Kuukausi: toukokuu 2022

Teatteri Telakan esityksessä sirkustaide näytti ilmaisuvoimansa – Elämys syntyi tekijöiden tavasta käyttää luovasti esittävän taiteen eri lajeja – Life After kertoi meitä odottavasta äärettömästä yksinäisyydestä

Esityksessä käytettiin taitavasti meillä harvinaisen mustan teatterin estetiikkaa. Illuusion ansiosta Vilhelmiina Sinervo näytti leijailevan tyhjyydessä alla häämöttävän kuun maiseman yllä. Kuva Miia Autio/Teatteri Telakka

Käsiohjelman mukaan Life After on avaruutta ja ajan suhteellisuutta käsittelevä visuaalinen sirkusesitys. Katsojalle se oli lumoava kokemus. Elämys syntyi tekijöiden tavasta käyttää hyvin luovasti useita esittävän taiteen tyylilajeja ja vahvuuksia samassa esityksessä.

Sirkusta esityksessä oli sirkustaitelija Vilhelmiina Sinervon taidokas akrobatia nuoralla ja suuren voimistelupallon kanssa sekä jongleeraus jonglöörirenkailla. Sinervo on laatinut myös esityksen konseptin.

Tanssitaiteen vahvuudet näyttämölle toi Hedda Liukkalan Sinervolle esitystä varten laatima koreografia. Koreografia liitti Sinervon sirkustaiteen bravuurit yhtenäiseksi tarinaksi, joka sai ainakin minun mielikuvitukseni liikkeelle.

Esityksen lavastus ja äänimaisema käyttivät hyväkseen teatteritaiteesta tuttuja ilmaisumuotoja. Sara Pathiranen, Perttu Sinervon, Tuomas Gröndahlin ja Kauri Klemelän sgenografiasta löysin ilokseni elementtejä meillä harvoin nähdystä mustasta teatterista.

Näyttämön takaosaan oli ripustettu suuri peili, joka lisäsi tilan tunnetta esityksessä tekijöiden tarkoittamiin kosmisiin mittasuhteisiin. Peili myös toisti Sinervon liikkeitä näyttämöllä toisesta perspektiivistä ja heijasti esityksessä käytetyt videot näyttämölle levitetylle vaalealle pinnalle.

Ikivanhaa naamioteatterin ja samalla tietenkin sirkuksen klovneriaperinnettä edusti esityksen kasvottomuus. Vilhelmiina Sinervon kasvot peitti esityksessä pään yli vedetty ihonmyötäinen, musta huppu.

Esityksen puvustuksen on suunnitellut Enna Paavilainen. Esityksen alussa Sinervolla oli yllään oranssi suojapuku, mustat kengät ja hansikkaat. Hän makasi selällään näyttämöllä täysin liikkumattomana, kasvottomana hahmona.

Esityksen jatkuessa hän kuoriutui suojapuvusta ja esiintyi mustissa vartalon myötäisissä trikoissa, joissa vain kädet ja jalat jäivät näkyvin. Vahva kontrasti nosti hienosti esiin Paavilaisen koreografian hienoja, minimalistisia yksityiskohtia, esimerkiksi Sinervon sormien tanssin näyttämöllä.

Esityksen nimen viittaus kuoleman jälkeiseen elämään houkutteli antamaan esityksen tarinalle apokalyptisen tulkinnan. Teollisesta vallankumouksesta alkanutta oman aikamme megahybristä seuraa suuri hiljaisuus.

Romahduksesta alkaaa harvojen eloonjääneiden yksinäisyyden aika. Tätä todisti esityksen loppuun sijoitettu ripaus nukketeatteria. Tuossa kohtauksessa jossain tuolla kaukana näyttämön äärirajoilla yksinäinen astronautti oranssiseen suojapukuun puetun nuken hahmossa palasi avaruuskävelyltään tyhjyydessä leijuvalle avaruusasemalleen.

Life After

Esitys Teatteri Telakalla 25.5.2022

Konsepti ja sirkusesiintyminen Vilhelmiina Sinervo
Koreografia Hedda Liukkala
Valosuunnittelu Kauri Klemelä
Äänisuunnittelu Tuomas Gröndahl
Lavastus Perttu Sinervo

Puvustus Enna Paavilainen
MediataiteilijaSara Pathirane

Tuotanto Vilus.art ja Agit-Cirk

Kinetic Orchestran Mistakes oli energistä ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria – Sen hurjissa, latautuneen energian purkauksissa koeteltiin myös esittämisen ja tanssijoiden fyysisiä rajoja

Mistakesin liikekieleen kuuluivat kekseliäät ja kauniit nostot selän yli. Niissä esityksen läheisyyden ja erillisyyden teemat saivat fyysisen vastineensa. Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, taustalla Oskari Turpeinen ja Kalle Lähde. Kuva Mikael Alfors/Kinetic Orchestra

Esitys alkoi tavallaan kuin varkain. Tanssijoiden veryttely ja lihasten lämmittelystä siirryttiin näyttäviin sooloihin ja duettoihin. Siten ryhdyttiin kuvaamaan läheisyyden ja erillisyyden muotoja. Ehkä kauneimmillaan esitys oli kohtauksissa, joissa paitansa riisuneet tanssijat muodostivat yhdessä vartaloillaan eräänlaisia kineettisiä veistoksia.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Mandelin kuvasi ryhmän liikekieltä johdonmukaiseksi ja omaleimaiseksi. Johdonmukainen Mandelin on ollut ainakin siinä, ettei sukupuoli tälläkään kertaa määritellyt millään tavalla tanssijoiden rooleja esityksessä.

Tämä johdonmukaisuus torjui tehokkaasti alastomuuteen usein takiaisen tavoin kiinnittyvää seksismiä myös katsomon puolella.

Kinetic Orchestran liikekieleen kuuluivat myös tässä esityksessä painovoimaa uhmaavat nostot ja hypyt. Niissä testattiin fyysisten mahdollisuuksien rajoja ja ryhmän jäsenten ehdotonta luottamusta toinen toisiinsa.

Esityksessä kukki myös tälle ensemblelle tunnusomainen elämäniloinen ja leikkisä huumori. En tiedä paljastaako tämä tunnustus minussa piilevän sovinistin, mutta minusta kohtaukset, joissa tanssijoista pienikokoisin Anni Koskinen nosti itseään reilusti yli päätä pidemmän Kalle Lähteen tai ison Oskar Turpeisen selkäänsä kuin painovoimaa ei olisikaan, olivat sykähdyttäviä hetkiä.

Todella rajoille mentiin esityksen loppupuolella toteutetuissa rajuissa energianpurkauksissa, joissa tanssijat ottivat kehoistaan irti kaikki tehot niin, että vaipuivat lopulta kanveesiin huohottamaan.

Toipuminen tästä alkoi Koskisen kauniin lyyrisellä soololla.

Voi olla, että tanssi on myös tekijöille poikkeuksellisen palkitseva tapa tehdä esittävää taidetta. Jokainen tosissaan treenaava tietää, miten koukuttavaa kehon vieminen jaksamisen äärirajoille voi olla. Omien aivojemme erittämät mielihyvähormonit ovat parhaimmillaan todella stydiä kamaa.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa puhuttiin myös rajojen koetteluun liittyvistä riskeistä. Loukkaantumiset ovat kuitenkin harvinaisia, näin vakuutettiin.    

Mistakes on monella tavalla juonikas nimi esitykselle. Yhteen sanaan on saatu pakattua esittävän taiteen estetiikan ydinajatus. Mikään taideteos ei voi olla täydellinen, ei ainakaan teoksen toteuttaneen taitelijan tai taitelijayhteisön omissa silmissä.

Täydellisyyteen kuitenkin voi ja pitää pyrkiä. Voin ainakin kuvitella, että koreografi Jarkko Mandelinin ja hänen työryhmänsä jäsenten taidekäsitys kulkee tällaisia latuja. Virheet ovat askelmia ja portteja uudelle tulkinnalle, uutta luovan prosessin pitkospuita.

Teos kantaesitettiin Oulussa viime vuonna ja tuolloin tekijät itse osasivat muotoilla samat kysymykset minua runollisemmin. Heidän mukaansa esityksessä tutkitaan virheiden ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä.

Tanssitaiteelle on selvästi ominaista vahva yhteisöllisyys. Esityksen koreografia on käsiohjelman mukaan Mandelinin ja työryhmän eli esityksen tanssioilla Sanni Giordanilla, Mia Jaatisella, Anni Koskisella, Kalle Lähteellä ja Oskari Turpeisella yhteistyö.

Yhtä oleellinen osa esityksestä oli sen äänimaailma ja esityksen musiikin soittaneilla muusikoilla. Äänisuunnittelusta vastanneen Janne Hastin mukaan esityksen koreografiaa ei ole tehty musiikin ehdoilla, vaan myös esityksen musiikkia on muokattu koreografiaan liittyvien ideoiden pohjalta.

Mistakes

Kinetic Orchestran esitys Stoan Spring Break -festivaaleilla Helsingissä 12.5.2022

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Tanssijat Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Anni Koskinen, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Musiikki Janne Hast, Petri Kautto, Eero Tikkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Puvustus Kirsi Gum

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Tuotanto Kinetic Orchestra & JoJo – Olulun Tanssin Keskus   Esitykseen sisältyi useita

Kinetic Orchestran punaisessa erämaassa kaikki kukat saivat kukkia – Aggression kuvauksesta lähteneen tanssiteoksen kohtauksista kasvoi ilmaisultaan rikas ja tavattoman kaunis kokonaisuus

Red Desert alkoi staattisella, veistoksellisella kohtauksella, joka tavallaan esitteli teoksen tanssijat. Sen jälkeen huikean määrän yksityiskohtia sisältäneiden kohtausten sarja. Tanssijat Sanni Giordani, Elisa Tuovila ja Mia Jaatinen osallistuivat myös triangeleillaan teoksen rikkaan äänimaiseman luontiin. Kuva Antti Kurola/Kinetic Orchestra

Tekijöiden mukaan Red Desert esityksen lähtökohtana on ollut ihmisen tunnerekisterin se ääripää, joka saa meidät näkemään punaista. Esitys käsittelee aggressiota ruumiillisena tapahtumana, energiana, suuntana, tunnelmana, universaalina dynaamisena ilmiönä.

Äärimmilleen viety aggressio on toki tunteiden autiomaa. Nyt Helsingissä ensikertaa Stoan Spring Break -festivaalissa esitetty Red Desert oli kuitenkin myös paljon muuta. Mia Jaatisen ja työryhmän yhdessä kehittämän koreografia sisälsi lähes luvuttoman määrän mieleen tarttuvia ja puhuttelevia liikesarjoja ja yksityiskohtia. Kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen ja hyvin kaunis. Se kuvasi hyvin yhteisöllisyydestä syntyvää voimaa ja lumoa.

Jaatisen mukaan esityksen tavattoman rikas liikekieli ja sen lukemattomat eleet ja hienot nyanssit ovat syntyneet ja hioutuneet Jaatisen, Sanni Giordanin ja Elisa Tuovilan yhteisissä harjoituksissa improvisaation keinoin.

Ryhmän koheesion ja sen jäsenten vuorovaikutussuhteiden laadusta ei jäänyt epäilystä. Luovuus ja yhdessä koettu oivaltamisen ilo pulpahtivat tämän tästä esiin lämminhenkisen huumorin muodossa. Katsojana minulla oli ilo ja lupa oivaltaa ja myötä kokea tämä pakahduttava tunne olemassaolon riemusta.

Käsiohjelman mukaan inspiraation lähteenä teokselle on ollut Clarissa Pinkola Estésin kirja Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Estésin kirja julkaistiin vuonna 1992 ja siitä kasvoi yksi 90-luvun merkkiteoksista. Estés on jungilainen psykoanalyytikko, jonka mukaan jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta.

Tanssitaiteen kannalta merkittävää lienee myös se, että eleistä ja niiden kuvaamista merkityksistä syntyy kieli, jonka me osaamme jo ennen syntymäämme. Esityksen johtoteemaan oli helppo liittää esimerkiksi kohtaus, jossa tanssijat kiersivät näyttämöä kyynärpäistä hieman taivutetut kädet ylös kohotettuina ja sormet harallaan mahdollisimman suurikokoisiksi tekeytyen. Sen vastakohta oli liikesarja, jossa tanssijat kävelivät hieman kyyryssä kädet alas laskettuina kämmenet avoimina mahdollisimman pienikokoisiksi tekeytyen.

Meille tutussa käsitemaailmassa ja kuvastossa käsien nostaminen ylös on antautumisen merkki. Esityksen edellä kuvattujen kohausten tulkitseminen juuri päinvastoin ei kuitenkaan tuottanut mitään vaikeuksia. Käsien ylös nostaminen sormet harallaan ja oman vartalon suoristaminen mahdollisimman kookkaaksi ovat vallankäyttöön liittyvän aggression ja sen vastakohta alistumisen iättömiä merkkejä.

Meidän geneettisesti läheisimmät lajiserkkumme simpanssit ja bonobot eivät puhu äänteillä, mutta ne kommunikoivat tehokkaasti elekielellä. Englantilaisen Catherine Hobaiterin johtama tutkijaryhmä selvitti pitkän jaa vaativan seurantatutkimuksen avulla näiden eleiden merkitykset. Tutkijat löysivät 66 erilaista ilmaisua. Selvitys vaati vuosia kestäneitä kenttätutkimuksia ja pelkästään autenttisista tilanteista otettuja videotallenteita kertyi reilut 5000 tuntia.

Hobaiterin mukaan tutkijoiden kannalta hieman shokeeraavaa ja toisaalta hyvin valaisevaa oli se, että seurantatutkimuksissa tavalliset ihmiset, varsinkin lapset osasivat luonnostaan tulkita näitä ihmisapinoiden eleitä lähes yhtä pätevästi ja oikein kuin vuosia niiden merkitysten selvittämisen eteen töitä tehneet tutkijat.

Johtopäätös tästä spontaanista lukutaidosta oli ilmeinen. Meidän taitomme tulkita eleitä, kehon kieltä on myötäsyntyistä. Se on geeniperintöä yhteisiltä esivanhemmiltamme miljoonien vuosien takaa.

Red Desert

Kinetic Orchestran esitys Stoan näyttämöllä 11.5.2022

Koreografia: Mia Jaatinen ja työryhmä
Esiintyjät: Sanni Giordani, Mia Jaatinen ja Elisa Tuovila
Äänisuunnittelu: Josu Mämmi
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Tuotanto: Mia Jaatinen ja Kinetic Orchestra
Tukijat: Taiteen Edistämiskeskus, Samuel Huberin Taidesäätiö sekä Liisa Pentti+Co residenssi