Pori Dance Companyn Songs on tekijöiden mukaan rakkauskirje yhdessä tanssimiselle. Maanantain ensi-illassa ryhmän liikekieli oli lyyrisen kaunista. Teoksen alussa nähtyä joukkokohtausta hallitsi tunnetasolla hartaus. Se esitettiin ilman taustamusiikkia.
Mutta niin varmasti pitikin olla. Tanssiin kutsu ei ollut peräisin hetken roihuavasta intohimosta, vaan kysymys oli elinikäisestä rakkaudesta. Kuvauksen kohteena oli se syvä tunne, joka muinaisina aikoina kesti jopa postin aiheutumat viiveet lemmenvalojen jakelussa.
Koreografi Riku Lehtopolku käytti yhdessä tanssijoiden kanssa luomassaan koreografiassa taitavasti liikkeen pysäyttävää taukoa. Yllättävä ja hyvin vaikuttava tehokeino oli kohtauksissa ja vaihdoissa käytetty viipyilevä hitaus.
Yhdessä Veli-Ville Sivénin suunnitteleman valaistuksen kanssa tanssijoiden liikekieli toi tällaisen vanhan setämiehen mieleen ajat, jolloin sähköposti oli vielä verraten uusi ja hieno keksintö, eikä sosiaalisen median hienouksista ollut vielä tietoakaan. Laulujen suurista tunteista kertovat yksityisviestit rakkauksista, menetyksistä ja kaipauksesta kulkivat vielä ajan hämärän keskellä paperiin käärittyinä.
Myös esitystä koskevat ajatukset lempeydestä ja uudelleen yrittämisen kauneudesta saivat katetta toteutuksessa. Tekijöiden rakkaus tanssijan ammattia kohtaan näkyi. Eikä tämä rakkaus kohdistunut vain lajiin, vaan ennen muuta tanssijoiden muodostamaan yhteisöön.
Otaksun, tosin aika tavalla mutupohjalta, että 20 vuotta sitten maailmaa valloittanut street dance on vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä vaikuttanut voimakkaasti nykytanssin tekijöihin ja sen vaikutus näkyy yhä. Lähellä kadun pintaa horisontaalisesti tapahtuvat liikkeet, käsien varassa tapahtuvat liikkeet ja hurjimmillaan päälaen varassa pyörivä liike ovat street dancelle tyypillisiä tapoja ilmaista asioita ja tunteita liikekielen kautta.
Näitä elementtejä oli mukana myös Pori Dance Companyn esityksessä. Toisaalta esitys kertoi myös tanssitaiteessa piilevästä potentiaalista. On varmasti olemassa jokin fysiologinen maksimi eri asennoille, mihin ihmisvartalo taipuu, mutta erilaisten liikkeiden ja niistä koostuvien liikesarjojen yhdistelmille ja luovuudelle ei varmasti ole mitään ylärajaa.
Street dancen asiantuntijat jakavat yli kymmeneen eri lajiin, mikä ei tosin sinänsä kerro tanssitaiteessa piilevästä luovuudesta, vaan meidän tavastamme ajatella ja analysoida tyypittelyn, luokittelun ja kategorisoinnin kautta. Nykytanssissa ainakin tämän kirjoittajaa voimaannuttaa se, ettei se alistu tällaiselle rajaavalle luokittelulle.
Lehtopolun mukaan Songs on jatkoa Pori Dance Companyt yhdessä Pori Sinfoniettan kanssa toteuttamalle produktiolle Tänä iltana. Laulujen käyttäminen tanssiteoksen lähtökohtana oli Lehtopolun idea ja uuden esityksen äänimaiseman suunnitteli Eero Auvinen. Tekijöiden mukaan esitys räätälöitiin Porin Teatterin näyttämön muodostamaan tilaan.
Arkkitehtonisesti uusrenessanssia edustavaa Porin Teatteria pidetään syystä yhtenä Suomen kauneimmista teatterirakennuksista. Näyttämön sivusuunnassa kapea ramppi teki siitä kuitenkin hieman ongelmallisen tilan tanssin keinoin ilmaistavien tunteiden asuinpaikaksi. Osa tanssijoista jäi joukkokohtauksissa katsomon sivulaidoilla istuvilta pimentoon.
Lehtopolun mukaan esityksen tanssijakaarti koostuu eri ikäisitä tanssijoista. Erilaiset elämänvaiheet ovat saneet näkyä. Esityksessä muistellaan tekijöiden mukaan entisiä kohtaamisia ja yhteisiä töitä sekä entisiä ja nykyisiä opettajia. Katsojasta se tematiikka saattaa näyttää myös sisäänpäin kääntyneeltä, taiteen sisäiseltä puheelta.
Pori Dance Companyn oman verkkosivut ovat sisällöltään varsin karuja. Sitä informatiivisempia ovat ryhmän Instagram-julkaisut. Näillä sivuilla tekijät kertovat ajatuksistaan ja tavoitteistaan esimerkillisen avoimesti ja antavat teoksen katsojalle eväitä tulkita omaan taide-elämystään.
Songs oli minulle jälleen todistus siitä, että tanssitaide elää Suomessa uutta renessanssia. Sen nähtyäni olen entistä enemmän pahoillani siitä, etten aikataulusyistä päässyt näkemään koreografi Mimosa Lindahlin ryhmän kanssa toteuttaa esitystä Bonding Stoassa helmikuussa.
Songs
Pori Dance Companyn kantaesitys Porin Teatterissa 13.3.2023
Koreografia: Riku Lehtopolku ja esiintyjät Äänisuunnittelu: Eero Auvinen Valosuunnittelu: Veli-Ville Sivén Tanssijat: Kati Aalto, Cayan Atalmis, Kasperi Kolehmainen, Fiia Lamminen, Riku Lehtopolku, Meri Tankka, Riikka Tankka Kuvat: Unto Rautio Tuotanto: Pori Dance Company Tukijat ja yhteistyökumppanit: Taiteen Edistämiskeskus, Läntinen tanssin aluekeskus, Porin kaupunki
Tampereen Työväen Teatterin Sad Songs from the Heart of Europe oli visuaalisesti upea, vaikuttavaan äänimaisemaan sijoitettu monologinäytelmä. Suvi-Sini Peltola heittäytyi näytelmän rooleihin alistetun, loukatun ja petetyn naisen raivolla. Näytelmän Raskolnikovina hän kävi kirveineen hirmutyöhönsä arkun suojissa käsiteatterin keinoin.
Näytelmän eri osatekijät eivät ensi-illassa olleet silti aivan balanssissa. Upea visuaalisuus ja voimakas äänimaisema alkoivat syödä Kristian Smedsin tekstin hienoja nyansseja ja todistusvoimaa. Kellariteatterin näyttämö ei ole suuren suuri, mutta silti välillä tuntui, että Peltola oli näyttämöllä tavoittamattomissa. Vuorovaikutukseen tuli säröjä.
Voimakas etäännyttäminen lienee ohjaaja Samuli Reunasen, Peltolan ja esityksen visualisen konseptin luoneen Eero Auvisen tietoinen valinta. Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan helmikuussa vuosi sitten järkytti produktiota työstävän ensemblen jäseniä syvästi.
”Olimme šokissa. Euroopassa oli syttynyt sota. Venäjä oli hyökännyt”, Reunanen kirjoittaa käsiohjelman saatesanoissa.
Näytelmän päätti kohtaus, jossa Peltonen ja esityksen äänimaiseman suunnitellut ja luonut Jarmo Saari poistuvat näyttämöltä kohti yleisölle tarkoitettua sisäänkäyntiä. Täältä on päästävä pois? Ei koskaan enää? Voiko rakastetulla klassikkokirjailijalla olla näin synkkä ja pimeä varjo?
Näytelmän nimi Sad Songs from the Heart of Europe on helppo tulkita Smedsin kunnianosoitukseksi venäläiselle kirjallisuudelle ja ennen kaikkia Fjodor Dostojevskille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Dostojevskin Pietari oisi jonkinlainen maailmannapa tai edes Euroopan sydän.
Kysymys on siitä, että Dostojevskin romaaneissaan luomat ihmiskuvat ovat yhä ajattoman moderneja. Ne ovat yhdistelmä hyvin rationaalista ihmiskäsitystä ja suurta tunnetta. Dostojevskin kyky kuvata tätä vaikeasti määriteltävää hengellisyyttä on kiehtonut sekä lukijoita että teatterin tekijöitä jo yli 150 vuonna. Venäläinen kirjallisuus on oleellinen osa eurooppalaista kulttuuria.
Sad Songs from the Heart of Europe kantaesitettiin Lappeenrannan kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä Jari Juutisen ohjaamana maaliskuussa 2003. Juutinen työskenteli tuolloin Lappeenrannan teatterin johtajana. Tässä Tampereen Työväen Teatterin verkkosivuille on lipsahtanut virhe. Juutisen ja kumppaneiden vuonna 2015 perustettu Sadsongskompex:fi ei tietenkään ole voinut toimia vuonna 2003 esityksen tuottajana.
”Saatanallisia säkeitä Euroopan sydämestä”. Näin otsikoin Lappeenrannan ensi-illasta 8.3.2003 kirjoittamani ylistävän kritiikin, vaikka minulla ei tosiasiallisesti ollut oikein kunnon käsitystä siitä, miten pohjattoman surullisia Smedsin kirjoittamat laulunsäkeet pohjimmiltaan olivat ja ovat. Lappeenrannassa elettiin tuolloin rajan huumassa. Kaupungin ja koko Etelä-Karjalan maakunnan tulevaisuudesta rakennettiin ruusuisia kuvia. Turismi, ostosmatkailu ja rajakauppa toivat rahaa ja työtä. Rohkeimmat unelmoivat jopa venäläisten viisumivapaudesta.
Smeds on poiminut säkeisiinsä Dostojevski romaanista ne ruohonjuuritason ilmiöt, jotka ovat tehneet hirmuhallitsijoiden valtaannousun ja vallassa pysymisen mahdollisiksi Ivana JulmastaVladimir Putiniin.
Peltolan Semjonovna Marmeladova kertoi näytelmän roolihahmona naisten alistetusta ja kurjasta asemasta Venäjällä. Hänen juoppo isänsä Semjon Zaharytš Marmeladov pakottaa tyttärensä elättämään perhettään ja rahoittamaan omaa juopottelevaa elämäntapaansa prostituoituna. Isä Marmeladov oli myös esimerkki usein kelvottomista, kehnosti palkatuista virkamiehistä, joille lahjusten ottaminen on elinehto.
Marmeladovin alennustilan perimmäisenä syynä on alkoholismi ja juoppo on myös näytelmän sotaveteraani, joka hake psyykkisen tuskansa huipennusta lasin pohjalta. Sotaveteraani on hahmona viittaus niihin loputtomiin imperialistisiin valloitussotiin, joita Venäjä on käynyt alistaessaan yhä uusia kansoja valtansa alle. Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin onnistui toisessa maailmansodassa työntämään imperiuminsa rajat aina Euroopan sydämeen asti.
Neuvostoliitossa oli tapana sanoa, että vodka oli ainoa vapauden valtakunta tässä kansojen vankilassa. Juopottelu oli ja on kuitenkin kommunismia vanhempi traditio. Ainakin jokainen alkoholisminsa kanssa kamppaillut tietää, että juopottelu on ja oli Venäjälläkin vain hyppy vankilasta toiseen.
Raskolnikov tappaa kirveellä koronkiskuri Ivanovnan ja hänen sisarensa. Miten hän pystyy tähän tekoon, joka jopa hänen omasta mielestään on inhottavin ja halveksittavin teko, mihin ihminen voi syyllistyä. Motiivina teolle on Raskolnikovin kokema loukkaus ja eettiset pulmat hän ohittaa epäinhimillistämällä uhrinsa. Panttilainaamon omistaja Ivanovna on vanha, ruma, tyly ja ahne koronkiskuri ja niin – nainen. Ivanovnan sisaren kohtalo on sotilastermein niin kutsuttu oheisvanhinko.
