Kuukausi: elokuu 2026

Vesisaaren Alma oli ekologisen elämäntavan puolustuspuhe – Näyttämökuvissa kalajälli nousi elämäntavan katedraaliseksi symboliksi

Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin yhdessä toteuttama Vesisaaren Alma edustaa teatteritaiteen lajia, jonka syvään päähän tämän kirjoittajan on vaikea sukeltaa. Varmasti Taija Helmisen runollisen kaunis teksti herätti väristyksiä niissä katsojissa, joilla on tuo siunattu kyky syvähenkisiin kokemuksiin. Tampereen Teatterikesän näytöksessä katsojat nousivat osoittamaan suosiotaan seisaaltaan.

*Kuvassa vasemmalta oikealle Helka Periaho, Aapo Honkanen, Olli Haataja, Milla Jarko ja näytelmän äänimaiseman mollisointuisilla hanurisooloilla luonut Henri Haakana. Kuva (c) Petri Teppo*

Minua hätkäytti näytelmän lavastus. Sen hallitseva elementti oli kalajälli. Tuollaista puista telinettä on käytetty iät ja ajat Ruijassa kapakalan kuivaamiseen. Nyt tuota puista telinettä käytettiin ensimmäisissä näyttämökuvissa luontoaiheisten maalausten maalaustelineenä.

Vesisaaren Alma kertoi historiallisen henkilön, Reidar Särestöniemen äidin Alma Särestöniemen elämäntarinan. Hyvä tarina, myös tositarina, sisältää opetuksen, ja minun tulkintani Vesisaaren Alman opetuksesta on tämä: Naisen tehtävä ei ole luoda omaa uraa lupaavana, ehkä jopa loistavana mezzosopraanona, vaan synnyttää ja kasvattaa Suomen kuvataiteelle uusi miespuolinen nero kuvaamaan Lapin lumoavaa kauneutta. Siinä sivussa piti toki synnyttää myös liuta muita poikia uhrattavaksi isänmaan olemassaolostaan käymien sotien alttarille.

Tämä oli lahjakkaiden naisten osa vielä viime vuosisadalla ja on todennäköisesti naisten kohtalo myös jo lähitulevaisuudessa, jos uskonnollisen oikeiston vallankumous etenee nykyistä vauhtia. Miehiä ei tästä voida ainakaan kokonaan syyttää, vaan kuten me kunnon psykoanalyytikot tiedämme, perimältään kaikki paha olo tässä maailmassa on äitien syytä:

”Kun nuori mezzosopraano aikoi laulaa tiensä Oslon konservatorioon, hänen äitinsä koti-ikävä kuljetti naiset uhkarohkealle kotiin Kittilän Kaukoseen.”

Näin näytelmän tekijät kuvaavat nuoren Alman elämänmuutoksen syitä Rovaniemen Teatterin verkkosivulla. Alman matka Ruijan Vesisaaresta seitsemänlapsisen suurperheen äidiksi Kittilään alkoi hänen äitinsä tahdosta.

*Sirkustaiteilija Aapo Honkasen taidokas akrobatia cyr-renkaalla nosti hänen roolihamonsa Reidar Särestöniemenä näytelmän tarinan keskiöön. Kuva (c) Petri Teppo*

Elämä ei ole toki mustavalkoista muulla kuin korkeintaan teatterissa. Helminen ja näytelmän ohjannut Riku Innamaa ovat nähneet myös tämän Alman elämän traagisen puolen. Se sisältyi tarinaan siipeen ammutusta joutsenesta, joka ei pysty enää koskaan lentämään. Fyysisen hahmonsa tämä kävelemään pakotettu joutsen sai sirkustaiteilija Milla Jarkon pantomiimissa. Valkoisiin pukeutunut Jarkko pyrki nousemaan korkeuksiin kalajällin kehikosta muodostetun rukouskappelin harjalta toiseen jaksoon liittyneessä kohtauksessa. Tämän joutsenen vammasta kertoivat tanssitrikoot, joissa toinen jalka oli musta ja toinen valkoinen.

Vesisaaren Alma oli yhdistelmä teatteria ja sirkusta. Rytmiltään se oli puheteatteria, sanoihin orientoitunutta esittämistä, mutta silti Aapo Honkasen huima akrobatia cyr-renkaalla säväytti. Vilisti pyörivän renkaan keskellä Honkasesta tuli Reidarin roolissa myös tämän näytelmän keskushenkilö. Vesisaaren Alma oli mitä suurimmassa määrin näytelmä Reidar Särestöniemestä.

Toisaalta tuo suuri, metallinen rengas kuvasi hyvin viime vuosisadan yhteisöllistä perhe-elämää. Tavallisesti tämän vuorovaikutussuhteiden kehän keskiössä istui perheen patriarkka ja ”naiset vaikenivat seurakunnassa”. Näytelmä antoi katetta sen tekijöiden näkemykselle, jonka mukaan taiteellisesti hyvin lahjakkaan äidin kyvyssä ymmärtää lahjakkaan poikansa psyykeä oli ratkaiseva merkitys tämän taiteilijanuran kannalta.

Helminen oli upottanut Alman roolin ”syvähenkisen” puheen paljouteen. Minusta tuntui, että roolijaossa näyttelijä Helka Periaho oli laitettu lähes mahdottoman tehtävän eteen. En vain otaksu, vaan olen varma, että se historiallinen Alma oli huomattavasti näyttämöllä nähtyä roolihahmoa räiskyvämpi persoonallisuus. Olli Haataja oli Reidarin veljen Antun roolissa hiljainen vetäytyjä. Ehkä veljensä veroinen lahjakkuus, mutta haluton tai kyvytön ilmaisemaan itseään veljensä tavoin. Antun rooliin kirjoitettu epilogi oli varmasti hieno, mutta Haatajan hiljaisella äänellä esitettynä tuskastuttavan pitkä. Tampereen Työväen Teatterin vanhan Eino Salmelaisen salin akustiikka ei ole sieltä parhaimmasta päästä.

Kalajällissä turskat kuivattiin ripustamalla ne pareittain pyrstöistä sidottuna roikkumaan ilmassa. Sirkustaiteilijat Olli Haataja ja Helka Periaho käyttivät näyttämön puista kehikkoa pantomiimiensa alustana. Kuva (c) Petri Teppo

Jopa me ”eppujen” sukupolven ikävammaiset osaamme odottaa tai ainakin toivoa vähän räväkämpää meininkiä, kun sirkuksesta on kysymys. Tai sitten sosiaalinen media on lyhytvideoillaan onnistunut vihdoin tuhoamaan myös tämän 72-vuotiaan kirjoittajan kärsivällisyyden ja keskittymiskyvyn. Sosiaalisen median lyhytvideoissa maksimiaika on 60 sekuntia. Pian se alkaa ehkä olla pisin mahdollinen aika myös teatteri-ilmaisussa kohtausten ajoitusta määriteltäessä.

Helmisen paatos ekologisen elämäntavan puolesta kyllä tuntui. Näytelmän Alman maailma oli Gaia, jossa kaikkien elollisten olentojen ohella myös tuntureilla ja muilla elottomilla entiteeteillä oli sielu ja henki. Parhaiten ekologisuutta symbolisoi näyttämökuvia hallinnut kalajälli. Ihminen on säilönyt lihaa ja kalaa vuosituhansia kuivaamalla. Kalajälli toimii suoraan auringon voimalla. Saalis saatiin säilymään ilman kalatehtaita, säilykepurkkeja ja kylmälaitteita. Tähän elämäntavan ekologisuuteen liittyivät tietenkin myös telineeseen kiinnitetyt luontokuvat ja kuvat Ruijan kalastajista. Tosin ihminen onnistui lajina tappamaan useita suuriin nisäkkäisiin kuuluneita lajeja sukupuuttoon jo kivikaudella.

Vesisaaren Alma

Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin esitys Tampereen Teatterikesässä Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.8.2026

Käsikirjoitus: Taija Helminen Ohjaus: Riku Innamaa Lavastus- ja pukusuunnittelu: Paula Varis Sirkussuunnittelu ja -ohjaus: Henna Kaikula Äänisuunnittelu:
Tatu Ollikainen Valosuunnittelu: Miksa Koponen Musiikin sävellys ja harjoittaminen: Henri Haakana ja Eero Rautio Naamioinnin suunnittelu: Maikki Kolistaja Näytelmän taustatyöprosessi: Marja-Liisa Honkasalo, kulttuurintutkija, professori (ema.) Näytelmän esitysoikeuksia valvoo: Taija Helminen Näyttelijät: Olli Haataja ja Helka Periaho
Sirkustaiteilijat: Aapo Honkanen ja Milla Jarko Muusikko: Henri Haakana

Rahamaa ei ole dokumentti, vaan huikean hienosti toteutettu draama – näyttelijöiden teatteria viimeisen päälle – Hendrik Toompere jr:n ohjausta voi luonnehtia vain yhdellä sanalla: nerokas

Rahamaan elokuvanomaisuudesta on taitettu runsaasti peistä. Tätä tukivat voimakkaat lähikuvat valtavan suurella videonäytöllä. Myös viron- ja venäjänkielisten repliikkien tekstityksen seuraaminen sitoi osan huomiosta. Silti hetkeäkään ei tuntunut siltä, että katsoisin elokuvaa. Sydänalassa asti tuntuvat Mads Hyhnen pasuunan törähdykset ja esityksen upean musiikin säveltäneen Maria Faustin saksofoni, kun se parkui tarinan sankarin Arturin henkistä hätää. Nuo äänet muistuttivat, mistä tässä on kysymys: tämä on teatteria – kerta kaikkiaan loistavaa teatteria – vuorovaikutukseen perustuvan esittämisen juhlaa.

*Rahamaan sankareita ovat Karmo Nigulan tulkitsema Oliver ja roolistaan Viron miepääosan teatteripalkinnolla vuonna 2024 palkittu Tönis Niinements Arturin roolissa. Kuva (c) Heikki Leis*

Rahamaa on virolaisten sankaritarina, vaikka sotkusta kätensä pessyt Danske Bank ja koko muu maailma julistivat nämä rahanpesijät roistoiksi. Kolkosta miehitysajasta selvinnyt pieni kansa halusi rikastua. Rikastumisen keinotkin olivat tiedossa jo edelliseltä itsenäisyydenajalta. Treidauksen ja offshore-liiketoiminnan (lue: rahanpesun) voimasta ja siunauksellisuudesta kertoi rikastumisen makuun päässeille virolaisille se, että Euroopan rikkaimpia maita olivat Monaco, Liechtenstein, Luxemburg ja Sveitsi. Miksei Viro voisi kuulua viidentenä jäsenenä tähän kultapossukerhoon? Perinteitä maalla oli jo viime vuosisadan alkupuolelta, jolloin virolaiset pankkiirit välittivät muhkeita palkkioita vastaan bolševikkien Venäjän keskuspankista anastamaa kultaa länteen.

Offshore-liiketoiminta on tasapainoilua laillisuuden ja laittomuuden väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä. Sankareillamme oli myös hyviä perusteita toimilleen, jotka he toki tiesivät kyseenalaisiksi ja osin selvästi laittomiksi. Venäjältä ja muualta tuleva länsivaluuttojen kova kysyntä piti dollarin ja punnan kurssit arvossaan. He puolustivat länsimaiden talouksien vakautta eturintamassa, ja oma etu tuli hoidettua siinä sivussa. Näin varmasti ajatellaan muuallakin Monacosta Liechtensteiniin: Business as usual.

Danske Bankin Viron-sivukonttori pesi lähinnä venäläisten oligarkkien ja mafiosojen rahoja noin 200 miljardin euron edestä. Parhaina vuosina Viron-yksikkö tuotti 11 prosenttia emopankin verottomasta voitosta, vaikka sen osuus koko liiketoiminnasta oli vain prosentin luokkaa. Toompere antaa tarinassaan ymmärtää, että Viron-yksikön tuotot pelastivat Danske Bankin kaatumiselta vuoden 2008 finanssikriisin iskiessä – ja mikä ettei. Ainakin summat tuntuvat huimilta. Ne vertautuvat jopa Suomen jättiläismäiseen julkiseen velkaan. Toisaalta 200 miljardia lienee vain pisara siinä valtameressä, jonka merivirtoja rahanpesu ja verotuksen optimointi maailman finanssikeskuksissa pitävät yllä.

Kohtaukset kuvatiin realiajassa suurelle videonäytölle. Kuvan kohtauksessa Danske Bankin Viron yksikkö on maineensa huipulla ja tanskalaispankin pääjohtaja (Kerstin Heinloo) silittää vielä yksikönjohtajan (Gert Raudsep) päätä myötäkarvaan tarjoilemalla hänelle vuosikertakonjakkia. Kuva (c) Heikki Leis

Danske Bankin Viron-yksikkö tarjosi kaikki länsimaisen finanssitalon palvelut lähellä Pietaria ja vieläpä venäjän kielellä. Se oli loistava vaihtoehto pankkisalaisuuden turvin rikastuneelle Sveitsille, jossa venäläiseltä oligarkilta saatettiin kysyä rahojen alkuperää pitkin nenävartta katsoen. Haastatteluissa Toompere on muistuttanut asiasta, joka ei noussut näytelmässä näkyvästi esiin: Venäjällä raha ei liiku minnekään ilman, että Putinin poliisi ja turvallisuuspalvelu FSB tietäisivät siitä. Me puolestamme tiedämme, että Venäjä on rahoittanut runsaskätisesti Euroopan maiden äärioikeistolaisia puolueita. Sitä emme tiedä, miten raha on niille kanavoitu ja kuinka suurista summista on ollut kyse.

Elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjallisuudessa on viime vuosina ollut runsaasti kuvauksia bisneseliitin toimintatavoista ja pöyristyttävästä elämäntavasta. Karkeimmillaan nämä kuvaukset toistavat olettamaa, jonka mukaan kaikki maailman psykopaatit eivät istu vankilassa, vaan monet heistä uivat kuin kalat vedessä pankkien pilvenpiirtäjien teräs- ja lasiakvaarioissa. Toompere on antanut taidokkaasti rakennetun kasvutarinan kautta sankareilleen inhimilliset kasvot. Virolaisten – ja miksei meidän suomalaistenkin – on helppo samaistua näihin Tarton kaupungin laidalla sijaitsevassa lähiössä ja vaatimattomissa oloissa lapsuutensa eläneisiin poikiin.

Rahamaa oli näyttelijöiden teatteria. Roolit olivat sisäistettyjä, ja kohtauksia maustoi rankoista aiheista huolimatta tästä täyteen välillä hersyvä, välillä salaviisas huumori. Kohtauksissa näkyi virolaisten kompleksinen suhde venäläisiin. Esimerkiksi sopimusneuvottelut, joissa Taavi Teplenkov näytteli venäjäksi venäläistä oligarkkia, oli yksi näytelmän bravuureista. Raakuudet, joita venäläiset harjoittivat miehityksen aikana, ovat epäilemättä jättäneet syvät jäljet. Ne näkyvät yhä, vaikka maan uudelleenitsenäistymisestä on kohta kulunut 40 vuotta. Venäläiset juomatavat eivät tarinassa vähentäneet fyysistä ja psyykkistä krapulaa. Eikä palaminen viranomaisten pankkitarkastuksessa ollut ainoa riski: asemansa ja tehtävänsä väärin ymmärtäneillä on näissä piireissä taipumus pudota ikkunasta myös Venäjän ulkopuolella. Oligarkkien välienselvittelyssä myös murhat ovat business as usual.

*Maria Faustin säveltämä musiikki ja hänen johtamansa mahtava orkesteri olivat Rahamaan suola ja pippuri. Kuvassa Mads Hyhne, Oscar Andreas Haug ja Faust saksofoneineen. Kuva (c) Heikki Leis*

Rahamaa ei ole dokumentti vaan draama, ja se päättyi draaman sääntöjen mukaan paljastumiseen. Artur piti viimeistä valttikorttiaan – laittoman toiminnan paljastamista viranomaisille – liian kauan taskussaan. Joku belgialainen ”mulkku” ehti ensin ja kääri liiveihinsä ilmiannosta luvatun ruhtinaallisen palkkion. Viron viranomaiset kielsivät Danske Bankin toiminnan maassa, ja Viron-yksikkö suljettiin. Tarinan Arturille, Oliverille, Jaanukselle ja Anjalle jäi syntipukin osa, kun pankki pesi kätensä jutusta. Gert Raudsepin loisteliaasti tulkitsema Viron-yksikön johtaja sai potkut. Roolihenkilön esikuva Aivar Rehe löydettiin kuolleena kotinsa pihalta syyskuussa 2019.

Viron kansallisteatteri (Eesti Draamateater) valmisti Rahamaan Tarttoon, joka oli vuoden 2024 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Teos kantaesitettiin Tarton kampatehtaan tiloissa (Kammivabrik) kesäkuussa. Samana vuonna Rahamaa palkittiin viidellä Viron teatteripalkinnolla: Tõnis Niinemets sai Arturin roolista parhaan miespääosan palkinnon, useita rooleja näytellyt Taavi Teplenkov parhaan miessivuosan palkinnon, Maria Faust palkittiin teosta varten sävelletystä musiikista, Lauri Kaldoja ja Viive Ernesaks äänisuunnittelusta sekä Mehis Pihla näytelmän dramaturgiasta.

Eesti Draamateaterin Rahamaa oli järisyttävä teatterielämys. Viron kansallisteatterin tekijät ovat luoneet erittäin ilmaisuvoimaisen esitystavan, joka on tullut epäilemättä jäädäkseen. Tampereen Teatterikesän esitys oli Rahamaan ensimmäinen vierailu Viron ulkopuolella, mutta se ei varmasti jää viimeiseksi. Siirrettävistä konteista rakennettu lavastus sivunäyttämöineen näytti valtavalta rakennelmalta, mutta sen siirtäminen paikasta toiseen ei todennäköisesti ole logistisesti ylipääsemätön ongelma. Noin 50 taiteilijan ja avustajan ensemble toki maksaa paljon, mutta Rahamaan vyörymäinen menestys kotimaassaan antaa osviittaa suunnalle, johon myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa kannattaa tähytä.

Rahamaa

Draamateaterin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.8.2024

Produktien on toteuttanut 50 tekijän ensemble. Kattavan luettelon näytelmän tekijöistä löydät Draateaterin verkkosivulta.

Leikin loppu on kuvaus yksilötason psyykkisestä kriisistä ja pelottava dystopia ihmiskunnan tulevaisuudesta

Samuel Beckettin Leikin lopussa seisotaan viimeisellä rannalla. Minun mielikuvissani Kellariteatterin näyttämölle rakennettu lavastus toi ensimmäisenä mieleen tämän meidän hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden. Nyt oltiin myös suomalaisen hoivapalvelujen päätepisteessä. Mössö ja lääkkeet olivat loppuneet, eikä vihreistä kuulista palkkiona hyvästä käytöksestä ollut lupauksista huolimatta tietoakaan. Myös kuivikkeena käytetyt sahanpurut olivat loppuneet ajat sitten, ja sen asemasta käytettyä hiekkaakaan ei ollut vaihdettu aikoihin. Hampaat, jos niitä vielä oli, sai lyödä nurkkaan, koska edes tässä lähitulevaisuuden dystopiassa roskapönttöjä tuskin varustettiin naulakoilla.

Pekka Heikkinen teki sykähdyttävän roolin tarinan raajarikkoisena nihilistinä. Bakr Hasanin nerokas tulkinta tarinan Clev’nä toi näyttämölle meidän maahanmuuttoon liittyvät rasistiset asenteet alastomimmillaan. Kuvan kohtauksessa tarinan Clev myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. *Kuva (c) Piki Rantanen*

Beckettin perikunta valvoo tiukasti absurdin teatterin mestarin näytelmien esitysoikeuksia. Tekstissä ei saa muuttaa edes pilkun paikkaa, ja myös käsikirjoituksen ohjeita roolituksesta ja näytelmän esillepanosta pitää noudattaa tarkasti. Nuo Leikin lopun kaksi ”sivunäyttämöä”, jäteastiaa, on määritelty lavastuksen osaksi näissä ohjeissa. Mielikuvani tulevaisuuden uljaan kansallispopulistisen Suomen hoivapalveluista ei siis johtunut ainakaan produktion tekijöiden kurittomuudesta.

Teatteri Siperian esitys herätti ajatuksia ja sai mielikuvituksen lentoon. Se on hyvän taiteen merkki. Mutta miten formaalinen muoto ja uutta luova ajattelu voivat kulkea käsi kädessä? No ainakin runouden, maalaustaiteen ja baletin piiristä löytyy vaikka kuinka paljon esimerkkejä siitä, miten tiukkoja sääntöjä noudattamalla voidaan luoda jotakin ainutkertaista. Teatteri Siperian Beckett-tulkinnassa tuota vavahduttavaa syvyyttä loi jo roolitus. Hammin roolin näytteli moottoripyöräonnettomuudessa alaraajahalvaantunut Pekka Heikkinen ja hänen palvelijaansa Clov’a maahanmuuttaja Bakr Hasan.

Absurdismi syntyi kirjallisuudessa ja teatteritaiteessa aikaisemmin valtavirtaa olleen realismin kritiikkinä. Elämä on absurdia. Beckettin toisessa kuuluisassa näytelmässä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) kaksi joutomiestä odottelee pystyyn kuivuneen puun alla salaperäistä Godota. Minun mielikuvissani kulkurit odottavat puun alla kuolemaa. Leikin lopussa Beckettin ajatukset ovat olleet koko ihmiskunnan tulevaisuudessa – näin tulkitsen katsojan ja kokijan omavaltaisuudella.

Molemmat näytelmät julkaistiin 50-luvulla. Hän kirjoitti nämä hänen uransa keskikauteen kuuluvat työt ranskaksi. Nämä kaksi hänen ehkä tunnetuinta näytelmäänsä edustivat Beckettin oman tulkinnan mukaan subjektiivista ja kokonaan hänen sisäisestä maailmastaan kumpuavaa taidetta. Itse rohkenen otaksua, että niiden taustalla oli myös 80 miljoonaa kuolonuhria vaatinut toinen maailmansota ja suurvaltojen ydinasevarustelu, jonka strategisissa skenaarioissa seuraavan sodan uhrilukuja laskettiin sadoissa miljoonissa. On realismia ajatella, että ihmiskunta voi itse tuhota itsensä, ja samalla se on myös todella absurdia.

Hamm ja Clov asuvat näytelmässä rähjäisessä kellariasunnossa. Asunnon sijainnin voi päätellä siitä, että asunnon ikkunat sijaitsevat katonrajassa, jonne Clov’n pitää kivetä tikkaita pitkin nähdäkseen ulos. Kellariloukon yhteydessä on kuitenkin jonkinlainen keittiö, mikä antoi ymmärtää, että residenssi on nähnyt parempiakin aikoja. Hammin vanhemmat Nagg ja Nell ovat asemoitu kahteen jäteastiaan, mikä ainakin minussa herätti vahvoja mielikuvia siitä, mikä on meidän tulevien dementikkojen arvostus ja asema vuosikymmenen tai kahden päästä.

