Kategoria: Komedia

Taidekritiikkiä pianonsoitosta raivosuomella Archie Bunkerin tapaan

Teatteri Takomon Puhutaan Richardista on huikea satiiri. Arni Rajamäen käsikirjoitus on sukua Molièren, Anton Tšehovin ja Oscar Wilden mestariteoksille. Rajamäen neronleimaus on siinä, että kulttuurieliitti nostaa itsensä muiden yläpuolelle ja osoittaa ylenkatsettaan räyhäoikeistolta kopioidulla aggressiivisella puhetavalla. Ami Karvosen ohjaus oli kellontarkkaa. Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi ja Sofia Smeds näyttelivät ainutlaatuisen intensiivisellä tavalla. Kuoliaaksi naurattamisen taito on suomalaisessa teatterissa tuiki harvinaista herkkua, mutta nyt sitä tarjoiltiin oikein Porvoon mitalla. Olin nauraa itseni tärviölle. Jos nauru pidentää ikää, elän tämän esityksen jälkeen varmaan satavuotiaaksi.

Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi ja Sofia Smeds näyttelivät ainutlaatuisen intensiivisellä tavalla. Kuca (c) Jaakko Pietiläinen

Jo satiirin nimi Puhutaan Richardista on moniulotteinen viittaus. Nyt ei kuitenkaan puhuttu William Shakespearen historiallisesta kuningasdraamasta, vaan näytelmän neljä kulttuurieliitin edustajaa olivat kokoontuneet kuuntelemaan, halveksimaan ja arvostelemaan kovaäänisesti Richard Claydermanin konserttia. Ranskalainen Clayderman on maailman tunnetuin pianisti, jonka klassista ja viihdemusiikkia yhdistelevä ”uusromanttinen” tyyli on ollut myyntimenestys kaikkialla maailmassa.

Näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa Rajamäki paaluttaa ”sylttytehtaan” paikan. Uuden eliitin edustajat ja uuden taideuskon varhaiset inkvisiittorit kokoontuvat kertojan tarinassa renessanssikatedraalin rahvaalta suljettuihin tiloihin haltioitumaan taidokkaiden lasimaalausten kauneudesta. Yhdellä hienolla kohtauksella meidät katsojat kastetaan tajumaan kulttuurievoluution luonne. Jopa meidän ”tavallisten pulliaisten” taidekäsityksillä on juuret, jotka ulottuvat vähintään 1700-luvulle ja valistuksen aikaan.

Renessanssiajan ajattelijoiden ja taiteilijoiden suuriin keksintöihin ja inspiraation lähteisiin kuului ajatus ihmisestä yksilönä. Rajamäki ei kuitenkaan ole miehittänyt konserttisalinsa katsomoa yksilöillä, vaan neljän samanmielisen ”kulttuuriälykön” kollektiivilla, jonka jäsenet papukaijaparven tavoin vahvistavat toistolla toistensa käsityksiä ja ennakkoluuloja Claydermanin pianonsoiton kelvottomuudesta.

Useimmat meistä ovat varmasti vakuuttuneita siitä, ettei mitään yksilöllisempää voi olla kuin voimakas taide-elämys. Se on rakkautta versaalilla kirjoitettuna.  Itse olen pohtinut taidekokemuksen luonnetta miettiessäni vastausta kysymykseen, miksi Kristian Smeds on tähän mennessä sovittanut ja ohjannut kolme eri versiota taiteilija Vilho Lammen elämästä kertovasta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus.

Ensimmäisen jakso päättänyi Sofia Smedsin loistavaan bravuuriin, jossa hän imitoi sitä kiimaa, jota maailmantähden kohtaaminen vastentahtoisessakin ihailijassa aiheuttaa. Kuva (c) Jaakko Pietiläinen

Oma arvaukseni on, että kauneuden kokeminen on yhteisöllistä. Voimakkaat uskonnolliset kokemukset ovat läheistä sukua taiteen syvälliselle, tunnetasolta lähtevälle kokemiselle. Uskovaiset ovat kuitenkin tässä asiassa meitä epäilijöitä rehellisempiä. Sekulaarissa kodissa ja yhteisössä kasvaneena minulla ei ole kokemusperäistä tietoa uskonnollisesta yhteisöstä, mutta oletan hyvin perustein, että uskonnolliset kokemukset mielletään yhteisöllisiksi. Ainakin tätä uskon yhteisöllistä luonnetta korostetaan voimakkaasti yhteisessä uskontunnustuksessamme.

Rajamäki lähestyy kysymystä antiteesin kautta. Toisen jakson aloitti Dadun häikäisevän hieno monologi. Hän näytteli ajanlaskun alussa syntynyttä vampyyriä, joka oli nähnyt ja kokenut kulttuurin kehityksen Jeesuksen syntymästä aina tähän päivään asti. Äärimmäinen individualismi vei tämän kaikkitietävän verenimijän ja mielikuvitusolennon umpikujaan, jossa mikään ei tuntunut enää miltään.

Vuonna 2021 Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneella Rajamäellä on maisterintutkinto myös Helsingin yliopiston taidehistorian laitokselta. Ei siis ihme, että hänen terävät viittauksensa taidehistoriaan osuivat ainakin tämän kirjoittajan pirtaan kuin nyrkki silmään.

Kokonaan ei maltettu pysyä oman asiantuntemuksen alueella, vaan taidekokemusten juuria etsittiin myös biologian puolelta. Tätä varten piti palata renessanssiin. Tosin nyt katedraali oli vaihtunut renessanssiruhtinaan palatsiksi, jossa kertojan esittämä satunnainen matkailija ihaili arvokkaiden taideaarteiden keskellä yhtä yksityiskohtaa: pientä pöytää. Mustasta kivestä tehty pöydänkansi oli koristeltu ornamenteilla. Oletuksena oli, että kyky kokea iloa on evoluution muovaama ominaisuus, joka on yhteinen kaikille kehittyneille eliöille. Ja mitä pöytälevyn ornamentit kuvasivat? No, ankkoja tietenkin.

Jaakko Pietiläisen lavastuksessa tarinan wannabe-kulttuuirkriitikkoja varten oli Takomon näyttämölle pystytetty oma katsomo. Kuva (c) Jaakko Pietiläinen

Molièren, Tšehovin ja kumppaneiden ironian kohteina eivät ole olleet vain taiteilijat kotkotuksineen, vaan satiirin vankkureissa kyytiä on saanut koko ”luova luokka” ja taiteen sekä tieteen hedelmistä nauttiva sivistysporvaristo. Taiteilijat ovat pysyneet taiteilijoina, mutta sivistysporvarien renessanssilinnoitus on joutunut nykyisen äärioikeiston käynnistämän vallankumouksen ja verbaalisten hyökkäysten kohteeksi.

Yhdysvalloissa sodan jälkeen voimaan tullut laki (Fairness Doctrine) velvoitti tiedotusvälineet käsittelemään kiistanalaisia julkisia aiheita ja esittämään niistä vastakkaisia näkökulmia. Presidentti Ronald Reaganin nimittämä FCC:n johto kumosi säännön vuonna 1987. Tuosta vuodesta alkoi Fox-kanavan ja äärioikeistolaisten kommentaattoreiden nousu. Nimekkäin äärikonservatiivinen radioääni Rush Limbaugh jäljitteli puhetavassaan näyttelijä Carroll O’Connorin luomaa arkkityyppiä Archie Bunkeria. Me dinosaurusten aikakaudella syntyneet muistamme Bunkerin roolihahmon televisiosarjasta Perhe on pahin.

Renessanssilinnoituksen muurit murtuivat lopullisesti toisessa jaksossa, ja Claydermanin kiihkeistä vihaajista sukeutui hänen ihailijoitaan. Tätä takinkääntöä pohjusti ensimmäisen jakson päättänyt Smedsin loistava bravuuri, jossa hän imitoi sitä kiimaa, jota maailmantähden kohtaaminen vastentahtoisessakin ihailijassa aiheuttaa. Nuottipaperi, jota itse mestari oli kädellään koskettanut, sai kuolan valumaan ja haarovälin kipunoimaan. Koko porukka lankesi loveen, kun tarinan Clayderman soitti suurimman hittinsä Ballade pour Adeline. Järki, tunteet ja seksi muodostavat taide-elämysten pyhän kolminaisuuden.

Hyvässä teatteriesityksessä on valtavasti tasoja ja nyansseja. Rajamäen farssi oli kehystetty musiikilla, ja klassista musiikkia – tai musiikkia ylipäätään – huonosti tuntevana minulta jäi varmasti monta mehukasta ulottuvuutta tajuamatta, vaikka pää meni alituisesta nauramisesta ylikierroksille. Suomalaisen teatterin tulevaisuudesta ei tarvitse olla huolissaan, kun koulutusaparaatin päästä putkahtaa Rajamäen ja Karvosen kaltaisia lahjakkuuksia jatkamaan ja uudistamaan teatterin perinnettä.

Puhutaan Richardista, Teatteri Takomon ensi-ilta 15.4.2026

Näytelmä: Arni Rajamäki

Ohjaus: Ami Karvonen

Näyttelijät: Noora Dadu, Minttu Mustakallio, Anssi Niemi, Sofia Smeds

Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen

Lavastus: Jaakko Pietiläinen

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen

Kuva: Jaakko Pietiläinen

Rakkaudesta sähköön on fyysisen teatterin mestariteos – Sen ilmaisuvoimainen genre edustaa nyt teatteritaiteen kuuminta hottia maailmalla

Tällä hetkellä teatteritaiteen ehkä kuumimpaan genreen voi nyt tutustua Tampereen Teatterissa. Rakkaudesta sähköön on surumielinen tragikomedia elämän sivuraiteille heittämästä miehestä. Maanantaina ensi-iltansa saaneen esityksen ohjannut Aitor Basauri on yksi maailman arvostetuimmista klovnerian opettajista ja esiintyjistä. Basauri kuuluu neljän taiteilijan ryhmään Spymonkey, joka on nostanut klovnerian jälleen korkeakulttuurin ja populaarin viihteen rajapinnalle.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Mykkäelokuvan suuret tähdet Charles Chaplin, Buster Keaton ja kumppanit tekivät reilut sata vuotta sitten klovneriasta salonkikelpoista ja maailmankuulua. Mykkäelokuvan slapstick-komiikan juuret olivat englantilaisessa music hall -perinteessä ja amerikkalaisessa vaudevillessä. Sekä music hallin että vaudevillen juuret ovat 1500-luvulla kehittyneessä italialaisessa commedia dell’artessa ja tätä traditiota muokanneessa sirkusklovneriassa. Slapstick oli aikoinaan ja on edelleen sirkusklovnien käyttämä keppi, jolla saadaan lyödessä aikaan kova napsahtava ääni lyönnin kohdetta vahingoittamatta.