Raskolnikov on hädissään siitä, että on teollaan joutunut ihmisyhteisön ulkopuolelle. Uhrejaan kohtaan hän ei tunne minkäänlaista sääliä. Ei siis ihme, että näytelmä vei minun ajatukseni Ukrainan sotaan ja muun muassa Butšassa tehtyihin hirmutekoihin.
Käsiohjelmassa Reunanen muistuttaa myös Dostojevskin synkästä varjosta. Dostojevski oli ainakin vanhoilla päivillään isovenäläinen antisemitisti. Antisemitismillä on toki Venäjällä ja koko Euroopassa pitkät perinteet. Ilmeisesti Venäjällä tsaarin salainen poliisi Ohrana myös täysin tietoisesti lietsoi juutalaisvastaisuutta palvelemaan omia tarkoitusperiään. Dostojevskille juutalaisvastaisuudessa oli epäilemättä kysymys myös hänen uskonnollista vakaumuksestaan. Jos venäläiset ovat jumalan valittu kansa, ei voi olla toista jumalan valitua kansaa.
Itse olen varma, että yksi Venäjän ongelmien juurisyistä on Moskovan patriarkaatin johtama ortodoksinen kirkko. Kirkon nykyinen johtaja Kirill on kannattanut täysin rinnoin Venäjän hyökkäyssotaa. Bysantin perinteitä vaaliva kirkko on ajanut aktiivisesti naisten oikeuksia ja seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia rajoittavia lakiuudistuksia myös tällä vuosituhannella. Esimerkiksi parisuhdeväkivalta ei Venäjällä ole enää rikoslaissa määritelty rikos. Vaimoa voi jälleen pahoinpidellä ilman rikosoikeudellisia seuraamuksia.
Reunasen mukaan työryhmä löysi työnsä ja ajattelunsa tueksi kirjailijan Mihail Šiškinin kirjan Sota ja rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Šiškinin mukaan Putinin rikos on se, miten hän on myrkyttänyt ihmiset vihalla. Tällaiset vihan myrkyttämät ja traumatisoituneet sielut ovat Dostojevskin taiteen ytimessä. Šiškinin elää monien muiden venäläisten taiteilijoiden tavoin maanpaossa.
Putin ei ole vain kylvänyt vihan siemeniä, vaan hän on myös korjannut sen satoa. Valtaan hänet ja hänen johtamiensa Venäjän turvallisuuspalvelun voimamiesten ryhmittymän nosti Neuvostoliiton hajoamisesta alkaneet sekasorron vuodet 1990-luvulla.
Neuvostoliiton hajotessa miljoonat keskiluokkaan Neuvostoliitosta kuuluneet ihmiset menettivät työnsä ja asemansa. Yliopistojen professoreiden ja koulujen opettajien piti ryhtyä henkensä pitimiksi torikauppiaiksi ja talouden ja tuotannon organisointi ajautui hierarkkisesti järjestäytyneiden rikollisorganisaatioiden käsiin. Demokratiasta tuli kansansuussa kirosan.
Historia ei toista itseään. Silti Adolf Hitlerin valtaannousu Weimarin tasavallassa ja Putinin valtaannousu Venäjällä muistuttavat prosesseina toisiaan. Putinin kohdalla vain oman vallan vakiinnuttaminen ja ehdottomaan valtaan perustuvan diktatuurin rakentaminen ovat kestäneet paljon pidempään. Molemmat kuitenkin nousivat valtaan valeilla.
On pakko pysähtyä ajattelemaan myös sitä, mikä on meidän vastuumme siitä, että olemme nyt tässä, Euroopassa käydään raakaa sotaa.
Amerikkalaisten ja englantilaisten Saksan kaupunkeihin suuntaamia terroripommituksia perusteltiin sillä, etteivät saksalaiset siviilit eivät oleet viattomia, vaan juuri he olivat äänillään ja kannatuksellaan nostaneet Hitlerin ja natsit valtaan.
Šiškinin mukaan Venäjän uudistamisen kannalta keskeisintä juuri nyt on kysymys vastuusta: niin yksilöt, heimot kuin kansakunnatkin voivat syntyä uudestaan vain ottamalla vastuun teoistaan ja pyytämällä anteeksiantoa. Šiškinin mielessä on ollut se, miten saksalaiset ovat tehneet tiliä oman menneisyytensä kanssa.
Ehkä Smeds on myös ajatellut jotakin tällaista kirjoittaessaan näytelmäänsä tämän vuosituhannen alkupäivinä. Toinen hyvä esimerkki Smedsin taiteilijan herkkyydestä on hänen kirjoittamansa ja Kajaanin kaupunginteatteriin vuonna 2001 ohjaamansa näytelmä Huutavan ääni korvessa. Siinä Smeds kuvasi tarkkanäköisesti miesten yksinäisyyden aiheuttamaan surua, turhautumista ja aggressioita tavalla, josta vasta nyt on alettu tosissaan keskustelemaan ja ymmärretty ongelman laajuus ja vakavuus.
Lappeenrantalainen teatteriyleisö käänsi selkänsä Jari Juutisen teatteriestetiikalle. Hänen sopimustaan kaupunginteatterin johtajana ei enää uusittu. Maailmalla Juutisen ohjauksesta ja Liisa Sofia Pöntisen tulkinnasta tuli valtava menestys ja monologinäytelmästä teatterifestivaalien vakiovieras. Pöntinen palkittiin marraskuussa 2013 parhaan naisnäyttelijänä palkinnossa Novgorodin kansainvälisellä Dostojevski-festivaalilla.
Pöntinen on esittänyt monologia myös ranskaksi käännettynä Pariisissa ja Luxemburgissa. Sen jälkeen Smedsin monologinäytelmää on esitetty paikalliselle kielille käännettynä eri kokoonpanoilla muun muassa Slovenian Celjessä ja nyt liettuaksi käännettynä Sadsongskomplexi:fin tuottamana Liettuassa.
”Lakkasimme laskematta se jälkeen, kun olimme päässeet 250 esitysten määrässä”, Juutinen kertoo.
Sad Songs from the Heart of Europe on ollut suomalaisen teatterin ja näytelmäkirjallisuuden todellinen menestystarina Euroopassa.
Sad Songs from the Heart of Europe
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Kellariteatterissa 21.2.2023
Käsikirjoitus: Kristian Smeds
Ohjaus: Samuli Reunanen
Visuaalinen konsepti: Eero Auvinen
Lavastussuunnittelu: Työryhmä
Pukusuunnittelu: Suvi-Sini Peltola ja Eero Auvinen
Voiko inhimillisen pahuuden ruumiillistuma, kymmenien miljoonien ihmisten hengen vaatineen maailmansodan aloittaja ja holokaustin arkkitehti olla naurettava, kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta repäisty hahmo? Hitlerin ja Blondin roolitus on nerokas. Suomalaisen teatterin grand old lady Seela Sello näytteli näytelmän Hitlerin lähtökohtaisesti lähes mahdottoman roolin vavahduttavalla tavalla. Juutalaisuuteen kääntyneen Sellan tausta ja pitkä ja upea ura taiteilijana avasivat myös katsojalle uusia tasoja ja näkökulmia näytelmän tematiikalle. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotantona toteutettu Hitler ja Blondi on epäilemättä koronavuoden tärkein ja merkityksellisin produktio. Michael Baranin ajateltu ja syvällinen näytelmäteksti on pelottavan ajankohtainen. Baran käyttää Adolf Hitlerin hahmoa ja natsi-Saksan historiaa eräänlaisena suurennuslasina, joka tuo esiin tämän päivän populistisiin liikkeisiin liittyvät uhat ja harhat.
Seurasin esityksestä tehtyä taltiointia kasvavan kauhun vallassa. Baranin oma ohjaus ja Seela Sellan upea näyttelijäntyö nimiroolissa tekivät Hitleristä ja Blondista striimattunakin todella vaikuttavaa teatteria.
Historian hirmuhallitsijat eivät ole olleet mitään Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Se ei tietenkään tee heistä yhtään vähemmän pelottavia, päinvastoin.
Myös Hitler oli rakastavan äidin lapsi ja autoritäärisen, mutta poissaolevan isän poika. Hitlerin inhimillinen puoli tuotiin näytelmässä myös selvästi esiin.
Tavallaan Baranin lähtökohta näytelmälle on humoristinen. Ja miksei olisi. Hahmona Hitler on kuin suoraan jostakin absurdista kauhukomediasta. Hitler oli nuorena koditon kulkuri, katkeroitunut wannabe-taiteiija, kokonaisia armeijoita liikuttanut korpraali, alakuloinen sekakäyttäjä, antisemiitti, jolla oli nuoren juutalaisia ystäviä, fasisti, vegetaristi, absolutisti ja vulgaaridarvinisti.
Komedian keinovalikoimaan kuului tietenkin myös se, että tarinan kertojaksi ja natsipuolueen rivijäsenten edustajaksi Baran on kirjoittanut saksanpaimenkoira Blondin roolin. Eikä tuota vaikutelmaa ainakaan vähentänyt ”koiranroolin” saaneen Verneri Liljan upean eleetön näyttelijäntyö.
Hitlerin isä Alois oli avioton poika, joka kantoi ennen äitinsä avioliittoa äidin sukunimeä Schiklgruber. Hitleriksi tai alun perin Hidleriksi perheen sukunimi vaihtui vasta isänäidin avioliiton kautta. Näytelmän alussa, yleisön edessä taltioidun esityksen katsojia pyydettiinkin kokeilemaan, miten kansankiihotus onnistuu, kun pitää huutaa heil Schiklgruber!
Nauru tarttuu pian naurajien kurkkuun, muistutti Sellan tulkitsema näytelmän Hitler, eikä hän silloin viitannut viime vuosisadan tapahtumiin, vaan tähän päivään.
Yksilön elämänvaiheiden, yksilöpsykologian ja historiallisten tapahtumien väliltä voidaan löytää kausaliteettia vasta jälkikäteen.
Yksi kuuluisimmista Hitler-anekdooteista kertoo hänen epäonnistuneista pyrkimyksistään päästä opiskelemaan Wienin kuvataideakatemiaan. Nuorena taiteilijan urasta haaveillut Hitler pyrki tähän maineikkaaseen taidekouluun kahdesti.
Ainakin minulle tuli heti mieleen ilman näytelmässä annettuja vihjeitäkin kysymys, millaisia anekdootteja tulevaisuudessa kerrotaan perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon akateemisesta urasta Helsingin yliopistossa.
Meitä amatöörihistorioitsijoita on aina kiehtonut kysymys, miten historian kulku olisi muuttunut, jos Hitler olisi päässyt luomaan uraa akateemisesti koulutettuna kuvataiteilijana tai arkkitehtina?
Luultavasti äärioikeisto olisi onnistunut joka tapauksessa kaappaamaan vallan 30-luvun laman kaoottisissa olosuhteissa. Natsien avulla valtaan pyrkinyt oikeisto olisi todennäköisesti vaatinut myös revanssia Saksan ensimmäisessä maailmansodassa kärsimille nöyryytyksille. Baran on kirjoittanut oman pelottavan visionsa näytelmän Hitlerin suuhun: ”Jos juutalaisten kaasutus sodan alussa olisi jäänyt muutamaan tuhanteen, Saksa olisi voittanut sodan”.
Hitlerin antisemitismi ja juutalaisvainot tuhosivat Saksan ja Itävallan yliopistojen muodostaman saksankielisen tiedeyhteisön, joka oli siihen asti edustanut esimerkiksi fysiikan alalla koko maailman ehdotonta huippua.
Vastoin yleistä luuloa Hitler nousi laillisesti valtaan vaaleilla. Korkeimmillaan kansallissosialistien kannatus vaaleissa oli 37 prosenttia. Valtakunnankansleriksi (pääministeriksi) Hitler nousi vuoden 1932 poikkeusvaalien jälkeen. Noissa vaaleissa natsit saivat 33 prosenttia äänistä. Hitler valittiin valtakunnankansleriksi Franz von Papenin johtaman katollisen keskustapuolueen tuella. Papen itse kuvitteli voivansa hallita natsien tuella.
Näytelmän Hitlerin tarkoitus oli tehdä marraskuun vaaleista vuonna 1932 viimeiset vaalit kymmeneen vuoteen, viimeiset vaalit sataan vuoteen tai viimeisen vaalit koskaan. Tällaisia Baranin näytelmän viimeisiä vaaleja on lähihistoriassa järjestetty muun muassa Unkarissa, Puolassa ja Turkissa.
Ilman koronaepidemiaa näin olisi voinut käydä politiikan kommentaattoreiden mukaan myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa. Donald Trump olisi voittanut leikitellen ja tie olisi ollut auki Trumpien dynastian autokratialle.
Diktaattorin vallan Hitler sai saksalaisten suuryritysten tuella vuonna 1933 säädetyllä valtalailla. Kiinnostava oli Baranin näkemys suuryrityksistä näytelmän kohtauksessa lompakot. Päätöstä natsien rahoittamisesta eivät tehneet vain tuolloin näitä yhtiöitä johtaneet teollisuusmiehet ja osakkeenomistajat, vaan yritykset juridisina henkilöinä. Natsi-Saksan keskitys- ja tuhoamisleireillä orjatyövoimaa käyttäneet yritykset olivat itsenäisiä toimijoita ja siten historian kauheuksien pitäisi varjostaa niiden mainetta yhä.
Sodan jälkeen yrityksiltä vaaditut vahingonkorvaukset jäivät mitättömän pieniksi.
Ajatus yrityksistä jonkinlaisina kollektiivisina olijoina on kiehtova ja puhe vastuullisesta yritystoiminnasta muodikasta. Historian painolasti on raskas. Esimerkiksi siirtomaiden kolonisaatiota ja Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt yksityisarmeijoineen.
Ehkä rohkaisevana voidaan pitää sitä, että Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa esimerkiksi Piilaakson suuryritykset asettuivat selkeästi demokratian puolelle.
Näytelmän ajankohtaisuutta korosti myös Tarja Simonen lavastus. Näyttämön ilmatilan täyttäneet kaasupalot toivat mieleen some-todellisuuden, jossa me itse kukin elämme omissa samanmielisten kuplissa. Kuvaavaa oli myös kohtaus, jossa näytelmän Hitler paasasi omia höyrähtäneitä rotuoppejaan ja hänen uskollinen palvelijansa Blondi kirjoitti niitä sosiaaliseen mediaan läppärillä, jonka kantta koristi hakaristitunnus.
Baranin näytelmä vakuutti ainakin minut siitä, että Weimarin tasavallassa valtaa tavoitelleet kansallissosialistit olivat pesunkestäviä populisteja. Näytteeksi tästä Lilja lauloi puolueohjelmajenkan. Sanoitus oli otteita vuonna 1920 nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi muuttaneen puolueen puolueohjelmasta, jossa vaadittiin muun muassa suuryritysten kansallistamista ja suurten tavaratalojen kunnallistamista.
Kaikupohjaa suuren yleisön keskuudessa Hitlerin antisemitismille antoi Itä-Euroopasta Keski-Eurooppaan suuntautunut pakolaisvirta. Venäjältä ja Venäjän miehittämästä Puolasta pakeni joukoittain ihmisiä Keski-Eurooppaan Tsaarin poliittisista syistä 1800-luvun lopulla käynnistämiä juutalaisvainoja. Köyhiin ja kielitaidottomin maahanmuuttajiin suhtauduttiin vihamielisesti ja Venäjän salaisen poliisin Ohranan sepittämä salaliittoteoria Siionin viisaiden pöytäkirjoista kelpasi Hitlerille sellaisenaan todisteeksi juutalaisten maailmanvalloitussuunnitelmista.
