Tampereen Työväen Teatterin Passio on juuri sitä, mitä suuri yleisö Suomessa on tottunut teatterilta hakemaan: kirjallisuuteen perustuvaa, taidolla ja sydämellä näyteltyä puheteatteria. Pirkko Saision Passio ei ole historiallinen romaani tai fantasiagenren vaellustarina, vaan koskettavan runollisella kielellä kirjoitettu moderni moraliteetti. Passion sovituksen ja ohjauksen tehnyt Lija Fischer on produktiossa tarttunut rohkeasti todelliseen järkäleeseen.
Fischerin edellinen ohjaus Pienen hauen metsästys perustui Juhani Karilan samannimiseen romaaniin. Tampereen Työväen Teatterin mukaan näytelmä oli sekä yleisö- että arvostelumenestys. Tuolloin Fischer kertoi innostuksestaan fantasiaan. Passiossa rima on asetettu vielä korkeammalle. Passio ei ole fantasiaa, vaan siinä meitä puhuttelevat kaunokirjallisuuden ”jumalattaret”.
Saision kieli on todella koukuttavaa. Ei siis ihme, että myös Fischer ja hänen ensemblensä olivat vähällä jäädä tämän virtuoosimaisen kielen panttivangeiksi lähes koko ensimmäisen jakson ajaksi. Toteutus oli erinomaista puheteatteria, mutta Saision kirjan lukeneille nähty ja kuultu saattoivat tuntua pettymykseltä – ja niille, jotka eivät tarinaa tunteneet ennakolta, näytelmän käänteet saattoivat jäädä jopa täysin käsittämättömiksi.
Todelliseen loistoonsa esitys puhkesi toisen jakson alussa, kun Fischer työnsi hetkeksi Saision kielen syrjään ja antoi teatterin oman, läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuvan estetiikan vaikuttaa täydellä voimalla. Viron 1800-luvun Haapsaluun sijoitetun tarinan kreivitär Magdalena von Weissburgin (Sonja Arffman) ja taidemaalari Jaan Haamerin (Miko Helppi) romanssista kertovat kohtaukset olivat teatteria minun makuuni. Latinankielinen sana passio tarkoittaa kärsimystä. Johanneksen evankeliumissa Pontius Pilatus osoittaa ruoskittua Jeesusta ja käskee katsomaan ihmistä (Ecce homo).
Näytelmän alussa, sen ensimmäisten sekuntien aikana, takanäyttämöllä liikkui jokin hirvieläintä muistuttava hahmo. Se oli viittaus Saision kirjan prologiin, joka toimii avaimena teoksen tematiikkaan. Prologi on lyhyt kertomus muinaisesta metsästäjästä Artjomista, joka surmaa peuran työntämällä puukon sen kurkkuun. Surmaamisen jälkeen Artjomis leikkaa peuran pään irti, pyyhkii kätensä puhtaiksi verestä lumella ja pyytää sitten uhriltaan muinaisten animististen uskontojen oppien mukaan anteeksi. Peuran pää vastaa: ”Anna sinäkin anteeksi minulle, koska nyt minusta tulee sinä.”
Ihmisen on nostanut maapallon valtalajiksi kyky kertoa tarinoita ja muodostaa näin syntyneistä uskomuksista kollektiivisia, lähes kaikkivoipia intersubjektiivisia olioita. Hirviöitä meistä tekee se, että käytämme näitä voimia lajikumppaneidemme tappamiseen. Passio alkoi 1500-luvun kaupunkivaltio Firenzestä, jossa katolinen kirkko piti valtaansa yllä polttamalla toisinajattelijoita kerettiläisiksi tuomittuina roviolla. Ajan ympyrä sulkeutui noin 500 vuotta myöhemmin Vienanmeren Solovetskissa, jonne vankileirien saariston, Gulagin, ensimmäiset työleirit perustettiin. Toisinajattelijat, nuo ideologian vastaiset ”kansanviholliset”, eliminoitiin siellä tappavalla orjatyöllä.
Saision tarinassa ei ole varsinaista juonta. Vuosia ja tapahtumia ajanvirrassa 1500-luvun Firenzestä Venetsian, Wienin, Krakovan, Goluboje Selon, Haapsalun ja Solovetskin kautta 1950-luvun Helsinkiin yhdistää vain kullasta tehty esine. Ensin se on firenzeläisen ruhtinatar Vasarin kultainen kaulakoru, sitten käärmeen muotoon valettu ja rubiineilla koristeltu rintaneula, muuttuakseen sitten ristiksi, ikoniksi ja lopulta mitaliksi, johon on kaiverrettu sirppi ja vasara.
Tarinan prologin muinainen metsästäjä Artjomis saattoi vielä ihmetellä, miksi ihmiset palvovat maasta kaivettua kylmää metallia. Tämän päivän ihmisen ei tarvitse asiaa edes miettiä. Rahan mahti on täysin kiistaton ja itsestään selvä asia. Raha on ihmisen toistaiseksi luomista intersubjektiivisista olioista, noista itse luoduista ”jumalista”, se kaikkivoipaisin, ja sen mahti joukkojen sekä kansojen liikuttajana on ylittänyt jo ajat sitten kaikki ne tarinat, joilla kirkko on ihmismieliä ja maailmaa aikaisemmin hallinnut. Saision missio ei sattumalta kohdistu vuosisatoihin, joiden aikana tämä muutos meidän ihmisten mielissä tapahtui.
Kustantajan mukaan Saision 732-sivuisen kirjan sisältöä kuvaavia avainsanoja ovat: myytit, historia, korut, kokemukset, ideologiat, kristinusko, kuolema, ruhtinattaret, kultasepät, elämän tarkoitus, elämänkatsomus, kronikat, legendat, tarinat, pyhimystarinat, legendasadut, suvut, sukulaiset, Eurooppa, Italia, Venäjä. Fischer on ensemblensä kanssa ottanut itselleen mahdottoman tehtävän ryhtyessään muokkaamaan kirjasta näytelmää, mutta juuri niin taidetta pitääkin tehdä!
Mikä on yksilönvastuu, kun nämä ”kollektiiviset pakot” ja ”itsestäänselvyydet” manipuloivat ajatuksiamme ja tunteitamme? Otaksun, että Saisio käy uusimmissa kirjoissaan sisäistä keskustelua nuoren Pirkko Saision kanssa. Nuori Saisio oli yksi keskeisistä toimijoista, kun taistolaisiksi kutsutut, äärivasemmistoa edustaneet kommunistit ottivat Suomen kulttuurielämän ja ennen kaikkea teatterin raudanlujaan otteeseensa. Saision tapa käsitellä 1970-luvun taistolaisuutta ja kommunismin perintöä ei kirjoissa jää minusta pelkäksi historialliseksi muisteluksi, vaan se nousee yleisihmismilliseksi tutkimukseksi siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen luovuttaa oman eettisen vastuunsa jollekin ”suuremmalle idealle”.
Helsinkiläisessä Q-teatterissa esitetään parhaillaan Juha Mantereen Saision Suliko-romaanista sovittamaa ja ohjaamaa näytelmää, jossa Josif Stalinia näyttelee Elina Knihtilä. Mietin, mikä on saanut vuonna 1978 syntyneen Fischerin valitsemaan Saision kirjoista juuri Passion uuden näytelmänsä aiheeksi. Taistolaisuus oli kuollut omaan mahdottomuuteensa jo ennen hänen syntymäänsä. Toisaalta olen varmaan myös tässä todistanut itse itselleni miksi: Passio on syvällinen ja filosofinen romaani, sitä lajia, josta syntyy maailmankirjallisuutta.
Pekka Korpiniityn ja kumppaneiden skenografia oli vaikuttava. Hienojen näyttämökuvien peilimaailma natsasi hienosti Saision episodimaiseen tarinaan.
Passio
Tampereen Työväen Teatterin ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.10.2026
Perustuu Pirkko Saision romaaniin Passio Dramatisointi ja ohjaus: Lija Fischer
Dramaturgi: Hanna Suutela Lavastussuunnittelu: Pekka Korpiniitty Pukusuunnittelu: Iida Ukkola Valosuunnittelu Lauri Lundahl Äänisuunnittelu: Niklas Vainio
Rooleissa: Sonja Arffman, Pentti Helin, Mikko Helppi, Pontus Mäenpää, Maiju Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Maiju-Riina Huttunen, Minna Hokkanen, Konsta Okkonen