Werner Schwabin Presidenterna on absurdin teatterin helmi – Carl Knif Companyn vahva fyysinen tulkinta herätti vaikean tekstin eloon – mielen tahrat ja lika harjattiin esiin juuriharjalla

Petri Tuhkasen lavastuksessa tilantuntu ja tunnelma luotiin valoilla ja väreillä. Kuvassa keskellä Åsa Wallenius, takana Linda Zilliacus ja Jonna Nyman. Kuva © Yoshi Omar/Espoon Kaupunginteatteri

Carl Knif Companyn ja Espoon Kaupunginteatterin Presidenterna oli sysimusta komedia. Koreografina mainetta niittäneen Carl Knifin ohjaus perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämiseen. Werner Schwabin näytelmä on lähes tauotonta, ryöppyävää puhetta, Knifin ohjauksessa puheen rinnalla kulki korostetun voimakas liikekieli, joka oli kuin tanssia.

Åsa Wallenius, Linda Zilliacus ja Jonna Nyman näyttelivät suurenmoisesti. Roolitöissä tavaton tarkkuus ja hurja heittäytyminen kulkivat käsikädessä. Vahvasti sisäistetyistä rooleista näki, että produktio on lähtenyt liikkeelle näyttelijöiden omasta aloitteesta.

Nuorena, vain 36-vuotiaana kuollut Schwab käytti saksan kieltä hyvin luovalla tavalla. Schwab nosti niin sanotusti keskisormea saksan kielen raudanlujille kielioppisäännöille. Presidenterna on näytelmän ruotsiksi kääntäneen Linda Östergaardin taidonnäyte

Näytelmä oli tunnelmaltaan alati tihenevä matka ihmismielen pimeimpiin viemäreihin. Sen fyysisyydessä mentiin aina ruumiineritteisiin asti. Teatterielämyksenä se kuitenkin toimii kuin saniteettiharja mieleen tarttuneiden tahrojen puhdistajana.

Käsiohjelmassa Knif kertoo, että häntä kiehtoivat näytelmässä Schwabin pohdinnat kehon, älyn ja henkisyyden yhteyksistä ja ristiriidoista. Hän tunnistaa nämä tematiikat omassa työssään koreografina ja tanssijana.

Tarinan alku oli lempeän arkinen. Kolme eläkkeellä olevaa naista Erna (Zilliacus), Mariedel (Wallenius) ja Grete (Nyman) kokoontuvat porisemaan Ernan asuntoon kahvikupposten äärelle. Huoneessa oleva televisio oli auki ja televisiossa Paavi siunasi kuulijoitaan latinaksi.

Keskustelu käynnistyy siitä, miten kaikki on kallista ja hinnat nousevat koko ajan. Siten ryhdyttiin siunailemaan etäisiä välejä omiin lapsiin ja näiden lasten kiittämättömyyttä. Sen jälkeen nämä kolme entistä siivoojaa alkavat muistella omaa työtä ja siihen liittyneitä nöyryytyksiä. Esille otettiin mieleen vuosien myötä kasautunut lika. Näytelmän Mariedel suorastaan kerskaili sillä, miten hänellä oli tapana kaivaa paljain käsin vessanpyttyjen tukoksia.

Rajujen puheiden myötä myös esityksen liikekieli sai yhä voimakkaimpia muotoja. Varsinkin Walleniuksen tanssi tuoleilla ja pöydän päällä oli taiturimaista.

Meidän jokaisen elämällä on konteksti, joka määrittelee meidän mieltymystemme ja inhontunteiden rajoja. Herkullisinkaan gulassi ei maistu, jos se tarjoillaan vessanpöntöstä. Sormi ei mene suuhun, jos se on sitä ennen ollut pyllyssä.

Mitä makaabereimmiksi naisten puheet näyttämöllä muuttuivat, sitä enemmän he myös tahriutuivat ihan konkreettisesti ruskeaan tahnaan.

Presidenterna oli helppo tulkita kuvaukseksi Schwabin ongelmallisesta äitisuhteesta. Myös Schwabin äiti hankki perheen elatuksen siivoojana. Näytelmän roolihahmot teki mieli tulkita saman ihmisen luonteenpiirteiksi. Erna oli katollisen perinteen rajoittama, Grete aistillinen ja Mariedel tahtoihminen, jolla oli rohkeutta kaivaa paska esiin vaikka paljain käsin.

Tähän logiikkaan sopi se, että juuri Mariedel oli näytelmän dramaattisessa huipennuksessa symbolisen murhan uhri.

Schwab opiskeli Wienin taideakatemiassa (Akademie Der bildenden Künste Wien) eli samassa maineikkaassa taideoppilaitoksessa, jonne erästä toista, häntä huomattavasti kuuluisampaa itävaltalaista ei huolittu maailmanhistorian kannalta kohtalokkain seurauksin.

Schwab valmistui kuvanveistäjäksi vuonna 1982. Ensimmäisen näytelmänsä Die Präsidentinnen julkaistiin vuonna 1990 ja sen jälkeen ilmestyi kiihkeän luomiskauden tuloksena viidessä vuodessa ennen taiteilijan kuolemaa 12 näytelmää ja useita muita kirjallisia teoksia.

Schwabilla oli paha päihdeongelma. Omaa alkoholismiaan hän on kuvannut esimerkiksi vuonna 1991 ilmestyneen kolmannen näytelmänsä nimessä, jossa hän rinnastaa oman maksansa kohtalon kansanmurhaan. Toisin tässäkin näytelmässä hän käsitteli äitisuhdettaan. Tämän suhteen toista puolta puolestaan kuvaa Presidenternan repliikki, jossa todetaan, ettei juhlia voi olla, jos ei ole juhlien jälkiä korjaavaa siivoojaa.

Schwabin näytelmiä ei ole usein esitetty Suomessa. Hakukone löysi vain Jukka-Pekka Pajusen suomennoksen Schwabin näytelmästä Volksvernichtung oder maine Leber ist sinnlos. Suomenkielisen version Kansannitistys eli maksani on mieletön kantaesitys näyteltiin turkulaisessa Teatteri Tarmossa syksyllä vuonna 2005.

Tresidenterna

Carl Knif Companyn esitys Espoon kaupunginteatterin Revontulihallissa 8.11.2022

Teksti Werner Schwab

Käännös Linda Östergaard

Ohjaus Carl Knif

Valosuunnittelu ja lavastus Petri Tuhkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Pukusuunnittelu Karoliina Koiso-Kanttila

Maskeeraus Tuija Luukkainen

Näyttelijät Jonna Nyman, Åsa Wallenius, Linda Zilliacus

Näyttelijät videolla Sonia Haga, Aksinja Lommi, Oksana Lommi

Suomenkielinen tekstitys Jukka-Pekka Pajunen   

Red Nose Companyn Aleksis Kivi oli pakahduttavan runsas älykään huumorin ilotulitus – Klovnit Mike ja Zin johtivat meitä katsojia kuin orkesteria, kun me nauroimme tikahtuaksemme ja aplodeerasimme hurjasti heille

Aleksis Kiven esityskuvat on otettu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, jossa klovnikomedia kantaesitettiin viime helmikuussa. Kuvassa muusikko Niko Kumpuvaara ja klovnit Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen). Kuva © Cata Portin/Red Nose Company

En ole varmaan koskaan nauranut teatterissa yhtä makeasti ja hersyvästi kuin Red Nose Companyn Aleksis Kivi -esityksessä torstai-iltana Tampereen Työväen Teatterissa. Tuukka Vasaman ja Timo Ruuskasen klovnikomedia oli hillittömän hauska, terävä, salaviisas ja lopulta myös liikuttava esitys. Se todisti jälleen, miten voimakas ilmaisuväline klovneria on teatterin tekijöille.

Loistava käsikirjoitus, huikean hieno näyttelijäntyö ja yhteistyö muusikko Niko Kumpuvaaran ja kamariorkesteri Avanti!:n kanssa ovat tuottaneet mahtavan esityksen.

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Aleksis Kivessä myös käsikirjoitus on hiottu viimeisen päälle tiimityönä. Eva Buchwaldin, Timo Ruuskasen, Linda Wallgrenin ja Tuukka Vasaman käsikirjoituksessa riemastuttavaa oli sen runsaus. Hauskoja kaskuja, hyviä vitsejä ja nokkelia oivalluksia tuntui riittävän loputtomiin. Tähän verbaaliseen ilotulitukseen saatiin vielä asiapuolella mahtumaan hieno henkilökuva Aleksis Kivestä ja kattava läpileikkaus hänen tuotannostaan. Samalla tuotiin näyttämölle myös 180 vuoden aikajanalla suomalaisen korkea- ja populaarikulttuurin historiaa.

Kyllä, kyllä – myös näyttämölle marssitettujen historiallisten ja vielä vaikuttavien taiteilijoiden ja kulttuurivaikuttajien nimien lista on varmaan paperille kirjoitettuna pitkä kuin pikajuna ja sama runsaudenpula hauskuutti meitä myös esityksen musiikkivalinnoissa.

Kaikki tämä ja tietenkin molemmilla kotimaisilla kielillä ja tarpeen tullen englanniksi myös.

Klovneria ja stand up -komiikka ovat varmasti jossain mielessä esittämisessä lähellä toisiaan. Vaikka Aleksis Kiven käsikirjoitus on epäilemättä paitsi tavattoman rikas myös huolella harkittu, mahtui torstai-illan esitykseen mukaan myös improvisaatiota.

Käsiohjelman mukaan esitysidea- ja konsepti ovat Ruuskasen ja Vasaman aivoitusten tulosta. Tässä ideointivaiheessa varmasti myös klovnit Mike ja Zin ovat saaneet nimensä ja hahmonsa.

Ruuskasen, Walgrenin ja Vasaman yhdessä tekemä ohjaus oli sekä rento että tarkka. Mike ja Zin johtivat meitä katsomossa istuvia näyttämöltä kuin orkesteria. Alati toistuvat naurunremahdukset ja kohtausten väliin annetut hurjat aplodit kertoivat varmasti ainakin esityksen tekijöille, että kohtausten ajoitus oli kohdallaan.

Klovnin punainen nenä ja maskeeraus, joka peittää silmien ja suun alueen ihon ei piilota näyttelijän ilmeitä, vaan vahvistaa niitä. Tai oikeammin klovnin naamio tekee mahdolliseksi liioitella ilmeitä hurjalla tavalla.  Sen vuoksi ei ole mikään ihme, että klovni on ollut myös kauhuelokuvien tekijöiden suosima hahmo heidän hirviögallerioissaan.

Ruuskasen ja Vasaman mimiikka näyttämöllä oli mestarillista. Ainakin minulle jää varmaan pysyvä muistijälki Ruuskasen ilmeestä ja kehon kielestä, kun hän istui kirjoista rakennetun korokkeen päälle asetetulle tuolille ja alkoi esittää Aleksis Kiven patsasta. Tällaisia hienon hienoja visuaalisia nyansseja esityksessä tuntui olevan loputtomiin käsikirjoituksen verbaalisen ilotulituksen lomassa.

Teatteri oli tietysti erityisen tarkastelun alla, koska Kivi oli elinaikanaan leimallisesti näytelmäkirjailija. Kaiken muun lomassa ehdittiin pohdiskella myös esimerkiksi sitä, miksi teatterissa on näytelty joskus alasti ja miksei näyttämöllä enää juoksennella kelteisillään. No nyt sekin ihme jälleen nähtiin.

Keskiajan hoveissa hovinarrien tehtävänä oli viihdyttää hallitsijoitaan. Hovinarrien tehtävänä oli myös kertoa totuus. Esittävän taiteen freelancereiden kohdalla todellisuutta on viimevuosina koronaepidemiasta ja esityspaikkojen sulkemisesta johtuva taloudellinen ahdinko. Vaikka maailma muuttuu, taiteilijan ammattiin liittyvä taloudellinen turvattomuus ei ole juuri muuttunut Aleksis Kiven päivistä. Myös tämä tuotiin Ruuskasen ja Vasaman toimesta esiin hauskan ironian muodossa.

Freelancer taiteilijan on syytä tehdä syviä rukouskumarruksia kohti Helsinkiä, jossa sijaitsee Suomen Kulttuurirahaston toimisto.

Red Nose Companyn yhteistyökumppaneita ovat kiertueproduktiossa olleet Jyväskylän kaupunginteatteri, Kuopion kaupunginteatteri, Lahden kaupunginteatteri, Tampereen Työväen Teatteri, Turun Kaupunginteatteri ja kamariorkesteri Avanti!. Jos keskiviikon tai torstain esitys lokakuussa jäi näkemättä, punanenäisten taiteilijoiden kiertueteatteri palaa Tampereelle marraskuussa.

Yhteistyökumppaneista Avanti! ja sen muusikot kuuluvat epäilemättä siihen joukkoon, jonka pitää tehdä noin henkisessä mielessä kumarrusrukouksia Kulttuurirahaston ja muiden kulttuuria tukevien säätiöiden suuntaan. Muut yhteistyökumppanit saavat lakiin perustuvaa rahoitusta valtiolta ja niitä rahoittavat myös sijaintikaupungit. Ruuskasen alias Zinin mukaan esiintymistilat tarjoavat yhteistyökumppanit ottavat esityksen lipputuloista 55 prosenttia.

Kuulostaa vähän epäreilulta, mutta toisaalta kuralla on myös kiertueen yhteistyökumppaneina toimivien laitosteattereiden talous koronaepidemian jälkeen. Jos kassakriisin kiirastuleen on pakko istua maksavan yleisön oikkujen takia, kyykylle kannattaa käydä jonkun toisen housuissa. Näin tämä maailma toimii.

Aleksis Kivi

Red Nose Companyn esitys Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 27.10.2022

Esitysidea- ja konsepti Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Käsikirjoitus Eva Buchwald, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Ohjaus Timo Ruuskanen, Linda Wallgren, Tuukka Vasama

Näyttelijät Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen

Harmonikka, musiikin johto Niko Kumpuvaara

Avanti!-jouset

Lavastus ja pukusuunnittelu Tarja Simone

Valosuunnittelu kiertueella Jere Kolehmainen

Musiikin suunnittelu Niko Kumpuvaara, Marzi Nyman, Timo Ruuskanen, Linda Wallgren ja Tuukka Vasama

Musiikin sovitus Marzi Nyman ja Niko Kumpuvaara

Tampereen Teatterin naurupommista on sokka irti – Stalinin kuolema oli kauhean hauska farssi – Mari Turunen teki mykistävän hienon roolityön komedian Georgi Melankovina

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Jukka Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Mari Turusen roolityö oman valtansa täyteydestä epävarmasta Malenkovista oli mestarillinen. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin karmaisevan hauskasta naurupommista on sokka irti. Nyt tehtiin teatteria asenteella, joka takaa, että esitys vain paranee ja muuttuu entistäkin hullumaksi ja hurjemmaksi, kun kohtausten ajoituksen pienet nyanssit hioutuvat esitys esitykseltä lähelle täydellistä. Hienot roolityöt saivat katsojan hytkymään naurusta ja kiemurtelemaan kauhusta NKP:n keskuskomitean napamiesten muodostaman roistojengin mellastaessa näyttämöllä.  

Stalinin kuolema on elokuvana purevan hauska komedia. Antti Mikkola on onnistunut yli odotusten elokuvakäsikirjoituksen dramatisoinnissa näyttämölle. Toki tyylilaji on samalla hieman muuttunut. Armando Iannuccin ja kumppaneiden käsikirjoittama ja Iannuccin ohjaama elokuva on anglosaksisen komediaperinteen kehikolle rakennettu hirtehinen satiiri. Tampereen Teatterin näyttämöllä saimme kokea keskiviikkoiltana samasta vallan tragediasta tehdyn burleskin farssin Stalinin kuolema.

Alkuperäinen tarina on peräisin Fabien Nuryn kirjoittamasta ja Thierry Robinin kuvittamasta sarjakuvasta La mort de Staline. En ole tuota sarjakuva-albumia lukenut, mutta veikkaan, että Mikko Saastamoisen ja kumppaneiden luomat, ajoittain suorastaan makaaberit näyttämökuvat ovat saaneet vaikutteita tuosta albumista.

Mikkolan dramatisointi ja ohjaukselliset ratkaisut toimivat loistavien roolisuoritusten varassa. Näin irtonaista ja vapautunutta näyttelemistä oli hykerryttävää katsoa. Varsinkin Jukka Leisti ja Mari Turunen olivat ilmiömäisiä omissa rooleissaan näytelmän Berijana ja Malenkovina. Turusen tulkinta afasiasta kärsivästä ja pelosta tärisevästä NKP:n pääsihteeristä oli häkellyttävän hieno roolityö. Toivottavasti teatteri taltioi ainakin kohtauksen, jossa Turunen puhui Malenkovina Stalinin hautajaisissa. Tuossa kohtauksessa oli jotakin täysin ainutlaatuista.

Hienoista koomikon rooleistaan tunnetulle Leistille sofistikoituneen ja pirullisen älykkään pahiksen rooli oli kuin tehty. Turusen tulkinta oman valtansa täyteydestä epävarmasta nyhverö Malenkovista oli mestarillinen.

Toki myös Eeva Hakulinen ja Kirsimarja Järvinen vakuuttivat komedian kontekstissa NKP:n vahvoina ja pahoina miehinä Nikolai Bulganin ja Nikita Hruštšovin rooleissa.  

Huumori oli Neuvostoliitossa vodkan ohella suosittu ja käytännössä myös ainoa tapa tehdä vastarintaa ja yrittää lievittää Stalinin hirmuhallinnon aiheuttamaa ahdistusta ja pelkoa. Vitsejä kerrottiin luotettavassa seurassa senkin uhalla, että ilmianto saattoi tuoda vitsailijalle naurujen palkaksi 25 vuoden leirituomion vankileirien saaristossa. Pahimmillaan humoristin vitsailu saattoi päättyä jopa niskalaukaukseen.

Näytelmän alussa Moskovan radion radioteknikko, myöhemmin Stalinin pojan Vasili Džugašvilin rooliin hurjasti heittäytynyt Antti Makkonen kertoi uskalletun vitsin kohtalokkain seurauksin. Puhelin soi kohta pahaenteisesti.

Nyrun kirjoittaman tarinan ja Iannuccin ja kumppaneiden hirtehisen huumorin taustalla on Venäjän traaginen historia. Lavrenti Berija ja Nikita Hruštšov kävivät tukijoineen välittömästi Stalinin kuoleman jälkeen kovan taistelun vallasta. Mikkolan näyttämösovituksessa nämä juonenkäänteet jäävät taka-alalle. Mutta se ei ensi-illassa haitannut.

Sekä sarjakuvan että elokuvan tarina perustuu todellisiin historiallisiin tapahtumiin. Berija oli Neuvostoliiton sisäasiain ministeriön NKVD:n ja salaisen poliisin Tšekan johtaja ja miljoonia uhreja vaatineiden Stalinin puhdistusten toimeenpanija. Myös Hruštšovilla oli yllin kyllin verta käsissään. Moskovan puoluejohtajana hän passitti tuhansia ihmisiä teloitettaviksi ja kymmeniä tuhansia vankileireille.

Hruštšov voitti valtataistelun ovelan juonen ja armeijan avulla, vaikka Berijalla näytti aluksi olleen kaikki valtit käsissään. Berija juoni Hruštšoville potkut NKP:n keskuskomiteasta ja junaili hänet tehtävään, josta kukaan ei voinut selvitä kunnialla ja tässä tauksessa edes hengissä, järjestämään Stalinin hautajaiset. Hruštšov järjesti hiljaisen kansannousun kutsumalla kaikki Neuvostoliiton kansalaiset Moskovaan suremaan suuren johtajan kuolemaa. Kansa vastasi kutsuun eikä Berijan johtamat sisäasianministeriön joukot pystyneet pysäyttämään tätä vyöryä. ”Kaikkia ei voida ampua”, Leisti näytelmän Berijana tuskaili.

Kauhun tunteita näytelmän tarina herätti siksi, että historia näyttää toistavan itseään. Me odotamme juuri nyt joka päivä pyllyreikä pelosta jäykkänä, mitä raakaa hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän Venäjän johdossa tapahtuu. Kansa ei vuonna 1953 olisi mahtanut mitään Berijan miljoonan miehen yksityisarmeijalle. Hruštšov kuitenkin onnistui juonimaan puolelleen kenraali Georgi Žukovin ja armeijan ja voitti valtapelin. Presidentti Vladimir Putin on ilmeisesti ottanut historiasta oppia ainakin siinä, että hänen valtaansa turvaavassa kansalliskaartissa on yli 400 000 miestä, kun vakituisen armeijan miesvahvuutta on pidetty puolta pienempänä.  

Näytelmän tarinassa kerrottiin, miten valta otetaan. Jo ennen näytelmän alkua meille tehtiin selväksi myös se, miten valta pidetään Neuvostoliiton tai nyky-Venäjän kaltaisissa diktatuureissa. En tiedä, ovatko Mikkola ja Saastamoinen saaneet idean Robinin piirtämästä sarjakuva-albumista. Joka tapauksessa näyttämön esiripun muotoileminen valtavaksi putkiradioksi on oikea neronleimaus. Jotakin propagandan välineiksi alistettujen sähköisten medioiden merkityksestä ja tärkeydestä kertoo jo se, että maailman ensimmäinen televisiolähetys kuvattiin natsi-Saksan järjestämissä Berliinin olympialaisissa.

Tampereen Teatterissa ollaan nyt syväluotaamassa Venäjää ja maan ihmisiä. Käsiohjelmassa Mikkola muistuttaa meitä, miten huonosti me tunnemme Venäjän historia. Hän kertoo törmänneensä oman tietämyksensä rajoihin tehdessään taustatyötä näytelmään Saatana saapuu Moskovaan, joka tuli Tampereella ensi-iltaan maaliskuussa 2021.

Mihail Bulgakovin mestarillista romaania voi lukea monella tavalla. Yhdestä asiasta ei voi kuitenkaan erehtyä. Sen taiteilijatarinan taustalla vaikuttaa Stalinin ajan neuvostotodellisuus, jossa jopa paholaisen pitää asemoida itsensä hyvien puolelle.

Neuvostoliiton hirmuhallinnon perustajat Vladimir Lenin, Josif Stalin, Lev Trotski, Berija ja kumppanit eivät olleet mitään hirviöitä, Ilmestyskirjan petoja, vaan ihmisiä. Tätä kauhistuttavaa tosiasiaa me emme pääse pakoon myyttien ja tarinoiden maailmaan, vaikka sitä on yritetty tehdä todennäköisesti siitä asti, kun ihmislaji oppi kommunikoimaan kielen avulla. Ihmisten demonisointi on vaarallista. Hyvin liukkaalla pinnalla olemme jo silloin, kun alamme puhua kansanluonteesta tai maantavasta.

Meno Stalinin hautajaisissa oli hillitöntä. Näytelmä vakuutti ainakin minut, että ronski ja roisi, kaikki hyvän maun rajat ylittävä huumori on paitsi vapauttavaa myös tehokas tapa jäsentää absurdilta näyttävää todellisuutta.

Stalinin kuolema

Kantaesitys Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 26.10.2022

Näytelmä perustuu Fabien Nuryn kirjoittamaan ja Thierry Robinin piirtämään sarjakuva-albumiin La mort de Staline ja Armando Iannuccin, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoittamaan elokuvaan The Death of Stalin.

Sovitus ja ohjaus Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Maskeerauksen, kampausten ja peruukkien suunnittelu Kirsi Rintala

Päärooleissa Jukka Leisti, Eeva Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Mari Turunen, Ville Mikkonen, Kirsimarja Järvinen. Antti Mankonen ja Katriina Lilienkampf  

Neljännen Palmu-dekkarin juonta on pidetty Komediateatterissa valtakunnan salaisuutena – Meidän boomereiden iloksi näytelmäksi restauroidusta Waltarin tarinasta löytyi yllättäviä syvyyksiä

Levätkää rauhassa, komisario Palmu oli tietenkin myös teatteria teatterista. Kuvan kohtauksessa komisario Palmu (Aimo Räsänen) ja Kokki (Risto Korhonen) seuraavat teatterissa, kun näytelmän nuori ja radikaali näyttelijä Lautanterä (Jere Riihinen) tekee omaperäistä tulkintaa Shakespearen näytelmästä Macbeth.  

Tampereen Komediateatterin Levätkää rauhassa, komisario Palmu on ollut suuri hitti. Sitä on esitetty jo yli vuoden täysille katsomoille ja lähes viimeistä paikka myöten täynnä Tampellan talon hieno katsomo oli myös perjantain näytöksessä. Eikä loppua tälle menetystarinalle vielä näy.

Suosion syytä ei tarvitse ihmetellä. Levätkää rauhassa, komisario Palmu on aitoa Mika Waltaria. Näytelmä perustuu Waltarin neljättä Palmu-elokuvaa varten tekemään käsikirjoitukseen. Elokuva jäi näyttelijälakon takia toteutumatta ja käsikirjoitus pölyttymään vuosikymmeniksi arkistossa. Näytelmäksi elokuvakäsikirjoituksen dramatisoi Waltarin tyttärenpoika, kirjailija Joel Elstelä.

Waltarin elokuvakäsikirjoitus on otsikoitu nimellä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Alkuperäinen nimi antaa ymmärtää, että Waltari halusi jo päästä eroon luomastaan supersuositusta hahmosta.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu nosti perjantain näytöksessä minunkaltaiseni boomerin muistot pintaan. Esitys suorastaan tihkui nostalgiaa. Matti Kassilan kolme Palmu-elokuvaa ovat sodan kokeneiden ihmisten lahja ja rangaistus suurille ikäluokille. Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kulttimaineessa ja Yle esittää näitä elokuvia televisiossa muutaman vuoden välein. Vuonna 2012 elokuvakriitikot valitsivat Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Elstelä on myös hyödyntänyt tätä huumaa sovituksessaan ottamalla joukon lainauksia mukaan näytelmään näistä toteutuneista elokuvista.

Toki vielä viime vuosisadalla ihmiset lukivat myös kirjoja ja Waltarin Palmu-dekkareita on varmasti suorastaan ahmittu.

Vielä suurempi herkku Komediateatterin Palmu on niille, joilla on ollut onni ainakin joskus elämässään näytellä harrastajateatterissa. Ohjaaja Panu Raipia ja lavastaja Oskari Löytönen ovat kohtausten ajoituksella ja lavastuksella jäljitelleen Palmu-elokuvien dramaturgista otetta ja visuaalista ilmettä. Minulle sinänsä nerokas ja toimiva lavastus toi elävästi mieleen ne pahviset kulissit, joiden edessä tuhannet ja taas tuhannet boomerit ovat kokeneet 50-60 vuotta sitten elämänsä tähtihetkiä työväentalojen, seurojentalojen ja nuorisotalojen näyttämöillä.

Juuri tällaista se teatteri oli silloin, ja juuri tällaista sen pitää olla! – Näin on ollut ja näin on aina oleva!

Harrastajateatterista perjantain esitys poikkesi tietysti siinä, että Komediateatterissa näyteltiin upeasti ammattilaisten taidoilla. Aimo Räsänen, Risto Korhonen ja kumppanit ovat vanhan kaartin näyttelijöitä, joilla on puhetekniikka hallussaan. Vuorosanoista sai varmasti selvää suuren katsomon viimeiselle penkkiriville asti, vaikka näytelmässä ei käytetty mikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta. Siltä ainakin näytti ja kuulosti.

Jere Riihisellä, näytelmän nuorella nerolla Lautanterällä oli otsamikrofoni hänen näytellessään Shakespearen Macbethista lainattuja kohtauksia, mutta se oli ehkä kuriositeetti, näkyvä merkki siitä, millaisia hömpötyksiä nuoret vihaiset miehet ovat teatteriin tuoneet.

Toimittaja Miska Rantanen arvelee Helsingin Sanomien Teemassa (juttu on maksumuurin takana, jos et ole Hesarin tilaaja), että Palmun hahmon esikuvia ovat Waltarille olleet Suomi-Filmin johtaja T. J. Särkkä ja presidentti Juho Kusti Paasikivi. Miksei, vaikka yhtä hyvin voi ajatella, että Palmun hyväntahtoisen ja huumorintajuisen konservatiivin hahmossa on paljon Waltaria itseään. Palmu suree vanhan Helsingin arvotalojen katoamista ja paheksuu huumorin keinoin teatterin 60-luvun kokeilevaa avantgardea, jonka tiennäyttäjänä toimi tuolloin kuten nykyäänkin Suomen ruotsinkielinen teatteri.

Kaksi ensimmäistä Palmu-dekkaria ilmestyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin Helsingin arvorakennusten tuhoamisesta eivät vielä vastanneet ahneet grynderit, vaan neuvostoliittolaiset pommikoneet. Kolmas Palmu-dekkari, Tähdet kertova, komisario Palmu ilmestyi vuonna 1962 eli yli 20 vuotta myöhemmin. Kassila alkoi suunnitella Waltarin kanssa neljättä Palmu-elokuvaa samana vuonna. Lepäisitkö jo rauhassa, komisario Palmun käsikirjoitus on päivätty vuodelle 1963.

Näytelmän lopussa Palmua näytellyt Räsänen toivoi, että me katsojat emme paljasta näytelmän juonta. Tätä toivomusta on tietenkin syytä kunnioittaa. Tosin ihmiselle, joka on lukenut Waltarin dekkarit ja ahminut Agatha Christien tuotannon läpi, ei loppuratkaisun arvaaminen ollut kovin vaikeaa.

Minusta erityisen kiinnostavaa oli se, miten voimakkaasti juonen kannalta oleellinen, mutta tavallaan alun perin pilanpäiten mukaan otettu Shakespearen Macbeth on vaikuttanut näytelmän tarinaan. Toisaalta Shakespearen ohella Waltarin ajatteluun vaikutti tuolloin otaksuttavasti se, että hän oli henkisesti jumissa suuren historiallisen romaaninsa kanssa.

Waltari on tavallaan salakuljettanut viimeiseen Palmu-tarinaansa ikivanhan antiikin myytin, jota esimerkiksi analyyttiseen psykoanalyysiin hurahtaneet edelleen rakastavat yli kaiken. Edellä mainitun vaitiololupauksen takia en voi tässä nyt nimetä tuota myyttiä, jonka kerrokset ainakin meidän länsimaisessa tarinaperinteessämme ulottuvat kauas historian kirjoittamattomille lehdille asti.

Waltarin suuruutta kirjailijana kuvaa hyvin se, että neljännessä, viihteeksi kirjoitetussa Palmu-tarinassa hänen kirjoittamansa henkilökuvat syvenevät. Jos Palmu on ollut alusta asti hahmona hyväntahtoinen konservatiivi, tämän näytelmän murhan uhri, Kake Aunesnevan näyttelemä maisteri Lautander edusti konservatiivisen ajattelun toista äärilaitaa. Tarinan Lautander oli hahmona patologinen narsisti, eräänlainen Donald Trumpin prototyyppi suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Hahmo on urbaani vastine Tähdet kertovat, komisario Palmun konnalle, majuri Vadenblickille.

Se historiallinen suurromaani, Ihmiskunnan viholliset jäi myös Waltarin viimeiseksi.

Näytelmän lopussa valkokankaalle (ei siis missään nimessä skriinille) heijastettiin Waltarin muotokuva. Ehkä se oli Elstelän hyvästijättö isoisälleen. Sen saattoi tulkita myös hyvästeiksi suurille ikäluokille, vaikka me boomerit täytämme jatkossakin rollaattoreinemme, kuulolaitteinemme ja koukkuselkinemme teattereiden katsomot vielä pitkään, no ainakin seuraavat kaksi vuosikymmentä.  

Levätkää rauhassa, komisario Palmu

Tampereen Komediateatterin näytös 21.10.2022

Mika Waltarin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta dramatisoinut Joel Elstelä.

Ohjaus Panu Raipia

Lavastus Oskari Löytönen

Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Valosuunnittelu Jussi Kamunen

Rooleissa Aimo Räsänen, Mikko Vaismaa, Risto Korhonen, Kake Aunesneva, Anna Haaranen, Jere Riihinen, Jarmo Perälä, Saara Pohjoimäki, Aku Sajakorpi, Ari Myllyselkä

Eugène Ionescon Tuolit on absurdin teatterin klassikko ja yhä pelottavan ajankohtainen – Upea näyttelijäntyö ja hieno ohjaus tekivät Kellariteatterin esityksestä vaikuttavan elämyksen

Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.

Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.

Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.

Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.

Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.

Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).

Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.

Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.

Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.

Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.

Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.

Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?

Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.

Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.

Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.

Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.

Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.

Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.    

Tuolit

Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.

Käsikirjoitus Eugène Ionesco

Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto

Valosuunnittelu Jarkko Sirainen

Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto

Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro

Ajoittain suorastaan hysteerisen hauska Madame Brigitte kertoi naamioteatterin ilmaisuvoimasta – Virolaisten ja suomalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt esitys aloitti Open Border -festivalin

Sandra Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Kuva (c) Siim Vahur/Kellerteater

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avannut Madame Brigitte oli hieno teatterielämys. Se osoitti, miten ilmaisuvoimainen ja syvälle tunteisiin menevä esitys voidaan toteuttaa naamioteatterin keinoin. Tämän monologin näytelleen Sandra Lange loi tarinan, sen koomiset ja dragiset käänteet pelkästään huikealla kehonhallinnalla ja loistavalla mimiikalla.

Sanoja ei tarvittu. Ei myöskään sitä ilmeiden laajaa skaalaa, jolla me yleensä ilmaisemme itseämme ja tunteitamme sanattomasti. Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Silti esitys oli todella koskettava ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauska.

Hieno esitys todisti ainakin minulle, että vähemmän voi taiteessa olla enemmän. Kasvojen koko alaosan peittävä naamio muuttaa näyttelijän ja yleisön välistä vuorovaikutussuhdetta mielenkiintoisella tavalla.  

Näytelmän alussa Madame Brigitte vietti 72-vuotisjuhiaan. Vaikka rouvamme huoneessa uutta tekniikkaa edusti vain 50-luvulta peräisin oleva putkiradio, kävi meille katsojille selväksi millaista taistelua modernin tekniikan pakkosyöttö, palvelujen digitalisointi monille seniorikansalaisille aiheuttaa.

Kun radio saatiin toimimaan, esitystä alkoi rytmittää musiikki. Brigitte vaipui muistelmaan omaa hurjaa nuoruuttaan, elämänsä miehiä ja ilmeisesti lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Nuoruudenmuistojen rinnalla koko näytelmän halki yhtenä teemana kulki kuolemanpelko. Synkkä musiikki täytti esityksen äänimaiseman, kun Brigitte eksyi lehteä selatessaan kuolinilmoitusten sivulle.

Tarinan sankaritar ei kuitenkaan vielä antanut periksi. Hän seurasi kerrostalonsa elämää kuuntelemalla naapurista kuuluvia ääni, joiden perusteella ainakin seinänaapurin asunnossa lempi vielä leiskui ja peitto heilui.

Eikä Brigitte vielä heittänyt kokonaan toivoa uudesta läheisestä ihmissuhteesta. Hän etsi seuraa lehtien seuranhakupastoilta ja kirjoitti ahkerasti kirjeitä. Tosin pitkä elämänkokemus oli osoittanut hänelle, että seuranhakupalstoilla seuraa hakevat miehet ovat yleensä toinen toistaa mahdottomampia tapauksia, kuka hullu kaahari, kuka kalastukseen tai muihin harrastuksiinsa addiktoitunut tunnekylmä ääliö.

Toivo ja muistot joskus koetusta räjähtävästä intohimosta kuitenkin olivat yhä elossa. Kun tällaisia tunteita herättävä kandidaatti on löytynyt seurankipeiden miesten joukosta, Brigitte kirjoitti kirjeen ja uskalsi lähteä myös ulos toimittaakseen sen postiin. Tämän jälkeen tarinassa tuultiin komedian traagiseen käänteeseen, joka sai ainakin minut huokaisemaan ääneen ”voih!”.

Madame Brigitte oli oiva valinta Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avausnäytelmäksi myös siksi, että se on hieno esimerkki suomalaisten ja virolaisten teatterintekijöiden yhteistyöstä. Virolaisen Kellerteaterin esityksen on ohjannut Teatteri Metamorfoosin perustajiin kuuluva Soile Mäkelä ja hänen apulaisohjajanaan on toiminut Turun taideakatemiassa dramaturgiaa opiskelut Minka Laukniemi.

Sandra Lange tunnetaan paitis näyttelijänä myös teatterinaamioiden suunnittelijana ja valmistajana. Hän on yhdessä Mäkelän ja Laukniemen kanssa suunnitellut ja muokannut dramaturgian.

 Madame Brigitte

Kellerteaterin esitys Open Border -festivaalilla Teatteri Telakan näyttämöllä 7.10.2022

Ohjaaja Soile Mäkelä

Apulaisohjaaja Minka Laukniemi

Dramaturgia Sandra Lange, Soile Mäkelä, Minka Laukniemi

Musiikki Siim Aimia

Valosuunnittelu Sandra Lange        

Ihmiset ovat outoja otuksia ja Teatteri Takomon Jäähyväiset kahvihuoneelle on hullunhauska komedia työpaikkojen arjen kummallisuuksista

Kukapa ei meistä olisi joskus ajatellut, että kahvihuoneessa viereen tupsahtanut työtoveri on jotenkin outo. Teatteri Takomon hullunhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle näitä arjen kummallisuuksia ruoditaan pitkän kaavan mukaan. Oudointa tietenkin on se, että tarvitaan teatterin konteksti näyttämään meille, miten outoja me puhumme ja miten oudosti me käyttäydymme työelämän arjessa. Kuvassa Joonas Heikkinen, Niina Hosiasluoma ja Tuomas Rinta-Panttila. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Takomo      

Arki on todella outoa, kun sen oikein oivaltaa. Teatteri Takomon hulluhauskassa komediassa Jäähyväiset kahvihuoneelle nämä outoudet vietiin aina makaaberin huumorin asteelle asti. Esityksen näkökulma asioihin, joihin me emme tavallisesti edes kiinnitä huomiota, oli poikkeuksellinen ja esityksen käänteet niin yllättäviä, että me katsojat olimme perjantain ensi-illassa välillä tikahtua nauruun.

Akse Petterssonin ohjauksia aikaisemmin nähneet osasivat odottaa, että näyttämällä tapahtuu ennen pitkää aivan kummia juttuja. Niin nytkin tapahtui, mutta ihan kaikkea ei tässä passaa kertoa.

Jäähyväiset kahvihuoneelle on näytelmä, jolla ei käsiohjelman mukaan ole käsikirjoittajaa. Se kertoo Petterssonin tavasta ohjata. Jäähyväiset kahvihuoneelle on korostetutusti taiteilijayhteisön, ensemblen tekemää teatteria. Kohtaukset on improvisoitu ja hiottu harjoitusten aikana esitykseksi.

Jokaisen kohtauksen alussa meille kerrottiin sen numero. Näillä kohtausten numeroilla ei tietenkään ollut mitään kronologista tai muutakaan järjestystä. Ne olivat yksi harjoitusten aikana syntyneistä nokkelista vitseistä. Toki ne olivat myös hienosti ajateltu osa kokonaisuutta. Ne avasivat katsojalle näköalan siihen luovaan prosessiin, josta ensi-illan esitys oli syntynyt.

Moniäänisyys aiheutti tietenkin myös rosoisuutta. Jotkut kohtaukset olivat selvästi hauskempia ja puhuttelevampia kuin toiset. Mutta niin pitääkin olla. Tähän ”epätasaisuutteen” kun liittyy myös lupaus. Katsojat, jotka menevät (ja nyt todella kannattaa mennä) katsomaan esitystä ensi-illan jälkeen saattavat kokea aivan uusia yllätyksiä.

Kokoava elementti näissä jäähyväisissä oli Turkka Inkilän, Taavi Oramon ja Antti Salovaaran bändi Tölöläb. Jopa minunkaltaiseni puolikuuro herkistyi ryhmän puupuhaltimien äänille. Varsinkin fagotti on soitin, jonka äänialassa on Salovaaran kaltaisen taiturin käsissä sydänalassa tuntuvaa kauneutta ja samalla kiehtovaa outoutta.

Arjen outouksien esittelyn aloitti Tuomas Rinta-Panttila pitkällä monologilla. Hän tulkitsi sitä toimiston hiljaista hissukkaa, jolla on unelma. Hän halusi perustaa vielä joskus leipomon Pariisissa. Mies on selvästi se tapetinvärinen rillipää, jonka unelmapuheesta ei tule loppua, jos erehtyy jäämään kuuntelemaan sitä.

Tämä tyyppi on meille kaikille tuttu. Ehkä teatterin piirissä haaveillaan omasta leipomosta Pariisissa tai ainakin viinitilasta Ranskassa. Minun ikäpolveni toimittaja tuntee varmuudella aikakin yhden kollegan, jonka koskaan toteutumattomana haaveena on ollut oman kapakan perustaminen.

Seuraavissa kohtauksissa käytiin läpi kahvihuoneen perspektiivistä ihmisten erilaiset turhautumat harrastukset, työpaikkaromanssit ja muut ihmissuhdeongelmat. Joonas Heikkisen bravuureihin kuului selvästi huijarisyndroomasta kärsivät ihmisen aggressiivinen purkaus. Tämän purkauksen kohteeksi joutui Rinta-Panttilan hiljainen hissukka ja sytyttimeksi räjähdykselle riitti uutinen Wigwam-yhtyeen comebackista.

Tässä kahvihuoneessa järjestettiin myös työpaikkahaastattelu, vietettiin pomon läksiäisiä ja jaettiin potkuja. Mutta varmaan tarvitaan teatterin konteksti, jotta me huomaamme, miten outoja työpaikoilla välillä näissä tilanteissa puhutaan. Niina Hosiasluoman ja Rinta-Panttilan tulkitsema työpaikkahaastattelu saattaisi toisenlaisessa ympäristössä ainakin kuulostaa jopa jotenkin täysjärkiseltä, kahden ensitapaamisella toisiaan luotaavan ihmisen puheelta.

Ehkä työpaikoilla ja mediassa kierroksilla pyörivä puppusanageneraattori on tehnyt meidät kuuroiksi ja sokeiksi sanojen merkityksille.

Aggressiivinen puhe ja käytös, väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu kuuluvat epäilemättä edelleen työelämään ja ehkä niiden osalta oudointa on se, ettei näiden ilmiöiden olemassaoloa aina edes huomata. Esityksessä on mukana esimerkiksi kohtaus, jossa Heikkisen näyttelemä pomo uhkaa tirvaista potkut saanutta alaistaan Rinta-Panttilaa turpaan, koska tämä ei ole vielä ymmärtänyt kipin kapin häipyä työpaikalta.

Makaaberiksi esityksen huumori muuttui osiossa työtapaturmat. Kohtaus oli Heikkisen bravuuri ja päättyi lopulta silmänsyöntien ja suolien penkomisen jälkeen siihen, että tämä työpaikan jokamies murhaa kaksi työtoveriaan.   

Suorastaan ilkeää Petterssonin ja kumppaneiden huumori oli kohtauksessa, jossa oltiin työpaikan pikkujouluissa. Toki sen oudompia otuksia ei täällä maankamaralla taida tallustella kuin uutta nuoruuttaan elävät yli viisikymppiset.  

Sukupolvien välinen kuilu repäistiin lopullisesti auki kohtauksessa, jossa kahvihuoneeseen pelmahti viisi Y-sukupolven naisoletettua. Käsiohjelma ei kerro, ketkä teoksen valmistamisessa mukana olleista nuorista naisista olivat näyttämöllä, mutta otaksu, että heidän nimensä löytyvät tältä listalta.

Hosiasluoman, Heikkisen ja Rinta-Panttilan näytteleminen oli jollain tavalla hyvin vapautunutta. Varsinkin Rinta-Panttilan hieno mimiikka teki vaikutuksen. Pienet eleet ja kasvojen himan alakuloiset, sisäistä hämmennystä ilmaisevat ilmeet toivat mieleen mykkäelokuvan suurista tähdistä Stan Laurelin.   

Vuonna 1984 syntynyt Pettersson on hankkinut mainetta teatterin uudistaja. Olen nähnyt aikaisemmin hän ohjauksensa Arki ja kauhu Q-teatterissa ja Jeppe Niilonpoika Tampereen Työväen Teatterissa. Molemmat tekivät vaikutuksen. Tokiossa kansainvälisissä filosofian olympialaisissa teini-ikäisenä pronssia ottanut Pettersson hallitsee meemien kielen.

Pettersson on toiminut vuodesta 2013 Teatteri Takomon taiteellisena johtajana. Jäähyväiset kahvihuoneelle on hänen jäähyväisohjauksensa. Vuoden 2022 alusta Teatteri Takomon taiteellisena johtajana on toiminut ohjaajadramaturgi Anna-Mari Karvonen.

Jäähyväiset kahvihuoneelle

Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.9.2022

Ohjaus Akse Pettersson

Näyttelijät Niina Hosiasluoma, Joonas Heikkinen, Tuomas Rinta-Panttila

Tölöläbin muusikot Turkka Inkilä, Taavi Oramo, Antti Salovaara

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Lavastus Tilit Antamat, Sanna Levo

Valosuunnittelu Kristian Palmu

Valosuunnittelun assistentti, valoajot Pinja Kokkonen

Lavastuksen rakennus Sanna Levo, Tilit Antamat, Tiia-Sisko Rasilainen, Kaba Assefa, Aleksi Karjalainen

Teoksen valmistelussa mukana Denisa Snyder, Milla Tissari, Kate Lusenberg, Milla Kaitalahti, Susanna Hyvärinen, Milla Kuikka, Greta Lingnell, Eeva Kaihola

Alun upean näyttämöluvan ja kauniin loppukohtauksen väliin mahtui paljon ajattelemisen aiheita – KOM-teatterin Lou Salomé pysyi paikattunakin hyvin pinnalla ajan virrassa

Lou Salomén näyttämäkuvat olivat upeita. Niistä syntyi helposti katsojan mielessä oma tarinansa ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa oli vaihdettu. Kuvassa näytelmän nimiroolin näytellyt Vilma Melasniemi. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri   

Arvio KOM-teatterin Lou Salomésta on ihan pakko aloittaa näytelmän lavastuksesta. Se oli häkellyttävän komea. En tiedä onko Janne Vasamaa, Tiina Kauhasta, Tomi Suovankoskea ja Riikka Oksasta inspiroinut eniten Frida Kahlo vai Monty Phytonin lentävän sirkuksen sketsejä yhteen nivoneet Terry Gilliamin animaatiot.

Itse odotin koko ajan, että taivaalta alas kurottavat kädet alkaisivat liikkua ja ruusutarhan ruusut ponkaista kohti korkeuksia. Toisaalta esityksen muusiko Eva Louhivuoren olemus ja rooliasu olivat kuin suoraan Kahlon maalaamasta omakuvasta.

Esityksen lavastus tarjosi katsojalle jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosana oli lausuttu monta koukku. Näyttämölle loihditussa paratiisissa luikerteli myös kaksikin pinkinpunaista jättiläiskäärmettä. Käärmeille oli helppo antaa vanhatestamentillinen tulkinta. Älykäs ja tiedonhaluinen nainen on saatanan asialla. Raamatun luomiskertomuksessa puolet ihmiskunnasta julistetaan jo heti kättelyssä vanhan vihtahousun agenteiksi, joita pitää rangaista yhä uudestaan sukupolvesta toiseen.

Aina Bergholmin kirjoittama näytelmä on kuvaus huippulahjakkaan Lou Andreas-Salomén elämästä. Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt Salomé raivasi itselleen tien akateemisiin opintoihin aikana, jolloin opiskelu yliopistoista oli naisilta pääsääntöisesti kielletty. Hänestä kasvoi kirjailija ja psykoterapian uranuurtaja, merkittävä länsimaalinen ajattelija. Näytelmän temaattisessa keskiössä oli kysymys, miksi emme tiedä, kuka oli Lou Salomé?

Kuten jo näytelmän lavastus antoi ymmärtää, KOM-teatterin Lou Salomé on komedia. Nautittavan siitä teki Bergrothin viljelemä terävä satiiri. Salomén aikalaiset, tuon ajan filosofian ja kirjallisuuden suuret nimet näyttäytyvät näytelmässä omissa sfääreissään leijuvilta ja omissa liemissään kiehuvilta ääliöiltä. Siis miehiltä.

Lähestymiskulma on kuitenkin perusteltu. Tunnetasolla meidän on lähes mahdotonta asettua 1800-luvun Euroopassa elävän naisen asemaan. Naisilla ei ollut äänioikeutta, ei oikeutta omaisuuteen tai opiskeluun yliopistoissa. Patriarkaalisessa yhteisössä nainen oli käytännössä isänsä omaisuutta ja ajan henki elää meillä yhä esimerkiksi perinteisiin häärituaaleihin liittyvissä ”lehmäkaupoissa”: Morsiamen isä taluttaa tyttärensä alttarille ja luovuttaa hänet sulhaselle.   

Ajatuskokeena voi matkustaa tämän päivän Kabuliin kysymään maan Afganistanin koulutetuilta naisilta miltä tämä kaikki nyt oikein tuntuu?

Näytelmän yhä kelloja kilauttavat nimet Friedrich Nietzschestä Sigmund Freudiin ja Cesare Lambrososta Ernst Heackeliin olivat Salomén työtovereita, ystäviä ja rakastajia. Luovuus ei synny itsestään, vaan älykkäinkin ihminen tarvitsee ympärilleen samoista aiheista kiinnostuneiden älyköiden yhteisön. Tämä pätee niin taiteessa kuin tieteessäkin eikä Salomélla ollut 1800-luvun Roomassa juuri valinnanvaraa kavereidensa sukupuolen suhteen.

Poikkeus tästä säännöstä on näytelmässä ruotsalainen ystävä kirjallisuuspsykologi ja ajattelija Ellen Key, jonka kanssa keski-ikään ehtinyt Salomé lähtee näytelmässä Ruotsiin nauttimaan alastomana ilmakylvyistä, koska sellainen on Skandinaviassa mahdollista.

Keskiajalla älykkään naisen ainoa mahdollisuus luoda ympärille lahjakkaiden ihmisten yhteisö oli vetäytyä luostariin. Katollinen kirkko palkitsi nämä ajattelijat, Hildegard Bisgeniläisen ja kumppanit, jos palkitsi, julistamalla heidät pyhimyksiksi.

Yliopistot kehittyivät kirkon yhteydessä ja luostareista ovat varmasti peräisin ne sadomasokistiset initiaatiorituaalit, joista näkyy kaikuja vielä nykyisinkin koulu- ja yliopistomaailmassa. Näytelmän Salomé aloittaa seisemänvuotiaana teologian opiskelun ja hänen ensimmäinen opettajansa hollantilainen pastori Hendrik Gillot rakastuu tyttöön palavasti tytön vartuttua teini-ikään. Näytelmässä Gillot haluaa piiskata tytön rangaistuksena tekaistun syyn perusteella ja Saloméa näytellyt Vilma Melasniemi asettui hänen eteensä alistumista ilmentävään asentoon.

Bergrothin Salomélla on kuitenkin voimia taistelemaan oman seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa puolesta. Roomassa hän muuttaa yhteen asumaan rakastajansa Nietzschen ja tämän henkiystävän, kirjailija Paul Réen kanssa. Yhdessä kohtauksessa näytelmän Nietzsche luki Salomén kirjoittamaa kuvausta naisen seksuaalisesta nautinnosta. Salomén kirjoituksessa naisen oma nautinto on yhdynnän päämäärä ja tarkoitus ja Nietzsche järkyttyy ja loukkaantuu, kun hänelle tässä maailmoja syleilevässä aktissa on annettu pelkkä avustajan rooli.

Valistuneen katsojan pelkästään tämä kohtaus pakotti miettimään, millaisissa oloissa Josef Bauer ja Freud kirjoittivat kirjansa Tutkielmia hysteriasta.

Sairastapauksen vuoksi Lou Salomé esitettiin Tampereen teatterikesässä paikattuna. Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu jakoivat keskenään pikakomennuksella Miiko Toiviaisen neljä roolia. Salomén ystävän Paul Réen rooli oli keskeinen ja Nikkilä joutui tukeutumaan nuorosanoissa käsikirjoitukseen.

Se ei oikeastaan haitannut millään tavalla näytelmän tyylilajista huolimatta, koska Riikka Oksasen ohjauksessa mentiin asia edellä kaiken näyttämölle pystytetyn koreuden keskellä.

Melasniemi näytteli Salomén roolin ja oli siinä luonnollisuudessaan loistava. Roolihahmon kotoinen arkisuus kuroi näytelmän teemat reilun sadan vuoden takaa tähän päivään. Maailma saattoi olla kummallinen 1800-luvun Italiassa, mutta ihmiset olivat aivan samanlaisia kuin nytkin. Toivottavasti me miehet olemme kuitenkin oppineet edes jotakin näiden vuosikymmenten aikana.

Ella Mettänen näytteli viidessä eri roolissa. Juha Milanoff urakoi Nietzschen, Gillotin, Lambroson ja Georg Ledebourin roolit. Niko Saarelan näimme Gustav Ludwig von Salomén, Freudin, Haeckelin, professori Bidermannin, kreivi Joukowskyn ja Friedrich Carl Andreasin rooleissa.

Esityksessä hypättiin tai kiivettiin tasolta toiselle usein jo ihan fyysisesti vertikaalisista tasoista kootulla näyttämöllä. Ainakin minulla oli välillä hieman vaikea hahmottaa, kun näytelmän parista kymmenestä roolihahmosta oli juuri sillä hetkellä äänessä. Eikä sillä oikeastaan ollut väliä. Näytelmän aloittaneen upean näyttämökuvan ja Salomén kuolemaa kuvanneen, hyvin kauniin kohtauksen väliin jäi paljon ajattelemisen aiheita.

Salomé ei ole ainoa unohdettu ajattelija. Lista näistä tiedon tyttäristä on lähes loputtoman pitkä. Salomén julkaisujen harvinaisuuteen on myös aivan konkreettinen syy. Vuonna 1933 valtaan Saksassa nousseet natsit pyrkivät aktiivisesti hävittämään vuonna 1937 kuolleen kirjailijan tuotantoa.

Lou Salomé

KOM-teatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.8.2022

Käsikirjoitus Aina Bergroth

Ohjaus Riikka Oksanen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen

Videosuunnittelu Janne Vasama ja Tomi Suovankoski

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Rooleissa Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela, Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu

Farssi joka menee putkeen – Helsingin kaupunginteatterin uusi komedia ei sortunut lajityypin sudenkuoppiin – railakasta tekemistä siivitti raikas tekemisen ilo – kyllä nauratti

Helsingin kaupunginteatterin farssissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Näyttelijät olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa fyysisten kontaktien ja energisen liikkeen kautta. Kuvassa Helsingin Kuvassa edessä ovat näyttelijät Joel Hirvonen, Linda Wiklund, takana Alex Anton, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti ja Matti Rasila. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin uuden komedian nimi ei ole enne. Näytelmä joka menee pieleen oli aidosti hauska ja taidokkaasti toteutettu farssi. Sellainen on harvinaista herkkua suomalaisessa teatterissa. Kaupunginteatterin markkinoinnissaan käyttämä kuvaukselle legendaarisen Monty Python -koomikkoryhmän hengessä toteutetusta komediasta löytyi ensi-illassa katetta.

Tällaisen omintakeisen komedian juuret ovat epäilemättä brittiläisessä music hall –perinteessä.

Näytelmä joka menee pieleen on teatteria teatterista. Harrastajateatteri esittää perinteisen murhamysteerin. Esityksen aikana kaikki, mikä teatterissa voi mennä pieleen, myös menee pieleen. Helsingin ensi-illassa kierroksia ja vauhtia lisättiin kohtaus kohtaukselta lajityypin parhaiden perinteiden mukaan. Se otti hyvin yleisönsä. Monen katsojan kohdalla alun hymähtely muuttui tuota pikaa vapautuneeksi nauruksi.

Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shildsin käsikirjoitukseen perustuvan farssin huumori oli kilttiä. Näytelmässä ei juuri käytetty ironiaa tai satiiria. Siinä sen tekijät eroavat yllä mainituista esikuvista. Tässä esityksessä ei ole sen käsikirjoittajien mukaan mitään poliittista. Myös angloamerikkalaisille komedioille tyypillisten seksistisiä tuhmuuksia oli pyritty välttämään.

Käsikirjoittajien valinnat ovat selvästi helpottaneet myös suomentaja Mikko Koivusalon, ohjaaja Pentti Kotkaniemen ja dramaturgi Henna Piirron työtä. Esityksen kieli on tiukasti kiinni teatterin kontekstissa. Brittiläiset aristokraatit ja poliisit ovat meille tuttuja hahmoja lukemattomista televisiosarjoista ja näytelmistä. Kielen kulttuurisidonnaisia piilomerkityksiä ei tarvinnut avata ja tehdä jotenkin ymmärrettäviksi suomen kielellä.

Toki piilomerkityksiäkin löytyi. Näytelmän kantaesityksessä murhamysteeriä esittää kuvitteellinen harrastajateatteri Cornley Polytechnic Drama Sosiety. Koivusalon suomennoksessa Helsingin esityksen tekijät määrittelevät Suomen ”Gothamin” paikan kartalla laittamalla harrastajaterin nimeksi Pirkanmaan Polytekninen seura. Tämän laitan tuoreena tamperelaisena korvan taakse.

Tässä farssissa puhuttu kieli oli myös tavallaan sivuroolissa. Esityksen kehittelyt ja iskut syntyivät voimakkaan fyysisen esittämisen kautta. Helsingin kaupunginteatterin näyttelijöiden räväkkää slapstick-komiikkaa eivät suomen kielen rakenteet tai intonaatio kangistaneet.

Näytelmä joka menee pieleen oli ensi-illassa ovifarssi toiseen potenssiin. Peter Ahlqvist on lavastanut esityksen originaalin mukaan enkä ihmettele yhtään, että tämä lavastus on moneen kertaan palkittu. Kohtausten ajoitus toimi kellon tarkkuudella. Ohjaajana Kotkaniemi taitaa farssin salat   

Seksismiä Helsingin kaupunginteatterin sovituksessa on ehkä vain yhden hatunnoston verran. Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pirkanmaan Polyteknisen seuran puheenjohtaja ja harrastajateatterin miestähti, poliisitarkastaja Carter (Heikki Kinnunen) ei suutele kulisseissa vähäpukeista tanssityttöä. Taustamateriaalissa vastuudramaturgin titteliä kantava Piirto on pitänyt pojilleen kunnon jöötä. Hänen mukaansa Helsingin esityksessä ei ole alisteisia, seksistisiä naisrooleja. Katsojana olen hänen kanssaan samaa mieltä.   

Lewis, Sayer ja Shilds kirjoittivat farssinsa käsikirjoitusta intensiivisesti kuukauden ajan. Sen jälkeen alkoivat harjoitukset ja niiden myötä melkein kaikki ideat piti korvata uusilla. Haastattelussa Sayer siteeraa Hemingwayta, jonka mukaan komedian kirjoittamisesta 90 prosenttia on uudelleen kirjoittamista.  

Otaksun, että alkuperäinen esitys The Play That Goes Wrong on hioutunut lopulliseen muotoonsa improvisaatioharjoitusten kautta. Ryhmän perustaneet teatteriopiskelijat ovat kilpailleet siitä, kuka hulluimman kohtauksen keksii. Tätä satoa on sitten jalostettu yrityksen ja erehdyksen metodilla. Kuten Sayer on haastattelussa sanonut, on katsottu ja kokeiltu mikä on hauskaa, mikä toimii.

Komedian tekeminen on paitsi ajatuksen ja mielikuvituksen lentoa, myös vaativaa ja aikaa vievää käsityötä.

Alkuperäisen esityksen raikkaudesta oli jotakin välittynyt myös helsinkiläisten esitykseen. Ehkä kysymys oli tekemisen ilosta, jota Arenan ensi-ilta henki. Uskon että nyt teatterissa oli meidän katsojien ohella myös esityksen näyttelijöillä hauskaa.

Me olemme monella tavalla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sanat eivät koskaan kerro kaikkea. Siksi teatteri on niin ainutlaatuinen taidemuoto. Samasta syystä komediaa ja varsinkin nopearytmistä farssia pidetään teatterin vaikeimpana lajityyppinä. Näytelmä joka menee pieleen on hieno onnistumien tässä vaativassa lajissa.

Englanninkielisessä maailmassa The Play That Goes Wrong on ollut jymymenestys. Mischif Theatre Companyn näytelmä on kerännyt hyviä arvosteluja ja teatteripalkintoja, muun muassa parhaan uuden komedian palkinnon vuonna 2015 Laurence Oliver Awards – gaalassa ja vuonna 2017 parhaan lavastuksen Tony Awardin.

Näytelmä joka menee pieleen

Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 9.3.2022

Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields

Suomennos Mikko Koivusalo

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Elina Vättö

Valosuunnittelu Valdemar Virtanen

Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta

Musiikin sävellys Jaakko Virmavirta ja Ivan Bavard

Naamioiden suunnittelu Pia Kähkönen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Eija Vilpas, Eppu Salminen, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti, Alex Anton, Matti Rasila, Linda Wiklund, Joel Hirvonen

Kahden näyttelijän Révolution oli nimivahvaa teatteria – Red Nose Companyn ensemble antoi näyttämön näkymättömille – klovnerian keinoin syntyi ilmaisuvoimaista teatteria

Tekonenä ja suun ja silmien alueiden voimakas maskeeraus peittävät näyttelijän persoonalliset kasvonpiirteet ja tekevät hänestä tavallaan yksilönä näkymättömän. Kuvassa etualalla näytelmän Ré Hanna Seppä ja taempana näytelmän Babylon Minna Puolanto. Kuva Mark Sergeev/Red Noise Company

Red Nose Companyn Révolution oli korostetusti yhteisön tekemää teatteria. Esityksen käsiohjelma on täynnä nimiä. Sieltä löytyvät tekijöiden nimien lisäksi myös hyvin kattavasti niiden ihmisten nimet, joiden ajattelu tai esimerkki on inspiroinut tekijöitä. Esityksen nimiä ovat muiden muassa Yoshi Oida, Peter Brooks ja kyllä, kyllä Charles Chaplin.

Itse esitys kertoi heistä, joilla ei yleensä ole nimiä. Heitä olivat näytelmässä esimerkiksi Espanjan tomaattiviljelmillä raatavat siirtotyöläiset ja ne nimettömät palvelijat, jotka palvelevat meitä, kun matkustamme Kaakkois-Aasiaan tai Afrikkaan nauttimaan lomalla halvoista hinnoista ja edellisten sukupolvien siirtomaaherrojen etuoikeuksista.

Révolution tarjosi torstain kantaesityksessä näyttämön näille näkymättömille. Näytelmän nimiä ovat olleet osattomuuden ja syrjinnän mekanismien kuvaajina muiden muassa Gloria Jean Watkins alias bell hooks, Toni Morrison ja Reni Eddo-Lodgie.

Klovneria oli minulle aivan uusi tapa tehdä teatteria. Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden vuonna 2005 RedNoseClub-nimellä perustama ja vuonna 2014 toimintansa vakiinnuttanut Red Nose Company on edelleen ainoa klovneriaan erikoistunut ammattiteatteri Suomessa.

Punanenäinen pellehahmo on meille kaikille tuttu populaarikulttuurista ja sirkuksesta. Klovneriaan perustuvan teatterin nimi Suomessa on Philip Boulay, joka on opettanut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa klovneriaa ja commedia dell’artea yli kaksikymmentä vuotta.

Näytelmän klovnit Ré (Hanna Seppä) ja Babylon (Minna Puolanto) antoivat esityksen alussa meille katsojille vinkkejä, miten klovnerian ja naamioteatterin saloihin voi syventyä jatkossa. Tässä näytelmän nimeksi nousi japanilainen näyttelijä, ohjaaja ja kirjailija Oida, jonka yhdessä brittiläisen ohjaajan Lorna Marshallin kanssa kirjoittama kirja Näkymätön näyttelijä on alan perusteoksia.

Vaikka kyseinen kirja kuuluu ainakin minun kohdallani niihin, jotka pitää vielä joskus ehtiä lukemaan, Sepän ja Puolannon upea näyttelijäntyö teki kirjan arvoituksellisen nimen ymmärrettäväksi. Punainen pallonenä, suun ja silmien alueiden voimakas ehostus valkoisella ihomaalilla ja mustilla rajauksilla häivytti näkyvistä näyttelijän persoonalliset kasvonpiirteet ja tekivät hänestä hahmon. Näyttelijästä tuli omana itsenään tavallaan näkymätön.

Klovneriassa kehonkieleen kuuluvat ilmeet ovat kuitenkin edelleen luettavissa, tosin pelkistettyinä. Näin syntyy hyvin ilmaisuvoimaista teatteria, jossa ei tarvita välttämättä edes vuorosanoja. Maailmankuulu esimerkki tästä on käsiohjelmassa mainittu Charles Chaplin, jonka englantilaisesta teatteriperinteestä ammentava klovneria teki hänestä ensimmäisen joka puolella maailmaa tunnetun megatähden mykkäelokuvan kultakaudella.

Klovnerian ja naamioteatterin kielimuurit ja kulttuurirajat ylittävä ilmaisuvoima kertoo epäilemättä myös näiden esitystapojen juurista. Ne ulottuvat syvälle esihistorialliseen aikaan.

Esityksen käsikirjoittajiksi on käsiohjelmassa nimetty Seppä, Puolanto ja Niina Sillanpää. Esityksen on ohjannut Sillanpää ja esitysdramaturgina on toiminut Milja Sarkola.

Osittain improvisaatioon perustuvan esityksen käsikirjoittajien ja ehkä myös esitysdramaturgien joukkoon voidaan hyvin laskea edellä mainittujen nimien lisäksi myös Red Nose Companyn Maija Kühn, Inka Virtanen ja Tuukka Vasama. Esityksen tiedotteessa Sillanpää kuvaa ensemblea unelmatiimiksi.

Myös katsojana saattoi esityksestä melkein lukea sitä yhteisön jäsenten välistä luovaa prosessia, jossa ajatuksia on vaihdettu ja esitetty nimien kautta. Lukeneiden ja sivistyneiden ihmisten nimiä heittelevän puhetavan ja klovnerialle ominaisen, lapsenomaisen esittämistavan välille syntyi huikea kontrasti.

Tapa, jolla näkymättömät tuotiin näyttämölle, oli perinteinen. Liikkeelle lähdettiin kahden ihmisen yksilötason konfliktista. Näytelmän Ré, teatterin näkymätön puurtaja, jota ei kukaan erottanut normaalisti näyttämölle asetetusta ruukkukasvista, haastoi teatterin tähden Babylonin. Valta-asetelmat käännettiin ylösalaisin, kuten kunnon vallankumouksessa tavataan tehdä.

Révolution oli tietenkin myös teatteria teatterista. Klovneria etäännytti tehokkaasti näytelmän roolihahmot niin, että myös tarinan yleinen taso tuli hyvin esiin alusta asti. Tosin itseään freelance-näyttelijäksi, käsikirjoittajaksi, teatteripedagogiksi ja pantteriksi (!) käsiohjelmassa luonnehtiva Seppä oli ainakin näyttämöllä niin räiskyvä persoonallisuus, ettei sitä voi peittää edes suurella pahvilaatikolla, johon hänet oli näytelmän alussa piilotettu.

Sirkuksessa pellen tehtävä on hauskuuttaa. Komiikkaa me katsojat odotimme myös klovneriaan perustuvalta teatterilta ja sitä me saimme. Sepän ja Puolannon tulkinta Igor Stravinskyn Keväturista osui ja upposi syvälle tämän kirjoittajan nauruhermoihin. Saatesanoiksi saimme vielä selonteon siitä, miten kantaesityksen alkuperäinen, toukokuussa 1913 esitetty ja valtavan skandaalin aiheuttanut Vatslav Nižinskin koreografia oli rekonstruoitu arkistolähteiden perusteella.

Esitys alkoi Adamski & Sealin Killerillä ja jatkui Keväturin jälkeen Desirelessin Voyage Voyage kappaleella, johon Marouf Majidi on runoillut persiankieliset sanat. Loppukohtauksen hurjaa rymistelyä tahdittivat Prodigyn Firestarter ja Underwordin Born Slippy.

Ré aloitti kapinan auktoriteetteja vastaan käskyttämällä Babylonia ja pian yhteenotto eskaloitu hurjaksi taisteluksi peltipurkeista. Rén vallankumoukselle kävi myös niin kuin vähäväkisten vallankumouksille on aina käynyt. Lopussa hän joutui kumoamaan itse kukkuroillaan olevan kärsimysten maljan, lasillisen tomaattimurskaa.

Révolution oli kekseliästä teatteria, joka laittoi katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Uusia assosiaatioita syntyi kuin itsestään. Nimien joukkoon oli hyvin voinut heittää myös Tove Janssonin nimen. Näytelmän alussa pahvilaatikkoon pakattu Ré oli temaattisesti kuin suoraan muumimaaliman sijoitetusta tarinasta Näkymätön lapsi.

Kaksoismerkitys näkymättömän näyttelijän idean ja yhteisön nurkkaan työntämien yksilöiden välillä oli todella monitasoinen ja kiinnostava.

Esityksen huikea loppuhuipennus vietiin läpi hurjalla energiatasolla. Anarkistisuudessaan se muistutti lasten leikkiä vaiheessa, jossa uteliaisuuden ruokkima luovuus on karannut käsistä ja muuttunut aggressiiviseksi tuhoamisvimmaksi.

Teatterissa kysymys oli tietysti illuusiosta. Esityksen katsojana ja kokijana nautin kuitenkin täysillä siitä tunteesta, että nyt on jarrut päästetty kerrankin kunnolla irti. Ainakin tämä kohtaus elää jatkossa varmasti ihan omaa elämäänsä ja siitä päästään nauttimaan myös Lahdessa ja Porissa. Révolution on Red Nose Companyn, Kanneltalon, Lahden kaupunginteatterin ja Rakastajat – teatterin yhteistuotanto.

Voimakkaat maskeeraukset tai naamioiden käyttö poistavat näyttelijöistä heidän yksilölliset kasvonpiirteensä ja tekevät heistä tiettyä ideaa tai persoonallisuutta edustavia tyyppejä. Samoja keinoja voidaan käyttää myös ihmisten epäinhimillistämiseen. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi rasismista tehonsa ammentanut blackface.  

Révolution – Näyttämö näkymättömille

Kantaesitys Kanneltalossa 18.11.2021

Käsikirjoitus Minna Puolanto, Hanna Seppä, Niina Sillanpää

Ohjaus Niina Sillanpää
Esitysdramaturgia Milja Sarkola

Valo- ja äänisuunnittelu Juha Tuisku
Pukujen suunnittelu ja valmistaminen Virve Karoliina Balk
Lavastus Työryhmä
Graafinen ilme Mark Sergeev

Näyttämöllä Hanna Seppä ja Minna Puolanto
Tuotanto Red Nose Company Maija Kühn, Inka Virtanen, Minna Puolanto, Hanna Seppä, Tuukka Vasama