Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka  

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.   

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.      

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Lähes vaaraton pilleri kevytkulttuurin liikakäytön aiheuttamaan jysäriin

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä. Kuva Peter Hönnemann/Tampereen Teatterikesä

Performanssitaiteen parhaiden perinteiden mukaisesti Miet Warlopin Fruits of labor ui syvällä inhimillisen kulttuurin virrassa.

Belgialaisen kuvataiteilijan Miet Warlopin performanssi Fruits of labor on hykerryttävän hauska esitys aina höpsöyteen saakka. Warlop on itse kuvannut esitystään päänsärkylääkkeeksi maailmalle.

Esityksen todellinen luonne tehdään katsojalle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jos nyt performanssista on lupa Tampereen Teatterikesän tiimoilta käyttää teatterin käsitteitä.

Esityksen alussa Warlop seisoo pyörivällä alustalla sädehtivässä paljettihameessa suuren, valkoisen kuution päällä bändin soittaessa. Kohtauksen estetiikka on meille tuttuakin tutumpi maailmanluokan eturivin viihdetaiteilijoiden konserttitaltioinneista.

Monoliitti, jonka päällä aloituskohtauksen välkehtivä madonna seisoo, edustaa epäilemättä nykyistä kulttuurien synteesiä, jota myös populaarikulttuuriksi kutsutaan. Warlopin esityksessä massiivinen kuution on styroksia, eli se on ihan konkreettisesti tyhjää täynnä.

Warlop on kuvataiteilija ja hänen performanssinsa kantaa symbolitasolla mukanaan inhimillisen kulttuurin laajaa kirjoa. Esimerkiksi esityksen pitkässä johdannossa bändin pitkänhuiskea rumpali leikkii rummuilla ja rumpupalikoilla lähes loputtoman pitkään.

Karahka, jolla on lyöty onttoa puunrunkoa, on ehkä ihmiskunnan ensimmäinen instrumentti. Kohtauksella Warlop ottaa melkoisen ajallisen perspektiivin siihen, mitä me kulttuuri-ihmiset ymmärrämme todellisuudeksi.

Warlop rinnastaa konserttihurmoksen ja uskonnollisen hurmoksen. Molemmat, hieman hämärtyneen tajunnan tasot ovat nykyihmiselle eräänlaisia kevytversioita. Sinänsä hauskasti toteutetulla härkätaistelukohtauksella Warlop alleviivaa sitä, miten väkivalta on koko ajan läsnä meidän kulttuurissamme. Se on ikään kuin sisäänrakennettu ominaisuus.

Satiirin mittasuhteet esitys saavuttaa, kun Joppe Tanghe suuntaa suihkulähdelaitteesta keltaiseksi värjätyn vesisuihkun näyttämöllä seisovan rummun rumpukalvolle. Se osui myös suoraan ainakin minun kohdallani katsojan silmään.

Antiikin Kreikan mytologia on mukana esityksessä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Wietse Tanghe seisoo styroksista tehdyn kuution päällä ja kantaa ”Titaanina” aurinkoa symboloivaa kiekkoa kasvojensa edessä.

Koomiseksi kohtaus muuttuu, kun tämä ihmiskunnan valo ja aurinko muuttuu savikiekoksi, äänilevyksi, joka levysoittimessa toistaa sille tallennettua ihmispuhetta muistuttavaa melua.

Hyvin ilmaisuvoimainen performanssi on syntynyt kuvataiteen piirissä. Performanssi ja teatteri ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että luokittelu tai rajanveto on turhaa. kysymyksessä on identtiset sisarukset, tähän sukulaisuuteen johtanut vahinko tapahtui jo silloin, kun joku luiskaotsainen tyyppi muinoin, noin puoli miljoonaa vuotta sitten keksi takoa sillä karahkalla sitä onttoa puunrunkoa ilmaistakseen itseään ja palavia tunteitaan.

Warlop osuu oikeaan kuvatessaan esitystään lääkkeeksi kevytkulttuurin aiheuttamaa pään jomotusta vastaa. Tämän päivän kaoottiselta näyttävässä maailmassa ihmisten ahdistus ja irrationaalinen ajattelu kasvavat käsi kädessä. Viihdeorkesteri soittaa Titanicin kannella ilmeisesti loppuun asti.

Tampereen Teatterikesän taiteellinen johto on löytänyt esityksessä todellisen helmen, aloittamaan festivaalin pääohjelmiston. Tosin tehtävä on ollut ilmeisen helppo. Warlop on eturivin näyttelijöineen (!) kiertänyt ”työn hedelmiensä” kanssa ahkerasti maailman merkittävimmillä teatterifestivaaleilla. Eikä ihme, esitys on kuin jäävuori. Pinnan päällä toteutukseltaan lähes täydellisen ja nauruhermoja kutittavan toteutuksen alta löytyy mielikuvitusta ruokkivia kerroksia lähes loputon määrä.

Konsepti ja ohjaus: Miet Warlop

Muusikot ja esiintyjät: Miet Warlop, Joppe Tanghe, Wietse Tanghe, Tim Coenen, Seppe Cosyns

Puvustus: Sofie Durnez, Karolien Nuytens, An Breugelmans

Tekniikan johto: Hugh Roche Kelly

Äänitekniikka: Saul Mombaerts, Pieter-Jan Coppejans

Valosuunnittelu: Henri Emmanuel Doublier

 

 

Miehen mieli on kuin Mimosan hipiä

Body Notesin liikekieli on huikean vaativaa ja samalla iloisen leikkisää. Kuvassa ryhmän tanssijoista Saska Pulkkinen. Kuva Kai Kuusisto/MimoArt Company

Kyllä maailmaan melua mahtuu. Juuri sen vuoksi varmasti jokainen säveltäjä tai teatterille äänimaisemia suunnitteleva äänisuunnittelija tietää, miten vaikuttava elementti hiljaisuus voi olla. Se huutaa oikeaan kohtaan sijoitettuna voimakkaammin kuin mikään ämyri.

Tanssiteoksessa Body Notes ohjaaja, tai pitäisikö reilusti sanoa koreografi, Mimosa Lindahl näytti meille katsojille, miten voimakas elementti hitaus on fyysiseen esittämiseen perustuvassa esityksessä. MimoArt Companyn esitys nousi liikkeiden hitaudessa ja ilmaisuvoimassa aivan huikealle tasolle.

Kahdeksan miehen esitys oli emotionaalisesti koskettava. Liikekielen hämäläisaksentti ei sulkenut pois huumoria. Päinvastoin, ainakin minä meinasin tikahtua välillä naurusta, kun tanssinäytelmän sankarit luistelivat mahallaan näyttämölle levitetyn savivellin päällä vaakapiruetteja imelän nyyhkyiskelmämusiikin säestyksellä.

Body Notes on esitys, performanssi. Se edustaa nykyteatteria, tai tanssia, jossa esittävän taiteen eri elementtejä yhdistellään hyvin luovasti. Ryhmän esitys Helsingin Itäkeskuksen Stoalla oli älyn ja mielikuvituksen leikkiä.

Ainakin minun kohdallani esitys jäi pitkäksi aikaa soimaan jonnekin tuonne otsalohkon hämäriin. Se oli elämys, joka on tullut myös uniin.

Moni kriitikko ja bloggaaja on nähnyt esityksen lihan runoutena. Miksei niinkin.

Tekijöiden mukaan esitys yhdistää tanssia ja teatteria. En ole mikään tanssin tuntija, mutta uskallan silti väittää, että ohjaajan ja ryhmän keskeinen inspiraation lähde on ollut japanilaista avantgardea edustava butõ.

Esityksen rakenne taas toi mieleen klassisen baletin. Esitys alkoi johdannolla, jossa tanssijat Saska Pulkkinen, Miro Lopperi, Marko Pakarinen ja Mikael Kuosmanen esittivät ilman valoja ja ääntä harjoitusasut päällä nopeita ja kulmikkaita liikkeitä.

Samaan teemaan palattiin myös esityksen lopussa.

Eräänlainen silta klassiseen balettiin oli myös se, että esityksessä oli mukana sellotaiteilija Sergio Castrillón. Toisaalta Castrillón taiturimaisesti soittama sello antoi perspektiiviä sille mielenmaisemalle, jota esitys ainakin minun kohdallani niin sattuvasti valaisi.

Nuo kaikki elämäni aamut, joita Jordi Savall tulkitsee viola da gamballa samannimisessä elokuvassa.

Teatteria Body Notes on ainakin siinä, että esitys on selkeästi yhteisön tekemää taidetta. Lindahl korostaa tätä vaikutelmaa vielä sillä, että hän on vetänyt myös esityksen äänisuunnittelijan Jaakko Aution, valosuunnittelija Ilmari Karhun ja lavastaja Arto-Oskari Reunasen näyttämölle.

Aution, Karhun, Reunasen ja neljän tanssijan omilla vartaloillaan luomat näyttämökuvat olivat koskettavia, usein hyvin kauniita ja hyvin inhimillisiä, ajoittain suorastaan hellyttäviä.

Meidän miesten maailmassa ja mielissä on myös tämä puolensa, herkkä kuin Mimosan hipiä.