Se mikä toiselle on paratiisi voi toiselle olla helvetti – Eden Detail oli esitys, jonka rikas liikekieli lumosi, vaikka itse tarina jäin arvailujen varaan

Työryhmän luomat esiintymisasut olivat huikeita. Teatteri Telakan ahtaissa tiloissa alati vaihtuvien rooliasujen vaihtamien lennossa tuotti varmaan myös vaikeuksia. Kuvassa Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg. Kuva © Matiss Rucho   

Tekijöiden mukaan Eden Detail on performatiivinen satu. Katsojana mielsin sen kuitenkin ennen muuta tanssiteokseksi. Jette Loona Hermanisin ja Johhan Rosenbergin esitykselle laatima koreografia oli kiinnostava. Toistoja ei juuri ollut, vaan jokainen liikesarja tuntui ainakin katsomossa ainukertaiselta. Ehkä hyvin rikkaan ja ilmaisuvoimaisen liikekielen vaikuttavuutta lisäsi vielä se, että Hermannis ja Rosenberg tanssivat itse esityksen pääroolit.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että esitys on alitajunnan arkeologiaan. Se on hauskasti sanottu. Hieman enemmän piti vaivata omia älynystyröitään, kun yrittin sada tolkkua lauseesta, jonka mukaan esityksessä alkuperäiskansojen identiteetti ja mytologinen maailmankatsomus nivoutuvat kohti maailmanlaajuista koloniaalista ajatusten vaihtoa.

Eden Detail esitettiin Teatteri Telakan Open Borders -festivaaleilla lauantaina. Hermanisin ja Rosenbergin yhdessä tekemä ohjaus oli, ehkä osin tarinan mielikuvitusta ruokkivan sisällön vuoksi jollakin tavalla hyvin elokuvanomainen. Ainakin minun alitajuntani arkeologit kaivoivat kohta esiin parhaillaan voimissaan olevan kirjallisuuden fantasiagenren ja ne kaikki elokuvat ja televisiosarjat, joita on tullut seurattua. Eden Detal oli visuaalisesti eräänlainen Game of Thrones -performanssi.

Toki piti myös muistaa, etteivät sadut peikoista, menninkäisitä, tontuista, keijuista ja haltioista ole nyt aallonharjalla olevien fantasiakirjailijoiden keksintöä, vaan tällaisilla tarinoilla on hyvin kauas menneisyyteen ulottuvat juuret. Eden Detail avautuu varmasti aivan eri tavalla katsojalle, joka tuntee tarinaperinteen, johon esityksessä ehkä viitataan. Tai sitten ei. Nyt piti vain arvailla.

Tässä paratiisissa on pelattu upporikasta ja rutiköyhää. Se mikä on toiselle paratiisi, sattaa toisesta tuntua helvetiltä.

Tanssiteoksena Eden Detail oli todella raju veto. Siinä tanssittiin iho verinaarmuilla, silmät punaisina ja iho paukuroilla strobovalojen ja ajoittain hurjan rytmimusiikin tahdissa. Välillä tanssittiin paljain jaloin, välillä sekä Hermanisilla että Rosenbergillä oli jaloissaan vähintään 15 senttimetrin koroilla varustetut paksupohjaiset ja läpinäkyvät korkokengät.

Tarinaa vietiin eteenpäin sellaisella vauhdilla ja intensiteetillä, että varmaan suuri osa esityksen hienouksista jäin tällaiselta hidasjärkiseltä hämäläiseltä kokonaan havaitsematta. Eri aikakaudet tuntuivat joka tapauksessa lomittuvan näissä alitajunnan arkeologisissa kenttätukimuksissa kuin aikavyöhykkeet maahan kaivetun tutkimuskuopan seinämän kerroksissa.

Väillä oltiin ehkä esihistoriallisella rautakaudella, sitten keskiajassa ja sitten nykyajassa muotitalon catwalkilla. Kohtaukset olivat vaikuttavia. Ainakin tämän kirjottajan mieleen jää varmasti pysyvästi tanssi, jossa Hermanis ja Rosenberg kieppuivat toistensa ympäri rautaiset sirpit käsissään.

Verinaarmut olivat tietenkin feikkiä, samoin ihoa koristavat pahkurat. Silmien punainen hehku oli saatu aikaan piilolaseilla. Kaikki nämä tehosteet loivat tarinaa sadun tuntua. Näyttämöllä oli ihmishahmojen lisäksi nymfejä, haltijoita ja menninkäisiä. Sadunomaisuus toistui myös Matiss Ruckon suunnittelemassa lavastuksessa.

Lajityyppiin kuuluu väkivallan uhka ja seksuaaliset jännitteet. En toki ymmärtänyt teoksen sitä tarinaa, jossa miehestä syntyy jotakin erityistä. Kohtaukset olivat kuitenkin sen verran rajuja, että järjestäjä oli asettanut esitykselle ikärajan K-18.

Esitys alkoi hauskasti. Yksi tanssijoista otti istumakylpyä harmaaksi värjätyssä vedessä niin, että vain hänen päänsä ja polvensa näkyivät vedenpinnan yläpuolella. Myöhemmin saavi, jossa Andoni Zamora Txakartegi kylpi esityksen alussa, siirrettiin näyttämön keskelle jonkinlaiseksi toivomusten lähteeksi tai ansaksi, jonka äärelle Txakrtegin esittämä nymfi houkutteli tulijoita.

Yhtä arvoituksellinen oli Anne Türnpun rooli. Hän esitti sinistä happoa (siniseksi väjättyä vettä) oksentavaa hahmoa, joka oli kuin suoraan Tolkien fantasiakirjojen hahmogalleriasta.