Tähän esityskuvaan Piki Rantanen on vanginnut hätkähdyttävällä näytelmän tarinan Hammin (Pekka Heikkinen) ja Clev’n (Bakr Hasan) pelaaman ihmissuhdepelin valtasuhteet. Kuva (c) Piki Rantanen

Nuori Beckett oli pitkään toiminut James Joycen avustajana ja ihailijana, ja seurannut tämän tapaa kirjoittaa. Hänen keskikautensa alkoi kriisistä, jonka hän koki, kun ymmärsi, ettei voi kirjoittaa Joycen tapaan. Leikin lopun nimi ja sen angstinen tunnelma varmasti kuvaavat tätä henkistä kriisiä, jota Beckett itse kuvasi näin: ”Ymmärsin, että Joyce oli kulkenut niin pitkälle kuin mahdollista tiedon hankkimisessa ja tiedon käyttämisessä kirjailijan välineenä. Ymmärsin, että minun polkuni oli tietämättömyys, luopuminen ja puute.” Tämä vakava luovan työn kriisi alkoi Beckettin äitinsä luona käymästä keskustelusta.

Näytelmän sokea Hamm näkee talonsa ympärillä vihreän maiseman ja meren, jolla purjehtii kaunis vene. Tätä näkyä tähystämään komennettu Clov näkee ikkunasta vain tuhkaa ja pimeyttä. Apokalyptiset tunnelmat toistuivat myös kohtauksessa, jossa Clov kysyy Hammilta, mitä hän tekee, jos Clov kuolee keittiössä. Liikkumiskyvytön, pyörätuoliin sidottu Hamm arvelee, että hän huomaa Clov’n kuoleman hajusta. Clov muistuttaa, että ruumiinhajua on kaikkialla, mihin Hamm vastaa, että sinä haiset jo nyt.

Tuhkan peittämä pimeys kuvaa varmasti hyvin Beckettin mielenmaisemaa vuosina, jolloin hän kirjoitti näytelmää. Yhtä hyvin se kuvaa ydinsotaa seuraavaa ydintalvea. Henkiin ovat jääneet vain torakat ja itselleen pomminkestäviä turvabunkkereita syrjäisille seuduille rakennuttaneet miljardöörit. Tosin Beckett on ampunut alas tämänkin vitsin kaukonäköisesti. Clov myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. Beckett kielsi taustamusiikin tai äänimaisemien käytön näytelmissään. Leikin lopussa kuuluu kuitenkin kaukaa sonarin piipitys. Minun mielikuvissani se ei ollut kaikuluotain, vaan radiomajakka, joka yhä lähetti avaruuteen viestiä erään sivilisaation tuhosta.

Jokainen itseään arvostava ja kunnianhimoinen ohjaaja haluaa ohjata Beckettin näytelmän edes kerran urallaan. Mahdollisuuksia rajoittaa esitysoikeuksien kalleus. Tämän riman viime vuosisadan puolella syntyneet ohjaajat voivat ylittää vain rahalla. Beckett kuoli vuonna 1989. EU-maiden tekijänoikeussuoja ulottuu 70 vuoden päähän tekijän kuolemasta. Joku nuorimman ohjaajapolven tekijöistä voi toki olla vielä vuonna 2060 siinä kunnossa, että pääsee tästä vapaudesta nauttimaan.

Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta. Kuva Piki Rantanen

Jos Wikipedian tiedot ovat ajan tasalla, Leikin loppu on Heikki Huttu-Hiltusen ensimmäinen Beckett-ohjaus. Teatteri Siperian tulkinta oli todella hieno. Kuten jo edellä kirjoitin, ajateltu roolitus toi esitykseen ulottuvuuksia ja syvyyttä. Heikkisen ja Hasanin tulkinnat roolihahmoista olivat loistavia. En yhtään ihmettele, että jotkut meistä poistuivat katsomosta esityksen jälkeen kyyneleet silmissä. Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta.

Heikkisen Hamm oli dominoiva, katkera nihilisti, jonka ulostulot olivat hänelle itselleen ehkä huumoria. Tällaisiin tyyppeihin törmää nykyisin tämän tästä podcastien kaikkitietävinä vetäjinä. Beckett oli tässäkin edellä aikaansa. Toisaalta Hammissa on ainakin joskus ollut humaani inhimillinen puolensa. Hän oli ottanut Clov’n jo lapsena hoiviinsa, elättänyt ja kasvattanut hänet. Toisaalta Clov oli myös täysin riippuvainen Hammin hyväntahtoisuudesta. Asetelma toi mieleen myös sen, mitä nykyisin tiedän modernista orjuudesta.

Hasanin pitkä, hoikka ja roolissa oikeaa jalkaa ontunut Clov oli vaikuttava. Hasanin roolihahmo oli omaksunut kasvatti-isänsä nihilismin. Clov pelasi Hammin kanssa psykologista peliä ja kapinoi herransa auktoriteettia vastaan uhkaamalla lähteä pois ja jättää liikuntakyvyttömän Hammin pärjäämään omillaan.

Bakr Hasan on Bagdadin yliopistossa ohjaajaksi ja näyttelijäksi opiskellut teatterin ammattilainen. Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten koreografina, joka nousi suomalaisten tietoisuuteen teoksellaan Bagdadin Julia neljä vuotta sitten. Clov’n roolissa hän käytti tietoisesti arabiaa äidinkielenään puhuville ja suomea vasta opiskeleville tyypillistä aksenttia. Se upposi. Tällä taidokkaalla tempulla Hasan toi näyttämölle myös sen maailmanlopun meiningin, jonka hengessä maahanmuutosta nyt Suomessa keskustellaan. Oman asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan hysteria on ylittänyt kaikki sopivaisuuden rajat. Espanjan Ceutan erityisalueelle vyöryneen siirtolaisaallon syistä ja seurauksista ei vieläkään tiedetä kaikkea, mutta jo ensimmäisten uutisten jälkeen monet suomalaiset olivat sosiaalisessa mediassa sitä mieltä, että rajan yli laittomasti pyrkivät aseettomat siviilit pitäisi ampua muitta mutkitta niille jalansijoilleen. Asenteet ovat mustavalkoisia ja verenhimoisen aggressiivisia.

Leikin loppu

Teatteri Siperian esitys Tampereen Teatterikesässä, Kellariteatterin näyttämöllä 6.8.2026Käsikirjoitus: Samuel Beckett Ohjaus: Heikki Huttu-Hiltunen Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio Näyttelijät: Pekka Heikkinen, Bakr Hasan, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen Lavastus ja puvustus: Työryhmä, Teatteri Siperia ja Kansallisteatteri

Tšehovin Kolmea sisarta tanssitettiin näyttämöllä nykytanssin askelkuvioilla – Intensiivinen kehollisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen

Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden yhdessä toteuttama Kolme sisarta teki vaikutuksen. Näyttelijöiden fyysinen läsnäolo ja ilmaisuvoimainen liikekieli toivat mieleen nykytanssin. Näyttelijöiden erittäin intensiivinen kehollisuus, liikkeiden plastisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen. Juuri tällaista nuorten tekemän teatterin pitääkin olla – uutta luova energianpurkaus. Tällainen raivokkuus syntyy pakottavasta sanomisen tarpeesta.

Riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtinen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin sen kannella tahtia ei jättänyt toivomisen varaa. Kuva (c) Pate Pesonius

Rankan fyysisyyden rinnalla Anton Tšehovin kieli oli kehystetty kovilla konsonanteilla työryhmän omassa käännöksessä. Tällaisiin työryhmän ”omiin käännöksiin” lienee lupa suhtautua hieman skeptisesti. Oleellisempaa on kuitenkin se, että toteutus nosti esiin tarinan kuvaaman tylyn todellisuuden. Sisarukset ovat jääneet jumiin rupiseen varuskuntakaupunkiin kauas Venäjän metropoleista ja vallan keskuksista. Haaveita merkityksellisestä elämästä vielä on, mutta ei keinoja toteuttaa näitä haaveita.

Mitä hyödyttää ponnistella ja opiskella puhumaan neljää tai viittä kieltä, kun se ei kuitenkaan johda mihinkään? Miksi uurastaa ja uhrata koko elämänsä työlle ja uralle, kun tavoiteltu talouskasvu vie meitä yhä lähemmäksi kuilun reunaa? Tässä näytelmässä Tšehovin pieni varuskuntakaupunki oli kuin Suomi pienoiskoossa. Alle 25-vuotiaiden työttömyys on reilusti yli 20 prosenttia, vaikka ikäluokat pienenevät samaan aikaan kuin pyy maailmanlopun edellä.

Yhä suurempi joukko nuoriin ikäluokkiin kuuluvista ihmisistä on ajautumassa köyhyyteen. Teatterikorkeakouluun ahkeruutensa ja lahjakkuutensa avulla tuhansien hakijoiden joukosta tiensä raivanneet ovat tietenkin tavallaan etuoikeutettu joukko. Hekään eivät ole kuitenkaan turvassa siltä todellisuudelta, josta päivittäiset uutiset kertovat meille. Tilastoihin perehtyneet puolestaan tietävät, että esimerkiksi maailman valtioiden asevarustelumenot ovat kaksinkertaistuneet kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, jota juhlapuheissa on kuvattu Pax Americanaksi.

Sisarusten kylää tuhonnut tulipalo sai toisen jakson alussa, upeasti toteutetussa kohtauksessa, suorastaan apokalyptiset mittasuhteet. Näyttämön peitti teatterisavu ja roolihahmot muuttuivat tämän hämärän keskellä tietään etsiviksi haamuiksi. Jo ennen tulipaloa liikekannalle laitettu tykistöprikaati aloitti marssinsa kohti Donbasia ja Butšaa. Viittaus Venäjän satoja tuhansia uhreja tähän mennessä vaatineeseen hyökkäyssotaan Ukrainassa oli selvä.

Lähestymiset huipentuivat korkealle nousseisiin nostoihin ja akrobatiaa lähenteleviin voltteihin. Kuvassa Irinan roolin näytellyt Jessica Penttilä ja paronin roolin näytellyt Väinö Lehtinen. Kuva (c) Pate Pesonius

Vaikuttavat nostot lähestymisissä ja huikeat joukkokohtaukset saivat epäilemään, että esityksen ohjaaja Alise Polačenkolla on tanssijan koulutus. Näin ei kuitenkaan ole, vaan hän on opiskellut näyttelijäksi Latvian kulttuuriakatemiassa (Latvijas Kultūras akadēmija) ja valmistunut myöhemmin ohjaajaksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Kolme sisarta on hänen taiteellinen lopputyönsä ohjaajana.

Esityksen läheisyyskoreografiksi on käsiohjelmassa merkitty Johanna Elovaara. Myös häntä me katsojat saamme kiittää siitä, että tässä Tšehov-tulkinnassa ei tyydytty jakamaan poskisuudelmia, vaan pussattiin niin että tuntui. Kolme sisarta näytti fyysisyydellään meille, miksi Baltian maissa ja Itä-Euroopassa syntyneet produktiot ovat niin usein mukana kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja toimivat niiden vetonauloina. Esimerkiksi riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtisen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin kannella tahtia, ei jättänyt toivomisen varaa.

Tulkinta antoi minulle myös yhden avaimen minua pitkään askarruttaneeseen arvoitukseen. Väitetään, että Tšehov itse luonnehti näytelmiään komedioiksi. Ehkä hän on halunnut tehdä pilaa oman aikansa asemastaan ja titteleistään tärkeilevistä miehistä. Venäläisen kirjallisuuden klassikoita lukeneet tietävät, että näiden herrojen käsitys omasta erinomaisuudestaan oli usein aika huokoisella pohjalla. Kolme sisarta on tarina vahvoista naisista ja eri tavoin heikoista miehistä. Varsinkin sisarten veli Andrei on peliriippuvuudesta kärsivä luuseri ja tiukasti vaimonsa Natalian tossun alla. Tämä asetelma on klassinen komedian aihe patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Yleisön joukossa hetken ryyppylaseilla lastatun tarjottimen kanssa pyörinyt babuška, perheen vanha palvelijatar, palautti tämän asetelman realistisille juurille. Ortodoksisesta uskonnosta ja vuosisatojen takaa periytyvästä sovinismista huolimatta Venäjä on naisten valtakunta. Naiset ovat pitäneet maata pystyssä työllään, kun miehet ovat kaatuneet maan imperialistisissa sodissa tai kuolleet ennen aikojaan vodkaan alkoholismin uhreina.

Tšehov kirjoitti näytelmänsä ajanjaksona, jolloin kirjallisuudessa valtavirta vaihtui romantiikasta realismiksi. Kolmen sisaren kohdalla me vanhukset olemme oppineet tai meidät on opetettu ”nyyhkimään” suurten tunteiden äärellä. Polačenkon ja ensemblen tulkinnassa tämä ”elämää suurempi” rakkaus on myös manipuloinnin ja vallankäytön väline. Meidän tunteemme eivät ole yksiselitteisiä. Sääty-yhteiskunnassa Mašan ja everstiluutnantti Veršinin kiihkeä suhde oli skandaali. Nyt tämä psykososiaalinen jännite purettiin modernin naiskuvan kautta kohtauksella, jossa upeasti näytellyt Ronja Orasta sähisi ja syyti Aapo Puustin päälle katkeria kirouksia kuin haavoitettu kissapeto ja hyppäsi sitten hajareisin tämän syliin.

Kolmessa sisaressa näytellään niin hienosti, että tekisi mieli kehua joka iikkaa. Jokainen pystyi luomaan roolihenkilölleen selvästi tunnistettavan persoonallisuuden. Opiskelijoiden kohdalla roolit ovat olleet näyttelijäntaiteen maisteriopiskelijoiden taiteellisia opinnäytteitä. Teatterikorkeakoulun oppilasvalinnat ovat menneet tämän vuosikurssin kohdalla putkeen. On ilmiselvästi etsitty persoonallisuudeltaan toisistaan erottuvia ihmisiä ja löydetty todella hyviä tyyppejä.

Kolme sisarta

Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden esitys Tampereen Teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2026

Teksti: Anton Tšehov
Suomennos: Työryhmä
Ohjaus ja sovitus: Alise Polačenko (Ohjauksen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Dramaturgia: Kirmo Komulainen (Ohjauksen maisteriopiskelija)
Valosuunnittelu: Saana Hannonen (Valosuunnittelun maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu: Heikki Turppo (Äänisuunnittelun maisteriopiskelija)
Lavastus ja koreografia: Alise Polačenko
Pukusuunnittelu: Havina Jäntti
Maskeeraussuunnittelu: Vera Tuomola (Stadin aikuis- ja ammattiopisto, Esitys- ja teatteritekniikan erikoisammattitutkinto)
Ohjaajan assistentti: Marija Ribakova (Helsingin ylipisto, taiteiden tutkimus, teatteritiede)
Esiintyjät:
Ronja Orasta (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Jessica Penttilä (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Heidi Finnberg (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Rebecca Nugent (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Aapo Puusti (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Väinö Lehtinen (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Yosef Nousiainen (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Petteri Hautala (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija)
Ville Hilska (Vier.)
Tommi Korpela (Q-teatteri)

Red Nose Companyn ja jousikvartetti Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä on informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja sydämellisen hauska mestariteos!

Ilveilijöillä on aina ollut lupa tehdä pilaa yhteisön pyhistä rituaaleista mitä erilaisimmilla tavoilla. Ajatus läpisoitetusta klovneriasta istui tähän ikivanhaan traditioon, mutta tuntui silti etukäteen pähkähullulta idealta. Klassisen musiikin konserteissa ei ole tapana nauraa. Taidemusiikkia luonnehditaan syystäkin adjektiivilla vakava. Vielä sopimattomampaa on nauraa hautajaisissa – edes vahingonilosta.

Esityksen temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Kuva (c) Maarit Kytöharju

Siksi Red Nose Companyn ja Meta4:n Voces – Sisäisiä ääniä oli vaikuttava taidonnäyte. Esitys oli informatiivinen, riemastuttavan elegantti, syvällinen ja hauska! Hienovaraisesta mimiikasta, ajatellusta puheesta ja aivoja hyväilevästä musiikista syntyi voimakas kokemus ainutkertaisuudesta.

Red Nose Companyn yhdessä Kansallisteatterin kanssa toteuttama Aleksis Kivi palkittiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinnolla vuonna 2022. Aleksis Kivessä tehtiin näkyviksi suomalaisen kulttuurin juuria kirjallisuuden näkövinkkelistä. Sisäisissä äänissä tämä syvällisen ymmärryksen ääni soi F-duurissa ja ”molli-intervallissa”. Tarinan sankari on Jean Sibelius, se oikea mestari, mutta näyttämön klovnit Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama nostivat esiin myös muita merkittäviä säveltäjiä, joita ilmeisesti edelleen patriarkaalisten asenteiden kanssa kamppaileva taidemusiikin maailma kutsuu pelkillä etunimillä.

Näkökulman muutos tarkoitti sitä, että viimemeisetkin pölyt impivaaralaisuudesta karistettiin punteista. Klassinen musiikki sai alkunsa Euroopan kirkoissa ja hoveissa keskiajalta alkaen. Ajan myötä se levisi kaikkialle maailmaan ja muuttui osaksi globaalia kulttuuria, jota soitetaan ja kuunnellaan kaikissa maanosissa. Sibelius oli ja on suuri nimi tässä kontekstissa. Hänen merkityksestään taiteelle ja ihmiskunnan yhteiselle perinnölle kertoi kohtaus, joka päätti ”Jannen” tarinan tässä näyttämöllisessä konsertissa kahdelle klovnille ja jousikvartetolle. Kun tieto Sibeliuksen kuolemasta vuonna 1957 saatiin, myös YK:n yleiskokous piti hiljaisen hetken hänen muistolleen.

Tarinat klassisen musiikin suurista säveltäjistä ovat pääsääntöisesti tarinoita jo kuolleista mestareista. Matka tähän äänien maailmaan alkoi hyvin vakavasävyisellä johdannolla. Kuolema ei ole mikään naurun asia. Ainakin tämän kirjoittaja on ehtinyt ikään, jossa ajatusta omasta, lähestyvästä kuolemasta ei voi enää kuitata kädenheilautuksella tai hirtehishuumorilla. Ruuskanen ja Vasama työnsivät näyttämölle – esimerkkinä tämän globaalin toimijan käyttämistä pakkausstandardeista – höylätystä laudasta tehdyn ruumisarkun. Sisäinen ääni ja hienostunut tyylitaju olivat kehottaneet jättämään punaiset nenät Red Nose Companyn rekvisiittavaraston hyllylle, ja klovniemme kasvoja peitti nyt valkoinen maskeeraus.

Itse virittäydyin tähän esityksen alun kolkkoon moodiin jo matkalla Tampere-talon Pieneen saliin. Talon aulatiloissa oli yksityistilaisuus, jossa Popedan kitaristi Costello Hautamäki esitti bändin vanhoja hittejä vuosikymmenten takaa. Esityksen johdanto-osassa nousi esiin Kaija Saariahon nimi. Suomalaisen taidemusiikin kaikkien aikojen merkittävimpiin säveltäjiin kuuluva Saariaho kuoli vuonna 2023. Popedan perustaja ja Suomi-rokin ikoni Pate Mustajärvi kuoli viime vuonna.

Ilveilijän ikimuistoinen tehtävä on kertoa meille luomakunnan ”kruunuille” totuus: me kuolemme kaikki. Kevyempiin tunnelmiin päästiin, kun ruumisarkun kansi avattiin ja sen asukki osoittautui hyvin eläväiseksi ja energiseksi. Sitten oltiin Lontoossa vuonna 1909, jossa Sibelius poti kurkkuaan; vuotta aikaisemmin Suomessa havaittu äänihuulten kasvain oli uusiutunut.

*Kuvassa Tuukka Vasaman klovni esittää nurta Sibeliusta. Timo Ruuskasen koominen hahmo on Sibeliuksen äänihuulten kasvainta hoitanut kirurgi. Kuva (c) Maarit Kytöharju*

Näyttämöllisen konsertin tekijöitä on inspiroinut esoteerisuus, joka kiehtoi taiteilijoita ympäri maailmaa viime vuosisadan alkupuolella. Esoteerisen ajattelun juuret ovat antiikissa, jonka jumalat olivat ihmisten uskonnollisissa mielikuvissa paljon konkreettisempia toimijoita kuin nykyiset jumalamme. Vasama muistutti meitä tämän ajattelun elinvoimaisuudesta kysymällä, kuinka moni meistä on käynyt steinerkoulun. Vuonna 1907 perustettu Suomen Teosofinen Seura on yhä voimissaan, ja Tampereella teosofian salaisuuksiin voi perehtyä vuonna 1998 perustetussa Olcott-loosissa.

Raja sen suhteen, missä pisteessä puhe taiteesta muuttuu ”taiteen teologiaksi”, on häilyvä. Rajavartijaksi käsikirjoituksen tekijät olivat ottaneet englantilaisen meedion Rosemary Brownin, jonka pelkkä olemassaolo historiallisena henkilönä estää ajatusten ja toiveiden joukkopaon tuonpuoleiseen. Brown ”vastaanotti” eli ”sävelsi automaattisesti” musiikkia, jota olivat hänen harhoissaan tehtailleet Debussy, Grieg, Schubert, Chopin, Stravinsky, Bach, Brahms, Beethoven, Schumann ja Rachmaninoff.

Interaktiivisuutta tuonpuoleiseen kokeiltiin kohtauksessa, jossa Meta4-jousikvartetti soitti Ida Mobergin musiikkia silmät sidottuna. Elinaikanaan Mobergia väheksyttiin eikä hänen teoksiaan otettu kustannettaviksi. Hän kuului niihin säveltäjiin, jotka tunnettiin – jos tunnettiin – pelkästään etunimeltä. Näyttämötaiteen vuorovaikutteisuutta korostettiin sitten siten, että yleisön edustajat pääsivät sitomaan soittajien silmät. Myöhemmin tarjottiin kättä nostamalla mahdollisuus päästä laskemaan kukkia Sibeliuksen arkulle ja kokeilemaan, miltä tuntuu jättää viimeiset peukutukset maailmalle avatussa ruumisarkussa maaten.

Temaattiset langanpäät vedettiin yhteen hienossa, näytelmällisen osuuden lopettaneessa kohtauksessa, jossa Vasama ja Ruuskanen istuivat syvämietteisen näköisinä ruumisarkun päällä. Vasaman tulkitsema klovni julisti uskoaan Jumalaan ja siihen, että on olemassa jotakin meitä ja tätä näkyvää todellisuutta suurempaa. Ruuskanen puolestaan kertoi klovnin hahmossa meidän maallistuneiden sekulaarisen käsityksen taiteen olemuksesta. Näin meillä on tullut tavaksi mieltää tietoisuudeksi kutsutun sisäisen äänen kuiskauksia näistä kahdesta eri maailmankuvasta käsin.

Sen jälkeen klovnit vaihtoivat suomen kielen tanssin universaaliin liikekieleen. Jos osaan käsiohjelmaa oikein tulkita, kaksikon huimaa ”pokoilua” siivittivät korkeuksiin katkelma Kaija Saariahon jousikvartetosta Terra Memoria ja Krishna Nagarajan Stringar.

Konsertin rungon muodosti Sibeliuksen jousikvartetto, jonka parissa mestari tuskaili Lontoossa vuonna 1909 tuntiessaan kurkunpäässään sikarien ja konjakin aromien ohella myös kuoleman ensihipaisun. Konsertin muita säveltäjiä olivat Saariahon, Mobergin ja Nagarajan ohella Lotta Wennäkoski, Arvo Pärt, Bryce Dessner, Max Richter ja Ludwig van Beethoven.

