Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Siegfried on ajateltua ja ajatuksia herättävää näyttämötaidetta

Esityksen Siegfried Mikko Kauppila soittaa pianoa, tanssii, laulaa, näyttelee ja snorklaa Taideyliopiston Teatterikorkeakolun kokeellisessa näyttämätaideteoksessa. Kuva Santtu Salminen/Helsingin kaupunginteatteri

Heslingin kaupunginteatterin Siegfried on tekijöidensä mukaan näyttämötaideteos.

Käsiohjelmasta ei käy täysin selväksi, onko tämä teos myös Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevien tekijöiden opinnäyte.

Tekijöistä Mikko Kauppila esitteli ensi-illassa osaamistaan monipuolisesti. Hän tanssi, soitti pianolla klassista musiikkia ja näytteli.

Kauppila teki näyttämöllä vaikutuksen. Vielä oleellisempaa oli minusta tietenkin se, että produktio oli selkeästi teatterille ominaisesti yhteisön tekemä taideteos.

Kauppilan ja ohjaaja Katariina Havukaisen käsikirjoitus oli ajateltu ja laittoi myös minut katsojana ajattelemaan. Esitys herätti kysymyksiä vuorovaikutuksesta, tunteista ja ajattelusta. Mistä minuus ja tietoisuus oikeastaan syntyvät?

Kauppilan, Havukaisen ja valosuunnittelusta vastanneen Julia Jäntin yhteistyönä syntynyt Siegfried esittää tekijöidensä mukaan ei normatiivisen halun kuvia ja fantasioita: ” Tšaikovskin Joutsenlammen queer luenta, joka yhdistää autofiktiivistä materiaalia historiallisiin kokemuksiin vinosta”.

Voiko sen enää selvemmin sanoa!

Esityksen fiktiivisiä hahmoja ovat Richard Wagneria palavasti rakastanut Baijerin kuningas Ludvig II ja säveltäjä Pjotro Tšaikovski, jonka seksuaalisesta suuntautuneisuudesta Venäjällä yhä kiistellään. Romantiikan ajan suuriin mestareihin kuulunut säveltäjä oli homo, mutta sitä ei Venäjän homopropagandalakien takia taida voida vieläkään maassa sanoa ääneen.

Nimensä esitys on saanut Jousenlampi baletin prinssi Siegfriedistä. Kauppilalle Sigfried tutkimusta pervosta ja sen mahdollisuuksista näyttämöllä.

Normatiivisella luokittelulla on taipumus latistaa sekä ilmiöitä että ihmisiä. Ihmisen seksuaalisuutta kuvaavien ilmiöiden määrittelyssä sanoihin liittyvät konnotaatiot, sivumerkitykset vielä voimistuvat.

Pervo on varmasti aivan kelpo vastine englanninkieliselle queer käsitteelle.

Normatiivinen, tai pitäisikö sanoa heteronormatiivinen puhe estetiikasta, on hanurista. Olen itse ollut teatterikriitikkona epäilemättä kiusallisen usein tällainen ”puhuva perse”. Tai ainakin Kauppilan ja hänen työryhmänsä tapa kuvata ilmiötä naurattaa minua yhä.

Tekijöiden queer oli aika ajoin myös hauskan ilkikurista. Kauppila muun muassa hukuttautuu onnettomasti rakastuneen prinssi Siegfriedin hahmossa isoon akvaarioon ilmaputken eli snorkkelin kanssa.

Tunteet ja ajattelu kulkevat käsi kädessä. Meidän tietoisuutemme syntyy aivoissa. Se on aivoissa tapahtuvien prosessien tulos. Nämä kognitiiviset prosessit ovat syy ja tietoisuus on seuraus.

Niin kutsuttu vapaa tahto, meidän seksuaalinen suuntautumisemme ja esteettiset mieltymyksemme noudattavat tätä marssijärjestystä. Omia kauneuskäsityksiä ei kannata nostaa ehdotoman totuuden jalustalle, koska ne eivät yleensä edes omia omia, vaan opittuja.

Kaikesta edellä kirjoitetusta käy varmaan selväksi, että Havukaisen, Jäntin ja Kauppilan Siegfried teki minuun vaikutuksen. Helsingin kaupunginteatterille pitää antaa tunnustusta siitä, että se on antanut foorumin ja resursseja näille teatteritaiteen tuleville tiennäyttäjille. Taide kehittyy vain kokeilujen kautta.

Siegfried, kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa

Teksti Katariina Havukainen, Mikko Kauppila

Valosuunnittelu Julia Jäntti

Skenografia Katariina Havukainen, Julia Jäntti

Koreografinen apu ja tanssin opetus Elina Haikka

Ohjaava opettaja Pauliina Hulkko

Kun maksaan koskee ja sydän on jossain toisaalla

Markku Haussila ja Sara Melleri replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään. Kuva Tani Simberg/Tampereen Teatterikesä

Hyvin henkilökohtainen ja kipeä aihe vaatii etäännyttämistä. HYPE-kollektiivin Father Fuckerissa liuotushoito on vienyt sydämen mennessään.

HYPE-kollektiivin Father Fucker tuo raflaavasta nimestään huolimatta ensi hetkistä lähtien mieleen lasten leikin. Eikä se ole sattuma tai harhanäky. Näytelmä perustuu käsikirjoittaja Sara Mellerin lapsuudenkokemuksiin.

Melleri kertoo Laura Kytölän Helsingin Sanomiin tekemässä haastattelussa, miten hän pakeni isänsä kuoleman aiheuttamaa traumaa muotilehti Voguen kiiltokuvien maailmaan ja leikki muuntautumisleikkejä, joiden sankarittaria olivat huippumallit Claudia ja Liv.

Lasten leikillä on irrationaalinen logiikkansa, joka ei kovin hyvin istu teatteriesitykseen. Jokainen, joka on saanut ilon seurata kurahaalarisukupolven touhuja hiekkalaatikon reunalla istuen, tietää tämän. Aika kuluu niin rattoisasti, että rakkaus omaa jälkipolvea kohtaan joutuu melkoiselle koetukselle.

Mellerin ja työryhmän yhdessä käsikirjoittaman ja Johannes Ekholmin dramatisoima tarina pureutuu klassiseen aiheeseen. Melleri pohtii työryhmineen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa lapsen näkökulmasta ja siitä toipumista.

Mellerin poissaolevaa isää sai vähän toisella kymmenellä tuolloin eläneen tytön leikeissä tuurata vuonna 1997 murhattu italialainen muotiguru ja teatteripukujen suunnittelija Gianni Versacen.

Melleri ja tanssija Markku Haussila replikoivat ja laulavat näytelmässä englanniksi. Haastattelussa Melleri kertoo päätyneensä kielivalintaansa siksi, että hän käytti myös lapsena englantia leikeissään.

Muun kuin oman äidinkielen käyttö hyvin henkilökohtaisiin kokemuksiin perustuvan aiheen käsittelyssä on tehokas keino ottaa välimatkaa itsensä ja raastavan aiheen välillä. Tältä kannalta ratkaisu on tietysti perusteltu.

Samalla Melleri ja Haussila etäännyttävät itseään myös esityksen yleisöstä. Esityksen keskivaiheille sijoitettu pitkä monologi, jossa Mellerin esittämä roolihahmo kävi läpi omaa isäsuhdettaan ja sen vaikutusta hänen kehitykseensä naisena, oli jos ei nyt pitkästyttävää, niin ainakin vähän kiusallista kuultavaa.

Melleri on ohjannut itse esityksensä ja itsensä ohjaaminen on tunnetusti vaativa tehtävä.

Esityksen dramaattinen huipennus jäi suutariksi. Sen parhaat hetket koin viimeisessä kohtauksessa, jossa kuvattiin toipumista näistä lapsuuden traumoista.

Kielen ohella aiheeseen otettiin etäisyyttä Mellerin ja pukusuunnittelija Minttu Vesalan luomalla pukuleikillä. Esimerkiksi Mellerin käyttämä beesin värinen body oli varmasti tarkoin harkittu yksityiskohta. Se korosti ajatusta, että tällä lapsi jäljittelee leikeissään aikuisten antamaa esimerkkiä.

Toisaalta tämä sinänsä vähäinen yksityiskohta toi niin elävästi mieleen kaikki ne tunnit, jotka itse on viettänyt hiekkalaatikon reunalla jälkikasvun leikkejä seuraten.

Corinna Helenelundin suunnittelemassa lavastuksessa työryhmä on täyttänyt näyttämötilan isä-Mellerin suolilla, maksalla ja keuhkoilla. Ajatus saattaa näin kirjoitettuna tuntua aika makaaberilta, mutta itse toteutus näytti sohvatyynyiltä.

Sara Mellerin isä Arto Melleri joutui onnettomuuteen vuonna 1998 ja vajosi pitkäksi aikaa koomaan. Voin hyvin kuvitella, miltä noin 10-vuotiaasta lapsesta on tuntunut kuunnella poissa olevan isän hengitysääniä hänen vieraillessaan sairaalassa.

En oikein usko, että toista ihmistä voi päästä lähemmäksi, hänen sisäelimiään penkomalla. Toki rakastuneilla on taipumus pyrkiä pintaa syvemmälle ainakin suhteen intohimoisimmassa vaiheessa kynsin ja hampain.

Mellerin näytelmän aihe on tärkeä ja koskettava. Täällä maailmassa vaeltaa luvuton määrä lapsia ja aikuisia, joiden isät on vienyt työhulluus, päihteet tai kuolema.

HYPE-kollektiivi on panostanut esityksen ylöspanossa visuaalisuuteen. Yksi yksityiskohta jäi esityksen lavastuksessa vaivaamaan minua. Ainakin minusta näytti siltä, että isä Mellerin sisäelimien joukosta puuttui kokonaan sydän.

Käsikirjoitus: Sara Melleri & työryhmä

Dramaturgia: Johannes Ekholm

Saksofoni ja sävellys: Linda Fredriksson

Äänisuunnittelu ja sävellys: Jussi Österman

Valosuunnittelu: Julia Jäntti

Lavastus: Corinna Helenelund

Pukusuunnittelu: Minttu Vesala

Videosuunnittelu ja dramaturginen tuki: Jaakko Pallasvuo