Eden Detail oli niin vaikuttava, että se jää varmasti pitkäksi aikaa kiertämään mielessä. Tarjoaa jälleen uuden tutkimuskohteen alitajunnan arkeologeille. Hermanis ja Resenberg ovat molemmat valmistuneen Amsterdamissa toimivasta SNDO:sta (School for New Dance Development).

Eden Detail

Open Border -festivaalin esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 8.10.2022

Koreografia ja ohjaus Jette Loona Hermanis ja Johhan Rosenberg

Esiintyjät Jette Loona Hermanis, Johhan Rosenberg, Andoni Zamora Txakartegi ja Anne Türnpu

Valosuunnittelu ja tekniset ratkaisut Mikk-Malt Kivi, Henry Kasch, Sasha Mirson

Äänet Matiss Rucho, Johhan Rosenberg, Jette Loona Hermanis

Lavastus Matiss Rucho

Maskeeraus Martina Gofman

Miten pähkähullusta ideasta syntyy monitasoinen, ilmaisultaan rikas ja syvällinen taideteos? – Tanssiteos Fluids antoi monta vastausta tähän kysymyksen

Karolin Poskan hurja soolo teki vaikutuksen. Se oli helppo tulkita voimakkaan ahdistuksen kuvaukseksi. Omat ajatukset ajautuvat kehäpäätelmien päättymättömäksi kehäksi ja reflektio muuttuu lopulta aggressioksi. Kuva (c) Samuli Laine/WAUHAUS

Lauantain esitys alkoi Joonas Tagelin soololla. Hän otti pajain jaloin varovaisia askeleita Ahaa-teatterin näyttämölle levitetyn valkoisen muovipeitteen päällä. Varovaisuuteen oli syynsä. Suomalaisen WAUHAUS-kollektiivin ja virolaisen Sõltumatu Tantsu Lavan yhteisesti toteuttamassa teoksessa Fluids tanssittiin hyvin liukkaalla pinnalla.

Kun ryhmän muut esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspuu, Karolin Poska ja Sigrid Savi kukin vuorollaan liittyi mukaan tanssiin, esitys alkoi muistuttaa jäätanssia ilman luistimia.

Estradi oli esitystä varten liukastettu hajuttomalla ja mauttomalla J-Lube liukuvoiteella. Tavallisesti tätä superliukasta hyytelöä käytävät eläinlääkärit, kun on tarvetta tutkia esimerkiksi kipeän possun tai lehmän vaivoja pintaa syvemmältä.

Performanssi on älykköjen taidetta. Sen voi helposti todeta lukemalla esimerkiksi hehkutuksen, jossa kirjailija, teatterinohjaaja, taiteen tohtori ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Teemu Mäki arvioi teosta Tanssin Tiedotuskeskuksen verkkovivuilla. Mäen mukaan Fluids on sosiologinen julistus, jossa inkarnoituu heikkoutta korostava ihmiskäsitys.

Performanssitaiteesta voi kuitenkin nauttia, vaikka ei olisi saanut isossa jaotta yhtä liukkaita hoksottimia kuin monilahjakkuutena tunnettu Mäki.

Fluids kävi ainakin minulle oppitunnista, miten aluksi ehkä hullunkurisesta, mutta sitäkin kantavammasta ideasta kehittyy hyvin monitasoinen ja vaikuttava taideteos. Siitä taiteen kokemisessa on perimältään kysymys – oppimisesta, vuorovaikutuksesta.

Ihminen ei ole syntyessään tyhjä taulu, kaikkea muuta. Me kuitenkin opimme lähes kaikki taitomme vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sen vuoksi myös esteettisen kokemuksen täytyy olla jollakin tapaa yhteisöllistä. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Myös kuvataiteilijat ja jopa kirjailijat tarvitsevat luovan toimintansa tueksi yhteisöllisyyttä. Silti meidän on vaikea ajatella, että meidän kokemamme taide-elämykset ovat yhteisöllisiä.

Jumala on kauneus, kuten Paavo Rintala otsikoi monitulkintaisesti taiteilijakuvauksensa pohjalaisesta Vilho Lammesta.   

Anni Kleinin ja Jarkko Partasen ohjaamassa teoksessa nämä kysymykset erillisyydestä ja yhteisöllisyydestä olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Tanssin aloittanut Tagel on upean uran tehnyt tanssitaiteilija. Silti hänen ensimmäiset askeleensa liukkaalla pinnalla eivät kuvastaneet tuhansien harjoitustuntien ja alan koulutuksen luomaa varmuutta, vaan sitä heikkoutta ja haavoittuvuutta, jota meissä jokaisessa on.

Tagelin avausta seurasi Poskan hurja soolo. Se kuvasi ehkä sitä Jaakopin painia, jota meidän jokaisen on pakko käydä itsemme kanssa – reflektiota. Poska tanssi, tai oikeammin kieri näyttämöllä sen laitteen alla, josta näyttämölle virtasi siimanohuina noroina koko ajan uutta liukasteta. Olen harvoin nähnyt yhtä vahvaa tulkintaa sydänalaa musertavasta ahdistuksesta, joka lopulta purkautuu aggressiona.

Joukkokohtauksiin päästiin, kun Suhhov, Kuuspuu ja Savi tulivat mukaan esitykseen kukin vuorollaan. Polviasennossa tanssittu mukaelma klassisesta baletista oli hauska yksityiskohta ja kevennys.