Tampereella tätä commedia dell’arten perinteestä lähtevää estraditaidetta tehtiin suomalaisin maustein. Nyt tragikomedian ”Pierrot”, tämä tarinan yksinäinen ”Turmiolan Tommi”, rakasti peliä, jota ei tosimielessä pelata missään muualla maailmassa: näyttämöllä keitettiin huttua ja yritettiin lyödä kunnareita. Tämän sirkuksen klovnin, Marc Gassot’n, ”slapstick” oli pesäpallomaila.

Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Gassot valmistui näyttelijäksiTeatterikorkeakoulusta vuonna 2002. Hienon sukunimensä hän on saanut ranskalaiselta isältään.

Klovneria ei ole ihan uusinta uutta suomalaisessa teatterissa. Me olemme tottuneet jo parin vuosikymmenen ajan Teatteri Metamorfoosin ja Red Nose Companyn vahvasti meikattuihin ja punanenäisiin klovneihin ja klovneriaan ilmaisuvoimaisena teatteri-ilmaisun muotona. Alkusysäyksen näiden ryhmien synnylle ovat antaneet sveitsiläisen Davide Giovanzanan ja ranskalaisen Philippe Boulayn klovneriasta ja naamioteatterista järjestämät kurssit.

Marc Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Gassot marssi esityksen alussa näyttämölle päällään puku ja popliinitakki, päässään muotonsa jo menettänyt borsalino. Kädessään hänellä oli Alepan keltainen muovikassi, jonka reunan yli näkyi osittain kassiin sujautettu hirttoköysi. Elekielellä Gassot kertoi meille, että tarinan mies kurvasi kotinsa pihaan autolla. Kömpelöt otteet kertoivat, että tämä kuljettaja oli jo valmiiksi humalassa. Samasta ruumiin ja mielen tilasta kertoi se, että tämä nukkavieru herra oli hukannut kotinsa avaimet.

Sekä Chaplin että Keaton esittivät kovan onnen potkimaa pikkumiestä vahvasti meikattuina. Gassot aloitti hurjan fyysisen esittämisen ilman naamioita. Samalla hän riisui esityksen sirkuksen kontekstista, joka on estänyt meitä näkemästä sirkuksen, mykkäelokuvien ja slapstick-komiikkaan perustuvien animaatioiden huumorin perimmäistä traagisuutta. Vaikka Rakkaudesta sähköön hurjine, koomisine käänteineen nauratti, se jätti ainakin tämän kirjoittajan kohdalla mielenpohjalle voimakkaat surun ja säälin tunteet. Tämä mies oli ajautunut umpikujaan, mielentilaan, jossa seinät kaatuivat päälle. Tuo voimakas tunne kertoi esityksen esteettisestä ilmaisuvoimasta.

Tämä ei ollut mitään leikkiä. Esityksen merkillinen nimi liittyi ehkä sähkölaitteisiin, joita miehen kodista löytyi joka lähtöön. Tosin tämän vankilan kaikkinäkevää ja -tietävää vanginvartijaa, älypuhelinta, ei esityksen lauluissa erikseen mainittu. Vain sähkötuoli puuttui. Se olisi edesauttanut sen tavoitteen toteuttamista, johon tarinan mies koko esityksen ajan sinnikkäästi koheltaen pyrki. Joka tapauksessa Gassot’n tulkinnassa oli virtaa kuin pienydinvoimalassa.

Näitä tunne-elämänsä ja maailmankuvansa kanssa umpisolmussa eläviä yksinäisiä miehiä meillä riittää. Yksilöinä he ansaitsevat meidän jokaisen myötätunnon. Suurena, miljoonapäisenä joukkona he muuttuvat vaarallisiksi, kun joku moderni führer, politiikan populistinen helppoheikki, saa heidät otteeseensa. He ovat miehiä, joilla ei omasta mielestään ole enää mitään menetettävää. Heissä marginaalinen ja merkityksellinen henkilöityvät yhtä aikaa.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Kuva (c) Dimitri Härkönen.

Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Miehen ilmeisesti jo taakse jäänyt, loistava ura ja ammatti-identiteetti henkilöityivät näyttämöllä sähkönsiniseen, paljeteilla koristeltuun haalariin pukeutuneessa Karl Sinkkosessa.

Kaatuilijana Gassot on vähintäänkin Vesa-Matti Loirin veroinen virtuoosi. ”Voi ei, joko taas!” Tämä tahaton huokaus minulta pääsi jo siinä vaiheessa, kun Gassot oli kolmannen kerran kiivennyt sisään asuntoonsa ikkunasta ja päätynyt sukelluksensa jälkeen istumaan keittiön tiskialtaaseen. Tämän jälkeen hänen fyysinen esittämisensä ja konfliktit erilaisten esineiden kanssa saivat yhä hurjempia muotoja. Päänsä sisäisiä ajatuksia hän yritti ensin ajaa pois perinpohjaisen humalan avulla. Edellä mainitusta Alepan kassista hän kaivoi esiin kolme pulloa Finlandia-vodkaa. Sen jälkeen hän alkoi ajaa huonolla menestyksellä Räikkää ja Sinkkosta pois näyttämöltä ihan konkreettisesti.

Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Esityksen ankean tematiikan vastakohtana toimi Gassot’n ilmiömäinen kyky ja taito ottaa kontaktia yleisöönsä. Avustajan värvääminen viinapullojen korkkien avaajaksi ja pesäpallojoukkueen pelaajiksi kävi niin luontevasti ja sujuvasti, että epäilin hetken, oliko näistä kontakteista sovittu etukäteen.

Tavallaan Rakkaudesta sähköön oli myös läpisävellettyä teatteria. Sinkkonen on säveltänyt sen yhdeksän biisiä ja ne on sanoittanut esityksen tarinaksi Saara Törmä. Gassot’n tulkitseman miehen matka epätoivon yhä syveneviin syövereihin alkoi kappaleella Yksinäisyys ja se päättyi kappaleeseen Anteeksi kiitos moi. Sellaiset laulujen nimet kuin Tsemppaa, Maailmankaikkeus tai niinku sillee, Vanhuus ja Iso kaipuu kertoivat jo niminä, mistä tarinassa oli kysymys. Kappaleessa Akkuväännin laulettiin kaikista niistä sähköisistä härpäkkeistä, joilla mies oli yrittänyt tehdä elämästään helppoa (!). Laulut tulkitsi koskettavasti Räikkä Sinkkosen säestyksellä.

Rakkaudesta sähköön on toteutettu Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona. Esityksen yllätyksillä ladattu ja nerokas lavastus on toteutettu Kansallisteatterin lavastamossa. Tekninen toteutus on viimeistelty Tampereen Teatterissa.

Marc Gasot’n koulutusta koskeva asiavirhe on korjattu. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakolusta ei Nätystä, kuten jutusa virheellisesti kerrottiin.

Rakkaudesta sähköön Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 9.3.2026

  • Ohjaus: Aitor Basauri
  • Musiikki: Karl Sinkkonen
  • Laulujen sanat: Saara Törmä
  • Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
  • Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
  • Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuusi
  • Ohjaajan assistentti: Susanna Pukkila
  • Pyrotekniikka: Kansallisteatterin pyroteknikot
  • Näyttämöllä: Marc Gassot, Kari Sinkkonen, Tanjalotta Räikkä

Krispi Fraid – peilikuva, petos ja kananlento

Samuli Niittymäki muuttuu tässä performanssissa ihmisestä kanaksi – jokainen uutta keski-ikää parhaillaan elävä voi seurata tämän metamorfoosin edistymistä oman kylpyhuoneensa peilistä. Kripsi Fraid pohtii elämän tarkoitusta ja kaikkia muita vähäpätöisiä kysymyksiä, joilla emme yleensä itseämme kiusaa. Esitys oli ladattu niin täyteen merkityksiä, että katsojana olin tikahtua naurun ohella myös aivoähkyyn. Mitä pelättävää muka on siinä täydellisyyttään kimaltelevassa elämässä, jota me mielestämme elämme?

Samuli Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Samuli Niittymäen viljelemä huumori on hervottoman hauskaa ja kuolemanvakavaa. Näillä aseilla hän kuvaa terävästi taiteen keinoin todellisuutta, jota me pakenemme mainosten ja viihteen luomaan valetodellisuuteen. Esityksessä Kripsi Fraid Niittymäki muuttuu kanaksi. Saman metamorfoosin meistä itse kukin kokee, jos saa elää riittävän vanhaksi. Posket alkavat roikkua kuin kanan heltat ja nenä korostuu kasvonpiirteissä terävänä nokkana. Ruoto painuu kumaraan ja koko keho tärisee ja tutisee silkkaa haurauttaan. Eletyt vuodet ovat paistaneet sen rapeaksi!

Esityksen nimi on hauska ja moniselitteinen sanaleikki. Kun nimi Kripsi Fraid lausutaan ääneen, se kuulostaa sanoilta crispy fried. Mikä voisi olla arkisempaa ja tylsempää kuin pikaruoka? Sattumaa ei ole tietenkään sekään, että tämä ”rapeaksi paistettu” Kripsi Fraid on myös Niittymäen ja Joonas Heikkisen esityksessä mainoksia tehtailevan firman nimi.

Toisaalta kripsi on epäilemättä mainosten tekijöiden ammattislangia. Se on väännös englannin kielen sanasta crisp ja tarkoittaa täydellisyyden tavoittelua. Mainostoimistoissa ja jälkikäsittelyssä sanaa crisp käytetään kuvaamaan veitsenterävää, kirkasta ja huoliteltua lopputulosta. Englannin kielen sana fraid ei tässä yhteydessä kaipaa enää lisätulkintaa. Tulkintaa kaipaa sen sijaan se, miksi meidän pitää pelätä täydellisyyden tavoittelua?

Ilkikurinen tulkinta Niittymäen ja kumppaneiden moniulotteisesta performanssista on se, että me kotkotamme täällä oman aikamme ja sitten elämä päättyy kuin kananlento avuttomaan räpistelyyn. Vahingossa auki jäänyt mikrofoni paljasti, että maailman mahtavista ainakin Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Kiinan presidentti Xi Jinping haaveilevat iankaikkisesta elämästä jo täällä maan päällä. Toistaiseksi biologinen tosiasia on kuitenkin se, että mainostajien ja viihdeteollisuuden luoma illuusio täydellisestä elämästä on silkkaa valetta, eikä edes vallan täyteys tätä tosiasiaa muuksi muuta.

Esitys oli täyslaidallinen aikamme suoritus- ja imagokulttuuria kohtaan. Meiltä vaaditaan terävyyttä ja edustavuutta, mutta ruumiimme ja psyykemme ovat hauraita ja pelokkaita.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaan oven. Heidän yhteisen firmansa menestyksen päivistä kertoi hotellihuoneen numero 778 ovessa. Numerologiassa 77 symbolisoi usein sisäistä viisautta, henkistä heräämistä ja tietoisuutta; 8 on universaali aineellisen menestyksen, vaurauden ja auktoriteetin symboli. Niiden yhdistelmä 778 tulkitaan usein viestiksi siitä, että kova työ kantaa hedelmää ja taloudellinen tai ammatillinen menestys on saavutettu.

Nyt Heikkisen koputuksiin, käskyihin, aneluihin ja rukouksiin ei vastattu. Tai vastattiin lopulta, mutta ovi pysyi itsepintaisesti kiinni. Kohtaus oli siten eräänlainen muunnos perinteisestä ovifarssista. Yllätysmomentin tuotti se, että ovi ei todellakaan auennut. Samalla se oli todellinen Heikkisen bravuuri näyttelijänä. Kunnon tuottaja kävi tähän tahtojen taistoon aikaisempien taisteluiden tuomalla kokemuksella. Sitten päättäväisesti annetut käskyt ja huutaminen muuttuivat aneluksi ja lopulta rukouksiksi, kun ovi pysyi itsepintaisesti kiinni.

Performanssi alkoi kohtauksella, jossa mainostoimiston tuottajaa esittänyt Joonas Heikkinen seisoi newyorkilaisen hotellihuoneen oven edessä ja yritti saada ohjaaja Niittymäen heräämään ja avaamaa oven. Kuva © Kansallisgalleria/Petri Virtanen

Seuraavassa kohtauksessa nämä menestyksen kulissit nostettiin Kiasma-teatterin lavastetorniin. Niittymäki makasi näyttämökorokkeelle asetetulla vuoteella pukeutuneena verenpunaiseen oloasuun. Alkoi maineensa kukkuloilla eläneen ohjaajan kivulias herääminen todellisuuteen. Niittymäki on fyysisen esittämisen mestari, ja hänen taidokas, fyysistä kipua kuvaava pantomiiminsa vei omat ajatukseni nuoruuteen ja elämäni kauheimpaan kankkuseen. Vanhassa ja kuluneessa vitsissä tähän kauheuteen liitetään sekä kuolemanpelko että kuoleman kaipuu. Nyt ei kuitenkaan podettu alkoholin vieroitusoireita, vaan eletyn elämän aiheuttamaa krapulaa.

Niittymäen vierellä sängyllä oli firman logolla varustettu pahvimuki. Logossa oli kuva paistettua kanankoipea siivellään pitävästä kanasta. Kuvan kannibalismiin viittaava symboliikka oli groteskia, vaikkei sitä vielä edes katsottu kanan silmin. Oma mielleyhtymäni logosta vei kukkamultaa markkinoineen Biolanin takavuosien mainokseen, joka muistuttaa siitä, mitä kaikesta syömästämme ruoasta lopulta tulee: ”Yks kakkaa, kaks kakkaa…”

Onko kaikki, mitä olen elämässäni saanut aikaan, pelkkää paskaa? Aiheellinen kysymys jokaiselle, joka parhaillaan kelluu oman erinomaisuutensa aallonharjalla. Niittymäen synkälle itsetutkistelulle antoi tahtia näyttämöllä rumpupatterin takana rumpuja takonut muusikko ja äänisuunnittelija Ilkka Tolonen. Volyymia esitykselle antoivat valtavat kovaääniset. Ne olivat tuttu elementti jo Niittymäen esityksestä Kohina. Kysymys kuului myös tuolloin: miten kovaa pitää huutaa tässä kakofonian maailmassa, jotta edes joku kuulee?

Arvoituksellinen metamorfoosi ihmisestä kanaksi tuotiin näyttämölle videon välityksellä. Niittymäen käyttämä naamio oli hätkähdyttävä. Vielä hätkähdyttävämpää oli Niittymäen elekieli ja fyysinen esittäminen, kun hän palasi valkokankaalta näyttämölle ja sieltä katsomoon kotkottamaan. Valkokankaalla ja näyttämöllä tämä vanha kana onnistui munimaan vielä jopa pari munaa. Mieleen tulivat oman sukupolveni ikinuoret, joille 70 on mukamas vasta uusi keski-ikä.

Esitys päättyi Heikkisen työtoverilleen Niittymäelle pitämään kiitospuheeseen. Sitä ennen hän houkutteli Niittymäen katsomosta takaisin näyttämölle heittämällä eteensä jyviä nokittavaksi. Esityksen katsojille tarkoitettuja tiedonjyviä olivat puheessa vilahtaneet viitaukset Niittymäen uraan ohjaajana ja taiteilijana todellisessa elämässä. Ainakin minä vakuutuin siitä, että oman elämänsä ja minuutensa kautta Niittymäki on jälleen pystynyt sanomaan jotakin yleispätevää ihmisenä olemisesta. Miehen tinkimättömässä asenteessa on jotakin hyvin vetoavaa, ja taiteilijana hän on tarkkanäköinen ja aivan hervottoman hauska.

Niittymäki valmistui Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi vuonna 2010. Mainosten tekijöiden maailmasta hänellä on myös omakohtaista kokemusta. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoo lopettaneensa mainosten tekemisen vuonna 2019 ja keskittyneensä taiteen tekemiseen. Kiasman verkkosivulla kerrotaan, että hän on vuodesta 2021 lähtien keskittynyt itsenäiseen taiteelliseen työskentelyynsä. Samana vuonna hänen esikoisohjauksensa Plup Plup – Two Water Bottles sai ensi-iltansa Teatteri Takomon näyttämöllä, jossa esitettiin myös hänen toinen ohjauksensa Kohina (2024), joka syntyi yhteistyössä äänisuunnittelija Tatu Nenosen kanssa.

Niittymäki on näytellyt muun muassa Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Hänet on palkittu Jussi-palkinnolla elokuvasta Seurapeli (2020), ja televisiossa hänet on nähty esimerkiksi komediasarjassa Sunnuntailounas (2018–2025).

Kripsi Fraid Esitys Kiasma-teatterin näyttämöllä 3.3.2026 Käsikirjoitus ja ohjaus: Samuli Niittymäki Muusikko ja äänisuunnittelija: Ilkka Tolonen Pukusuunnittelija: Tiina Kaukanen Valo- ja lavastussuunnittelija: Heikki Paasonen Näyttämöllä: Samuli Niittymäki ja Joonas Heikkinen Esityksen toteuttamiseen on saatu tukea Koneen Säätiöltä.

Kummeliakin kummempaa menoa!

Pöhkökomedia on teatterin kuninkuuslaji ja Tampereen Teatterin Alivuokralainen nousi heittämällä lajityypin valtaistuimelle. Ajateltu sovitus, tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö virittivät nauruhermot katsomossa. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.  

Mikko Saastamoisen suunnittelemissa näyttämökuvissa on mukailtu vuonna 2003 kantaesitetyn farssin alkuperäislavastusta. Kuvan kohtauksessa Mikko Nousiainen, näytelmän Pauli Granfelt, Lari Halme, näytelmän Lauri Mustonen ja Arttu Soilumo, näytelmän Robban. Kuva © Maria Atosuo

En ole nähnyt vuonna 2003 kantaesitettyä versiota tästä farssista, joka seitsemän vuoden ajan jyräsi Tampereen Teatterin katsojalukuja uuteen uskoon. Jos Matti Grönbergin ohjaamaa Kummeli-elokuvaa Alivuokralainen on lupa käyttää mittatikkuna, kierroksia on nostettu nyt aivan uudelle tasolle. Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana tästä retrofarssista kehittyi torstain ensi-illassa nauruhermoja repivä crazy-komedia.

Komediaa on syystä sanottu teatterin kuninkuuslajiksi. Se vaatii ohjaukselta ja näyttelijöiltä äärimmäistä tarkkuutta kohtausten ajoituksessa. Nyt Kannisen orkesteri soitti tämän hurjalla vauhdilla edenneen vyörytyksen jokaisen tahdin oikein. Kehittelyt ja niitä seuranneet yllättävät käänteet, punchlinet napsahtivat paikoilleen kuin pyssynsuusta.

Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen käsikirjoittama Alivuokralainen on nuoren katsojan heidän silmissään varmasti retroa. Lankapuhelin, mummonmarkka ja videokasetti ovat tämän päivän parikymppiselle outoja tai täysin vieraita esineitä. Minua tuo aivan tarkoituksellinen vintage näyttämökuvien estetiikassa viehätti ja nauratti. Tämän farssin kantaesityksestä on kohta kulunut neljännesvuosisata! Jumalauta, on se vaan pitkä aika jopa tällaiselle vanhalle ukolle.

Kannisen sovituksen ja ohjauksen yksi hienous oli siinä, että hän on taitavasti häivyttänyt Robbanin roolista leiriestetiikan. Arttu Soilumo teki roolin tavalla, jossa oli sydäntä. Soilumon karisma ja upea näyttelijäntyö muovasivat käsikirjoituksen karikatyyrihomosta yksilön, jonka läsnäolo näyttämöllä näkyi ja tuntui. Soilumon ilmiömäinen kyky salamannopeisiin rytminvaihdoksiin auttoi epäilemättä myös pitämään kiivaasti edenneiden kohtausten ajoituksen kohdallaan.

Esityksen näyttävien tanssikohtausten koreografian on suunnitellut Chris Whittaker. Kuvassa Matti Hakulinen, Mikko Nousiainen, Katriina Lilienkampf. Kuva © Maria Atosuo

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä. Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta ja kyllä, tämä tunne välittyi katsomoon asti. Näyttelijäntyö oli tarkkaa, mutta vapautunutta tekemistä. Luulen, että esimerkiksi Ville Mikkonen on nauttinut, kun hän on saanut luvan perästä vetää John ”vääpeli” Molotovin roolissa liioittelun överiksi. Lari Halmeen äänen voimakkuudessa ja läsnäolossa oli juuri sitä volyymia, jota autoritaarisuuteen taipuvaisen munuaiskirurgi Lauri Mustosen rooli vaati.

Tampereen Teatteri on joutunut jonkinlaiseen hyvän kierteeseen, jossa onnistumiset johtavat uusin onnistumisiin.

Määritelmät eivät koskaan ole kovin tärkeitä. Jäin kuitenkin pohtimaan, mihin genreen Vihisen ja Kahilaisen komedian voisi sijoittaa. Farssi on tilannekomedia, jossa yllättävien käänteiden pohjalla on jonkinlainen tarina ja juoni. Teatterissa termiä crazy-komedia käytetään usein silloin, kun halutaan korostaa esityksen anarkistisuutta ja järjen käytön tuolle puolelle karannutta vapautta. Alivuokralainen huojui ja sekoili näiden kahden toisilleen läheisen lajityypin raja-aidalla.   

Alivuokralainen, Tampereen Teatterin ensi-ilta 29.1.2026 päänäyttämöllä.

Käsikirjoitus: Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen Sovitus ja ohjaus: Mikko Kanninen Ohjauksen assistentti: Heikki Vihinen Lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Maarit Kalmakurki Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen Tanssikoreografia: Chris Whittaker

Rooleissa: Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi

 

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä – Sarjahurmaajat on hykerryttävän hauska komedia

Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.

Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Kuvassa Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Tanjalotta Räikkä, Jukka Leisti ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.

Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.

Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.

Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”

Leskirouva Louisa Wilberforcen murhaamisesta tulee tarinan rosvoille omantunnonkysymys. Kuvassa etualalla Toni Harjajärvi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Heikki Järvinen

Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.

Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.

Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.

Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.

Tarinan Harry pelastuu täpärästä tilanteesta pukeutumalla Wilberforcen edemenneen miehen uniformuun. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Risto Korhonen ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.

Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025

Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.

Tälle näytelmälle viisi tähteä ja papukaijamerkki!

Helsingin Kaupunginteatterin Let’s Play Business on näytelmä kaikille meille, jotka olemme pelanneet työpaikallamme yhteisön nokkimisjärjestykseen liittyviä ihmissuhdepelejä. Let’s Play Business on näytelmä meille, jotka rakastamme teatteria. Se on näytelmä meille, joille sydämenpohjasta lähtevä, vapauttava nauru tekee elämästä ainakin hetkeksi mielekkään.

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Martti Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Näytelmäkirjailija Juha Jokela on yhteisödynamiikan kuvaajana oikea velho, ja Let’s Play Business on hänen uransa uusin täysosuma – todellinen mestariteos. Meistä tulee ihmisiä yhteisön jäseninä, ja näiden yhteisöjen sosiaaliset pelit ovat hyvin monimutkaisia. Meillä jokaisella on monta roolia tässä teatterissa. Näitä pelejä ei pelata shakin säännöillä. Niissä kaikki säännöt ovat suhteellisia. Peli vaikeutuu pelaajien määrän kasvaessa ja muuttuu yhteisöjen väliseksi kilpailuksi, valtapeleiksi. Evoluutiobiologit elävät ainakin vielä siinä uskossa, että ihmisen aivot ovat turvonneet nykyisiin mittoihinsa juuri siksi, että nämä sosiaaliset pelit ovat niin tavattoman vaativia.

Eikä kysymys ole vain näistä alati vaihtuvista joukkuepeleistä, vaan me kamppailemme koko ajan myös sisäisten demoniemme kanssa. Käsiohjelmassa Juha Jokela kertoo, miten yhteistyö produktion parissa on sujunut näytelmäkirjailija Juha Jokelan kanssa.

Nämä kaksi Jokelan alter egoa astuivat näyttämölle näytelmän alussa, parrasvaloihin Wanda Dubiel ja tuon valon jättämään varjoon Jan-Cristian Söderholm. Tarkoitus oli aloittaa HX-nimisen yrityksen bisneksistä ja työntekijöistä kertova näytelmä. Dubiel oli tuota näytelmää esittävän ensemblen taiteellinen johtaja ja Söderholm produktion tuottaneen teatterin talouspäällikkö.

Dubielin avausrepliikki oli kuin suoraan Douglas Adamsin kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille. Tämä nyt alkava näytelmä käsittelee kysymyksiä maailmankaikkeudesta, elämän tarkoituksesta ja kaikesta. Varjoon jäänyt kassanvartija Söderholm ei ilmeisesti ollut tyytyväinen.

Kaksikon kuiskuttelusta ei saanut selvää, mutta kohta kävi selväksi, että elämän tarkoitus on aivan liian suuri ja huonosti kaupaksi käyvä aihe teatterille. Helsingin seudulla ei edes aikaisemmin alan markkinoita ylivertaisesti hallinneen kirkon konsepti aiheesta tahdo enää mennä kaupaksi.

”Ajan kovetessa muistakaa suojella ja juhlia taidetta.” Tällaisella motolla Jokela päättää käsiohjelmassa ajatuksensa kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Näytelmän aloituksessa oli epäilemättä mukana aimo annos sarkasmia.

Ehkä myös taiteilijat tunnistavat itsessään ilmiön, jota me toimittajat kutsumme omassa työssämme itsesensuuriksi. Näinä ankeina aikoina itse kunkin mielen pohjalla väijyy oma pieni perussuomalainen, jonka käsitykset siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei, eroavat merkittävästi omista kunnianhimoisista pyrkimyksistämme. Apulaisinaan tämä pikkupiru käyttää kolmea riivaajaa: tyhmyyttä, tietämättömyyttä ja tietenkin meille itse kullekin luontaista laiskuutta.

Kunnolla tuhlaamaan pääsee enää vain oopperassa. Wanda Dubielin johtama ensemble laittoi musikaalivaihteen päälle, vaikka teatterilla ei ollut rahaa sen oikeuksien lunastamiseen. Etualalla kuvassa Sanna-June Hyde. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Vitsien kertomisessa ei tässä kannata lähteä Jokelan kanssa kilpailemaan. Esityksessä näkökulma ja siihen perustuvien sarkastisten ja ironisten lohkaisujen maalit vaihtuivat salamannopeasti, ja osumia tuli siihen tahtiin, ettei voinut kuin nauraa vedet silmissä. Jokelan tapa tehdä ensemblensä kanssa komediaa oli älyllistä ilotulitusta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Ei siis ihme, että teatterin kyky kuvata yhteisöjä ja yhteisön jäsenten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita on aivan omaa luokkaansa. Näytelmän ensimmäinen taso oli HX-yrityksen henkilökunta, jonka bisneksistä tekeillä oleva näytelmä kertoo. Toisella tasolla oli ensemble, joka toteutti tätä näytelmää. Kolmas taso syntyi siitä, että tämän fiktiivisen teatteriseurueen näyttelijöitä näytelleet näyttelijät näyttelivät tavallaan myös itseään. Näytelmän Marttia näytteli Martti Manninen, Santeria Santeri Kinnunen ja niin edelleen.

Eikä teatterin kuningasta, tai ehkä pikemminkin kuningatarta, tuota oikullisuudessaan presidentti Donald Trumpin veroista kollektiivista ruhtinasta unohdettu. Näytelmän fiktiivinen taiteellinen johtaja Wanda Dubiel taisi syyllistyä jopa todelliseen majesteettirikokseen, epäillessään näyttämöltä käsin meidän katsojien kykyä ymmärtää teatteria.

Let’s Play Business oli teatteria teatterista, kuinka muutenkaan. Samainen fiktiivinen Dubiel taisi myös komentaa ulos teatterista kaikki ne katsojat, jotka ovat kyllästyneet tällaiseen formaattiin. Ei siis ihme, että niin ikään fiktiiviselle talouspäällikkö Jan Christian Söderholmille tuli kylmä hiki otsalle. Upeassa kamerajossa hän syöksyi hippulat vinkuen Kaupunginteatterin sokkeloisia käytäviä pitkin näyttämölle pelastamaan sen, mitä vielä oli pelastettavissa.

Vieroksun käsitettä täydellinen. Mikä voi olla täydellistä tässä epätäydellisessä maailmassa? Tämä näytelmä ansaitsee joka tapauksessa kaikki ne viisi tähteä, joita tältä meidän Linnunratamme syrjäkulmalta löytyy, sekä papukaijamerkin.

Teatteriesitys nousee siivilleen, kun sen kaikki osatekijät ovat kohdallaan. Urheilutermein ohjaajana Jokela oli saanut peliinsä unelmajoukkueen, ja mahtavia maaleja syntyi kuin liukuhihnalta. Oli terävään käsikirjoitukseen perustuvaa loisteliasta näyttelijäntyötä, oli vauhdikas koreografia, oli hyvin funktionaalinen ja näytelmän kerroksellista rakennetta korostava skenografia ja oli Timo Teräväisen videot, jotka loivat kerronnalle vielä uusia tasoja. (Niin tiedäthän, meitä tarkkaillaan.)

Teatteriseurueen taiteellisessa johtajassa Wanda Dubiliessa oli hengenvoimaa kuin pienessä kylässä. Vallan symbolina hän kantoi julmetun näköistä karttua. Kuva © Otto-Ville Väätäinen  

Kaupunginteatterin musikaaleissa kunnostautunut Manninen oli nyt aivan pitelemätön HX:n toimitusjohtaja Arttu Koskisen ja näyttelijä Martin rooleissa. Mannisen huikeassa bravuurissa Martilla meni niin sanotusti rooli päälle. Näyttelijä Martin psyyke hyppäsi toimitusjohtaja Koskisen rooliin, kun hän riiteli näyttelijöiden lämpiössä seurueen taiteellisen johtajan kanssa. Roolien todella syvälle menevässä sisäistämisessä on selvästi puolensa.

Teatterin ja sen kommellukset Jokela tuntee tietenkin kuin omat taskunsa. Tekee mieli epäillä, että sivutoimenaan hän myös konsultoi nuoria liikkeenjohtajiksi pyrkiviä uraohjuksia. Mannisen tulkinta yrityksensä henkilökuntaan uutta draivia puhaltavasta, modernista johtajasta oli paitsi poskettoman hauska, myös ihan uskottava tragikoominen hahmo.

Vastapelurina tässä ensimmäisen tason draamakomediassa hänellä oli Sanna June Hyden näyttelemä HX-firman pr- ja mediasuhteista sekä kansainvälisestä viestinnästä vastaava Reetta ”Ressu” Hänninen, joka haki Me Too -hengessä hyvitystä firman edellisen johtajan, hiljattain eläkkeelle jääneen toimitusjohtaja Raimo Hemmingin harjoittamalle mielivallalle. Toisella tasolla mielivaltaa johtajana harjoitti Wanda Dubiel, joka oli ottanut silmätikukseen Martin. Näin Jokela toi näyttämölle näihin ihmissuhde- ja valtapeleihin liittyvän moraalisen dilemman.

En varmaan syyllisty juonipaljastuksiin, jos sanon, että alistamisen ja nöyryyttämisen rituaalit olivat näillä kaikilla tasoilla samanlaisia. Tässä alati muuttuvassa maailmassa on siis myös jotakin pysyvää.

Näytelmän lopussa palataan siihen, mistä tarina Dubielin ensimmäisestä repliikistä alkoi – mittakaavaan. Työpaikoilla, seurakunnissa, yhdistyksissä, kouluissa ja kaikissa muissakin yhteisöissä pelataan tätä ihmissuhdepeliä. Tämä teatteri voi olla voimauttavaa leikkiä, ja toisessa ääripäässä taistelua, jossa omaa asemaa puolustetaan tunnekuohun vallassa kättä pidemmällä astalolla. Se on elämää, mutta onko se elämän tarkoitus? Ovatko nämä kaikki elämää suuremmat taistelut kukkulan kuninkuudesta niihin käytetyn vaivan väärtejä? Usein ne ovat turhanaikaisia ja joskus jopa hengenvaarallisia.

Let’s Play Business, Helsingin Kaupunginteatterin kantaesitys 30.8.2025, käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela, lavastus Antti Mäkelä, pukusuunnittelu Sari Suominen, videosuunnittelu Timo Teräväinen, valosuunnittelu Toni Haaranen, äänisuunnittelu Maura Korhonen, koreografia Valtteri Raekallio, naamioiden suunnittelu Aino Hyttinen, Alabama-musiikki Timo Teräväinen, Possujuna-Cantaloupen sovitus Juuso Voltti, Palava sydän -laulun sävellys Eeva Kontu, dramaturgi Henna Piirto, näyttämöllä Wanda Dubiel, Martti Manninen, Santeri Kinnunen, Sanna June Hyde, Ursula Salo, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Tiina Peltonen, Kai Lähdemäki, Aksinja Lommi.

Tarttuvalla energialla Kristinan roolin tulkinneesta Elsi Sloanista on helppo povata uutta valovoimaista tähteä

Helsingin kaupunginteatterin Kuningatarnäytelmä oli hykerryttävän hauska ja teemoiltaan syvä historiallinen draama, joka tuuletti lajityypin tomut oikein olan takaa. Käsikirjoittaja Jussi Moila ja ohjaaja Sini Pesonen olivat sovittaneet teoksen Broadway-musikaalin vaativaan kaavaan.

Kuningatarnäytelmä on Broadway-musikaalin formaattiin tehty musiikkinäytelmä, jonka ensi-illassa loistavan teatteriesityksen kaikki elementit osuivat kohdalleen. Kuvassa Kristinan roolin hurjalla energialla näytellyt Elsi Sloan ja yksityiskohta Tinja Salmen upeasta lavastuksesta. Kuva © Cata Portin.

Onnistumisesta kertoi se, että ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat täydellisessä tasapainossa. Näytelmän toimiva lavastus, käsikirjoituksen oivaltava dialogi, todella tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö loivat kokonaisuuden, jolle lisävirtaa antoi omalla volyymillaan pauhannut äänimaisema. Nupit oli käännetty kaakkoon joka tavalla.

Kuningatarnäytelmä on loistavaa teatteriviihdettä, mikä ei ole moite – päinvastoin. Ehkä suurin piirtein näin teatteria tehtiin myös Lontoon The Theatressa, kun William Shakespearen oma Lord Chamberlain’s Men -seurue näytteli 1500-luvulla kuningatar Elisabethille ja hänen hovilleen. Ihmismielen syvään päätyyn voi sukeltaa myös pilke silmäkulmassa.

Tämä on tietenkin vain arvailua. On mahdotonta nähdä menneiden vuosisatojen ihmisten elämää sisältä päin. Me tulkitsemme historiallisten henkilöiden elämää ja ajatuksia omasta viitekehyksestämme käsin. Moila antaa tämän myös näkyä Ruotsin kuningatar Kristiinan elämäntarinaan perustuvassa näytelmässä. Ruotsin hovissa ei 1600-luvulla keskusteltu sukupuolien määrästä, kohdullisista ja kohduttomista ihmisistä tai apurahafilosofeista.

Tämän päivän näkökulmaa edustaa myös ajatus kuningatar Kristinasta queer-ikonina. Eikä eilisen teatteria ole myöskään kohtaus, jossa näytelmän Katariina antaa suuseksiä rakastetulleen, hovineito Ebba Sparrelle. Omaa tiedollista ylemmyyttämme pääsimme kokemaan, kun näytelmän Kristiina alkoi siteerata aikalaisensa, ranskalaisen filosofin René Descartesin ajatuksia sikiön kehityksestä. Tämän päivän näkökulmaa oli myös näytelmän Kristinan ronski tulkinta oman aikansa merkittävänä tiedemiehenä ja filosofina juhlitun Descartesin ajatusten laadusta.

Tällaisiin henkisiin kuperkeikkoihin perustui Moilan kirjoittaman dialogin viisto huumori. Suorastaan hykerryttävän sävyn näytelmän ensimmäisen jakson komiikalle antoi eleiden ja liikkeen kautta ilmaistu sanaton huumori. Historiallisten draamojen kliseet saivat kyytiä, ja tavallaan hauska vitsi oli näytelmän upean hieno puvustus. Kuningatar Kristinan ajan muotia jäljittelevät asut julistivat meille katsojille tarinan autenttisuutta.

Näytelmän rakastavaiset, Elsi Sloanin näyttelemä Kristiina ja Aino Sirjen näyttelemä kamaripalvelija Belle. Kuva © Cata Portin.

Pesosen ohjaus oli tarkkuudessaan vailla vertaa. Näytelmässä oli imua. Se eteni, tai pitäisikö sanoa, pauhasi eteenpäin kuin metronomin tahdittamana. Tähän alati etenevään tajunnanvirtaan ei mahtunut tyhjiä tai pysähtyneitä hetkiä.

Näyttelijöiden otteissa näkyi ja tuntui tekemisen ilo. Retoriikka oli voimakasta, ja sitä maustoi huikea fyysinen esittäminen, joka vietiin mimiikassa pienimpiin yksityiskohtiin asti. Minulle tämän ilottelun jonkinlainen huipentuma oli Joachim Wigeliuksen ilmeily näytelmän paavina. Vaikka Kristinan kääntymisestä katoliseen uskoon kertonut kohtaus näytelmän toisella jaksolla oli luonteeltaan harras ja vakava, olin vähällä purskahtaa nauruun.

Liioitellut hovikumarrukset ja siirtymisten askelkuviot muistuttivat tanssia. Niissä näkyi esityksen koreografian tehneen Kaisa Torkkelin ajattelu. Torkkelin tanssikoulussa sai jopa sellaisen teatterin konkarin kuin valtakunnankansleri Oxenstiernan roolin upeasti näytelleen Rauno Ahosen irrottelemaan itsestään sanatonta läsnäolon runoutta.

Tampereen yliopiston Nätyssä opintojaan viimeistelevällä Elsi Sloanilla on vaikuttava lavakarisma. Nuori nainen säteili Kristinan roolissa nuoren ihmisen energisyyttä. Sloanilla on tanssijan fysiikka, ja hän hämmästytti meitä esityksen alkupuolella tekemällä tyylipuhtaan liikesarjan, jota klassisessa baletissa kaiketi kutsutaan käsitteellä battement soutenu. Äärimmäisen vaativassa liikkeessä seistään yhdellä jalalla ja toinen jalka nostetaan asteittain osoittamaan suoraan ylöspäin.

Sloan oli lähes täydellinen valinta aikansa patriarkaalisia sääntöjä ja olosuhteita vastaan kapinoineen Kristinan rooliin. Sloanin tavassa olla ja näytellä oli jotakin hyvin vaikuttavaa ja koskettavaa.

Kuningatar Kristinan elämästä on kirjoitettu lukematon määrä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Tunnetuimpia toteutuneista produktioista ovat ehkä Gustaf III:n näytelmä Drottning Christina (1775), August Strindbergin näytelmä Kristina (1881), Ruth Wolffin käsikirjoittama elokuva The Abdication (1974), jonka pääosaa näytteli Liv Ullmann. Suomalaisista tulkinnoista tekee mieli mainita Laura Ruohosen kolmelle kielelle käännetty Kuningatar K (2000).

Moila on rakentanut juonellisen näytelmänsä Kristinan ja hovineito Bellen rakkaustarinan ympärille. Kristinan säilyneistä kirjeistä, aikalaislähteistä ja muista historiallisista lähteistä kootut sitaatit ja asiatieto kehystivät tätä todellisiin tapahtumiin pohjautuvaa fiktiivistä rakkaustarinaa.

Euroopassa riehui 1600-luvulla noitavainot. Todelliseen vauhtiin ihmisten teloitus ja polttaminen roviolla pääsi, kun tuon ajan salaliittoteoriat saivat kirjallisen muodon inkvisiittori Heinrich Kramerin kirjan Noitavasara levitessä kirjapainotaidon mukana. Näytelmän Belleä uhataan noitien kohtalolla. Etualalla kuvassa Pekka Huotari ja keskellä teilipyörään sidottuna Vilma Sippola. Kuva © Cata Portin.

Vaikka näytelmässä pilailtiin historiallisten draamojen kustannuksella, lähestymistapa tähän historialliseen henkilöön oli kunnioittava. Emme pääse toisen ihmisen pään sisälle. Kysymys on aina tulkinnasta. Moila teki tämän moninaisuuden meille katsojille näkyväksi kirjoittamalla näytelmän Kristinalle pitkän monologin, jossa Sloan kuvaili, miten monipuolinen ja laaja-alainen vallankäyttäjä, useita kieliä hallinnut älykkö ja ainutkertaisen elämän elänyt poikkeusihminen Kristina oli.

Hyväkin tarina pystyy kuvaamaan kerralla vain jonkin kapean siivun ihmiseksi kutsutusta kokonaisuudesta.

Kristinaan ei tee mieli lyödä yhtään leimaa. Tämä minussa herännyt tunne näytelmän jälkeen kuuluu Moilan näytelmän ansioihin. Sen ajankohtaisuutta korostaa se, että elämme jälleen tavallaan noitavainojen aikaa. 1600-luvulla tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä surmattiin julmalla tavalla noitina. Näiden salaliittoteorioiden uhrien ainoa vika oli toiseus.

Naiset olivat tuolloin ja ovat koko maapallon mitassa edelleen maailman suurin sorrettu enemmistö. Kristillisen äärioikeiston käynnistämä vallankumous on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Jopa naisten äänioikeus on kyseenalaistettu jälleen. Siksi naiset joutuvat myös länsimaissa jälleen taistelemaan oikeuksiensa puolesta.

Maailma kaipaa jälleen johtajuutta. Ehkä meitä vielä siunataan Kristinan tai Elisabet I:n kaltaisella huippulahjakkaalla tahtonaisella.

Kuningatarnäytelmä Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 28.8.2025

Teksti Jussi Moila, ohjaus ja alkuperäisidea Sini Pesonen, koreografia Kaisa Torkkeli, skenografia ja lavastus Tinja Salmi, skenografia ja videosuunnittelun toteutus Toini Nissinen, pukusuunnittelu Henna-Riikka Taskinen, valosuunnittelu Kari Leppä, sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura, naamioinnin suunnittelu Pia Malmberg, dramaturgi Henna Piirto, rooleissa Elsi Sloan (vier.), Aino Sirje (vier.) Alvari Stenbäck, Aino Seppo, Rauno Ahonen, Pekka Huotari, Vappu Nalbantoglu, Mikko Vihma, Joachim Wigelius, Vilma Sippola, kansan äänet Sini Pesonen, Toini Nissinen, Myrsky Moila, Aleksi Saura, Kari Leppälä.

Myös tämä aikuisten satu pitää sisällään opetuksen

Haavemaa – Savolainen mayhem on aikuisille tehty ronski komedia. Taidokas ohjaus ja huikean hieno näyttelijäntyö loihtivat näyttämölle nukketeatteriesityksen, joka sai minut hytkymään vaivoin pidätellystä naurusta.

Viisi roolihahmoa ja kaksi näyttelijää samassa kuvassa automatkalla jääkarhun metsästykseen. Kuva © Juuso Timonen

Väitetään, ettei näyttelijöille enää opeteta puhetekniikkaa, mutta tämä väite ei pidä paikkaansa. Vauriomanian näyttelijöiden, Paavo Kääriäisen ja Jonnakaisa Riston, kieli oli ronskia, mutta heidän tapansa viljellä sananrieskaa oli kuin musiikkia korville. Huikea artikulointi puhutteli vahvasti kaikilla kolmella kielellä, joita esityksessä käytettiin. Tältä kaksikolta jopa Savon murre taittui niin, ettei esitys kaivannut tekstitystä tuekseen.

Komediaksi Haavemaa oli pitkä, se kesti väliaikoineen kaksi tuntia. Silti tähän kutkuttavan hauskaan ja hurjaa vauhtia edenneeseen farssiin ei mahtunut yhtään tyhjää tai kuollutta hetkeä. Haavemaa – Savolainen mayhem tarjosi niin intensiivisen elämyksen, että ainakin minulta katosi ajan taju. Se on varma merkki esityksen taianomaisesta laadusta.

Näytelmässä käsiteltiin huumorin kautta sellaisia kipeitä ongelmia kuin alkoholismia, peliriippuvuutta, lasten kaltoinkohtelua ja yksinäisyyttä. Teräviä havaintoja tehtiin myös esimerkiksi amerikkalaisista alustatalouden jättiläisistä ja niiden vallasta sosiaalisessa mediassa. Kuvitteelliselle Mäyrävedelle yllättäen pöllähtäneet amerikkalaiset influensserit edustivat hahmoina myös Walt Disneyn mediaimperiumia.

Käsikirjoitus on viimeisen päälle viilattu. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, miten produktio sai alkunsa ja miten se lopulta muotoutui aikuisten nukketeatteriksi. Koronavuonna teatterit joutuivat sulkemaan ovensa kahteen otteeseen. Näiden sulkujen aikana neljä teatterin ammattilaista alkoi kokoontua yhteen. Yhteisen tekemisen kohteeksi he keksivät kuvata kännyköiden kameroilla perheväkivaltaa käsitteleviä videoita, joita tallentui lopulta kokonaisen tuotantokauden verran ryhmän yhteiseen pilvipalveluun.

”Sarja ei kestänyt päivänvaloa, maine olisi mennyt kaikilta.”

Tekijöiden öiset painajaiset eivät toteutuneet. Taiteen tiedostavat piirit eivät löytäneet tietään heidän pilvipalveluunsa. Tekijät itse löysivät sen sijaan rahoituksen materiaalin näyttämösovitusta varten.

”Sitten korona loppui ja tultiin tajuihimme, että joku tämän esityksen näkee, eikä kukaan ollut valmis ottamaan vastuuta sisällöstä. Lähti käyntiin kakkoskierros käsikirjoituksen suhteen.”

Kaksi amerikkalaista influensseria ja purkki Lotina-kosteusvoidetta. Kuva © Juuso Timonen

Tekijät löysivät Itä-Suomesta tilat residenssiä varten. Harjoitustilaksi he vuokrasivat kylmillään olleen navetan. Harjoitusnäyttämön arktiset olosuhteet näkyivät myös itse toteutuksessa. Mäyräveden kylässä satoi lunta ja kylän ravintolassa Haavemaassa juhlittiin joulua Santtua juoden.

Vastaus kysymykseen, miksi tämä mainio tarina on kerrottu käsinukeilla, löytyy tuosta ensimmäisestä sitaatista. Aikuisten nukketeatterissa nuket toimivat eräänlaisina ukkosenjohdattimina. Nukke siirtää osan vastuusta katsojille. Esimerkiksi 1600-luvun Ranskassa näyttelijän kaula ei joutunut välittömästi vaaraan, jos maata hallinnutta Aurinkokuningasta, Ludvig XIV:tä, arvosteli tai hänet laittoi naurunalaiseksi nukke.

Voi olla, että tässä mielessä nukketeatteri edustaa eri muodossaan maailman vanhinta teatteriperinnettä. Teatterissa nuket ovat vastine kielen kiertoilmaisuille. Vaaralliseksi katsotuille asioille annetaan hellittelynimi. Ei liene ihan sattumaa, että myös Haavemaan tarinassa oli mukana karhu. Ja totta kai myös meidän tavallisten pulliaisten on helpompi samaistua ja hyväksyä, kun meidän kipeitä heikkouksiamme ja naurettavia puoliamme tuodaan näyttämölle nukkeina.

Haavemaan baaritiskillä Santtua juomassa Jouko ja Miku. Kuva © Juuso Timonen

Tarinan Jouko oli saanut jäniksen hahmon. Jouko oli kovanaama ja peluri, joka havitteli lähempää tuttavuutta vasta eronneen Helmin kanssa. Joukon todellinen intohimon kohde oli Timantti-Timo, Haavemaan hedelmäpeli, yksikätinen rosvo, jolle Jouko säännöllisesti hävisi rahansa, milloin hänellä onnenkantamoisten myötä sattui rahaa olemaan.

Helmi oli kylän hyväsydäminen perhepäivähoitaja, joka vapaa-ajallaan lauloi karaokea kylän baarissa. Helmi oli eronnut ja hänellä oli paha alkoholiongelma. Juodessaan Helmi laiminlöi tytärtään, kuusivuotiasta Maisaa.

Joukon paras kaveri Miku oli merkonomi, lahjakas nuori mies, joka haaveili elokuvaleikkaajan roolista ja muutosta Los Angelesiin. Lahjoistaan huolimatta Mikua vaivasi epäilemättä maaseudun nuorten miesten yksinäisyys. Ikätoverit olivat muuttaneet jo ehkä vuosia sitten muualle.

Näytelmän nuket on rakentanut Risto. Hän on myös suunnitellut sen hienon koreografian, jolla nukkeja liikuteltiin. Vaihdot kohtauksesta toiseen sujuivat salamannopeasti. Käsinukkien ilmiasuun Risto oli ottanut vaikutteita ehkä meilläkin takavuosina televisiossa pyörineestä The Muppet Show’sta. Amerikkalaisia influenssereita Risto ja Kääriäinen näyttelivät korvamyssyt päässä. Haavemaan baarissa kusilaarista poimitulla raikasteella terästettyä olutta nauttivat sijaisnäyttelijöinä Mikki Hiiren ja Minnin rintakuvat.

Esityksen skenografian on suunnitellut Ada Halonen, ja sen tuottajana on toiminut Wilhelmina Sederholm. Tämän ”Savolaisen sekasorron” tekijät ovat kaikki monessa liemessä keitettyjä teatterialan ammattilaisia. Ensemblen tukena on ollut myös laaja joukko alan eturivin muita taiteilijoita. Teatteri Viiruksessa Haavemaata on ehditty jo esittää englanninkielisellä tekstityksellä. Maailman teatterifestivaaleille Vauriomania on epäilemättä jatkossa odotettu ja haluttu vierailija.

Ehkä ankeasta korona-ajasta on siten koitunut myös jotakin hyvää.

Vielä pitää palata siihen, että myös tähän aikuisten satuun sisältyi opetus. Lapsemme kantavat sisimmässään meidän laiminlyöntiemme ja heikkouksiemme seuraukset. Esityksen loppukohtaus oli kaunis ja koskettava. Yritetään mekin elää vastuullisten aikuisten tavalla.

Haavemaa – Savolainen mayhem

Tampereen Teatterikesän ohjelmistoon kuuluva Vauriomanian esitys Tampereen Komediateatterin näyttämöllä 7.8.2025.

Käsikirjoitus: Jonnakaisa Risto, Paavo Kääriäinen ja Juuso Timonen Ohjaus: Juuso Timonen Näyttelijät: Paavo Kääriäinen ja Jonnakaisa Risto Skenografia: Ada Halonen Äänisuunnittelu ja musiikki: Janne Masalin Nukenrakennus, nuketuskoreografia ja puvustus: Jonnakaisa Risto Käsiohjelma ja piirustukset: Jonnakaisa Risto Teaser ja valokuvaus: Juuso Timonen Tuottaja: Wilhelmina Sederholm

Oppitunteja traalilaisesta sontiaismollottajasta 80-luvun lapsille

Miten avataan lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaperin alla on aina uusi lahjapaperi? Kansallisteatterin komedia Oppitunteja eläville pyöri joutokäynnin kierroksilla.

Näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä avautuvien ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Kuvassa oikealla tulevaisuudentutkimusviraston muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta. Etualalla näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Janne Reinikainen ja Heikki Pitkänen. Kuva © Katri Naukkarinen

Kansallisteatterin komediassa Oppitunteja eläville tulevaisuutta tutkitaan 70-luvun Suomessa. Esityksen näyttämöestetiikka ei kuitenkaan kertonut tuon ajan Suomesta, vaan näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Näitä edeltäneillä vuosikymmenillä B-luokan halpatuotannot kuvattiin yleensä vielä mustavalkoisina.

Aikaisemmissa produktioissaan ohjaaja Akse Pettersson on käyttänyt taidokkaasti esineteatterin tarjoamia keinoja. Esineiden aiheuttama kaaos on toiminut tarinoiden käänteentekevänä kulminaatiopisteenä.

Oppitunteja eläville on komedia, ja nyt esitys oli hauskimmillaan heti alussa. Näytelmän tulevaisuudentutkijat yrittivät rakentaa yhden tutkijan ympärille kauko-ohjattavaa kyborgia. Näillä ihmisen esittämillä roboteilla on pitkä historia scifi-elokuvien genressä. Niillä on ollut joko hirviön tai pellehahmon rooli. Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Tähtien sodassa Kenny Bakerin esittämästä R2-D2-robotista tuli elokuvan rakastetuin hahmo.

Robottivitsi nauratti, vaikka sen käänteet olivat ennalta-arvattavissa. Vitsin huipennukset toimivat hyvin molempiin suuntiin. Sen jälkeen minulle tapahtui katsojana jotakin, jota en ole kokenut teatterissa vuosiin. Putosin näiltä Petterssonin komiikan rattailta niin että tanner tömähti.

Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston esittelyyn on laitettu Katri Stoltin Kulttuuritoimituksen verkkosivulle kirjoittamasta kritiikistä sitaatti: ”Oppitunteja eläville on kuin lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaketin alla on aina uusi lahjapaketti.” Miten tällainen lahjapaketti avataan ja itse lahja saadaan esiin?

Pettersson työstää käsillä olevaa produktiota improvisaation avulla. Harjoitusten aikana näyttelijät ovat ideoineet Petterssonin ensimmäisen luonnoksen pohjalta sisältöä, ja käsikirjoitus on synteesi näin syntyneestä materiaalista.

Esityksen näyttelijöistä Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen ovat eläneet lapsuuttaan 70-luvulla. Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Pettersson itse ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin 80-luvulla. Näytelmän muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta ovat vielä heitäkin nuorempia. Ei siis ole ihme, että 70-luvun Suomi on nähty lapsen silmin, ja sen estetiikka on television estetiikkaa. Kuvat, joita näytelmän Janne näki ryhmän rakentamassa tulevaisuussimulaattorissa Arnold Schwarzeneggereineen, olivat mediakuvia Petterssonin omasta lapsuudesta.

Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Menneisyyteen saamme näköyhteyden menemällä johonkin vanhoja scifi-elokuvia näyttävään suoratoistopalveluun. Näissä elokuvissa saa visuaalisen hahmon ihmismielen neljäs ulottuvuus, joka parhaillaan kiidättää meitä kiihtyvällä vauhdilla kohti mustaa tulevaisuutta. Petterssonin mukaan Oppitunti eläville on näytelmä siitä suuresta inhimillisestä viasta, joka ei parane itsestään edes iän karttuessa.

Tarinan käänteet lähtivät roolihenkilöiden välisistä konflikteista. Kuvassa Katariina Kaitue, Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen. Kuva © Katri Naukkarinen

Taistolaisuus on Petterssonin sukupolven ihmisille ilmiselvästi kuin muinaisuudesta teleportaation esiin loihtima traalilainen sontiaismollottaja, toisaalta naurettava ja toisaalta myös pelottava. Miten 70-luvulla nuoruuttaan eläneet ja ainakin koulumenestyksensä perusteella usein ikäluokkansa lahjakkaimmat ihmiset ovat voineet sortua moiseen tyhmyyteen?

(Traalilainen sontiasmollottaja on tappavan vaarallinen, mutta myös todella tyhmä peto. Tämä hirviö lennähti tähän kritiikkiin Douglas Admasin vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille.)

Haastattelussa Pettersson viittaa omiin vanhempiinsa, kun hän perustelee sitä, miksi tyhmyyttä ruotivan näytelmän tapahtumat on ajoitettu 70-luvulle: ”Halusin kokeilla, miltä tuntuu tutkia sitä – se on minun vanhempieni se vuosikymmen, kun heidän jälkikasvuaan ei vielä ollut olemassa.” Hän ei kuitenkaan avaa kysymystä tämän pidemmälle.

Ilmeisesti tämä asia on kuitenkin askarruttanut Petterssonia ja hänen näyttelijöitään niin painavana objektina, että näytelmä jäi kiertämään loputonta ympyrää tämän painovoimakentän ympärillä. Petterssonin aikaisemmille produktioille tunnusomainen kepeys oli poissa. Tarinan dramaattiset käänteet toteutettiin roolihenkilöiden välisten konfliktien kautta. Kohtausten viisto huumori liukasteli näyttelijöiden ylitulkintoihin.

Petterssonin mukaan 70-luku edustaa eräänlaista toiveikasta aikaa. Se oli ideologioiden, teknologisten visioiden, yhteiskunnallisten kokeiluiden ja optimismin aikaa. Sen optimistiset visiot ja ajatukset tulevaisuudesta erosivat nykyajasta. Nyt tulevaisuutta ajatellaan dystopioiden kautta.

Itse näytelmässä tuo optimismi loisti poissaolollaan. Tyhmät puheet, hullunkuriset temput ja koheltava slapstick-huumori kuuluvat erottamattomasti pöhkökomedian genreen, mutta nyt tämä myllytys pyöri hyvin hitailla kierroksilla. Esityksen energiatasot olivat ajoittain niin matalat, että minun pääni sisäistä kuvastoa alkoivat täyttää sellaiset 70-luvun televisiohuumorin helmet kuin Ylen Ilkamat ja Spede Show Uuno Turhapuroineen.

Mitä meidän vielä elossa olevien tästä piti oppia? Saimmeko me katsojat vastausta kysymykseen, mikä sai kokonaisen sukupolven lahjakkaimmat nuoret hurahtamaan kommunismiin? En osaa sanoa. Tuon mainion robottikohtauksen jälkeen otteeni näytelmästä kirposi. En katsonut, vaan olin katsovinani. En kokenut, vaan olin kokevinani. Putosin kärryiltä. Ehkä jotain perää on väittämässä, ettei vanhuus tule yksinään.

Elin itse nuoruuttani 70-luvulla. Ehkä minussa pihisee yhä 50 kuluneen vuoden jälkeenkin katkeruus. Kuuluin niihin, joiden mielestä taistolaisten Tampereen yliopiston alakuppilassa puoliväkisin myymä vähemmistökommunistien Tiedonantaja oli ”Taudinkanta”. Taistolaisilla oli aina parhaat bileet ja minä olin ulkopuolinen. Politiikka rikkoi tuolloin ihmissuhteita vähän samalla tapaa kuin nytkin.

Ymmärrän hyvin, miksi Teatterikesän taiteellinen johto otti pääsarjan ohjelmistoon. Petterssonin nimellä ja Kansallisteatterin arvovallalla Tampereen Työväen Teatteri saadaan täyteen maksavia katsojia. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti tähän tähdättiin.

Oppitunteja eläville Kansallisteatterin esitys Tampereen Teatterikesän pääsarjassa 6.8.2025 Ohjaus ja käsikirjoitus Akse Pettersson, tekstimateriaali Akse Pettersson ja työryhmä, lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Anna Pöllänen, videosuunnittelu Ida Järvinen, sävellys ja sanoitus Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, äänisuunnittelu Akse Pettersson, Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen, nukkejen suunnittelu Sanna Levo ja Akse Pettersson, erikoistarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff, näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen

Kuopiossa tehdään näyttelijöiden teatteria – Taidokas kehonhallinta pääsi oikeuksiinsa hurjassa crazy-komediassa ja suomalaisessa kansankomediassa – Myös Rouva C:ssä näimme välähdyksen siitä, miten Kuopio tanssii ja soi

Pieleen menneessä näytelmässä ratkotaan Havershamin kartanon murhamysteeriä. Kuopion kaupunginteatterin sovituksessa näyttelijöiden taidokas kehonhallinta nosti tämän hulluttelun slapstick-komiikan lentoon. Kuvassa Santeri Helinheimo ja Santeri Niskanen, crazy-komedian Charles Hoversham ja Thomas Calleymoore. Kuva © Karri Lämsä 

Kuopio tanssii ja soi myös kaupunginteatterissa. Minulla oli ilo nähdä viikonvaihteessa kolme Kuopion kaupunginteatterin esitystä ja nautin hienosta näyttelijäntyöstä. En tiedä, onko teatterissa erityisesti panostettu fyysiseen esittämiseen. Ainakin hurjimpia temppuja näyttämöllä esittäneet näyttelijät epäilemättä harrastavat jotkin kehonhallintaan perustuvaa urheilulajia.

Lähes akrobatian asteelle tämä esittämisen notkeus yltyi slapstick-komiikkaan perustuvassa hulluttelussa Näytelmä joka meni pieleen. Atte Antikaisen ja Saneri Niskasen kuperkeikat taistelukohtauksissa olivat näyttäviä. Leea Lepistön, näytelmän Florence Collymooren viehkeä ja viettelevä liikekieli huipentui vaivattomalta näyttäneeseen spagaattiin.

Kuopion esityksen ohjannut Mikko Rantaniva on hyödyntänyt taitavasti näitä teatterin vahvuuksia. Vauhtia oli nyt ehkä vähän liikaakin. Kun komedia alkoi puskea täydellä höyryllä eteenpäin jo ensimmäisellä jaksolla, kierroksia oli vaikea enää lisätä toisella jaksolla. Kehittelyt jäivät ehkä hieman vajaiksi, mikä tuntui siltä, että kohtaukset alkoivat toistaa itseään.

Kuopion sovituksessa Pohjois-Savon Polytekninen draamaseura on vihdoinkin löytänyt ohjelmistoon heidän vahvuuksiinsa sopivan näytelmän. Tavallaan sama pätee Kuopion kaupunginteatteriin. Näyttelijäkunnasta löytyy hyvin vaativan slapstick-komiikan esittämiseen tarvittavaa kehollista taituruutta.

Näytelmän tarina seuraa esitystä murhamysteeristä, jossa huono-onninen teatteriryhmä kohtaa lukuisia onnettomuuksia. Näyttelijäopiskelijat Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer kirjoittivat sen alun perin pubissa esitettäväksi vuonna 2012. Sen jälkeen The Play That Goes Wrongon on niittänyt mainetta maailmalla. Suomessa sitä on esitetty tai esitetään parhaillaan Kuopion ohella ainakin Helsingissä, Rovaniemellä ja Turussa.  

Tavallaan yllättävän suosion syitä ei tarvitse arvailla. Se perustuu brittiläiseen teatteriperinteeseen, jonka Charles Chaplin ja kumppanit veivät maahanmuuttajina Hollywoodiin ja tekivät sekä lajitypistä että itsestään maailmankuuluja. Ei siis ihme, että monet kohtaukset tuntuivat tutuilta, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen nähnyt aikaisemmin Helsingin kaupunginteatterin version näytelmästä.

Teatteri on läsnäolon taidetta ja komediaan on koottu laaja repertuaari noloista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat herkeämättä rikastuttaneet tätä läsnäolon juhlaa. Myös koettu myötähäpeä on merkki teatteritaiteelle ominaisesta vahvasta vuorovaikutuksesta. Osansa sai myös varsinkin suomalaista teatteria hallinnut kirjallinen perinne. Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen luomalla dekkarigenrellä on kanonisoitu asema kirjallisuudessa ja lajityyppi on siten mitä mehevin maali karnevalistiselle pilkalle.

Maiju Lassilan vuonna 1916 ilmestyneeseen romaaniin perustuva Kuolleista herännyt jää pian pois Kuopion kaupunginteatterin ohjelmistosta. Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Hurme on pyrkinyt säilyttämään tämän kansankomedian ajankuvan. Kuvassa Santeri Niskanen ja Katariina Lantto, näytelmän Jönni Lumperi ja kertoja, Jönnin kaveri Janne Limperi. Kuva © Iisa Manninen

Kuopion kaupunginteatterin Kuolleista herännyt oli hersyvä kansankomedia. Maiju Lassilan samannimisen veijaritarinan on teatterille dramatisoinut ja ohjannut lajityypin todellinen mestari Juha Hurme. Kuopiossa jälki oli sen mukaista.

Vuonna 1988 Yövieraat-teatterista uransa aloittanut Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Hurme on työskennellyt usein myös teatterin harrastajien kanssa ja hänen voimakkaasti läsnäoloa painottava tapansa ohjata on tuottanut harrastajista kootun ensemblen kanssa todella vaikuttavia esityksiä, joita olen saanut vuosien varrella ihastella muun muassa Työväen näyttämöpäivillä.

Hurme on myös suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän on sovittanut näyttämölle viime vuosisadan alun mestareiden tekstejä ja erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olet Algot Untolan eri salanimillä kirjoittamansa tekstit. Untola kirjoitti tekstejä kuudella eri taiteilijanimellä.

Teatterin harrastajille Untolan tekstiin perustuvien dramatisointien esittäminen on ollut ehkä turhankin vaikeaa. Näkemäni esitykset eivät ole nousseet samalla tavalla lentoon kuin muut festivaaleille valikoidut, usein vapaaseen assosiaatioon ja improvisaatioon perustuvat Hurmeen ohjaamat esitykset parhaimmillaan.

Kuopion kaupunginteatterissa Hurme on saanut ohjattavakseen oikean unelmajoukkueen. Nautin esityksen fyysisyydestä. Näyttelijöiden kehonkieli oli esityksessä vapautunutta ja ilakoivaa. Edellisen illan crazy-komediassa huikeita voltteja tehnyt Santeri Niskanen kunnostautui nyt helsinkiläisen rantapummin Jönni Lumperin pääroolissa. Varttuneen polven konkareista Mikko Paanasen bravuureihin kuului kohtaus, jossa hän esitti kahta roolia yhtä aikaa ja ylsi hauskaan dialogiin näiden roolihenkilöiden välillä.

Me emme tiedä, miten viime vuosisadan alkupuolella työväentaloilla seurojentaloilla näyteltiin. Teatteri on hetken taidetta. Untolan romaani ilmestyi vuonna 1916 ja Hurme on pyrkinyt sovituksessaan luomaan illuusion tuosta ajasta. Tätä illuusiota voimisti Sari Paljakan oivaltava lavastus. Maria-näyttämölle oli rakennettu reilun metrin lattiapinnan yläpuolelle nouseva apunäyttämö, rakennelma, joka yhä löytyy lähes jokaisesta vanhasta seurojentalosta.

Vanhan ajan teatteria oli myös kertojan käyttö. Kertojan ja Jönnin parhaan kaverin roolin näytteli Katariina Lantto. Hänen näyttelemisessään oli jotakin mieleenpainuvaa. Ehkä kysymys oli todella taitavasta ja hienovireisestä mimiikasta. Jo edellisenä iltana jäin seuraamaan Lanton otteita Näytelmässä joka meni pieleen. Lanton pokka piti tiukoissakin tilanteissa.

Hurme on sovituksessa pitäytynyt tarkasti Untolan tekstissä. Ainoa myönnytys olosuhteille on se, että Jönni Lumperin seikkailut suuntautuvat tässä sovituksessa Kuopioon ja Savoon. Savoa ei näytelmässä väännetty eikä Jönni kavereineen myöskään käyttänyt Stadin slangia, sekakieltä, jossa vilisee lähes tunnistamattomaksi vääntyneitä lainasanoja ruotsista ja venäjästä. Untola kirjoitti romaaninsa oman aikansa kirjakielellä.

Rouva C on perinteinen puhenäytelmä. Sen fiktiivinen tarina kuvailee Minnan Canthin nuoruusvuosia. Yleisilmeen näytelmälle antoivat hyvin tummat näyttämökuvat. Väriläiskinä toimivat hienot tanssikohtaukset. Lotta Vaattovaara teki hienon roolin näytelmän Minnana. Hänen vieressään kuvassa oikealla useita rooleja näytellyt Sari Harju. Kuva © Iisa Manninen.    

Kuopion kaupunginteatterin Rouva C on perinteistä puheteatteria. Näytelmä on henkilökuva Kuopion suuresta kirjailijasta Minna Canthista. Näytelmä on osa Kuopion 250-vuotisjuhlien juhlaohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan kannata säikkyä. Esitys ei ollut sellaista pönötystä kuin ennakkoon saattoi pelätä.

Elämänmakua näytelmälle antoi hieno näyttelijäntyö. Lotta Vaattovaara oli nimiroolissa herkkä, hellä ja hehkuvainen. Nämä määritteet löytyvät myös Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Minna Cathin elämänkerrasta.

Tämän jutun aloittanut lause tanssivasta ja soivasta Kuopiosta tuli tämän kirjoittajan mieleen, kun Vaattovaara ja hänen ystäväänsä Floraa näytellyt Sari Harju laittoivat yhdessä polkaksi värikkäissä leningeissään. Kohtaus oli väriläiskä muuten hyvin tummilla sävyillä väritettyjen näyttämökuvien joukossa.

Heini Tolan sovitus perustuu Minna Rytisalon romaaniin Rouva C, joka ilmestyi vuonna 2018. Näytelmän tarina on siten viime vuosina muotiin tullutta biofiktiota, todellisista historiallisista henkilöistä kirjoitettua fiktiota.

Näytelmän tarina päättyi aikaan, josta Minna Canthin huikea ja merkityksellinen ura kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja oman aikansa radikaalina naisasianaisena vasta alkoi. Joku saattaa pitää tätä valintaa hieman outona. Toki Canth oli elinaikanaan kiistelty hahmo. Hän joutui mielipiteidensä takia törmäyskurssille muun muassa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kanssa. Tänään Canth on aikalaisistaan kuitenkin ainoa kuopiolainen, jonka jokainen lukutaitoinen suomalainen tietää ja tunnistaa. Yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista.

Lavastaja Sari Paljakka oli myös tässä näytelmässä nostanut näyttämön korokkeen päälle. Canthin mittavaa kirjallista tuotantoa varmaan symbolisoi suurikokoinen kirjoista ja auki revityistä kirjoista koostunut reliefi. Canthin talonrakennusprojektia, kartanoa, jossa myöhemmin alkoi kokoontua Minnan salonki, konkretisoitiin hauskalla lavastusteknisellä jipolla.

Miten köyhään perheeseen Tampereella syntyneestä tytöstä tuli Minna Canth? Ohjaaja Kiia Laineen mukaan näytelmä pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Laine kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan Facebook-seinällään julkaisemassa videossa.

Helsinkiläinen Laine kuuluu siihen 80-luvulla syntyneiden teatterintekijöiden sukupolveen, josta on parhaillaan muodostumassa teatteritaiteen terävin kärki Suomessa. Savon Sanomien haastattelussa Laine kertoo haaveestaan ohjata ainakin kerran kaikissa maan ammattiteattereissa.

Hyvä teatteri vaatii rinnalleen hyvän yleisön. Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Tässä mielessä Kuopio on teatterikaupunki. Tuota teatterin tekijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksen laatua on vaikea määritellä. Paikan ja ajan hengen kuitenkin vaistoaa ihminen, joka on 50 vuotta nuohonnut tämän maan teattereissa.

Näytelmien käsiohjelmat

Näytelmä joka meni pieleen

Kuolleista herännyt

Rouva C