Helsingin kaupunginteatterissa suuret ikäluokat ottavat ilon irti elämästä vaikka syän märkänis – Vihainen leski ei ole vihainen, vaan kiltti tyttö loppuun asti

Helsingin Kaupunginteatteri – Vihainen leski – Ullis (Riitta Havukainen) ja hänen lapsuutensa ystävän Hellun pikkuveli (Kai Lehtinen) uudistavat ystävyytensä 60 vuoden takaa. Ulliksen lapset Marko (Heikki Sankari) ja Susanna (Sanna-June Hyde) paheksuvat äitinsä uutta elämäntapaa. Kuva Harri Hinkka/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Vihainen leski on viihdyttävä, musiikkipainotteinen farssi. Se kertoo komedian keinoin, millaista elämää suuret ikäluokat yrittävät elää seitsemänkymmenen ja kuoleman välissä.  

Osan Minna Lindgrenin samannimiseen romaaniin perustuvan tarinan terästä vei ensi-illassa kohtausten ajoitus. Osa sitä huikeasta osaamisesta, jolla teatterin todellinen hitti Pieni merenneito oli toteutettu, toimi säästöliekillä. Mummot jäivät nyt turhan usein ”pyörimään Musiikkitalon pyöröovissa”.

Henna Piirron dramatisoinnissa Lindgrenin ärräpäitä viljelevä, vihainen ironia ja sarkasmi ovat lientyneet. Lindgrenin kuvaamat absurdit tilanteet on käännetty teatteriin hyvin sopivaksi tilannekomiikaksi. Helsingin kaupunginteatterin tulkinnassa vihainen leski ei ole vihainen, mikä on oikeastaan tämän fiktiivisen henkilön kohdalla oikea tulkinta.

Näytelmän Ulla-Riitta Rauskio (Riitta Havukainen), lempinimeltään Ullis yrittää toipua kiltin tytön syndroomasta.

Ullis on sukunsa ensimmäinen ylioppilas. Hän on myös hankkinut hyvän ammatin, opiskellut hammaslääkäriksi. Hän on nainut akateemisen miehen, juristin. Hän on synnyttänyt ja kasvattanut kaksi lasta ja pitänyt avioliittonsa kulissit pystyssä, vaikka aviomies osoittautui tunnekylmäksi alkoholistiksi. Viimeiset 12 vuotta Ullis on toiminut terveytensä juoneen miehensä omaishoitajana.

Ei siis ihme, että miehensä vihdoin kuoltua Ullis potee ankaraa empatiakrapulaa, kuten Lindgren kirjassaan tämän mielentilan kuvaa.

Me emme tiedä, mitä yli seisemänkymppiset yleisesti elämästään ajattelevat. Mielipidekyselyissä heidät on yleensä rajattu otannan ulkopuolella. Monet seitsemänkympin ja kuoleman välissä elävät ovat selvästi tunnistaneet Lindgrenin kirjan Ulliksesta itsensä. Kirja on ollut myyntimenestys.

Lindgrenin romaanin voi lukea hyvin myös pamflettina siitä, millä mallilla suurten ikäluokkien elämä ja odotukset ovat 2010-luvun Suomessa. Romaani on rakennettu Ulliksen kertojaminän ympärille.  

Kirjan rakenne on ollut Piirrolle epäilemättä dramaturginen pulma. Katsojat tulkitsevat Lindgrenin kirjoittaman tarinan teatteriesityksessä moniääniseksi. Piirosen ratkaisu, kirjan pitkän monologin muuntaminen farssiksi on hyvin perusteltu tyylivalinta. Kun ihminen on täyttänyt 70 vuotta, elämä ei ole enää vakavaa, se on kuolemanvakavaa.

Tällaiseen vakavuuteen puree parhaiten karnevalistinen ote. Tätä elämänasennetta farssin suurten ikäluokkien edustajat pyrkivät elämänsä ehtoossa myös noudattamaan. Lihan pitää läiskyä vaikka sitten hotjoogan ja viagran voimalla kunnes se otetaan pois.   

Kimmo Virtanen on ohjaajana voinut tukeutua kaupunginteatterin loistaviin näyttelijöihin. Havukainen oli aivan pistämätön Ulliksen roolissa. Hyvin sisäistetyn ja tasapainoisen roolityön kruunasi Havukaisen kehon kieli, mikä ilmaisi tekemisen iloa.

Eija Vilpas ja Pia Runnakko loistivat Ulliksen ystävinä. Jäin myös miettimään, millainen koomikko yrmeistä sankarirooleistaan tunnetusta Kai Lehtisestä vielä kehkeytyy.

Näyttelijöiden mainio keskinäinen kemia muistutti meille, miten tärkeitä lapsuudessa solmitut ystävyyssuhteet meille ovat ja näiden ystävien merkitys vain korostuu, kun alamme elää työuran jälkeen uutta elämänvaihetta.

Vihaisen lesken ensimmäisessä jaksossa ystävykset pyrkivät ottamaan ilon irti jäljellä olevasta elämästä, vaikka syän märkänis.

Väliajan jälkeen siirryttiin tummempiin sävyihin. Vanhuuden kauhuista saatiin näyte, kun Ulliksen lapset veivät äitinsä tutustumaan vanhusten palvelukotiin ja hän eksyi siellä dementiaosastolle.

Kuoleman teemaan siirryttiin, kun Vilppaan näyttelemä Hellu sairastuu vakavasti ja kuolee. Hellun kuolemaa, siirtymistä rajan taakse kuvannut kohtaus oli pysäyttävän hieno.

Vanhuus on varmasti vaikea ja ehkä hieman pelottava aihe teatterin tekijöille. Asenteet ovat yhä sellaisia, että napakka isku tavallisen tallaajan takaraivoon raitiovaunupysäkillä iäkkään töölöläisrouvan sateenvarjosta tulee ihan aiheesta.

Helsingin kaupunginteatterin huumori aiheesta oli kilttiä, myötäelävää ja usein myös osuvan kuvaavaa. Lindgrenin kirjan oleelliset asiat itsemurhapilleristä isovanhempien velvollisuuteen hoitaa lapsenlasia otettiin esille.

Kiinnostavimmillaan Vihainen leski oli, kun siinä käsiteltiin Ulliksen ja hänen keski-ikään ehtineiden lastensa, Markon (Heikki Sankari) ja Susannan (Sanna-June Hyde) suhteita. Näissä suhteissa näkyi alastomana yhteiskuntamme kaksi keskeistä käyttövoimaa ahneus ja pelko.

Lapset pelkäsivät äitinsä kohtaloa, ajautumista omaishoitajan rooliin. Toisaalta heitä poltteli halua päästä käsiksi isän perintöön ja konstit olivat kovia. Lapset yrittivät sijoittaa äitinsä hoivakotiin ohittaakseen lesken suojaksi säädetyt lait perinnönjaossa.

Olisi oikeastaan kiva nähdä, miten tämän kasarisukupolven omat lapset kohtelevat vanhempiaan, kun nämä ovat parin vuosikymmen kuluttua ehtineet tälle kuolemanvyöhykkeelle?

Ihminen voi välttää vanhaksi tulemisen ja vanhuuden vaivat vain kuolemalla nuorena. Lindgren on saanut Bonnierin suuren journalistipalkinnon vuonna 2009 Helsingin Sanomiin kirjoittamastaan artikkelista, jossa hän kuvasti vanhan isänsä viimeisiä vaiheita ja kuolemaa sairaalabyrokratian keskellä

Lindgrenin Ehtoolehdon pakolaiset oli vuonna 2015 ehdokkaana Runeberg-palkinnon saajaksi.

Lindgrenin kirjat ovat painavaa puhetta meidän vanhusten puolesta.

Vihainen leski

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 10.10.2019

Perustuu Minna Lindgrenin romaaniin Vihainen leski

Dramatisointi Henna Piirto

Ohjaus Kimmo Virtanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Puvustus Elina Vättö

Valosuunnittelu Mika Ijäs

Äänisuunnittelu Jaakko Autio

Koreografia Jari Saarelainen

Naamiointi ja kampaukset Jutta Kainulainen

Rooleissa Riitta Havukainen, Eija Vilpas, Pia Runnakko ja Kai Lehtinen, Sanna-June Hyde, Heikki Sankari, Kaisa Torkkel, Leena Rapola, Kari Mattila, Marjut Toivanen, Leena Rapola, Vesa Wallgren, Martti Manninen, Kirsi Karlenius, Sari Haapamäki

Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta Q-teatterin hyvin pehmustetussa luovuuden ihmemaassa

Q-teatterin asennoissa Elena Leeve, taustalla Minttu Mustakallio ja Eero Ritala tanssivat luovuuden ihmemaassa. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri

Ensimmäinen tunne oli epäusko. Ei oikein tiennyt mihin asentoon hoksottimensa Q-teatterin kantaesityksen ensi-illassa asettaisi. Asennot näytti ja tuntui Monty Python -hengessä ideoidulta itseironiselta sketsiltä, joka haastoi katsojan älyn ja huumorintajun.

Nauratti. Eikä koomista vaikutelmaa vähentänyt se, että vedätys oli laitettu saumattomasti mukaan myös Q-teatterin verkkosivuille ja käsiohjelmaan. Näyttämöllä Elena Leeven, Eero Ritalan ja Minttu Mustakallion näyttelemän roolihahmot Elena Leave, Erno Ritola ja Miina Mustarinta puhuvat käsitteillä, joista taiteilijavitsit väännetään.

He haluavat tehdä teoksen, joka on kuin rakastelua kaiken sen kanssa, mikä tarjoutuu suudeltavaksi. He haluavat tavoittaa kaikessa läsnä olevan erotiikan, liikkua puoleensavetävyyden voimasta.”

Auts!

Eikä koomista vaikutelmaa ainakaan vähentänyt se, että esityksen koreografi Anna Mustonen oli kerännyt tämän kuvitteellisen taiteilijaryhmän esitykseen, tai oikeammin tämän esityksen harjoituksiin lähes kaikki nykytanssin liikekielen kliseet.

Epäilyksen epäilys heräsi, kun näyttämölle asteli luentoa pitämään amerikkalainen äänitaiteilija. Mustakallio esitti huikeassa bravuurissaan selvästi autistista, omalle taiteelleen täydellisesti omistautunutta taiteilijaa, jonka oli lähes mahdoton ymmärtää, etteivät muut ihmiset lainkaan tajua, mitä hän halusi taiteellaan ilmaista.

Kohtaukseen liittynyttä outoutta ja vatsaa vääntävää myötähäpeää vain lisäsi se, että Mustakallio ja hänen isäntänään kohtauksessa toiminut Ritalan tulkitsema äänitaiteeseen hurahtanut suomalainen anestesialääkäri puhuivat englantia, jota me kaikki niin hyvin osaamme ja ymmärrämme.

Seuraavassa kohtauksessa huikea äänitaiteilija ryhtyi tekemään ääniteosta Leeven tulkitseman tanssijan pyörähdyksestä. Tällaisesta liikesarjasta ei yleensä lähde minkäänlaista ääntä. Silti Leeven tanssija improvisoi äänitaiteilijan työstä oman tanssiteoksensa.

Näin luovuus ilmenee. Se on aivojen toimintaa, jota voi ruokkia tiedoilla ja ärsykkeillä, mutta ei tietoisesti ohjata. Se on se hyllyvä suo, jolla jopa aika voi kulkea lopusta alkuun.

En tiedä, onko käsiohjelmaan painettu koreografi Anna Mustosen haastattelu tehty kieli poskella, vai ihan tosissaan. Teksti näyttää suomelta, mutta voisi olla yhtä hyvin hepreaa. Voin hyvin ymmärtää, että tämä lahjakas koreografi rakastaa tanssia. Paljon vaikeampi on selittää, mitä on tanssissa oleminen tai tanssin tuntu.

Näin siitä huolimatta, että molemmat ovat paljon todellisempia ja konkreettisempia psykofyysisiä tuntemuksia. Olioina tai ilmiöinä ne ovat konkreettisempia kuin tämä suomen kieli, jolla Mustonen niiden olemusta yrittää kuvata.

Jaakko Pietiläisen lavastus antoi hyvän vinkin näytelmän tulkitsemiseen. Q-teatterin näyttämöllä oli valtavan suuri, hevosenkengän muotoinen sohva. Muhkeasti topattu sohva oli valkoinen samoin kuin sen edessä ollut pehmustettu tanssimatto. Näyttämön yllä riippui ovaalin muotoinen, valkoinen kattoelementti.

Tutkimattomat alueet on löytöretkistä lähtien ollut tapana merkitä karttoihin valkoisella värillä. Neurotieteiden kehityksestä huolimatta meillä on edelleen vain hatara käsitys, mitä aivoissa tapahtuu, kun saamme idean tai ajatuksen, jota ei voi loogisesti johtaa siitä, mitä me olemme sitä hetkeä edeltäneenä hetkenä ajatelleet ja tunteneet.

Q-teatterin Asentoja on teos, johon tätä arvaamatonta luonnonvoimaa, luovuutta  on annosteltu kauhalla. Kolmen näyttelijän lisäksi produktioon on tuonut oman luovan panoksensa yhdeksän muuta taiteilijaa.

Loppukumarruksiksi ja aplodeiksi kutsuttu seremonia toi ainakin minun huulilleni hieman viiston hymyn. Teatteri on totisesti yhteisön tekemää taidetta.

Asentoja

Kantaesitys Q-teatterissa 19.9.2019

Dramaturgia ja ohjaus Anna-Mari Karvonen
Esitysdramaturgia Asta Honkamaa

Dramaturginen assistentti Louna-Tuuli Luukka
Lavastus Jaakko Pietiläinen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen

Valosuunnittelu Heikki Paasonen
Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

Koreografi Anna Mustonen

Taiteellinen neuvonantaja Emilia Kokko

Näyttämöllä Elena Leeve, Minttu Mustakallio ja Eero Ritala

 

 

 

 

    

 

 

 

    

 

 

 

    

Kansallisteatterin Pelle on teatterisyksyn helmi – Yllättävät käänteet, huumori ja loistava näyttelijäntyö tekivät pienestä tarinasta suuren

Kansallisteatterin Pelle laittoi aivojen mielihyvähormonit liikkeelle. Loistelias näyttelijäntyö jallosti Melli Maikkulan oivaltavan tarinan hienoksi teatterielämykseksi. Kuvassa Anna Ackerman ja Olli Ikonen. Kuva Cvijeta Miljak/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Melli Maikkulan kirjoittaman Pelle on niitä näytelmiä, joiden jälkeen esiripun laskeuduttua päässä pyörivistä adjektiiveista ei tahdo tulla loppua. Tällä kertaa mielihyvähormonit sotkivat pään niin perusteellisesti, että tällaisen vanhan ukon suusta saattoivat lipsahtaa jopa sanat voi kuinka ihana!

Maikkula on riemastuttava yhdistelmä klovneriaa, slapstick-huuroria ja sujuvasti kirjoitettua komediaa.

Näytelmän ensimmäinen yllättävä käänne ainakin minulle oli se, että näyttämölle todella asteli Olli Ikosen hengästyttävän hienosti tulkitsema pelle punaisine nenineen, knalleineen ja pellekenkineen.

Tarinan alussa Tomi Alatalon näyttelemä Kent kosi tyttöystäväänsä, Anna Ackermanin näyttelemää Juliaa. Pariskunta alkaa suunnitella häitä, mutta kantona kaskessa ovat Kentin kontrolloiva äiti ja Julian isä, joka on pelle.

Sirkuksessa ja varieteetaiteessa pelle ei ole vain hauskuuttava hahmo, vaan hahmolla on myös oma vakiintunut, traaginen ulottuvuutensa. Loistavalla mimiikallaan Ikonen teki näkyväksi tämän hahmon surumielisen puolen niin, että sydänalassa tuntui.

Pienen tarinan suuressa ytimessä on yksi meidän elämämme vaikeimmista jutuista, suhde vanhempiin ja kääntäen vanhempien suhde lapsiinsa.

Tämän päivän yli kuusikymppiset eivät välttämättä ymmärrä, miten vaikeassa raossa tämän päivän kolmekymppiset elävät. Nämä yli kuusikymppiset pellet kärttävät lapsenlapsia naama surumielisessä mutrussa.

Maikkulan näytelmässä tätä puolta kuvattiin jo näytelmän toisessa kohtauksessa, jossa Kent yritti myydä meille katsojille ja Jukka-Pekka Palon näyttelemälle ohikulkijalle puhelinliittymiä.

Näytelmän Julia on terapeutti. Hänellä on asiakkaana Palon näyttelemä mielenterveyskuntoutuja Kari. Palon hienosti tulkitsema rooli vakuutti ainakin minut siitä, miten taitavasti Maikkula on näytelmänsä dramaturgian rakentanut.

Viimeistään videoitu kohtaus, jossa Palon näyttelemä tv-toimittaja haastatteli Julian isää tunnettuna taiteilijana ja julkisuuden henkilönä, ei jättänyt suurta epäselvyyttä siitä, kuka tämän pellen esikuva saattaa olla.

Teatterielämyksen sinetöi Kaisa Liisa Logrénin rento ohjaus. Ikosen huikealle mimiikalle tarinan pellenä annettiin riittävästi tilaa ja muut kohtaukset seurasivat toisiaan kuin Maikkulan keväällä kirjoitustyön lomassa seuraama sorsapoikue emoaan, yllättävästi ja hellyttävästi.

Veera-Maija Murtolan lavastus, Auli Turtiaisen puvut, Anna Pölläsen valot, Leo Lindgrenin äänet ja Petra Kuntsin naamiot olivat laatutyötä, hieno kokonaisuus. Arjen todellisuus rakennettiin näyttämölle pienillä yksityiskohdilla.

Niistä yksityiskohdista voisi vaikka kirjoittaa esseen kattilaan paakkuuntuneen riisin merkityksestä suomalaiselle teatteritaiteelle.

Pelle

Kantaesitys Kansallisteatterin Willensaunassa

Käsikirjoitus Melli Maikkula

Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén

Lavastus Veera-Maija Murtola

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Leo Lingren

Naamioiden suunnittelu Petra Kuntsi

Rooleissa Anna Ackerman, Tomi Alatalo, Olli Ikonen, Jukka-Pekka Palo   

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.  

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Kajaanin kaupunginteatterin Reviisori on kutkuttavan hauska ja komeasti ylöspantu komedia – Kamran Shahmardan ohjaus kuorii Gogolin klassikkonäytelmän esiin tulkintojen patinan alta

Kajaanin kaupunginteatterin Sohvi Roininen teki huikean roolin Reviisorin huijaritarkastajana, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovina. Kuva la Samoil/Kajaanin kaupunginteatteri

Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee! on tyylitelty ja tyylikäs komedia. Nikolai Gogolin Reviisori on Kajaanissa ravisteli yltään lukemattomien tulkintojen painolastin. Veijaritarinan moniulotteinen, lempeä satiiri tuli esiin oivaltavalla tavalla.

Moskovan maineikkaasta elokuvainstituutista ohjaajaksi valmistunut Kamran Shahmardan tuntee epäilemättä Gogolin näytelmän Reviisori kuin omat taskunsa.

Minulle tuli esityksen aikana tunne, että Kajaanin Reviisori on kunnianosoitus sille rikkaalle teatterin tekemisen perinteelle, jonka maneerit ovat säilyneet meidän päiviimme asti Charles Chaplinin ja muiden Hollywoodin mykkäkauden mestareiden elokuvissa.

Shahmardan on käyttänyt ohjauksessaan hyvin taitavasti samoja keinoja, vahvaa fyysisyyttä, hurjaa liioittelua mimiikassa ja slapstick-komiikkaa. Roolihahmojen välistä dialogia ei käyty vain sanojen ja eleiden avulla, vaan näyttelijöiden elekieli vietiin konkreettisen kosketuksen asteelle. Pienen maalaiskaupungin pormestari Anton Antovitšillä oli monta selkääntaputtajaa.

Teollistuminen, kaupungistuminen ja ihmisten vaurastuminen tekivät teatterista 1800-luvulla suuren yleisön viihdettä ja taidetta. Rahvaan commedia dell’arte, ammattilaisten tekemä teatteri traditioineen siirtyi toreilta sähköllä valaistuihin suuriin teatterisaleihin. Teatteri eli 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa omaa kulta-aikaansa ennen kuin elokuvasta tuli massojen viihdettä.

Shahmardan on ohjausta ja näytelmän esillepanoa koskettavilla ideoillaan loihtinut näyttämölle ainakin häivähdyksen tuosta entisten aikojen loistosta. Kajaanin kaupunginteatterin Tarkastaja tulee oli kutkuttavan hauskaa ja myös esteettisesti hyvin vaikuttavaa teatteria.

Taianomaisen esityksestä teki Sinikka Isoniemen näyttämölle loihtima äänimaisema. Shahmardan on liittänyt näytelmän kohtaukset toisiinsa vaudeville-perinteen mukaisesti musiikilla. Ei siis ihme, että mielleyhtymä mykkäkauden elokuviin oli voimakas. Mykkäelokuvia säesti tavan mukaan elokuvateatterissa pianisti tai kokonainen orkesteri ja elokuvaa varten sovitettu musiikki vei tarinaa eteenpäin.

Tässä näytelmässä ikivanha varjoteatteri ja moderni videoilmaisu kulkivat rinnakkain sulassa sovussa. Jukka Laukkasen lavastus ja Shahmardanin ja Oleg Nikolaenkon videot alleviivasivat Gogolin satiirin luonnetta. Pikkukaupunki on idylli, jonka kaduilla kahlataan ihan konkreettisesti sonnassa.

Yleisilmeen näyttämölle antoivat bordellin punaiset samettiverhot. Näyttämön reunoja koristivat valkoiset enkelipatsaat. Sama teema toistui videoskriinissä, jonka kehyksissä lensivät Rubensin pulleat enkelit. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, mutta houkutuksille altis.

Lavastus oli kaunis ja värikylläinen. Sama rehevä väreillä ilottelu toistui Riita Raunion suunnittelemissa esiintymisasuissa.

Venäläinen klassikko on aina näyttelijöiden teatteria. Shahmardanin valitsema tyylilaji laittoi nyt näyttelijät todella kovan haasteen eteen. Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen ottivat tämän haasteen vastaan ja näyttelivät suorastaan hengästyttävän upeasti.

Se mikä todellisuudessa on erittäin vaativaa ja raskasta, näytti näyttämöllä vapautuneelta ja iloa kuplivalta tekemiseltä.

Suomalaisten näyttelijöiden päähän on taottu sillä kriitikkojen suurimmalla moukarilla, miten turmiollista ylinäytteleminen on. Todennäköisesti produktion roolien sisäistäminen on vaatinut näyttelijöiltä paljon myös oman ammatti-identiteetin pohdiskelua.

Huikea onnistuminen taas kertoi minulle, että Kajaanin kaupunginteatterin maineelle taiteellisesti kunnianhimoisena ja kiinnostavana ensemblenä on runsaasti katetta.

Todellinen neronleimaus ohjaajalta oli laittaa Roininen reviisorin, Ivan Aleksandrovitš Hlestakovin rooliin. Roinisen elekielen fyysisyys lähenteli hurjimmillaan katutanssijoiden akrobatiaa. Vielä merkityksellisempää oli, että roolituksen kautta Shahmardan loi sillan teatterin kulta-ajasta tähän päivään.

Toinen, todellinen älynväläys liittyi Hlestakovin palvelijan Osipin rooliin. Hallikainen puhui roolissa paikallista murretta. Yhdessä komedian avainkohtauksista Osip kipuaa ylös näyttämön lattialuukusta ja valittaa nälkäänsä, orjan osaa.

Venäläisten klassikoiden kohdalla me unohdamme turhan helposti sen, että ne on kirjoitettu maassa ja maailmassa, jossa maata omistavat aateliset ja heitä palveleva piskuinen sivistyneistö juhli ja poti slaavilaista melankoliaa miljoonien kurjuudessa elävien maaorjien keskellä.

Hallikaisella oli komediassa vaativa kaksoisrooli. Hän näytteli myös piirituomari Ammos Fedorovitš Lajpkin-Tjapkinin roolin.

Gogolin kuvaaman pikkukaupungin kaikki johtavat virkamiehet ovat melkoisia velikultia. Ehkä kiinnostavin heistä oli näytelmässä Sainion näyttelemä sairaalan johtaja Artemij Filippoitš Zemljanika. Hän oli varsinainen sote-mies. Potilaat pitää hoitaa mahdollisimman halvalla, tai oikeammin vielä halvemmalla. Näin rahaa jää mukavasti myös sairaalan johtajan pohjattomaan taskuun.

Maailma muuttuu, mutta ihmiset pysyvät samanlaisina.

Varmasti yksi onnistuneen produktion kivijaloista on ollut Sirkku Peltolan kymmenen vuotta sitten tekemä uusi sovitus Gogolin tekstistä.

Azerbaidžanissa syntynyt Shahmardan muutti Suomeen 1990-luvulla. Hän on ohjannut Suomessa aikaisemmin Imatran ja Lappeenrannan kaupunginteattereissa. Hän on myös perustanut Mustaa ja Valkoista -teatterifestivaalin, joka järjestetään Imatralla ensi kesänä 16. kerran.

Pääasiassa Imatralla perheineen asuva Shahmardan on työskennellyt ohjaajana ulkomailla. Hän on toiminut muun muassa kolme vuotta Venäjällä Kemerovin teatterin ja kaksi vuotta Azerbaidžanin Kansallisteatterin taiteellisena johtajana.

Maahanmuuttajien on vaikea löytää alan töitä Suomessa. Sama pulma on ilmiselvästi myös ulkomailla teatterin ammattilaisiksi opiskelleilla suomalaisilla.

Kysymys ei ole syrjinnästä, vaan pikemminkin olosuhteista. Piirit ovat pienet. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön linjalla verkostoidutaan tehokkaasti ystävyyssuhteiden kautta. Rekrytoinnissa on aina helpompi valita henkilö, jonka kyvyt ja luonteen tuntee.

Yhteiskunnan merkittävästä tuesta huolimatta teatterin tekeminen on Suomessa riskibisnestä. Jos luvatut katsojaluvut eivät täyty, punakynä kaupungin taloudesta vastaavan kamreerin kädessä heilahtaa nopeasti.

Kajaanin kaupunginteatteri

Tarkastaja tulee!

Nikolai Gogolin Reviisori näytelmän sovitus Sirkku Peltola

Ohjaus Kamran Shahmardan

Videot Kamran Shahmardan ja Oleg Nikoleanko

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Äänisuunnittelu Sinikka Isoniemi

Pukusuunnittelu Riitta Rainio

Rooleissa Mika Silvennoinen, Teija Töyry, Maria Palmu, Kimmo Penttilä, Perttu Hallikainen, Sami Sainio, Markus Virtanen ja Sohvi Roininen