Avainsana: Pirkko Saisio

Lija Fischer ja hänen ensemblensä ovat lähteneet tekemään mahdottomasta mahdollista – ja juuri näin taidetta pitääkin tehdä!

Tampereen Työväen Teatterin Passio on juuri sitä, mitä suuri yleisö Suomessa on tottunut teatterilta hakemaan: kirjallisuuteen perustuvaa, taidolla ja sydämellä näyteltyä puheteatteria. Pirkko Saision Passio ei ole historiallinen romaani tai fantasiagenren vaellustarina, vaan koskettavan runollisella kielellä kirjoitettu moderni moraliteetti. Passion sovituksen ja ohjauksen tehnyt Lija Fischer on produktiossa tarttunut rohkeasti todelliseen järkäleeseen.

Viron 1800-luvun Haapsaluun sijoitetun tarinan kreivitär Magdalena von Weissburgin  (Sonja Arffman) ja taidemaalari Jaan Haamerin (Miko Helppi) romanssista kertovat kohtaukset olivat teatteria minun makuuni. Kuva (c) Kari Sunnari

Fischerin edellinen ohjaus Pienen hauen metsästys perustui Juhani Karilan samannimiseen romaaniin. Tampereen Työväen Teatterin mukaan näytelmä oli sekä yleisö- että arvostelumenestys. Tuolloin Fischer kertoi innostuksestaan fantasiaan. Passiossa rima on asetettu vielä korkeammalle. Passio ei ole fantasiaa, vaan siinä meitä puhuttelevat kaunokirjallisuuden ”jumalattaret”.

Saision kieli on todella koukuttavaa. Ei siis ihme, että myös Fischer ja hänen ensemblensä olivat vähällä jäädä tämän virtuoosimaisen kielen panttivangeiksi lähes koko ensimmäisen jakson ajaksi. Toteutus oli erinomaista puheteatteria, mutta Saision kirjan lukeneille nähty ja kuultu saattoivat tuntua pettymykseltä – ja niille, jotka eivät tarinaa tunteneet ennakolta, näytelmän käänteet saattoivat jäädä jopa täysin käsittämättömiksi.

Todelliseen loistoonsa esitys puhkesi toisen jakson alussa, kun Fischer työnsi hetkeksi Saision kielen syrjään ja antoi teatterin oman, läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan estetiikan vaikuttaa täydellä voimalla. Viron 1800-luvun Haapsaluun sijoitetun tarinan kreivitär Magdalena von Weissburgin (Sonja Arffman) ja taidemaalari Jaan Haamerin (Miko Helppi) romanssista kertovat kohtaukset olivat teatteria minun makuuni. Latinankielinen sana passio tarkoittaa kärsimystä. Johanneksen evankeliumissa Pontius Pilatus osoittaa ruoskittua Jeesusta ja käskee katsomaan ihmistä (Ecce homo).

Näytelmän alussa, sen ensimmäisten sekuntien aikana, takanäyttämöllä liikkui jokin hirvieläintä muistuttava hahmo. Se oli viittaus Saision kirjan prologiin, joka toimii avaimena teoksen tematiikkaan. Prologi on lyhyt kertomus muinaisesta metsästäjästä Artjomista, joka surmaa peuran työntämällä puukon sen kurkkuun. Surmaamisen jälkeen Artjomis leikkaa peuran pään irti, pyyhkii kätensä puhtaiksi verestä lumella ja pyytää sitten uhriltaan muinaisten animististen uskontojen oppien mukaan anteeksi. Peuran pää vastaa: ”Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä.”

Ihmisen on nostanut maapallon valtalajiksi kyky kertoa tarinoita ja muodostaa näin syntyneistä uskomuksista kollektiivisia, lähes kaikkivoipia intersubjektiivisia olioita. Hirviöitä meistä tekee se, että käytämme näitä voimia lajikumppaneidemme tappamiseen. Passio alkoi 1500-luvun kaupunkivaltio Firenzestä, jossa katolinen kirkko piti valtaansa yllä polttamalla toisinajattelijoita kerettiläisiksi tuomittuina roviolla. Ajan ympyrä sulkeutui noin 500 vuotta myöhemmin Vienanmeren Solovetskissa, jonne vankileirien saariston, Gulagin, ensimmäiset työleirit perustettiin. Toisinajattelijat, nuo ideologian vastaiset ”kansanviholliset”, eliminoitiin siellä tappavalla orjatyöllä.

Passio alkoi 1500-luvun kaupunkivaltio Firenzestä, jossa katolinen kirkko piti valtaansa yllä polttamalla toisinajattelijoita kerettiläisiksi tuomittuina roviolla. Ajan ympyrä sulkeutui noin 500 vuotta myöhemmin Vienanmeren Solovetskissa, jonne vankileirien saariston, Gulagin, ensimmäiset työleirit perustettiin. Kuvassa Sonja Arffman ja Minna Hokkanen. Kuva (c) Kari Sunnari

Saision tarinassa ei ole varsinaista juonta. Vuosia ja tapahtumia ajanvirrassa 1500-luvun Firenzestä Venetsian, Wienin, Krakovan, Goluboje Selon, Haapsalun ja Solovetskin kautta 1950-luvun Helsinkiin yhdistää vain kullasta tehty esine. Ensin se on firenzeläisen ruhtinatar Vasarin kultainen kaulakoru, sitten käärmeen muotoon valettu ja rubiineilla koristeltu rintaneula, muuttuakseen sitten ristiksi, ikoniksi ja lopulta mitaliksi, johon on kaiverrettu sirppi ja vasara.

Tarinan prologin muinainen metsästäjä Artjomis saattoi vielä ihmetellä, miksi ihmiset palvovat maasta kaivettua kylmää metallia. Tämän päivän ihmisen ei tarvitse asiaa edes miettiä. Rahan mahti on täysin kiistaton ja itsestään selvä asia. Raha on ihmisen toistaiseksi luomista intersubjektiivisista olioista, noista itse luoduista ”jumalista”, se kaikkivoipaisin, ja sen mahti joukkojen sekä kansojen liikuttajana on ylittänyt jo ajat sitten kaikki ne tarinat, joilla kirkko on ihmismieliä ja maailmaa aikaisemmin hallinnut. Saision missio ei sattumalta kohdistu vuosisatoihin, joiden aikana tämä muutos meidän ihmisten mielissä tapahtui.

Kustantajan mukaan Saision 732-sivuisen kirjan sisältöä kuvaavia avainsanoja ovat: myytit, historia, korut, kokemukset, ideologiat, kristinusko, kuolema, ruhtinattaret, kultasepät, elämän tarkoitus, elämänkatsomus, kronikat, legendat, tarinat, pyhimystarinat, legendasadut, suvut, sukulaiset, Eurooppa, Italia, Venäjä. Fischer on ensemblensä kanssa ottanut itselleen mahdottoman tehtävän ryhtyessään muokkaamaan kirjasta näytelmää, mutta juuri niin taidetta pitääkin tehdä!

Mikä on yksilönvastuu, kun nämä ”kollektiiviset pakot” ja ”itsestäänselvyydet” manipuloivat ajatuksiamme ja tunteitamme? Otaksun, että Saisio käy uusimmissa kirjoissaan sisäistä keskustelua nuoren Pirkko Saision kanssa. Nuori Saisio oli yksi keskeisistä toimijoista, kun taistolaisiksi kutsutut, äärivasemmistoa edustaneet kommunistit ottivat Suomen kulttuurielämän ja ennen kaikkea teatterin raudanlujaan otteeseensa. Saision tapa käsitellä 1970-luvun taistolaisuutta ja kommunismin perintöä ei kirjoissa jää minusta pelkäksi historialliseksi muisteluksi, vaan se nousee yleisihmismilliseksi tutkimukseksi siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen luovuttaa oman eettisen vastuunsa jollekin ”suuremmalle idealle”.

Ensin tuo esine oli firenzeläisen ruhtinatar Vasarin kultainen kaulakoru, sitten käärmeen muotoon valettu ja rubiineilla koristeltu rintaneula, muuttuakseen sitten ristiksi, ikoniksi ja lopulta mitaliksi, johon on kaiverrettu sirppi ja vasara. Kuvassa etualalla Sonja Arffman ja Pentti Helin. Kuva (C) Kari Sunnari

Helsinkiläisessä Q-teatterissa esitetään parhaillaan Juha Mantereen Saision Suliko-romaanista sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää, jossa Josif Stalinia näyttelee Elina Knihtilä. Mietin, mikä on saanut vuonna 1978 syntyneen Fischerin valitsemaan Saision kirjoista juuri Passion uuden näytelmänsä aiheeksi. Taistolaisuus oli kuollut omaan mahdottomuuteensa jo ennen hänen syntymäänsä. Toisaalta olen varmaan myös tässä todistanut itse itselleni miksi: Passio on syvällinen ja filosofinen romaani, sitä lajia, josta syntyy maailmankirjallisuutta.

Pekka Korpiniityn ja kumppaneiden skenografia oli vaikuttava. Hienojen näyttämökuvien peilimaailma natsasi hienosti Saision episodimaiseen tarinaan.

Passio

Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.10.2026

Perustuu Pirkko Saision romaaniin Passio Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer
Dramaturgi: Hanna Suutela Lavastussuunnittelu: Pekka Korpiniitty Pukusuunnittelu: Iida Ukkola Valosuunnittelu Lauri Lundahl Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Rooleissa: Sonja Arffman, Pentti Helin, Mikko Helppi, Pontus Mäenpää, Maiju Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Maiju-Riina Huttunen, Minna Hokkanen, Konsta Okkonen

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

 

 

 

Kansallisteatterin Koivu ja tähti tuo näyttämölle suurten ikäluokkien taistolaisvuosien henkisen krapulan

Koivun ja tähden esillepano on upea. Huikea lavastus alkoi kuitenkin syödä näyttelijöiden läsnäoloon perustuvaa esittämisen ydintä. Kuvassa Riku Nieminen esittää yhtä näytelmän ikimetsän puista. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatteri juhlistaa Suomen satavuotiasta itsenäisyyttä Pirkko Saisiolta tilatulla näytelmällä Koivu ja tähti. Toteutus ei tuo ainakaan minun mieleeni ensimmäisenä Zacharias Topeliusta, vaan vanhat SF-elokuvat. Esityksen ylöspano on häikäisevän komea, mutta mahtipontinen lavastus jättää myös ohjaaja Laura Jäntin pulaan: Hirsimökkien vaellus näyttämöllä aiheutti esitykseen ikävää tyhjäkäyntiä.

Toki myös Saision Suomen historiallisista vaiheista kirjoittama, tajunnanvirtaa muistuttava saaga on tekstinä ongelmallinen. Koivu ja tähden kohtaukset muistuttivat välillä ikävästi suomalaista sketsiviihdettä. Puhe jatkui vielä sen jälkeen, kun kohtauksen kärki oli jo taittunut.

Kansallisteatterin juhlavisiossa suomalaisuus on ollut vilua ja nälkää. Jo lähitulevaisuudessa meitä odottaa ekokatastrofi ja tuonen lautturi, joka korjaa omansa pois. Nälkämaan ja maailmanlopun väliin mahtuu välitila, jossa näytelmän roolihahmot höpöttävät kukin omiaan. Kukin elää omassa henkisessä kuplassaan.

Sodan kokeneiden sukupolvien suuri projekti, hyvinvointiyhteiskunta on heidän lastensa ja lastenlastensa toimesta muuttunut kuplataloudeksi.

Saision ja kumppaneiden kansalliselle päänäyttämölle maalailema kuva suomalaisuudesta ja meistä suomalaisista on surullinen ja aika tavalla myös naurettava. Omaa kruunuaan voi aina yrittää kirkastaa heittäytymällä rähmälleen kuraan, muta aidosta nöyryydestä tässäkään tuskin on kysymys.

Mutta toisaalta Saision harjoittama itseruoskinta on mitä suurimmassa määrin suomalaisuutta.

Väliajan jälkeen näytelmä muuttui kiinnostavaksi, kun näyttämölle raahattiin miehissä suurikokoinen Leninin patsas. Samalla näytelmä sai jollakin tavalla omakohtaisen sävyn. Otaksun, että Saisio kuuluu niihin ikäluokkansa edustajiin, joita Suomen nuoren kulttuurieliitin hurahtaminen stalinismiin vaivaa yhä.

Näytelmän Lenin oli kuin Tommy Hellstenin virtahepo olohuoneessa. Suomen nuoret älyköt ryhtyivät joukolla kannattamaan ideologiaa, jonka nimissä aggressiivinen ja imperialistinen suurvalta miehitti naapurimaitaan. Suuriin ikäluokkiin kuuluvat nuoret eivät enää 70-luvulla voineet olla täysin tietämättömiä rikoksista ihmisyyttä vastaan, joita kommunistisen ideologian nimissä oli tehty.

Täytyy tunnustaa, etten ole kovin hyvin perillä siitä, millaista keskustelua aiheesta on käyty vihervasemmiston sisällä suurten ikäluokkien edustajien välillä. Tulkitsen Saision näytelmää kuitenkin niin, että hiljaisuus on ollut suorastaan korvia huumaavaa.

Näytelmän päättävät maailmalopun kuvat olivat komeita, mutta myös ennalta arvattavia. Huono omatunto ja apokalyptiset visiot tahtovat kulkea meidän kristillisessä kulttuurissamme käsi kädessä. Tieteen kylmien tosiasioiden edessä taiteen tekijät muuttuvat usein jotenkin hampaattomiksi. Omiin maailmalopun visoihin ei osata suhtautua kriittisesti.

Ehkä vika on minussa. En tunnistanut sitä todellisuutta, jossa näytelmän rapujuhlia viettävät roolihahmot elivät. Kohtaukset muistuttivat epäilyttävästi Maikkarin Putouksen sketsihahmokilpailuja.

Helsingin Sanomien Lauri Meri on varmasti oikeassa, kun hän kritiikissään arvelee, että Jäntti on ohjannut Koivua ja tähteä kieli keskellä suuta. Saision tekstistä olisi varmaan toisenlaisella ohjauksella syntynyt jonkinlainen sketsikokoelma.

Jäntin valitsema tapa ajoittaa kohtaukset tekivät näytelmästä jonkinlaisen historiallisen kuvaelman.  Jännitteitä tarinaan syntyi, kun päästiin nykyaikaan, rapujuhliin ja Lenin patsas raahattiin paikalle.

Lavastaja Kati Lukan, pukusuunnittelija Tarja Simosen, valosuunnittelija Morten Reinanin ja kumppaneiden skenografia oli ja on todella upea. Kohti näyttämön korkealla olevaa kattoa kurkottava lavastus alkoi kuitenkin syödä teatterin kaikkein tärkeintä ilmaisukeinoa, näyttelijöiden läsnäoloa.

Tässä esityksessä se näyttämön neljäs seinä tuli kovin konkreettiseksi.

Esitys muistutti hieman kirkonmenoja korkeassa katedraalissa.  Liturgiasta ja saarnoista huolehtivat näytelmän Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar  (Tiina Weckström) ja muiden näyttelijöiden tehtävänä oli toimia enkelikuorona. Jäntti vei esityksen teatterin antiikin Kreikasta periytyville juurille.

Voin kuvitella, että Saision teksti toimisi paremmin, jos hän olisi kirjoittanut libreton ja näytelmän hienosta musiikista vastannut Markus Fagerudd olisi säveltänyt siitä oopperan Kansallisoopperalle.

Kansallisteatteri, suuri näyttämö: Koivu ja tähti 28.10.2017

Näytelmän käsikirjoitus: Pirkko Saision

Ohjaus: Laura Jäntti

Lavastus:  Kati Lukka.

Puvustus: Tarja Simone

Musiikki: Markus Fagerudd

Valosuunnittelu: Morten Reinan

Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila

Naamiointi: Jari Kettunen

Rooleissa: Katariina Kaitue, Mari Lehtonen, Petri Manninen, Riku Nieminen, Harri Nousiainen, Karin Pacius, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Elsa Saisio, Sonja Salminen, Paula Siimes ja Tiina Weckström