Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra on moniulotteisuudessaan todella kiehtovaa teatteria. Ainakin minun mieleni tiistaina ensi-iltansa saanut esitys vangitsi hypnoottisella otteella. Minna Lund ei purkanut vain äitiyden myyttejä, vaan hän haastoi myös teatteriestetiikan kirjoittamattomia sääntöjä. Läpisävelletyssä esityksessä ylinäyteltiin, toistettiin välillä lähes loputtomasti samoja vuorosanoja ja silti kaikki tuntui sulavan yhteen täydellisesti näyttämön räikeitä värejä ja ilmassa leijunutta paistetun maksan tuoksua myöten. Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi.
Näytelmässä Lund tilittää omia ja kanssasisartensa kokemuksia äitiydestä. Tuo äitiydeksi kutsuttu tunnemyrsky on pitänyt ihmislajia elossa hamasta ensimmäisestä mitokondrioäidistä tähän päivään asti. Näytelmässä kuvattiin lähes naturalistisesti raskauden paisuttaman vatsan ja maidon turvottamien rintojen psykologiaa. Se hämmentynyttä onnea, omahyväisyyttä ja hiipivää kauhua tihkuva cocktail, jonka mies joutuu odotuksen aikana nielemään, on pientä tämän hormonien vauhdittaman pyörteen rinnalla.
Tämä maailma on meiltä miehiltä tunnetasolla salattu ja ehkä juuri siksi olemme kehittäneet oikean myyttien arsenaalin naisen kehon ja tunteiden hallitsemista varten aina Raamatun luomiskertomuksesta lähtien. Lundin analyysin keskeisin havainto koskee kuitenkin myös meitä miehiä. Suojellaksemme lapsiamme, perhettämme ja ennen kaikkea omaa psyykeämme, meidän vanhempien pitää sulkea silmämme todellisuudelta.
Näytelmässä tytär Elektra kysyy äidiltään, lukeeko hän koskaan uutisia. Ei Klytaimestra lue uutisia. Hänelle riittää aniliininpunainen unelmakeittiö ja maailmoja syleilevä äidinrakkaus, jota hän ilmentää valmistamalla perheelleen herkullista ruokaa.
Näin on tietysti ollut aina, ihmiskunnan käydessä loputtomia sotiaan. Koskaan aikaisemmin päätös lasten hankkimisesta ei ole kuitenkaan ollut näin pitkälle tietoinen valinta kuin nyt. Biologian sanelemista, syvistä ja osin tiedostamattomista inhimillisistä tunteista lähtevät tarpeet ja älykkäiden nuorten aikuisten tietoisuus todellisuudesta eivät ole olleet vielä koskaan näin syvässä ristiriidassa keskenään. Meidän on pakko teeskennellä sekä itsellemme että niille, joita rakastamme, että kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin.
Näin tulkitsin näyttämöllä taivaansinisissä toogissa häärineiden jumalattarien, edellisten sukupolvien hyväntahtoisten ja ”kaikkitietävien” äitien koomiset hahmot. Näiden hahmojen auki revähtäneet äidinsilmät oli lyöty sokeudella. Toki Santtu Karvosen, Robin Svartströmin ja esityksessä selloa ja syntikkaa soittaneen Mila Laineen kantamat ”toogat” muistuttivat vahvoine toppauksineen kovasti myös äitien paremmissa piireissä käyttämiä aamutakkeja.
Mikään maailmanlopun profeetta ei Lund käsikirjoittajana ja ohjaajana ole. Lundin käsiohjelmaan minämuodossa kirjoittamat ohjaajan sanat sopivat kenelle tahansa äidille kannustavaksi juhlapuheeksi äitienpäivänä. Lund kuvaa siinä äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita niin humoristisesti ja vaikuttavasti, että jopa minun kaltaiseni ummikko, siis mies, pääsee ainakin jonkinlaiselle ymmärryksen esiasteelle siitä, millaista äitiys on. Se on äidin puhetta toisille äideille. Tosin tapana lienee edelleen, että äitienpäivän juhlapuheen pitää lähes aina mies. Se on osa meidän ylistämällä alistamisen strategiaamme ja kulttuuriamme.
Lund on kehystänyt äitiyteen liittyvän pohdiskelunsa äidinmurhasta kertovalla antiikin tragedialla. Tytär Elektra surmaa yhdessä veljensä Oresteen kanssa äitinsä Klytaimestran. Motiivina on kosto. Sisarukset uskovat, että Klytaimestra on yhdessä rakastajansa Aigisthoksen kanssa murhannut heidän isänsä Agamemnonin. Psykologisessa keskustelussa äidinmurha voidaan nähdä vertauskuvana: aikuisen lapsen on ”surmattava” lapsuuden riippuvainen suhde diktaattorimaiseen tai vaativaan äitiin irtautuakseen omaksi itsekkääksi, terveeksi persoonakseen.
Antiikin tragedian hahmojen sijoittaminen nimikaimoja myöten komealla saarekkeella varustettuun keskiluokkaiseen keittiöön on temppu, joka vaatii paljon tekijöiltään. Se onnistui loisteliaan näyttelijäntyön ansiosta. Psykologisesti tarkkaa näyttelemistä kevennettiin, tai oikeammin alleviivattiin, ajoittaisella hurjalla liioittelulla. Ryhmäteatterin takavuosien rempseydestä kertoi pikkupoikien merimiespukuun puettu Karvonen. Svartström vaihtoi lennossa aviomiehestä äidin rakastajaksi kampaamalla hiukset sivulta otsatukaksi. Elektraa näytellyt Sonja Kuittinen kävi imeväisikäistä vauvaa näytellen kuin röhkivä peto käsiksi äitinsä paljaaseen rintaan: ”Maitoa, maitoa, maitoa…”
Ohjaus tasapainoili loppuun asti onnistuneesti sen pohjalla olevan traagisen tematiikan ja toteutuksen absurdin komiikan väliin viritetyllä kireällä nuoralla. Loppuratkaisun aikana ajattelin, että Elektra on niin kutsuttu sidottu lapsi, joka vapautuu äitinsä kuristavasta henkisestä otteesta. Esityksen hieno symboliikka oli kuitenkin vielä monitasoisempaa. Se liitti leivän ja vapauden avaimet toisiinsa hyvin monitulkintaisella tavalla.
Maailma ei ole koskaan täysin toivoton paikka niin kauan kuin joku vielä soittaa selloa. Sello soi ihmisen äänellä. Laine soitti näytelmää varten säveltämäänsä musiikkia sellolla näyttämön edessä, ja ainakin minä olin haltioissani. Välillä hän korosti näytelmän dramaattisia käänteitä sähköisellä laitteella, jota tässä paremman tiedon puutteessa kutsun syntetisaattoriksi. Se sai selkäpiin väreilemään.
Näyttämön lavastus ja Laineen yhden naisen orkesterin paikka näyttämön edessä loivat aluksi mielikuvan mykkäelokuvien vaudeville-estetiikasta. Näyttämörakenteiden muoto ja räikeät värit olivat selvästi sukua tivolille. Riku Suvitien ja kumppaneiden luoma ilmaisuvoimainen skenografia oli oleellinen osa näytelmän monikerroksellista rakennetta.
Mistä sitten syntyi se näytelmän tematiikan perimmäinen traagisuus? Miksi Elektra voi lunastaa vapautensa ja itsenäisyytensä vain viiltämällä äitinsä vatsan auki veitsellä? Me emme ainakaan vielä tiedä, mitä tietoisuus on. Ehkä superälyksi kehittyvä tekoäly vielä kertoo sen meille joskus. Rohkenen kuitenkin olettaa, että biologisina olentoina meillä on voimakas tarve lisääntyä, siirtää geenejämme seuraavalle sukupolvelle. Miljardeja vuosia jatkunut ja myös meidät ihmiset lajina luonut evoluutio ei ole väärässä. Tai ainakaan sen kanssa ei maksa vaivaa väitellä.
Suomalaisten naisten hedelmällisyysluku oli vuoden 2024 lopussa 1,25. Pääkaupunkiseudulla se on laskenut 1,13:een. Kansallisesti se ei ole mikään katastrofi, mutta yksilötasolla se merkitsee tuhansille ja taas tuhansille tragediaa, jonka aiheuttamalle surulle ei oikein ole sanoja tai edes täysin tiedostettua syytä. Lundin käsiohjelmaan painetut ohjaajan kannustavat sanat sopisivat vaikka huoneentauluksi hedelmällisessä iässä oleville aikuisille.
Äitisi, Klytaimestra
Ryhmäteatterin ensi-ilta 6.10.2026
Ohjaus ja käsikirjoitus: Minna Lund Dramaturgi: Martta Jylhä Lavastussuunnittelu: Riku Suvitie Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen Teoksen musiikki: Mila Laine Rooleissa: Santtu Karvonen, Sonja Kuittinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström Muusikko: Mila Laine