Oma suhteeni klassiseen musiikkiin on hieman ambivalentti. Kysymys on onnettomasta rakkaudesta. Jumaloin tätä rakkauteni kohdetta, mutta en ymmärrä sitä. Nuorena kuuntelin taidemusiikkia, kun ikätoverini pitivät hauskaa ja nauttivat elämän riemuista punkin ja Manse-rokin parissa. Suosikkini olivat melkein yksi yhteen Rosemary Brownin listalta. Tosin itse en hankkinut omia levytyksiäni tuonpuoleisesta, vaan Anttilan tavaratalon alennushyllystä. Valintoja ei määritellyt tavoitteellinen musiikin opiskelu, vaan tuon jo edesmenneen, Suomen ensimmäisen halpaketjun hinnoittelu ja opintolainalla itsensä elättävän opiskelijan laiha kukkaro.

Olen edelleen valmis allekirjoittamaan kirjailija Douglas Adamsin väitteen, jonka mukaan Johann Sebastian Bachin musiikki on paras konkreettinen todiste Jumalan olemassaolosta. Sen sijaan Sibelius ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini – en tiedä miksi. Antti Tikkasen (viulu), Minna Pensolan (viulu), Atte Kilpeläisen (alttoviulu) ja Tomas Djupsjöbackan (sello) muodostaman kvartetin tulkinnat olivat koskettavan kauniita. Kun sulki silmänsä ja keskittyi, Sibeliuksen musiikki vei mennessään ja silmäkulmat kostuivat voimakkaista tunteista.

Jompikumpi klovneista kertoi, että Sibelius mielsi värit ääninä. Tällainen kyky, synestesia, on neurologinen tila, jossa aistihavainnot sekoittuvat toisiinsa silloin, kun ne normaalisti koetaan toisistaan erillisinä: yhden aistialueen aktivoituminen aivoissa saa toisen aistialueen aktivoitumaan spontaanisti, ja seurauksena voi olla esimerkiksi musiikin näkeminen väreinä ja muotoina tai kirjainten näkeminen värillisinä.

Voces – Sisäisiä ääniä

Red Nose Coimapanyn ja Meta4-jousikvartetin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampere-talon pienessä salissa 4.8.2026

Taiteellinen suunnittelu ja musiikkivalinnat: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama (Red Nose Company), Terhi Paldanius (Kamus) ja Minna Pensola (Meta4).
Käsikirjoitus, ohjaus ja näyttelijät: Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama
Muusikot: Meta4: Antti Tikkanen, Minna Pensola, Atte Kilpeläinen, Tomas Djupsjöbacka
Pukusuunnittelu: Erika Turunen
Seppeleet: Henna Tanskanen
Musiikki: Ludwig van Beethoven, Jean Sibelius, Ida Moberg, Arvo Pärt, Kaija Saariaho, Bryce Dessner, Max Richter, Krishna Nagaraja, Gabriella Smith, Lotta Wennäkoski.
Valokuvat ja graafinen ilme: Tero Ahonen
Tuotanto: Red Nose Company, Meta4, Kamus, Kuhmon Kamarimusiikki ja Meidän Festivaali
Esityksen valmistamista ovat tukeneet: Niilo Helanderin säätiö ja Alfred Kordelinin säätiö
Red Nose Companyn toimintaa tukevat: Helsingin kaupunki sekä Opetus- ja kulttuuriministeriö

Kuningatarhillo on veitsenterävä aikalaissatiiri, jossa on kaikki ainekset klassikoksi – Absurdin komedian vaikeassa lajissa Antti Mikkola on Leea Klemolan veroinen virtuoosi

Teatteri Telakan Kuningatarhillo on veitsenterävä aikalaissatiiri. Sen kuvaama todellisuus oli hyytävä, vaikka Antti Mikkolan viljelemä absurdi komiikka ja huikean hienot roolityöt saivat ainakin minut välillä nauramaan vatsa kippurassa. Näytelmä sukelsi päätä pahkaa siihen metatodellisuuteen, jonka tekoäly on vaivihkaa luonut ympärillemme. Esityksen herättämiin syvälle meneviin eksistentiaalisiin kysymyksiin tuskin kenelläkään on vielä vastauksia.

Tiiti Hynnisen toteuttamat videot, joilla tekoäly tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi täydellisesti. Kuvassa näytöllä Liila Jokeli ja selin näytämöllä Antti Mankonen. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Kuningatarhillo on jatko-osa, tai ehkä paremminkin rinnakkaisteos 15 vuotta sitten Telakalla kantaesitetylle Mikkolan poliittiselle satiirille Kuningatarleikit. Nyt edellisessä erässä häviönsä suututtamana kilpailijattarensa työpöydän ulosteillaan tuhrinut Viiva-Liisa sai revanssin Essi Persikasta. Kuningatarleikeissä satiirin kärki osoitti mediaa ja lööppijulkisuutta kohti, Kuningatarhillossa ollaan keskellä sosiaalista mediaa hallitsevien algoritmien luomaa kaaosta ja tekoälyllä kontrolloitua uusorwellilaista manipulaatiota. Meitä ei enää tarkkaile ja rankaise valtio, vaan Big Tech.

Kuningatarleikit oli triangelidraama, jossa vallasta taistelivat tuolloin median lööpeistä helposti tunnistettavat Anneli Jäätteenmäki (keskustan tuolloinen puheenjohtaja ja Suomen ensimmäinen pääministeriksi noussut nainen), Jutta Urpilainen (demareiden tuolloinen puheenjohtaja) sekä kokoomuksen nouseva tähti ja hiihtokuningatar Marjo Matikainen-Kallström. Kuningatarhillossa mustikat ja vadelmat on survottu samaan purkkiin, eikä Viiva-Liisan ja Essi Persikan satiiristen hahmojen takana olevien esikuvien henkilöiminen enää ole oleellista. Korkeintaan hillon väristä voi arvailla seuraavan hallituksen kokoonpanoa.

Kuningatarleikeissä Viiva-Liisasta tulee poliittinen ruumis. Kuningatarhillossa hän nousee kuolleista ja aloittaa ensin puhuvana päänä, sitten modernin kirurgian ja ”vartalosiirtoleikkauksen” ansiosta myös ruumiillisena olentona uuden poliittisen nousun. Joku voi ihmetellä, miten juuri näytelmän Viiva-Liisa voi olla kokoomuksen seuraava voittoisa presidenttiehdokas, kun naiset pakenevat joukolla puolueen takaa ja puolueen viimeinen todellinen järjen ääni, ulkoministeri Elina Valtonen, on juuri luopunut puolueen varapuheenjohtajuudesta ja vetäytymässä taka-alalle?

Minun mieleeni Viiva-Liisan hahmosta tulivat oikopäätä Italian nykyinen pääministeri Giorgia Meloni, Ranskan Kansallisen liittouman Marine Le Pen ja Saksan AfD:n toinen puheenjohtaja Alice Weidel. Mikkolan Viiva-Liisalle kirjoittama palopuhe, jolla hän tyrmäsi Essi Persikan presidentinvaalien vaaliväittelyssä, oli nerokasta satiiria äärioikeiston käyttämästä retoriikasta. Huikean roolityön Viiva-Liisana tehnyt Karoliina Kudjoi puhui sielusta, Jumalasta, perimmäisistä arvoista, moraalista ja – yllätys, yllätys – myös kouriintuntuvasta, fyysisestä läsnäolosta hyvin vetoavalla tavalla.

Häviäjän osa ei ole helppo, mutta Tanja Lotta Räikkä teki Essi Persikkana todella vaikuttavan roolityön. Mies sukkahousuissaan on kuvassa Antti Mankonen, yliopiston tohtori Vemaja ja puhuva pää monitorin kuvassa Viiva-Liisan roolin väkevästi tulkinnut Karoliina Kudjoi. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Absurdin komedian tekijänä Mikkola on Leea Klemolan veroinen virtuoosi. Aivan kelteisilleen hän ei sentään naishahmojaan riisuta, kun Klemola usein tutkii elämän absurdeja puolia fyysisen läsnäolon kautta antamalla miespuolisten näyttelijöiden paljaan pinnan näkyä. Ylenkatseesta tai naisvihasta ei Mikkolan näytelmissä ole mitään merkkejä, vaikka hän itse Kuningatarleikkejä kirjoittaessaan kyseenalaisti myös omia salattuja motiivejaan. Kuningatarhillon käsiohjelmassa hän palaa näihin epäilyihin.

Oli niin tai näin, komedia joka tapauksessa alkoi tällä Mikkolan ironisella itsetutkiskelulla. Antti Makkosen näyttelemä yliopistotohtori Vema murhaa vaimonsa Viiva-Liisan, käärii ruumiin mattoon ja leikkaa uhrin pään irti, koska raato ei mahdu kokonaisena mattokäärön sisälle. Näiden puuhien lomassa Vema paheksuu poliisia, jonka mielestä hän on muka tehnyt henkirikoksensa suunnitelmallisesti. Symbolinen kohtaus toistui myös toisen jakson alussa. Katsojan mieleen viimeistään tämä toisto palautti sen, että tänä vuonna jo 14 naista on menettänyt henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

En tiedä, liittyykö Ullanlinnassa vuonna 2022 tehtyyn henkirikokseen, jossa tunnettu psykiatri surmasi vaimonsa, näin makaabereja yksityiskohtia. Kuningatarleikkien hahmoihin kuului muiden muassa kirjailija Stefan Zweig. Hänet tunnettiin paitsi Sigmund Freudin ystävänä, myös Maria Stuartin elämäkerran kirjoittajana ja tarinoista merihirviöistä, jotka hirmumyrskyjen tavoin kuvattiin naisellisiksi entiteeteiksi. Viiva-Liisan ja Essi Persikan valtataistelun historiallinen vastine näytelmässä oli Elisabet I:n ja Maria Stuartin taistelu Englannin kruunusta 1500-luvulla.

Nämä esimerkit kertovat, miten täyteen ladattua Mikkolan rikas kieli on. Kuningatarhillossa päätään ei menettänyt historiallisista verrokeista Skotlannin kuningatar Stuart, vaan giljotiinin terän alle joutui minun mielikuvissani (älkää kysykö miksi?) Ranskan kuningatar Marie Antoinette. Elisabetia tuurasi puolestaan vallantäyteydestä nauttineena historiallisena henkilönä Egyptin kuningatar Kleopatra. Molemmille näille naisille kävi köpelösti. Näytelmän Viiva-Liisa epäili, että demokraattisiin instituutioihin liittyvä valta on jätetty hänen tavoiteltavakseen, koska se ei enää kiinnosta todellista valtaa käyttäviä. Viiva-Liisa myös seurasi näiden historiallisten viitehenkilöiden esimerkkiä: näyttämöltä kannattaa poistua mahdollisimman arvokkaasti, jos ei ole enää jakaa leivoksia nälkäänsä huutavalle rahvaalle.

Poliittista vasemmistoa edustava Essi Persikka on 15 vuodessa kokenut muodonmuutoksen. Verkkosukkahousuissa naistenlehtiä ja pintajulkisuutta hyödyntävästä poliitikosta on sukeutunut alustataloutta suvereenisti hyväkseen käyttävä groteski hahmo. Tanjalotta Räikkän vaikuttavasti tulkitsema roolihahmo käytti OnlyFans-alustaa sekä poliittisen näkyvyyden että henkilökohtaisten tulojen hankkimiseen. Hahmo oli ronskisti liioiteltu karikatyyri, jolle on vaikea löytää vastinetta tämän päivän vihervassareista, kuten oikeisto nykyään kutsuu vihervasemmistoa.

Presidenttiehdokkaiden ratkaisevassa väittelyssä koko oikeiston yhteinen ehdokas Viiva-Liisa sai palopuheellaan vihervasemmiston Essi Persikan nostmaan kädet pystyyn antautumisen merkiksi. Kuvassa Karoliina Kudjoi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Kuningatarhillossa Vema rakastuu palavasti Liila Jokelinin videolla näyttelemään tekoälyyn ja yrittää jopa paritella sen kanssa. Katoaako meidän kehollisuutemme, kun luomme kiintymyssuhteita aineettoman tekoälyn kanssa? Miten tämä riippuvuus eroaa siitä henkisestä orjuudesta, jota meidän kaikkien mukanaan kanniskelema älypuhelin aiheuttaa?

”Olemmeko häviämässä paikan, jossa sielu – tai edes jokin sielukas – voi toteutua?” Se on käsiohjelmaan painettu hyvä kysymys. En varmasti päässyt kunnolla sisälle Mikkolan kehon hallintaan liittyvään pohdiskeluun. Sielusta puhuminen ärsytti, mutta Mikkola on varmaan tällä ”taiteen teologialla” huhuillut henkisyyden ja sisäistettyjen taidekokemusten perään.

Naisliikkeelle oikeus oman kehon hallintaan on perustavaa laatua oleva, ehdoton ja jakamaton ihmisoikeus. Hieman eri kysymys on se, kenelle kuuluu oikeus kehojemme kykyyn tehdä työtä tai ehkä oikeammin tämän työn tuloksiin. Makkosen Vemana esittämän räväkän performanssin perusteella meitä uhkaa minuuden katoamisen ohella kuitenkin myös se, että otteemme omista ja rakastettujemme genitaaleista heltiää.

Biologisina olentoina meidän pitää joka tapauksessa jatkossakin syntyä, syödä, ulostaa ja kuolla kupsahtaa, kun sen aika tulee. Ihmistä habitukseltaan muistuttavat robotit ovat pian markkinoilla ja ne kehittyvät hurjaa vauhtia. Jopa ihmistä hyvin läheisesti muistuttavat kyborgit ovat keskuudessamme todennäköisesti aikaisemmin kuin se iankaikkinen elämä, jonka perään miljardöörit haikailevat.

Varmaa on joka tapauksessa se, että tekoäly korvaa hyvin monet nykyisistä työtehtävistä. Se mullistaa myös koulutetun keskiluokan elämän. Tarpeettomuuden tunne on silloin hyvin kokonaisvaltaista. Tekoälyn aiheuttama atavistinen pelko saa meidät hakemaan turvaa vahvasta johtajasta tai lohdutusta ”kansakunnan topakan äidin sylistä”.

Videot, joilla tekoäly ja Viiva-Liisan ja Essi Persikan puhuvat päät tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Jokelinin katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi niin täydellisesti, että kuvittelin hänen näyttelevän kohtaukset paikan päällä kameralle jossakin verhojen takana. Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu oli tarkkuustyötä. Olin yllättynyt, kun Jokelin ei tullut muiden näyttelijöiden tavoin vastaanottamaan meidän suosionosituksiamme loppuseremonioiden aikana.

Itse näin ja koin vuonna 2012 kantaesitetyn Kuningatarleikit vasta vuonna 2023 Mikkelin Työväen Näyttämöpäivillä. Tuolloin sen esitti porilainen harrastajateatteri Nokun näyttämö. Ajattelin tuolloin, ettei tuo maineikas poliittinen satiiri ollut kestänyt kovin hyvin aikaa. Kuka enää muistaa tai edes tietää, keitä olivat Jäätteenmäki, Urpilainen tai Matikainen-Kallström. Kuningatarhillon filosofinen pohdiskelu merkityksistä on sen sijaan ajatonta.

Kuningatarhillo

Teatteri Telakan kantaesitys 1.8.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Perttu Sinervo Pukusuunnittelu: Ella Kauppinen Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Näyttämöllä: Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen, Tanjalotta Räikkä Videolla: Liila Jokelin

Esityksen kesto alle 2 h.

Näytelmän oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner