Avainsana: Antti Mankonen

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Kaikkien aikojen kyökkiremontti

Peter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Makkonen näyttelevät keittiöremonttia tekevän rakennusporukan nimettömäksi jääviä duunareita. Kuva Rakvere Teatern
Peeter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Mankonen näyttelevät keittiöremonttia tekevän rakennusporukan nimettömäksi jääviä duunareita. Kuva Rakvere Teatern

Virolaisen Anders Noormetsin ohjaama Keittiö/Köök on raikas, koskettava ja hauska kuin mikä. Se tuo mieleen Charles Chaplinin ja kumppaneiden mykkäelokuvien bravuurit. Teatteria tiistaina Lahden ensi-iltaan tulleesta Teatteri Vanhan Jukon esityksestä teki näyttelijöiden voimakas läsnäolo ja vahva tunne tilasta

Vaikka sanottavaa oli paljon, sanoja kaiken kertomiseen ei juuri tarvittu.

Muistan vielä jotenkin Tampereen teatterikesää varten 90-luvun alkupuolella toteutetut kansainväliset yhteistuotannot. Ne olivat toinen toistaa kamalampia.

Virolaisen Rakvere Teaterin, Teatteri Vanhan Jukon ja Teatteri Telakan yhteistuotantona toteutettu Köök on toista maata. Kahdesta hieman erilaisesta kulttuurista tulevien ja kahta eri kieltä puhuvien ihmisten kohtaamisen vaikeus on tämän näytelmän voimavara.

Mikä voisi olla ajankohtaisempi aihe tänä päivänä teatteriesitykselle?

Näytelmän roolihahmot eivät jää kliseisiksi tyypeiksi, vaan heistä kasvaa esityksessä yksilöitä, joilla on jokaisella oma vivahteikas persoonallisuutensa. Ainakin minä samaistuin voimakkaasti tarinan henkilöihin ja hykertelin katsomossa, kun näyttelijöiden loistava mimiikka toi heidän esittämistään henkilöistä yhä uusia luoteenpiirteitä esiin.

Näytelmällä ei ole käsikirjoittajaa, vaan sen dramaturgia on syntynyt ohjaajan ja neljän näyttelijän improvisaatioharjoitusten kautta.

Näytelmässä neljän ihmisen työmaaporukka tekee keittiöremonttia. Kaksi porukan jäsentä, Peeter Rästas ja Anneli Rahkema ovat virolaisia, Hannu Salminen ja Antti Mankonen suomalaisia keikkaduunareita.

Asetelma on siis tuttuakin tutumpi jokaiselle, joka on joskus työskennellyt rakennustyömaalla. Tosin tapa jolla nämä hieman toistaitoiset hanslankarit töitään tekevät saattaa laitta aidon rakennusalan ammattilaisen vääntelehtimään vaivautuneena.

Luova prosessi, jolla näytelmä on toteutettu, on tuottanut tavattoman tarkkanäköisen kuvauksen siitä, miten tällainen neljästä ihmisestä muodostunut tilapäinen yhteisö toimii. Mukana ovat jopa ne seksuaaliset jännitteet, joita syntyy, kun periteisesti miesvaltaisella alalla porukassa on mukana myös yksi nainen.

Eivätkä tähän kokonaisuuteen mahdu vain romantiikan kaipuu, mustasukkaisuus ja omistamisen halu. Mukana ovat myös ne alistamisen ja nöyryyttämisen mekanismit, jotka ovat arkipäivää yhä edelleen työyhteisöissä.

Näytelmän temaattiseen ytimeen päästään, kun etsitään vastausta kysymykseen, mikä tätä neljän ihmisen porukkaa yhdistää? Tosin tätä juonen käännettä ei kannata tässä paljasta. Köök on näytelmä, joka jokaisen on syytä kokea itse.

Tekijöillä on joka tapauksessa hyvin tärkeää sanottavaa ja kykyä sanoa niin, että tuntuu.

Moni meistä on omaksunut omat nurjat asenteensa maahanmuuttajia ja vierailta tuntuvia tapoja kohtaan pikemminkin tunteen kuin omakohtaisen ajattelun kautta. Köök on näytelmä, joka pakottaa luontevalla tavalla ihmisiä ajattelemaan omia asenteitaan uudesta näkökulmasta.

Ironia on vahva ase osaavissa käsissä.

Erikseen pitää vielä kehua Noormetsin lavastusta, joka ei ole käsiohjelmaan mukaan lavastus ensinkään, vaan tila. Tämän sanan perään pitäisi oikeastaan laittaa vielä huutomerkki. Niin oleellinen osa tilan hallinta on loisteliasta teatteriesitystä.

Kokonaisuuden kruunaavat Rästasin videot. Remontoitavana olevan keittiön ikkunan takana jatkuu lähes koko esityksen ajan alakuloinen räntäsade. Jalkarätin kokoisia hiutaleita tippuu taivaalta alttoviulun säestämän pinomelodian tahdittamana.

Suomen Kuvalehden haastattelema, nykyisin Berliinissä asuva ohjaaja Mikko Roiha pelkää suomalaisen teatterin näivettymistä. Minusta tästä ei ole kuitenkaan pelkoa, jos vakiintuneiden laitosteattereiden, vapaiden teatterityhmien ja teatterin harrastajien hyvin alkanut kansainvälien yhteistyö jatkuu ja syvenee.

Rakvere Teaterin, Teatteri Vanhan Jukon ja Teatteri Telakan yhdessä toteuttama Köök on tästä loistoesimerkki. Samoin loistavaksi esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön hedelmällisyydestä kelpaa venäläisen Roman Vitjukin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama mestariteos Toveri K. Harrastajateatterin puolella minuun teki suuren vaikutuksen virolaisen Kalev Kudun pari vuotta sitten Jyväskylän ylioppilasteatterille ohjaama Hyvät herrat, juokaa etikkaa.

Suomalaisen teatterin kansainvälistyminen toivottavasti ajan yötä avartaa myös suuren yleisön ja teatterikriitikkojen turhan kapea-alaiseksi jähmettynyttä teatterikäsitystä.