Kategoria: Komedia

Valeäiti ja jalkapuolen sohvan arvoitus – Ryhmäteatterin esityksessä purettiin äitiyden myyttejä – Viisivuotias bonuslapsi merkitsi suurta muutosta näytelmän Liisan elämässä

Santtu Karvosella oli näytelmässä neljä eri roolia. Kuvan kohtauksessa hän on uusperheen viisivuotias tytär Alanis. Robin Svartströmillä oli kaksi roolia. Kuvassa kohtauksessa hän näyttelee uusperheen kodin- ja lastenhoitoon osallistuvaa pehmoisää ja runoilijaa Eeroa. Pia Andersson näyttelee kuvassa uusperheen bonusäitiä Liisaa. Anderssonin sylissä oleva läppäri näytti pehmolelulta ja jalkapuoli sohva symbolisoi epäilemättä ydinperheen ja Liisan uusperheen eroa. Kuva © Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Valeäitien lavastus ja näyttämörekvisiitta yllättivät. Näytelmän kulisseja väritettiin valaistuksella värikartan makeimmilla sävyillä ja samat huomiovärit neonpinkistä neonvihreään toistuivat esiintymisasuissa ja arjen esineissä, jotka oli paisutettu valtavan kokoisiksi pehmoleluiksi. Näyttämöllä oli lasten piirrettyjen värien ja muotojen koko skaala Paavo Pesusienestä Kikattavaan Kakkiaiseen.

Näytelmän tematiikka käsitteli vanhemmuutta ja tässä tapauksessa uusperheessä elävän naisen suhdetta miehensä lapseen. Marja Rämön Länsiväylään kirjoittamassa haastattelussa näytelmän käsikirjoittaja Aino Pennanen kertoo, että näytelmä perustuu hänen omiin kokemuksiinsa elämästä uusperheessä.

Ryhmäteatterissa roolit tehdään pienellä porukalla. Roolihahmosta toiseen vaihdetaan lennossa ja komiikka perustuu hienoon näyttelijäntyöhön. Parhaimmillaan Ryhmäteatterin satiiriset ja karnevalistiset komediat ovat olleet toinen toistaan seuraavien bravuurien ilotulitusta. Valeäidissä Riikka Oksasen dramaturgia ja ohjaus noudatti näitä teatterin traditioita. Tosin nyt seesteisiä kohtauksia oli jo aiheenkin takia tavallista enemmän.

Tiistain näytös osoitti myös ainakin minulle, miten suuri merkitys näyttelijöiden ja yleisön välisellä vuorovaikutuksella on Ryhmäteatterin tavalla tehdyssä esityksessä. Tyyli on sukua stand up -komiikalle. Tiistain esityksessä meitä katsojia oli epätavallisen vähän emmekä ehkä muutenkaan olleet kovin hyvä yleisö.

Valeäidissä näytelmän Liisa (Pia Andersson) on muuttanut yhteen miesystävänsä Eeron (Robin Svartström) kanssa. Eerolla on edellisestä parisuhteestaan Saanan (Miro Lopperi) kanssa viisivuotias tytär Alanis (Santtu Karvonen). Näytelmän alussa Pennanen purkaa Liisan roolihahmon kautta sitä pahuuden stigmaa, joka on liittynyt äitipuoliin. Liisa ei koe olevansa äitipuoli, hän on bonusäiti.

Näytelmän Liisa on päättänyt olla hankkimatta omaa lasta. Miehen lapsen hänessä herättämät voimakkaat äidilliset tunteet tulevat pyytämättä ja yllätyksenä – bonuksena.

Kuvassa oikealla Miro Lopperi, jolla oli näytelmässä viisi eri roolia. Hän antoi muun muassa äänen ja liikkeet kahdella lapsia esittäneelle nukelle Terolle ja Jerelle. Kuvan kohtauksessa hän on Pipsa nimisen tytön äiti. Keskellä kuvassa kuusi roolia näytellyt Eeva Soivio Teron ja Jeren äitinä. Vasemmalla näytelmän Liisa Pia Andersson. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri       

Omaehtoiseen lapsettomuuteen on varmasti monia syitä. Pennasen näytelmässä tuodaan korostetusti esiin yksi keskeisistä vapaaehtoisen lapsettomuuden syistä. Lapsiperheen arkea ja nykyisen työelämän vaatimuksia on vaikea sovitta yhteen. Näytelmän Liisa on pitkälle koulutettu nainen, joka hakee ja saa asiantuntijan töitä ohjelmointialalla toimivasta yrityksestä.

Raskaus ja äitiys on työnantajan kannalta kustannuksia aiheuttava riski, kun uutta työntekijää palkataan ja johtaa varmaan edelleen naisten syrjintään työelämässä. Näytelmässä tämä asetelma käännetään päälaelleen, kun Liisa kilpailee Niilon (Lopperi) kanssa perheen ajankäyttöä tehostavan Family Control -projektin johtajuudesta. Liisa valehtelee, että hänellä on neljä omaa lasta. Komedian farsimainen huipennus liittyi keinoihin, joilla Liisa hankki itselleen neljä lasta ja voitti tämän kilpailun.

Työelämän kuvaus oli Ryhmäteatterin tapaan satiirisen karua. Santtu Karvosen esittämä Cotrol Systemsin toimitusjohtaja Toimari oli usein nähty patriarkaalinen vakiohahmo. Lopperin puolustuspuhe itseään kehuvana Niilona oli yksi näytelmän bravuureista. Näyttelijät luovat hahmoja tarkkailemalla ja jäljittelemällä ihmisiä. Niilon roolihahmoa miettiessään Lopperin esikuvana on epäilemättä ollut Alexander Stubb.  

Kiinnostavia olivat Pennasen havainnot siitä, miten lapsen, tässä tapauksessa bonuslapsen ilmestyminen perheeseen vaikutti Liisan ja hänen parhaan ystävänsä Heidin (Eeva Soivio) ystävyyteen. Liisalla ei ollut enää aikaa yhteisille harrastuksille ja kohtauksessa Heidi osoitti pettymystään ja sen synnyttämää vihamielisyyttä Liisaa ja myös lasta kohtaan.

Merkityksellisistä ystävyyssuhteista muodostunut verkosto on itse kullekin henkisen hyvinvoinnin ja pärjäämisen edellytys, tavallaan uusi suku. Lasten syntymällä voi olla dramaattisia vaikutuksia näihin suhteisiin ja tämän piirin ulkokehälle joutuminen voi olla hyvin traumaattinen kokemus.

Näytelmän Liisa, Eero ja Alanis asuivat Muksulassa, konservatiivisia arvoja suosivassa ylemmän keskiluokan pientaloidyllissä. Kaksi äitiä (Lopperi ja Soivio) pyytävät Liisaa allekirjoittamaan kansalaisaloitteen, jossa vaaditaan säätämään uusperheet kieltävä laki. Ydinperhettä ja avioeroa koskevat periaatteet ja luulot kärjistyvät, kun Liisa on ensimmäistä kertaa vierailulla Eeron vanhempien (Lopperi ja Soivio) luona.

Suomalaiset eivät ole varmasti koskaan olleet mitään edistyksellisten aatteiden esitaistelijoita. Toki voi olla, että konservatiiviset ajatukset esimerkiksi parisuhteiden osalta ovat voimistuneet. Kansainvälistyminen tarkoittaa myös sitä, että esimerkiksi Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeeltä meille rantautuu uusia ultrakonservatiivisia ajatuksia. Länsiväylän haastattelussa Pennanen kertoo bonusäiteyteen liittyneestä häpeästä. Näytelmän ydinperhekritiikin tarkoitus ja päämäärä jäivät silti hieman hämäriksi. Yksityinen ei muuttunut yleiseksi.

Sen sijaan Tiina Kaukasen, Fabian Nybergin, Jussi Kärkkäisen ja Ville Mäkelän luoma skenografian osui ja upposi. Bioloogisten sen paremmin kuin bonuslastenkaan osa ei ole Suomessa helppo. Yhä useampi heistä joutuu ainoana lapsena täyttämään vanhempien, bonusvanhempien ja isovanhempien vanhemmuutta ja isovanhemmuutta koskevat odotukset puhumattakaan vanhempien lapsettomista veljistä ja sisarista, tädeistä ja sedistä.

Ehkä lapsen pitää kasvaa henkisesti ja fyysisesti Santtu Karvosen kokoluokkaan jo viisivuotiaana selvitäkseen tästä.  

En päässyt perille siitä, kenen käsialaa Valeäitien loistava käsiohjelma on. Siihen painetut Muksulan unelmakotien asukkaille suunnatut mainokset kertovat kirkkaiden värien ja lennokkaiden mainoslauseiden avulla, miten tehokkaasti lapset, äidinonni ja perheinstituutio on kaupallistettu.

Ryhmäteatterissa käydessään on tottunut siihen, että tupa on esityksissä täynnä katsomon viimeistä penkkiä myöten. Nyt ei niin ollut. Kysymys voi olla sattumasta, mutta se näytti silti huolestuttavalta.

Koronaepidemia oli meille hyvä muistutus siitä, miten tärkeä taidemuoto teatteri on. Me rakastamme sitä. Rajoitusten päätyttyä katsomot ovat olleet täynnä. Hintojen ja korkojen nopea nousu on kuitenkin nyt lyönyt ison loven monen teatterissakävijän henkilökohtaiseen kulttuuribudjettiin varsinkin kalliiden asuntojen ja suurten asuntolainojen Helsingissä. Koulutetuista ja hyvätuloisista nuorista aikuisista on tullut kuin taikaiskusta koulutettuja ja lujasti tienaavia köyhiä.

Valeäidit

Ryhmäteatterin esitys 28.3.2023

Käsikirjoitus: Aino Pennanen

Ohjaus: Riikka Oksanen

Käsikirjoituksen tekstidramaturgi: Riikka Oksanen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Lavastussuunnittelu: Fabian Nyberg

äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Rooleissa: Pia Andersson, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Eeva Soivio, Miro Lopperi

Teatteria ja kauhua Eino Salmelaisen näyttämöllä – Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos – Meidät katsojat sysittiin nerokkaalla sovituksella pois omalta mukavuusalueeltamme

Kolmen sisaren viidennessä näytöksessä kuvataiteilija Hans Rudolf Gigerin luoma Alien-hirviö nostetaan jalustalle alttaritauluksi. Sisaria näyttelevät Inke Koskinen (Maša), Fanni Noroila (Irina) ja Sonja Kuittinen (Olga). Viitteellisen kuvituskuvan on ottanut Ernest Protasiewisz. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Kolme sisarta viides näytös oli komedia. Se ei ollut ylläty. Myös Anton Tšehov luonnehti näytelmiään komedioiksi. Jakob Öhrmanin sovittama ja ohjaama tulkinta rikkoi kaikki vakiintuneet ennakkokäsitykset siitä, miten suuria venäläisiä klassikoita pitää esittää. Silti Örmanin käsikirjoittama viides näytös osui tšehovilaisen ihmiskäsityksen ytimeen.

Myös tässä viidennessä näytöksessä kysymys kuului, miksi venäläisen yläluokan yltäkylläisyydessä eläneet sisaret kärsivät? Öhrman työryhmineen oli nostanut tämän kysymyksen elämän tarkoituksesta universaalille koko ihmiskunnan kohtaloa käsittelevälle tasolle.

Kolme sisarta viides näytös on taiteen syvään päätyyn sukeltava mestariteos. Öhrman on laajentanut ja uudistanut teatteri-ilmaisua tavalla, josta minun kokemusmaailmassani toinen hieno esimerkki on Akse Petterssonin Q-teatterille vuonna 2018 käsikirjoittaman ja ohjaama Arki ja kauhu.  

Kolme sisarta viides näytös oli kokemuksena vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Öhrman rikkoi ensemblensä kanssa lähes kaikkia teatteriestetiikan vakiintuneita sääntöjä. Öhrmanin ja Matias Ojasen esitystä varten luomien videoiden katsomien vaati ankaraa ponnistelua, Niklas Vainion äänimaisema suisti ainakin minut omalta mukavuusalueeltani johonkin hyvin kylmään ja kolkkoon todellisuuteen. Pisteeksi kaiken tämän päälle tuli suorastaan päälle käyvän fyysinen ja energinen näyttelijäntyö.

Myös tarinan kerronnan lainalaisuuksia rikottiin hallitusti ja Öhmanin viidenteen näytökseen kirjoittamassa dialogissa aasinpersereikä oli alatyylin ilmaisuista siitä lievimmästä päästä. Tällä määritelmällä viidennen näytöksen Maša kuvaa nahjusmaisen miehensä intelligenssin tasoa.

Viidennessä näytöksessä Öhrman yhdistelee Tšehovin nelinäytöksisen näytelmän tarinaan ja roolihahmoihin Ridley Scottin ohjaamasta Alien – kahdeksas matkusta elokuvasta alkanutta saagaa. Näytelmän viidennen näytöksen tarinan ytimessä oli selkeästi Joss Whedonin käsikirjoittama ja Jean-Piere Jeunetin ohjaama saagan neljäs osa Alien – ylösnousemus.

Populaarikulttuurissa Alien-saaga kuuluu kauhuelokuvien genreen. Näyttämöllä hurjaan liioitteluun perustuvan lajityypin sisään rakennettu koomisuus korostui. Silti Tampereen Työväen Teatterin verkkosivujen mainoslause, jossa korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin riemastuttava yhteentörmäys ravisuttaa totuttuja kaavoja, voi johtaa hieman harhaan näytelmän todellisesta luonteesta. Toki luovasti ajateltu ja älykkäästi toteutettu teatteri on aina sinänsä riemastuttavaa, kun sellaiseen törmää.  

Viidennen näytöksen kohtaukset oli rakennettu komedian lajityypille tyypillisellä tavalla. Minut sai pyrskähtämään nauruun esimerkiksi toisen jakson kohtaus, jossa avaruusaluksella toimivan hirviöiden kasvatustarhan teknikko elvytti sydänhieronnalla vastasyntynyttä sormenpää kokoista hirviövauvaa. Myös ensimmäisen jakson Irinan nimipäivien jälkitunnelmat toivat mieleen pitkäksi venytetyssä kohtauksessa populaarikulttuurin puolelta Todd Phillipsin ohjaaman elokuvan Kauhea kankkunen ja sen jatko-osat.

Lars Idmanin lavastesuunnittelu, Jaakko Siraisen valosuunnittelu sekä Jakob Öhrmanin ja Matias Ojasen videot muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Kuvassa näyttelijät ovat kokoontuneet kristallikruunun ympärille. Kristallikruunu on vakiintunut vallan symboli. Kuva © Ernest Protasiewisz/Tampereen Työväen Teatteri

Vaikka Tšehovin Kolmen sisaren viides näytös on oletusarvoisesti komedia, nauru tarttui kurkkuun jo sen ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä venäläisten sotilaiden partio löysi Alien elokuvista tutun hirviönmunan. Brenda Gometzin puvustus ja Jaakko Siraisen valosuunnittelu toivat näytelmään aikaulottuvuuden. Me olimme heti alussa Josif Stalinin Neuvostoliitossa – pahuuden ytimessä.

Toisen näytöksen liikuttiin avaruudessa ja tulevaisuudessa. Alien -ylösnousemus elokuvassa Alien saa ihmisen ja hirviön risteytymänä ihmisen muodon. Maapallon biosfäärin kannalta ihminen on juuri tällainen evoluution synnyttämä hirviö, ominaisuuksiltaan ylivertainen peto, joka lopulta vie elintilan kaikilta muilta elollisilta olioilta.

Tätä korotetiin myös esimerkiksi kohtauksessa, jossa näytelmän hirviö nostetiin näyttämölle kokoontuneen seurakunnan alttaritaulun ikoniksi ja palvonnan kohteeksi. Kohtaus kirkasti jälleen ajatukseni Moskovan patriarkaatin johtaman ortodoksisen kirkon syvästi inhimillisestä olemuksesta ja luonteesta. Millaisen jumalan kuva oli Josif Stalin tai on Vladimir Putin?

Tšehovin näytelmän ovat psykologisesti tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisenä olemisesta. Joku voi tietysti kysyä, miten osuvaa miesoletetun kirjoittajan kuvaus kolmen naisoletetun roolihenkilön elämäntuskasta voi olla? Örhmanin tulkinnassa korostui yhteisöllisyys.

Örhman on tarttunut viidennessä näytöksessä Kolmen sisaren aikaulottuvuuteen tarkkanäköisesti. Kolme sisarta kantaesitettiin Moskovassa vuonna 1901. Venäjällä elettiin tuolloin edistyksellistä aikaa. Maaorjuus oli lopetettu vuonna 1861. Tosin tässä tapauksessa maaorjuus muuttui vain mahdottomien lunastuslakien takia sukupolvelta toiselle periytyväksi velkaorjuudeksi. Toisaalta Venäjällä elettiin samanlaista voimakkaan talouskasvun ja teollistumisen aikaa kuin Yhdysvalloissa samaan aikaan. Vuosidan alku oli myös Venäjällä tulevaisuutta koskevien suurten odotusten aikaa.

Kolmessa sisaressa syrjäisessä varuskuntakaupungissa, kylässä, jossa asemakin on kaukana, tarinan joutilasta elämää elävät henkilöt uneksivat pääsystä tätä kehitystä symbolisoivaan Moskovaan. Merkille pantavaa on, että Tšehovin avain tähän unelmien paratiisiin on protestanttinen työmoraali.

Me tiedämme, mitä on tapahtunut Venäjällä ja koko maailmassa tuon vuoden 2001 jälkeen.

Alien elokuvien hirviö perustuu sveitsiläisen kuvataiteilijan Hans Rudolf Gigerin luomukseen. Terävähampainen, kuolaa valuva pedon suu herättää meissä jokaisessa atavistisia pelkoja ja Goigerin taiteessa tämä suu on yhdistetty käärmemäiseen vartaloon, joka tuo mieleen mätänevän ruumiin.

Teatterissa vuorovaikutus taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä tapahtuu suoraviivaisesti. Näyttämön realistisuus antaa elokuvien splatter-komiikalle oman vivahteensa. Viidennessä näytöksessä esimerkiksi kohtaus, jossa hirviöpukuun pukeutunut Auvo Vihro hoivasi hellästi munasta kuoriutuvia pieniä hirviölapsiaan oli hellyttävässä koomisuudessaan ainutlaatuinen.

Kolme sisarta viides näytös toi näyttämölle sosiaalisen median kaoottisen maailman. Sen meemi-kulttuuri ja karkea kielenkäyttö ovat populaaritaiteelle ja elokuvien splatter-huumorin perintöä.   

Kolme sisarta viides näytös

Tampereen Työväen Teatterin näytös Eino Salmelaisen näyttämöllä  24.3.2023

Käsikirjoitus, sovitus ja ohjaus: Jakob Öhrman

Suomennos: Sinna Virtanen
Musiikki: Janne Lounatvuori/SOFA
Pukusuunnittelu: Brenda Gomez
Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio
Taistelukoreografiat: Oula Kitti
Lavastesuunnittelu: Lars Idman
Videosuunnittelu: Jakob Öhrman ja Matias Ojanen
Valosuunnittelu: Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu: Niklas Vainio

Näyttämömestarit Antti Lauttamäki ja Hannu Alanen
Video- ja valo-operaattorit: Jaakko Sirainen ja Matias Ojanen
Ääniajot: Niklas Vainio ja Tero Koivisto
AV-teknikot:Igor Smirnov ja Jarno Lyytikäinen
Tekstitykset: Juha Äystö

Näyttämöllä: Inke Koskinen, Fanni Noroila, Sonja Kuittinen, Pyry Nikkilä, Miia Selin, Tuukka Huttunen, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi, Auvo Vihro, Mika Honkanen, Minna Hokkanen, Veera Laitinen

Talvisodan tekijät haluavat olla myrkky ja lääke aikamme patologiseen yksituumaisuuteen – Teatteri Avoimien Ovien esitys oli tarkoituksella provosoiva hätähuuto ajattelun ja sanomisen vapauden puolesta

Talvisodan toisella jaksolla näytelmän Ari-Pekka Lahti (Ella Pyhältö) ja Hanna Kirjavainen (Anna-Leena Sipilä) seurasivat kuvan kohtauksessa vuoden 2009 lukudraamasta Moskovan Teart.doc-teatteriin tehtyä esitystä. Suomalaisten kirjoittamat kohtaukset oli esityksestä jätetty lähes kokonaan pois. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

Helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien Talvisodan muoto yllätti. Näytelmä oli komedia, jossa sodan traagisia hahmoja tyypiteltiin kuin Ryhmäteatterissa hulvattomimmissa esityksissä ikään. Itseironinen lähestymistapa kuvasi hyvin sitä ristiriitoja täynnä olevaa mielenmaisemaa, jonka keskellä näytelmän suomalaiset, venäläiset ja ukrainalaiset käsikirjoittajat parhaillaan elävät.

Tähän tunteeseen oli helppo samaistua. Toisen maailmansodan kauhut pintaan nostanut Venäjän raaka hyökkäyssota on aiheuttanut meissä tunnemyrskyn, jossa vellovat voimakkaat pelon ja vihan tunteet. Varmasti jokainen ajatteleva ihminen käy sisimmässään samaa tragikoomista kamppailua kuin näytelmän tekijät. Meidät on jälleen pakotettu elämään maailmassa, jossa on pakko valita puolensa.

Kokoavia tekijöitä tässä tavattoman moneen suuntaan avautuvassa näytelmässä olivat Hanna Kirjavaisen ohjaus ja ennen kaikkea Kati Outisen, Ella Pyhältön ja Anna-Leena Sipilän todella taitava näyttelijäntyö. Tällaista tekemistä saattoi vain ihailla. Näyttelijäntyön osalta vaadittiin lähes mahdottomia ensemblen näytelmälle asettamien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Naurulla sodalle on keskeinen sija sodanvastaisen taiteen kaanonissa. Näytelmän talvisodassa Outisen näyttelemä suomalainen tarkka-ampuja, venäläisittäin tikka, kiipeää puuhun sukset jalassa. Komissaarin roolin, jossa kommunistisen puolueen poliittinen upseeri yritti selittää rivimiehille, miksi keskellä talvista korpea soditaan, hän veti karvat korvilla hurjan liioittelun kautta. Kahden sotilaan traagisessa kohtaamisessa venäläisen sotilaan kuolinkamppailu nostettiin tasolle, johon yleensä esittävässä taiteessa ovat päässeet vain oopperan suuret diivat. Veri punasi hangen housunkauluksen alta kaivettujen punaisten kaulaliinojen muodossa.

Näytelmän tekijät ovat selvästi halunneet provosoida. Taitavat tekijät löytävät komedian työkalupakista teräviä työkaluja, mutta itse tulkitsin näkemääni niin, että kriittisen tarkastelun kohteena ovat olleet myös ne ajatusrakennelmat ja toiveet, joihin tekijät itse ja me kaikki olemme uskoneet ja luottaneet vielä reilut kymmenen vuotta sitten.

Näytelmän ytimessä oli kysymys ajattelun ja sanomisen vapaudesta. Sekä tieteen että taiteen tekijöitä vaaditaan valitsemaan puolensa. Jopa sotatieteen tutkija Ilmari Käihkö on törmännyt näihin rajoihin. Ylen verkkosivujen kolumnissaan hän muistuttaa, että tutkijoiden sanavapaus on jo nyt laitettu kyseenalaiseksi. Taiteen kohdalla gallerian päätös perua jo sovittu Kai Stenvallin Putin-aiheisten maalausten näyttely lienee tuorein tapaus.

Viha, pelko ja omasta voimattomuuden tunteesta johtuva turhautuminen ohjaavat nyt meidän käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme.

Otaksun, että Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhdessä tuottama Talvisota on tehty testaamaan näitä rajoja teatteritaiteen kontekstissa. Tästä kertoo ainakin Kirjavaisen käsiohjelmaan kirjoittamat ohjaajan saatesanat.

Näytelmän skenografia oli puhuttelevan kaunis ja täynnä merkityksiä. Kolmesta eri näkökulmasta kerrottujen tarinoiden langat sitoivat kolmen näytelmän roolit esittäneen näyttelijän kädet ajanpyörään. Kuvassa edessä Ella Pyhältö ja selin Kati Outinen ja Anna-Leena Sipilä. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

Näytelmän juuret ovat produktiossa, jossa suomalaisten, venäläisten ja ukrainalaisten näytelmäkirjailijoiden muodostamien työpajojen osanottajat kirjoittivat talvisodasta lukudraamaa vuoden 2009 Baltic Circle -festivaalille. Talvisodan ensimmäiseen jaksoon on otettu kohtauksia tuosta alun perin draamaksi kirjoitetusta pasifistisesta performanssista.

Uutta Talvisotaa ovat käsikirjoittaneet suomalaiset Hanna Kirjavainen, ja Ari-Pekka Lahti, ukrainalainen Oleg Mihailov sekä venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgenii Kazachkov. Näytelmän toisessa osiossa kuvataan muun muassa vuoden 2009 lukudraaman syntyä ja suomalaisten kirjoittajien tuntoja.

Varsinkin toisessa osiossa oli mukana paljon taiteen sisäistä puhetta, joka avautuisi helpommin ulkopuoliselle, jos näitä tarinoita olisi avattu hieman enemmän myös käsiohjelmassa. Vuoden 2009 lukudraamaa kirjoitettiin työpajoissa, joihin osallistuivat suomalaiset Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti ja Ulla Raitio, venäläiset Mikhail Durnenkov ja Evgeni Kazachkov ja ukrainalainen Maksym Kurochkin.

Osa työpajojen kirjoittajista on otettu mukaan roolihenkilöinä uuteen Talvisotaan. Yhteisen näkemyksen löytäminen ei ollut tuolloin reilut kymmenen vuotta sitten helppoa. Näytelmän Ari-Pekka Lahti kertoi, miten vuoropuhelu näytelmän Maksym Kurochkinin kanssa oli edetä käsirysyn asteelle. Asevelvollisuutensa siviilipalveluna suorittanut näytelmän Lahti halusi jopa vetää näytelmän Kurochkinia turpaan, vaikka hänen piti samalla tunnustaa, ettei oikein tiennyt, miten se tehdään ja onko hänestä kenenkään lyöjäksi.

Lahdelle talvisota oli Suomen kansaa yhdistänyt suuri draama ja trauman aihe. Hänellä oli myös omakohtaisia muistoja isoisästään, joka hevosmiehenä haki ruumiita öisin rintamalinjojen väliseltä ei kenenkään maalta. Kurochkinille talvisota oli vain yksi paikallinen konflikti ja rajakahakka Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton paikallisten sotien historiassa. Yksimielisiä he ovat olleet ehkä siitä, että Ukrainan Zhytomyrin alueelta koottu puna-armeijan 44. divisioona maksoi hirveän hinnan tästä rajakahakasta lähtiessään noin kuvainnollisesti sanottuna torvet soiden paraatimarssille kohti Oulua.  

Sama näkemyksien ristiriita toistui näytelmässä, kun siinä näytelmän Lehto ja Kirjavainen olivat katsomassa vuoden 2009 lukudraamasta ”Pelottomassa teatterissa” tehtyä sovitusta Moskovassa. Lehdon ja Kirjavaisen kirjoittamat kohtaukset oli jätetty esityksestä pois.

Myös toisen jakson roolihenkilöt olivat voimakkaasti tyypiteltyjä ensimmäisen jakson sotasankarien tapaan. Kriittiselle alueelle esitys siirtyi, kun siirryttiin ajassa parhaillaan riehuvaan sotaan Ukrainassa. Yksi vuoden 2009 lukudraaman kirjoittajista puolustaa nyt rintamalla taistelijana ukrainalaisia ja Ukrainan itsenäisyyttä. Outisen näyttelemästä roolihahmosta oli tehty muskelipuvun avulla populaarikulttuurista tuttu koominen Rambo-hahmo.

Ukrainalaiset ovat itse verranneet omaa eloonjäämistaisteluaan Suomen talvisotaan. Tässä Rambo-kohtauksessa näytelmän tekijöiden pyrkimys provokaatioon ja näytelmän intensiteetti saavutti oikeaoppisesti maksiminsa. Veikkaan, että tekijät saavat jatkossa kuraa niskaansa kaikista mahdollisista tuuteista, jos näytelmästä syntyy kunnon kulttuurikeskustelu. Sosiaalisessa mediassa moisia ”putinisteja” odottaa lynkkaustuomio.

Kuvan kohtauksessa Kati Outisen näyttelemä politrukki yrittää selittää Anna-Leena Sipilän näyttelemälle puna-armeijan rivimiehelle, mistä keskellä jäistä korpea käytävässä sodassa on kyse. Tyylikeinona kohtauksessa käytettiin todella rankaa liioittelua. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovet

En tunnistanut Juha Tuiskun näytelmän äänitaustakasi valitsemaa musiikkia. Otaksun, että se oli kirkkomusiikkia. Kirkas sopraano sai sydänalan väreilemään ja uskon, että laulun aiheena oli passio – kärsimys. Kontrasti näytelmän kohtausten komiikan ja taustamusiikin aikaansaaman tunnetilan välillä oli voimakas.  

Visuaalisesti Talvisota haastoi katsojan jo ennen kuin näytelmä ehti alkaa. Tinde Lappalaisen, Jere Kolehmaisen, Juha Tuiskun ja kumppaneiden esitystä varten luoma skenografia oli poikkeuksellisen vaikuttava. Tässä lavastuksessa näytelmässä tarinoiden langat olivat esillä ihan konkreettisesti.

Talvisotaa kuvatiin näytelmässä kolmesta eri näkökulmasta, joihin näytelmän toinen nimi Talvisota – yksi sota, kolme tarinaa viittaa. Näyttämöllä näistä tarinoista muodostui ihan konkreettisestikin tiheäsilmäisiä verkkoja ja näin miljardien ihmisten kansoittama maailma toimii. Me olemme kukin osa tätä tarinoiden kudelmaa ja siksi on niin vaikea poiketa oman yhteisömme kollektiivisesta tarinasta.

Ihmiskunnan kanonisoitu historia on loputon kertomus toinen toistaa kauheammista sodista. Se on päättymätön tarina alati jatkuvasta vihan ja koston kierteestä. Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sipilä katkaisi symbolisena eleenä yhden näistä tarinoiden langoista.

Kirjavaisen käsiohjelmaan painettu ohjaajan sana on tekijöiden puolustuspuhe. Kirjavaisen mukaan demokratia on jatkuvan kehityksen tilassa ja tarvitsee valpasta hoivaa ja huolenpitoa. Tähän huolenpitoon tarvitaan jatkuvasti uutta tietoa yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolelta.

Taiteen tehtävänä on Kirjavaisen mukaan hankkia tällaista tietoa. Sen tehtävänä on olla samanaikaisesti sekä myrkky että lääke. Anttikin Kreikan yhteiskuntaluokka farmakon kuvaa taiteilijoiden asemaa ja tehtävää myös tämän päivän yhteiskunnassa. He olivat eräänlainen varanto turhakkeita, orjia ja sotavankeja, joita tarvittaessa käytettiin rituaaleissa ihmisuhreina.

 ”Taide voi mielikuvitella järjestäytyneen yhteiskunnan eli puutarhan ulkopuolelle. Talvisota-esityksen taiteilijat tekivät tuon matkan. He ovat yhteiskuntamme farmakonit, joiden tehtävänä on estää yksituumaisuutta. Tehtävämme on olla samaan aikaan sekä lääke että myrkky”, Kirjavainen kirjoittaa.

Kirjavainen muistuttaa natsien sotarikoksia ja sotarikollisia analyyttisesti tutkineen Hannah Arendtin havainnoista. Totalitarismi syntyy mielikuvituksen puutteesta. Väkivallalla on taipumus arkipäiväistyä. Tiedotusvälineiden tapa uutisoida Ukrainan sotaa 24 tuntia vuorokaudessa on journalismia. Vaara piilee siinä, että me olemme alkaneet seurata näistä kauheuksista kertovia uutisia kuin urheilukilpailuja.   

Arendt tuli maailmankuuluksi hänen Adolf Aichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan analyysistä. Talvisota-näytelmän tematiikka kiteytyy Arendtin omassa kohtalossa. Hänen omat ystävänsä ja koko Yhdysvaltojen juutalaisyhteisö tuomitsi ja hylkäsi hänet väitettyjen natsisympatioiden takia.

Talvisota

Teatteri Avoimien Ovien ennakkonäytös 7.3.2023

Näytelmäkirjailijat: Hanna Kirjavainen, Ari-Pekka Lahti, Oleg Mihailov, Mikhail Durnenkov, Evgenii Kazachkov

Ohjaus: Hanna Kirjavainen

Dramatisointi: Iida Koro

Käännökset suomi-venäjä-suomi: Anna Sidorova

Käännökset venäjä-ukraina: Kostiantyn Solovienko

Skenografia: Tinde Lappalainen

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Videosuunnittelu ja -toteutus: Ilari Kallinen ja Tinde Lappalainen

Pukujen toteutus: Helena Parikka

Talvisodan ensi-ilta näyteltiin 8.3.2023. Näytelmän on Teatteri Avoimien Ovien ja Lahden kaupunginteatterin yhteistuotanto.

Esitystä ovat tukeneet Alfred Kordelinin säätiö, Uuden klassikot -rahasto ja OKM:n rahoittama ja TINFON koordinoima TAKO-teatterihanke.   

 

Juha Hurmeen teatteriestetiikka on taivaallista jopa helvetissä – Asmodeus ja 1313 sielua kosketti, satutti ja nauratti – Huikean hienoa näyttelijäntyötä oli riemastuttavaa seurata

Vappu Nalbantoglun (kuvassa keskellä) johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata. Juha Hurmeen ja ensemblen koreografisena konsulttina on työskennellyt Antti Lahti. Kuvassa tanssivat Nalbantoglun vierellä Sari Haapamäki, Mikko Virtanen ja Inka Tiitinen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterilla on helvetin hyviä näyttelijöitä. Tälle joukolle ei käsikirjoittaja, ohjaaja tai edes ensemblen oma kollektiivinen tahto pysty järjestämään niin kuumia paikkoja, ettei hommasta selvittäisi. Nyt päädemoni Asmodeuksen, näyttelijä Vappu Nalbantoglun johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata.

Kaupunginteatterin Asmodeus ja 1313 sielua todisti ainakin tämän kirjoittajalle jälleen kerran Juha Hurmeen luoman teatteriestetiikan ilmaisuvoiman.

Voi olla, että Hurmeen tarinaan kirjoittamat mojovat vitsit ja sutkaukset naurattivat enemmän meitä katsomossa istuneita myssyjä kuin hattuja. Minä hörähtelin välillä vatsa kippurassa. Runar Schildtin romaanin sovituksessa ja siihen kirjoittamassaan jatkotarinassa Hurme on maalaillut ajan kaaren seitsemästä kuolemansynnistä koronaepidemian ja ilmastomuutoksen aiheuttamiin kauhuihin humoristin pensselillä.

Näytelmän ydinsanoma oli piilotettu sen nimessä esiintyvään salaperäiseen lukuun 1313.

Schildtin kirjassa Asmodeus och tretton själarna demoni lyö vetoa helvetin hovimarsalkan kanssa. Voittaakseen vedon, hänen pitää kolmessa päivässä saada 13 ihmisen myymään sielunsa paholaiselle. Toisessa jaksossa eletään vuotta 2026 Hurmeen tulevaisuuden Suomessa.  Asmodeus ja hovimarsalkka lyövät uudestaan vetoa, mutta nyt paholaisen pannulle pitää samassa ajassa saada paistumaan 1300 omasta tahdostaan sielunsa myynyttä.

Asmodeus oli lähellä voittaa myös tämän vedon. Miten tarinassa lopulta kävi, ei voi nyt paljastaa. Myös tässä tarinassa on juoni. Lukuihin liittynyttä viestiä oli joka tapauksessa helppo lukea. Vaikka me juuri nyt vannomme yksilöllisyyden nimiin, todellisuudessa ajan hengen vuoroveden aalto hyökyy jälleen kohti kollektiivista typeryyttä.

Schildtin kirjan ilmestyessä Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Hurmeen löytöihin kuuluva kirja edustaa vanhaa maailmaa. Kirjan ihmiset edustava ihmistyyppejä ja he lankeavat kukin vuorollaan johonkin seitsemästä perisynnistä. Silti he ovat myös korostetusti vielä yksilöitä, eivät sosiaalisen median ja älypuhelimen muokkaamia yksisilmäisiä kyklooppeja, joiden sieluja Asmodeus saattoi vetää samalla narutuksella joukoittain isäntänsä rikinkatkuiselle saunaostolle.

Näytelmän ensimmäinen jakso oli visuaalisesti silmiä hivelevän kaunista ja huikean hienosti näyteltyä teatteria. Ainutlaatuisen sävyn tälle teatteriestetiikalle antoi Sellisti Piia Komsin ja basisti Ville Herralan jousiduon näyttämölle loihtima äänimaisema. Komsi myös lauloi ja hänen sopraanonsa sai ainakin syvällä minun sydänalassani liikahduksia aikaan. Voi luoja, miten upea ääni.

Hurmeen viljelemä huumori saa ehkä katsomossa istuvan myssyn pipon kiristämään ja hattua voi välillä vähän hatuttaa. Jos teatteri kiinnostaa taiteena, kannattaa silti ehdottomasti vaivautua. Tässä näytelmässä kaikki oleelliset elementit olivat kohdallaan. Kuvassa ovat Inka Tiitinen ja Vappu Nalbantoglu. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmän ensimmäinen jakso oli niin täydellistä teatteritaidetta, että jotkut kriitikot ovat jutuissaan toivoneet, että sama meno olisi jatkunut myös väliajan jälkeen.

Ihmisillä on tänään, siinä missä reilut sata vuotta sitten, yhä voimakkaita kokemuksia sekä suuren hyvyyden että pahuuden läsnäolosta. Silti Schildtin tarinan helvetin väki antoi näytelmälle humoristisen viitekehyksen. Asmodeus ja 1313 sielua oli muodoltaan hersyvä komedia.

Hurme ei väheksynyt tai pilkannut tällaisia kokemuksia. Kokemukset henkisyydestä ovat myös taiteen ytimessä, vaikka nopeasti kehittyvät neurotieteet ovat antaneet ainakin viitteitä siitä, mistä kokemuksessa jumalan tai paholaisen läsnäolosta on ehkä kysymys.

Ehkä Hurme on halunnut sanoa, että reilussa sadassa vuodessa ympyrä on sulkeutunut. Schildtin kirjan tarinassa länsimaisen filosofian ja siihen pohjautuvan rationaalisen ajattelun jatkumoa edusti pappi. Hän on Asmodeukselle myös se kaikkein helpoin nakki. Kerettiläinen haluaa ja kuuluu roviolle.

Tänään minun sukupoveni ihmisten huoneentaulu on käännetty ylösalaisin. Nyt meidän pitää epäillä sitä, mistä meillä jo on tieteellisesti varma tieto. Tulinen pätsi jo täällä maan päällä odottaa myös näitä modernin tieteen epäilijöitä. Ehkä tulevan ilmastohelvetin portin päällä lukee tämän päivän denialistien slogan: ”Älä usko tieteen tuloksia vaan ota itse selvää!”.

Näin on ja näin on myös aina ollut. Kvanttifysiikan arvoituksia ei ratkaista maalaisjärjellä.

Ensimmäisen jakson humoristinen kehystarina perusteli toisen jakson karnevalistisen hurjastelun. Hurme oli piirtänyt ilmastomuutoksen runtelemasta Suomesta kuvan, jossa meriveden nousu oli tehnyt Skandinaviasta saaren ja upottanut Helsingin veden alle. Lahdesta oli tehty maan uusi pääkaupunki ja Salpausselän hiihtomontussa eliitti ulvoi susilaumana vahvemman oikeuden siunauksellisuutta.

Voi olla, että Laura Huhtasaaren ja monen muun hänen hengenheimolaisensa ulostulot ovat liian huonoja jopa vitsien aiheiksi. Ongelman ytimessä eivät ole kuitenkaan nämä hihhulit, vaan yhteiskunnan polarisoituminen. Adolf Hitlerin, Vladimir Putinin ja Donald Trumpin kaltaiset ”idiootit” voivat nousta näköjään yhä uudestaan valtaan myös demokratiassa. Pulmana ovat ihmiset, jotka haluavat rakastaa vain itseään vahvempia.

Hurmeen tavaton lukeneisuus näkyi jälleen muun muassa siinä, että näytelmän helvettiä kansoittivat monet historialliset henkilöt. Myös entisten aikojen paavit ja piispat olivat hyvin edustettuina tässä joukossa. Historian havinaa hahmoihin loivat Sari Suomisen suunnittelemat upeat rooliasut.

Teatterin taitavat näyttelijät loivat näitä hahmoja ilman alleviivaavaa ja turhaa liioittelua. Vaikka kohtaukset etenivät ajoittain suorastaan hengästyttävällä vauhdilla, kirjaimellisesti juoksujalkaa, puhetekniikka ei pettänyt. Jopa minunlaiseni vanha homekorva sai kirkkaasti selvää jokaisesta näyttämöllä lausutusta sanasta.

Historiasta Hurme oli napannut myös tulevaisuuden Suomen kahtia jakautuneen puoluekentän riitapukarit. Myssyjen blokin muodostivat vihervasemmiston kannattajat ja tiukasti valtaan tarttuneita hattuja ne muut, jotka olivat nostaneet Huhtasaaren maan presidentiksi ja leiponeen Mikko Kärnästä pääministerin. Rinnastus oli hauska, vaikka 1700-luvun Ruotsissa vaikutusvallasta kamppailleet hatut ja myssyt vielä olleet varsinaisia puolueita.

Hurme tunnetaan tyhjän näyttämön teatterin mestarina. Myös nyt Katariina Kirjavaisen suunnittelemassa lavastuksessa illuusio tilasta toteutui hienosti. Pöytä, tuoli ja näyttämöä reunustavat, valkoiseksi maalatut pystyelementit. Yhdet portaat, jotka veivät ylöspäin, toiset alaspäin vievät. Pöytäliina, jota vaihdettiin alinomaa. Lavastukselliset ratkaisut antoivat tilaa ja korostivat näyttelijöiden taiturimaista näyttelijäntyötä.

Asmodeus ja 1313 sielua

Helsingin kaupunginteatterin esitys teatterin pienellä näyttämöllä 10.2.2023 

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Näytelmän ensimmäinen jakso perustuu Runar Schildtin romaaniin Asmodeus och tretton själarna

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Toisen puoliskon käsikirjoitusassistentti: Pyry Vaismaa

Musiikkisuunnittelu ja lisämusiikin sävellys, musiikin sovitus ja improvisointi: Pia Komsi, Ville Herrala

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Kai Lähdesmäki, Mikko Vihma, Sari Haapamäki, Paavo Kääriäinen, Tiina Peltonen, Sofia Hilli, Unto Nuora, Inka Tiitinen, Mikko Virtanen.

Pienen hauen pyydystys näytti taiten karnevalisoidulta kansankomedialta – Lija Fischerin sovitus Juhani Karilan bestselleristä ihastutti, vihastutti ja herätti paljon kysymyksiä

Kuvassa oikealla olevan Petra Ahola teki vaikuttavan roolityön näytelmän pääroolissa hänelle langetettua kirousta vastaan taistelevana Elina Ylijaakona. Minerva Kautto näytteli rikospolisi Janatuista, joka seurasi murhasta epäiltyä Ylijaakoa rajan yli Lappiin. Taustalla Mira Taussin luomista nukkehahmoista Moukku-Olli. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Pienen hauen pyydystys herätti paljon kysymyksiä. Lija Fischer oli sovittanut ja ohjannut Juhani Karilan monitasoisesta romaanista näyttämölle aikuisten sadun.

Karilan romaani alkaa upeimmalla hauen viehekalastuksen kuvauksella, jonka olen kuuna päivänä lukenut. Poikkeuksellinen tämä kuvaus on jo siinä, että koukkukalastuksen aiheuttamasta, lähes sietämättömästä kivusta kärsitään siiman molemmissa päissä. Luonto käy suolammen upottavalla rannalla haukea väsyttävän Elina Ylijaakon kimppuun kitiini pistimillä aseistettujen sääski- ja paarmadivisioonien voimalla.

Kellariteatterissa Veera-Maija Murtolan suunnittelemassa lavastuksessa suolampi kiilteli peilikirkkaana, virveliä heitettiin laiturilta ja haspelikelalla siimaa kelattiin sisään niin, että kela oli vavan tartuntakahvan yläpuolella.

Paholainen piileskelee usein yksityiskohdissa myös teatterissa.

Käsiohjelmassa Fischer kertoo rakastavansa maagista realismia ja epäilemättä tämä rakkaus on saanut hänet tarttumaan vuonna 2019 Kalervo Jäntti pakinnolla palkittuun menestysromaaniin.

Karila käyttää romaanissaan taiturimaisesti Itä-Lappiin 1600-luvulta alkaen muuttaneiden savolaisten luonnonuskontoihin pohjautuvaa tarinaperinnettä. Tähän maagiseen maailmaan kuuluvat alamaailma, keskimaailma ja ylämaailma sekä näitä maailmoja kansoittavat ihmiset ja henkiolennot. Itä-Lapissa syntyneen ja kasvaneena Karila varmasti tuntee nämä tarinat ja niiden höysteeksi hän myös lainaa suvereenisti tieteis- ja fantasiakirjallisuuden ikonisia mielikuvia maustamaan tätä nuorta rakkautta, taidetta ja magiaa sekoittavaa mehevää keitostaan.

Fischer on dramaturgiassaan antanut osalle näistä fantasiahahmoista fyysisen hahmon yhdessä nukke- ja esineteatterin ohjaukseen perehtyneen Mira Taussin kanssa. Joitakin fantasiahahmoja näyttelivät myös esityksen näyttelijät ja noidan sielua kantavan Hattaran olemassaolo jätetiin kokonaan meidän katsojien mielikuvituksen varaan.

Näytelmän Peijoonin on suunnitellut Helena Markku. Liikkeet ja äänen Peijoonille antoivat näytelmässä Tommi Raitalehto ja Petra Karjalainen. Oikealla kuvassa Janatuista näytellyt Minerva Kautto ja yksi näytelmän haamuista.

Teatteri on konkreettinen ja fyysinen tapa kertoa tarinoita. Fischerin dramaturgia karnevalisoi Karilan kirjan ihmiset ja myyttiset hahmot Peijoonista Moukku-Olliin. Karnevalisoinnissa ei sinänsä ole mitään väärää. Tavallaan se on jopa väistämätöntä, koska eurooppalaisen teatterin juuret ovat lujasti karnevaalissa.

Minun kulttuuriantropologinen tietämykseni ei riitä sen pohtimiseen, perustuvatko Karilan kirjan maagiset hahmot elävään perinteeseen, vai ovatko ne lopulta kokonaan kirjailijan oman mielikuvituksen tuotoksia. Fischerin mukaan kirjan myyttiset hahmot perustuvat suomalaiseen kansanperinteeseen. Ehkä dramaturgian ja ohjausen ohjauksen kannalta suurempi pulma oli ehkä siinä, että fantasiagenren vyöry ja siihen liittyvä kuvatulva ovat jollain tapaa myrkyttäneet meidän mielikuvituksemme.

Esimerkiksi näytelmän tietäjähahmo oli niin läpeensä tuttu, että alkoi kysellä itseltään, onko näyttämöllä nyt Asko, tai kenties kuningas Arturin velho Merlin tai Asterix sarjakuvien koukkuselkäinen Methusalix. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että minä pomppasin katsomossa mielikuvissani ajassa niin pitkälle taakse päin, että näin mielikuvissani välähdyksiä Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan törkeistä saamelaisketseistä.

Mutta nämä mielikuvat olivat minulle varmasti ansaittu rangaistus nuivasta asenteestani ja hyvä muistutus niistä vanhuuden kauhuista, jotka odottavat tämän kirjoittajaa jo aivan nurkan takana.  

Teatterisovituksen hyllyvyyttä lisäsi se, että Karila on ottanut tarinaansa mukaan myös parhaillaan valtavalla volyymilla sekä kirjallisuudessa että televisioviihteessä päälle tunkevan dekkarigenren. Näytelmän tarinassa rikospoliisi Janatuinen seuraa Itä-Lappiin Ylijaakoa, jota epäillään murhasta.

Näkkiä vastaan käydyssä taistelussa näytelmän Janatuisen pistooli paukkui ja mielikuva tyylitellystä kansankomediasta sen kuin vahvistui. Ja miksi ei.

Näytelmän katsojalle saattoi jäädä kuitenkin hieman hämäräksi se, että Karilan romaanin maagisessa realismissa tarinan ydinsanoma on realismia. Sen antama kuva meitä odottavasta tulevaisuudesta on aika lohduton. Tarinan alussa Oulun yliopistossa luonnontieteilijäksi opiskellut Ylijaako ajaa autollaan Itä-Lappiin rajan yli. Tuo Suomen valtakunnan raja sijaitsee tässä tarinassa jossain napapiirin korkeudella ja sen yläpuolella oleva Lappi on jonkinlaista ei kenenkään joutomaata.

Toistuvat helleaallot ja raivoisat maastopalot piinaavat Lappia ja niiden välillä raivoavat myrskyt, jotka saavat tulvan tavoin taivaalta kaatuvan kaatosateen lentämään vaakasuorassa. Kun Ylijaako käy Vuopion vieheessä ostamassa virveliinsä uutta siimaa, hän maksaa ostoksensa vaaksan korkuisella setelipinolla. Tässä lähitulevaisuuden maailmassa talous ja yhteiskunnan rakenteet ovat romahtaneet ja ilmastomuutoksen aiheuttama ekokatastrofi etenee yhä hirmuisempiin näkyihin.

Kulttuuritoimituksen Jussi Kareinen kirjoittaa, että Pienen hauen pyydystyksessä näyttelijöiden karaktäärit osuvat kohdalleen. Ylijaakoa näytelleen Petra Aholan kohdalla tämän arvion voi allekirjoittaa. Ahola loihti roolihahmoonsa salaperäistä outoutta, joka korosti arkisella kielellä kerrotun tarinan maagisia elementtejä. Voi hyvin olla, että Aholassa on roppakaupalla sitä vaikeasti määriteltävää hehkua, joka tekee elokuvan suurista tähdistä suuria tähtiä.

Roolituksesta voi päätellä, että Fischer on arvioinut dramaturgiaa tehdessään Minerva Kauton näyttelemän Janatuisen tarinan toiseksi päärooliksi. Jäin pohtimaan tätä valintaa. Itse löysin tarinan semanttisesta keskiöstä kahden nuoren, Ville Seivon näyttelemän Jousin ja Aholan näyttelevän Ylijaakon rakkauden, tieteen ja taiteen liiton, joka ei lopulta koskaan toteutunut, koska siihen liittyi kirous.

Jousin ohella Seivo näytteli myös Näkkiä, Hattaran riivaamaksi joutunutta kunnanjohtajaa ja jokiraukkaa, alamaailman haamua. Myös Petra Karjalaisen, Juha-Matti Koskelan, Suvi-Sini Peltolan ja Tommi Raitolehdon iltaa oli raskautettu useilla rooleilla, joihin kuului myös näytelmän nukkehahmojen puhe ja liikuttelu. Kun tällaisen urakan tekijöiden näyttelijäntyössä tyylikeinona on vähän väliä rankka liioittelu, karaktääreistä ei kannata edes haaveilla.

Itselläni ei ole mitään käsitystä Itä-Lapissa puhutuista murteista. Voi olla, että myös Tampereen Työväen Teatterin näyttelijöillä on ollut sama tunne ainakin produktion alkaessa. Toisaalta en ole varma, onko oikeaoppisella intonaatiolla edes niin suurta väliä. Enemmän pisti silmään se merkillinen kroonisen kiireen tuntu, joka näytelmästä välittyi. Tuntui, että aika on tekijöiltä loppunut kesken ennen 17. tammikuuta näyteltyä ensi-iltaa.

Tämä ajatus palasi, kun katselin Kari Sunnarin ottamia esityskuvia. Sunnari on loistava teatterikuvaaja, mutta nyt kuvista tuntui puuttuvan jotakin oleellista.

Blogia on korjattu ja muutettu 12.2.2023 asiavirheen vuoksi. Lija Fischerin mukaan Karilan kirja pohjautuu kokonaan suomlaiseen tarinaperinteeseen. Jutusta on poistettu viittaukset saamelaiseen perinteeseen.

Pienen hauen pyydystys

Tampereen Työväenteatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 9.2.2023.

Alkuperäisromaani: Juhani Karila

Ohjaus ja dramatisointi: Lija Fischer

Nukke- ja esineteatteriohjaus: Mira Taussi

Taistelukoreografia: Ville Seivo

Puku- ja lavastussuunnittelu. Veera-Maija Murtola

Valo- ja projisointisuunnittelu: Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu ja musiikki: Ville Leppilahti

Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Emmi Puukka

Peijooni-nuken suunnittelu ja rakennus: Helena Markku

Muiden nukkien suunnittelu: Mira Taussi

Rooleissa: Petra Ahola, Petra Karjalainen, Minerva Kautto, Juha-Matti Koskela, Suvi-Sini Peltola, Tommi Raitolehto, Ville Seivo    

Eliökunnan selviytyjät näyttivät kaapin paikkaa – Faabeliksi naamioitu aikuisten satu oli terävän älyn kirkastamaa leikkiä – Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on teatteritaiteen mestariteos

Näyttelijä Kauri Sorvarin keskustelu kotinsa peikonlehden kanssa muistutti kovasti tuiki tavallista perheriitaa. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Esteettisesti hieno, koskettava, älyllisesti kiehtova, haastava ja arvoituksellinen. Hämmentävä kokonaisuus mustaa huumoria ja riemastuttavaa oivaltamisen iloa. Tunnetasolla esitys oli lohduttava ja vapauttava elämys.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on pitkä nimi lyhyelle näytelmälle. Klockriketeaternin ja Espoon Kaupunginteatterin näytelmän ensi-ilta kesti vain tunnin ja noin 20 minuuttia. Mutta kello kertoi nyt vain ajan suhteellisuudesta. Huikean hieno näytelmä antoi ja antaa yhä älylle pureskeltavaa viikoiksi ja kuukausiksi – ehkä koko loppuiäksi.  

Näytelmän käsikirjoittajan ja dramaturgin Mikhail Durnenkovin näytelmälle valitsema muoto kieltämättä yllätti. Valittu konteksti oli kuitenkin täysin looginen. Mikä muu sopisi paremmin tulevaisuutta koskevien ajatusten esittämiseen kuin lastenteatteri, jossa lapset itse näyttelevät?

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalista historiasta on aikuisille kirjoitettu satu, kuten tekijät näyttelijä Antonia Atarahin suulla kertoivat esityksen viimeisessä kohtauksessa. Toki ukonsienet, osterivinokkaat, karvarouskut ja muut sienirihmastojen itiöpesäkkeet oli sadussa mahdollista inhimillistää, mutta aidosta faabelista nyt ei ollut kyse.

Sieniä on ollut maapalolla ainakin viimeksi kuluneet 600 miljoonaa vuotta, ehkä vielä paljon kauemmin. Sienien aika-avaruudessa jopa maapallon geosfääri tavallaan hengittää, kierrättää elämän perusrakennuspalikoihin kuuluvia hiiliatomeja maaperän ja ilmakehän välillä.

Sieniä on ollut hyvin kauan ennen meitä ja niitä tulee olemaan vielä kauan sen jälkeen, kun viimeinen ihminen on kadonnut maan päältä. Näytelmän nimessä sanat lyhyt ja episodi viittaavat meihin ihmisiin, lajiin, jonka ilmestyminen näyttää juuri nyt jäävän ajallisesti lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi sattumaksi eliölajien evoluution historiassa.

Ohjaaja Essi Rossi kirjoittaa näytelmän esipuheessa, että meidän pitää päästä irti ihmiskeskeisestä ajattelusta. Ja toki maailman tarkasteleminen sienien aikaperspektiivistä on ihan kelpo yritys tähän suuntaan. Sienet elävät täällä maan päällä, tai siis oikeammin alla sitä auvoista olotilaa, johon yksilöiden uskotaan meidän kristillisessä kulttuurissamme ja useimmissa muissakin maailmanuskonnoissa pääsevän vasta kuolemansa jälkeen.   

Näytelmän sieniolentoja näyttelivät kuvassa Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves ja Luna Rinkinen. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Produktio alkoi Rossin ja Durnenkovin Moskovassa kolme vuotta sitten käymistä keskusteluista tulevaisuudesta. Sen jälkeen koronaepidemia ja Venäjän Ukrainassa aloittama raaka hyökkäyssota ovat osoittanet sekä tekijöille että meille kaikille, miten vaikeata tulevaisuuden ennustaminen on.

Durnenkovin sadussa ihmiskunta on kehittänyt tekoälyn, joka pystyy kääntämään kaikkien elollisten olioiden lähettämät viestit ihmisten kielelle. Eikä vain elollisten olioiden, vaan ääneen pääsee myös maapallon kivinen kuori. Kivet puhuvat ja niillä on myös tässä tarinassa se viimeinen sana.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja ehkä siksi sillä näyttää ainakin Espoon Kaupunginteatterissa olevan jälleen aivan hämmästyttävä kyky kuvata taiteen keinoin myös niitä monimutkaisia vuorovaikutussuhteita, joihin elämä maapalolla perustuu.

Tällä kertaa dialogi alkoi Rossin ja Durnenkovin käymistä keskusteluista. Veikkaan, että Rossi on näissä keskusteluissa ollut se totinen torvensoittaja, joka on laittanut peliin oman ehdottomuutensa. Kaikki maapallon eliölajit ovat yhtä arvokkaita. Durnenkov on puolestaan humoristi, joka näkee myös taiteilijoiden ja muiden intellektuellien maailmantuskaan liittyvän koomisuuden.

”Miksi utopiat ovat nykypäivänä epäsuosittu genre, kun taas dystopiat täyttävät kirjat ja valkokankaan? Voiko joku kertoa meille, miltä valoisampi (parempi) tulevaisuus näyttää?”

Sienien kanalta ihmislajin ilmestyminen maapalolle on ollut toteutunut utopia. Ihminen on lajina tuottanut olemassaolonsa aikana ainakin sata miljardia ruumista hajotettavaksi ja parhaillaan tämä juhlakattaus kasvaa eksponentiaalisesti. Puhumattakaan tietysti kaikista niistä miljardeista eliöistä, eläimistä ja kasveista, joita ihminen on tappanut ravinnokseen tai ottanut muuten vain pois päiviltä.

Kierrätettäviä ravinteita on riittänyt.

Kuva kohtauksesta, jossa Antonia Atarah on katomassa näyttämöltä parempiin suihin. Kuva © Darina Rodionova/Espoon Kaupunginteatteri

Tosin tässä sadussa maailman viimeinen ihmisen katoaa parempiin suihin eliökunnan toisen mestariselviytyjän lonkeroissa. Näytelmä päättyi nukketeatterin keinoin toteutettuun kohtaukseen, jonka sankariksi ryömi kovasti karhukaisen oloinen otus. Tosin tätä jättiläiskarhukaista kutsuttiin tarinassa laavamadoksi.  

Epäinhimillinen ajattelu sopii kuitenkin huonosti draaman lakeihin. Siksi myös Durnenkovin satu alkoi sillä tavallisella tarinalla. Satunäytelmän ääniroolista kilpaileva mies huijaa homman itselleen samaa tehtävää työhaastattelussa hakeneelta nuorelta äidiltä. Kohta näyttämölle marssitettiin fysiikan tohtori keromaan meille, ettei vapaata tahtoa voi olla olemassa edes silloin, kun olemme koukistamassa omaa etusormeamme.

Inhimillisen käyttäytymisen eri vivahteista ja lainalaisuuksista meillä kaikilla on tietoa oman elämänkokemuksemme kautta. Kvanttifysiikasta ei sen sijaan saa minkäänlaista otetta edes valistuneella kaupunkilaisjärjellä. Molemmat ovat kuitenkin sitä todellisuutta, jossa me elämme. Siitä että myös hiukkasfysiikan kuvaamat ilmiöt ovat totta, todistaa esimerkiksi lähes jokaisen kaduntallaajan taskusta löytyvä älypuhelin.

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että myös aivojen neurologiset prosessit, joihin tietoisuus ja usko vapaaseen tahtoo syntyvät samojen fysikaalisten ilmiöiden vuorovaikutusten tuloksena. Kysymykset yksilön vapaasta tahdosta ja tietoisuuden perimmäisestä luonteesta ovat vielä lopullisia vastauksia vailla ja kiistanalaisia. Evoluutio on antanut ihmiselle kyvyn välittää informaatiota yksilöltä toiselle kielen avulla. Sinien maailmassa verkostoituminen tapahtuu kemiallisesti välittyvän informaation kautta.    

Sadun sienien maailmassa elollisen luonnon aakkoset alkoivat muistista. Sienien muisti on pakattu DNA-molekyyleihin ja tämä muisti on pitkä. Ensimmäiset elävät olennot ilmestyivät maapallolle lähes neljä miljardia vuotta sitten. Näin pitkälle ei edes sienien geneettinen muisti ehkä yllä, mutta tarina elämän ensimmäistä merkeistä, jakautuvien RNA- ja DNA- molekyylien pitkistä ketjuista on ollut luettavissa niistä äänettömistä kivistä.

Kuten edellä mainittiin, tässä sadussa viimeinen sana, tai oikeammin ääni on kivellä. Tuo ääni kuulosti juuri siltä, miltä ääni kuulostaa, kun kivi kopsahtaa jotain toista kovaa vasten.

Ihminen pystyy ihan hyvin hävittämään itsensä ja tuhomaan samalla miljoonia muita eliölajeja maapallolta. Elämää ihminen ei pysty edes atomipommeilla maapallolta lopettamaan. Myös maailmanloppu on siihen vihoviimeiseen sysäykseen asti suhteellinen käsite.

Sienien meihin nähden ikuinen elämä päättyy joidenkin vuosimiljardien kuluttua, kun maapallon muodostamat atomit muuttavat olomuotoaan. Ensin maapallo kuivuu, sitten se kaasuuntuu ja muuttuu lopulta plasmaksi, kun aurinko elinkaarensa lopussa paisuu punaiseksi jättiläiseksi ja nielaisee sisäplaneetat hehkuvaan syleilyynsä. Se ”punainen laavamato” nielee meidät.

Miten kauas tällainen lopullinen kopsahdus kuuluu maailmankaikkeudessa, jossa on miljardeja galakseja, niissä triljoonia tähtiä ja luvuton määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja? Onko maapallo ainoa paikka, jossa tämän suunnattomuuden keskellä on elämää? Sekin on toki mahdollista, joskaan ei varmasti kovin todennäköistä.

Emme vielä tiedä, miten on?

Ja onko elämän arvo kiinni siitä, millaisen vastauksen me ehkä joskus saamme tähän kysymykseen? Inhimilliseen ajatteluun kuuluu se, että me pidämme Ähtärissä kahta häkkiin teljettyä, Kiinasta vuokrattua pandaa arvokkaampina kuin tämän häkin alla ja kaikkialla elävää sienirihmastoa, vaikka meidän elintasomme on pitkälle peräisin puiden kanssa symbioosissa elävien juurisienien olemassaolosta.

Suomessa maanpaossa parhaillaan elävällä venäläistä Durnenkovialla on meriittejä ja Klockriketeaternin kantaesitys näytti, että tälle maineelle on katetta. Sadun kaapuun naamioitu tarina vei meidät katsojat huikealle matkalle meitä ympäröivään todellisuuteen.

Sama pätee näytelmän lavastaneeseen Ksenia Peretrukhinan suunnittelemaan lavastukseen. Myös hän on Durnenkovin tavoin joutunut pakeneman kotimaastaan Suomeen Vladimir Putinin johtaman diktatuurin sensuuria ja älymystöön kohdistamaa vainoa. Pidin kovasti esimerkiksi Durnenkovin ja Peretrukhinan meidän teknologiauskoon kohdistamasta hyväntahtoisen lempeästä pilkasta.

Esitys todisti myös jälleen kerran, miten suuri merkitys teatteritaiteelle Suomessa ruotsinkielisellä teatterilla on. Tätä merkitystä ei ainakaan vähennä se, että esimerkiksi Klockriketeaternin näyttelijät näyttelevät tarpeen mukaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Suomalaisen teatterin avantgardea edistää myös Espoon kaupunginteatterin omaksuma tuottajamalli, jossa produktiot tuotetaan yhdessä jonkin toisen tai useiden toisten teattereiden kanssa. Malli tarjoaa espoolaiselle teatteriyleisölle jatkuvasti toinen toistaan kiinnostavampia ja tasokkaampia esityksiä niin, että kateeksi käy.

Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa

Klockriketeaternin kantaesitys Espoon Kaupunginteatterin Revontulihallissa 31.1.2023

Käsikirjoitus ja dramaturgia: Mikhail Durnenkov

Ohjaus: Essi Rossi

Lavastaja: Ksenia Peretrukhina

Valo- ja videosuunnittelu: Ilmari Paananen

Äänisuunnittelija: Pauli Riikonen

Pukusuunnittelija Liisa Pesonen

Näyttämöllä: Carl Alm, Antonia Atarah, Elmer Bäck, Milla Kangas, Lauri Sorvari, Auri Hannus, Magda Lehtonen, Monika Lehtonen, Ruut Neves, Luna Rinkinen

Ykspihlajan Työväen Näyttämö teki Gogolin Reviisorin kieli poskella – Epäsovinnainen roolitus oli hauska lähtökohta – Toteutus kaipasi vielä pientä hiomista

Kuvassa näytelmän Anton Antonovitš Taija Hovatov, Anna Andrejevna Kimmo Oikarinen ja heidän Mar Antonovna ja Mar Antanovna Mika Hietanen ja Jari Hanhisalo. Kuva © Nea Palonen

Nikolai Gogolin Reviisori on veijaritarina. Ykspihlajan Työväen Näyttämön lähestymiskulma tähän klassiseen komediaan oli todella ronski liioittelu. Aidosti hauskaa Aku-Petteri Pahkamäen sovittamassa ja ohjaamassa esityksessä Työväen näyttämöpäivillä oli esimerkiksi hyvin epäortodoksinen roolitus.

Roolit myös vedettiin niin sanotusti urku auki. Kaupunginpäällikkö Anton Antonovitšin roolin näytelleen Taija Hovatovin mimiikka ja usein ärräpäitä vilisevässä puheessa oli puolensa, mutta ehkä joskus liika on myös liikaa. Minun mielestäni teatterissa saa ja pitää myös huutaa, kun on sen paikka, mutta omien äänivarojen puitteissa.

Pahkamäki on toki taitava ohjaaja. Kohtauksesta toiseen siirryttiin napakasti, mitä valittu farssimainen tyyli myös edellytti. Pahkamäki on itse suunnitellut myös esityksen lavastuksen, valot ja äänet. Näyttämön oikeassa reunassa oli seinämä, jonka kolme oviaukkoa antoivat tilaa sähäköille sisääntuloille ja lähdöille.

Vaikka nauru ei nyt ollut oikein irrotakseen, mukana oli myös aimo annos sitä teatterin taikaa. Esitys henki vahvasti yhteisöllisyyttä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta, ja esityksen jälkeen ainakin minä olin vakuuttunut siitä, että tämän Ykspihlajan Työväen Näyttämö on ensemble, jossa sen jäsenillä on hauskaa.

Tekemisen ilo näkyi rooleissa. Esimerkiksi Elina Autio ja Elina Luhta tekivät koulutarkastaja Luka Lukitšin ja sairaalan esimies Artemij Filippovitš Zemljanikan rooleista hauskoja karikatyyrejä. Vaikka roolihenkilöt katoivat miehen nimeä, ei näiden pikkupomojen sukupuolesta syntynyt mitään epäselvyyttä. Tapa, jolla Pahkamäki ohjaajana ja näytelmän sovittajana on leikitellyt sukupuolirooleilla toimi ajoittain oikein hyvin.

Teatteria tehdään Ykspihlajassa varmasti suurella sydämellä. Tällainen rakkaus lajia kohtaan vaatii myös omien ja toisten luutuneiden asenteiden ravistelua ja hulluttelua. Teatterin kaltainen luova yhteisö on vapauden valtakunta.

Reviisori

Ykspihlajan Työväen Näyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä 27.1.2023

Käsikirjoitus: Nikolai Gogol

Ohjaus: Aku-Petteri Pahkamäki

Lavastus-, valo- ja äänisuunnittelu: Aku-Petteri Pahkamäki

Rooleissa: Taija Hovatov, Kimmo Oikarinen, Mika Hietanen, Jari Hanhisalo, Marjo Orava, Elina Autio, Elina Luhta, Sirkka Wikström, Marika Möttönen, Riikka Pellinen, Ronja Saarinen, Howa Morine Sesay, Roosa Isoaho ja Veeti Sinikallio

Werner Schwabin Presidenterna on absurdin teatterin helmi – Carl Knif Companyn vahva fyysinen tulkinta herätti vaikean tekstin eloon – mielen tahrat ja lika harjattiin esiin juuriharjalla

Petri Tuhkasen lavastuksessa tilantuntu ja tunnelma luotiin valoilla ja väreillä. Kuvassa keskellä Åsa Wallenius, takana Linda Zilliacus ja Jonna Nyman. Kuva © Yoshi Omar/Espoon Kaupunginteatteri

Carl Knif Companyn ja Espoon Kaupunginteatterin Presidenterna oli sysimusta komedia. Koreografina mainetta niittäneen Carl Knifin ohjaus perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämiseen. Werner Schwabin näytelmä on lähes tauotonta, ryöppyävää puhetta, Knifin ohjauksessa puheen rinnalla kulki korostetun voimakas liikekieli, joka oli kuin tanssia.

Åsa Wallenius, Linda Zilliacus ja Jonna Nyman näyttelivät suurenmoisesti. Roolitöissä tavaton tarkkuus ja hurja heittäytyminen kulkivat käsikädessä. Vahvasti sisäistetyistä rooleista näki, että produktio on lähtenyt liikkeelle näyttelijöiden omasta aloitteesta.

Nuorena, vain 36-vuotiaana kuollut Schwab käytti saksan kieltä hyvin luovalla tavalla. Schwab nosti niin sanotusti keskisormea saksan kielen raudanlujille kielioppisäännöille. Presidenterna on näytelmän ruotsiksi kääntäneen Linda Östergaardin taidonnäyte

Näytelmä oli tunnelmaltaan alati tihenevä matka ihmismielen pimeimpiin viemäreihin. Sen fyysisyydessä mentiin aina ruumiineritteisiin asti. Teatterielämyksenä se kuitenkin toimii kuin saniteettiharja mieleen tarttuneiden tahrojen puhdistajana.

Käsiohjelmassa Knif kertoo, että häntä kiehtoivat näytelmässä Schwabin pohdinnat kehon, älyn ja henkisyyden yhteyksistä ja ristiriidoista. Hän tunnistaa nämä tematiikat omassa työssään koreografina ja tanssijana.

Tarinan alku oli lempeän arkinen. Kolme eläkkeellä olevaa naista Erna (Zilliacus), Mariedel (Wallenius) ja Grete (Nyman) kokoontuvat porisemaan Ernan asuntoon kahvikupposten äärelle. Huoneessa oleva televisio oli auki ja televisiossa Paavi siunasi kuulijoitaan latinaksi.

Keskustelu käynnistyy siitä, miten kaikki on kallista ja hinnat nousevat koko ajan. Siten ryhdyttiin siunailemaan etäisiä välejä omiin lapsiin ja näiden lasten kiittämättömyyttä. Sen jälkeen nämä kolme entistä siivoojaa alkavat muistella omaa työtä ja siihen liittyneitä nöyryytyksiä. Esille otettiin mieleen vuosien myötä kasautunut lika. Näytelmän Mariedel suorastaan kerskaili sillä, miten hänellä oli tapana kaivaa paljain käsin vessanpyttyjen tukoksia.

Rajujen puheiden myötä myös esityksen liikekieli sai yhä voimakkaimpia muotoja. Varsinkin Walleniuksen tanssi tuoleilla ja pöydän päällä oli taiturimaista.

Meidän jokaisen elämällä on konteksti, joka määrittelee meidän mieltymystemme ja inhontunteiden rajoja. Herkullisinkaan gulassi ei maistu, jos se tarjoillaan vessanpöntöstä. Sormi ei mene suuhun, jos se on sitä ennen ollut pyllyssä.

Mitä makaabereimmiksi naisten puheet näyttämöllä muuttuivat, sitä enemmän he myös tahriutuivat ihan konkreettisesti ruskeaan tahnaan.

Presidenterna oli helppo tulkita kuvaukseksi Schwabin ongelmallisesta äitisuhteesta. Myös Schwabin äiti hankki perheen elatuksen siivoojana. Näytelmän roolihahmot teki mieli tulkita saman ihmisen luonteenpiirteiksi. Erna oli katollisen perinteen rajoittama, Grete aistillinen ja Mariedel tahtoihminen, jolla oli rohkeutta kaivaa paska esiin vaikka paljain käsin.

Tähän logiikkaan sopi se, että juuri Mariedel oli näytelmän dramaattisessa huipennuksessa symbolisen murhan uhri.

Schwab opiskeli Wienin taideakatemiassa (Akademie Der bildenden Künste Wien) eli samassa maineikkaassa taideoppilaitoksessa, jonne erästä toista, häntä huomattavasti kuuluisampaa itävaltalaista ei huolittu maailmanhistorian kannalta kohtalokkain seurauksin.

Schwab valmistui kuvanveistäjäksi vuonna 1982. Ensimmäisen näytelmänsä Die Präsidentinnen julkaistiin vuonna 1990 ja sen jälkeen ilmestyi kiihkeän luomiskauden tuloksena viidessä vuodessa ennen taiteilijan kuolemaa 12 näytelmää ja useita muita kirjallisia teoksia.

Schwabilla oli paha päihdeongelma. Omaa alkoholismiaan hän on kuvannut esimerkiksi vuonna 1991 ilmestyneen kolmannen näytelmänsä nimessä, jossa hän rinnastaa oman maksansa kohtalon kansanmurhaan. Toisin tässäkin näytelmässä hän käsitteli äitisuhdettaan. Tämän suhteen toista puolta puolestaan kuvaa Presidenternan repliikki, jossa todetaan, ettei juhlia voi olla, jos ei ole juhlien jälkiä korjaavaa siivoojaa.

Schwabin näytelmiä ei ole usein esitetty Suomessa. Hakukone löysi vain Jukka-Pekka Pajusen suomennoksen Schwabin näytelmästä Volksvernichtung oder maine Leber ist sinnlos. Suomenkielisen version Kansannitistys eli maksani on mieletön kantaesitys näyteltiin turkulaisessa Teatteri Tarmossa syksyllä vuonna 2005.

Tresidenterna

Carl Knif Companyn esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 8.11.2022

Teksti Werner Schwab

Käännös Linda Östergaard

Ohjaus Carl Knif

Valosuunnittelu ja lavastus Petri Tuhkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Maskeeraus Tuija Luukkainen

Näyttelijät Jonna Nyman, Åsa Wallenius, Linda Zilliacus

Näyttelijät videolla Sonia Haga, Aksinja Lommi, Oksana Lommi

Suomenkielinen tekstitys Jukka-Pekka Pajunen   

Red Nose Companyn Aleksis Kivi oli pakahduttavan runsas älykään huumorin ilotulitus – Klovnit Mike ja Zin johtivat meitä katsojia kuin orkesteria, kun me nauroimme tikahtuaksemme ja aplodeerasimme hurjasti heille

Aleksis Kiven esityskuvat on otettu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, jossa klovnikomedia kantaesitettiin viime helmikuussa. Kuvassa muusikko Niko Kumpuvaara ja klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Kuva © Cata Portin/Red Nose Company

En ole varmaan koskaan nauranut teatterissa yhtä makeasti ja hersyvästi kuin Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esityksessä torstai-iltana Tampereen Työväen Teatterissa. Tuukka Vasaman ja Timo Ruuskasen klovnikomedia oli hillittömän hauska, terävä, salaviisas ja lopulta myös liikuttava esitys. Se todisti jälleen, miten voimakas ilmaisuväline klovneria on teatterin tekijöille.

Loistava käsikirjoitus, huikean hieno näyttelijäntyö ja yhteistyö muusikko Niko Kumpuvaaran ja kamariorkesteri Avanti!:n kanssa ovat tuottaneet mahtavan esityksen.

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Aleksis Kivessä myös käsikirjoitus on hiottu viimeisen päälle tiimityönä. Eva Buchwaldin, Timo Ruuskasen, Linda Wallgrenin ja Tuukka Vasaman käsikirjoituksessa riemastuttavaa oli sen runsaus. Hauskoja kaskuja, hyviä vitsejä ja nokkelia oivalluksia tuntui riittävän loputtomiin. Tähän verbaaliseen ilotulitukseen saatiin vielä asiapuolella mahtumaan hieno henkilökuva Aleksis Kivestä ja kattava läpileikkaus hänen tuotannostaan. Samalla tuotiin näyttämölle myös 180 vuoden aikajanalla suomalaisen korkea- ja populaarikulttuurin historiaa.

Kyllä, kyllä – myös näyttämölle marssitettujen historiallisten ja vielä vaikuttavien taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien nimien lista on varmaan paperille kirjoitettuna pitkä kuin pikajuna ja sama runsaudenpula hauskuutti meitä myös esityksen musiikkivalinnoissa.

Kaikki tämä ja tietenkin molemmilla kotimaisilla kielillä ja tarpeen tullen englanniksi myös.

Klovneria ja stand up -komiikka ovat varmasti jossain mielessä esittämisessä lähellä toisiaan. Vaikka Aleksis Kiven käsikirjoitus on epäilemättä paitsi tavattoman rikas myös huolella harkittu, mahtui torstai-illan esitykseen mukaan myös improvisaatiota.

Käsiohjelman mukaan esitysidea- ja konsepti ovat Ruuskasen ja Vasaman aivoitusten tulosta. Tässä ideointivaiheessa varmasti myös klovnit Mike ja Zin ovat saaneet nimensä ja hahmonsa.

Ruuskasen, Walgrenin ja Vasaman yhdessä tekemä ohjaus oli sekä rento että tarkka. Mike ja Zin johtivat meitä katsomossa istuvia näyttämöltä kuin orkesteria. Alati toistuvat naurunremahdukset ja kohtausten väliin annetut hurjat aplodit kertoivat varmasti ainakin esityksen tekijöille, että kohtausten ajoitus oli kohdallaan.

Klovnin punainen nenä ja maskeeraus, joka peittää silmien ja suun alueen ihon ei piilota näyttelijän ilmeitä, vaan vahvistaa niitä. Tai oikeammin klovnin naamio tekee mahdolliseksi liioitella ilmeitä hurjalla tavalla.  Sen vuoksi ei ole mikään ihme, että klovni on ollut myös kauhuelokuvien tekijöiden suosima hahmo heidän hirviögallerioissaan.

Ruuskasen ja Vasaman mimiikka näyttämöllä oli mestarillista. Ainakin minulle jää varmaan pysyvä muistijälki Ruuskasen ilmeestä ja kehon kielestä, kun hän istui kirjoista rakennetun korokkeen päälle asetetulle tuolille ja alkoi esittää Aleksis Kiven patsasta. Tällaisia hienon hienoja visuaalisia nyansseja esityksessä tuntui olevan loputtomiin käsikirjoituksen verbaalisen ilotulituksen lomassa.

Teatteri oli tietysti erityisen tarkastelun alla, koska Kivi oli elinaikanaan leimallisesti näytelmäkirjailija. Kaiken muun lomassa ehdittiin pohdiskella myös esimerkiksi sitä, miksi teatterissa on näytelty joskus alasti ja miksei näyttämöllä enää juoksennella kelteisillään. No nyt sekin ihme jälleen nähtiin.

Keskiajan hoveissa hovinarrien tehtävänä oli viihdyttää hallitsijoitaan. Hovinarrien tehtävänä oli myös kertoa totuus. Esittävän taiteen freelancereiden kohdalla todellisuutta on viimevuosina koronaepidemiasta ja esityspaikkojen sulkemisesta johtuva taloudellinen ahdinko. Vaikka maailma muuttuu, taiteilijan ammattiin liittyvä taloudellinen turvattomuus ei ole juuri muuttunut Aleksis Kiven päivistä. Myös tämä tuotiin Ruuskasen ja Vasaman toimesta esiin hauskan ironian muodossa.

Freelancer taiteilijan on syytä tehdä syviä rukouskumarruksia kohti Helsinkiä, jossa sijaitsee Suomen Kulttuurirahaston toimisto.

Red Nose Companyn yhteistyökumppaneita ovat kiertueproduktiossa olleet Jyväskylän kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja kamariorkesteri Avanti!. Jos keskiviikon tai torstain esitys lokakuussa jäi näkemättä, punanenäisten taiteilijoiden kiertueteatteri palaa Tampereelle marraskuussa.

Yhteistyökumppaneista Avanti! ja sen muusikot kuuluvat epäilemättä siihen joukkoon, jonka pitää tehdä noin henkisessä mielessä kumarrusrukouksia Kulttuurirahaston ja muiden kulttuuria tukevien säätiöiden suuntaan. Muut yhteistyökumppanit saavat lakiin perustuvaa rahoitusta valtiolta ja niitä rahoittavat myös sijaintikaupungit. Ruuskasen alias Zinin mukaan esiintymistilat tarjoavat yhteistyökumppanit ottavat esityksen lipputuloista 55 prosenttia.

Kuulostaa vähän epäreilulta, mutta toisaalta kuralla on myös kiertueen yhteistyökumppaneina toimivien laitosteattereiden talous koronaepidemian jälkeen. Jos kassakriisin kiirastuleen on pakko istua maksavan yleisön oikkujen takia, kyykylle kannattaa käydä jonkun toisen housuissa. Näin tämä maailma toimii.

Aleksis Kivi

Red Nose Companyn esitys Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 27.10.2022

Esitysidea- ja konsepti Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Käsikirjoitus Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren, Tuukka Vasama

Näyttelijät Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara

Avanti!-jouset

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu kiertueella Jere Kolehmainen

Musiikin suunnittelu Niko Kumpuvaara, Marzi Nyman, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Musiikin sovitus Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.  

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.  

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.  

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf