Jari Juutisen näytelmä Minä olen Adolf Eichmann on ajankohtaisempi kuin koskaan

 

Minä olen Adolf Eichmann, 2015, AdAstra-teatteri, Jyväskylä. Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen
Ad Astran natsijohtajat sonnustautuivat puna-armeijan koppalakkeihin. Vaikka puvustusratkaisu perustuu todennäköisesti resurssien niukkuuteen, se kuvasi myös hyvin sitä, miten kommunismi ja fasismi ovat poliittisina liikeinä toistensa peilikuvia. Kuvassa Mari Sippola, Pekka Ahonen, Maija Lehtoranta ja Kaisa Nissi. Kuva Hanna-Kaisa Hämäläinen/Ad Astra

Minä olen Adolf Eichmann kantaesitettiin Lahdessa Teatteri Vanhan Jukon näyttämöllä vuona 2005 Jari Juutisen omana ohjauksena. Tulessaan teatterinjohtajaksi Lappeenrantaa Juutinen ohjasi tulijaisina näytelmän kaupunginteatterille.

Sen jälkeen Juutisen näytelmä on käännetty ainakin ranskaksi ja Luxemburgilainen Centaure-teatteri esitti sitä lukudraamana Avignonin kansainvälisillä teatterifestivaaleilla.

Suomalaiset ammattiteatterit eivät ole tietääkseni Lappeenrannan kaupunginteatterin jälkeen tarttuneet Juutisen näytelmään. Se on tavallaan ymmärrettävää – satiiri on vaikea laji varsinkin suomalaisille teatterintekijöille. Juutinen on itse epäillyt, että niin kutsuttu natsikortti oli syynä siihen, ettei Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys kelvannut esimerkiksi Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Teatterin harrastajat ovat tarttuneet sitäkin innostuneemmin Juutisen näytelmään. Sitä ovat esittäneet ainakin Porin ylioppilasteatteri, helsinkiläinen Teatteri Kultsa, Jämsänkosken J + J teatteri ja jyväskyläläinen Ad Astra teatteri, jonka esitys on tekijöiden mukaan niin suuri hitti viime keväänä, että esityksiä on päätetty jatkaa myös syksyllä.

Jyväskyläläiset toivat esityksensä myös Tampereen Teatterikesän off-ohjelmistoon.

Ad Astra on harrastajateatteri, jonka jäsenet eivät pelkää tarttua todella vaativiin teksteihin. Sen näkee, kun katsoo teatterin verkkosivuilta, mitä teatterin tekijät ovat viime vuosina duunanneet.

Samalla ennakkoluulottomuudella ohjaaja Erika Hast on ryhmineen käynyt käsiksi Juutisen näytelmään.

Hast on sovituksessaan pelkistänyt Juutisen tekstistä joitakin rönsyjä. Tiivistäminen ei tällä kertaa parantanut lopputulosta. Tekijöiltä on tavallaan hukkunut se puoli näytelmästä, johon Juutinen viittaa näytelmänsä alkuperäisen nimen peräkaneetilla. Juutiselle teksti ei ole vain näytelmä Adolf Eichmannista, vaan tämä analyysi inhimillisen pahuuden arkipäiväisyydestä on tai ainakin oli hänelle myös totuus Suomesta.

Tässä mielessä Juutisen näytelmän ydinsanoma taitaa olla vielä ajankohtaisempi kuin 10 vuotta sitten.

Juutisen näytelmän ydin inhimillisen pahuuden arkipäiväisyydestä on kuitenkin tallella. Juutinen ei demonisoi holokaustin toteuttaneita natseja. Kansanmurhan toteuttajat eivät olleet jostain helvetin esikartanosta maan pinnalle putkahtaneita hirviöitä vaan ihan tavallisia ihmisiä.

Tätä tosiasiaa meidän on vaikea hyväksyä. Se aiheuttaa meissä voimakkaan torjunnan.

Katsojan pitää siinä missä näytelmän tekijöidenkin on täytynyt kysyä itseltään, saako miljoonia uhreja vaatineelle kansanmurhalle nauraa? Ei saa, mutta viileän analyysin ohella oikeastaan vain satiiri on taiteen keinoista ainoa, jolla tämän kansanmurhan tekijät voi kohdata.

Me emme ole syyllisiä menneisiin hirmutekoihin, mutta olemme sitäkin syyllisempiä pelkuruuteen, jos ummistamme silmämme siltä, mitä juuri nyt maailmassa ja Suomessa tapahtuu. Perussuomalaiset puolueena otteeseensa kaapanneen suomalaisen äärioikeiston rivimiesten, näiden jokamies eichmannien, arkipäiväinen tyhmyys ja änkyröinti verkossa näyttävät meistä naurettavilta, mutta se ei tee heistä yhtään vähemmän vaarallisia.

Tämän kollektiivisen typeryyden takana on älykkäästi ja taitavasti johdettu poliittinen liike. Epävarmoissa yhteiskunnallisissa oloissa tällainen taitavasti ruokittu tyhmyys myös tarttuu kuin ruttotauti. Satiiri on älyn leikkiä, joka vapauttaa meidät pelosta toimimaan.

Jyväskyläläisten esityksessä oli paljon sitä vapautunutta energiaa, joka nostaa teatterin harrastajien esitykset siivilleen.

Esityksen kivijalka oli nimiroolin näytelleen Petteri Olkinuoran todella hieno roolityö. Olkinuoran Eichmann on omasta elämästään jollakin tavalla syrjäytynyt jokamies, jota kohtaan me katsojat tunsimme vaistomaisesti jonkinlaista säälinsekaista myötätuntoa.

En tiedä, onko Juutinen lukenut Hannah Arendtin kirjaa Eichmann in Jerusalem. Todennäköisesti on, sillä ajatus, jolla Juutinen käsitykse pahuuden arkipäiväisyydestä ja banaalisuudesta kulkevat samoja latuja.

Filosofina politiikan teorian tutkijana viime vuosisadan merkittävimpiin ajattelijoihin kuulunut Arendt seurasi Eichmannin oikeudenkäyntiä Jerusalemissa paikan päällä ja kirjoitti siitä raportin The New Yorker – lehteen. Raportista nousi valtava kohu. Arendtia syytettiin natsien hirmutekojen ymmärtämisestä ja hänelle satoi tappouhkauksia.

Hieman sama kohtalo näyttää olevan Juutisella.

Arendt oivalsi ensimmäisten joukossa, että fasismi ja kommunismi ovat ideologioina toistensa peilikuvia. Vaikka ne ideologisesti eroavat kuin yö ja yö, poliittiset käytännöt ovat samasta puusta veistettyjä.

Se ratkaisee. Punaiset liput ja mustat liput, hakaristit ja sirpit ovat vain politiikan rekvisiittaan. Totalitarismin helvettiin meitä ajaa yhteiskunnallinen ilmapiiri, jossa on vain yksi totuus, jolle ei ole olemassa vaihtoehtoja.

Kuulostaako tutulta?

Äitejä ja tyttäriä, sisaria ja sinkkunaisia

Johanna Thydell I TAKET LYSER STJÄRNORNA I rollerna: Leena Uotila, Marika Parkkomäki, Iida Kuningas, Lidia Bäck, Jessica Grabowsky, Jan-Christian Söderholm, Hanna Raiskinmäki Regi och dramatisering: Milja Sarkola  Scenografi: Kaisa Rasila Dräkter: Monika Hartl  Ljus: Heikki Paasonen Premiär 27.9.2012 på Lilla Teatern På bilden: Marika Parkkomäki och Iida Kuningas Photo © Stefan Bremer
Iida Kuningas (oik.) näyttelee Kattona tähtitaivaan 13-vuotiasta Jennaa ja Marika Parkkomäki (vas.) hänen syöpään kuolevaa äitiään. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Tampereen teatterikesässä on viikon ajan eri esityksissä kuvattu naisten välisiä suhteita.

Lilla Teaternin Kattona tähtitaivas on näistä esityksistä puhuttanut ja ehkä itkettänytkin eniten festivaalin yleisöä. Johanna Thydellin kirjaan perustuva esitys on koskettava kuvaus varhaisnuorten maailmasta. Tarinan keskiössä ovat ne kaksi suurta elämän peruskysymystä, jotka tuossa elämänvaiheessa alkavat toden teolla askarruttaa nuoren mieltä, seksuaalisuus ja kuolema.

Milja Sarkolan dramatisointi ja ohjaus edustavat todella hyvin tehtyä lastenteatteria varhaisnuorille. Jäin ihmettelemään, mikseivät Helsingin kaupunginteatteri ja Tampereen teatterikesä ole tarmokkaasti markkinoineet esitystä sen oikealle kohderyhmälle?

Näytelmän pääroolin näyttelevä Iida Kuningas ja muut esityksen nuoret näyttelijät toki muistavat hyvin vielä oman kehonsa kautta, millaista oli elää tätä herkkää elämänvaihetta.

Täysin yli 20-vuotias aikuinen ei silti enää pysty sovittautuman 13-vuotiaan lapsen vaateisiin. Näyttelijätyö oli tarkkaa, mutta kohtausten riehakkuus löi välillä yli. Myös samanlaisina yhä uudestaan toistuvat pienet eleet saivat kohtaukset näyttämään välillä hieman pinnallisilta.

Mutta näin lastenteatteria on tapana meillä tehdä. Aikuista tai leikki-ikäisen lapsen eläytymistä se, että aikuinen näyttelee lasta, ei häiritse. Mutta saattaa  olla, että 13-vuotiaan silmissä kaikki ei ole ihan niin coolia hyvässä mielessä. Kaikkitietävä varhaisnuori voi hyvinkin pitää näytelmän roolisuorituksia ”hieman naiiveina”.

Sarkolan ohjaus on kevyen ilmava. Kohtauksesta toiseen mentiin esimerkillisen vaivattomasti. Koulupihalta siirryttiin näytelmän Jennan kotiin viettämään syöpää sairastavan äidin viimeistä joulua vain vetämällä tonttulakit päähän.

Jäin miettimään, miten koskettavan version näytelmästä saisi irti esimerkiksi Imatralla toimiva Irti-teatteri, jos näytelmän lapsiroolit miehitettäisiin oikeasti 12–15 –vuotiailla harrastajanäyttelijöillä.

Helene,+lehdistökuva3_Photo+by+Jussi+Leinonen
Helene on monologinäytelmä, jossa Helene Schjerfbeckiä näyttelee Helka Periaho. Kuva Jussi Leinonen

Äitiin sidottu lahjakas tytär

Rovaniemeläisen Teatteri Aurore B:n esityksen Helene keskiöön nousi äidin ja tyttären suhde. Aino Piirolan dramatisoima monologinäytelmä perustuu Rakel Liehun Helene Schjerfbeckistä kirjoittamaan kirjaan.

Jos uskomme Liehua, ja miksi emme uskoisi, Schjerfbeck oli niin sanottu sidottu lapsi. Hän pääsi irti äitinsä henkisestä otteesta vasta tämän kuoleman jälkeen.

Vielä viime vuosisadalla naimattoman tyttären piti elää lapsuudenkodissaan äitinsä tukena ja piikana. Eikä tämä ole kovin tavatonta nykyisinkään.

Vaikka Schjerfbeckin merkitys ja työ taiteilijana jäävät tällaisessa kirjailijan luomassa fiktiivisessä henkien taistossa pakostakin toissijaiseen asemaan, Helene on kiinnostava.

En kuitenkaan pitänyt Tuula Väisäsen ohjauksesta enkä monologin esittäneen Helka Periahon tulkinnasta. Toisto ja liioittelu ovat toki molemmat teatteri-ilmaisun ydin aluetta, mutta liika on aina liikaa. Periaho toisti ja liioitteli synnynnäisestä lonkkaviasta kärsineen Schjerfbeckin vaivoja tavalla, joka oli viedä koko esityksen tämän tästä tahattoman komiikan puolelle.

Kun henki on todella vahva, teatterissakin kannattaisi ehkä jättää se fyysinen esittäminen vähän vähemmälle.

harmony
Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo laulavat Harmony Sistersien tunnetuimpia hittejä näytelmässä. Taustalla esityksen kapellimestari Marko Puro. Kuva Aki Loponen/Riihimäen Teatteri

Valtosen sisaruksista tehty musiikkinäytelmä kulkee tuttuja latuja

Riihimäen Teatterin Harmony Sisters – Kolmannen valtakunnan sisaret oli sitä, mitä lappeenrantalaisen teatteriyleisön mieli halajaa. Harmony Sisters on Suomen historiaan tunnettujen henkilöiden kautta kiinnittyvä tarina, joka on toteutettu suomalaisen musiikkiteatterin perinteisellä ja hyväksi koetulla kaavalla.

Elina Snickerin musiikkinäytelmä kertoo Valtosen sisarusten muodostaman trion vaiheista 1920- luvulta sotien jälkeisiin vuosiin ja siinä esitetään trion tunnetumpia lauluja.

En erityisesti lämpene lajityypille. Markku Arokannon ja Saana Lavasteen yhdessä tekemä ohjaus ja toteutus erosivat kuitenkin monessa suhteessa edukseen suomalaisesta keskivertomusikaalista.

Riihimäen Teatterin resurssit ovat varmasti niukkaakin niukemmat. Tai ainakin Arokanto, Lavaste ja esityksen lavastanut Jonna Kuittinen olivat kompensoineet työryhmineen rahan niukkuutta tuhlaamalla esityksen ylöspanoon luovuutta ja mielikuvitusta.

Kun esityksen kapellimestari Marko Puro ja näyttelijät Pia Piltz, Maija Siljander ja Petriikka Pohjanheimo selvisivät hienost lauluista, joilla Valtosen sisarten trio nousi maineeseen, esityksestä kasvoi todella raikas kokonaisuus. Siinä oli sellaista kotikutoista lämpöä ja lumoa.

Huippulahjakkaiden sisarusten piti valloittaa Amerikka, mutta toinen maailmansota ja politiikka tekivät heistä kansainvälisiä tähtiä Hitlerin natsi-Saksassa. Siinä tragediaa kerrakseen.

Teatterikesän tämänvuotiseen naisten viikon tematiikaan Snickerin näytelmä sopi hyvin. Sisarusten voimakastahtoinen äiti tuki tyttäriään kaikin tavoin omasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta.

koncert_zyczen_proba_fot_schubert12_Photo by Klaudyna Schubert
Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on yhä ajankohtainen. Kuvassa tämän sanattoman monologin näyttelijä Danuta Stenka. Kuva Klaudyna Schubert

Niin yksin olet sinä ihminen kaikkien tavaroidesi keskellä

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin klassikkonäytelmä Request Concert on kestänyt aikaa. Vuonna 1973 kantaesitetty sanaton näytelmä ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan, päinvastoin. Suomessa yli 40 prosenttia kaikista kotitalouksista on jo yhden ihmisen kotitalouksia.

Request Concert oli Latviassa syntyneen maailmankansalaisen Yana Rossin toinen ohjaus tämän vuoden Tampereen teatterikesässä. Rossin puolalaiselle Teatr Łaźnia Nowa -teatterille ohjaama näytelmä kuvaa yksin asuvan naisen koti-iltaa työpäivän jälkeen.

Naista esittänyt Danuta Stenka ei sanonut sanaakaan koko esityksen aikana. Ainoa ihmisääni esityksessä kuului naisen radiosta, jossa ”entisten nuorten sävellahjan” toimittaja luki puolan kielellä radion kuuntelijoiden kirjeitä.

Vaikka esityksessä ei sanota sanaakaan, se tihenee puolessa toista tunnissa traagiseksi yksinäisyyden kuvaukseksi.

Jos hiuksia aletaan halkoa, Request Concert ei oikeastaan ole teatteria vaan performanssia.  Tekijät eivät pyri vain vuorovaikutukseen yleisönsä kanssa, vaan yleisö on osa esitystä.

Kuvataiteen piirissä syntyneen performanssin ja teatterin raja on tietenkin kuin veteen piirretty viiva. Performanssissa kuitenkin korostuu vielä teatteriakin enemmän se, miten yleisö näkemäänsä ja kokemaansa reagoi. Hyvä, tuore esimerkki tästä on Beata Linnen Helsingin Street Level -tapahtumassa perjantaina Musiikkitalon edustalla toteuttama performanssi.

Teatterikesän esityksessä näyttämö, yksin asuvan naisen koti oli pystytetty keskelle Nätyn Teatterimontun näyttämöä ja esitystä seurattiin näyttämön ympärillä seisten. Me katsojat saimme myös liikkua vapaasti esityksen ympärillä ja valita paikkamme yhä uudestaan.

Jo se, miten ihmiset ottivat etäisyyttä Danuta Stenkaan ja hänen ”kotiinsa” olisi varmasti hyvä psykologisen tai sosiologisen väitöskirjatutkimuksen aihe.

 

Teatteri antaa välineitä käsitellä kipeitä aiheita eläytymisen kautta

koulun
Janne Kinnunen ja Matias Nieminen näytelmän kohtauksessa, jossa yleisö haastetaan ottamaan kantaa. Kuva Ia Samoil/Kaupungin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin ja Vaara kollektiivin esitystä Tänään koulun jälkeen on näytelty kymmenissä Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan koulussa. Esityksen suosio kertoo omaa kieltään siitä, miten hyviä välineitä teatteri antaa todella vaikeiden aiheiden käsittelyyn eläytymisen kautta.

Kuten näytelmän nimestä voi päätellä, Janne Kinnusen ja Eino Saaren näytelmä kertoo koulukiusaamisesta ja sen seurauksista.

Näytelmä pohjautuu Kinnusen omiin muistoihin kiusaamisesta. Perheen muuton jälkeen, Kinnunen joutui alakoulussa vuosia jatkuneen väkivaltaisen kiusaamisen uhriksi. Tänään koulun jälkeen on pienen alakoululaisen selviytymistarina.

Tampereen teatterikesän esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa Kinnunen kertoi, että hän oli kokonaan unohtanut tämän kiusaamisen vuosiksi. Lapsuuden rankat kokemukset palasivat mieleen vasta aikuisena Teatterikorkeakoulun opiskelijana erään mielikuvaharjoituksen aikana.

Näin meidän mielemme toimii.

Tarina kertoo Kinnusen omista lapsuudenkokemuksista. Tämän päivän koulumaailmaan näytelmän teksti on päivitetty ottamalla mukaan suoria lainauksia niistä karkeuksista, joita kiusaavat lapset ja nuoret syytävät sosiaalisessa mediassa uhriensa päälle.

Kinnunen ja esityksen ohjannut Saari ovat mitoittaneet esityksen koulutunnin mittaiseksi. Itse näytelmä kestää puoli tuntia ja sen jälkeen aikaa on varattu keskusteluun.

Esityksen kolmas tukijalka oli hyvän käsikirjoituksen ja napakan ohjauksen ohella Matias Niemisen äänisuunnittelu. Nieminen soitti esityksen musiikin ja myös näytteli osa näytelmän esityksen rooleista.

Dialogiin katsojat haastettiin tekijöiden kanssa jo näytelmän aikana. Ensin yleisölle jaettiin paperitolloja ja meitä vaadittiin heittämään niillä kiusauksen uhria kohtauksessa näytellyttä Niemistä.

Tämän jälkeen kiusaajaa näytellyt Kinnunen teippasi Niemisen ilmastointiteipillä kiinni tuoliin ja otti esiin nitoja, jonka työnsi vasten Niemisen päätä.

Tässä vaiheessa Tampereen teatterikesän yleisö vaati häntä moniäänisesti lopettamaan.  Kinnusen mukaan näin on käynyt myös kouluissa pidetyissä esityksissä. Paperitollojen heittelystä ei kukaan ole vielä tähän mennessä kieltäytynyt.

Tänään koulun jälkeen on kapsäkkiteatteria. Ensemble mahtuu ihan hyvin yhteen henkilöautoon.

Tänään koulun jälkeen on näytelmä, jota myös Etelä-Karjalan teatterin harrastajien kannattaa tutkiskella sillä silmällä. Tampereen teatterikesän katsomossa oli paljon opettajia. Ongelma on akuutti. Tällaiselle teatterille on kysyntää.

 

 

 

 

Mahtibileet Pietarissa

timo wright
Tampereen teatterikesän esityksessä kuvassa olevan Elina Pirisen tilalla tanssi Vera Tegelman, taka-alalla Kati Korosuo. Kuva TimoWright/Zodiak

Suomessa tehdään todella upeita tanssiteoksia – niihin rakastumisen voi aloittaa vaikka Zodiakin Personal symphonic momentista.

Tampereen teatterikesän ohjelmistosta on kuitenkin aina löytynyt ainakin yksi todellinen helmi. Vaikka viikkoa on vielä jäljellä, olen varma, että tällä kertaa tämä esitys ylitse muiden on Uuden tanssin keskuksen, Zodiakin teos Personal symphonic moment.

Koreografi Elina Pirinen vei meidät kokemaan henkilökohtaisia sinfonisia hetkiä Dmitri Šostakovitšin seitsemännen sinfonian kanssa. Eikä esityksen ympärillä soinut mikä tahansa taltiointi tästä myös Leningrad-sinfoniana tunnetusta sinfoniasta, vaan vuonna 1988 tehdyllä äänitteellä soittaa Leningradin filharmonikot Mariss Jansonsin johdolla.

Sinfonia soitettiin esityksestä alusta loppuun. Sinfonian ensimmäinen osa ehti soida loppuun pimennetyssä salissa ennen kuin näyttämöllä tapahtui mitään. Pitkä johdanto toimi hienosti. Pirinen halusi varmaan herättää meidät, antaa meille aikaa huomata, miten Šostakovitšin musiikki kuin itsestään avaa aivojen assosiaatioalueet.

Minun kaltaiseeni, 50-luvulla syntyneeseen ulottuu vielä toisen maailmansodan pitkä ja synkkä varjo. 80-luvulla syntynyt Pirinen ja hänen vielä nuoremmat tanssijansa eivät varmasti ole koskaan edes käyneet Leningrad-nimisessä kaupungissa.

Silti koreografian hieno aloitus, hidas liike joka toi tanssijat esiin teatterisavun keskeltä, näyttämön valaistuksen vähitellen kirkastuessa oli veistoksellinen ja se piti minut vielä hetken pitkän alkusoiton mielikuvissa.

Sen jälkeen Leningrad muuttui Pietariksi ja Pietari on tietenkin biletys kaupunki vailla vertaa siinä missä Pariisi, Lontoo, Berliini tai New York.

Tekijöiden mukaan työryhmä on luonut primitiivisiä ja älyllisiä sinfonisia hetkiä muun muassa rauhasta, ylilyömisestä, lohdusta, kiihottamisesta, idiotismista, palvelemisesta, erotiikasta, häpeästä, säälistä, banalisoinnista, orjuutuksesta, vaarasta ja sentimentaalisuudesta.

Esityksen liikekeli on epäilemättä syntynyt improvisaation kautta. Niiden luomat tunnetilat oli helppo tunnistaa kaupunkikulttuurille yhteisestä kuvastosta.

Minusta Pirinen käyttää koreografina liikkeen ja tilan ohella mestarillisesti myös aikaa yhtenä kokonaisuuden elementtinä. Pysäyttämällä liike katsojan huomio kiinnitettiin tästä suurkaupungin ihmisvilinästä johonkin yksityiskohtaan. Illuusio tekijöiden yleisön välisestä vuoropuhelusta oli voimakas.

Esityksessä tanssivat Kati Korosuo, Katja Sallinen ja Vera Tegelman.

Lopputulos, upea esitys on varsin suuren työryhmän yhteisten ponnistelujen tulos.

Pauli Riikonen antoi äänisuunnittelijana Šostakovitšin musiikin volyymin nousta oikeisiin mittoihin.

Heikki Paasosen ja Tomi Humaliston valosuunnittelussa tehoja puolestaan lisättiin esityksen edetessä aina lopun huikeaksi valoshow’ksi asti.

 

Saako sen sanoa ääneen, että oma äiti on seinähullu hirviö?

Traumaruumis_7
Seidi Haarla näyttelee monologinäytelmässä Traumaruumis äitiään, isäänsä Teuri Haarlaa sekä itseään. Kuva Heiki Heinonen/TaiK

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun produktio Traumaruumis on toimittajan kannalta ammattieettisesti vaikea pala. Voiko tunnistettavan henkilön mielisairaudesta kertoa julkisuudessa, vaikka kyseinen henkilö on vielä erikseen ilmaissut, ettei hän sitä halua?

Lain ja journalistien omien eettisten ohjeiden antama vastaus tähän kysymykseen on varsin yksiselitteinen, ei saa, ellei tällä tiedolla ole huomattavaa yhteiskunnallista merkitystä.

Näyttelijä Seidi Haarlan ja ohjaaja Ruusu Haarlan Traumaruumis kertoo heidän äitinsä mielisairaudesta ja sen aiheuttamasta perhetragediasta.

Traumaruumis voidaan kai määritellä dokumenttiteatteriksi. Se ei ole kuitenkaan dokumentti äidin mielisairaudesta, vaan esitys kertoo siitä, miten sisarukset muistavat traumaattisen lapsuutensa tapahtumia aikuistuttuaan. Traumaruumis on tämän eheytymisprosessin kuvaus.

Ruusu Haarlan ohjaamassa ja sisarusten yhdessä kirjoittamassa näytelmässä Seidi Haarla esittää pitkissä monologeissa vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä, ympäristötaiteilija Teuri Haarlaa ja itseään. Osa tekstistä perustuu Seidin ja Ruusun äitinsä ja isänsä kanssa produktion aikana käymiin keskusteluihin, osa sisarusten omiin lapsuudenmuistoihin.

Osa kohtauksista on toteutettu videon avulla. Mukana on myös yksi sisaruksista alle kouluikäisinä kuvattu video, jossa tytöt leikkivän sijaiskodissa. Seidi osoitti kuvasta kolmipyörällä tarmokkaasti polkevaa tyttöä ja kertoi, että hänellä ei ole mitään muistoja tuosta lapsesta, vaikka hän tietää, että hän on itse tuo videolla esiintyvä tyttö kuusivuotiaana.

Näin meidän muistimme toimii. Meidän elämänhistoriamme, siis oman minuuden kokemisen ja puhtaan fiktion välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Me voimme yrittää dokumentoida omaa elämäämme valokuvien, videoiden, päiväkirjamerkintöjen, koulutodistusten ja muiden virallisten asiakirjojen avulla, mutta muistot näihin todellisiin tapahtumiin liittyvistä motiiveista ja tunteista meidän pitää keksiä yhä uudelle.

Meidän muistimme ja siten myös muistomme on elävä orgaaninen prosessi. Se on jatkuvassa muutoksen tilassa. Me keksimme oman minuutemme rakennusaineet yhä uudelleen ja järjissään eli täysjärkisten kirjoissa meidät pitää vain jatkuva vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

On helppo ymmärtää, miten traumatisoivaa lapsen kannalta on se, jos tämä tässä elämänvaiheessa ylivoimaisesti merkittävin toinen ihminen ei ole järjissään.

Esityksen toinen kulminaatio piste oli kohtauksessa, jossa Seidi kertoi omasta sairastumisestaan, sairaalahoitoa vaatineesta psyykkisestä romahduksesta.

Tästä nollapisteestä alkoi ehkä myös Seidin ja hänen sisarensa psyykkinen eheytyminen lapsuuden traumoista. Tämä prosessi on ilmiselvästi vielä myös pahasti kesken.  Esitys päättyi kohtaukseen, jossa sisarukset yhdessä vakuuttivat fläppitaululle kirjoitetussa tekstissä, ettei minkäänlainen sovinto äidin kanssa voi koskaan tulla kysymykseen.

Itse olin esityksen aikana ja olen vielä nytkin hämmentynyt siitä, miten vahvan torjunnan se minussa herätti. Oma kykyni samaistua ja tuntea empatiaa tuntui valuneen Teatteri Telakan katsomosta ainakin pari kerrosta alemmaksi, Tampereen teatterikesän esityksessä

Haarlat ovat tehneet esityksen hyvin henkilökohtaisesta, arkaluonteisesta ja hyvin kipeästä aiheesta. Myös se on päivänselvää, että merkittävämpään aiheeseen sisarukset eivät taiteilijoina olisi voineet tarttua. Meidän kaikkien isät ja äidit eivät ole olleet tai ole hulluja, alkoholisteja, narkomaaneja, tunnekylmiä uraohjuksia tai väkivaltaisia narsisteja. Epätäydellisiä he kaikki ja me kaikki olemme olleet ja olemme edelleen kaikki tyyni.

Aiheen merkittävyys antaa tietenkin yhden vastauksen kysymykseen, joka minun piti tehdä itselleni tämän jutun alussa. Jos oman tai itselle läheisen ihmisen hulluuden aiheuttamaa tuskaa ei saisi millään tavalla käsitellä julkisuudessa, merkittävää osaa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista ei olisi koskaan kirjoitettu, maalaustaiteen mestariteoksia maalattu, eikä musiikkia sävelletty.

Jäin kuitenkin miettimään tekijöiden motiiveja. Mikseivät he käyttäneet enemmän hyväkseen niitä keinoja, joita heillä on taiteilijoina? Miksi minut katsojana jätettiin täysin sivullisena, sillä siltä minusta koko ajan tuntui, tirkistelijän asemaan?

 

 

 

 

 

Seksuaalisen halun näyttämöllä

Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.
Elena Leeve, Lotta Kaihua, Iida Kuningas ja Sanna-Kaisa Palo näyttelivät upeasti Q-teatterin esityksessä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri.

Q-teatterin Jotain toista – henkilökohtaisen halun historia oli vapauttava teatterielämys. Me emme ole ensisijaisesti miehiä tai naisia, vaan ihmisiä myös silloin, kun oikein vimmatusti panettaa.

Ohjaaja-dramaturgi Milja Sarkola ansaitsee mitalin tasa-arvon edistämisestä ja ihmisten seksuaalista suuntautumista koskevien ennakkoluulojen hälventämisestä.

Sarkola todistaa näytelmällään rohkeasti sen, että se mikä on yksityistä ja intiimiä voi samalla olla näin esitettynä myös jotakin hyvin merkityksellistä ja yleispätevää.

Näin tehdään taidetta.

Parisuhteen solmiminen ja ylläpito on aina yhtä konstikasta. Tätä vaikeuskerrointa ei ilmeisesti pienennä yhtään se, että naisen seksuaalinen halu kohdistuu toiseen naiseen. Naisparin pitää ilmeisesti käydä läpi kaikki ne samat vaikeudet, joita heteropareillakin on.

Ihastuminen, rakastuminen tai edes vuosien myötä syntynyt syvä kiintymys eivät aina kulje käsi kädessä yksilön seksuaalisten fantasioiden kanssa. Edes se, että nainen tuntee oman kehonsa ja tunnistaa omat seksuaaliset halunsa ei auta välttämättä tunnistamaan toisen naisen tarpeita ja haluja.

Tähän varmasti viittaa myös näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Me olemme kaikki haluinemme ainutkertaisia yksilöitä, mutta kyllä tavassa, jolla naiset ja miehet ilmentävät ja toteuttavat haluaan ilmenee myös jollakin yleisellä tasolla eroja. Itse asiassa Sarkola aloittaa näytelmänsä kohtauksella, joka hyvin kuvaa ainakin yhtä näistä eroista.

Ensimmäisessä kohtauksessa nainen kertoo rakastetulleen, miten hän haluaisi toteuttaa tähän kohdistuvaa haluaan. Hän kuvailee hyvin konkreettisin arkikielen sanoin, miten haluaisi hyväillä tämän ihastuksensa kohteen jalkoväliä.

Sarkola käyttää kohtauksessa viisaasti englannin kieltä. Suomenkieliset rivoudet pudottaisivat todennäköisesti ainakin osan esityksen katsojista kärryiltä heti kättelyssä. Mutta sama toimii varmasti myös suomen kielellä:  kun sanottava lähtee pakottavasta tunteesta, rivoudet muuttuvat runoudeksi.

Miehen halua Sarkola kuvaa osuvasti karussa kohtauksessa, jossa näytelmän minäkertoja kokee 19-vuotiaana teatteriopiskelijana yhden yön jutun ihailemansa miesnäyttelijän kanssa. Aktin aikana mies kääntää tytön vatsalleen ja työntää lupia kyselemättä peniksensä tämän peräaukkoon.

Lähes kaikkien miesten seksuaaliseen haluun liittyy voimakkaita fantasioita penetraatiosta, tai näin ainakin itse miehenä kuvittelen asioiden olevan. Alkukantainen halu työntää penis yhä uusiin ”naaraisiin” on niin voimakas, että se voi johtaa jopa näin brutaaleihin ja egoistisiin tekoihin.

Tarinan mies käyttäytyy kuin vaippapaviaani, jolle lauman alempiarvoisten yksilöiden pitää kääntää peräpäänsä tökittäviksi osoittaakseen alemmuuttaan. Sarkola kuitenkin todistaa, etteivät naisetkaan ole tässä suhteessa mitään pulmusia. Huulia ja kieltä tarvitaan naisten välisissä suhteissa muuhunkin, kuin eroottisen puheen tuottamiseen.

Q-teatterin Jotain toista on teatteria teatterista. Esityksessä minäkertoja tekee ohjaajana työryhmänsä kanssa näytelmää naisen seksuaalisesta halusta. Dramaturgisen ratkaisun avulla Sarkola onnistuu analysoimaan terävästi seksuaalisuuden ja vallan suhdetta.

Asemaan tai henkiseen johtajuuteen perustuva valta lisää yksilön mahdollisuuksia toteuttaa omia seksuaalisia halujaan. Tällaisia pelejä pelataan kaikissa työyhteisöissä, mutta varmasti juuri teatterissa, jossa ihan tarkoituksella haetaan fyysisen läsnäolon ja tunneskaalan rajoja, myös oma seksuaalisuus korostuu.

Rakastuminen ja intohimo ovat luovaa työtä tekevälle ihmiselle parasta mahdollista huumetta, joka hakkaa viisi nolla kaikki tavanomaiset pullosta tai purkista nautittavat piristeet. Sarkola pohtii työryhmineen terävästi sitä, missä kulkee rakkauden ja hyväksikäytön raja? Helppoja vastauksia tähän kysymykseen ei ole.

Sarkola vakuutti ainakin minut siitä, ettei yksilön seksuaalisella suuntautumisella ole merkitystä sen kannalta, miten näitä meidän seksuaalisuuteemme oleellisesti liittyviä ihmissuhdepelejä pelataan. Tällä pelillä on myös nimi, sitä sanotaan elämäksi.

Ida Kuningas, Lotta Kaihua, Elena Leeve, Sanna-Kaisa Palo ja Emmi Parviainen näyttelivät tarinan naisroolit upeasti. Sarkola on sekoittanut tavanomaista roolijakoa niin, että neljä heistä näyttelee kukin vuorollaan sekä tarinan minäkertojaa että hänen ihastuksensa kohteita. Parviainen näyttelee kertojan puolisoa. Ratkaisu alleviivaa kauniisti sitä, tämän pitkään jatkuneen parisuhteen erityisluonnetta ja merkitystä tarinan kertojan elämässä.

Tommi Korpela tulkitsi näytelmän kaikki miesroolit. Miehen bravuureihin kuului haluproduktion tuottavan teatterin teatterinjohtajan rooli. Hahmo oli ilmeisen tunnistettava, koska teatterikesän esityksessä Tampereen Teatterin katsomossa istuneet näyttelijät ja muut teatterin ammattilaiset suorastaan räjähtivät nauruun sen aikana.

Vaikka Sarkola käsittelee näytelmässään elämän peruskysymyksiä, niitä kaikkein tärkeimpiä, ilman kiertelyä, esityksen toteutus oli ilmavan kevyt. Esitys oli ajoittain myös aivan hulvattoman hauska, vaikka en ihan kaikkia teatterin tekemiseen liittyviä sisäpiirin vitsejä ymmärtänyt.

 

 

 

 

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

 

Eli Ingvarsson, Logi Tulinius, Mathias Olsson ja Moa Silén. Kuva Micke Sandström/Uppsala Stadsteatern
Eli Ingvarsson, Logi Tulinius, Mathias Olsson ja Moa Silén. Kuva Micke Sandström/Uppsala Stadsteatern

Miksi meidän on niin vaikea muuttaa elämäntapaamme? Mikä tekee meistä asuntolainan lyhennysten ja pakollisten iltapäiväkännien orjia?

Vaikka taloudellinen ja teollinen kehitys ovat lisänneet meidän mahdollisuuksiamme valita, ihmisluonto ei ole vuosisadassa muuttunut miksikään. Siksi Anton Tšehovin Vanja-eno on yhtä ajankohtainen ja merkityksellinen teksti kuin vuonna 1900, jolloin näytelmä julkaistiin.

Suurin piirtein näin ohjaaja Yana Ross kirjoittaa Uppsalan kaupunginteatterin esityksen käsiohjelmassa. Kysymys on siis siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei? Ei siis ihme, että yhä uudet ohjaajapolvet ovat tarttuneet Tšehovin tekstiin.

Ortodoksisen uskonnon ja maaorjuuden henkisessä suossa rypeneen Venäjän koulutettua sivistyneistöä edustaneella Tšehovilla oli omat epäilynsä tämän vapaan tahdon suhteen.

Ross ja dramaturgi Marie Persson Hedenius ovat aktualisoineet tämän filosofisen peruskysymyksen näytelmässä liittämällä sen luonnonsuojeluteemoihin kovia faktoja ilmastomuutoksesta ja sen seurauksista. Faktat tuodaan näyttämölle lääkäri Astroville (Yngve Dahlberg) kirjoitetussa pitkässä monologissa.

Maailma on menossa päin helvettiä. Miksi me olemme kyvyttömiä tekemään itään tämän jo lähitulevaisuudessa uhkaavan katastrofin estämiseksi?

Rossin näkemys on synkkä. Tämä tehdään selväksi jo näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Esitys alkaa näyttelijöiden soittamalla Doors yhtyeen kappaleella The End.

Rossin versiossa näytelmän tapahtumat on sijoitettu täysihoitolaan ja mikä sen paremmin symbolisoisi ruotsalaista hyvinvointivaltiota.

Tarinan mehiläiskuningatar, talon kuhnureita hunajan tavoin puoleensa vetävä professori Serebrjakovin (Gustav Levin) vaimo Jelena (Moa Silén) odottaa lasta tässä tuhoutuvassa maailmassa.

Ihailemansa professorin takia mahdollisuutensa ja elämänsä hukkaan heittänyt Vanja ei ole Rossin dramaturgiassa myötätunnon, vaan pilkan kohde.

Lääkäri Astrov edusti luonnonsuojeluaatteineen vuonna 1900 hyvin modernia ajattelua. Vuonna 2015 hän on Greenpeacea sympatisoiva vegaani, tiedostava ja läksynsä perusteellisesti lukenut tahtoihminen.

Astrov on myös Rossin tulkinnan suurin dramaturginen ongelma. Miksi tämän hyvin älykkään ja tiedostavan ihmisen tahto on noin vain Jelena Serebrjakovin ”kukkarossa”? Inhimillisen elämän itsestäänselvyyksiä on usein vaikea selittää.

Talon palvelija Ilja Telegyn (Eli Ingvarsson) ja pensionaatin pitkäaikaisvieras, karski öljymies Norja öljykentiltä, Trugve (Logi Tulinius) ovat tässä tarinassa rakastavaisia. Vähäpukeinen kaksikko on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa. He lohduttavat ja tukevat tarinan päähenkilöitä sanoilla ja fyysisellä läsnäololla.

Kyky elää ja ajatella toisin on varmasti se viimeinen oljenkorsi, johon ihmiskunta voi tarttua. Toisaalta dramaturgisen ratkaisun tarkoitus jäi minulle arvoitukseksi. Ainakin sateenkaariliikkeessä toimivat ihmiset korostavat sitä, että me kaikki olemme samanlaisia.

Maria Säkön Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa Ross korostaa, että Vanja-eno on ensisijaisesti näytelmän Sonjan tarina.

Rossin tulkinnassa rakkaudessaan pettynyt Sonja (Emelie Wallberg)  ei tartu tarinan lopussa työhön ja takaa elämän jatkuvuuden silloinkin, kun kaikki elämän kulissit ovat kaatuneet ympäriltä. Näytelmän Sonja tekee näytelmän lopussa itsemurhan.

Näytelmän ensimmäinen ja viimeinen kohtaus liittävät tarinan teemat yhteen. Viimeinen kohtaus, jossa Sonja vielä kerran yrittää murtaa rakastettuaan Astrovia ympäröivän tunteettomuuden muurin, oli upeasti toteutettu.

Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön tila otettiin haltuun Zane Pilstromin lavastuksella, jossa tila on jaettu läpinäkyvillä lasiseinillä. Samaa lavastuksellista keinoa Ross käytti jo muutama vuosi sitten ohjatessaan Kansallisteatteriin Eurydiken.

Eyrydike lumosi minut aikoinaan ehdoitta. Vanja-enossa esteettinen kokeminen vääntyi dramaturgian tematiikan pohdiskeluksi. Epätoivo ja toivottomuus ovat tunteita siinä missä rakkaus ja myötätuntokin. Teatteri on oikea paikka niiden tunnistamiseen ja tulkitsemiseen.

Toisaalta teatteri ei maailmaa pelasta. Voi jopa olla, että yksi vastaus näytelmän keskeiseen kysymykseen on juuri se, että meillä ihmisillä on ottaa maailma vastaan tunne edellä.

Luulen että Tšehov teki professori Serebrejekovin hahmossa pilaa oman aikansa auktoriteeteista. Myös Ross on säilyttänyt tämän hahmon muuttumattomana omassa tulkinnassaan. Professori on vaivojaan valittava vanha hölmö, joka luulee yhä liikoja omista mitättömistä saavutuksistaan yliopistourallaan.

Viime vuosina tämä hahmo on tullut yhä tutummaksi myös minulle, kun katson aamulla itseäni kylpyhuoneen peilistä. Silti tunsin oloni lievästi kiusaantuneeksi, kun ryhdyin osoittamaan muiden katsojien tavoin suosiotani esityksen päättyessä.