Valtaan päästyään Hitler poisti Weimarin tasavallan perustuslaissa taatut ihmisoikeudet, korvasi demokratian diktatuurilla ja tuhosi ammattiyhdistysliikkeen. Näytelmän (!) Hitler tavoittelee yhteiskuntaa, jossa jokainen yrittäjä voi olla oman yrityksensä führer.
Baranin satiirisen piikin kohdetta ei tarvinnut hirveästi arvailla.
Näytelmän Hitler kuvaa itseään Euroopan parhaaksi näyttelijäksi ja kirjailijaksi, jonka kirjan painoslukujen kanssa kukaan aikalainen ei pystynyt kilpailemaan. Hitler oli intohimoinen wagneristi, joka ammensi vaikutteita omaan nyrjähtäneeseen ideologiaansa muun muassa Arthur Schopenhauerin filosofiasta.
Baranin näytelmän keskeisiä aiheita on sivistyneistön suhde väkivaltaisiin, harvainvaltaa ajaviin ideologioihin. Koulutetulla eliitillä on ikävä taipumus aika ajoin, kun ”ajanhenki” on otollinen, hurahtaa tällaisiin aatteisiin. Hitlerin natseilla ja Italian diktaattori Benito Mussolinin fasisteilla oli ennen toista maailmansotaa pilvin pimein ihailijoita ja kannattaja myös Englannin, Ranskan ja Yhdysvaltain eliitin keskuudessa.
Kontrastia näytelmän teemoille antoi siihen valittu musiikki. Tallenteessa Niina Ranta soitti esityksen aikana viisi Karlheinz Stockhausenin pianokappaletta. Stockhausenin mielenterveysongelmista kärsinyt äiti oli yksi natsien rotuhygieniaohjelman uhreista. Nuorena lähes kaikkien ikäistensä tavoin Hitler-Jugendiin kuuluneesta Stockhausenista kehittyi sodan jälkeen yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja kiistellyimmistä säveltäjistä.
Rannan soitto kertoi meille katsojille, että Stockhausenin musiikki on kaikkea sitä, mitä fasismi ja populismi eivät ole. Stockhausenin musiikin oli johdatus perimmäisten kysymysten äärelle.
Tietenkin mukana oli myös Richard Wagnerin musiikkia, johon Hitlerin rajaton ihailu on heittänyt aina meidän päiviimme asti synkän varjona. Tosin Wagnerin omat hölmöt puheet hänen elinaikanaan eivät ole olleet omiaan himmentämään tätä varjoa.
Jo tämän arvostelun pituus kertoo, tai ainakin yrittää kertoa, millainen runsaudensarvi Baranin näytelmä on tarkkaavaiselle katsojalle. Ja kaikki tämä on tiivistetty vain puoli toista tuntia kestäväksi huikeaksi teatteriesitykseksi, jossa ajatellusta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta, upeasta näyttelijäntyöstä ja hienosta ylöspanosta kasvaa jotakin vielä osiaankin suurempaa.
Hitlerin ja Blondin taltiointi on loistotyötä. Ainakin minut myös ruudun kautta välitetty esitys otti pihteihinsä todella lujaa. Taltioinnin voi edelleen katsoa keikala.fi sivuston kautta, jossa se on nähtävissä ainakin heinäkuun loppuun asti.
Hitler ja Blondi
Taltiointi Tampereen Työväen Teatterin esityksestä. Taltiointi on katsottavissa keikalla.fi palvelun kautta 31.7. asti
Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Baran
Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone
Valosuunnittelu Eero Auvinen
Äänisuunnittelu Kyösti Kallio
Äänet, dj-materiaali Juhani Nuorvala ja Juhani Liimatainen
Tuottaja Heidi Kollanus
Näyttämöllä Seela Sella, Verneri Lilja ja Niina Ranta
Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.
Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:
”Sota on kaunis, siinä on voimaa,
sota on siisti, sodalla kulkee,
sota on kaunis, siinä on voimaa,
sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”
Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.
Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.
Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.
Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.
Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja EeroAuvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.
Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.
Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.
Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.
Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.
Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.
Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.
Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan
Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusutromaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.
Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.
Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut EdvinLaineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.
Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.
Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.
Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.
Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!
Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.
Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.
En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.
Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.
En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.
