Avainsana: Kinetic Orchestra

Kinetic Orchestran Mistakes oli energistä ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria – Sen hurjissa, latautuneen energian purkauksissa koeteltiin myös esittämisen ja tanssijoiden fyysisiä rajoja

Mistakesin liikekieleen kuuluivat kekseliäät ja kauniit nostot selän yli. Niissä esityksen läheisyyden ja erillisyyden teemat saivat fyysisen vastineensa. Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, taustalla Oskari Turpeinen ja Kalle Lähde. Kuva Mikael Alfors/Kinetic Orchestra

Esitys alkoi tavallaan kuin varkain. Tanssijoiden veryttely ja lihasten lämmittelystä siirryttiin näyttäviin sooloihin ja duettoihin. Siten ryhdyttiin kuvaamaan läheisyyden ja erillisyyden muotoja. Ehkä kauneimmillaan esitys oli kohtauksissa, joissa paitansa riisuneet tanssijat muodostivat yhdessä vartaloillaan eräänlaisia kineettisiä veistoksia.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Mandelin kuvasi ryhmän liikekieltä johdonmukaiseksi ja omaleimaiseksi. Johdonmukainen Mandelin on ollut ainakin siinä, ettei sukupuoli tälläkään kertaa määritellyt millään tavalla tanssijoiden rooleja esityksessä.

Tämä johdonmukaisuus torjui tehokkaasti alastomuuteen usein takiaisen tavoin kiinnittyvää seksismiä myös katsomon puolella.

Kinetic Orchestran liikekieleen kuuluivat myös tässä esityksessä painovoimaa uhmaavat nostot ja hypyt. Niissä testattiin fyysisten mahdollisuuksien rajoja ja ryhmän jäsenten ehdotonta luottamusta toinen toisiinsa.

Esityksessä kukki myös tälle ensemblelle tunnusomainen elämäniloinen ja leikkisä huumori. En tiedä paljastaako tämä tunnustus minussa piilevän sovinistin, mutta minusta kohtaukset, joissa tanssijoista pienikokoisin Anni Koskinen nosti itseään reilusti yli päätä pidemmän Kalle Lähteen tai ison Oskar Turpeisen selkäänsä kuin painovoimaa ei olisikaan, olivat sykähdyttäviä hetkiä.

Todella rajoille mentiin esityksen loppupuolella toteutetuissa rajuissa energianpurkauksissa, joissa tanssijat ottivat kehoistaan irti kaikki tehot niin, että vaipuivat lopulta kanveesiin huohottamaan.

Toipuminen tästä alkoi Koskisen kauniin lyyrisellä soololla.

Voi olla, että tanssi on myös tekijöille poikkeuksellisen palkitseva tapa tehdä esittävää taidetta. Jokainen tosissaan treenaava tietää, miten koukuttavaa kehon vieminen jaksamisen äärirajoille voi olla. Omien aivojemme erittämät mielihyvähormonit ovat parhaimmillaan todella stydiä kamaa.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa puhuttiin myös rajojen koetteluun liittyvistä riskeistä. Loukkaantumiset ovat kuitenkin harvinaisia, näin vakuutettiin.

Mistakes on monella tavalla juonikas nimi esitykselle. Yhteen sanaan on saatu pakattua esittävän taiteen estetiikan ydinajatus. Mikään taideteos ei voi olla täydellinen, ei ainakaan teoksen toteuttaneen taitelijan tai taitelijayhteisön omissa silmissä.

Täydellisyyteen kuitenkin voi ja pitää pyrkiä. Voin ainakin kuvitella, että koreografi Jarkko Mandelinin ja hänen työryhmänsä jäsenten taidekäsitys kulkee tällaisia latuja. Virheet ovat askelmia ja portteja uudelle tulkinnalle, uutta luovan prosessin pitkospuita.

Teos kantaesitettiin Oulussa viime vuonna ja tuolloin tekijät itse osasivat muotoilla samat kysymykset minua runollisemmin. Heidän mukaansa esityksessä tutkitaan virheiden ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä.

Tanssitaiteelle on selvästi ominaista vahva yhteisöllisyys. Esityksen koreografia on käsiohjelman mukaan Mandelinin ja työryhmän eli esityksen tanssioilla Sanni Giordanilla, Mia Jaatisella, Anni Koskisella, Kalle Lähteellä ja Oskari Turpeisella yhteistyö.

Yhtä oleellinen osa esityksestä oli sen äänimaailma ja esityksen musiikin soittaneilla muusikoilla. Äänisuunnittelusta vastanneen Janne Hastin mukaan esityksen koreografiaa ei ole tehty musiikin ehdoilla, vaan myös esityksen musiikkia on muokattu koreografiaan liittyvien ideoiden pohjalta.

Mistakes

Kinetic Orchestran esitys Stoan Spring Break -festivaaleilla Helsingissä 12.5.2022

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Tanssijat Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Anni Koskinen, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Musiikki Janne Hast, Petri Kautto, Eero Tikkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Puvustus Kirsi Gum

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Tuotanto Kinetic Orchestra & JoJo – Olulun Tanssin Keskus Esitykseen sisältyi useita

Kinetic Orchestran punaisessa erämaassa kaikki kukat saivat kukkia – Aggression kuvauksesta lähteneen tanssiteoksen kohtauksista kasvoi ilmaisultaan rikas ja tavattoman kaunis kokonaisuus

Red Desert alkoi staattisella, veistoksellisella kohtauksella, joka tavallaan esitteli teoksen tanssijat. Sen jälkeen huikean määrän yksityiskohtia sisältäneiden kohtausten sarja. Tanssijat Sanni Giordani, Elisa Tuovila ja Mia Jaatinen osallistuivat myös triangeleillaan teoksen rikkaan äänimaiseman luontiin. Kuva Antti Kurola/Kinetic Orchestra

Tekijöiden mukaan Red Desert esityksen lähtökohtana on ollut ihmisen tunnerekisterin se ääripää, joka saa meidät näkemään punaista. Esitys käsittelee aggressiota ruumiillisena tapahtumana, energiana, suuntana, tunnelmana, universaalina dynaamisena ilmiönä.

Äärimmilleen viety aggressio on toki tunteiden autiomaa. Nyt Helsingissä ensikertaa Stoan Spring Break -festivaalissa esitetty Red Desert oli kuitenkin myös paljon muuta. Mia Jaatisen ja työryhmän yhdessä kehittämän koreografia sisälsi lähes luvuttoman määrän mieleen tarttuvia ja puhuttelevia liikesarjoja ja yksityiskohtia. Kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen ja hyvin kaunis. Se kuvasi hyvin yhteisöllisyydestä syntyvää voimaa ja lumoa.

Jaatisen mukaan esityksen tavattoman rikas liikekieli ja sen lukemattomat eleet ja hienot nyanssit ovat syntyneet ja hioutuneet Jaatisen, Sanni Giordanin ja Elisa Tuovilan yhteisissä harjoituksissa improvisaation keinoin.

Ryhmän koheesion ja sen jäsenten vuorovaikutussuhteiden laadusta ei jäänyt epäilystä. Luovuus ja yhdessä koettu oivaltamisen ilo pulpahtivat tämän tästä esiin lämminhenkisen huumorin muodossa. Katsojana minulla oli ilo ja lupa oivaltaa ja myötä kokea tämä pakahduttava tunne olemassaolon riemusta.

Käsiohjelman mukaan inspiraation lähteenä teokselle on ollut Clarissa Pinkola Estésin kirja Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Estésin kirja julkaistiin vuonna 1992 ja siitä kasvoi yksi 90-luvun merkkiteoksista. Estés on jungilainen psykoanalyytikko, jonka mukaan jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta.

Tanssitaiteen kannalta merkittävää lienee myös se, että eleistä ja niiden kuvaamista merkityksistä syntyy kieli, jonka me osaamme jo ennen syntymäämme. Esityksen johtoteemaan oli helppo liittää esimerkiksi kohtaus, jossa tanssijat kiersivät näyttämöä kyynärpäistä hieman taivutetut kädet ylös kohotettuina ja sormet harallaan mahdollisimman suurikokoisiksi tekeytyen. Sen vastakohta oli liikesarja, jossa tanssijat kävelivät hieman kyyryssä kädet alas laskettuina kämmenet avoimina mahdollisimman pienikokoisiksi tekeytyen.

Meille tutussa käsitemaailmassa ja kuvastossa käsien nostaminen ylös on antautumisen merkki. Esityksen edellä kuvattujen kohausten tulkitseminen juuri päinvastoin ei kuitenkaan tuottanut mitään vaikeuksia. Käsien ylös nostaminen sormet harallaan ja oman vartalon suoristaminen mahdollisimman kookkaaksi ovat vallankäyttöön liittyvän aggression ja sen vastakohta alistumisen iättömiä merkkejä.

Meidän geneettisesti läheisimmät lajiserkkumme simpanssit ja bonobot eivät puhu äänteillä, mutta ne kommunikoivat tehokkaasti elekielellä. Englantilaisen Catherine Hobaiterin johtama tutkijaryhmä selvitti pitkän jaa vaativan seurantatutkimuksen avulla näiden eleiden merkitykset. Tutkijat löysivät 66 erilaista ilmaisua. Selvitys vaati vuosia kestäneitä kenttätutkimuksia ja pelkästään autenttisista tilanteista otettuja videotallenteita kertyi reilut 5000 tuntia.

Hobaiterin mukaan tutkijoiden kannalta hieman shokeeraavaa ja toisaalta hyvin valaisevaa oli se, että seurantatutkimuksissa tavalliset ihmiset, varsinkin lapset osasivat luonnostaan tulkita näitä ihmisapinoiden eleitä lähes yhtä pätevästi ja oikein kuin vuosia niiden merkitysten selvittämisen eteen töitä tehneet tutkijat.

Johtopäätös tästä spontaanista lukutaidosta oli ilmeinen. Meidän taitomme tulkita eleitä, kehon kieltä on myötäsyntyistä. Se on geeniperintöä yhteisiltä esivanhemmiltamme miljoonien vuosien takaa.

Red Desert

Kinetic Orchestran esitys Stoan näyttämöllä 11.5.2022

Koreografia: Mia Jaatinen ja työryhmä
Esiintyjät: Sanni Giordani, Mia Jaatinen ja Elisa Tuovila
Äänisuunnittelu: Josu Mämmi
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Tuotanto: Mia Jaatinen ja Kinetic Orchestra
Tukijat: Taiteen Edistämiskeskus, Samuel Huberin Taidesäätiö sekä Liisa Pentti+Co residenssi

Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

*Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.*

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Kinetic Orchestran I’m Liquid on vettä janoavalle – valkoisen vyön dan-mestareiden tanssi lumoaa kauneudellaan

Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, lattian pinnassa Iiro Näkki ja taustalla Oskari Turpeinen. Kuva Jussi Ulkuniemi/Tampereen Teatterikesä

Tanssiteatterilla on viime vuosina ollut merkittävä rooli Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Festivaalin taiteellisen johdon ratkaisut ovat hyvin perusteltuja.

Kinetic Orchestran I’m Liquid lavensi omalta osaltaan rajoja, joita me mielessämme rakennamme esittävän taiteen eri osa-alueiden välillä. Stoan verkkosivulla ryhmän jäsenet kertovat pyrkineensä välttämään tanssiteatterillista otetta.

Ryhmä on myös pyrkinyt välttämään vaikeaselkoisuutta ja onnistunut siinä. Jarkko Mandelinin ja työryhmän yhdessä työstämä koreografia oli kekseliäs ja ajoittain hyvin hauska.

Tämän kirjoittajalla ei ole kokemuksen ja koulutuksen antamaa kompetenssia ymmärtää ja eritellä tanssijoiden liikekielen kaikkia hienouksia. Eikä sillä liene edes väliä. Esityksen kauneus vei ja kantoi heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Esityksen nimen arvoitus avautui jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa. Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki ja Anni Koskinen muodostivat vartaloillaan puron, joka valui polveilevasti näyttämölle. Horisontaalista, näyttämön lattiaa hipovaa liikekieltä täydensivät Jukka Huitilan siniseksi sävytetty valaistus ja Janne Hastin soliseva äänimaisema.

Vaikka tekijät eivät ole tehneet tarinaa, esityksen upea alku potkaisi lujaa. Vesi on monella tavalla voimakas symboli, ja nyt kroolattiin reipasta selkäuintia elämän virrassa, tosin jalat edellä…

No toki me olemme nestettä myös biologisina olioina. Elämän alussa meidän kehomme on 95 prosenttisesti vettä ja vielä aikuisina meidän kehostamme yli kaksi kolmasosaa on vettä.

Tekijöiden mukaan teoksen alkuperäisenä inspiraation lähteenä on toiminut kamppailulajikulttuuri. Kamppailulajeista ammennetut ideat näkyivät sekä esityksen liikekielessä että Kirsi Gumin suunnitelmassa puvustuksessa. Tanssijoilla oli päällään voimakkaasti tyylitellyt mustat puvut ja judosta sekä karatesta tutut valkoinen vyö.

Esitys leikitteli kontrasteilla myös puvustuksen suhteen. Itämaisissa kamppailulajeissa musta on yleensä lajissa huipulle edenneiden mestarien väri ja valkoisesta vyöstä tunnistaa noviisin, lajin harjoittelun vasta aloittaneen oppilaan.

Gumin puvustukseen kuuluivat myös arvoitukselliset nahkatakit, joiden kantajat vaihtuivat lennossa esityksen kuluessa. Ne haastoivat minut katsojana tekemään tulkintoja.

Meillä jokaisella on elämässämme monta rinnakkaista roolia. Kinetic Orchestra on I’m Liquid teoksessa tuonut tämän elämän ja ihmissuhteiden moniulotteisuuden teoksensa ytimeen.

Siinä on tavoitetta elämäksi kutsutussa kamppailulajissa. Pitää pyrkiä dan-mestariksi tasa-arvon vaalimisessa.

I’m Liquid

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Esiintyjät Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki, Anni Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Kinetic Orchestran esitys Tampereen teatterikesässä 7.8.2019