Gravityn tanssijoiden hypyt ja nostot uhmasivat painovoimaa – Jarkko Mandelinin koreografiassa oli hektistä voimaa – näyttämön katossa leijui arvoituksellinen harmaa möhkäle

Korkealle kohonneet nostot ja huimat hypyt uhmasivat painovoimaa. Kuvassa ovat tanssijoista Oskari Turpeinen ja Anni Koskinen. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn ja Kinetic Orchestran yhteistyössä toteuttama tanssiteos Gravity oli elämys, joka laittoi ihmettelemään ja huokailemaan. Tanssijoiden treenatut, vahvat lihakset ja usein jo lapsena alkaneen harjoittelun antama koordinaatiokyky näyttivät kumoavan painovoiman.

Kinetic Orchestran taiteellisen johtajan Jarkko Mandelinin koreografia oli yhdistelmä kuplivaa energiaa ja iholle menevää herkkyyttä. Pinnan alla jylläsivät voimat, jotka saivat tanssijat hypyissä ja nostoissa kirjaimellisesti lentämään kuin painovoima olisi hetkeksi kumottu. Esitys oli hektinen, mutta sen liikekieli tuntui silti rennolta ja hyvin kekseliäältä.

Mandelin on koreografi, joka osaa ilmaista taiteellisia tavoitteitaan ja päämääriään myös verbaalisesti niin, että jopa tällainen tanssin suhteen lähes ummikko ymmärtää. Gavity on teos, jossa on hänen mukaansa pyritty kuvaamaan myös sitä, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

”Pyrin siihen, että Gravity ei ainoastaan lainaisi, vaan myös oppisi ajastaan jotakin. Aggressiivinen vauhdin manipulointi, stillit, jumiin jäävä nykivä liike, tanssijoiden epäinhimillistäminen sekä kiihtymisen äkisti pysäyttävät törmäykset valikoituivat laadullisiksi välineiksi, joista lähdimme luomaan Gravityn henkeä jo edellä mainittujen karkeiden ja isojen liikkeiden päälle”, Mandelin kirjoittaa esityksen käsiohjelmassa.

Ainakin siinä Gravity oli ajassa hyvin kiinni, että esityksessä ei ollut miesten tai naisten rooleja, vaan siinä vallitsi esittämisen tasa-arvo. Esitys haastoi jo olemassaolollaan sen keinotekoisen jaottelun, johon me olemme kasvaneet ja johon meitä on kasvatettu.

Mandelin aloitti oman tanssijanuransa varhaisteininä balettitunneilla. Samaan  aikaan hän ryhtyi tanssimaan breackdancea. Aikaisemmissa töissään hän on koreografina ottanut vaikutteita sirkuksesta ja itämaisista kamppailulajeista. Gravity oli tässä suhteessa todellinen runsaudensarvi.

Tanssin Tiedotuskeskuksen sivuilla julkaistussa haastattelussa Mandelinista kerrotaan, että hänen uransa esittävän taiteen parissa alkoi lapsena harrastajateatterista.  

Gavityssä oli ainakin osittain näytelmän rakenne. Ensimmäinen ja viimeinen kohtaus sitoivat tarinan, tai oikeammin kai monien tarinoiden langat yhteen.

Näyttämön kehälle oli rakennettu kalteva taso, jota pitkin tanssijat ensimmäisessä kohtauksessa valuivat yksitellen rennosti alas. Loppukohtauksessa juoksevien tanssijoiden virrasta syntyi luiskan kohdalla ihmisvartaloista muodostunut ryöppyävä koski.

Mandelin on toiminut teini-ikäisestä lähtien myös tanssin opettajana ja hän on tehnyt esityksiä myös oman poikansa kanssa. Minusta Gravityn aloituksessa ja loppukohtauksessa näkyivät erityisen selvästi myös ne metodit, joilla Mandelin on luonut ensemblensä kanssa tämän tanssiteoksen.

Metodit eivät ainakaan oleellisesti eroa niistä, joita Mandelin kertoo käyttävänsä tanssin opetuksessa. Jäykkiä sääntöjä ei ole ja ammattitanssijoille ei tarvitse korostaa tekniikan tärkeyttä. Esityksen estetiikka hioutuu esiin uutta luovassa prosessissa koreografin ja tanssijoiden yhteistyönä kokeilujen kautta.       

Esityksen yhteisöllinen luonne näkyi hyvin myös siinä, ettei kukaan Gravityn kahdeksasta tanssijasta noussut yksilönä joukosta esiin. Kaikki kahdeksan olivat yhdessä ja erikseen aivan uskomattoman hyviä. Loistavia!

William Ilesin lavastus- ja valosuunnittelu loivat näyttämölle oudon tunnelman. Näyttämön yllä leijaili massiivien, sikarin muotoinen möhkäle. Myös valaistus toi mieleen science fiction elokuvista tutun mielikuvitusnäkymän laskeutuvasta avaruusaluksesta. Kuva Petra Tiihonen/Helsingin kaupunginteatteri  

Esityksen lavastuksen ja valaistuksen suunnitelleen William Ilesin skenografia oli mielikuvitusta ruokkiva. Piti oikein kysyä, mikä näyttämön yllä leijunut valtava, sikarin muotoinen ja betoninharmaa möhkäle oikein oli?

Lentävät betonimöhkäleet ovat vielä harvinaisempia kuin lentävät lehmät painovoiman hallitsemassa maailmassa. Ilesin mukaan Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön ylle ripustettu möhkäle esitti juuri tällaista hyvin epätodennäköistä objektia. Lohkareen pää oli katkennut. Pudonnut pää törrötti näyttämöllä pystyssä ja antoi massiivisen mittakaavaan tanssijoiden huimiin korkeuksiin nousseille hypyille ja nostoille.

Meidän mielikuvituksemme kumoaa painovoiman asettamat kahleet. Mutta samaa toki tekevät luonnonvoimat. Maapallo ja me tietysti sen mukana on vierinyt huimaa vauhtia pitkin Auringon massan avaruuteen painaman ”kuopan” reunaa reilut neljä miljardia vuotta putoamatta kuopan pohjalle vielä kertaakaan (sitä ensimmäistä ja viimeistä).

Painovoima ei kuitenkaan vain sido, vaan myös päästää. Minulle Ilesin betonimöykystä tuli heti mieleen tähtien välisestä avaruudesta aurinkokuntaan lentänyt salaperäinen Oumuamuan, jonka auringon painovoima sinkautti vauhdilla takaisin avaruuteen tämän tähtien välisen vaeltajan ikuisella matkalla.

Tanssiteokselle Gravity on todella hieno nimi.

Gravity

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 11.11.2021

Koreografia Jarkko Mandelin

Lavastus- valosuunnittelu William Iles

Puusuunnittelu Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Naamioiden suunnittelu Jaana Nykänen

Tanssijat Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Jyrki Kasper, Justus Pienmunne, Anni Koskinen, Sanni Giordani, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Kinetic Orchestran I’m Liquid on vettä janoavalle – valkoisen vyön dan-mestareiden tanssi lumoaa kauneudellaan

Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, lattian pinnassa Iiro Näkki ja taustalla Oskari Turpeinen. Kuva Jussi Ulkuniemi/Tampereen Teatterikesä

Tanssiteatterilla on viime vuosina ollut merkittävä rooli Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Festivaalin taiteellisen johdon ratkaisut ovat hyvin perusteltuja.

Kinetic Orchestran I’m Liquid lavensi omalta osaltaan rajoja, joita me mielessämme rakennamme esittävän taiteen eri osa-alueiden välillä. Stoan verkkosivulla ryhmän jäsenet kertovat pyrkineensä välttämään tanssiteatterillista otetta.

Ryhmä on myös pyrkinyt välttämään vaikeaselkoisuutta ja onnistunut siinä. Jarkko Mandelinin ja työryhmän yhdessä työstämä koreografia oli kekseliäs ja ajoittain hyvin hauska.

Tämän kirjoittajalla ei ole kokemuksen ja koulutuksen antamaa kompetenssia ymmärtää ja eritellä tanssijoiden liikekielen kaikkia hienouksia. Eikä sillä liene edes väliä. Esityksen kauneus vei ja kantoi heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Esityksen nimen arvoitus avautui jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa. Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki ja Anni Koskinen muodostivat vartaloillaan puron, joka valui polveilevasti näyttämölle. Horisontaalista, näyttämön lattiaa hipovaa liikekieltä täydensivät Jukka Huitilan siniseksi sävytetty valaistus ja Janne Hastin soliseva äänimaisema.

Vaikka tekijät eivät ole tehneet tarinaa, esityksen upea alku potkaisi lujaa. Vesi on monella tavalla voimakas symboli, ja nyt kroolattiin reipasta selkäuintia elämän virrassa, tosin jalat edellä…

No toki me olemme nestettä myös biologisina olioina. Elämän alussa meidän kehomme on 95 prosenttisesti vettä ja vielä aikuisina meidän kehostamme yli kaksi kolmasosaa on vettä.

Tekijöiden mukaan teoksen alkuperäisenä inspiraation lähteenä on toiminut kamppailulajikulttuuri. Kamppailulajeista ammennetut ideat näkyivät sekä esityksen liikekielessä että Kirsi Gumin suunnitelmassa puvustuksessa. Tanssijoilla oli päällään voimakkaasti tyylitellyt mustat puvut ja judosta sekä karatesta tutut valkoinen vyö.

Esitys leikitteli kontrasteilla myös puvustuksen suhteen. Itämaisissa kamppailulajeissa musta on yleensä lajissa huipulle edenneiden mestarien väri ja valkoisesta vyöstä tunnistaa noviisin, lajin harjoittelun vasta aloittaneen oppilaan.

Gumin puvustukseen kuuluivat myös arvoitukselliset nahkatakit, joiden kantajat vaihtuivat lennossa esityksen kuluessa. Ne haastoivat minut katsojana tekemään tulkintoja.

Meillä jokaisella on elämässämme monta rinnakkaista roolia. Kinetic Orchestra on I’m Liquid teoksessa tuonut tämän elämän ja ihmissuhteiden moniulotteisuuden teoksensa ytimeen.

Siinä on tavoitetta elämäksi kutsutussa kamppailulajissa. Pitää pyrkiä dan-mestariksi tasa-arvon vaalimisessa.

I’m Liquid

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Esiintyjät Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki, Anni Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Kinetic Orchestran esitys Tampereen teatterikesässä 7.8.2019