenut pois huumoria. Päinvastoin, ainakin minä meinasin tikahtua välillä naurusta, kun tanssinäytelmän sankarit luistelivat mahallaan näyttämölle levitetyn savivellin päällä vaakapiruetteja imelän nyyhkyiskelmämusiikin säestyksellä.

Body Notes on esitys, performanssi. Se edustaa nykyteatteria, tai tanssia, jossa esittävän taiteen eri elementtejä yhdistellään hyvin luovasti. Ryhmän esitys Helsingin Itäkeskuksen Stoalla oli älyn ja mielikuvituksen leikkiä.

Ainakin minun kohdallani esitys jäi pitkäksi aikaa soimaan jonnekin tuonne otsalohkon hämäriin. Se oli elämys, joka on tullut myös uniin.

Moni kriitikko ja bloggaaja on nähnyt esityksen lihan runoutena. Miksei niinkin.

Tekijöiden mukaan esitys yhdistää tanssia ja teatteria. En ole mikään tanssin tuntija, mutta uskallan silti väittää, että ohjaajan ja ryhmän keskeinen inspiraation lähde on ollut japanilaista avantgardea edustava butõ.

Esityksen rakenne taas toi mieleen klassisen baletin. Esitys alkoi johdannolla, jossa tanssijat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen esittivät ilman valoja ja ääntä harjoitusasut päällä nopeita ja kulmikkaita liikkeitä.

Samaan teemaan palattiin myös esityksen lopussa.

Eräänlainen silta klassiseen balettiin oli myös se, että esityksessä oli mukana sellotaiteilija Sergio Castrillón. Toisaalta Castrillón taiturimaisesti soittama sello antoi perspektiiviä sille mielenmaisemalle, jota esitys ainakin minun kohdallani niin sattuvasti valaisi.

Nuo kaikki elämäni aamut, joita Jordi Savall tulkitsee viola da gamballa samannimisessä elokuvassa.

Teatteria Body Notes on ainakin siinä, että esitys on selkeästi yhteisön tekemää taidetta. Lindahl korostaa tätä vaikutelmaa vielä sillä, että hän on vetänyt myös esityksen äänisuunnittelijan Jaakko Aution, valosuunnittelija Ilmari Karhun ja lavastaja Arto-Oskari Reunasen näyttämölle.

Aution, Karhun, Reunasen ja neljän tanssijan omilla vartaloillaan luomat näyttämökuvat olivat koskettavia, usein hyvin kauniita ja hyvin inhimillisiä, ajoittain suorastaan hellyttäviä.

Meidän miesten maailmassa ja mielissä on myös tämä puolensa, herkkä kuin Mimosan hipiä.