Tämä on jotain hyvin herkkää, koskettavaa ja kaunista. Nyt ollaan edellisen vuosisadan iltamissa. Tässä esityksessä on mukana suurten ikäluokkien vielä turmeltumaton idealismi. Tanssiteatteri MD:n taiteilijat olivat herkistyneet muistelemaan omaa huoletonta lapsuuttaan ja huikentelevaista nuoruuttaan juhliessaan teatterin perustamisen kolmekymppisiä. Kaikki tanssiteatterin tekijät eivät toki ole syntyneet muinaisella 1950-luvulla, kuten tämän blogin kirjoittaja ja esityksen koreografi Ari Numminen. Juhla oli tanssiteatteria, joka sulatti ainakin minun sydämeni pehmeäksi kuin uunijäätelö.
Juhla koostui kahdesta erityyppisestä näytöksestä. Ensimmäisellä jaksolla oltiin 1970-luvun iltamissa. Toisessa jaksossa populaarikulttuurin kuvaston luomien mielikuvien ruokkima mielikuvitus päästettiin valloilleen. Noin tunnin mittaisten jaksojen toisistaan poikkeavaa liikekieltä ja näyttämökuvia yhdisti musiikki. Toinen yhdistävä tekijä oli Nummisen ja hänen ensemblensä viljelemä osuva ja lämminhenkinen huumori. Juhla ei ollut vain modernia tanssia, vaan läpisoitettua tanssiteatteria.
Ensimmäinen jakso alkoi kuorolaululla. Kukkaseppeleitä kutreillaan kantaneet esiintyjät lauloivat meille José Afonson a cappella -laulun Grândola, Vila Morena. Ensimmäiset säkeet laulettiin portugaliksi, minkä jälkeen Grândolan kylän asukkaiden toisiaan kohtaan tuntemasta solidaarisuudesta kertovassa laulussa näyttämön ”kukkaislapset” vaihtoivat kielen Pentti Saaritsan suomennokseen.
Kotimaassaan Afonson laululla on ikoninen asema. Se ei ole vain vuonna 1974 António de Oliveira Salazarin perustaman diktatuurin, Estado Novon, kaataneen neilikkavallankumouksen tunnari – vallan ottaneet sotilaat nimittäin lähtivät liikkeelle kasarmeistaan, kun pian puoliyön jälkeen 25. huhtikuuta riippumaton Rádio Renascença -asema laittoi pyörimään Afonson laulun.
”Teidät on kutsuttu todistamaan vuosien saatossa kypsynyttä liittoa, joka on solmittu 70-luvun solidaarisuusliikkeestä ja Violeta Parran lauluista. Tänä iltana juhlimme elämää – sen kaikkivoipaista raakuutta, kauneutta ja pirstaleisia unia.”
Nämä käsiohjelmaan painetut avajaissanat ovat todennäköisesti Nummisen omia ajatuksia. Toki tanssiteatterissa sama kerrottiin meille myös liikekielen keinoin. Vaikka esityksen toiseksi viimeinen kohtaus näyttämökuvineen toi hyvin konkreettisesti esille elämän raakuuden, Juhlan aloittanut Anniina Kumpuniemen ajoittain suorastaan ilkamoiva soolo teki näkyväksi sen, mistä Parran varmasti kuuluisin sävellys ja laulu Elämälle kiitos (Gracias a la vida) kertoo.
Ensimmäisessä jaksossa iltamien yhteisöllisyyttä korosti valittu muoto. Soolot ja joukkokohtaukset vuorottelivat niin, että jokainen niistä oli tavallaan kuin oma ohjelmanumeronsa. Harmony Sisters -trion ja myöhemmin Laila ja Ritva Kinnusen meillä Suomessa tunnetuksi tekemä Nellie Casmanin Josef, Josef kääntyi liikekielellä haukaksi tuolileikiksi, ja samat tuolit palvelivat katsomona, kun tanssijat seurasivat kannustavasti toistensa sooloja. Casman oli jiddišinkielisen juutalaisen teatterin tekijä Yhdysvalloissa, ja itse kappale on tyylikäs klezmerbiisi.
Esityksen säveltäjien nimilista on vaikuttava. Nâzım Hikmet, Otto Donner ja Víctor Jara ovat epäilemättä tuttuja nimiä edistykselliseen laululiikkeeseen paneutuneille. Yllättävä valinta oli minusta Georg Friedrich Händelin säveltämä ja John Hughesin sanoittama Venus and Adonis: Transporting Joy. Aaria käsittelee antiikin mytologiaa, lemmen tuskaa ja Kupidon oikukkuutta. Miten se sopi Juhlan teemoihin? No, kaunis nyt vain on kaunista ja koskettavaa. Toinen yllätys oli se, miten hienosti Suvi Eloranta lauloi tuon vaikean aarian ja miten Petri Tiainen syntikalla sekä Tuomas Luukkanen kitarallaan komppasivat kokonaista orkesteria.
Osa esityksen musiikkinumeroista oli Minja Kosken, Tiaisen ja Luukkasen tätä esitystä varten säveltämiä, sovittamia ja sanoittamia biisejä. Kosken upeat tulkinnat tekivät vaikutuksen. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että musiikki ja tanssi ovat yhtä. Runolliset ja vahvasti kantaa ottavat sanoitukset ovat varmasti olleet toisaalta myös koreografille ja koko ensemblelle pulma, johon on etsitty ja löydetty onnistunut kompromissi. Julistavasta voimastaan huolimatta puhuttu kieli ei noussut täysin hallitsevaksi elementiksi esityksessä.
Liikekielen osalta tekijöiden mielikuvitus ja luovuus päästettiin valloilleen toisessa jaksossa. Pitkiin ja värikkäisiin peruukkeihin sekä sateenkaaren väreihin puettujen ”teletappien” tanssi ei kaivannut selityksiä tai analyysia. Maailma on outo ja arvoituksellinen, ja vähintään yhtä merkillinen maailma löytyy meidän jokaisen korvien välistä, otsalohkon takaa.
Samuli Roinisen upea soolo toi mieleen takavuosien televisiosarjan The Young Pope – Nuori paavi. Minua naurattivat myös joukkokohtauksissa hänen ympärillään pyörineet, aatteenpunaiseen pukeutuneet ”nunnat”. Numminen on nuorena miehenä tienannut leipänsä metallimiehenä, ja työpaikkojen ”äijähuumorista” näimme vilauksen, kun paavin nilkkoihin asti ulottuvaan sutanaan puettu Roininen pyllisti meille takanäyttämön ikkunasta ja näytti tuon pitkän hameen alla olevia hopeanhohtoisia alushousujaan.
Vakavampiin sävyihin siirryttiin, kun Koski tulkitsi Parran säveltämän ja sanoittaman kappaleen Run Run Se Fue Pa’l Norte. Sinisenä vellovalta mereltä näyttämölle ilmestyi kaksi hahmoa, jotka oli helppo tunnistaa verkon lyhytvideoissa nykyisin täntästä tanssiviksi kiinalaisiksi roboteiksi. Hahmojen koomisuus muuttui kuitenkin äkkiä traagiseksi, kun toinen näistä kasvottomista hahmoista alkoi kuristaa toista hengiltä. Se oli siirtymä seuraavaan näyttämökuvaan, jota hallitsi näkymä tuhotusta Gazasta. Tuon näyttämökuvan kuollut lapsi symboloi niitä kymmeniä tuhansia uhreja, joita tekoälyn ohjaamat tappokoneet ovat surmanneet tässä modernin maailman kansanmurhassa.
Esitys ei päättynyt näihin tuhon kuviin, vaan Nâzım Hikmetin runoon Rakentajat, johon sen lauluna tulkinnut Koski on säveltänyt musiikin. Tämän viime vuosisadalla eläneen turkkilaisen runoilijan, ”romanttisen kommunistin”, runon on suomentanut Brita Polttila. Kohtauksessa tanssijat olivat pukeutuneet vihreisiin haalareihin. Kohtauksen alussa yksi tanssijoista kouristeli näyttämöllä maahan lyötynä. Siitä alkoi uuden rakentaminen. Ehkä se oli Nummisen ja hänen ensemblensä näkemys ja kuva siitä, miten parhaillaan yli maiden ja mannerten vyöryvän äärioikeiston tuhotulvan aiheuttaman hävityksen jäljet joskus korjataan.
Itse jäin esityksen jälkeen miettimään 1970-lukua solidaarisuusliikkeen kulta-aikana. Olen vain neljä vuotta Nummista vanhempi, mutta muistoni tuosta vuosikymmenestä ovat ehkä hieman erilaisia. Juhlan aloittanut viittaus Portugalin neilikkavallankumoukseen oli näyttö tuosta solidaarisuudesta. Vietnamin sodan vastustaminen oli yhteinen nimittäjä maailman radikalisoituneille nuorisoliikkeille 1960- ja 1970-luvuilla. Miksi sitten suomalaista kulttuurielämää varsin suvereenisti aina 60-luvulta lähtien hallinnut vasemmistolaisuus ja idealismi muuttuivat 70-luvulla dogmaattiseksi ja kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi, aatteen kaikkein synkimpiä puolia edustavaksi stalinismiksi?
Oikeastaan kysymys kuuluu: miksi näin käy yhä uudestaan? Ainakin yhden vastauksen tuohon kysymykseen löysin aikanaan Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella kansainvälisissä joukoissa osallistuneen George Orwellin reportaasikirjasta Katalonia, Katalonia. Meidän aikalaisten on vaikea myöntää edes itsellemme sitä, miten vahva ote Neuvostoliiton salaisella palvelulla KGB:llä oli muun muassa tuon ajan rauhanliikkeestä. Näin oli 30-luvulla, näin oli 70-luvulla ja näin taitaa olla myös nyt.
Juhla
Tanssiteatteri MD:n kantaesitys Hällä-näyttämöllä 29.8.2026
Koreografia: Ari Numminen
Pukusuunnittelu, visuaalisuus: Tiina Helin
Valosuunnittelu, visuaalisuus: Sari Mayer
Äänitekniikka, miksaus, äänisuunnittelu:Henri Puolitaival
Videosuunnittelu: Petteri Aartolahti
Ompelija ja tarpeiston valmistus: Anu Lähteenmäki
Esiintyjät: Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen, Mari Rosendahl, Minja Koski, Tuomas Luukkonen ja Petri Tiainen
Esityksen käsiohjelma löytyy verkosta.
