Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri


En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.  

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Kun maksaan koskee ja sydän on jossain toisaalla

Markku Haussila ja Sara Melleri replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään. Kuva Tani Simberg/Tampereen Teatterikesä

Hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe vaatii etäännyttämistä. HYPE-kollektiivin Father Fuckerissa liuotushoito on vienyt sydämen mennessään.

HYPE-kollektiivin Father Fucker tuo raflaavasta nimestään huolimatta ensi hetkistä lähtien mieleen lasten leikin. Eikä se ole sattuma tai harhanäky. Näytelmä perustuu käsikirjoittaja Sara Mellerin lapsuudenkokemuksiin.

Melleri kertoo Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa, miten hän pakeni isänsä kuoleman aiheuttamaa traumaa muotilehti Voguen kiiltokuvien maailmaan ja leikki muuntautumisleikkejä, joiden sankarittaria olivat huippumallit Claudia ja Liv.

Lasten leikillä on irrationaalinen logiikkansa, joka ei kovin hyvin istu teatteriesitykseen. Jokainen, joka on saanut ilon seurata kurahaalarisukupolven touhuja hiekkalaatikon reunalla istuen, tietää tämän. Aika kuluu niin rattoisasti, että rakkaus omaa jälkipolvea kohtaan joutuu melkoiselle koetukselle.

Mellerin ja työryhmän yhdessä käsikirjoittaman ja Johannes Ekholmin dramatisoima tarina pureutuu klassiseen aiheeseen. Melleri pohtii työryhmineen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa lapsen näkökulmasta ja siitä toipumista.

Mellerin poissaolevaa isää sai vähän toisella kymmenellä tuolloin eläneen tytön leikeissä tuurata vuonna 1997 murhattu italialainen muotiguru ja teatteripukujen suunnittelija Gianni Versacen.

Melleri ja tanssija Markku Haussila replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään.

Muun kuin oman äidinkielen käyttö hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan aiheen käsittelyssä on tehokas keino ottaa välimatkaa itsensä ja raastavan aiheen välillä. Tältä kannalta ratkaisu on tietysti perusteltu.

Samalla Melleri ja Haussila etäännyttävät itseään myös esityksen yleisöstä. Esityksen keskivaiheille sijoitettu pitkä monologi, jossa Mellerin esittämä roolihahmo kävi läpi omaa isäsuhdettaan ja sen vaikutusta hänen kehitykseensä naisena, oli jos ei nyt pitkästyttävää, niin ainakin vähän kiusallista kuultavaa.

Melleri on ohjannut itse esityksensä ja itsensä ohjaaminen on tunnetusti vaativa tehtävä.

Esityksen dramaattinen huipennus jäi suutariksi. Sen parhaat hetket koin viimeisessä kohtauksessa, jossa kuvattiin toipumista näistä lapsuuden traumoista.

Kielen ohella aiheeseen otettiin etäisyyttä Mellerin ja pukusuunnittelija Minttu Vesalan luomalla pukuleikillä. Esimerkiksi Mellerin käyttämä beesin värinen body oli varmasti tarkoin harkittu yksityiskohta. Se korosti ajatusta, että tällä lapsi jäljittelee leikeissään aikuisten antamaa esimerkkiä.

Toisaalta tämä sinänsä vähäinen yksityiskohta toi niin elävästi mieleen kaikki ne tunnit, jotka itse on viettänyt hiekkalaatikon reunalla jälkikasvun leikkejä seuraten.

Corinna Helenelundin suunnittelemassa lavastuksessa työryhmä on täyttänyt näyttämötilan isä-Mellerin suolilla, maksalla ja keuhkoilla. Ajatus saattaa näin kirjoitettuna tuntua aika makaaberilta, mutta itse toteutus näytti sohvatyynyiltä.

Sara Mellerin isä Arto Melleri joutui onnettomuuteen vuonna 1998 ja vajosi pitkäksi aikaa koomaan. Voin hyvin kuvitella, miltä noin 10-vuotiaasta lapsesta on tuntunut kuunnella poissa olevan isän hengitysääniä hänen vieraillessaan sairaalassa.

En oikein usko, että toista ihmistä voi päästä lähemmäksi, hänen sisäelimiään penkomalla. Toki rakastuneilla on taipumus pyrkiä pintaa syvemmälle ainakin suhteen intohimoisimmassa vaiheessa kynsin ja hampain.

Mellerin näytelmän aihe on tärkeä ja koskettava. Täällä maailmassa vaeltaa luvuton määrä lapsia ja aikuisia, joiden isät on vienyt työhulluus, päihteet tai kuolema.

HYPE-kollektiivi on panostanut esityksen ylöspanossa visuaalisuuteen. Yksi yksityiskohta jäi esityksen lavastuksessa vaivaamaan minua. Ainakin minusta näytti siltä, että isä Mellerin sisäelimien joukosta puuttui kokonaan sydän.

Käsikirjoitus: Sara Melleri & työryhmä

Dramaturgia: Johannes Ekholm

Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson

Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Julia Jäntti

Lavastus: Corinna Helenelund

Pukusuunnittelu: Minttu Vesala

Videosuunnittelu ja dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo