Avainsana: Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti oli koskettavaa, ajatuksia herättävää ja elämänmakuista teatteria – Minna Suuronen teki huikean roolityön tarina Elina Lemminkäisenä – Näytelmän tarina päättyi toiveikkaasti

Minna Suuronen teki upean roolityön näytelmän Elina Lemminkäisenä. Vasemmalla Santtu Karvonen Elinan aviomiehen Aku Lemminkäisen roolissa ja oikealla Aapo Salo Elinan pojan Nico Lemminkäisen roolissa. Kuva © Mitro Härkönen

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äidin kantaesitys perjantaina oli hienoa puhdeteatteria. Siinä kaikki vaikuttavan näytelmän osatekijät olivat kohdallaan. Oivaltava teksti, näytelmän roolihamojen elämän raamit näkyviksi tekevä lavastus ja loistelias näyttelijäntyö olivat yhdessä teatteritaiteen juhlaa. Unohtumattomaksi esityksen teki Minna Suurosen vavahduttavan vaikuttava roolityö näytelmän Elina Lemminkäisenä.

Kalevalan Lemminkäisen äidistä kertoo äidinrakkauden voimasta. Paitsi rakastava myös neuvokas äiti pelastaa hulttiopoikansa kuoleman rajalta. Lemminkäisen äiti ei suin päin sukella Tuonen virtaan poikansa perässä, vaan teettää ensin seppä Ilmarisella vaskisen haravan, jolla kokoaa poikansa jäänteet virrasta.

Äitiys on voima, joka tunteen ja luovan älyn voimalla synnyttää ja ylläpitää elämää.

Kalevalan runo Lemminkäisen äidistä on sankaritarina. Ehkä vähän kylmäävä ja paljastava yksityiskohta runoelmassa on se, etteivät runonlausujat ole antaneet Akseli Gallen-Kallelan kuuluisaan maalaukseen ikuistamalle sankariäidille nimeä.

Käsikirjoittaja Anna Krogerus on näytelmässä Lemminkäisen äiti antanut äidille nimen ja tuonut äitiyden myytit tämän päivän arkitodellisuuteen. Näytelmän lähtöasetelma on keski-ikään ehtineille kasarisukupolven katsojille ja miksei myös meille vielä vakavammin ikävammaisille tuttu juttu.

Elina Lemminkäinen oli opettaja, joka insinöörimiehensä Aku Lemminkäisen (Santtu Karvonen) kanssa asui ja eleli omakotitalossa suomalaiseen keskiluokkaan kuuluvien ihmisten vaurasta ja turvallista elämää. Työ opettajana oli Elinalle kutsumusammatti. Myös Aku oli vahvasti orientoitunut omaan osaamiseensa ja uraansa. Aku suunnitteli Suomen pisintä siltaa ja Elinan loistavasta ammattitaidosta todista myöhemmin hänen maahanmuuttajataustainen oppilaansa Anastasia (Nana Saijets).

Elinan äidin Maire Kontisen roolin tehnyt Marja Leena Kouki on näyttelijä, jonka upea puhetekniikka hakee vertaistaan. Krogerus on tehnyt Kontisen roolihahmosta toisen polven pakolaisen, lapsuuden Karjalaa ja aviomiestään muistelevan vanhuksen. Kuva © Mitro Härkönen

Kaikki hyvin? No ei. Elina kiersi näyttämöllä ympyrää, jossa huolia aiheuttivat hänen aikuinen poikansa Nico (Aapo Salonen), vanha äitinsä Maire Konttinen (Marja Leena Kouki) ja rakoileva avioliito. Mielenterveytensä kanssa oireileva Nico oli erakoitunut omaan kämppäänsä ja eli äitinsä kustannuksella, äiti Maire oli yksinäinen ja oireili muistisairauden kanssa, aviomies oli poissaoleva ja vetäytyi työhuoneensa oven taakse. Töissä Elina kantoi huolta 17-vuotiaasta Anastasiasta, joka oli raskaana.

Eero-Tapio Vuoren ohjauksessa tämä Einan elämänympyrä sai kierros kierrokselta ensin tragikoomisia ja sitten traagisia sävyjä. Elina rauhoitteli omaa mieltään ohjatulla meditaatiolla (meditaatio-ohjaajan ääni Robin Svartström) ja kompensoi aikoinaan intohimoisen ja kiihkeän parisuhteensa tuottamia iloja vibraattorilla. Hän yritti miehensä kanssa korjata vuosikymmenten varrella väljähtynyttä suhdettaan etätyötä tekevän parisuhdeterapeutti Jorman (Juha Kukkonen) avulla.

Tässä näytelmä toi näyttämölle alleviivaamatta uhan, joka häiritsee meidän keskiluokkaista idylliämme jossakin mielen pohjalla. Näytelmä teki näkyväksi sen henkisen solmun, joka saa meidät raivostumaan hillittömästi jokaisesta Elokapinan tempauksesta. Ilmastomuutoksella myös Elinan poika, nuorena lahjakas jääkiekkoilija perusteli omaa henkistä alennustilaansa.

Anastasia haluaisi muuttaa perheen autotalli yhteydessä olevaan varastoon asumaan. Elina torjuu hänet.

Tragikoomisia sävyjä näytelmä sai kohtauksissa, joissa Minna Suurosen näyttelemä Elina ja Santtu Karvosen näyttelemän Aku olivat etätyötä tekevän perheneuvoja Jorman terapiassa. Juha Kukkosen näyttelemä Jorma jakoi neuvojaan ja laskujaan etäyhteyden kautta joltakin Välimeren saarelta. Kuva © Mitro Härkönen

Anastasian roolihahmon kautta Krogerus kommentoi näytelmässä terävästi maahanmuuttajien kielitaidosta parhaillaan käytävää keskustelua ja vihamielistä politikointia puolustuskyvyttömien lasten kustannuksella. Saijets oli ukrainalaisen maahanmuuttajatytön Anastasian roolissa vakuuttava ja eloisuudessaan kiehtova hahmo.

Syvenevä kierre päättyi perheen kesämökillä, jossa Nico lähti itsetuhoiselle uintiretkelle. Oma päättelykyky, neuvokkuus ja äidinvaisto ohjasivat Elinan ja aluksi vastaan hangoittelevan Akun pelastustehtäviin ja näytelmän ensimmäinen jakso päätyi maalaukselliseen näyttämökuvaan.

Lemminkäisen äidin tarina ei voi tienkään päättyä synkkään pessimismiin ja toivottomuuteen. Elinan äidin pahenevan muistisairauden aiheuttamaan ongelmaan löytyi toisen jakson alussa yllättävä ratkaisu. Elinan torjuma Anastasia ei ollut tehnyt aborttia, vaan palasi tarinaan Nicon ystävänä ja parivuotiaan tyttären äitinä.

Elinan ja Akun avioliiton eheytyminen alkoi Krogeruksen loisteliaasti muotoilemalla dialogilla, jossa Suuronen ja Karvonen näyttelivät hengästyttävän upeasti. Riittely, jopa repivä riitely voi olla rakentavaa silloin, kun kiistan molemmat osapuolet pyrkivät vilpittömästi samaan päämäärään.

Toki Elina otti tämän riidan jälkeen urheilutermein aikalisän sekä työstään että parisuhteestaan muuttamalla 500 kilometrin päässä kodista sijaitsevalla perheen mökille. Viimeiseksi näyttämökuvaksi jäi mielikuva, että tämä tarina päättyy joka tapauksessa onnelliseksi. Vanhuus, jossa elämä on yhä mielekästä ja merkityksellistä, on mahdollista.

Käsiohjelmaan on painettu kokoaukeaman kuva Akseli Gallen-Kallelan maalauksesta. Myös Lemminkäisen äidin näyttämökuvat olivat maauksellisia. Janne Siltavuoren lavastussuunnittelussa perheen ja sen jäsenten elämäntavan keskiluokkaisuutta oli korostettu kullatuilla kehyksillä.

Maalaustaidetta edustavat myös käsiohjelman maalaukselliset muotokuvat näytelmän näyttelijöistä. Elinan ja Akun kotia kuvaavan kullatun kehyksen yläpuolelle oli ripustettu kullattu elonkehä, joka symbolisoi elämän jatkuvuutta. Krogeruksen näytelmässä on mukana roolihahmoina kolmea eri sukupolvea edustavaa äitiä.

Lemminkäisen äiti

Kantaesitys Ryhmäteatterin näyttämöllä 4.10.2024

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Eero-Tapio Vuori

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Mika Haaranen

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Rooleissa Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Aapo Salonen, Marja Leena Kouki, Nana Saijets

Videolla Juha Kukkonen

Ääniroolissa Robin Svartström

Unenhuoltomiehet Tiiu Poikonen ja Nana Saijets

Ryhmäteatterin Don Quijote oli rosoinen, ilkikurinen ja koskettava – Ensemblen tulkinta Cervantesin mestariteoksesta osui johonkin hyvin olennaiseen – Esityksen humanismi ylitti ajan ja paikan rajat

Robin Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin esityksissä ja tavassa tehdä on jotakin syvästi inhimillistä. Don Quijoten ensi-illassa tuo oivallus nosti vedet silmiin heti ensimmäisistä vuorosanoista lähtien. Näin kiertävät ryhmät ovat tehneet teatteria ja esiintyneet toreilla ja turuilla henkensä pitimiksi myös Miguel de Cervantesin elinaikana. Vaikka maailma muuttuu, me ihmiset emme muutu ja meidän ihmisen muodostavat yhteisöt eivät muutu.

Don Quijote on tragikoominen veijaritarina. Meidän katsojien iloksi ryhmäteatterin ensemble oli sijoittanut tämän tarina rinnalla myös toisen veijaritarinan, joka kertoi meille siitä luovasta prosessista, jonka tuloksia me saatoimme ensi-illassa ihastella. Tätä prosessia kuvaa varmasti hyvin ryhmän sisällä epäilemättä vitsinä syntynyt käsite ”tragikoomillinen transformaatio”.

Tästä myös näytelmän käsiohjelmaan painettu koko nimi Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio.

Ohjaajana Juha Kukkonen on päästänyt ryhmässä piilevät luovat voimat irti ja prosessin lopputulos on ollut tekijöille itselleenkin varmaan aluksi arvoitus. Nyt ei syntynyt vain puhdasveristä ja energistä komediaa, vaan jotakin vielä merkityksellisempää. Ryhmäteatterin tulkinta oli hauska, ajoittain suorastaan kaistapäisen hullu, rosoinen kuin mikä ja vaikuttava. On vaikea löytää sanoja, joilla kuvata, miksi se vaikutti niin poikkeuksellisen voimakkaasti minun laiseeni katsojaan, joka on nähnyt pitkän elämänsä aikana satoja esityksiä.

Mielikuva 1600-luvun katuteatterista ei syntynyt sattumalta. Ninja Pasasen suunnittelema puvustus ja naamiot tekivät vaikutuksen. Kuvassa Petja Lähde näytelmän isä Hernandez ja Petja Lähde ja Santtu Karvonen näytelmän Sancho Panza ja Santtu Karvonen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Maailmankirjallisuuden suuriin kuuluvat Cervantes ja William Shakespeare olivat aikalaisia. Molemmat jopa kuolivat samana vuonna 1616. Myös esimerkiksi ranskalainen Jean-Baptiste Poquelin alias Moliére eli ja vaikutti muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Ryhmäteatterin loistelias dramatisointi ja tulkinta Cervantesin uraauurtavasta romaanista auttoi ainakin tämän kirjoittajaa jälleen muistamaan syyt, joiden vuoksi teatterintekijät ja me katsojat yhä uudestaan palaamme näiden klassikoiden pariin. Meidän ihmisten inhimillisistä heikkouksista ja vahvuuksista kertovat tarinat ovat ikuisia.

Cervantes istui suurromaaniaan kirjoittaessaan vankilassa. Linnareissun syy oli luova kirjanpito, jota entinen sotilas ja seikkailija oli käyttänyt liiketoimissaan. Cervantes oli julistettu myös kirkonkiroukseen eikä Espanjan inkvisition kanssa ollut 1600-luvun alussa leikkimistä.

Cervantesin romaani ja muiden suurten aikalaisten vastaavat työt kertoivat kuitenkin, että kirkon tukahduttava ote ihmisistä oli viimein hellittämässä 1600-luvulle tultaessa. Lukutaidon ja kirjapainojen yleistyminen antoivat pohjaa sille, että aikaisemmin suusanallisesti periytyneet tarinat alkoivat saada kirjallisia ja korkeakirjallisia muotoja.

Ehkä tässä myös piilee näiden näytelmäkirjallisuuden suurten klassikoiden kestosuosion salaisuus. Ne ovat lähes jäljittelemättömällä tavalla ainutlaatuisen aitoja. Niissä näkyy tuhansia vuosia vanha tapa kertoa tarinoita ja niihin tämä suullisen tarinaperinteen traditio tavallaan myös loppui.

*Näytelmän ”nyymi” Raivo Roland ja Miila Virtanen, näytelmän emännöitsijä Tolosa ja Miila Virtanen. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri*

Kirjallisuudentutkijoiden mukaan Cervantes vältteli inkvisition ansoja nerokkaalla kielipelillä. Myös Juha Kukkonen käyttää sovituksessaan kieltä taitavasti luomaan aikaperspektiiviä ja erottelemaan eri roolihenkilöistä toisistaan.

Dramatisointi perustuu Juho August Hollon lähes sata vuotta vanhaan käännökseen. Don Quijoten roolissa Robin Svartström julisti ritarillisuuden periaatteita ehkä hieman vanhahtavalla mutta sitäkin juhlallisemmalta kuulostavalla suomen kielellä. Muissa rooleissa Svartström ja muuta näyttelijät käyttivät tilanteen mukaan joko Hollon suomennoksen kieltä tai arkisen ilkikurista nykysuomea.

Parturi Nicholaksen rooli oli Jesse Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikoskeakoulussa. Tämän tiimoilta esityksessä viljeltiin myös rankkaa huumoria teatterialan tulevaisuudesta. Näyttämölle oli rakennettu tuulimyllyjen lisäksi suurikokoinen juoksupyörä, tai polkumylly, jossa Gyllenbögel otti heti esityksen alussa rajun spurtin. Kohtaus ei kaivannut selityksiä, ei varsinkaan sen jälkeen, kun me katsojat näimme, ettei näyttävällä lavasteella ollut muuta funktiota.

Gyllenbögel oli mukana myös näytelmän hauskassa arvoitusleikissä. Kukkolan on sovituksessa kirjoittanut Cervantesin henkilögalleriaan pahan edustajaksi mustan ritarin Raivo Rolandin. Kun tämän Rolandin naamio raivokkaiden taistelukohtausten ja hullunkuristen sattumusten jälkeen lopuksi riisuttiin, niiden alta paljastui Gyllenbögelin kasvot. Näin siitä huolimatta, että Gyllenbögelin näyttelemä Nicholas ja Roland olivat näyttämöllä useassa kohtauksessa yhtä aikaa tarinan eri vaiheissa.

Käsiohjelmassa kaikki väkivaltaisten sotaelokuvien ja televisiosarjojen vakiokliseet suvereenisti hallinneen Raivo Rolandin näyttelijä on herra tai rouva tuntematon.

Näytelmän Nicholas, Jesse Gyllenbögel häpeäpaalussa. Nicholaksen ohella Gyllenbögel näytti Jesse Gyllenbögeliä ja Raivo Rolandia. Roolit olivat Gyllenbögelin taiteellinen lopputyö Teakissa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Cervantesin Don Quijote menee päästään sekaisin luettuaan liikaan romanttisia ritariromaaneja. Tarinaan ujutettu Raivo Rolandin hahmo oli selkeä viittaus tämän päivän ritariromantiikkaan, vuonna 1977 alkaneeseen Tähtien sota– saagaan. Äänensärkijän käyttö ja kasvonaamion muoto eivät jättäneen sijaa muille tulkinnoille. Toki todella upeasti näytellyt hidastukset taistelukohtauksissa toivat mieleen myös vaikkapa Matrix-elokuvat, joissa eletään keinoälyn luomassa tekotodellisuudessa.

Kun Svartströmiltä kysyttiin Ylen Kulttuuriykkösessä, mistä Don Quijote kertoo, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”Se kertoo kahden hyvin erilaisen ihmisen ystävyydestä”.

Ryhmäteatterin tekijöiden jakamaa ihmiskäsitystä ei varmasti voi sen paremmin muutamalla sanalla määritellä.

Näytelmän alussa kaikki näyttelijät näyttelivät itseään. Sen jälkeen heistä sukeutui Cervantesin ja Kukkosen tarinan roolihenkilöitä. Näistä rooleista he ajoittain palasivat näyttelemään itseään ja kommentoimaan sitä prosessia, jonka tuloksena parhaillaan esitettävä esitys oli syntynyt. Tavallaan teos ja sen tekijät kävivät vuoropuhelua paitsi meidän katsojien myös toistensa kanssa. Katsojana minua välillä nauratti ja välillä olin myös hieman ymmälläni. Mutta niin kai pitikin olla. Sisäpiirivitsien kaikki nyanssit avautuvat vain niille, jotka kuuluvat tähän sisäpiiriin.

Svartström ja Santtu Karvonen näyttelivät antaumuksella ja herkullisesti näiden kahden hyvin erilaisen miehen ystävyyttä. Molemmat taitavat liioitteluun perustuvan slapstick-komiikan. Karvosen mahtavat äänivarat ja voimakas lavakarisma tekivät tarinan Sancho Panzasta hyvin omalaisensa. Karvonen dominoi näiden kahden suhdetta, mutta niin kai pitääkin olla. Se on tervejärkisen osa meidän hullujen maailmassa.

Ryhmäteatterin näytelmille on ollut tunnusomaista hieno näyttelijäntyö. Don Quijote ei ole poikkeus tästä säännöstä. Toteutus kertoi meille myös, mikä hienous ensemblen nimeen kätkeytyy. Otaksun, että tämän produktion aikana on purettu myös sitä ahdistusta, jota alan tulevaisuuden näkymät aiheuttavat. Lopputuloksena näimme lumoavan rentoa ja vahvasti läsnä olevaa tekemistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kyseinen juoksupyörä kuului osana Janne Siltavuoren suunnittelemaan näyttävään kineettiseen lavastukseen, jossa tämän polkumyllyn lisäksi pyörivät myös tuulimyllyt.

Don Quijoten tarina on meille kaikille tuttu. Minulle tästä taistelusta tuulimyllyjä vastaan tulee yhä ensimmäisenä mieleen perussuomalaisten räjähtävät lepakot, jekku, jolla työmies Matti Putkonen uunotti meitä toimittajia kahdeksan vuotta sitten. Näin Cervantesin kuvaama hulluus yllättää välillä myös meidät, jotka kuvittelemme olevamme realisteja, joiden maailmankuva perustuu tiukan rationaaliseen ajatteluun.

Vuonna 2013 ilmestyi Cervantesin mestariteoksesta uusi suomennos, jonka on kääntänyt Jyrki Lappi-Seppälä. Kaksi vuotta myöhemmin Lappi-Seppälä sai käännöstyöstään Espanjan kuningas Felipe VI:n myöntämän kulttuurivaikuttajille tarkoitetun Orden del Mérito Civil -erikoiskunniamerkin.

Don Quijote ja tragikoomillinen transformaatio

Ryhmäteatterin ensi-ilta Suomenlinnan kesäteatterissa 8.6.2024

Alkuperäisteos: Miguel de Cervantes

Suomennos: Juho August Hollo

Dramatisointi ja ohjaus: Juha Kukkonen

Lavastuksen suunnittelu: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu: Ville Toikka

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen

Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Rooleissa: Robin Svartström, Santtu Karvonen, Jesse Gyllenbögel, Petja Lähde, Pihla Penttinen, Miila Virtanen.

Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Ryhmäteatterin Kööpenhamina on syksyn vaikuttavin näytelmä – Michael Fraynin mestariteos on syystä kokenut uuden tulemisen – Me elämme jälleen pommin varjossa

Ensi-illassa me saimme nauttia loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Kuvassa Santtu Karvonen (Werner Heisenberg), Minna Suuronen (Margrethe Bohr) ja Robin Svartström (Niels Bohr). Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Kööpenhamina on syksyn vaikuttavin näytelmä. Tämän kirjoittajalla ei ole tästä pienintäkään epäilystä, vaikka itse näytelmässä tarinan punaisena lankana kulkee epäilys. Michael Fraynin palkittu käsikirjoitus on todella briljantti ja lauantain ensi-illassa Santtu Karvonen, Robin Svartström ja Minna Suuronen näyttelivät sen äärimmäisen vaativat roolit unohtumattomalla tavalla.

Kööpenhamina oli puheteatteria sen vaativimmassa ja ilmaisuvoimaisimmassa muodossa. Älyllisesti haastavaa ja sellaisena todella palkitsevaa teatteria.

Kaikki hienon näytelmän elementit olivat kohdallaan. Loisteliasta näyttelijäntyötä tukivat Juha Kukkosen oivaltava ohjaus, jolle antoi rytmiä Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu. Tunnelmaa tiivisti Janne Siltavuoren lavastus, jossa katsomo oli ryhmitetty lähes tyhjän näyttämön ympärille kehäksi.

Kööpenhamina on Ryhmäteatterilta rohkea valinta. Näytelmän roolihenkilöiden esikuvat Werner Heisenberg ja Niels Bohr olivat kaksi kvanttifysiikan keskeistä uranuurtajaa viime vuosisadalla. Fysiikan kiehtovan maailman katsoja voi vielä halutessaan sivuttaa, mutta vähintään yhtä haastavaa oli tämän ekspressionistisen teatterin mestariteoksen monitasoisuus. Tällä huikealla matkalla tuntui välillä siltä, että Frayn on soveltanut Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta roolihahmojensa psykologisten profiilien luomisessa.

Kahden maailmankuulun fyysikon työstä ja elämästä on jäänyt heidän kuolemansa jälkeen valtava määrä dokumentteja, heidän omia artikkeleitaan, kirjeitään ja aikalaisten tekemiä dokumentoituja havaintoja. Frayn näytelmä on tukevasti ankkuroitu tähän dokumentoituun tietoon. Näytelmän keskiössä oli kuitenkin kysymys, johon ei vielä vuonna 1998, jolloin näytelmä kantaesitettiin Lontoossa, ollut vastausta.

Mitä tapahtui, tai ehkä oikeammin, mistä Heisenberg ja Bohr keskustelivat, kun nämä läheiset työtoverit ja ystävät vuosien takaa kohtasivat natsi-Saksan miehittämässä Kööpenhaminassa syyskuussa 1941. Natsien ydinvoimaohjelmaa johtanut saksalainen Heisenberg vieraili tuolloin tanskalaisen Bohrin ja hänen vaimonsa Margrethe Bohrin kotona?

Näytelmä alkoi kysymyksellä yksilön vastuusta. Näytelmän Heisenberg kysyi näytelmän Bohrilta, mikä on tiedemiehen henkilökohtainen vastuu ydinfysiikan soveltamisessa? Mutta hän ei kysy tätä Bohrilta syksyllä 1941, vaan jonkinlaisessa metatodellisuudessa, jossa näytelmän Heisenberg, Niels ja Margarethe Bohr puhuvat ikään kuin haudan takaa. Näin Frayn avasi tämän todennäköisyyksistä koostuvan mikrouniversumin, jonka keskipiste vielä tässä vaiheessa löytyi näytelmän kirjoittajan korvien välistä.

Seuraava kysymys, joka näytelmässä tehtiin, oli vieläkin kiinnostavampi. Miksi me toimimme niin kuin toimimme? Miten me teemme valintoja omien tavoitteidemme, tuenteidemme ja yhteisön vaatimusten asettamissa ristipaineissa? Vastauksia tähän kysymykseen haettiin yhä uusilla toistoilla.

Näytelmän dilemma tehtiin näkyväksi muun muassa rinnastamalla Bohrin vanhimman pojan kuolemaan johtanut tapaturma purjehdusretkellä ja Heisenbergin asema natsien ydinvoimaohjelman johtajana. Olisiko Bohrin pitänyt hypätä veteen pelastaakseen poikansa ja ehkä hukkua itsekin? Olisiko Heisenbergin pitänyt lähteä maasta tai liittyä Saksan vastarintaliikkeeseen ja joutua ehkä teloitetuksi? Mitä se olisi hyödyttänyt, kuului näytelmän Heisenbergin tuskainen kysymys.

Yhdellä tasolla tehtiin tuikea luonneanalyysi näytelmän Heisenbergistä. Tässä kohtauksessa kyseenalaistaja oli Bohrin vaimo Margrethe ja tässä myös loisteliaan roolityön tehneen Suurosen näyttelijäntyö huipentui huikeaksi bravuuriksi. Tässä Margrethen näkökulmassa Heisenbergin suurten tieteellisten saavutusten tärkeimpänä motiivina oli itsekäs pyrkyryys. Heisenberg valittiin kaikkien aikojen nuorimpana Leibzikin yliopiston fysiikan professoriksi.

Omat lukunsa tämän tarinan henkilöiden motiivien kartoituksessa saivat myös muun muassa Heisenbergin nuoruuden kokemus ensimmäisestä maailmansodasta ja hänen omakohtaiset kokemuksensa liittoutuneiden saksalaisiin kaupunkeihin kohdistamista terroripommituksista. Niels ja Margrethe Bohrille tarinan avainkokemuksia olivat tieteen ulkopuolella natsi-Saksan miehitys Tanskassa ja tiedot juutalaisvainoista, joita Bohrn joutui myös itse pakenemaan vuonna 1943 Ruotsiin.

Näytelmän aikatasoilla liikuttiin myös sodanjälkeisessä ajassa, jolloin Heisenberg joutui fyysikkojen keskuudessa yleisen halveksinnan kohteeksi. Hän joutui selvittämään asemaansa ja motiivejaan natsi-Saksan ydinenergiaohjelman johtajana parhain päin tiedusteluviranomaisille, kuulustelijoille ja myös entisille läheisille ystävilleen.

Heisenberg puolustautui sillä, että hän siinä asemassa pystyi hidastamaan johtamansa ydinohjelman etenemistä ja näin käytännössä estämään atomipommin kehittämisen sodan aikana. Fraynin näytelmässä tätä näkökulmaa perustellaan muun muassa sillä, ettei Heisenberg koskaan laskenut lähes ylivertaisista matemaattisista kyvyistään huolimatta fissiokelpoiseen uraaniin perustuvaan pommiin tarvittavaa kriittistä massaa. Bohr oli omissa laskelmissaan päätynyt ennen sotaa siihen virheelliseen tulokseen, että tätä helposti halkeavaa uraanin isotopia tarvittaisiin ketjureaktion aikaansaamiseksi vähintään tuhat kiloa. Erittäin pieninä pitoisuuksina esiintyvän u-253-isotoopin rikastamiseen olisi tuon ajan tekniikalla kulunut kymmeniä vuosia.

Bohr pyrki suojelemaan entisen ystävänsä mainetta myös sodan jälkeen. Hän määräsi Heisenbergille Kööpenhaminan tapaamisen jälkeen kirjoittamansa kirjeet, joita hän ei koskaan lähettänyt, salattaviksi kuolemansa jälkeen 50 vuodeksi. Kööpenhaminan yliopisto julkisti nämä kirjeet vuonna 2002. Bohrin mukaan Heisenberg uskoi syksyllä 1941 Saksan voittavan sodan ja piti myös atomipommin kehittämistä väistämättömänä.

Heisenberg varmasti osasi laskea kriittisen massan ja sen, etteivät Saksan käytettävissä olevan uraanin määrä riittänyt pommikelpoisen uraanin rikastamiseen. Se toinen vaihtoehto oli plutonium, alkuaine, jota luonnossa ei juuri esiinny. Sitä voidaan kuitenkin ”valmistaa” ydinreaktorissa ja Haisenbergin johdolla saksalaiset fyysikot rakensivat maailman ensimmäisen raskasvettä hidastimena käytäneen ydinreaktorin, jota he yrittivät suojella ja käynnistää aina sodan loppuun asti.

Näytelmän Heisenberg perusteli kantaansa näytelmän alussa Bohrille halulla käyttää ydinvoimaa energialähteenä. Varmasti natsi-Saksan johtajia epäilemättä myös kiinnosti ydinreaktorin käyttö esimerkiksi sukellusveneiden voimanlähteenä. Siitä, että tarkoitus oli saada aikaan myös toimiva ydinpommi, ei enää liene epäilystä Bohrin kirjeiden tultua julkisuuteen.

Bohr itse osallistui Manhattan-projektiin, jossa Yhdysvalloissa rakennettiin toimiva ydinpommi 27 kuukaudessa miljardikustannuksilla. Hiroshiman yllä räjäytetty atomipommi oli uraanipommi ja Nagasakissa fissiomateriaalina käytettiin plutoniumia samoin kuin maailman ensimmäisessä ydinpommikokeessa Uudessa Meksikossa heinäkuussa 1945.

Christopher Nolanin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta Oppenheimer elokuvasta tuli yksi tämän vuoden katsotuimmista. Manhattan-projektia johtanut Robert Oppenheimer oli monien muiden viime vuosisadan huippufyysikkojen tavoin mukana hahmona myös Fraynin näytelmässä.

Fraynin näytelmän uusi tuleminen vuosien hiljaiselon jälkeen ei kuitenkaan johdu Nolanin elokuvan valtaisasta suosiosta, vaan molemmilla on sama tilaus.

Frayn kirjoitti Kööpenhaminan 90-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi yleinen toiveikkuus. Neuvostoliitto kommunistisine diktatuureineen oli hajonnut, kylmä sota päättynyt ja ydinaseisiin perustunut kauhu ja pelko maailmanlopusta hellittänyt ihmisten mielistä.

Nyt ydinaseet ja kauhu ovat palanneet takaisin meidän tietoisuuteemme. Me elämme jälleen kuilun partaalla. Fraynin näytelmän johtopäätökset eivät ole yhtä lohduttoman pessimistisiä kuin Nolanin elokuvassa. 1800-luvun teollisesta vallankumouksesta alkanut tuhokoneisto voidaan vielä pysäyttää. Bohrin arkistojen julkistaminen antaa näytelmälle kuitenkin uusia entistä tummempia sävyjä. Jo näytelmän alku oli pahaenteinen. Kaikki tieteen etiikkaa ja moraalia koskevaan väittelyyn osallistuneet olivat jonkinlaisessa toisessa universumissa asuvia vainajia.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Kööpenhaminan ensi-illassa minulle kirkastui jälleen kerran myös se, että myös tieteen edistysaskelien takana on tiedeyhteisö. Näytelmässä fyysikkojen tiedeyhteisön huumoriin kuului viime vuosisadalla kutsua Kööpenhaminan yliopiston Teoreettisen fysiikan instituutin johtajaa Bohria paaviksi, jolla oli yhteydet lähes kaikkiin alan merkittäviin tutkijoihin. Yleisen suhteellisuusteorian isä Albert Einstein oli tämän saman nuorista neroista koostuvan seurakunnan jumala.

Fraynin Kööpenhamina on palkittu muun muassa parhaan näytelmän Tony-pakinnolla ja parhaan uuden näytelmän Molière-palkinnolla. Helsingin kaupunginteatterissa näytelmää esitettiin tuoreeltaan Neil Hardwickin ohjaamana vuonna 2001.

Kööpenhamina

Ryhmäteatterin ensi-ilta 7.9.2023

Käsikirjoitus: Michael Frayn

Suomennos: Petri Friari

Ohjaus: Juha Kukkonen

Lavastus: Janne Siltavuori

Valosuunnittelu ja -ajo: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Santtu Karvonen (Werner Heisenberg), Robin Svartström (Niels Bohr) ja Minna Suuronen (Margrethe Bohr)

Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

Finanssikapitalismin apostoli sai Ryhmäteatterissa kunnon kyytiä – Jumalan sana oli energistä, luovaa ja riemastuttavan hauskaa teatteria – Santtu Karvonen todisti huikean lahjakkuutensa koomikkona

Kari Hotakaisen romaanissa ja siitä Ylelle tehty kuunnelmassa matka Saariselältä Pöllölaaksoon kuljetaan tien päällä. Ryhmäteatterin sovituksessa mennään ajanhermolla ja lujaa. K Rasilan lavastuksessa jokaiselle kohtaukselle avataan ikään kuin oma pienoisnäyttämö. Kuvan näyttämöllä tarinan Jukka Hopeaniemi (Santtu Karvonen) ja autonkuljettaja, arkkienkeli Armas Kallio (Robin Svartström) ovat matkalla Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Jumalan sana oli energistä, kaistapäisyyteen asti luovaa ja jumalattoman hauskaa tekemistä. Näin raplakkaa teatteriesitystä on ole nähnyt aikoihin. Suomalaisen finanssikapitalismin kirjallinen ikoni Jukka Hopeaniemi sai lauantain ensi-illassa kunnon kyytiä.

Kukaan ei voi tietää, miltä teatteriesitykset näyttivät viime vuosisadan alussa, teatterin kultakaudella ennen kuin elokuvasta tuli suurten massojen viihdettä ja taidetta. Mutta jos yhdistää mykkäkauden elokuvien parhaisiin otoksiin äänen ja värit, voi hyvin kuvitella, että näyttämöllä tuolloin nähtiin jotakin sellaista, jota saimme nähdä ja kokea Ryhmäteatterin ensi-illassa.

Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Kukkonen oli ensemblensä kanssa pystyttänyt näyttämölle ajoitusten vuoristoradan, jonka kyydissä syöksyimme tunnelmasta toiseen hurjaa kyytiä. Teki mieli ottaa katsomossa tukevalla otteella penkistä kiinni ja kiljua riemusta, kun koomisen kehittelyn huipulla ajatus kulki vauhdilla, jossa illuusio leijumisesta vapaasti painottomuuden tilassa oli vahva.

Ryhmäteatterissa saa myös huutaa ja Santtu Karvonen on opittu tuntemaan miehenä, josta ääntä lähtee. Karvosen sumeilematon heittäytyminen näytelmän avainrooliin näytti ensi-illassa, että koomikkona hän on täysin pitelemätön, huikea lahjakkuus silloin, kun kaikki napsahtaa kohdalleen. Karvosen esittämisessä slapstick-komiikka ja ilmaisuvoimainen mimiikka yhdistyivät akrobatiaa muistuttavaan puherytmiin.

Jos olisi olemassa jonkinlainen mittari, jolla mitata Karvosen puhemyllyn kierroksia, mittari olisi lauantai-iltana mennyt varmasti vähän väliä punaiselle.

Hopeaniemen autonkuljettajaa Armas Kalliota näytteli Robin Svartström ja Hopeaniemen kuolemaa tekevää aviovaimoa Elinaa Minna Suuronen. Svartström ja Suuronen ovat näyttelijöitä, joiden vuoksi varmaan monen muunkin teatterin harrastajan sydämessä Ryhmäteatterilla on aivan oma paikkansa.

En tiedä tuleeko näin voimakkaasti henkilöityvästä ja vahvasta karsimasta kummankin kohdalla jonkinlainen rasite tulevaisuudessa. Toisaalta suurin osa katsojista ei meikäläisen tavoin roiku alvariinsa teattereiden lehtereillä.

Kukkonen on ottanut dramatisoinnissaan vapauksia Hotakaisen romaanin tarinan suhteen. Hauska dramaturginen oivallus Kukkoselta on tehdä Hopeaniemen autonkuljettajasta henkiolento. Kallio ei ole Hopeaniemen isää ”Ukkoa” eläkeikään asti palvellut duunari ja vanhan polven sosiaalidemokraatti, vaan arkkienkeli.

Tämän enkelin munakkaanpaistosta alkoi tarinan alussa avautua kirjava takaumien ja etuumien vyyhti, jossa tarinan Hopeaniemi muun muassa keskustelee kuolleen vaimonsa kanssa, näkee unia isästään, sopii haastattelusta ja on läsnä tässä haastattelussa. Monimutkaisesta aikaranteestaan huolimatta tarina pysyi hienosti koossa.

Jos esityksen kokonaisuuden laatua pitää kuvata yhdellä sanalla, tuo sana on selkeys. Jos Kukkosen ohjauksen laatua pitää kuvata samalla tavalla, tuo sana on mestarillinen.

Samaa luonnehdintaa tekee mieli käyttää K Rasilan lavastuksesta. Rasilan laatikkoleikissä jokaiselle kohtaukselle avattiin tavallaan ihan oma näyttämö. Se toi esitykseen selkeyttä. Pyörien varassa kääntyvät ja liikuteltavat mininäyttämöt antoivat omalta osaltaan esitykseen sitä dynaamisuutta, joka katsomon puolella tuntui vuoristoradalta.

Kukkosen tekemä syrjähyppy Hotakaisen tarinasta naurattaa minua monimielisyydessään yhä tätä kirjoittaessa. Tälle yllättävälle dramaturgiselle ratkaisulle löytyy perusteita myös kirjan tarinasta, jossa Hotakainen tekee diagnoosia Hopeaniemen suulla hyvinvointiyhteiskunnan tilasta ja todetun sairauden syistä.

Kirjan dialogia on otettu näytelmään lähes sellaisenaan. Tämän päivän finanssisektorin johtajista ja heidän talutusnuorassaan kulkevista poliitikoista ei voi, eikä tarvitse kirjoittaa parodiaa, koska he tekevät sen murskaavan pätevästi ihan itse. Tätä tosiasiaa myös Hotakaisen kirjan ja näytelmän nimi alleviivaavat.

Hotakaisen kirja ilmestyi vuonna 2011. Se kuvaa tuoreeltaan päähenkilönsä kautta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeistä henkistä ilmapiiriä Suomessa.

Kirjan Hopeaniemen esikuvaa ei ole vaikea arvata. Suomalaisen finanssikapitalismin ikonin Björn Wahlroosin isä Bror Wahlroos ei tosin toiminut suuren, idänkauppaa harjoittavan metalliteollisuuskonsernin johtajana, vaan hän johti koko maan teollisuuspolitiikkaa silloisen ”Kekkosslovakian” kauppa- ja teollisuusministeriön vaikutusvaltaisena kansliapäällikkönä. Ainakin yhtäläisyyttä on siinä, että myös Buntan Björn-poika hölmöili kirjan Hopeaniemen tavoin nuorena radikaalina taistolaiskommunistien porukoissa.

Jumalan sanassa tarinan sankari Hopeaniemi tekee vaiherikkaan matkan Kallion kyydissä Saariselältä Helsingin Pöllölaaksoon. Siellä häntä odotti toimittaja Leena Kontiolahti (Saara Kotkaniemi), jolle Hopeaniemi oli luvannut suorana lähetettävään haastattelun tiukoin ehdoin.

Kukkonen on sovituksessaan korostanut Hopeaniemen individualismia. Hopeanimen maailmassa ei ole tavallisia ihmisiä tai etuoikeutettuja ryhmiä, on vain yksilöitä. Tällaisessa yhteiskunnassa ei voi myöskään olla eriarvoisuutta, vaan erot yhteiskunnallisessa asemassa selittyvät yksilöiden kyvykkyyden välisillä eroilla. Tähän yksilöiden yhteiskuntaan meidän pitää siten mielessämme sijoittaa myös muun muassa osakeyhtiöt, joita nämä talousliberalismin nimeen vannovat individualistit johtavat ja ehkä myös tietokoneiden algometrit, jotka nykyisin käyvät osakekauppaa maailman finanssikeskuksissa.

Kysymys ei siis ole todellisuuden kuvaamisesta, vaan ideologiasta.

Kirjassa konsernin hallitus antaa Hopeanimelle potkut haastattelun jälkeen. Kukkonen jätti kysymyksen avoimeksi. Tämän päivän cancel-kulttuurissa kuka tahansa voi kävellä miinaan. Ilmeisesti talous on kuitenkin edelleen se elämänalue, jossa rahan antamalla arvovallalla voi puhua millaista skeidaa tahansa ja kaikki menee läpi kuin taitavasti väärennetty seteli.

Ehkä näytelmän Hopeaniemi teki parannuksen. Kukkosen taivaan arkkienkeleillä on tästä oma käsityksensä. Heidän rankinglistallaan tarinan Hopeaniemen kaltaisten yritysjohtajien kouliminen humaanit arvot omaaviksi tolkun ihmisiksi on kaikkien kaihtamaa paskaduunia.

Jumalan sana

Ryhmäteatterin kantaesitys 2.10.2021

Käsikirjoitus perustuu Kari Hotakaisen romaaniin Jumalan sana

Dramatisointi ja ohjaus Juha Kukkonen

Lavastus K Rasila

Valosuunnittelija Ville Mäkelä

Äänisuunnittelija Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelija Ninja Pasanen

Koreografi Janina Rajakangas

Maskeerauksen konsultointi Riikka Virtanen

Rooleissa Santtu Karvonen, Robin Svartström, Minna Suuronen, Saara Kotkaniemi, Antti Heinonen

Sofian maailma edustaa Ryhmäteatterin taattua laatua – Suvi Blickin tulkinta kiihkeästä oivaltamisen riemusta teki vaikutuksen – aika on kuitenkin tehnyt tepposensa Jostein Gaarterin kirjalle

Kuvassa etualalla Robin Svartström (näytelmän Alberto Knox), Suvi Blick (Sofia), Sari Mällinen (kuvassa Hildegard Bingeniläisen rooliasussa) ja takana Jouni Innilä (Tuomas Akvinolaisen rooliasussa). Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Päällisin puolin kaikki oli kunnossa. Sofian maailma oli ja on vielä syyskuun neljänteen päivään asti taattua Ryhmäteatterin laatua. Filosofian viisauksia parin vuosituhannen aikajatkumolta tuotiin näyttämölle komedian keinoin ja teatterin hienojen näyttelijöiden lavakarisma tuntui aina Suomenlinnan kesäteatterin viimeiselle piippuhyllylle asti.

Teatteritaiteen maisteriksi tänä vuonna valmistunut Suvi Blick tulkiksi näytelmän Sofiana mainiosti sitä kiihkeää oivaltamisen iloa, jota näytelmän dramatisoinut Johanna Freundlich on epäilemättä tuntenut, kun hän luki teini-ikäisenä Jostein Gaarterin kirjan ensimmäisen kerran.

Sofian roolin karaktääri on myös yksi Freundlichin hienoista oivalluksista näytelmän ohjaajana. Blickin upean tulkinnan hurja tempo laittoi ainakin minut katsojana kysymään miksi?

Tähän kysymykseen vastaus löytyi helposti omista muistoista ja kokemusmaailmasta. Paljon vaikeampia kysymyksiä herätti Freudlichin tajunnan 90-luvulla räjäyttänyt Gaarterin bestseller. Kirja ilmestyi vuonna 1991, jolloin antiikin Kreikasta alkanut länsimaisen filosofian kehityksen edistys- ja taka-askelineen uskottiin päättyneen rationaalisen ajattelun ja demokratian riemuvoittoon.

Gaarderin 40 kielelle käännetty romaani oli valtava myyntimenestys ja melkein yhtä huikea bestseller oli vuotta myöhemmin ilmestynyt yhdysvaltalaisen filosofin ja poliittisen taloustieteen tutkijan Yoshihiro Francis Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen.

Toki sekä Gaarederilla että Fukuyamalla oli jo tuolloin omat epäilynsä ihmiskunnan pelastavaa lopullista viisastumista kohtaan.

Freudlichilla on näytelmän perusteella ollut myös omat epäilynsä. Haastattelussa hän on kertonut, että sovitusprosessi kesti puolitoista vuotta. Eikä vaikeuksia aiheuttanut vain esseemuotoisen kirjan massiivinen koko. Maailma on tänään hyvin erilainen ja vielä monimutkaisempi paikka kuin 30 vuotta sitten.

Meidän käsityksemme todellisuudesta ja meidän taiteelliset mieltymyksemme ovat länsimaisessa kulttuurissa kulkeneet käsi kädessä viimeiset pari tuhatta vuotta. Länsimainen filosofia ja teatteritaide sellaisena kuin me sen edelleen ymmärrämme, eivät ehkä ihan sattumalta ole syntyneet samaan aikaan antiikin Kreikassa.

Helsingin Sanomien haastattelussa filosofi Thomas Wallgren kuvaa länsimaisen kulttuurin nykyistä henkistä tila alakuloisuudeksi. Freundlich kiteytti omat epäilynsä kohtaukseen, jossa Blick Sofian roolissa steppaili kiihkeästi näyttämöllä ja lateli meille suurten filosofien tunnettujen aforismien asemasta korvamadoiksi muodostuneita mainossloganeita, tai ainakin siltä ne kuulostivat.

Meidän ihanassa ”tietoyhteiskunnassamme” QAnon ja muut salaliittoteoreetikot ovat ehtineet napata jopa länsimaisen tieteenfilosofian keskeiseen ihanteen hämmentämään omia sontatynnyreitään. Ajattele itse ja ota selvää! Näin kuuluu nyt esimerkiksi rokotevastaisten hörhöjen iskulause sosiaalisesssa mediassa.

Näytelmän hienon dramaturgisen rakenteen Freundlich on saanut suoraan Gaarderin kirjasta. Juuri tähän rakenteeseen liittyivät myös monet Freundlichin dramaturgiset ja ohjaukselliset oivallukset, jotka nostivat Blickin roolityön siivilleen.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus on Ryhmäteatterin näytelmän inspiroimana antanut palstatilaa suomalaisille filosofeille. Jussi Ahlrothin loistava juttu kannattaa lukea mieluummin jo ennen esityksen katsomista, tai ainakin sen jälkeen. Se antoi ainakin minulle perspektiiviä.

Ryhmäteatterin peruukkisulkeisissa näyttämölle marssitettiin kymmenkunta nimekästä filosofia roolihahmoina Platonista ja Sokrateesta Immanuel Kantiin ja John Lockeen. Pelkän maininnan varaan jäivät esimerkiksi sellaiset herrat kuin Nikolaus Kopernikus ja Charles Darwin.

Freundlichin tekemät valinnat ovat joka tapauksessa johdonmukaisia. Näytelmän alussa näytelmän Sofialta eli länsimaiselta filosofialta etsitään vastausta kahteen kysymykseen: kuka minä olen ja mistä maailma on peräisin?

Darwinin ja Kopernikuksen kohdalla kysymykset olisi pitänyt muotoilla toisin: mikä minä olen ja miten maailma toimii? Fyysikkojen ja kosmologien kohta 500 vuotta jatkunut aherrus viimeksi mainitun kysymyksen parissa on antanut meille jo myös empiiriseen evidenssiin vahvasti nojaavan paradigman, eli vastauksen myös kysymykseen, mistä maailma on peräisin.

Sofian maailma

Ryhmäteatterin esitys Suomenlinnan kesäteatterissa 11.8.2021

Alkuperäinen teos Jostein Gaarter

Dramatisointi ja ohjaus Johanna Freundlich

Lavastus Janne Siltavuori

Pukusuunnittelu Niina Pasanen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Rooleissa Robin Svartström, Suvi Blick, Jouni Innilä, Aarni Kivinen, Sari Mällinen

Hyvä tarina teon motiiveista on tehokkain tapa kertoa totuus tai salata se – Ryhmäteatterin Harriet tutkii dokumenttiteatterin mahdollisuuksia ja rajoja

Meidän Mirja Sarkolan totuuskomitean valamiesten tuomio oli selvä: Olof Lagus kuoli pariosuhdetragedian, onnettoman rakkauden uhrina. Kuvassa nuorta Harriet Thesleffia hienosti tulkinnut Roosa Söderholm ja Ryhmäteatterin kantaviin voimiin kuuluva Robin Svartström, jonka tulkitsi näytelmässä sotilaallisen muodollisesti käyttäytyvää, mutta henkisesti epävakaata Nils Ero Gandolinia. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Harriet oli yllättävä kokemus. Se on myös yksi tämän kauden tärkeimmistä näytelmistä. Tärkeäksi teoksen tekee se, miten näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Milja Sarkola tutkii siinä dokumenttiteatterin tarjoamia mahdollisuuksia ja rajoja.

Meillä on vahva taipumus tulkita todellisuutta tarinoiden kautta. Dokumentaarisuus on aina tulkintaa objektiivisuuden varjolla, kuten Sarkola kirjoittaa käsiohjelmassa näytelmän saatesanoiksi.

Yksi näytelmän keskeisistä kirjallisista dokumenteista ovat Harriet Thesleffin päiväkirjat. Harriet oli Milja Sarkolan isoäidin äiti. Kirjoittajan henkilökohtainen sukulaissuhde suvun pitkään vaiettuun tarinaan vain lisäsi näytelmän asetelmien ja pohdintojen kiinnostavuutta.

Näytelmässä etsitään dokumenttiteatterin keinoin vastausta kysymykseen, kuka surmasi jääkärikapteeni Olof Laguksen huhtikuun 20. päivänä 1918 Heinjoen Ristseppälässä? Lagus kuoli rekiajelulla sattuneessa ampumavälikohtauksessa.

Kuoliko Olof tapaturman, vahingonlaukkauksen, itsemurhan, tapon vai murhan uhrina? Hänen kuolemalla on kaksi silminnäkijää, Harriet ja Laguksen asetoveri ja ystävä jääkärikapteeni Nils Ero Gadolin.

Molemmat saattoivat olla paitsi silminnäkijöitä, myös mahdollisia tekijöitä, jos jompikumpi ampui Olofin joko vahingossa tai tahallaan.

Sarkola ei ole kirjoittanut tästä tragediasta yhtenäistä tarinaa, vaan 15:ssä eri kohtauksessa kerrotaan kirjallisten lähteiden perusteella miten kaikki olisi voinut tapahtua. Sarkolan kirjallisia lähteitä ovat olleet Thesleffin päiväkirjat, aikalaisten dokumentoidut kertomukset ja historioitsijoiden niistä tekemät kuvaukset ja johtopäätökset.

Kahdessa ensimmäisessä kohtauksessa sekä Gadolin että Thesleff kieltävät jopa osuutensa tapauksen silminnäkijöinä. Kylmissään ollut Olof ratsasti tämän ensimmäisen version mukaan kauemmas metsän suojaan. Gadolin ja Thesleff kuulivat vain kohtalokkaan laukauksen ja löysivät sen jälkeen Olofin maasta kuolleena.

Tämän jälkeen aletaan etsiä ensin syitä Olofin itsemurhalle ja sitten vahvistusta epäillyille, että kysymyksessä olikin henkirikos. Motiivien etsimisen myötä kohtauksien tarinallisuus voimistuu kohtaus kohtaukselta.

Henkirikoksen tapahtumapaikka, surmaamisessa käytetty ase, lähilaukauksesta kertovat ruutijäljet ampumahaavassa, surman ajankohta ja surmapaikka ovat tosiasioita, jotka voidaan, jos tahtoa ja tarvetta siihen on, varmentaa objektiivisesti.

Nämä objektiivisen, varmennettavat tosiasiat eivät kuitenkaan kerro vielä mitään teon motiivista. Kysymys teon motiivista on meidän länsimaisen oikeuskäsityksemme ytimessä ja sitä se on tietenkin myös taiteessa, kun tehdään dokumenttiteatteria.

Hyvä tarina on ylivoimaisesti tehokkain tapa sekä kertoa totuus että peitellä sitä. Sarkola on pyrkinyt tässä näytelmässä rikkomaan tarinan rakennetta vaihtamalla näkökulmaa kohtauksesta toiseen.

Teon motiivi ei ole mikään mitattavissa oleva asia. Motiivin arvioinnin vaikeutta lisää vielä se, että meillä kaikilla on teoillemme paitsi tiedostettuja, myös tiedostamattomia syitä. Motiivien arviointi on aina subjektiivista tulkintaa tekijän tarkoituksista jopa silloin kun tekijä itse kertoo motiiveistaan.

Vaikka Olofin itsemurhan tai murhan motiivien arviointi perustuu aikalaisten levittämiin huhuihin, juoruihin ja kuulopuheisiin, niistä syntyy turhankin helposti uskottava tarina teon motiiveista. Me uskomme myös täysin sepitettyihin satuihin, kunhan niiden luoma kuva teon motiivista on uskottava.

Sarkola on tämän näytelmää kirjoittaessaan syvällisesti oivaltanut. Hänen mukaansa kertojan katse on aina jäävi, subjektiivinen totuus on todellisuuden ymmärtämisen lähtökohta. Motiivien ymmärtämisessä tämä subjektiivinen totuus on myös ainoa totuus.

Sarkolan kirjalliset lähteet ovat olleet tapaukseen liittyvien henkilöiden elämänkertoja ja Martti Backmanin tuore romaani Harriet ja Olof – Rakkaus ja kuolema Viipurissa 1918, joka on jo lähtökohtaisesti fiktiota.

Tässä tarinassa Olof surmaa itsensä onnettoman rakkauden takia. Toisessa versiossa Thesleff ampuu rakastettunsa vahingossa pariskunnan ankaran riidan päätteeksi.

Ehkä mielenkiintoisin versio kertoo tarinan, jossa Gadolin surmaa Olofin poliittisista syistä. Murha liitetään oletettuun upseeriston sisäiseen valtataisteluun, jossa venäjällä ja saksassa koulutetut valkoisen armeijan upseerit kamppailevat asemista. Gadolinin isä oli Venäjän armeijassa kenraalimajurina palvellut Guido Gadolin.

Näytelmästä kirjoitetun palautteen perustella me tämän Sarkolan totuustuomioistuimen valamiehet, Ryhmäteatterin katsojat, olemme nielaisseet kaikkein halukkaimmin eri motiiveista romanttisen rakkauden. Olof Lagus kuolee joko parisuhde- tai kolmiodraaman uhrina.

Harrit Thesleff kärsi morfiinin ja alkoholin väärinkäytöstä. Nils Ero Gadolin kärsi mielenterveysongelmista ja hän teki itsemurhan vuonna 1944. Muilla näytelmässä tapaukseen liitetyillä todistajilla John Rosenbröijerillä, Taavetti Laatikaisella ja Saara Rampasella oli onnettomasti päättyneen rekiretken tapahtumista vain toisen käden tietoa.

Lavastaja Raisa Rasilan ja valosuunnittelija Ville Mäkelän vitivalkoinen lavastus oli hieno oivallus. Sata vuotta sitten sattunutta tragediaa ja sen syitä pyrittiin nyt käsittelemään täysin puhtaalta pöydältä.

Sarkolan tinkimättömät, mutta dramaturgisesti pulmalliset ratkaisut käsikirjoittajana ja ohjaajana toimivat hienon näyttelijätyön ansiosta mainosti lähes loputtomista toistoista huolimatta.

Sarkola iski näytelmällään ajan hermoon. Minulle tuli sitä katsoessani hakematta mieleen parhaillaan kohua herättäneet dokumenttielokuvat Mikael Jacksonista ja Josefin Nilssonista. Molempiin tarinoihin palataan todennäköisesti vielä monta kertaa vielä senkin jälkeen kun kaikki asianosasiet ovat kuolleet.

Harriet Thesleff oli epäilemättä tämän reilut sata vuotta sitten tapahtuneen tragedian uhri, mihin myös Sarkolan näytelmälle antama nimi varmasti viittaa. Tapahtumat jättivät tuolloin vasta 20-vuotiaaseen nuoreen naiseen lähtemättömät arvet riippumatta siitä, oliko hän onnettoman, itsemurhaan päättyneen rakkauden kohde vai kuolemaan johtaneen vahinkolaukauksen ampuja.

Nils Gadolinin karu elämänhistoria kertoo, että myös hänen elämälleen tapahtumalla on ollut ehkä ratkaiseva vaikutus.

Harriet

Käsikirjoitus ja ohjaus Milja Sarkola

Lavastussuunnittelu Kaisa Rasila

Pukusuunnittelu Riitta Röpelinen

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Rooleissa Roosa Söderholm

Robin Svanström

Minna Suuronen

Pyry Nikkilä

Santtu Karvonen

Ainakin yhdeksän hyvää syytä käydä Ryhmäteatterissa – 9 hyvää syytä elää on herkkä, kipeä ja kaunis kuvaus meistä ihmisistä

Ensikohtaaminen. Näytelmän Klara Harmaa (Ella Mettänen) ja Urho-Kaleva (Juha Kukkonen) yhdessä näytelmän avainkohtauksista. Taustalla alkoholisti Oskari (Robin Svartström), joka oli perinyt Urho-Kalevan juopolta kaveriltaan. Näytelmän koiran virttynyt teryleenipuku on todellinen neronleimaus esityksen puvut suunnitelleelta Paula Koivuselta. Urho-Kalevaa ja Oskaria näyttämöllä yhdistäneestä talutushihnasta tuli puvustuksen kautta myös aikajänne kahden eri sukupolven välillä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Etsivä löytää. Käsiohjelmassa Anna Krogerus kuvaa hyvin elävästi pitkää prosessia, jonka lopputulos Ryhmäteatterin näytelmä 9 hyvää syytä elää on.

Krogeruksen heuristinen metodi tuottaa hienoja tekstejä. Todellisuus on aina ihmeellisempää kuin mikään keksitty. Ryhmäteatterin näytelmässä Krogerus on löytänyt sen todellisuuden, jossa yhteiskunnasta syrjäytyneet, elämän kolhimat ja syrjäytetyt elävät.

Krogeruksen roolihahmot ovat tästä elämästä, niin osuvia ja uskottavia, että häijyä teki. Ehkä juuri siksi Krogerus on pehmentänyt näytelmän naturalismia lisäämällä tekstiin kaksi eläinhahmoa. Oli sekarotuinen koira, Urho Kaleva, jota esityksessä näytteli unohtumattomalla tavalla Jukka Kukkonen ja oli kaikkien hylättyjen koirien kuningatar, Laika, Minna Suurosen tulkitsema säteilevä ja kimalteleva ilmestys, kuolemaa tekevän Urho-Kalevan tajunnassa.

Tai oikeammin eläinhahmoja oli kolme. Klara tulkitsi puhumalla tuntojaan ja tunteitaan myös kämpän pesualtaassa lymynneelle hämähäkille.

Ryhmäteatterin 9 hyvää syytä elää on loistavaa teatteria. Mielenterveyskuntoutujalle tai sairaudestaan toipuvalle alkoholistille näytelmä voi olla myös terapeuttinen kokemus. Ihmiselle, jonka läheinen kärsii mielenterveyden järkkymisestä, esitys voi olla myös piinallinen kokemus.

Krogerus kirjoittaa käsiohjelmassa, että oma sanottava pitää kirjoittaa niin, ettei se vie kaikkea tilaa muilta.

Krogeruksen tekstit ovat epäilemättä myös herkkiä. Ne on helppo typistää arkiseksi dialogiksi kömpelöllä toteutuksella. Näin kävi pari vuotta sitten Krogeruksen muualla huikeat arvostelut saaneelle Kuin ensimmäistä päivää –näytelmälle Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Ryhmäteatterin Kaisa-Liisa Logrenin ohjaus on toista maata. Logren on omalta osaltaan antanut tilaa näyttelijöille. Kohtauksissa oli sellaista, vaikeasti määriteltävää rosoa, kauneutta, joka nosti läsnäolon tunteen aivan omalle tasolleen.

Nuoren, vaikeasta masennuksesta ja paniikkihäiriöistä kärsivän Klara Harmaan roolin näytellyt Ella Mettänen täytti saamansa tilan ja näytteli herkkyydellä, joka nosti lopulta vedet jopa tällaisen vanhan ukon silmiin. Ja näin kävi juuri niiden taianomaisten sekuntien aikana, kun kaikki liike näyttämöllä pysähtyi hetkeksi ja Mettänen näytti olevan hieman ulkona roolistaan.

Minulle nämä hienot hetket kertoivat, että Mettänen, Logren ja näytelmän koreografi Kaisa Niemi ovat löytäneet yhdessä Klaran rooliin jotkin hyvin merkityksellistä.

Ehkä kiinnostavinta taiteessa on se, mitä ei pysty analysoimaan eikä selittämään puhki. Mettäsen upea roolityö jää varmaan askarruttamaan ajatuksia vielä pitkään.

Loistava näyttelijäntyö on Ryhmäteatterin ominta osaamista teatterin perustamisesta asti. Ryhmäteatterilla on oma tunnistettava tyylinsä vähän samaan tapaan kuin huippuorkestereilla on oma ja omaperäinen soundinsa.

Perjantain esityksessä Santtu Karvonen antoi esimerkin tästä osaamisesta esittämällä hurjalla tempolla postinkantaja-runoilija Saku Kokon roolihahmossa ylipitkän repliikin, jossa muun muassa käsiteltiin pölypunkkiongelmaa, maailman katastrofaalista tilaa ja runoutta, hukkaamatta yhtään tavua.

Otaksun, että oikea puhetekniikka on Ryhmäteatterissa yhä kunniassa nykyisten otsamikrofonien ja digitaalisen äänitekniikan aikana.

Karvosella, Kukkosella, Pihla Penttisellä, Minna Suurosella ja Robin Svartströmillä on näytelmässä monta roolia. Esillä ovat tutut, syrjäytyneet ja yhteisön kaltoin kohtelemat ihmistyypit.

Esimerkiksi Svartström oli vuorollaan rappioalkoholisti, burnoutiin ajautuva mielenterveyspalvelun omahoitaja ja hautajaiskohtauksen suntio. Penttisestä sukeutui sekä Klaran äiti että koulukiusaamisesta ja bulimiasta kärsivä teini Lumi Oksanen.

Paula Koivusen lavastus ja Ville Mäkelän valot ja videot asemoivat näytelmän tapahtumat suomalaisen betonilähiöön. Klara Harmaan yksiön ikkunaan vihmoi vettä masentuneen ihmisen ikuinen marraskuu.

Krogerus ja työryhmä eivät jätäneet näytelmän katsojaa tähän harmauteen. Draaman kaari kääntyi nousuun väliajan jälkeen kadulle tuupertuneen ja kuoliaaksi paleltuneen vanhuksen, Hämähäkkimies Topi Eskelisen (Karvonen) hautajaisista. Uusi yhteisöllisyys lähiön vähäosaisten kesken syntyy Penttisen tulkitseman Mangonaisen esittämän karjalaisen itkuvirren kautta.

Klara ottaa tehtäväkseen isäntänsä laiminlyömän koiran pelastamisen ja hoivaamisen ja tässä tehtävässä alkaa hänen henkinen nousunsa kohti aitoja vuorovaikutussuhteita. Mettäsen Klaran ja Karvosen näyttelemän koiran ystävyys kellistää varmasti myös jatkossa jokaisen koiran omistavan katsojan selälleen rapsutusasentoon.

Jäin pohtimaan tapaa, jolla Krogerus käsikirjoittajana ja työryhmä toteutuksessa ovat käsitelleet Klaran äidin roolia.

9 hyvää syytä elää on tekijöiden mukaan näytelmä yksinäisyydestä. Tampereen yliopiston hyvinvointipolitiikan professori Juho Saaren mukaan yksinäisyys on niin sanottu juurisyy, monien syrjäytymiseen johtavan polun elämänmuutoksen taustatekijä.

Perinteisen analyyttisen psykiatrian lähtöoletus on, että mielenterveysongelmien taustalla on aina ongelmat vuorovaikutussuhteissa. Taiteessa niin kutsuttu ”jääkaappiäiti” löytyy jo esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmästä lokki.

Krogeruskaan ei armahda Klaran äitiä Aulikki Harmaata. Empatiaa tätä hahmoa kohtaan ei tipu.

Yksinäisyys tai vaikeudet ihmissuhteissa ovat vakavan mielenterveysongelman oireita, eivät aina niiden perimmäinen syy. Syrjäytymiskierteen taustalla on usein jokin neurologinen toimintahäiriö. Kysymys lienee näiden yksilön sisäisten, aivoperäisten ja ulkoisten tekijöiden monimutkaisesta vuorovaikutuksesta.

Ihminen on laumaeläin. Siksi sosiaalinen toipuminen voi alkaa siitä, että yritetään lievittää näitä ulkoisia oireita.

Käsiohjelmassa viitataan Väestöliiton tekemään kyselyyn, jossa joku vastaajista on tiivistänyt ongelman ytimen toteamalla, ettei Suomessa ole syrjäytyneitä, vaan syrjäytettyjä ihmisiä.

Suomessa on hallitusten toimesta ollut käynnissä jo 90-luvulta lähtien ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamisprojekti”, jonka tärkein keino tavoitteen saavuttamiseksi on ollut kaikkein huonoimmassa asemassa olevien ihmisten palveluihin ja tukiin kohdistuvat leikkaukset. Esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito on ainoa erikoissairaanhoidon osa-alue, jonka määrärahat eivät ole kasvaneet juuri lainkaan tällä vuosituhannella.

Juha Sipilän hallituksen aikana harjoitettu tarkkailla ja rangaista -politiikka on myös etuisuuksien suhteen saanut yhä ankarampia muotoja.

Vastuu näiden syrjäytettyjen ihmisten toimeentulosta on Suomessa siirretty yhä enemmän omaisille ja hyväntekeväisyysjärjestöille. Ihmisten syrjäytyminen yhteiskunnasta ei siis johdu vain yksilöiden ja yhteisöjen ongelmista, vaan nykytilanne on myös täysin tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Tähän myös Krogerus viittaa näytelmässään. Lähitulevaisuuden sote-Suomessa asiakkaita mielenterveystoimistossa palvelee puhelinvastaaja.

Ryhmäteatteri

9 hyvää syytä elää

Käsikirjoitus Anna Krogerus

Ohjaus Kaisa-Liisa Logren

Lavastus ja pukusuunnittelu Paula Koivunen

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Koreografia Kaisa Niemi

Rekvisiitan suunnittelu ja toteutus Viivi Kuusimäki

Maskeeraus Riikka Virtanen

Rooleissa Ella Mettänen, Santtu Karvonen, Juha Kukkonen, Pihla Penttinen, Minna Suuronen, Robin Svartström

Musta villapipo ja nahkatakki eivät tee Robin Svartströmistä Jack Nicholsonia, ja se on helvetin hyvä juttu. Minna Suuronen laittaa Hoitaja Ratchedin loistoroolillaan tarinan näkökulman kohdalleen.

Minna Suuronen tekee loistoroolin hoitaja Ratchedina. Suurosen ajatuksella sisäistetty roolihahmo dominoi koko näytelmää. Kuva Mitro Härkö/Ryhmäteatteri

Lähdin katsomaan Ryhmäteatterin tulkintaa Ken Keseyn romaanista ehkä hieman epäileväisellä asenteella. Aivan turhaan, Keseyn mielisairaalaan sijoitettu tarina ei ole reilussa puolessa vuosisadassa menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, tarinan sisältö on oikeastaan hätkähdyttävän ajankohtainen.

Ylen https://yle.fi/uutiset/3-10226798haastattelussa Minna Suuronen analysoi hyvin terävästi näytelmän keskeisimmän roolin, ylihoitaja Ratchedin olemusta ja luonnetta. Hyvin sisäistetty roolityö palkitsi myös meitä katsojia. Suuronen veti oman roolinsa niin hyytävän vakuuttavasti, että tarinan ydinsisältö tuli hyvin näkyväksi.

Tämän esityksen jälkeen myös katsojana piti tehdä itselleen aika ikäviä kysymyksiä. Millainen ”keskitysleirin vartija” itse olen urani aikana ollut. Tyhmyydelleen ihminen ei tietenkään mitään voi, mutta sekä laiskuus, että edellisestä johtuva tietämättömyys, ovat molemmat kuolemansyntejä.

Myös pahan tekeminen vaati kyvykkyyttä ja lahjakkuutta, äärimmäinen pahuus äärimmäistä kyvykkyyttä ja lahjakkuutta.

Maailmassa on sitten Ken Keseyn ja hänen kirjastaan loistavan elokuvan ohjanneen Miloš Formanin päivien tapahtunut varallisuuden uusjako. Maailman varallisuus on keskittynyt yhä harvempiin käsiin ja rikkaat ovat tulleet entistä rikkaammiksi.

Rahaeliitti, näytelmän johtokunta, ei voisi kuitenkaan hallita maailmaa, jollei sillä olisi hoitaja Ratchedin kaltaisia palvelijoita. Vallan ylläpitoon tarvitaan leegioittain älykkäitä ja pystyviä lakimiehiä, taloustieteilijöitä, lobbareita, tiedottajia ja toimittajia, joiden tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että sääntöjä ei voida muuttaa, ei ainakaan äänestämällä.

Talouden säännöistä on tehty luonnonlakeja. Tätä tutkainta vastaan on turha potkia, vaikka jokainen näkee, ettei näissä säännöissä ole mitään järkeä. Ihmiskunta tekee niiden kanssa hidasta itsemurhaa.

Suurosen huikean hyvä roolityö dominoi esitystä. Sen kautta näytelmän ohjannut Juha Kukkonen on onnistunut murtamaan ainakin minun katsojana esitykseen liittämät ennakkoasenteet. Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän ei ole mitään velkaa Formanin viisi Oscaria voittaneelle menestyselokuvalle.

Valittu lähestymiskulma on johtanut kuitenkin dramaturgisiin ongelmiin. Vaikka Kukkonen samassa, Sanna Vilkmanin Ylen verkkolehteen tekemässä haastattelussa puhuu vallan väärinkäytöstä, siviilirohkeudesta ja solidaarisuudesta, Ryhmäteatterin Randle P. McMurphy on luuseri jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Toki myös se on osuva kuva tämän päivän todellisuudesta. Jokainen vastarintaa ryhtyvä on jo lähtökohtaisesti tuomittu häviämään.

Hyvin taitava ja vahvan lavakarisman omaava Robin Svartström näyttelee tapansa mukaan upeasti. Silti näytelmä ei ennen väliaikaa noussut oikein siivilleen. Meitä tavallisia hulluja, omien pelkojen ja tietämättömyyden noidankehään juuttuneita näytelleet Tiia Louste professori Hardingin roolissa, Samuli Niittymäki Billy Bibbittinä, Amira Khalifa Scanlonina, Mikko Penttilä Cheswickinä, Tommi Eronen Martinina jäivät jotenkin varjoon. Repliikkien koukut eivät tarttuneet korvaan.

Keseyn romaanissa ja siitä tuoreeltaan näytelmäsovituksen tehneen Dale Wassermanin dramaturgiassa yhteiskunta näyttää hullujenhuoneelta, jossa jokainen sen asukas yrittää täyttää harhaisia kuvitelmiaan onnellisesta elämästä.

Tarinan rakenteen kannalta tällaisella, maanpäällisellä helvetillä pitää olla myös vastakohtansa, maanpäällinen paratiisi. Keseyn romaanissa tämä paratiisi sijoitetaan heimoyhteiskuntaan, jossa omistusoikeus ei ole yksilöillä, vaan yhteisöllä.

Päällikkö Bromdenia näyttelevällä Robert Kockilla on kokoa ja näköä tähän rooliin. Kirjan dramatisoinut Wasserman sijoitti kuvaukset tästä menetetystä paratiisista Bromdenin roolihahmon pitämiin monologeihin. Ainakaan ryhmäteatterin esityksessä tämä dramaturginen ratkaisu ei toiminut kovin hyvin.

Ryhmäteatterin näytelmän skenografia on laatutyötä. Varsinkin Jussi Kärkkäisen suunnittelema äänimaailma antoi oman sävynsä koko esitykselle. Rikkoutuneiden tai rikkoutumassa olevien loisteputkien räpsähdykset ovat rappeutuvan hyvinvointiyhteiskunnan ääniä.

Yksi lensi yli käenpesän. Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri.

Ken Keseyn romaanin dramatisointi Dale Wasserman.

Suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Juha Kukkonen, lavastus Janne Siltavuori, puvut Ninja Pasanen, maskeeraus Ari Haapaniemi, valot Ville Mäkelä, ääni Jussi Kärkkäinen.

Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Amira Khalifa, Mikko Penttilä, Tommi Eronen, Wanda Dubiel, Jutta Järvinen, Alex Anton.