Pikkuporvareissa teatterin neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin – naivilta näyttäneen pinnan alla uitiin syvissä vesissä – tsaari jäi toki myös opiskelijoiden kapinalta kaatamatta

Pikkuporvareidfen näyttämökuvat olivat hienoja, mikä näkyy jopa lehdsitökuvaa tarten otetusta poseerauksesta. Kuvassa Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Kristiina Karhu, Senna Vodzogbe, Aino Karstedt, Emmi Ranta-Ojala Lasse Viitamäki ja Henriikka Heiskanen. Kuva Petteri Artolahti/Näty

Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden ja Teatteri Telakan Pikkuporvareita on tehty nuorille. Tähän maaliin Antti Haikkalan Maksim Gorkin näytelmän pohjalta kirjoittama ja ohjaama näytelmä myös osui tarkasti. Näytelmän roolihenkilöiden maailmassa lohkoketjut, bitcoin-virtuaaliraha, kasvissyönti, virtuaalitodellisuus, identiteettipolitiikka, paskaduunit, patriarkaatti, haitarin soitto ja feminismi olivat yhtä suurta kaaosta.

Eikä tämä hämmennys tietenkään koske vain teinikäisiä. Maailma muuttuu niin nopeasti ja on niin tavattoman monimutkainen, että kaikenikäiset ihmiset ovat omaa maailmankuvaansa määrittelevien peukalosääntöjen kanssa helisemässä.

Tässä mielessä Teatterin Telakan näyttämön neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin. Meidän vastauksemme todellisuutta koskeviin kysymyksiin kuuluvat lähes poikkeuksetta kategoriaan luulen tietäväni. Toisaalta juuri luja usko pitää pystyssä sellaisia meidän todellisuuttamme määritteleviä instituutioita kuin kirkko, valtio ja raha.  

Tapa jolla Nätyn opiskelijat heittäytyivät rooleihinsa, oli aidosti koskettavaa. Vuorovaikutus meidän katsojien ja nuorten esittäjien välillä toimi ja tunne läsnäolosta oli voimakas.

Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi opiskeleva Haikkala on ehtinyt tehdä jo tätä ennen pitkän urana teatterin harrastajien parissa ohjaajana. Varmasti myös hänen pitkä kokemuksensa maineikkaan Legioonalaisteatterin johtajana näkyi Pikkuporvareissa kursailemattomuutena ja raikkautena, johon teatterin harrastajat pääsevät, kun kaikki menee kohdalleen ja henki on päällä.

Gorkin esikoisnäytelmä perustuu todennäköisesti kirjailijan lapsuudenkokemuksiin ja on perusviritykseltään tragedia. Haikkalan ja Nätyn teatterityön opiskelijoiden käsittelyssä näytelmä on saanut kuitenkin koomisen perusvireen.

Perheen patriarkan Vesan (Kristiina Karhu) johtama perhehotelli Mostelli oli yhteiskunta pienoiskoossa. Haikkalan viljelemä ironia kirkastui satiiriksi loppukohtauksessa, jossa perheen patriarkkaa, konservatiivista maailmanjärjestystä pyrittiin suistamaan jalustaltaan.

Käsiohjelman mukaan Pikkuporvareita on produktiona osa Nätyn teatterityön opinto-ohjelman dynaaminen näyttelijä – opintokokonaisuutta. Tiistain ensi-illassa näkemämme oli linjassa tämän tavoitteen kanssa.

Näin sakeassa sopassa liioitteleminen on juuri sopiva mauste.

Raamit esitykselle antoi hieno esillepano. Tampereen yliopiston studiomestari Matias Palon valosuunnittelusta ja videoista, Teatteri Telakan Perttu Sinervon lavastuksesta ja Laura Aaltosen pukusuunnittelusta näyttämölle syntyi toinen toistaan hienompia ja toimivia näyttämökuvia.

Gorkia pidettiin ja pidetään kirjailijana vieläkin sosialistiseksi realismiksi kutsutun tyylisuunnan kehittäjänä ja edustajana. Tätä realismia Gorki loi muutettuaan vuonna 1928 Neuvostoliittoon. Josif Stalinin suosikkina hän eli ylellisyydessä keskellä massojen kurjuutta.

Bolševikkien vallankaappauksesta alkanut reaalisosialismi pilasi siis monien muiden asioiden lisäksi myös Gorkin maineen kirjailijana. Tässä hän jakoi tavallaan säveltäjä Richard Wagnerin kohtalon, jonka nimen yllä yhä lepää erään vannoutuneen fanin varjo.

Pikkuporvareita kantaesitettiin vuonna 1902 Moskovan taideteatterissa. Näytelmä syntyi aikana, jolloin Gorki kuului Venäjän älymystön terävimpään kärkeen. Hän ystävystyi Vladimir Uljanovin (Vladimir Lenin) kanssa ja piti yhteytä muun muassa Anton Tšehovin kanssa.

Gorki oli nuorena vallankumouksellinen, joka joutui kahteen otteeseen pakenemaan Venäjältä. Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen bolševikkien fraktioon hän liittyi vuonna 1905.

Gorkin maailmassa yhteiskuntaa voitiin muuttaa ideologian avulla. Haikkalan Pikkuporvareissa roolihenkilöiden maailmankuva toi mieleen television reality-sarjat. Ideologinen puhdasoppisuus ja yksilökeskeisyyteen perustuva maailmankuva eivät kuitenkaan ole toistensa ääripäitä. 

Yhdysvalloissa Donald Trump on helppo mieltää äärimmilleen viedyn yksilökeskeisyyden edustajaksi, joka politiikassa on saanut liittolaisekseen raamattuvyöhykkeen evankeliset ristityt.

Pikkuporvareita

Ensi-ilta Teatteri Telakalla 24.11.2020

Käsikirjoitus Maksim Gorkin näytelmän pohjalta Antti Haikkala

Lavastus Perttu Sinervo

Äänisuunnittelu ja sävellykset Nuutti Vapaavuori

Valo ja videosuunnittelu Matias Palo

Pukusuunnittelu Laura Aaltonen

Näyttämöllä Henriikka Heiskanen, Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Emmi Ranta-Ojala, Kristiina Karhu, Lasse Viitamäki, Aino Karlstedt, Senna Vodzogbe

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi