Avainsana: Minja Koski

Hyvien ihmisten Juhla Tanssiteatteri MD:n tapaan

Tämä on jotain hyvin herkkää, koskettavaa ja kaunista. Nyt ollaan edellisen vuosisadan iltamissa. Tässä esityksessä on mukana suurten ikäluokkien vielä turmeltumaton idealismi. Tanssiteatteri MD:n taiteilijat olivat herkistyneet muistelemaan omaa huoletonta lapsuuttaan ja huikentelevaista nuoruuttaan juhliessaan teatterin perustamisen kolmekymppisiä. Kaikki tanssiteatterin tekijät eivät toki ole syntyneet muinaisella 1950-luvulla, kuten tämän blogin kirjoittaja ja esityksen koreografi Ari Numminen. Juhla oli tanssiteatteria, joka sulatti ainakin minun sydämeni pehmeäksi kuin uunijäätelö.

**Samuli Roinisen** upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – piru vai pyhimys. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Kuva (c) Heikki Järvinen

Juhla koostui kahdesta erityyppisestä näytöksestä. Ensimmäisellä jaksolla oltiin 1970-luvun iltamissa. Toisessa jaksossa populaarikulttuurin kuvaston luomien mielikuvien ruokkima mielikuvitus päästettiin valloilleen. Noin tunnin mittaisten jaksojen toisistaan poikkeavaa liikekieltä ja näyttämökuvia yhdisti musiikki. Toinen yhdistävä tekijä oli Nummisen ja hänen ensemblensä viljelemä osuva ja lämminhenkinen huumori. Juhla ei ollut vain modernia tanssia, vaan läpisoitettua tanssiteatteria.

Ensimmäinen jakso alkoi kuorolaululla. Kukkaseppeleitä kutreillaan kantaneet esiintyjät lauloivat meille José Afonson a cappella -laulun Grândola, Vila Morena. Ensimmäiset säkeet laulettiin portugaliksi, minkä jälkeen Grândolan kylän asukkaiden toisiaan kohtaan tuntemasta solidaarisuudesta kertovassa laulussa näyttämön ”kukkaislapset” vaihtoivat kielen Pentti Saaritsan suomennokseen.

Kotimaassaan Afonson laululla on ikoninen asema. Se ei ole vain vuonna 1974 António de Oliveira Salazarin perustaman diktatuurin, Estado Novon, kaataneen neilikkavallankumouksen tunnari – vallan ottaneet sotilaat nimittäin lähtivät liikkeelle kasarmeistaan, kun pian puoliyön jälkeen 25. huhtikuuta riippumaton Rádio Renascença -asema laittoi pyörimään Afonson laulun.

”Teidät on kutsuttu todistamaan vuosien saatossa kypsynyttä liittoa, joka on solmittu 70-luvun solidaarisuusliikkeestä ja Violeta Parran lauluista. Tänä iltana juhlimme elämää – sen kaikkivoipaista raakuutta, kauneutta ja pirstaleisia unia.”

Nämä käsiohjelmaan painetut avajaissanat ovat todennäköisesti Nummisen omia ajatuksia. Toki tanssiteatterissa sama kerrottiin meille myös liikekielen keinoin. Vaikka esityksen toiseksi viimeinen kohtaus näyttämökuvineen toi hyvin konkreettisesti esille elämän raakuuden, Juhlan aloittanut Anniina Kumpuniemen ajoittain suorastaan ilkamoiva soolo teki näkyväksi sen, mistä Parran varmasti kuuluisin sävellys ja laulu Elämälle kiitos (Gracias a la vida) kertoo.

Ensimmäisessä jaksossa iltamien yhteisöllisyyttä korosti valittu muoto. Soolot ja joukkokohtaukset vuorottelivat niin, että jokainen niistä oli tavallaan kuin oma ohjelmanumeronsa. Harmony Sisters -trion ja myöhemmin Laila ja Ritva Kinnusen meillä Suomessa tunnetuksi tekemä Nellie Casmanin Josef, Josef kääntyi liikekielellä haukaksi tuolileikiksi, ja samat tuolit palvelivat katsomona, kun tanssijat seurasivat kannustavasti toistensa sooloja. Casman oli jiddišinkielisen juutalaisen teatterin tekijä Yhdysvalloissa, ja itse kappale on tyylikäs klezmerbiisi.

Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valoilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin ja sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen säveltäjien nimilista on vaikuttava. Nâzım Hikmet, Otto Donner ja Víctor Jara ovat epäilemättä tuttuja nimiä edistykselliseen laululiikkeeseen paneutuneille. Yllättävä valinta oli minusta Georg Friedrich Händelin säveltämä ja John Hughesin sanoittama Venus and Adonis: Transporting Joy. Aaria käsittelee antiikin mytologiaa, lemmen tuskaa ja Kupidon oikukkuutta. Miten se sopi Juhlan teemoihin? No, kaunis nyt vain on kaunista ja koskettavaa. Toinen yllätys oli se, miten hienosti Suvi Eloranta lauloi tuon vaikean aarian ja miten Petri Tiainen syntikalla sekä Tuomas Luukkanen kitarallaan komppasivat kokonaista orkesteria.

Osa esityksen musiikkinumeroista oli Minja Kosken, Tiaisen ja Luukkasen tätä esitystä varten säveltämiä, sovittamia ja sanoittamia biisejä. Kosken upeat tulkinnat tekivät vaikutuksen. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että musiikki ja tanssi ovat yhtä. Runolliset ja vahvasti kantaa ottavat sanoitukset ovat varmasti olleet toisaalta myös koreografille ja koko ensemblelle pulma, johon on etsitty ja löydetty onnistunut kompromissi. Julistavasta voimastaan huolimatta puhuttu kieli ei noussut täysin hallitsevaksi elementiksi esityksessä.

Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valloilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin sekä sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Maailma on outo ja arvoituksellinen, ja vähintään yhtä merkillinen maailma löytyy meidän jokaisen korvien välistä, otsalohkon takaa.

Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – Nuori paavi. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Numminen on nuorena miehenä tienannut leipänsä metallimiehenä, ja työpaikkojen ”äijähuumorista” näimme vilauksen, kun paavin nilkkoihin asti ulottuvaan sutanaan puettu Roininen pyllisti meille takanäyttämön ikkunasta ja näytti tuon pitkän hameen alla olevia hopeanhohtoisia alushousujaan.

Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa nykivistä liikkeistä verkon lyhytvideoissa nykyisin tämän tästä tanssiviksi, kiinalaisiksi roboteiksi. Kuva (c) Heikki Järvinen

Vakavampiin sävyihin siirryttiin, kun Koski tulkitsi Parran säveltämän ja sanoittaman kappaleen Run Run Se Fue Pa’l Norte. Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa verkon lyhytvideoissa nykyisin täntästä tanssiviksi kiinalaisiksi roboteiksi. Hahmojen koomisuus muuttui kuitenkin äkkiä traagiseksi, kun toinen näistä kasvottomista hahmoista alkoi kuristaa toista hengiltä. Se oli siirtymä seuraavaan näyttämökuvaan, jota hallitsi näkymä tuhotusta Gazasta. Tuon näyttämökuvan kuollut lapsi symboloi niitä kymmeniä tuhansia uhreja, joita tekoälyn ohjaamat tappokoneet ovat surmanneet tässä modernin maailman kansanmurhassa.

Esitys ei päättynyt näihin tuhon kuviin, vaan Nâzım Hikmetin runoon Rakentajat, johon sen lauluna tulkinnut Koski on säveltänyt musiikin. Tämän viime vuosisadalla eläneen turkkilaisen runoilijan, ”romanttisen kommunistin”, runon on suomentanut Brita Polttila. Kohtauksessa tanssijat olivat pukeutuneet vihreisiin haalareihin. Kohtauksen alussa yksi tanssijoista kouristeli näyttämöllä maahan lyötynä. Siitä alkoi uuden rakentaminen. Ehkä se oli Nummisen ja hänen ensemblensä näkemys ja kuva siitä, miten parhaillaan yli maiden ja mannerten vyöryvän äärioikeiston tuhotulvan aiheuttaman hävityksen jäljet joskus korjataan.

Itse jäin esityksen jälkeen miettimään 1970-lukua solidaarisuusliikkeen kulta-aikana. Olen vain neljä vuotta Nummista vanhempi, mutta muistoni tuosta vuosikymmenestä ovat ehkä hieman erilaisia. Juhlan aloittanut viittaus Portugalin neilikkavallankumoukseen oli näyttö tuosta solidaarisuudesta. Vietnamin sodan vastustaminen oli yhteinen nimittäjä maailman radikalisoituneille nuorisoliikkeille 1960- ja 1970-luvuilla. Miksi sitten suomalaista kulttuurielämää varsin suvereenisti aina 60-luvulta lähtien hallinnut vasemmistolaisuus ja idealismi muuttuivat 70-luvulla dogmaattiseksi ja kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi, aatteen kaikkein synkimpiä puolia edustavaksi stalinismiksi?

Oikeastaan kysymys kuuluu: miksi näin käy yhä uudestaan? Ainakin yhden vastauksen tuohon kysymykseen löysin aikanaan Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella kansainvälisissä joukoissa osallistuneen George Orwellin reportaasikirjasta Katalonia, Katalonia. Meidän aikalaisten on vaikea myöntää edes itsellemme sitä, miten vahva ote Neuvostoliiton salaisella palvelulla KGB:llä oli muun muassa tuon ajan rauhanliikkeestä. Näin oli 30-luvulla, näin oli 70-luvulla ja näin taitaa olla myös nyt.

Juhla

Tanssiteatteri MD:n kantaesitys Hällä-näyttämöllä 29.8.2026

Koreografia: Ari Numminen
Pukusuunnittelu, visuaalisuus: Tiina Helin
Valosuunnittelu, visuaalisuus: Sari Mayer
Äänitekniikka, miksaus, äänisuunnittelu:Henri Puolitaival
Videosuunnittelu: Petteri Aartolahti
Ompelija ja tarpeiston valmistus: Anu Lähteenmäki

Esiintyjät: Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Minja Koski, Tuomas Luukkonen ja Petri Tiainen

Esityksen käsiohjelma löytyy verkosta.

Hurjalla energialla edennyt ja kirpeällä huumorilla pippuroitu esitys oli ilmaisuvoimaista tanssiteatteria parhaimmillaan – Kun Kajastus – Ruumiillisen runon ilta päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan

Kajastus -Ruumiillisen runon ilta oli hyvin fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Kuvassa Suvi Blick omassa soolossaan, taustalla Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.

Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.

Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.

Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.

Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.

Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.

Esityksen ensimmäinen kohtaus antoi Eeva-Liisa Mannerin runojen inspiroimalle esitykselle koomisen pohjavireen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minja Koski, Suvi Blick, Maria Nissi, Kaisa Sarkkinen ja Niina Rajaniemi. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.

Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.

Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.

Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.

Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.

Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta

Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023

Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023

Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen
Dramaturgi: Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen

Näin yllätyksellistä teatteria on hauska katsoa – elämä on kuin onkin Petroskoi

Mait Joorits, Jussi-Pekka Parviainen, Minja Koski, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen loistavat Lahden kaupunginteatterin Petroskoissa. Kuva Teatteri Vanha Juko/Kai G. Baer

Toimii! Ari Nummisen ja Jussi Sorjasen Petroskoi on omintakeinen sekoitus nykytanssia, folklorea, äkkiväärää historian tulkintaa ja kansanrunoutta. Liekö lieto Lemminkäinen vielä koskaan kironnut näin mehevästi näyttämöllä, tai oikeammin kulisseissa.

Numminen on entinen Valmetin konepajan rautakoura ja nyt jo vuosia vähintään yhtä rautainen koreografi. Sorjanen on puolestaan Teatteri Vanjan Jukon taiteellinen johtaja ja nykyteatterin sinkkiämpäriesteiikan taitaja. Dramaturgina ja ohjaajana Sorjasen aivoituksissa niin Timo K. Mukan kuin Elias Lönnrotinkin tekstit heräävät uuteen eloon.

Petroskoi on voimakaan fyysistä teatteria. Esityksen Lahden ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä osoitti, että juuri tällainen fyysisesti vahva tulkinta on Petroskoin kaltaisen yhteistuotannon esteettistä ydinaluetta.

Virolaisen Rakvere Teaterin Mait Joorits, lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon Minja Koski, Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja tamperelaisen Teatteri Telakan Kaisa Sarkkinen ja Petri Mäkipää olivat menopäällä. Esityksen hurjaa läsnäoloa seurasi takapuoli penkkiin liimautuneena, mitä nyt jalka vähän kapsasi esityksen vetävien biisien tahdissa.

Jukon ”Maa on syntien laulu” näytelmässä loistanut Koski on jälleen mahtavan hyvä. Telakan Mäkipään mainio mimiikka jää mieleen pitkäksi aikaan. Tällaista teatterin pitääkin olla. Kielitaituri Jooritsia, vahvaa Sarkkista ja ilmeikästä Parviaista tekisi mieli myös kehua oikein olan takkaa, jos vain nämä tilat sallisivat.

Numminen ja Sorjanen pyyhkivät katsojan ennakko-odotuksilla ja –asenteilla pöytää esityksen aikana tämän tästä. Ensimmäinen kohtaus oli pitkä ja hämärä intro, jonka jälkeen näyttämö kolattiin ja harjattiin puhtaaksi ihan konkreettisesti. Näin yllätyksellistä teatteria on todella hauska katsoa.

Esityksen äkkiväärille historiantulkinnoille löytyy jonkinlainen selitys jo käsiohjelmasta. Nummien kertoo siinä tanssikeikasta, jonka hän teki ryhmineen 90-luvulla: ”Me esitettiin paskaa ja punaposkiset, hiljaiset nuoret tytöt esittivät perinnepuvut päällä 80 vuotta vanhan lusikkatanssin. Ne tytöt olivat loistavia!”

Numminen ja Sorjanen kaivata myös esiin suomalaisten vanhat synnit, valloitettujen alueiden venäläisten epäinhimillisen kohtelun ja sulkemisen keskitysleireille jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Saksalaiset SS-miehet ja suomalaiset upseerit touhuavat näyttämöllä hetken aikaa sulassa sovussa. Pian sen jälkeen kohtaus sulaa Nummisen upeaksi koreografiaksi, jossa venäläisille vangeille annetaan täisaunassa löylytystä oikein olan takaa.

Kohtaus tarjosi yhden esityksen upeimmista hetkistä. Leikkisästi alkanut tanssi sai nopeasti uusia sävyjä, muuttui asteittain yhä julmemmaksi alistamisen ja nöyryyttämisen rituaaliksi.

Venäjän talous ajautui 1990-luvun lopulla lamaa, jonka rinnalla Suomen 90-luvun lama oli lasten leikkiä. Osat ovat kuitenkin välillä myös vaihtuneet. Meillä eteläkarjalaisilla on tuoreessa muistissa myös kokemukset panssarivaunut kokoisilla maastoautoilla liikkuvista äkkirikkaista venäläisistä, jotka ostivat Saimaan rantatontteja miljoonilla euroilla samaan aikaan, kun Kaakois-Suomessa suljettiin urakalla paperikoneita ja kokonaisia tehtaita.

”Ryssäviha”, (eh siis venäläisten vieroksunta) ei ole meistä eteläkarjalaisista mihinkään hävinnyt. Sen todistavat lähes joka päivä tässä Etelä-Saimaassa jostain syystä julkaistavat estarit. Tämä ”viha” ei ole kuitenkaan samaa sorttia, jota Akateeminen Karjala-seura aikoinaan edusti ja levitti. Siinä mielessä Nummisen tai Sorjosen esityksessä Sarkkiselle kirjoittama hurja palopuhe menee harakoille.

Tavalliset suomalaiset ovat osanneet aina ottaa naapurin ihan tosissaan muuallakin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kysymys ei ole missään nimessä suomalaisten potemasta ylemmyydentunteesta, vaan pikemminkin ihan tavallisesta herravihasta, jolla on pitkät perinteet Venäjän vallan ajoilta asti.

Petroskoin kaduilla tai muualla rutiköyhässä Karjalan tasavallassa kännissä örveltävät surkimukset eivät pura ylemmyyden-, vaan alemmuudentunteitaan. Venäjän kielessä on jo ainakin Pietarin rakentamisesta lähtein ollut suomalaista tarkoittava sana tsuhna, joka niittaa nämä asiat paikalleen.

No totta kai Karjalassa mellastavien suomalaismatkailijoiden joukkoon mahtuu myös turhan monta kusipäätä, jotka ovat valmiita ostamaan seksiä alaikäisiltä, mutta se ei mikään miesten suomalaiskansallinen ominaisuus.

Tekijöiden mukaa esitys on oodi pienten kansojen elinvoimalle ja patologiselle tarpeelle laulaa, tanssia ja kertoa tarinoita. Petroskoi on vastakohta synkille tulevaisuudenvisoille.

Nykyisen Venäjän alueella asuvat pienet suomensukuiset kansat ovat totisesti oodinsa ansainneet. Josif Stalinin 30-luvulla käynnistämä miljoonia uhreja vaatinut terrori sai pian Karjalan Neuvostotasavallassa ja kaikkialla muuallakin, missä asui inkerinsuomalaisia tai muita suomensukuisia kansoja, etnisen puhdistuksen luonteen.

Tämä puoli todellisuudesta ei ole ollut Petroskoin tekijöiden agendalla. Ehkä sitä on kuitenkin käsitelty Tiina Helinin ja Katja Muttilaisen lavastuksessa. Visuaalisesti runsaat ja näyttävät näyttämökuvat on koristeltu puuhelmillä, joiden lomaan on pujotettu paljon tyhjiä viinapulloja, värikkäitä maatuskanukkeja ja kumisia pääkalloja. Elämä on varmasti ollut Petroskoi ainakin, jos sattui aikanaan syntymään 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Neljä esityksen yhdeksästä biisistä on traditionaalisia kansanlauluja. Ne niveltyvät hämmästyttävän hienosti kokonaisuuteen, joka muuten muodostuu Antti Raekallion ja Minja Kosken säveltämistä ja Sorjosen ja Kosken sanoittamista puk-henkisistä revityksistä. Musiikin esitystä varten on sovittanut Raekallio.

Harmi, ettei käsiohjelma kerro, kuka on rakennellut esityksessä käytettävät sähkökitarat. Ne ovat todella hienoja.

Petroskoi on yksi Jukon, Telakan ja Rakvere Teaterin yhdessä toteuttamasta produktiosta. Valtion palkinnolla palkitun trilogian toinen osa Köök/Keittiö oli kerta kaikkiaan mainio. Sen kolmas osa, Lauri Maijalan kansalliskirjailija Aleksis Kiven klassikosta dramatisoima ja ohjaama Kullervo on vielä valitettavasti näkemättä.

Nimi virhe Jussi Sorjasen nimessä ja Rakvere Teaterin kotipaikasta korjattu 28.8. kelo 7:10. Rakvere Teater toimii nimensä mukaisesti Viron Rakveressa.

Maa on syntinen laulu

Terhi Korhosen Minja Koskesta näytelmän julistetta varten ottamassa mainoskuvassa riittää puukkoja. Itse näytelmässä heilutellaan myös ahkerasti kirveitä ja sinkkiämpäreitä. Minja Kosken upea roolityö näytelmän Marttana kantaa esitystä alusta loppuun.

Kirveet, puukot ja sinkkiämpärit ovat suomalaisessa teatterissa jo tuttuakin tutumpaa rekvisiittaa. Eikä ehkä aivan uusinta uutta ilmaisutapaa edusta myöskään heittäytymällä, valtavalla volyymilla tehdyt kohtaukset.

Myös Ismo Alangon ja Tuomari Nurmion biisit ovat ennenkin värittäneet näyttämölle esille pantua mielenmaisemaa.

Suomalaisen teatterin suuren esikuvan vaikutus näkyy jopa nuorten tekijöiden pukeutumistyylissä.

Teatteri Vanhan Jukon taiteellisen johtajan kaikki ideat eivät ehkä ole ihan ensimmäisen tuoreusluokan tavaraa. Jussi Sorjanen allitsee kuitenkin hienosti valitsemansa tyylilajin. Pienen ammattiteatterin niukoilla resursseilla on saatu aikaan rosoinen, mutta myös vahva ja intensiivinen esitys. Tunnelma Lahden ensi-illassa tiheni oikeaoppisesti ja kaikkein vavahduttavimmat hetket me saimme kokea toisen näytöksen loppumetreillä.

Kirjailija Timo K. Mukan 19-vuotiaana kirjoittama kirja on tytöstä naiseksi varttuvan Martan kasvutarina. Minja Kosken antaumuksella, paljaat reidet mustelmilla tekemä upea roolityö Marttana kannattelee esitystä alusta loppuun.

Hyvää Sorjasen sovituksessa ja ohjauksessa on myös se, että valtavan tunnevyörytyksen lomassa se herättää katsojassa myös paljon kysymyksiä. Miksi Sorjonen on tarttunut Mukan tarinaan lähes viisikymmentä vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen?

Yhden vastuksen saamme kuulla Arttu Kurttilan mahtavasti tulkitseman lahkosaarnaajan suusta. Ainoa todellinen kuolemansynti on jättää ainukertainen elämänsä elämättä. Elämään pitää tarttua kiinni kaksin käsin ja iloita jokaisesta hetkestä.

Mukan kirjassa ja Rauni Mollbergin sen pohjalta aikoinaan ohjaamassa elokuvassa ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Lapissa eletään 40-luvun lopulla vielä tiukasti luonnon ehdoilla. Elämää hallitsevat ihmiselle luontainen seksuaalisuus, tästä alkuvoimasta kumpuava uskonnollinen hurmos ja kuolema.

Sorjanen on löytänyt kirjan tarinaa kuitenkin vielä uuden ja minusta tuoreen näkökulman. Hän nostaa vanhemmuuden tarinan keskeiseksi teemaksi.

Martan isä Jussi on kiivaudessaan ja äkkipikaisuudessaan luonnon voiman kaltainen. Toisaalta Isä-Jussi on myös rakastava isä, jonka puoleen tarinan Martta kääntyy rukouksissaan jo esityksen ensimmäisessä kohtauksessa.

Rinnastus toimii.

Sorjanen osaa kääntää myös pienen teatterin niukat resurssit voimavaraksi. Sakari Tuominen, Kirsi Asikainen, Hannu Salminen ja Kurttila näyttelevät kukin vuorolla Martan rakastettua Oula Nahkamaata.

Nahkamaa ei ole samalla tavalla yksilö kuin Jussin isä Äijä (Salminen), äiti (Asikainen) tai Marttaa vaimokseen mielivä lantalainen Kurki-Pertti (Kurttila), vaan ulkopuolinen uhka, joka vaarantaa perheen ja suvun yhtenäisyyden.

Tuomisen näyttelemän Isä-Jussin pitää ratkaista, miten hän reagoi perheen kohtamaan ”häpeään”, kun Martta tulee raskaaksi. Sorjasen oivallus tekee esityksestä myös polttavan ajankohtaisen.

Jussi Sorjasen nimi kannattaa painaa mieleen. Itse muistan nuoren miehen Teatteri Rujon mahtavana Mannerheimina esityksessä, joka pari vuotta sitten herätti hilpeyttä Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä ja pahennusta Helsingin Sanomien yleisönosastolla.

Teatteri Rujo on teatterikoululaisten aikoinaan perustama ryhmä. Sorjanen näytteli upeasti myös vuosi sitten Lauri Maijalan ohjaamassa näytelmässä Muoviukkeli eli veteraani Johanneksen ilmestys, joka oli Maijalan taiteellinen lopputyö Teatterikorkeakoulussa.