Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri


En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.  

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Ryhmäteatterin Kööpenhamina on syksyn vaikuttavin näytelmä – Michael Fraynin mestariteos on syystä kokenut uuden tulemisen – Me elämme jälleen pommin varjossa

Ensi-illassa me saimme nauttia loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Kuvassa Santtu Karvonen (Werner Heisenberg), Minna Suuronen (Margrethe Bohr) ja Robin Svartström (Niels Bohr). Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Kööpenhamina on syksyn vaikuttavin näytelmä. Tämän kirjoittajalla ei ole tästä pienintäkään epäilystä, vaikka itse näytelmässä tarinan punaisena lankana kulkee epäilys. Michael Fraynin palkittu käsikirjoitus on todella briljantti ja lauantain ensi-illassa Santtu Karvonen, Robin Svartström ja Minna Suuronen näyttelivät sen äärimmäisen vaativat roolit unohtumattomalla tavalla.

Kööpenhamina oli puheteatteria sen vaativimmassa ja ilmaisuvoimaisimmassa muodossa. Älyllisesti haastavaa ja sellaisena todella palkitsevaa teatteria.

Kaikki hienon näytelmän elementit olivat kohdallaan. Loisteliasta näyttelijäntyötä tukivat Juha Kukkosen oivaltava ohjaus, jolle antoi rytmiä Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu. Tunnelmaa tiivisti Janne Siltavuoren lavastus, jossa katsomo oli ryhmitetty lähes tyhjän näyttämön ympärille kehäksi.

Kööpenhamina on Ryhmäteatterilta rohkea valinta. Näytelmän roolihenkilöiden esikuvat Werner Heisenberg ja Niels Bohr olivat kaksi kvanttifysiikan keskeistä uranuurtajaa viime vuosisadalla. Fysiikan kiehtovan maailman katsoja voi vielä halutessaan sivuttaa, mutta vähintään yhtä haastavaa oli tämän ekspressionistisen teatterin mestariteoksen monitasoisuus. Tällä huikealla matkalla tuntui välillä siltä, että Frayn on soveltanut Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta roolihahmojensa psykologisten profiilien luomisessa.

Kahden maailmankuulun fyysikon työstä ja elämästä on jäänyt heidän kuolemansa jälkeen valtava määrä dokumentteja, heidän omia artikkeleitaan, kirjeitään ja aikalaisten tekemiä dokumentoituja havaintoja. Frayn näytelmä on tukevasti ankkuroitu tähän dokumentoituun tietoon. Näytelmän keskiössä oli kuitenkin kysymys, johon ei vielä vuonna 1998, jolloin näytelmä kantaesitettiin Lontoossa, ollut vastausta.

Mitä tapahtui, tai ehkä oikeammin, mistä Heisenberg ja Bohr keskustelivat, kun nämä läheiset työtoverit ja ystävät vuosien takaa kohtasivat natsi-Saksan miehittämässä Kööpenhaminassa syyskuussa 1941. Natsien ydinvoimaohjelmaa johtanut saksalainen Heisenberg vieraili tuolloin tanskalaisen Bohrin ja hänen vaimonsa Margrethe Bohrin kotona?

Näytelmä alkoi kysymyksellä yksilön vastuusta. Näytelmän Heisenberg kysyi näytelmän Bohrilta, mikä on tiedemiehen henkilökohtainen vastuu ydinfysiikan soveltamisessa? Mutta hän ei kysy tätä Bohrilta syksyllä 1941, vaan jonkinlaisessa metatodellisuudessa, jossa näytelmän Heisenberg, Niels ja Margarethe Bohr puhuvat ikään kuin haudan takaa. Näin Frayn avasi tämän todennäköisyyksistä koostuvan mikrouniversumin, jonka keskipiste vielä tässä vaiheessa löytyi näytelmän kirjoittajan korvien välistä.

Seuraava kysymys, joka näytelmässä tehtiin, oli vieläkin kiinnostavampi. Miksi me toimimme niin kuin toimimme? Miten me teemme valintoja omien tavoitteidemme, tuenteidemme ja yhteisön vaatimusten asettamissa ristipaineissa? Vastauksia tähän kysymykseen haettiin yhä uusilla toistoilla.

Näytelmän dilemma tehtiin näkyväksi muun muassa rinnastamalla Bohrin vanhimman pojan kuolemaan johtanut tapaturma purjehdusretkellä ja Heisenbergin asema natsien ydinvoimaohjelman johtajana. Olisiko Bohrin pitänyt hypätä veteen pelastaakseen poikansa ja ehkä hukkua itsekin? Olisiko Heisenbergin pitänyt lähteä maasta tai liittyä Saksan vastarintaliikkeeseen ja joutua ehkä teloitetuksi? Mitä se olisi hyödyttänyt, kuului näytelmän Heisenbergin tuskainen kysymys.

Yhdellä tasolla tehtiin tuikea luonneanalyysi näytelmän Heisenbergistä. Tässä kohtauksessa kyseenalaistaja oli Bohrin vaimo Margrethe ja tässä myös loisteliaan roolityön tehneen Suurosen näyttelijäntyö huipentui huikeaksi bravuuriksi. Tässä Margrethen näkökulmassa Heisenbergin suurten tieteellisten saavutusten tärkeimpänä motiivina oli itsekäs pyrkyryys. Heisenberg valittiin kaikkien aikojen nuorimpana Leibzikin yliopiston fysiikan professoriksi.

Omat lukunsa tämän tarinan henkilöiden motiivien kartoituksessa saivat myös muun muassa Heisenbergin nuoruuden kokemus ensimmäisestä maailmansodasta ja hänen omakohtaiset kokemuksensa liittoutuneiden saksalaisiin kaupunkeihin kohdistamista terroripommituksista. Niels ja Margrethe Bohrille tarinan avainkokemuksia olivat tieteen ulkopuolella natsi-Saksan miehitys Tanskassa ja tiedot juutalaisvainoista, joita Bohrn joutui myös itse pakenemaan vuonna 1943 Ruotsiin.   

Näytelmän aikatasoilla liikuttiin myös sodanjälkeisessä ajassa, jolloin Heisenberg joutui fyysikkojen keskuudessa yleisen halveksinnan kohteeksi. Hän joutui selvittämään asemaansa ja motiivejaan natsi-Saksan ydinenergiaohjelman johtajana parhain päin tiedusteluviranomaisille, kuulustelijoille ja myös entisille läheisille ystävilleen.

Heisenberg puolustautui sillä, että hän siinä asemassa pystyi hidastamaan johtamansa ydinohjelman etenemistä ja näin käytännössä estämään atomipommin kehittämisen sodan aikana. Fraynin näytelmässä tätä näkökulmaa perustellaan muun muassa sillä, ettei Heisenberg koskaan laskenut lähes ylivertaisista matemaattisista kyvyistään huolimatta fissiokelpoiseen uraaniin perustuvaan pommiin tarvittavaa kriittistä massaa. Bohr oli omissa laskelmissaan päätynyt ennen sotaa siihen virheelliseen tulokseen, että tätä helposti halkeavaa uraanin isotopia tarvittaisiin ketjureaktion aikaansaamiseksi vähintään tuhat kiloa. Erittäin pieninä pitoisuuksina esiintyvän u-253-isotoopin rikastamiseen olisi tuon ajan tekniikalla kulunut kymmeniä vuosia.

Bohr pyrki suojelemaan entisen ystävänsä mainetta myös sodan jälkeen. Hän määräsi Heisenbergille Kööpenhaminan tapaamisen jälkeen kirjoittamansa kirjeet, joita hän ei koskaan lähettänyt, salattaviksi kuolemansa jälkeen 50 vuodeksi. Kööpenhaminan yliopisto julkisti nämä kirjeet vuonna 2002. Bohrin mukaan Heisenberg uskoi syksyllä 1941 Saksan voittavan sodan ja piti myös atomipommin kehittämistä väistämättömänä.

Heisenberg varmasti osasi laskea kriittisen massan ja sen, etteivät Saksan käytettävissä olevan uraanin määrä riittänyt pommikelpoisen uraanin rikastamiseen. Se toinen vaihtoehto oli plutonium, alkuaine, jota luonnossa ei juuri esiinny. Sitä voidaan kuitenkin ”valmistaa” ydinreaktorissa ja Haisenbergin johdolla saksalaiset fyysikot rakensivat maailman ensimmäisen raskasvettä hidastimena käytäneen ydinreaktorin, jota he yrittivät suojella ja käynnistää aina sodan loppuun asti.

Näytelmän Heisenberg perusteli kantaansa näytelmän alussa Bohrille halulla käyttää ydinvoimaa energialähteenä. Varmasti natsi-Saksan johtajia epäilemättä myös kiinnosti ydinreaktorin käyttö esimerkiksi sukellusveneiden voimanlähteenä. Siitä, että tarkoitus oli saada aikaan myös toimiva ydinpommi, ei enää liene epäilystä Bohrin kirjeiden tultua julkisuuteen.

Bohr itse osallistui Manhattan-projektiin, jossa Yhdysvalloissa rakennettiin toimiva ydinpommi 27 kuukaudessa miljardikustannuksilla. Hiroshiman yllä räjäytetty atomipommi oli uraanipommi ja Nagasakissa fissiomateriaalina käytettiin plutoniumia samoin kuin maailman ensimmäisessä ydinpommikokeessa Uudessa Meksikossa heinäkuussa 1945.  

Christopher Nolanin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Oppenheimer elokuvasta tuli yksi tämän vuoden katsotuimmista. Manhattan-projektia johtanut Robert Oppenheimer oli monien muiden viime vuosisadan huippufyysikkojen tavoin mukana hahmona myös Fraynin näytelmässä.

Fraynin näytelmän uusi tuleminen vuosien hiljaiselon jälkeen ei kuitenkaan johdu Nolanin elokuvan valtaisasta suosiosta, vaan molemmilla on sama tilaus.

Frayn kirjoitti Kööpenhaminan 90-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi yleinen toiveikkuus. Neuvostoliitto kommunistisine diktatuureineen oli hajonnut, kylmä sota päättynyt ja ydinaseisiin perustunut kauhu ja pelko maailmanlopusta hellittänyt ihmisten mielistä.

Nyt ydinaseet ja kauhu ovat palanneet takaisin meidän tietoisuuteemme. Me elämme jälleen kuilun partaalla. Fraynin näytelmän johtopäätökset eivät ole yhtä lohduttoman pessimistisiä kuin Nolanin elokuvassa. 1800-luvun teollisesta vallankumouksesta alkanut tuhokoneisto voidaan vielä pysäyttää. Bohrin arkistojen julkistaminen antaa näytelmälle kuitenkin uusia entistä tummempia sävyjä. Jo näytelmän alku oli pahaenteinen. Kaikki tieteen etiikkaa ja moraalia koskevaan väittelyyn osallistuneet olivat jonkinlaisessa toisessa universumissa asuvia vainajia.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Kööpenhaminan ensi-illassa minulle kirkastui jälleen kerran myös se, että myös tieteen edistysaskelien takana on tiedeyhteisö. Näytelmässä fyysikkojen tiedeyhteisön huumoriin kuului viime vuosisadalla kutsua Kööpenhaminan yliopiston Teoreettisen fysiikan instituutin johtajaa Bohria paaviksi, jolla oli yhteydet lähes kaikkiin alan merkittäviin tutkijoihin. Yleisen suhteellisuusteorian isä Albert Einstein oli tämän saman nuorista neroista koostuvan seurakunnan jumala.

Fraynin Kööpenhamina on palkittu muun muassa parhaan näytelmän Tony-pakinnolla ja parhaan uuden näytelmän Molière-palkinnolla. Helsingin kaupunginteatterissa näytelmää esitettiin tuoreeltaan Neil Hardwickin ohjaamana vuonna 2001.

Kööpenhamina

Ryhmäteatterin ensi-ilta 7.9.2023

Käsikirjoitus: Michael Frayn

Suomennos: Petri Friari

Ohjaus: Juha Kukkonen

Lavastus: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu ja -ajo: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Santtu Karvonen (Werner Heisenberg), Robin Svartström (Niels Bohr) ja Minna Suuronen (Margrethe Bohr)

Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri       

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.  

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.  

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.     

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö.  Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.   

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

 

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

 

 

 

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

 

Ryhmäteatterin Eduskunta III pysyy upeasti kehyksessään

 

eduskunta
Valtiovarainministeriön inkvisiittori (Pihla Penttinen) näyttää tuoreelle valtionvarainministeri Antti Rinteelle (Santtu Karvonen), mistä reiästä suomalaisen virkamieskunnan eliitti pissii. Kuva Ilkka Saastamoinen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehtyä dokumenttiteatteria. Tekijöiden johtopäätöksistä voi olla erimieltä, mutta kylmäksi loistavasti toteutettu poliittinen satiiri ei taatusti jätä ketään. Suomalaisen journalismin hampaattomuutta osoittaa se, että teatterin tekijöiden pitää kertoa, miten maa oikeasti makaa. Suomessa vallitsee pelon ilmapiiri. YK:n kokoukseen osallistuvat eri maiden johtajat eivät turhaa kysele Suomen henkisestä tilasta.

Ensimmäinen tunne oli ihailu. Susanna Kuparinen työryhmineen on tehnyt Eduskunta-trilogian kolmannessa osassa kotiläksynsä paremmin kuin koskaan. Ryhmäteatterin Eduskunta III on tuhti paketti.

Kuparinen lähti kuvaajineen haastattelemaan Kreikan entistä valtionvarainministeriä Yanis Varoufakista ja nosti samalla tämän hyvin sivistyneen ja älykkään ihmisen avulla esityksen aivan uudelle tasolle.

Minun piti kysyä itseltäni, miksi media ainakin Suomessa on tehnyt Varoufakisista jonkinlaisen taloustieteen pärinäpojan, originellin tyypin, jonka kanssa on mahdoton neuvotella mistään?

Toinen tunne oli syvä häpeä. Seuraan aktiivisesti Suomessa käytävää talouspoliittista keskustelua. En voi vedota siihen, että en ole tiennyt. Miksi suhtaudun salailun ja massiivisen valehtelun kulttuuriin, suomalaisen demokratian alennustilaan kuin lokakuiseen räntäsateeseen, kyynisellä apatialla? Surkeaa on, mutta vielä pimeämpää ja kylmempää on tulossa.

Kolmas ja kaikkein kattavin tunne oli ja on yhä järkytys. Minulle ei ollut uutinen, että valtioita ja niiden yhteenliittymiä johdetaan kuin yrityksiä. Kuten Varoufakis Kuparisen haastattelussa totesi, valtiotieteet ja historian opetukset on heitetty roskakoriin ja maailmaa johdetaan nyt finanssipankkiirien opeitta.

Järkyttävää oli jälleen kerran tiedostaa, että itse peli on se sama, jota pelattiin jo 1800-luvulla. Eliitille maailma on etupiireihin jaettu taistelukenttä, jossa liittoudutaan, puolustaudutaan ja hyökätään. Maailmaa ei johdeta tiedon, vaan ideologian varassa. Tämän ideologian taisteluhuuto on simppeli: yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen!

Uutta ei ole sekään, että omat arvovalinnat pyritään naamioimaan tieteen valekaapuun. Hämäristä ja harhaisista alkuoletuksista on helppo johtaa kylmän loogisia ainoita vaihtoehtoja. Viime vuosisadatta tällaisella yhden totuuden ideologialla päädyttiin kahteen kammottavaan maailmansotaan.

Ohjaaja Susanna Kuparinen ja kumppanit ovat terävimmillään, kun kerää lähdetään purkamaan yksityisestä yleiseen. Jo pelkkä Varoufakisin haastattelu vastaa valistuneen katsojan kysymykseen miten?

Varoutakin kertoi meille esityksen katsojille, miksi säästö- ja leikkauspolitiikka on niin helppo myydä äänestäjille. Samoin hän kertoi, miksi se mikä on yksityistaloudessa siunaukseksi, johtaa tuhoon kansantaloudessa, mekanismiin, jossa jopa rikkaat lopulta häviävät.

Tosin tähän Varoufakisin keynesiläiseen analyysiin teki jo teatterissa mieli tehdä yksi varaus. Globaalissa maailmantaloudessa ei ole enää tässä mielessä kansantalouksia, on vain yksi maailmantalous. Esimerkiksi juuri Kreikassa kansantalouden perälauta on vuotanut jo pitkään pahasti.

Suomen edellisen ja vähän nykyisenkin hallitusten talouspolitiikkaa Kuparinen ja kumppanit valottavat ensimmäisessä näytöksessä dokumenttiteatterin keinoin huolella toteutetuilla kohtauksilla. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, olivatko tuhansien muiden mahdollisten lainausten joukosta mukaan otetut suorat sitaatit ministereiden ja kansanedustajien eduskuntapuheista ja haastatteluista relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ainakin minä olin vaikuttunut.

Vielä ansiokkaampaa työtä työryhmä on tehnyt kaivamalla esiin asioita, joita ei voi lukea eduskunnan pöytäkirjoista ja median haastatteluista. Suomessa valtiovarainministeriön virkamiehet ovat tehneet vallankaappauksen ja onnistuneet myös betonoimaan oman valtansa perustan. EU:n tasolla tämä Suomen tie köyhien helvettiin on kivetty FIPO-lailla .

Näytelmässä Suomen mustakaapuiset inkvisiittorit, valtion virkamiehet kävelevät myös mennen tullen vasta tehtäväänsä valitun valtionvarainministeri Antti Rinteen yli, kun Rinne yrittää pitää kiinni osakeomistusten julkisuudesta Suomessa.

Tapa jolla EU:n ja Suomen sopimus osakeomitusten julkisuudesta Suomessa katosi, on lievästikin sanottuna pöyristyttävä. Suomen virkakoneiston eliitti toimii myös vastoin EU:n sopimuksia, kun katsoo tilanteen sitä vaativan. Valtiovarainministeriön ylimmille virkamiehille koko demokratia näyttää näytelmän tekijöiden mukaan olevan vain tyhmille ja rahvaalle tarkoitettua koketeerausta, jolla voi tarpeen vaatiessa pyyhkiä perseensä.

Pääministeri Juha Sipilä on hyvä maali esityksen purevalle satiirille. Oman osansa siitä saavat myös monet muut viime vuosien näkyvät poliitikot ja talouselämän vaikuttajat. Robin Svartströmin rosoinen ja herkullinen roolityö satiirin Sipilänä, Matti Onnismaan bravuuri työmarkkinajohtaja Lasse Laatusena, Noora Dadu hyvin näköisenä Susanna Kuparisena ja monet muut hienosti näytellyt kohtaukset pitivät esityksen siivillään sen raskaasta asiasisällöstä huolimatta. Esitys oli pitkä, mutta niin tiheä, että ajan kulumisen saattoi havaita vain takapuolen puutumisesta.

Dramaturgisiin ongelmiin esityksen dramatisoinut Jukka Viikilä, ohjaaja Kuparinen ja muut työryhmän jäsenet ovat joutuneet, kun he ovat etsineet vastausta kysymykseen miksi? Mistä tämä pahuus oikein kumpuaa?

Varoufakis muistuttaa Kuparista haastattelussa, ettei toisen ihmisen pään sisään voi asettautua. Meidän on mahdoton tietää, mitä toinen ihminen perimmältään ajattelee.

Esimerkiksi historiantutkimus törmää koko ajan tähän filosofiseen ongelmaan. Ihmisten teot ovat historiallisia faktoja, jotka voidaan riidattomasti dokumentoida. Näiden tekojen perimmäiset motiivit jäävät sen sijaan yleensä valistuneiden arvailujen varaan.

Työryhmä on tarttunut sarvista kahtakin savolaista härkää. Kuparinen ja kumppanit yrittivät kysyä suoraan Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikaselta ja elinkeinoministeri Olli Rehniltä, mikä on heidän henkilökohtainen vastuunsa tekemistään päätöksistä.

Demari Liikanen oli aikoinaan historian nuorimpana kansanedustajana ja valtionvarainministerinä rakentamassa peruskoulua ja terveyskeskusta. Sama Liikanen on nyt Suomen Pankin pääjohtajana yhtä keskeinen arkkitehti hyvinvointiyhteiskunnan alasajossa. Kepulainen Rehn toimi pitkään EU:n komissaarina, jonka tehtävä oli ruoskia Kreikkaa ruotuun sen velkakriisissä, troikan (EKP:n, IMF:n ja komission) ”palkkamurhaajana”.

Kumpikaan ei vastaa heidän henkilökohtaista vastuuta koskeviin kysymyksiin. Yhtä tyhjän kanssa on myös molempien vastaukset heidän henkilökohtaisia motiivejaan koskeviin kysymyksiin. Molemmat pitivät myös itsestäänselvyytenä sitä, että heillä on oikeus paitsi olla vastaamatta, myös määrätä ja määritellä, mitä heiltä saa kysyä.

Haastattelut ja päättäjien omat muistelmat eivät siis ratkaise tätä filosofista ongelmaa. Meillä kaikilla on erinomainen taipumus rationalisoida kaikkein hulluimmatkin tekomme, vaikka niiden todelliset motiivit ovat tulleet jostain aivokuoren syvistä kerroksista, täysin tiedostomattomalta alueelta.

Myös Kuparinen ja kumppanit ovat ilmiselvästi tiedostaneet tämän ongelman. Näissä kohtauksissa työryhmän haastattelijoita esittävät näyttelijät eivät ole pelkkää vaalikarjaa, vaan heidät on puettu satumetsän eläinhahmoiksi.

Purevimmilleen esityksen satiiri yltyy, kun käsitellään Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana tuolloin toimineen Risto Uimosen Juha Sipilästä kirjoittamaa ”elämänkertaa”. Upeasti toteutettu kohtaus kertoo oikeastaan kaiken oleellisen suomaisen journalismin tämän hetkisestä rappiosta ja alennustilasta. Olemme palaamassa takaisin Urho Kekkosen ja ”Kekkoslovakian” aikoihin.

Ennakkotietojen mukaan Kuparinen ja kumppanit aikoivat jättää perussuomalaiset kokonaan pois näytelmästä.

Myös ensi-illassa nähty ratkaisu oli toimiva. Tälle poliittisten pyrkyreiden ja huijareiden porukalle osoitettiin heidän oma paikkansa. He ovat ottelun katsomossa istuva huutosakki.

Se että perussuomalaiset kuuluvat vielä nyt huutokuoroon, jonka ainoa tehtävä on kannustaa ja taputtaa todellisille päätöksentekijöille, ei tee tästä porukasta kuitenkaan vaaratonta.

Suomalaisella äärioikeistolla on vahva ote perussuomalaisista. Hallituksen jatkaessa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa ja kurjistamispolitiikkaansa, tämän politiikan uhrit voivat radikalisoitua nimenomaan äärioikealle. Myös Nürnbergin puoluepäivillä todellisia päätöksentekijöitä kannusti poliittisten pyrkyreiden ja kiipijöiden mahtava huutosakki.

Eduskunta III on järjellä ja sydämellä tehty huikea poliittinen satiiri. Viimeistään siinä vaiheessa, kun persut talutettiin näyttämölle, ainakin minulta nauru alkoi kuitenkin lopullisesti juuttua kurkkuun silkasta kauhusta.