Yhteisö ei vain sido yksilöitä tosiinsa, vaan sen voi myös työntää ulos ja eristyksiin. Tästä teemasta nähtiin hyvin monta variaatioita. Estradilla virtaava liukaste peitti vähitellen myös tanssijoiden vartalot ja tämä antoi yhteisöjen pysyvyydelle uusia merkityksiä. Useissa kohtauksissa joku tanssijoista pyrki toisten vartaloilla muodostaman tiiviin yhteisön sisään ikään kuin puoli väkisin ja tämä törmäys hajotti ryhmän näyttävästi.

Humoristisen hauskoja ja samalla kauhistuttavia näyttämökuvia meidän nykyisestä elämäntavastamme, jota varjostavat itsekkyys, kertakäyttöiset ihmissuhteet ja kansansairaudeksi kasvanut ihmisten patologinen yksinäisyys. Esityksen horisontaalisesti etenevä liikekieli vielä korosti tätä tarinan inhimillistä sammakkoperspektiiviä.

Esitys alkoi ja päättyi hyvin poikkeavalla tavalla. Partanen varoitti meitä astumasta näyttämön valkoiselle alueelle ja esityksen päätyttyä yleisön piti poistua katsomosta ennen kuin esiintyjät pääsivät lähtemään.

Liukastumisen vaara!

Fluids

Sõltumatu Tantsu Lavan ja WAUHAUS-kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Ahaa-teatterin näyttämöllä 8.10.2022

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Esiintyjät Karoline Suhhov, Keithy Kuuspu, Karolin Poska, Sigrid Savi ja Joonas Tagel

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo

Lavastus- ja valosuunnittelu Samuli Laine

Tuottajat Julia Hovi ja Evelyn Raudsepp      

Performanssi on Suomessa yhä harvinaista herkkua – Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis esitys.

Olmeulmad kollektiivin Sanctum Textum esitettiin perjantaina Kalevankankaan kappelissa. Veistoksellisen kaunis performanssi teki vaikutuksen. Kuva on taltioitu Tallinnan esityksestä ja siinä näkyvät hyvin Kadi Adrikornin suunnitteleman puvustuksen yksityiskohdat. Kuva © Jana Anhalt/Olmeulmad kollektiivi      

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin toinen esitys Sanctum Textum oli veistoksellisen kaunis performanssi. Olmeulmad kollektiivin teoksen vaikuttavuutta lisäsi vielä esityspaikka Kalevankankaan kappeli.

Neljän vartalon hyvin hidas, elastinen liike teki tästä ”pyhien vartaloiden kudoksesta” elävän patsaan. Esitys yhdisteli tanssitaiteen, naamioteatterin ja kuvataiteen elementtejä upeaksi kokonaisuudeksi.

Esityksessä tämän arvotuksellisen patsaan jalustana toimi valokuutio. Alussa neljä kasvotonta figuuria kyyhötti jalustansa päällä kyyryssä. Tästä liike lähti ponnistamaan yhä korkeammalle. Loppuhuipennuksessa näiden patsaiden tanssi päättyi näyttäviin nostoihin.

Suomessa meillä on harvoin tilaisuus nähdä ja kokea taiteellisesti korkeatasoista performanssitaidetta ja ainakin minä suorastaan haltioiduin perjantai-illan esityksestä.  

Virossa on vahvat perinteet performanssitaiteen tekemisessä ja monet taiteenalan huiput ovat lähtöisin Virosta. Esimerkiksi performanssiryhmä Non Grata kiertää alan festivaaleilla ympäri maailmaa ja esiintyy parhaillaan New Yorkissa.

Olmeulmad on käsiohjelman mukaan esittävän nyytaiteen kollektiivi. Ensemblen kotikaupunki on Tallinna. Ryhmän kotisivut eivät jostain syytä aukea. Otaksun kuitenkin, että ryhmä on varsin tuore tulokas performanssitaiteen tekijöiden joukossa. Ryhmän Facebook-sivuilla palautetta esityksistä on toistaiseksi niukasti.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että kollektiivin tavoitteena on luoda maailmoja, jotka ovat täynnä leikkisyyttä, huumoria, arjen magiaa, intohimon virtoja ja yllätysten värejä. Ehkä tästä kertoo myös ryhmän arvoituksellinen ja samalla humoristinen nimi.

Ryhmän mukaan heidän teoksissaan kuvataan kohtaamisia aistillisen herkkyyden jälkimainingeissa epätodellisessa arkipäivässä.

Itse kiinnitin huomiota ryhmän esiintymisasuihin. Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan olivat pukeutuneet valkoisiin trikooasuihin ja kasvot peittäviin kasvomaskeihin. Asujen somisteet olivat oudolla tavalla ristiriidassa esityksen ylevän ja hartaan yleisilmeen kanssa, kun vielä muistamme hautauskappelin antaman kontekstin esitykselle.

No ehkä meillä ei ruumiin ylösnousemuksen jälkeen ole selässämme enkelin siipiä, vaan evät. Kuka tietää näistä kotitarvetarinoista. Ainakin minulle ja varmasti hyvin monelle muullekin ihmiselle juuri meri on se viimeinen jäljellä oleva paratiisi ainakin täällä maapallolla.  

Sanctum Textumin äänimaisemassa oli selvästi vaikutteita myös oopperasta. Esiintyjät loivat itse esityksen äänet ja yhdessä niistä synty kuorolaulua muistuttava kooste ja aitoa luostaritunnelmaa. Äänenkäyttöä on ryhmässä valmentanut esitystä varten Anne Türnpuu.

Mutta näin kaikista esittävän taiteen lajeista itselleen elementtejä lainaava performanssitaide toimii. Se rakentaa siltoja teatterin ja kuvataiteen välille usein hyvin luovalla ja yllättävällä tavalla.    

Sanctum Textum

Olmeulmad kollektiivin esitys Open Border -festivaaleilla Kalevankankaan kappelissa 7.10.2022

Luojat ja esiintyjät Age Linkmannin, Arolin Raudvan, Maarja Tõnissonin ja Raho Aadlan

Tuottaja Grete Nellis

Lavastaja Sille Pihlak

Äänisuunnittelu Raido Linkmann

Pukusuunnittelu Kadi Adrikorn

Valosuunnittelu Priidu Adlas

Äänenkäytön valmentaja Anne Türnpuu

Ajoittain suorastaan hysteerisen hauska Madame Brigitte kertoi naamioteatterin ilmaisuvoimasta – Virolaisten ja suomalaisten tekijöiden yhteistyönä syntynyt esitys aloitti Open Border -festivalin

Sandra Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Kuva (c) Siim Vahur/Kellerteater

Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avannut Madame Brigitte oli hieno teatterielämys. Se osoitti, miten ilmaisuvoimainen ja syvälle tunteisiin menevä esitys voidaan toteuttaa naamioteatterin keinoin. Tämän monologin näytelleen Sandra Lange loi tarinan, sen koomiset ja dragiset käänteet pelkästään huikealla kehonhallinnalla ja loistavalla mimiikalla.

Sanoja ei tarvittu. Ei myöskään sitä ilmeiden laajaa skaalaa, jolla me yleensä ilmaisemme itseämme ja tunteitamme sanattomasti. Lange näytteli tunnin kestäneen sanattoman monologin kasvoillaan ilmeet peittävä naamio. Vain silmät ja kulmakarvat jäivät näkyviin naamion ja peruukin alta. Silti esitys oli todella koskettava ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauska.

Hieno esitys todisti ainakin minulle, että vähemmän voi taiteessa olla enemmän. Kasvojen koko alaosan peittävä naamio muuttaa näyttelijän ja yleisön välistä vuorovaikutussuhdetta mielenkiintoisella tavalla.  

Näytelmän alussa Madame Brigitte vietti 72-vuotisjuhiaan. Vaikka rouvamme huoneessa uutta tekniikkaa edusti vain 50-luvulta peräisin oleva putkiradio, kävi meille katsojille selväksi millaista taistelua modernin tekniikan pakkosyöttö, palvelujen digitalisointi monille seniorikansalaisille aiheuttaa.

Kun radio saatiin toimimaan, esitystä alkoi rytmittää musiikki. Brigitte vaipui muistelmaan omaa hurjaa nuoruuttaan, elämänsä miehiä ja ilmeisesti lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan. Nuoruudenmuistojen rinnalla koko näytelmän halki yhtenä teemana kulki kuolemanpelko. Synkkä musiikki täytti esityksen äänimaiseman, kun Brigitte eksyi lehteä selatessaan kuolinilmoitusten sivulle.

Tarinan sankaritar ei kuitenkaan vielä antanut periksi. Hän seurasi kerrostalonsa elämää kuuntelemalla naapurista kuuluvia ääni, joiden perusteella ainakin seinänaapurin asunnossa lempi vielä leiskui ja peitto heilui.

Eikä Brigitte vielä heittänyt kokonaan toivoa uudesta läheisestä ihmissuhteesta. Hän etsi seuraa lehtien seuranhakupastoilta ja kirjoitti ahkerasti kirjeitä. Tosin pitkä elämänkokemus oli osoittanut hänelle, että seuranhakupalstoilla seuraa hakevat miehet ovat yleensä toinen toistaa mahdottomampia tapauksia, kuka hullu kaahari, kuka kalastukseen tai muihin harrastuksiinsa addiktoitunut tunnekylmä ääliö.

Toivo ja muistot joskus koetusta räjähtävästä intohimosta kuitenkin olivat yhä elossa. Kun tällaisia tunteita herättävä kandidaatti on löytynyt seurankipeiden miesten joukosta, Brigitte kirjoitti kirjeen ja uskalsi lähteä myös ulos toimittaakseen sen postiin. Tämän jälkeen tarinassa tuultiin komedian traagiseen käänteeseen, joka sai ainakin minut huokaisemaan ääneen ”voih!”.

Madame Brigitte oli oiva valinta Teatteri Telakan Open Border -festivaalin avausnäytelmäksi myös siksi, että se on hieno esimerkki suomalaisten ja virolaisten teatterintekijöiden yhteistyöstä. Virolaisen Kellerteaterin esityksen on ohjannut Teatteri Metamorfoosin perustajiin kuuluva Soile Mäkelä ja hänen apulaisohjajanaan on toiminut Turun taideakatemiassa dramaturgiaa opiskelut Minka Laukniemi.

Sandra Lange tunnetaan paitis näyttelijänä myös teatterinaamioiden suunnittelijana ja valmistajana. Hän on yhdessä Mäkelän ja Laukniemen kanssa suunnitellut ja muokannut dramaturgian.

