Avainsana: Tanssiteatteri MD

Hyvien ihmisten Juhla Tanssiteatteri MD:n tapaan

Tämä on jotain hyvin herkkää, koskettavaa ja kaunista. Nyt ollaan edellisen vuosisadan iltamissa. Tässä esityksessä on mukana suurten ikäluokkien vielä turmeltumaton idealismi. Tanssiteatteri MD:n taiteilijat olivat herkistyneet muistelemaan omaa huoletonta lapsuuttaan ja huikentelevaista nuoruuttaan juhliessaan teatterin perustamisen kolmekymppisiä. Kaikki tanssiteatterin tekijät eivät toki ole syntyneet muinaisella 1950-luvulla, kuten tämän blogin kirjoittaja ja esityksen koreografi Ari Numminen. Juhla oli tanssiteatteria, joka sulatti ainakin minun sydämeni pehmeäksi kuin uunijäätelö.

**Samuli Roinisen** upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – piru vai pyhimys. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Kuva (c) Heikki Järvinen

Juhla koostui kahdesta erityyppisestä näytöksestä. Ensimmäisellä jaksolla oltiin 1970-luvun iltamissa. Toisessa jaksossa populaarikulttuurin kuvaston luomien mielikuvien ruokkima mielikuvitus päästettiin valloilleen. Noin tunnin mittaisten jaksojen toisistaan poikkeavaa liikekieltä ja näyttämökuvia yhdisti musiikki. Toinen yhdistävä tekijä oli Nummisen ja hänen ensemblensä viljelemä osuva ja lämminhenkinen huumori. Juhla ei ollut vain modernia tanssia, vaan läpisoitettua tanssiteatteria.

Ensimmäinen jakso alkoi kuorolaululla. Kukkaseppeleitä kutreillaan kantaneet esiintyjät lauloivat meille José Afonson a cappella -laulun Grândola, Vila Morena. Ensimmäiset säkeet laulettiin portugaliksi, minkä jälkeen Grândolan kylän asukkaiden toisiaan kohtaan tuntemasta solidaarisuudesta kertovassa laulussa näyttämön ”kukkaislapset” vaihtoivat kielen Pentti Saaritsan suomennokseen.

Kotimaassaan Afonson laululla on ikoninen asema. Se ei ole vain vuonna 1974 António de Oliveira Salazarin perustaman diktatuurin, Estado Novon, kaataneen neilikkavallankumouksen tunnari – vallan ottaneet sotilaat nimittäin lähtivät liikkeelle kasarmeistaan, kun pian puoliyön jälkeen 25. huhtikuuta riippumaton Rádio Renascença -asema laittoi pyörimään Afonson laulun.

”Teidät on kutsuttu todistamaan vuosien saatossa kypsynyttä liittoa, joka on solmittu 70-luvun solidaarisuusliikkeestä ja Violeta Parran lauluista. Tänä iltana juhlimme elämää – sen kaikkivoipaista raakuutta, kauneutta ja pirstaleisia unia.”

Nämä käsiohjelmaan painetut avajaissanat ovat todennäköisesti Nummisen omia ajatuksia. Toki tanssiteatterissa sama kerrottiin meille myös liikekielen keinoin. Vaikka esityksen toiseksi viimeinen kohtaus näyttämökuvineen toi hyvin konkreettisesti esille elämän raakuuden, Juhlan aloittanut Anniina Kumpuniemen ajoittain suorastaan ilkamoiva soolo teki näkyväksi sen, mistä Parran varmasti kuuluisin sävellys ja laulu Elämälle kiitos (Gracias a la vida) kertoo.

Ensimmäisessä jaksossa iltamien yhteisöllisyyttä korosti valittu muoto. Soolot ja joukkokohtaukset vuorottelivat niin, että jokainen niistä oli tavallaan kuin oma ohjelmanumeronsa. Harmony Sisters -trion ja myöhemmin Laila ja Ritva Kinnusen meillä Suomessa tunnetuksi tekemä Nellie Casmanin Josef, Josef kääntyi liikekielellä haukaksi tuolileikiksi, ja samat tuolit palvelivat katsomona, kun tanssijat seurasivat kannustavasti toistensa sooloja. Casman oli jiddišinkielisen juutalaisen teatterin tekijä Yhdysvalloissa, ja itse kappale on tyylikäs klezmerbiisi.

Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valoilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin ja sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Kuva (c) Heikki Järvinen

Esityksen säveltäjien nimilista on vaikuttava. Nâzım Hikmet, Otto Donner ja Víctor Jara ovat epäilemättä tuttuja nimiä edistykselliseen laululiikkeeseen paneutuneille. Yllättävä valinta oli minusta Georg Friedrich Händelin säveltämä ja John Hughesin sanoittama Venus and Adonis: Transporting Joy. Aaria käsittelee antiikin mytologiaa, lemmen tuskaa ja Kupidon oikukkuutta. Miten se sopi Juhlan teemoihin? No, kaunis nyt vain on kaunista ja koskettavaa. Toinen yllätys oli se, miten hienosti Suvi Eloranta lauloi tuon vaikean aarian ja miten Petri Tiainen syntikalla sekä Tuomas Luukkanen kitarallaan komppasivat kokonaista orkesteria.

Osa esityksen musiikkinumeroista oli Minja Kosken, Tiaisen ja Luukkasen tätä esitystä varten säveltämiä, sovittamia ja sanoittamia biisejä. Kosken upeat tulkinnat tekivät vaikutuksen. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että musiikki ja tanssi ovat yhtä. Runolliset ja vahvasti kantaa ottavat sanoitukset ovat varmasti olleet toisaalta myös koreografille ja koko ensemblelle pulma, johon on etsitty ja löydetty onnistunut kompromissi. Julistavasta voimastaan huolimatta puhuttu kieli ei noussut täysin hallitsevaksi elementiksi esityksessä.

Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valloilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin sekä sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Maailma on outo ja arvoituksellinen, ja vähintään yhtä merkillinen maailma löytyy meidän jokaisen korvien välistä, otsalohkon takaa.

Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – Nuori paavi. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Numminen on nuorena miehenä tienannut leipänsä metallimiehenä, ja työpaikkojen ”äijähuumorista” näimme vilauksen, kun paavin nilkkoihin asti ulottuvaan sutanaan puettu Roininen pyllisti meille takanäyttämön ikkunasta ja näytti tuon pitkän hameen alla olevia hopeanhohtoisia alushousujaan.

Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa nykivistä liikkeistä verkon lyhytvideoissa nykyisin tämän tästä tanssiviksi, kiinalaisiksi roboteiksi. Kuva (c) Heikki Järvinen

Vakavampiin sävyihin siirryttiin, kun Koski tulkitsi Parran säveltämän ja sanoittaman kappaleen Run Run Se Fue Pa’l Norte. Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa verkon lyhytvideoissa nykyisin täntästä tanssiviksi kiinalaisiksi roboteiksi. Hahmojen koomisuus muuttui kuitenkin äkkiä traagiseksi, kun toinen näistä kasvottomista hahmoista alkoi kuristaa toista hengiltä. Se oli siirtymä seuraavaan näyttämökuvaan, jota hallitsi näkymä tuhotusta Gazasta. Tuon näyttämökuvan kuollut lapsi symboloi niitä kymmeniä tuhansia uhreja, joita tekoälyn ohjaamat tappokoneet ovat surmanneet tässä modernin maailman kansanmurhassa.

Esitys ei päättynyt näihin tuhon kuviin, vaan Nâzım Hikmetin runoon Rakentajat, johon sen lauluna tulkinnut Koski on säveltänyt musiikin. Tämän viime vuosisadalla eläneen turkkilaisen runoilijan, ”romanttisen kommunistin”, runon on suomentanut Brita Polttila. Kohtauksessa tanssijat olivat pukeutuneet vihreisiin haalareihin. Kohtauksen alussa yksi tanssijoista kouristeli näyttämöllä maahan lyötynä. Siitä alkoi uuden rakentaminen. Ehkä se oli Nummisen ja hänen ensemblensä näkemys ja kuva siitä, miten parhaillaan yli maiden ja mannerten vyöryvän äärioikeiston tuhotulvan aiheuttaman hävityksen jäljet joskus korjataan.

Itse jäin esityksen jälkeen miettimään 1970-lukua solidaarisuusliikkeen kulta-aikana. Olen vain neljä vuotta Nummista vanhempi, mutta muistoni tuosta vuosikymmenestä ovat ehkä hieman erilaisia. Juhlan aloittanut viittaus Portugalin neilikkavallankumoukseen oli näyttö tuosta solidaarisuudesta. Vietnamin sodan vastustaminen oli yhteinen nimittäjä maailman radikalisoituneille nuorisoliikkeille 1960- ja 1970-luvuilla. Miksi sitten suomalaista kulttuurielämää varsin suvereenisti aina 60-luvulta lähtien hallinnut vasemmistolaisuus ja idealismi muuttuivat 70-luvulla dogmaattiseksi ja kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi, aatteen kaikkein synkimpiä puolia edustavaksi stalinismiksi?

Oikeastaan kysymys kuuluu: miksi näin käy yhä uudestaan? Ainakin yhden vastauksen tuohon kysymykseen löysin aikanaan Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella kansainvälisissä joukoissa osallistuneen George Orwellin reportaasikirjasta Katalonia, Katalonia. Meidän aikalaisten on vaikea myöntää edes itsellemme sitä, miten vahva ote Neuvostoliiton salaisella palvelulla KGB:llä oli muun muassa tuon ajan rauhanliikkeestä. Näin oli 30-luvulla, näin oli 70-luvulla ja näin taitaa olla myös nyt.

Juhla

Tanssiteatteri MD:n kantaesitys Hällä-näyttämöllä 29.8.2026

Koreografia: Ari Numminen
Pukusuunnittelu, visuaalisuus: Tiina Helin
Valosuunnittelu, visuaalisuus: Sari Mayer
Äänitekniikka, miksaus, äänisuunnittelu:Henri Puolitaival
Videosuunnittelu: Petteri Aartolahti
Ompelija ja tarpeiston valmistus: Anu Lähteenmäki

Esiintyjät: Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Minja Koski, Tuomas Luukkonen ja Petri Tiainen

Esityksen käsiohjelma löytyy verkosta.

Tanssi on hämmentävän ilmaisuvoimainen taiteen muoto – Tanssiteatteri MD:n Aliveness oli kahden tanssijan duetto ja kommentti koko maailman tilasta – Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan tanssi ilmaisi voimaa ja aistillisuutta

*Klaara Haapasen ja Joel Alalantelan dueton lyyrinen loppuhuipentuma oli rakkauden korkeaveisuuta. Koreografian Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen.*

Koreografi Mari Rosendahl taitaa pitää elokuvista. Näin tohdin epäillä. Tanssiteatteri MD:n Aliveness alkoi Klaara Haapasen soololla. Kulmikkaita robottimaisia liikeitä ja niiden taustalla metallinen, kumiseva ja kirskuva äänimaisema. Valaistus oli kuin suoraan Fritz Langin elokuvasta Metropolis.

Tuota ikonista hahmoa on yhä vaikea sivuuttaa. Meille tavallisille sukankuluttajille hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly on yhä silkkaa science fictionia – hyppy arvoitukselliseen ja outoon maailmaan.

Ja elokuvan maailmassa liikuttiin myös tuon esityksen aloittaneen soolon lopussa, kun Joel Alalantela tuli mukaan duettoon. Haapanen taivutti notkean selkänsä ja esitti meille William Friedkinin ohjaaman Manaajan kuuluisimman kohtauksen, niin kutsutun hämähäkkikävelyn.

Eikä alun selkeästi luettavien merkitysten luoman tunnelman ja tummilla varjoilla sävytettyjen näyttämökuvien aiheuttamaa ahdistusta vähentänyt se, että Alalantela teki ensimmäisen sisääntulon näyttämölle kaasunaamari kasvoillaan.

Metropolis on mykkäelokuvan suuri klassikko, joka valmistui vuonna 1927 Saksassa, jossa kansa oli jakautunut jyrkästi kahtia ja Weimarin tasavaltana tunnettu demokratia teki kuolemaa. Adolf Hitler nousi valtaan ja perusti kannattajineen maahan fasistisen diktatuurin vuonna 1933.

Manaaja kertoo varsinkin katollisen kirkon piirissä vahvana elävästä uskosta riivaajiin. Kysymys on meille ihmisille tyypillisestä projektiosta, joka on otollisissa olosuhteissa johtanut meidät yhä uudestaan uusiin hirmutekoihin.

Paha on aina jossain tuolla meidän ulkopuolellamme.

*Mari Rosendahlin koreografia ja asusuunnittelu korostivat Klaara Haapasen naisellisuutta ja Joel Alalanteen miehisyyttä. Kuvassa kaunis ja puhutteleva nosto. Kuva © Heikki Järvinen*

Me katsojat jouduimme siten Hällä-näyttämöllä keskelle painajaista. Hienon aloituksen jälkeen, tuskin kukaan meistä yllättyi, että seuraavaksi olimme keskellä sotaa. Heikki Järvisen vaikuttavissa videoissa sotilaat ja heidän varjonsa marssivat kohti taistelua ja Alalantela heidän mukanaan. Kypärien mallista saattoi päätellä, että Järvisen käyttämä kuvamateriaali oli toisesta maailmasodasta tai Vietnamin sodasta.

Ylen haastattelussa Rosendahl muistuttaa, että tanssi on sanatonta taidetta eikä sitä voi ymmärtää väärin. Helppous, jolla minä olin löytävinäni hänen koreografiastaan suuren ja vaikuttavan tarinan, laittoi pohtimaan Rosendahlin ikää. Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilta tai Wikipediasta tätä tietoa ei löytynyt.

Rosendahl on saanut Suomen Kansallisoopperan ja -baletin balettioppilaitoksessa klassisen baletin tanssijan koulutuksen. Tanssin Tiedotuskeskuksen teosluettelon mukaan hänen ensimmäinen debyyttinsä oli moderniin tanssiin perustunut Pekka ja susi Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä vuonna 1994. Tanssiteatteri MD:n kotisivuilla kerrotaan, että Rosendahlin taiteilijanura on kestänyt 30 vuotta.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta ja nykytanssissa, jossa perinteet ja kirjoittamattomat säännöt eivät kahlitse ilmaisua, tämä yhteisöllisyys korostuu. Rosendahl on yksi Tanssiteatteri MD:n perustajista. Itse esitystä leimasi voimakas liikekieli, jonka perusteella on ainakin syytä epäillä, että myös Haapanen ja Alalantela ovat tahtoihmisiä. Mikä ei sinänsä ole yllättävää, kun tanssijoista on kysymys.

*Näyttämön valokankaalla marssivat sotilaat ja sotilaiden varjot. Kuvassa Joel Alalantela ja Klaara Haapanen. Koreografia Mari Rosendahl. Kuva © Heikki Järvinen*

Tanssiteatteri MD:n riveihin äskettäin kiinnitetyn Alalantelan ura on kiinnostava. Hän aloitti tanssin harrastamisen vakavassa mielessä vasta aikuisena. Ensimmäiset tanssiaskeleensa hän otti 21-vuotiaana Etelä-Pohjanmaan Opiston tanssin koulutuslinjalla. Näin kertoo Yhteiset lapsemme lehden Alalantelaa haastatellut toimittaja.

Sitä ennen Alalantela ehti valmistua ravintolakokiksi. Tanssijan ammattiin hän valmistui Tampereen Konservatoriosta vuonna 2012. Taiteilijaksi Alalanteen tie on kulkenut siten samanlaisia polkuja kuin tamperelaisen tanssitaiteen legendan Ari Nummisen ura. Numminen lähti Valmetin konepajalta tanssijaksi 80-luvun alkupuolella.

Alalantela on tanssijaksi rotevaa tekoa. Hän liikekielessään oli voimaa, joka istui kuin nakutettuna siihen mielikuvaan, joka minun mielessäni punoutui esityksen tarinaksi. Mielikuvat sodan kauhuista ja vaarasta muovautuivat Alalantelan tanssissa tunteeksi voimakkaasta läsnäolosta.

Myös Haapasen jäsenissä ja vartalossa on epäilemättä voimaa kuin pienessä kylässä. Se näkyi esityksen aloittaneessa upeassa soolossa ja sai uusia, syventäviä ulottuvuuksia, kun sotatantereilta päästiin takaisin rauhan töihin. Haapasen ja Alalantelan duetto sai lyyrisiä muotoja ja kasvoi esteettiseen maksimiinsa.

Nykytanssi on korostetun tasa-arvoista kuin suomen kieli ikään. Tätä tasa-arvoa korostetaan androgyyneillä esiintymisasuilla. Liikekielessä toistoja ei ole eriytetty, vaan esimerkiksi nostoja molemmat suupuolet suorittavat samalla tavalla.

Aliveness poikkesi tästä nykyisestä vallitsevasta traditiosta. Rosendahlin itse suunnittelemat esiintymisasut korostivat Haapasen naisellisuutta ja Alalanteen miehisyyttä. Intensiivinen paritanssi teki jo sinänsä näkyväksi sen seksuaalisuuden, joka meissä kaikissa on. Minunlaiselleni katsojalle tämä näkyvä fyysinen läheisyys viesti luottamuksesta.

Katsomossa saattoi vain huokailla sitä, miten vaikuttavaa ja kaunista tanssitaide on ja miten kauniita (anteeksi nyt vai) eläimiä ihmiset parhaimmillaan ovat.

Venäläinen emigranttikirjailija Mihail Šiškin on sanonut, että olemme siirtyneet sodan jälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Se on ikävästi sanottu. Aliveness ei kuitenkaan kertonut vain siitä hämmennyksestä ja pelosta, jota maailmantilanne meissä herättää. Varmasti kannustimena on myös ollut se hätä, jota kulttuurialan toimijat tuntevat rajujen budjettileikkausten takia.

Inspiraation lähteenä esitykselle on Rosendahlin mukaan ollut italialaisen vastarintaliikkeen taistelulaulu Bella Ciao. Mussolinin fasisteja ja saksalaisia miehittäjiä vastaan toisen maailmansodan aikana taistelleet partisaanit sanoittivat tämän vanhan kansanlaulun uusilla sanoilla omiin tarkoituksiinsa. Aikaisemmin se oli ollut eri sanoituksella maan riisipelloilla raataneiden naisten voimauttava laulu.

Vielä ei suomalaisen kulttuurin haudalle tarvitse viedä kukkia. Uhreja tämä taistelu ilmaisunvapauden ja -oikeuden puolesta tulee varmasti vaatimaan. Monen alalle pyrkivän nuoren taiteilijan ura jää pelkäksi lupaukseksi. Periksi ei kuitenkaan anneta. Tähän tinkimättömään asenteeseen varmaan viittaa myös teoksen nimi Aliveness.

Jos mieleen jäi tästä kysymys, mitä Italian vuorilla taistelleille parisaaneille kävi sodan jälkeen, lukekaa joskus Giovanni Guareschin tarinoita. Jos ei varmaa tietoa ole, olettakaamme, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin.

Aliveness

Tanssiteatteri MD:n esitys Hällä-näyttämöllä 9.11.2024

Koreografia Mari Rosendahl

Tanssi Joel Alalantela, Klaara Haapanen

Valosuunnittelu Sari Mayer

Äänisuunnittelu Henri Puolitaival

Piano-osuuden sävellys Jussi-Pekka Nuto

Esitysluonnos ja teoskuvat, video Heikki Järvinen

Puvustus Mari Rosendahl

Pukujen ompelu Laura Lipiäinen

Etiopialainen ystävä on katsojalle vaativa, mutta kärsivälliselle palkitseva teos – Se on matka ihmiskunnan aamuhämäristä eliökunnan hautajaisiin – Se mitä koemme nyt, on koettu tuhannesti aikaisemmin – Uutta on vain katastroofin sokeeraava mittakaava

*Etiopialainen ystävä alkoi Sanna Kekäläisen pitkällä soololla. Kekäläinen veti näyttämöllä perässään suurta ja arvoituksellista, monin säikein sidottua nyyttiä. Kuva © Harri Hinkka*

Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.

Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.

Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?

Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.

Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.

Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.

*Kosketus on tassissa voimakas elementti. Sanna Kekäläisen sormien sormet Janne Marja-ahon päälaella oli puhuttelevaa liikekieltä. Kuva © Harri Hinkka*

Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.

Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko Grundström, Sara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.

Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.

Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.

Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.

Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta.

Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.

*Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka*

Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.

Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.

Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.

Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.

Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.

Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.

Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.

Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.

Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.

Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.

Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.

Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.

Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.

Etiopialainen ystävä

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024

Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen
Teksti Kari Hukkila
MusiikkiJussi Tuurna
Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa
Valosuunnittelu Sari Mayer

Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen
Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival