Avainsana: Minna Lund

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra oli hypnoottisen vaikuttava teatterielämys – Minna Lundin äitiyden puolustuspuhe on jo käsiohjelmassa silkkaa runoutta

Ryhmäteatterin Äitisi, Klytaimestra on moniulotteisuudessaan todella kiehtovaa teatteria. Ainakin minun mieleni tiistaina ensi-iltansa saanut esitys vangitsi hypnoottisella otteella. Minna Lund ei purkanut vain äitiyden myyttejä, vaan hän haastoi myös teatteriestetiikan kirjoittamattomia sääntöjä. Läpisävelletyssä esityksessä ylinäyteltiin, toistettiin välillä lähes loputtomasti samoja vuorosanoja ja silti kaikki tuntui sulavan yhteen täydellisesti näyttämön räikeitä värejä ja ilmassa leijunutta paistetun maksan tuoksua myöten. Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi.

Minna Suurosen loistelias näyttelijäntyö tarinan äitinä jätti minut sanattomaksi. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmässä Lund tilittää omia ja kanssasisartensa kokemuksia äitiydestä. Tuo äitiydeksi kutsuttu tunnemyrsky on pitänyt ihmislajia elossa hamasta ensimmäisestä mitokondrioäidistä tähän päivään asti. Näytelmässä kuvattiin lähes naturalistisesti raskauden paisuttaman vatsan ja maidon turvottamien rintojen psykologiaa. Se hämmentynyttä onnea, omahyväisyyttä ja hiipivää kauhua tihkuva cocktail, jonka mies joutuu odotuksen aikana nielemään, on pientä tämän hormonien vauhdittaman pyörteen rinnalla.

Tämä maailma on meiltä miehiltä tunnetasolla salattu ja ehkä juuri siksi olemme kehittäneet oikean myyttien arsenaalin naisen kehon ja tunteiden hallitsemista varten aina Raamatun luomiskertomuksesta lähtien. Lundin analyysin keskeisin havainto koskee kuitenkin myös meitä miehiä. Suojellaksemme lapsiamme, perhettämme ja ennen kaikkea omaa psyykeämme, meidän vanhempien pitää sulkea silmämme todellisuudelta.

Näytelmässä tytär Elektra kysyy äidiltään, lukeeko hän koskaan uutisia. Ei Klytaimestra lue uutisia. Hänelle riittää aniliininpunainen unelmakeittiö ja maailmoja syleilevä äidinrakkaus, jota hän ilmentää valmistamalla perheelleen herkullista ruokaa.

Näin on tietysti ollut aina, ihmiskunnan käydessä loputtomia sotiaan. Koskaan aikaisemmin päätös lasten hankkimisesta ei ole kuitenkaan ollut näin pitkälle tietoinen valinta kuin nyt. Biologian sanelemista, syvistä ja osin tiedostamattomista inhimillisistä tunteista lähtevät tarpeet ja älykkäiden nuorten aikuisten tietoisuus todellisuudesta eivät ole olleet vielä koskaan näin syvässä ristiriidassa keskenään. Meidän on pakko teeskennellä sekä itsellemme että niille, joita rakastamme, että kaikki on kuitenkin loppujen lopuksi hyvin.

Näin tulkitsin näyttämöllä taivaansinisissä toogissa häärineiden jumalattarien, edellisten sukupolvien hyväntahtoisten ja ”kaikkitietävien” äitien koomiset hahmot. Näiden hahmojen auki revähtäneet äidinsilmät oli lyöty sokeudella. Toki Santtu Karvosen, Robin Svartströmin ja esityksessä selloa ja syntikkaa soittaneen Mila Laineen kantamat ”toogat” muistuttivat vahvoine toppauksineen kovasti myös äitien paremmissa piireissä käyttämiä aamutakkeja.

Mikään maailmanlopun profeetta ei Lund käsikirjoittajana ja ohjaajana ole. Lundin käsiohjelmaan minämuodossa kirjoittamat ohjaajan sanat sopivat kenelle tahansa äidille kannustavaksi juhlapuheeksi äitienpäivänä. Lund kuvaa siinä äitiyteen liittyviä ristiriitaisia tunteita niin humoristisesti ja vaikuttavasti, että jopa minun kaltaiseni ummikko, siis mies, pääsee ainakin jonkinlaiselle ymmärryksen esiasteelle siitä, millaista äitiys on. Se on äidin puhetta toisille äideille. Tosin tapana lienee edelleen, että äitienpäivän juhlapuheen pitää lähes aina mies. Se on osa meidän ylistämällä alistamisen strategiaamme ja kulttuuriamme.

Klytaimestran perheen olohuoneessa ei häärinyt virtahepoa. Sen korvasi keitiöön ovesta sisään tunkeva lehmä. Kuvan Sonja Kuittinen näytteli upeasti murrosikäistä ja kestovihaista Elektraa. Taustalla selin Minna Suuronen Kuva. (c) Mitro Härkönen

Lund on kehystänyt äitiyteen liittyvän pohdiskelunsa äidinmurhasta kertovalla antiikin tragedialla. Tytär Elektra surmaa yhdessä veljensä Oresteen kanssa äitinsä Klytaimestran. Motiivina on kosto. Sisarukset uskovat, että Klytaimestra on yhdessä rakastajansa Aigisthoksen kanssa murhannut heidän isänsä Agamemnonin. Psykologisessa keskustelussa äidinmurha voidaan nähdä vertauskuvana: aikuisen lapsen on ”surmattava” lapsuuden riippuvainen suhde diktaattorimaiseen tai vaativaan äitiin irtautuakseen omaksi itsekkääksi, terveeksi persoonakseen.

Antiikin tragedian hahmojen sijoittaminen nimikaimoja myöten komealla saarekkeella varustettuun keskiluokkaiseen keittiöön on temppu, joka vaatii paljon tekijöiltään. Se onnistui loisteliaan näyttelijäntyön ansiosta. Psykologisesti tarkkaa näyttelemistä kevennettiin, tai oikeammin alleviivattiin, ajoittaisella hurjalla liioittelulla. Ryhmäteatterin takavuosien rempseydestä kertoi pikkupoikien merimiespukuun puettu Karvonen. Svartström vaihtoi lennossa aviomiehestä äidin rakastajaksi kampaamalla hiukset sivulta otsatukaksi. Elektraa näytellyt Sonja Kuittinen kävi imeväisikäistä vauvaa näytellen kuin röhkivä peto käsiksi äitinsä paljaaseen rintaan: ”Maitoa, maitoa, maitoa…”

Ohjaus tasapainoili loppuun asti onnistuneesti sen pohjalla olevan traagisen tematiikan ja toteutuksen absurdin komiikan väliin viritetyllä kireällä nuoralla. Loppuratkaisun aikana ajattelin, että Elektra on niin kutsuttu sidottu lapsi, joka vapautuu äitinsä kuristavasta henkisestä otteesta. Esityksen hieno symboliikka oli kuitenkin vielä monitasoisempaa. Se liitti leivän ja vapauden avaimet toisiinsa hyvin monitulkintaisella tavalla.

Mila Laine soitti läpi esityksen säveltämäänsä musiikkia sellolla. Hän näytteli loppukohtauksessa myös yhtä tragedian jumalattarista, entisaikojen hyväntahtoista äitiä, jonka aukirävähtäneet silmät oli lyöty sokeudella. Kuva (c) Mitro Härkönen

Maailma ei ole koskaan täysin toivoton paikka niin kauan kuin joku vielä soittaa selloa. Sello soi ihmisen äänellä. Laine soitti näytelmää varten säveltämäänsä musiikkia sellolla näyttämön edessä, ja ainakin minä olin haltioissani. Välillä hän korosti näytelmän dramaattisia käänteitä sähköisellä laitteella, jota tässä paremman tiedon puutteessa kutsun syntetisaattoriksi. Se sai selkäpiin väreilemään.

Näyttämön lavastus ja Laineen yhden naisen orkesterin paikka näyttämön edessä loivat aluksi mielikuvan mykkäelokuvien vaudeville-estetiikasta. Näyttämörakenteiden muoto ja räikeät värit olivat selvästi sukua tivolille. Riku Suvitien ja kumppaneiden luoma ilmaisuvoimainen skenografia oli oleellinen osa näytelmän monikerroksellista rakennetta.

Mistä sitten syntyi se näytelmän tematiikan perimmäinen traagisuus? Miksi Elektra voi lunastaa vapautensa ja itsenäisyytensä vain viiltämällä äitinsä vatsan auki veitsellä? Me emme ainakaan vielä tiedä, mitä tietoisuus on. Ehkä superälyksi kehittyvä tekoäly vielä kertoo sen meille joskus. Rohkenen kuitenkin olettaa, että biologisina olentoina meillä on voimakas tarve lisääntyä, siirtää geenejämme seuraavalle sukupolvelle. Miljardeja vuosia jatkunut ja myös meidät ihmiset lajina luonut evoluutio ei ole väärässä. Tai ainakaan sen kanssa ei maksa vaivaa väitellä.

Suomalaisten naisten hedelmällisyysluku oli vuoden 2024 lopussa 1,25. Pääkaupunkiseudulla se on laskenut 1,13:een. Kansallisesti se ei ole mikään katastrofi, mutta yksilötasolla se merkitsee tuhansille ja taas tuhansille tragediaa, jonka aiheuttamalle surulle ei oikein ole sanoja tai edes täysin tiedostettua syytä. Lundin käsiohjelmaan painetut ohjaajan kannustavat sanat sopisivat vaikka huoneentauluksi hedelmällisessä iässä oleville aikuisille.

Äitisi, Klytaimestra

Ryhmäteatterin ensi-ilta 6.10.2026

Ohjaus ja käsikirjoitus: Minna Lund Dramaturgi: Martta Jylhä Lavastussuunnittelu: Riku Suvitie Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen Teoksen musiikki: Mila Laine Rooleissa: Santtu Karvonen, Sonja Kuittinen, Minna Suuronen ja Robin Svartström Muusikko: Mila Laine

Miten teatterissa piirretään veteen viihteen ja taiteen välinen viiva? – Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa oli kurittoman höpsö ja ajatuksia herättävä performanssi teatteritaiteen reunaehdoista

”Toivon, että esitys kutsuisi yleisön osalliseksi johonkin maagiseen leikkiin ja rohkaisisi luottamaan siihen, että kun antaa, niin saa, ja kun lähtee mukaan, ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat lähteä merenneitojen lumoukseen mukaan”, Minna Lund sanoo esityksestä. kuvassa Salla Loper ja Emelie Zilliacus. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Alussa oli havaittavissa selvää vaaran tuntua. Havis Amandan patsaan alustalle istutetut, hurjiin rooliasuihin puetut merenneidot heräsivät henkiin. Heidän katseensa estivät meidän katsojien joukosta uhreja, joita he voisivat temmata meren syvyyksiin.

Sitten tunnelma muuttui. Näyttämön neljännen seinän puhkaisseet olennot olivat sittenkin pikemminkin niitä H. C. Andersenin rakastetun sadun pieniä merenneitoja kuin antiikin tarujen seireenejä. Helsingin Kaupunginteatterille lahjoitetun patsaan paljastustilaisuudessa juontajana toimineen näyttelijä Leenamari Unhon varpaat jäivät heidän hampaidensa jäljiltä aivan ehjiksi.

Kuritonta, vähän höpsöäkin ja kiehtovan haastavaa teatteria. Kyllä, kyllä, ja välillä niin vauhdikasta tekemistä, että kukaan näyttämön kolmesta näyttelijästä ei tainnut selvitä ensi-illasta ilman pieniä kolhuja.

Näytelmä, tai pitäisikö tätä kuvataiteeseen vahvasti kiinnittyvää esitystä kutsua performanssiksi, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Luulen, että jo esityksen nimi sisältää arvoituksen ja myös avaimen tämän arvoituksen ratkaisemiseen. Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui katsomoon asti henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä.

Siis miksi nimi Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa?

Onko teos taidetta, jos kukaan ei ole nähnyt sitä?

Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa hetken taidetta. Ainakin teatterin osalta tämä filosofinen kysymys on merkityksellinen. Yleisö reaktioineen on aivan oleellinen osa teatteritaiteen taideteosta. Agoran ohjanneen ja työryhmänsä kansa esityksen ideoineen Minna Lundin merenneidot eivät vain hyökänneet katsomoon tekemään omia rituaalejaan, vaan he komensivat osan meistä katsojista näyttämölle.

Komentaa on tässä tietenkin liioittelua. Sana kuvaa hyvin kuitenkin sitä, miten esityksessä näyttelijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksessa vakiintuneet valtasuhteet keikahtivat esityksessä päälaelleen. Merenneidot Salla Loper ja Emelie Zilliacus komensivat ja näyttämölle kutsutut katsojat muodostivat heidän ohjeidensa mukaan erilaisia eläviä patsaskuvaelmia.

Meillä aikuisilla on paljon luutuneita asenteita ja niihin lukkiutuneita tunnetiloja. Tällainen tekeminen, jossa leikki määrittelee itse omat sääntönsä, teki varmasti sekä näyttämölle kutsutuille että meille kaikille hyvää. Agora oli aikuisten leikkiä, jossa oli mukana myös elämälle merkitystä antavaa läheisyyttä ja aistillisuutta.

Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä katsomoon asti. Kuvassa merenneito Salla Loper ja nenäkannu. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Katsojat ovat suomalaisen teatterin valtiaita, jotka jakavat suosiotaan ja tuomioitaan peukuttamalla kuten Colosseumin verisiä näytelmiä aikoinaan seuranneet roomalaiset ikään. Yleisön koskemattomuutta ei laiteta kyseenlaiseksi, eikä niin tehty nytkään. Julmuuden teatterin isä Antonin Artaud halusi vapauttaa teatterin sanojen tyranniasta. Myös Lundille ja hänen ensemblelleen tarina ja juoni ovat tässä esityksessä olleet toissijaisia asioita. Ne kehystivät toimintaa kuin rakennukset toria, jolla patsas oli pystytetty.

Ulosteilla ja jauhesammuttimilla aseistautuneen Jumalan teatterin rynnäkkö vahvan vuorovaikutuksen rintamalla reilut 30 vuotta sitten Oulussa on jäänyt ainoaksi lajissaan. Ja hyvä niin.

Tuntemattoman tekijän lahjoittaman patsaan paljastustilaisuuden tervetulopuheessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Unho keroi tarinan vireästä teatterista, jonka toiminta vähitellen jähmettyi ja luutui. Unho edusti tarinan patsastoimikuntaa, johon kuuluivat myös kaupunginteatterin teatterinjohtaja Kari Arffman ja Nykyesityksen näyttämön kuraattori Riikka Thitz. Molemmat myös puhuivat meille videotallenteen välityksellä.

Teatteria ei tehdä yleisölle, vaan teatteria tehdään yleisön kanssa. Luulen, että näin veteen piirretään se viihteen ja taiteen välinen vaikeasti määriteltävä raja. Ehkä juuri tätä Lund on halunnut meille teroittaa Agorallaan.  

Leenamari Unho on kuulunut näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterin henkilökuntaan vuodesta 1995. Emelie Zilliacus ja Salla Loper näyttelivät esityksessä vierailijoina. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Nykyisen hallituksen ruhtinaat ovat viitanneet kulttuurin tarpeille kintaalla, sillä paljon puhuvalla kurkun yli kulkevalla kädenliikkeellä, jolla tarinoissa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV jakoi murskakritiikkejään. Toimitusten kulttuuriosastot kutistuvat kuin pyyt maailmanlopun edellä. Niin kutsuttu ajanhenki ei ole nyt teatterin puolella.

Teatterin kuolemaa on silti turha pelätä sen jälkeen, kun tämän kirjoittajan kaltaiset harmaat pantterit ovat lopullisesti poistuneet katsomoista. Lund ja muut uuden sukupolven lahjakkuudet ovat ottamassa vetovastuun teatteritaiteen tekemisestä ja jälki on ollut lupaavaa. Arffamin ja kumppanien huolta varmasti huojensi myös se, että kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -projektiin kuuluneen esityksen ensi-iltayleisö koostui pääosin Lundin sukupolveen kuuluvista nuorista aikuisista.

Wikipedia tietää kertoa, että Lund on suomalainen teatteriohjaaja, kirjoittaja ja esitystaiteilija. Hänellä on maisterintutkinto sekä Aalto-yliopistosta että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Helsingin Kaupunginteatterin verkkosivujen haastattelussa kerrotaan, että kurittomuus tai tarve tökkiä norminmukaista tapaa olla ja tehdä leimaa Lundin teoksia.

”Minulle kurittomuus tarkoittaa jonkinlaista leikkimielisyyttä ja muodosta poikkeamista tai konventioiden kysymistä”, Lund sanoo.

Antiikin Kreikassa sana agora tarkoitti toria. Lundin agoralla seisoi tiistain ensi-illassa Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda, jonka aikaisempi kuvanveistäjän patsaalleen antama työnimi oli Merenneito. Lundin mukaan tämä meren Amanda on ilkikurinen patsas.

Helsingin Sanomien haastattelussa Lund muistuttaa siitä ilmeisen näkyvästä tosiasiasta, että yleensä figuratiivisten patsaiden maailmassa torit ja aukiot on varattu suurmiehille ja naista esittäviä veistoksia pitää etsiä puistoista. Havis Amanda on esitellyt pronssiin valetun vartalonsa aistilista kauneutta Helsingin Kauppatorin paraatipaikalla yli sadan vuoden ajan.  

Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa

Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön ensi-ilta Studio Pasilassa 29.4.2025

Ohjaus Minna Lund

Dramaturgi Martta Jylhä

Lavastus Riku Suvitie

Pukusuunnittelu Ella Snellman

Valosuunnittelu Tuomas Honkanen

Äänisuunnittelu Axel Ridberg

Naamioinnin suunnittelu Noora Laukkanen 

Näyttämöllä Salla Loper, Emilie Zilliacus ja Leenamari Unho