 Madame Brigitte

Kellerteaterin esitys Open Border -festivaalilla Teatteri Telakan näyttämöllä 7.10.2022

Ohjaaja Soile Mäkelä

Apulaisohjaaja Minka Laukniemi

Dramaturgia Sandra Lange, Soile Mäkelä, Minka Laukniemi

Musiikki Siim Aimia

Valosuunnittelu Sandra Lange        

Teatteri Telakan esityksessä sirkustaide näytti ilmaisuvoimansa – Elämys syntyi tekijöiden tavasta käyttää luovasti esittävän taiteen eri lajeja – Life After kertoi meitä odottavasta äärettömästä yksinäisyydestä

Esityksessä käytettiin taitavasti meillä harvinaisen mustan teatterin estetiikkaa. Illuusion ansiosta Vilhelmiina Sinervo näytti leijailevan tyhjyydessä alla häämöttävän kuun maiseman yllä. Kuva Miia Autio/Teatteri Telakka

Käsiohjelman mukaan Life After on avaruutta ja ajan suhteellisuutta käsittelevä visuaalinen sirkusesitys. Katsojalle se oli lumoava kokemus. Elämys syntyi tekijöiden tavasta käyttää hyvin luovasti useita esittävän taiteen tyylilajeja ja vahvuuksia samassa esityksessä.

Sirkusta esityksessä oli sirkustaitelija Vilhelmiina Sinervon taidokas akrobatia nuoralla ja suuren voimistelupallon kanssa sekä jongleeraus jonglöörirenkailla. Sinervo on laatinut myös esityksen konseptin.

Tanssitaiteen vahvuudet näyttämölle toi Hedda Liukkalan Sinervolle esitystä varten laatima koreografia. Koreografia liitti Sinervon sirkustaiteen bravuurit yhtenäiseksi tarinaksi, joka sai ainakin minun mielikuvitukseni liikkeelle.

Esityksen lavastus ja äänimaisema käyttivät hyväkseen teatteritaiteesta tuttuja ilmaisumuotoja. Sara Pathiranen, Perttu Sinervon, Tuomas Gröndahlin ja Kauri Klemelän sgenografiasta löysin ilokseni elementtejä meillä harvoin nähdystä mustasta teatterista.

Näyttämön takaosaan oli ripustettu suuri peili, joka lisäsi tilan tunnetta esityksessä tekijöiden tarkoittamiin kosmisiin mittasuhteisiin. Peili myös toisti Sinervon liikkeitä näyttämöllä toisesta perspektiivistä ja heijasti esityksessä käytetyt videot näyttämölle levitetylle vaalealle pinnalle.

Ikivanhaa naamioteatterin ja samalla tietenkin sirkuksen klovneriaperinnettä edusti esityksen kasvottomuus. Vilhelmiina Sinervon kasvot peitti esityksessä pään yli vedetty ihonmyötäinen, musta huppu.

Esityksen puvustuksen on suunnitellut Enna Paavilainen. Esityksen alussa Sinervolla oli yllään oranssi suojapuku, mustat kengät ja hansikkaat. Hän makasi selällään näyttämöllä täysin liikkumattomana, kasvottomana hahmona.

Esityksen jatkuessa hän kuoriutui suojapuvusta ja esiintyi mustissa vartalon myötäisissä trikoissa, joissa vain kädet ja jalat jäivät näkyvin. Vahva kontrasti nosti hienosti esiin Paavilaisen koreografian hienoja, minimalistisia yksityiskohtia, esimerkiksi Sinervon sormien tanssin näyttämöllä.

Esityksen nimen viittaus kuoleman jälkeiseen elämään houkutteli antamaan esityksen tarinalle apokalyptisen tulkinnan. Teollisesta vallankumouksesta alkanutta oman aikamme megahybristä seuraa suuri hiljaisuus.

Romahduksesta alkaaa harvojen eloonjääneiden yksinäisyyden aika. Tätä todisti esityksen loppuun sijoitettu ripaus nukketeatteria. Tuossa kohtauksessa jossain tuolla kaukana näyttämön äärirajoilla yksinäinen astronautti oranssiseen suojapukuun puetun nuken hahmossa palasi avaruuskävelyltään tyhjyydessä leijuvalle avaruusasemalleen.

Life After

Esitys Teatteri Telakalla 25.5.2022

Konsepti ja sirkusesiintyminen Vilhelmiina Sinervo
Koreografia Hedda Liukkala
Valosuunnittelu Kauri Klemelä
Äänisuunnittelu Tuomas Gröndahl
Lavastus Perttu Sinervo

Puvustus Enna Paavilainen
MediataiteilijaSara Pathirane

Tuotanto Vilus.art ja Agit-Cirk

Sanaton teatteri antaa tilaa katsojan omille assosiaatioille – Teatteri Telakan Metsän pelko oli hieno elämys

Airamin termospullot ja kontiosaappaat käyvät metsäsuomalaisuuden ikoneista. Karjalaisten kyykän perillinen mölkky on myös yhdenlainen ajankuva. Käsisahojen merkitystä tässä tarinassa oli vaikeampi arvata. Metsätöissä se kelpaa korkeintaan oksien katkomiseen. Esityksen skenografia oli runsaudessaan herkullinen. Pekko Käppi, Nadja Räikkä ja Alma Rajala hoitivat itse näyttämöllä myös esityksen toteutuksen. Kuva Jussi Virkkumaa/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Metsän pelko oli lähes sanatonta teatteria. Tekijät ovat itse määritelleet sen kauhunukkemystikaaliksi.

Määritelmä on osuva. Ainakin minut esitys vei hetkessä keskelle sitä mysteeriä, jota kutsutaan lapsuudeksi. Se vei aikaa, jolloin illansuussa hämäränhyssyssä pilvet, puut ja pensaat muuttuivat ihmiskasvoisiksi jättiläisiksi ja hirviöiksi. Ulkoa kuuluvat metsän äänet ja tuoksut voimistuvat. Kodin ikkunan ulkopuolella alkavat liikkua salaperäiset ja väkevät voimat.

Esityksen visuaalinen toteutus ja sen äänimaailma muodostivat pysäyttävän kokonaisuuden. Ainakin minä olin jälleen pieni poika, joka keräsi rohkeutta katsoakseen ikkunasta ulos uskaltaakseen katsoa sitä, mikä tuntui peruuttamattomalta.

Puhetta esityksessä oli vain kahden lyhyen nauhoitteen verran. Molemmissa äänitteissä mies kertoi fantasiaansa alastoman naisen kohtaamisesta metsässä. Toisessa tarinassa unelmien fantasiaan liittyi myös voimakas aggressio.

Esitystä oli silti helppo seurata kertomuksena ja kaiken lisäksi hyvin vimmaisen tarinana. Esityksen käsiohjelmaan painettu motto on sitaatti kansantalouden tutkimuksen professori Jouko Hautalalta: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja tuhlannut niitä surutta!”

Suomi elää metsästä, mutta me suomalaiset olemme valmiita aina uudestaan myös puremaan tätä ruokkivaa kättä. Esityksen sahoin ja vesurein varustettu työporukka häärii huomioliiveissä raivaamassa linjaa uudelle tielle tai rakennuspaikalle. Öisin he näkevät painajaisia kättensä töistä. Taustalla soi Kirsi Ojalan uudelleensäveltämä vanhan virsikirjan virsi 280: (älä vaadi minua oikeuteen, Jumala, en voisi sitä kestää…).

Nukketeatteritaiteilija Heini Maarasen nuket olivat kuin suoraan unien maailmasta näyttämölle materialisoituneita olentoja. Erityisen vaikuttava oli yön painajaisissa esiintynyt hahmo, joka muistutti vastasyntynyttä, satavuotiasta vanhusta ja pystykorvineen myös jonkinlaista satumetsän eläintä samaan aikaa. Miettimisen aihetta antoivat myös valaistuihin vedellä täytettyihin lasiastioihin pakatut nukkehahmot. Ne olivat kuin suoraan jostakin lääketieteen kehitystä esittelevän museon kauhugalleriasta.

Esityksen dramaturgia ja visualisointi ovat syntyneet työryhmässä. Alma Rajala, Nadja Räikkä ja Pekko Käppi hoitivat myös toteutuksen näyttämöllä. Ohjaajaksi käsiohjelmassa on merkitty nukketeatteria eri produktioissaan tanssiin, puheteatteriin ja äänitaiteeseen yhdistävänä teatterin monitaitajana. Esityksen musiikista ja äänisuunnittelusta vastannut Käppi on kansanlauluperinteeseen erikoistunut etnomusikologi, opettaja ja muusikko, joka keikkailee K:H:H: L -nimisen yhtyeen kanssa. Esityksen valosuunnittelijaksi on merkitty Räikkä, Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnitteluosastolta valmistunut teatteritaiteen maisteri.

Metsän pelko kuuluu niihin teatterielämyksiin, jotka pysyvät todennäköisesti pitkään mielessä. Kun sanoja ja niiden kautta välittyviä merkityksiä ei ole, tilaa jää esityksen, tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua taideteoksen synnyttämille assosiaatioille katsojan mielessä lisää tilaa. Esitys vei minun ajatukseni kuvataidetta ja esittävää taidetta yhdistelevään performanssiin.

Metsän pelko

Teatteri Telakan esitys 26.4.2022

Dramaturgia, visuaalisuus ja esiintyminen Pekko Käppi, Alma Rajala, Nadja Räikkä

Ohjaus Alma Rajala

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Pekko Käppi

Nukkien suunnittelu ja toteutus sekä tarpeisto Heini Maaranen

Graafinen suunnittelu, esityskuvat, videot Jussi Virkkumaa

Vanhan virsikirjan virsi 280 uudelleensävellys Liisa Kaski

Teatteri Telakan Triptyykissä näkyivät tamperelaisuuden parhaat puolet – 25-vuotias teatteri puhkuu energiaa, vaikka juhlavuoden esityksissä iho jo ohenee ja ääni kähenee

Teatteri Telakan Triptyykki-iltamat alkoivat Petri Mäkipään, Marjo Hämäläisen ja Pirkko Kontkasen esityksellä Fragmentteja luisista sieluista. Lähes tyhjälle näyttämölle tehty sanaton esitys korosti mielen ja ruumiin ykseyttä. Kuva Petteri Artolahti/Teatteri Telakka  

Triptyykki kuuluu Teatteri Telakan 25-vuotisjuhlan ohjelmistoon. Kuvataiteeseen viittaava nimi sopi hyvin lauantaina ensi-iltaan tulleeseen kolmen lyhyen esityksen kokonaisuuteen. Niistä muovautui ihmisen mittakaavaan tehty kuva siitä, millaista tamperelaisuus voi parhaimmillaan olla.

Toivon oppivani vielä joskus sanomaan sillä oikealla Tampereen murteella nimen Pallihalli. Olen varma, että Jukka Toivosen ja Antti Mankosen yhdessä esityksen sketsissä uudelle jääkiekkoareenalle lanseeraama lempinimi vakiintuu käyttöön ja elää omaa elämäänsä vielä silloin, kun Uros Live on jo autuaasti unohdettu.   

Eikä tämän esityskokonaisuuden vaikuttavuus ja hauskuus perustunut vain kielen vivahteisiin, vaan siinä mentiin paljon syvemmälle. Ei tarvinnut laittaa edes silmiä kiinni, kun alkoi kuulla niitä työn ääniä, jotka kaikuvat etiäisinä korvissa, kun vierailee esimerkiksi Työväenmuseo Werstaassa. Tampere on omanlaisensa kaupunki ja se näkyy myös tamperelaisessa teatterissa.

Triptyykin ensimmäinen kuva Fragmentteja luisista sieluista oli sanatonta teatteria tyhjässä tilassa. Marjo Hämäläisen, Pirjo ”Pike” Kontkasen ja Petri Mäkipään yhdessä ideoima esitys oli ainakin sukua performanssitaiteelle, tuolle kuvataiteen ja teatterin lahjakkaalle ja erittäin imaisuvoimaiselle lehtolapselle.

Esitys perustui fyysiseen läsnäoloon ja liikkeeseen. Esityksen aihe oli selvä kuin pläkki. Kysymys oli inhimillisestä arvokkuudesta. Meidän mielemme ei toimi vain kielen varassa, vaan kyllä siihen tarvitaan pää, olkapäät, peppu, polvet ja varpaat, kuten eräässä lasten jumppalaulussa rallatetaan.

Työryhmän esityksen saattoi tulkita myös manifestiksi siitä, mitä todellinen kauneus on, mistä se syntyy ja miten sen voi kokea.

”Se sijaitsee ruumiissani, hengityksessäni, liikkeessä ja liikkumattomuudessa, sielun sopukoissa. Koen olevani sisältäni kova ja haavoittuvainen. Hengitys heijastelee sielun värejä. Antaa vain kaiken tapahtua, pysähtyä katsomaan ja ymmärtää, että ei oikeastaan tiedä mitään ja jatkaa matkaansa itsensä ja toisen kanssa, hetken lentoja linnunlaulussa.”

Se oli kaunista, mutta ei liian totista. Kolmikon lento näyttämöllä päättyi Reino Terhon säveltämään ja sanoittamaan lauluun Käki ja pöllö.

Triptyykin toinen osa Häpy oli nautinnollisen sähäkkä sketsikimara. Toivosen, Mankosen ja Anna Kankilan esittämin oli oikeaa ajoitusten taidetta. Toivosen käsikirjoittamissa ja ohjaamissa kohtauksissa eivät vitsit todellakaan ehtineet vanheta kohtausten turhaan pitkittämiseen.

Teatteri Telakalle on varmasti jatkossakin turha tulla inttämään, että hämäläiset ovat hitaita, jos ja kun tämä kolmikko on vauhdissa.

Toivonen on työryhmineen kaivanut sketsien aiheet tämän päivän ilmiöistä. Ajankohtaisuus antoi vitseille terän ja vartta tälle pilkkakirveelle saatiin Toivosen ja kumppaneiden osoittamasta historiantajusta. Lyhyeen sketsiin saatiin hyvin mahtumaan koko suomalaisen televisioviihteen ja tv-sarjojen pitkä ja usein pitkäpiimäinenkin historia.

Nauratti, nauratti ja nauratti! Lisää tällaista, kiitos!

Telakan Triptyykki-iltamat päättyivät Trio Yöväen esittämään kuplettipunkkiin. Eikä siinä kaikki, Riku Pirttiniemen, Rauli Rantasen ja Tomi ”Topi” Salmelan bändi esitti punkrockia, jonka sanoitukset olivat katkelmia esityksen innoittajana toimineen Volter Kilven kirjasta Suljetuilla porteilla.

Mikä olisi sen tamperelaisempaa! Me olemme aina rakastaneet turkulaisia ja ainakin Volter Kilpeä voi syystä ihailla aivan samassa hengessä kuin meidän omaa kansalliskirjailijaamme. Ainakin minulle Kilven Alastalon salissa ja James Joycen Odysseus ovat romaaneita, joiden paikka on ehdottomasti taiteiden taivaassa. Ehkä siellä saan ne vihdoin luettua.      

Triptyykki

Kantaesitys Teatteri Telakalla 16.10.2021

Fragmentteja luisista sieluista

Ohjaus ja käsikirjoitus työryhmä

Tekstit Marjo Hämäläinen, Petri Mäkipää

Viulu Pirkko ”Pike” Kontkanen

Ääninäytteleminen Rami Saarikoski

Näyttämöllä Marjo Hämäläinen, Pirkko ”Pike” Kontkanen, Petri Mäkipää

Häpy

Käsikirjoitus Jukka Toivonen ja työryhmä

Ohjaus Jukka Toivonen

Näyttelijät Anna Kankila, Antti Mankonen, Jukka Toivonen

Tunnusmusiikki Joni Mustonen

Trio Yöväki

Basso ja laulu Riku Pirttiniemi

Rummut ja laulu Rauli Rantanen

Kitara ja laulut Tomi ”Topi” Salmela

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Kaikkien aikojen kyökkiremontti

Peter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Makkonen näyttelevät keittiöremonttia tekevän rakennusporukan nimettömäksi jääviä duunareita. Kuva Rakvere Teatern
Peeter Rästas, Anneli Rahkema, Hannu Salminen ja Antti Mankonen näyttelevät keittiöremonttia tekevän rakennusporukan nimettömäksi jääviä duunareita. Kuva Rakvere Teatern

Virolaisen Anders Noormetsin ohjaama Keittiö/Köök on raikas, koskettava ja hauska kuin mikä. Se tuo mieleen Charles Chaplinin ja kumppaneiden mykkäelokuvien bravuurit. Teatteria tiistaina Lahden ensi-iltaan tulleesta Teatteri Vanhan Jukon esityksestä teki näyttelijöiden voimakas läsnäolo ja vahva tunne tilasta

Vaikka sanottavaa oli paljon, sanoja kaiken kertomiseen ei juuri tarvittu.

Muistan vielä jotenkin Tampereen teatterikesää varten 90-luvun alkupuolella toteutetut kansainväliset yhteistuotannot. Ne olivat toinen toistaa kamalampia.

Virolaisen Rakvere Teaterin, Teatteri Vanhan Jukon ja Teatteri Telakan yhteistuotantona toteutettu Köök on toista maata. Kahdesta hieman erilaisesta kulttuurista tulevien ja kahta eri kieltä puhuvien ihmisten kohtaamisen vaikeus on tämän näytelmän voimavara.

Mikä voisi olla ajankohtaisempi aihe tänä päivänä teatteriesitykselle?

Näytelmän roolihahmot eivät jää kliseisiksi tyypeiksi, vaan heistä kasvaa esityksessä yksilöitä, joilla on jokaisella oma vivahteikas persoonallisuutensa. Ainakin minä samaistuin voimakkaasti tarinan henkilöihin ja hykertelin katsomossa, kun näyttelijöiden loistava mimiikka toi heidän esittämistään henkilöistä yhä uusia luoteenpiirteitä esiin.

Näytelmällä ei ole käsikirjoittajaa, vaan sen dramaturgia on syntynyt ohjaajan ja neljän näyttelijän improvisaatioharjoitusten kautta.

Näytelmässä neljän ihmisen työmaaporukka tekee keittiöremonttia. Kaksi porukan jäsentä, Peeter Rästas ja Anneli Rahkema ovat virolaisia, Hannu Salminen ja Antti Mankonen suomalaisia keikkaduunareita.

Asetelma on siis tuttuakin tutumpi jokaiselle, joka on joskus työskennellyt rakennustyömaalla. Tosin tapa jolla nämä hieman toistaitoiset hanslankarit töitään tekevät saattaa laitta aidon rakennusalan ammattilaisen vääntelehtimään vaivautuneena.

Luova prosessi, jolla näytelmä on toteutettu, on tuottanut tavattoman tarkkanäköisen kuvauksen siitä, miten tällainen neljästä ihmisestä muodostunut tilapäinen yhteisö toimii. Mukana ovat jopa ne seksuaaliset jännitteet, joita syntyy, kun periteisesti miesvaltaisella alalla porukassa on mukana myös yksi nainen.

Eivätkä tähän kokonaisuuteen mahdu vain romantiikan kaipuu, mustasukkaisuus ja omistamisen halu. Mukana ovat myös ne alistamisen ja nöyryyttämisen mekanismit, jotka ovat arkipäivää yhä edelleen työyhteisöissä.

Näytelmän temaattiseen ytimeen päästään, kun etsitään vastausta kysymykseen, mikä tätä neljän ihmisen porukkaa yhdistää? Tosin tätä juonen käännettä ei kannata tässä paljasta. Köök on näytelmä, joka jokaisen on syytä kokea itse.

Tekijöillä on joka tapauksessa hyvin tärkeää sanottavaa ja kykyä sanoa niin, että tuntuu.

Moni meistä on omaksunut omat nurjat asenteensa maahanmuuttajia ja vierailta tuntuvia tapoja kohtaan pikemminkin tunteen kuin omakohtaisen ajattelun kautta. Köök on näytelmä, joka pakottaa luontevalla tavalla ihmisiä ajattelemaan omia asenteitaan uudesta näkökulmasta.

Ironia on vahva ase osaavissa käsissä.

Erikseen pitää vielä kehua Noormetsin lavastusta, joka ei ole käsiohjelmaan mukaan lavastus ensinkään, vaan tila. Tämän sanan perään pitäisi oikeastaan laittaa vielä huutomerkki. Niin oleellinen osa tilan hallinta on loisteliasta teatteriesitystä.

Kokonaisuuden kruunaavat Rästasin videot. Remontoitavana olevan keittiön ikkunan takana jatkuu lähes koko esityksen ajan alakuloinen räntäsade. Jalkarätin kokoisia hiutaleita tippuu taivaalta alttoviulun säestämän pinomelodian tahdittamana.

Suomen Kuvalehden haastattelema, nykyisin Berliinissä asuva ohjaaja Mikko Roiha pelkää suomalaisen teatterin näivettymistä. Minusta tästä ei ole kuitenkaan pelkoa, jos vakiintuneiden laitosteattereiden, vapaiden teatterityhmien ja teatterin harrastajien hyvin alkanut kansainvälien yhteistyö jatkuu ja syvenee.

Rakvere Teaterin, Teatteri Vanhan Jukon ja Teatteri Telakan yhdessä toteuttama Köök on tästä loistoesimerkki. Samoin loistavaksi esimerkiksi kansainvälisen yhteistyön hedelmällisyydestä kelpaa venäläisen Roman Vitjukin Helsingin kaupunginteatterille ohjaama mestariteos Toveri K. Harrastajateatterin puolella minuun teki suuren vaikutuksen virolaisen Kalev Kudun pari vuotta sitten Jyväskylän ylioppilasteatterille ohjaama Hyvät herrat, juokaa etikkaa.

Suomalaisen teatterin kansainvälistyminen toivottavasti ajan yötä avartaa myös suuren yleisön ja teatterikriitikkojen turhan kapea-alaiseksi jähmettynyttä teatterikäsitystä.