Asta Rentolan monologi Alasti oli ilmiömäisen ilmaisuvoimaista teatteria ja hieno analyysi siitä, miksi alastomuudesta näyttämöllä on tullut jälleen tabu

Mitä muuta alastomuus lopulta on kuin sitä, että näyttää itsensä toisille täysin, suojaa vailla? Tämän kymyksen Asta Rentola oli kirjoittanut käsiohjelmaan ja hänen monologinsa Alasti antoi monta vastausta esitettyyn kymykseen. Kuva ei ole itse esityksestä, vaan se on otettu esityksen jälkeen, kun Rentola palasi näyttämölle suosionosoitusten ajaksi.

Näyttelijä Asta Rentola on opiskellut teatteria Guildford School of Actingissa. Hän teki lopputyönsä viime vuonna alastomana esiintymisestä. Otaksun, että Valtiomonteatterissa torstaina näkemäni Rentolan Alasti on suomenkielinen versio hänen opinnäytetyöstään.

En tiedä, millainen on teatterikoulujen taso Iso-Britanniassa, oletettavasti huiman korkea. Guildford, jossa Rentolan opinahjo toimii, sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Lontoosta, joka on yksi maailman teatteritaiteen keskuksista.

Ainakin suomalaisen mittapuun mukaan Rentolan Alasti on liki täydellinen, syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimaisesti esitetty näyttämötaiteen taideteos.

Rentola käytti monologissaan ilmaisukeinoina huikean hienoa mimiikkaa ja dramaattista, hallittua liioittelua tehokeinona käyttävää liikekieltä. Rentolan esittäminen näyttämöllä toi väkisinkin mieleen mykkäelokuvan suuret tähdet.

En tietenkään voi tietää englantilaisten taidekoulujen oppisisältöjä. Alasti kuitenkin vakuutti minut siitä, että lahjakas Rentola on saanut hyvät osaamisen eväät uralleen Guildfordissa. Charles Chaplin ja monet muut mykkäelokuvan mestarit eivät aloittaneen uraansa elokuvan parissa, vaan he kasvoivat taiteilijoiksi angloamerikkalaisen teatteriperinteen piirissä.

Vahva fyysinen esittäminen oli sopusoinnussa valitun teeman kanssa.

Havaintojensa ja ajatustensa rungoksi Rentola on kirjoittanut monologia varten tarinan Aino Virasta, näyttelijäuransa ja elämänsä päätepistettä lähestyvästä vanhuksesta.

Tämän tarinan kautta etsittiin vastausta kysymykseen, miksi tuntuu niin erilaiselta riisuutua alastomaksi omasta päätöksestä, kuin että joku toinen pyytää riisuutumaan? Lopputuloshan on ihan sama.

Tarinan kautta Rentola loi aikajänteen julkisesta alastomuudesta käydylle keskustelulle. Tarinan Virta on uransa alussa näytellyt alastonkohtauksia elokuvassa ja saanut tuntea tämän valintansa seuraukset.

Nuoren Viran hahmosta tuli hakemattakin mieleen Mirjami Manelius joka ensimmäisen joukossa teki Suomessa alastonkohtauksia Roland af Hellströmin ohjaamassa elokuvassa Noita palaa elämään. Alastomuuden esittäminen tuomittiin jyrkästi 50-luvun alun Suomessa, mutta varsinkin elokuva-alalla oli kovat paineet kaupallista syistä riisua nuoria naisia ilkosilleen.

Nykyhetkessä monologin Virta on vanhus, jolle ainoa tarjolla oleva rooli on esittää alastomana ruumista läpinäkyvään muoviin pakattuna. Hellströmin elokuvassa suohaudasta kaivettiin esiin alaston nuori nainen, vanha Viran viimeinen rooli oli esittää kuollutta. Ajallinen ympyrä sulkeutui.

Mikä on 90-vuotiaan naisen vartalon markkina-arvo?

Sekä teatterin että elokuvan puolella rajoja sopivan ja sopimattoman välillä on pyritty väljentämään. Teatterissa 60-luvun megahitti Hair oli uuden ajan airut kaikissa länsimaissa. Suomessa jopa maakuntateatterit suorastaan kilpailivat 80-luvulla siitä, missä uskalletaan tehdä se kaikkein rohkein tulkinta ja Helsingin Sanomien Kari Suomalainen pilkkasi trendiä vaatimalla pilakuvassa näyttämölle ilmeikkäämpiä pyllyjä.

Seuraavalla vuosikymmenellä alastomuus oli jo ihan luonteva tapa kuvata roolihenkilöiden tunnetiloja ja persoonallisuutta esimerkiksi helsinkiläisessä Aurinkoteatterissa.

Englannissa ja Yhdysvalloissa alastomuus on voimakas tabu. Osa väestöstä ei pidä sitä hyväksyttävänä tai sallittuna edes perhepiirissä. Ei siten ole sinänsä ihme, että Guildfordin teatterikoulun keskusteluissa naisnäyttelijöiden alastomuuteen suhtauduttiin haastavana ja vaarallisena kysymyksenä, jossa pelissä oli näyttelijän maine, ura ja tulevaisuus.

Jokin on kuitenkin muuttunut kaikkialla maailmassa suhteessa julkiseen alastomuuteen. Eikä kysymys ole esteiikasta, erotiikasta tai puritaanien vaalimasta siveellisyydestä, muutoksesta epämääräisessä ”ajan hengessä”. Muutokselle on selvä syy.

Esityksessä Rentola kävi vuoropuhelua krusifiksin Kristus-hahmon kanssa. Miksi tässä meidän kristittyjen keskeisessä symbolissa jumala, mies voidaan kuvat lähes alastomana?

Alastomuudella normia rikkovan naisen mitätöinti perustuu ikivanhaan traditioon, jossa nainen on miehen omaisuutta.  Eikä tämä syvään juurtunut tapa ajatella ja kokea maailma ole mihinkään kadonnut. Vaikka esimerkiksi Helsingissä enää puolet väestöstä kuuluu kirkkoon, isät saattelevat yhä tyttäriään alttarille meillä tyypillisissä häärituaaleissa.

Ainakin Suomessa miestä voidaan pyytää riisuutumaan näyttämöllä, eikä se leimaa näyttelijää tai vaaranna hänen uraansa. Tosin alaston mies ei enää ole estradilla kärsivä Kristus tai heroistinen sankari, vaan hänet mielletään koomiseksi hahmoksi. Alastomuus peittää näyttämöllä miehen habituksen vähän samalla tavalla kuin vahva maski ja punainen nenä sirkusklovnin kasvot.

Alastomuuden suhteen on teatterissa kaksi standardia, eikä kukaan edes ihmettele sitä.

Rentolan monologissa älypuhelin pysyi lähes satavuotiaan roolihahmon kädessä melkein kuin se olisi siihen kasvanut. Riippuvuus pysyy, vaikka roolihahmo välillä yritti pyristellä siitä irti paiskomalla sitä ja upottamalla puhelimensa välillä jopa akvaarioon.

Uuspuritaanisuus esittävässä taiteessa ei johdu #metoo-liikkeestä. Eikä esittävän taiteen parissa työskentelevien naisten keskuudesta lähtenyt liike alkanut ensisijaisesti siksi, että johtavassa asemassa olevan miehen olisivat käyttäneet valtaansa tai me miehen noin yleensä olisimme käyttäytyneet entistäkin törkeämmin.

Käänteen on aiheuttanut internet, joka uhkaa riistää naisilta yli sata vuotta kestäneen taistelun tulokset, oikeuden omaan kehoon.

Edes huippujuristien tekemillä alan sisäisillä sopimuksilla ei ole merkitystä, kun verkossa toimivat pornosivustot varastavat joka ikisen kuvan ja videon, jossa vain vilahtaa paljasta pintaa, tekijänoikeuksien tai moraalisten oikeuksien perään kyselemättä.

Eikä turvattomuutta ainakaan vähennä se, että jokaisen kansalaisen taskusta löytyy korkealaatuisella kameralla varustettu älypuhelin. Alastomuudesta on tullut naiselle myös teatterissa aidosti vaarallista. Alastomuus tekee oman julkisuuskuvan hallinnasta mahdotonta.

Eikä tämä koske vain työnsä takia julkisuudessa olevia ihmisiä. Kuka täysissä järjissään oleva menee enää paistattelemaan päivää nakurannalle?

Internetin algoritmit tuntevat meidät paremmin kuin me itse. Yksityisyyttä ei enää ole. Siinä mielessä me kaikki olemme paljaita, alasti. Kysymys kuuluu, olemmeko itse riisuneet vaatteemme, luopuneet yksityisyydestämme, vai onko joku pyytänyt meitä tekemään niin?

Lopputulos on ihan sama.

Rentola viljeli myös hirtehistä huumoria. Tarinan Aino Virta eläytyy viimeiseen rooliinsa pukeutumalla rooliasuunsa, siihen läpinäkyvään muoviin ja ottamalla yliannoksen unilääkkeitä.

Voin kuvitella, miten kovaa alan ihmisten kilpailu on jossain New Yorkissa tai Lontoossa. Eikä alan töiden löytymine ole helppoa Suomessakaan.  Ulkomailla opiskelleen on tavallista vaikeampi päästä piireihin.

Rentola on tehnyt Suomessa sivurooleja muun muassa Ylen televisiosarjassa Karppi. Karpin ensimmäisen tuotantokauden avausjaksossa joutomaalta kaivetaan esiin nuoren naisen alaston ruumis, joka on haudattaessa kääritty läpinäkyvään muoviin. Sylissään tällä roolihahmolla on kimppu vakoisia liljoja.

Alasti

Asta Rentolan monologinäytelmä Valtimonteatterissa 17.9.2020

Käsikirjoitus Asta Rentola

Ohjaustuki Kari Rentola

Valo- ja äänisuunnittelu Teemu Ruokonen

Valosuunnittelu Saara Kumpulainen

Graafikko Katja Medarhi  

On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Kansallisteatterin Elämänvoima tarttui hampaisiin kuin sitkeä toffee – Asta Honkamaa ja Sini Pesonen leikittelevät toteutuksessa teatterin kontekstilla

Leijona ja lammas, Tiina Weckström ja Anne Pajunen käyskentelivät näytelmässä yhdessä kedolla. Asta Honkamaan ja Sini Peltosen sovitus ja ohjaus noudatti unien logiikkaa. Kuva Ilkka Saastamoinen/Kansallisteatteri  

Kansallisteatterin Elämänvoima on kuvaus nautinnosta. Sini Pesonen kirjoittaa käsiohjelmassa haaveilleensa Asta Honkasalon kanssa esityksestä, joka tuottaisi nautintoa: puhdasta nautintoa ilman kärsimystä ja konfliktia.

Ainakin yhdessä mielessä Honkasalo, Pesonen ja esityksen aloittaneen videon tekijä Ina Niemelä saavuttivat käsiohjelmassa ilmaistun tavoitteen. Ilman tarinaa tai juonta edenneiden kohtausten kokonaisuus antoi eväitä nautintoon, jonka veroista ei ole toista.

Mielentila, jossa aivojen assosiaatiokanavat avautuvat ja mielen pohjalla muhineet ideat yhdistyvät aivan uudella ja täysin ennustamattomalla tavalla on taivas maa päällä – ja joskus myös helvetti.

Tätä varten taide on.

Elämänvoima sai minussa aikaan poikkeuksellisen voimakkaan kokemuksen ulkopuolisuudesta. Poikkeuksellisen siksi, että kokemus ulkopuolisuudesta lienee minun kaltaiselleni ihmiselle vallitseva mielentila.

Elämänvoima oli ja on vieläkin tätä kirjoitettaessa arvoituksellinen esitys. Sellaisena se oli ja on yhä hyvin kiinnostava. Arvoitus pitää yrittää ratkaista. Mitä tekijät haluavat ilmaista teatteriestetiikalla, josta tarina on häivytetty lähes näkymättömiin?

Miten tavallinen, jopa triviaali on samalla myös arvoituksellista?

Honkamaa on muotoillut yhden näytelmän ydinteemoista muotoon, miten luodaan esitys nautinnosta ilman todellisuuspakoa?

Esitys koostui kolmesta osasta, joista Niemelän käsikirjoittama, kuvaama ja leikkaama video Elämänvoima oli oma kokonaisuutensa. Videolla ja siihen liitetyllä ääniraidalla Niemelä rinnasti luontosuhteensa ja suhteensa omaan kehoonsa.

Videolla näyttämönä toimi puolen aarin puutarhaviljelmä. Käsien työntäminen mehevään multaan ja genitaalien nuoleminen ovat molemmat meissä piilevän aistillisuuden ylistystä. Sekä koppakuoriaisten että ihmisten paritteleminen palvelevat samaa päämäärää, elämän jatkumista.

Niemelän video on antanut nimen koko produktiolla. Näyttämöllä se on käsiohjelman mukaan kahden käsikirjoittajan ja kahden ohjaajan, Honkamaan ja Pesosen yhteinen hanke.

Esityksen toisessa osassa Honkamaa kuvaa idylliä. Lähtökohtana oli perhe aamiaisella ja esteettisenä momenttina hitaus.

Aamun lehden lukeminen aamiaispöydässä ja karjalanpiirakat keitettyjen munien kera kuuluvat epäilemättä nautintoihin, joihin ei liity representaatiota.

Kohtaus oli viritykseltään koominen, mutta tavaton hitaus toi siihen outouden elementin. Pitkä kohtaus päättyi hyvin yllättävään käänteeseen, jossa meitä kantavan elämänvoiman seksuaalinen puoli sai fyysisen tulkinnan.

Honkamaa kokeili ja leikitteli teatterin kontekstilla. Eräänlaiseksi allegoriaksi teatterista, tai taiteesta noin yleensä, tulkitsin Arttu Kurttilan pitkän monologin toffeekarkeista. Tärkeitä karkin syöjän kannalta ovat muun muassa väri, muoto, suutuntuma ja maku. Tässä karkkimaailmassa on suklaa- ja lakritsitäytteisten herkkujen ohella myös jauhoisia lehmäkarkkeja.

Elämänvoima kuului tässä toffeekaramellien laajassa kirjossa selkeästi genreen, jossa osa sitkeästä tahmasta pitää kaivaa sormilla irti hampaista.

Esityksen kolmannessa osassa Pesonen syvensi näytelmän keskeistä teemaa. Kohtaus, jossa kuvattiin fyysisen kosketuksen tuottamaa nautintoa, oli todella kaunis, kirjaimellisesti koskettava.

Hieno oli myös kohtaus, jossa kuvattiin nuoren tytön seksuaalisuutta ja iloa oman vartalon ja aistillisuuden tuottamasta nautinnosta. Anne Pajusen tanssi trampoliinilla oli vangitsevaa. Hieno toteutus myös osoitti, että illuusio alastoman ihmisvartalon kauneudesta voidaan toteuttaa teatterissa riisumatta ketään täysin kelteisilleen.

Loistavaa!

Honkamaan tavoin Pesosen ohjauksessa viljeltiin omintakeista huumoria.  Ehkä tämän huumorin piikkiin pitää laittaa myös se, että toisessa osiossa Kurttila oli komennettu tepastelemaan näyttämöllä ainoana asusteenaan vesijuoksukelluke.

Honkamaan perheidyllin ideaaliperheen jäsenillä oli harrastuksia, Pesosella hupaisia muistoja saunan lämmittämisestä.

Pesosen tai työryhmän kymmenen käskyn ohjeet nautinnolliseen seksiin saivat esitystä kanssani seuranneen tyttäreni tuhahtelemaan jälkeen päin. Millä ihmeen vuosikymmenellä esityksen tekijät oikein ovat syntyneet?

Tiina Weckström on vaikuttava hahmo näyttämöllä ja hänen tulkitsemansa La dolce vita yksi näytelmän kohokohdista. Pajusen fyysisyys, liikekieli oli puhuttelevaa. Elämänvoima oli korostetusti yhteisön tekemää teatteria siinä, että näyttelijät eivät tehneet selkeästi henkilöitäviä rooleja. Näyttelijäntyö oli osa esteettistä kokonaisuutta samalla tavalla kuin taiteilijat läsnäolollaan performanssitaiteessa.

Elämänvoima

Kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa 9.9.2020

Käsikirjoitus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Ohjaus Asta Honkamaa ja Sini Pesonen

Lavastus ja pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu Ina Niemelä

Äänisuunnittelu Jani Peltola

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Esiintyjät Arttu Kurttila, Anne Pajunen, Ilja Peltonen, Tiina Weckström

Elämänvoima lyhytelokuvan teksti, kuvaus ja leikkaus Ina Niemelä

Seksi Ina Niemelä ja Henri Hälinen

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajassa näkyivät huoneteatterin vahvuudet – ajateltu dramaturgia ja upea näyttelijäntyö tekivät esityksestä elämyksen

Matleena Kuusniemen ja Jari Virmanin hieno näyttelijäntyö toi D. H. Lawrencen tarinan kosketusetäisyydelle. Pasi Lampelan dramatisointi ja ohjaus korostivat pienen huoneteatterin vahvuuksia. Kuva Marko Mäkinen/Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on epäilemättä yksi teatterisyksyn helmistä. Matleena Kuusniemen ja Jari Virman näyttelijäntyö ja Pasi Lampelan dramaturgia ja ohjaus muodostivat nautittavan kokonaisuuden. Esityksessä oli lämpöä. Se kosketti.

Voimakkaan intohimon vallassa olevat ihmiset ovat perusolemukseltaan koomisia hahmoja. D. H. Lawrencen vuonna 1928 ilmestyneen romaanin taustalla on kuitenkin yksi suursodan suurista tragedioista. Miljoonien naisten aviomiehet tai potentiaaliset elämänkumppanit oli tapettu tai he olivat vammautuneet fyysisesti tai psyykkisesti ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.

Lawrencen romaani joutui kirjailijan kotimaassa sensuurin kynsiin ja Englannissa se julkaistiin vasta vuonna 1960.

Epäsäätyisen rakkaussuhteen ja seksuaalisuuden avoin kuvaus olivat liikaa. Vielä merkityksellisempää sensoreille oli varmasti se, että kirjan Lady Chatterley on voimakastahtoinen nainen, joka rohkeasti puolustaa myös omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaa. Kirjan naishahmo oli konservatiiveille punainen vaate maassa, jossa välillä hyvin radikaalejakin keinoja käyttänyt naisasialiike oli taistellut 30 vuotta naisten äänioikeuden ja tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolesta.

Suffragetin pilkkanimellä kutsuttuja naisasialiikkeen jäseniä vangittiin eikä kiihkeässä kamppailussa vältytty kuolonuhreiltakaan. Naiset saivat Englannissa äänioikeuden vasta vuonna 1928.

Lampelan dramaturgia ja ohjaus antoivat minulle katsojana tilaa ajatella. Lawrencen tarinan historiallinen konteksti tuli näkyväksi. Samaa efektiä en ole aikaisemmin kokenut romaania lukiessani tai sen pohjalta tehtyjä elokuvia katsoessani.

Lampela on valinnoissaan osunut johonkin oleelliseen.

Kohtausten ajoitus ja varsinkin niiden ajallinen kesto tuntuivat optimaalisilta. Huoneteatterin vahvuus, henkilökohtainen läsnäolo pääsi oikeuksiinsa. Kuusniemen ja Virman näyttelemistä oli nautinto seurata.

Tarinaan oleellisesti kuuluva seksuaalisuuden kuvaus oli toteutettu tyylikkäästi. Avauskohtaus, jossa Virman pesi itseään metsänvartijana yläruumis paljaana loi odotukseen liittyvän jännitteen. Sen jälkeen intiimit kohtaukset voitiin siirtää katsojan korvien väliselle näyttämölle.

Käsiohjelman mukaan Lampela on kääntänyt Lawrencen romaanin uudestaan dramatisointia varten. Voi olla. Ainakin Lampela on onnistuneesti modernisoinut tekstiä.

Hieno oli myös Lampelan tapa päättää näytelmä.

Molemmat näytelmän roolihahmot olivat subjekteja, oman persoonallisuuden omaavia toimijoita. Tämä ei ole mikään helppo nakki. Jokainen, joka on lukenut Henry Millerin ja muiden maailmankirjallisuuden mestareiden egoistisia romaaneja elämää suuremmasta rakkaudesta, tietää tämän. Teatteri tietenkin vahvistaa tarinan moniäänisyyttä, mutta ei se edes teatterissa ole mikään itsestäänselvyys.

Matleena oli kuin luotu Lady Chatterleyn rooliin. Roolihahmo oli sekä herkkä että voimakas, hienoa näyttelijäntyötä.

Virman oli mainio mojovan yllätyksen ja voimakkaiden tunteiden hämmentämänä miehenä.

Englanti on luokkayhteiskunta, jossa ihmisen luokka-aseman tunnistaa jo hänen puheestaan. Suomi ja suomenkieli ovat tässä suhteessa tasa-arvoisempia. Ehkä Lampela, Kuusniemi ja Virman olisivat voineet antaa tämän kuulua vieläkin selvemmin.

Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Heidi Tsokkisen puvustuksessa pienen teatterin niukat resurssit oli käännetty voimavaraksi.

Lady Shatterleyn rakastaja

Teatteri Jurkka 9.9.2020

Alkuperäisteos H. D. Lawrence

Suomennos, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela

Lavastus Markus Tsokkinen

Puvut Heidi Tsokkinen

Äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa Matleena Kuusniemi ja Jari Virman

Rock-musikaali Hamletissa näkyivät tekijöiden elämänkokemus, vahva ammattitaito ja luovuus – Tampereen Työväen Teatterin tulkinta maailman tunnetuimmasta näytelmästä on tuore ja raikas

Hamletin näyttämökuvat olivat toinen toistaa upeampia. Kuvassa lauteillla Varre Vartiainen vasemmalla ja Jarmo Saari oikella. Keskellä upeasti Hamletin roolin näytellyt Saska Pulkkinen. Taustalla Shakespearen tarinan näyttelijöitä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mikään tässä maailmassa ei ole täydellistä. Ei niin mikään!

Silti Tampereen Työväen Teatterin Hamletin ensi-illassa me katsojat saimme vahvan illuusion, miltä täydellinen taideteos näyttää. Shakespearen rakastetun näytelmän tekijät onnistuivat nyt näyttämötaiteen kaikilla osa-alueilla ja näistä osista syntyi esteettisesti lumoavan kaunis kokonaisuus.

Minut sai lopullisesti lankeamaan loveen esityksen huumori. Kyllä! Vaikka Hamlet on perusolemukseltaan synkkä tragedia, esitykseen oli siroteltu pitkin matkaa myös hauskoja yksityiskohtia.

Kuka tietää, ehkä juuri näin myös Shakespearen aikalaiset ovat tulkinneet tämän monitulkintaisen runoelman. Hamlet oli oman aikansa poliittista teatteria, kuten professori Hanna Suutela käsiohjelmassa kirjoittaa. Maan mahtaville piti irvailla, vaikka tekijät laittoivat sillä kaulansa vaaraan.

Kenenkään edessä ei pidä kumartaa niin syvään, että multa tunkee otsaryppyjen väliin, ei edes William Shakespearen.  Tässä Globe-teatterin tekijöiden terveiset meille yli ajan kuilun. 

Ohjaaja Otso Kauton ja Shakespearen näytelmän nykysuomeksi kääntäneen ja sovituksen tehneen Michael Baranin tulkinta tästä maailma tunnetuimmasta näytelmästä oli ajateltu, tuore ja raikas. Olen varma, että tamperelaisten produktiolla on vielä vientiä ja kysyntää maailman Shakespeare-festivaaleilla.

Hamlet on muokattu rock-musikaaliksi ja se voi viedä varttuneen teatterin harrastajan ajatukset hieman hakoteille. Toki Hamletilla ja Tampereen Työväen Teatterin takavuosien kestohitillä, Vuonna 85 Remixillä on myös jotakin yhteistä. Kautto, Baran ja musikaalin koreografi Tero Saarinen ovat muutaman vuoden sisällä astumassa samaan kuusikymppisten kerhoon, jossa jäseniä manserockin keskeiset tekijät jo ovat.

Tosin käsiohjelmassa Saarinen ja esityksen toinen koreografi Satu Halttunen ovat esityksen liikeidentiteettien tekijöitä. Sana on kuvaava. Sen merkitys avautui minulle kerrasta, kun seurasin, miten upeasti Shakespearen runollinen kieli ja kaksikon luoma liikekieli sulautuivat yhteen ja antoivat jokaiselle roolihahmolle oman identiteetin.

Baranin suomennoksessa maailman näytelmäkirjallisuuden kuuluisin repliikki on kääntynyt nykysuomeksi muotoon: ”Olla vai ei olla?”. Lakonisuudessa tuo muoto on silkkaa runoutta. Myös Baranin ja Eeva Konnun laulujen sanoitukset sulautuivat Shakespearen tekstiin hämmentävän hyvin.

Tero Saarinen Company on kansainvälinen nimi tanssitaiteen parissa ja Saarinen on koreografina suuri tähti. Hamletissa näkyi Saarisen tyyli, jossa vaikutteita on otettu itämaisista kamppailulajeista.

Itse aloin heti esityksen alussa pohtia jollakin aivolohkollani, mitä minä tiedän japanilaisesta teatterista? Vastauskin oli tyly – en mitään. Silti esityksen liikekielen ilmaisuvoima ja arvoituksellisuus pitivät otteessaan koko kolme tuntia kestäneen esityksen ajan.

Arvoitus toistui esityksen visuaalisen ilmeen suunnitelleen Kimmo Viskarin puvustuksessa. Puvut olivat mukaelmia Shakespearen ajan muodista höystettynä viitteillä itämaisiin kamppailulajeihin. Tehokeinona Viskari oli käyttänyt mestarillisesti liioittelua ja kirkkaita värejä. Tynnyrikaulukset olivat kuin kärrynpyöriä ja 1600-luvun aatelisten polvihousut hyljekokoa.

Näytelmän käsiohjelma on tapetoitu Kari Sunnarin ottamilla esityskuvilla, eikä syyttä. Hamletin näyttämökuvat olivat värikylläisyydessään toinen toistaan upeampia. Viskarin visuaalinen suunnittelu yhdessä Eero Auvisen valosuunnittelun kanssa on nappisuoritus. Lavastus mehiläiskennoa muistuttavine tornimaisine rakenteineen oli näyttävä ja toimiva.

Katsojana odottin esitykseltä ennakolta konserttiestetiikkaa ja sitä me myös saimme. Konnun, Jarmo Saaren ja Varre Vartiaisen säveltämä musiikki väänsi nupit kaakkoon heti ensimmäisten kitarasoundien iskiessä tärykalvoille.

Energiatasot olivat kohdallaan. Loistava bändi tämä Gravediggers.

Tähän kai pitäisi laittaa se hymiö – kevyet mullan vain Shakespearen Hamletille.

Kokonaisuuteen kuului tietenkin myös upea näyttelijäntyö. Saska Pulkkisen otteissa oli Hamletin roolissa suoraa sydämeen käyvää herkkyyttä, joka välittyi upeasti vielä suuren salin kolmannelletoista penkkiriville asti. Tällaista teatterin pitää olla!

Ulkopuolisena en tiedä enkä tunne niitä teatterin työyhteisön vuorovaikutusmekanismeja joiden tuloksena produktio muotoutuu ideasta esitykseksi. Siitä olen kuitenkin varma, että teatteri on yhteisön taidetta. Ohjaajana Kautto on tämän otaksuman mukaan toiminut eräänlaisena kapellimestarina, joka on koonnut eri osat yhteen omien taiteellisten näkemystensä mukaan ja pitänyt prosessin liikkeellä.

Tampereen Työväen Teatterin kannalta päätös valita Kautto teatterin uudeksi johtajaksi on ollut viisas ratkaisu. Rohkeiden valintojen ja taiteellisten voittojen kautta Tampereen Työväen Teatteri säilyttää asemansa Suomen toisena päänäyttämönä.      

Viime talvena esitetty Jeppe Niilonpoika oli minulle hyvä esimerkki rohkeista valinnoista. Tarjonnan runsaudella pilalle hemmoteltu Tampereen alueen yleisö voi olla konservatiivinen makutottumuksissaan. Rohkeita ja luovia valintoja tarvitaan. Taiteessa ei voida juuttua viettämään alati samanlaisena toistuvaan päivään murmelina.

Rock-musikaali Hamlet

Tampereen Työväen Näyttämön ensi-ilta 5.9.2020

Suomennos ja sovitus Michael Baran

Ohjaus Otso Kautto

Säveltäjät Eeva Kontu, Jarmo Saari ja Varre Vartiainen

Musiikin sovitus Jarmo Saari, Varre Vartiainen ja Gravediggers

Laulujen sanat William Shakespeare, Michael Baran ja Eeva Kontu

Vastaava kapellimestari Joonas Mikkilä

Liikeidentiteetit Tero Saarinen, Satu Halttunen

Visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari

Valosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Maskien ja kampausten suunnittelu Emmi Puukka

Tuottaja Arje Ahrens

Rooleissa Saska Pulkkinen, Inke Koskinen, Petra Karjalainen, Jari Ahola, Pentti Helin, Jussi-Pekka Parviainen, Suvi-Sini Peltola, Petrus Kähkönen, Karoliina Vanne, Auvo Vihro, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Jussi Lukàcs, Meeri Uusi-Äijö, Laurapeppi Väänänen, Maria Halinen

Elämysten ilta teatterimurmelina – Helsingin kaupunginteatterissa osataan Broadway-musikaalien vaikea genre!

Päivä murmelina on aikuisten satu, vaellustarina, jossa koppavasta paskiaisesta, Phil Connorsista kasvaa kunnon mies. Tässä sadussa ei kiivetä Mordonin vuorelle, vaan kuljetaan ajassa yhä uuten murmelinpäivään. Sadulla on myös onnellinen loppu. Sadun prinssi, säämies Connors (Lari Halme) ja prinsessa, tuottaja Rita Halson (Maria Lund) saavat lopulta toisensa. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Käsiohjelmassa ohjaaja Samuel Harjanne kirjoittaa ajan arvoituksesta. Miksi aika tuntuu kulkevan välillä hitaasti, sitten nopeasti ja pysyy joskus myös paikallaan?

Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaalissa Päivä murmelina aika sekä kulki hurjaa vauhtia että pysyi paikallaa. Esitys vyöryi eteenpäin valtavalla energialla, ja silti minulle oli katsojana käydä kuin tämän tarinan sankarille Phil Connorsille.

Päivä murmelina oli elämys. Se sai esityksen parissa vietetyt hetket tuntumaan merkityksellisiltä. Harjanteen kirjallista retoriikkaan mukaillen esitys sai ajan virrassa aikaan ison pyörteen. Tähän pystyy vain riemastuttavan hauska komedia.

Osaamisen ilo tulvi näyttämöltä katsomoon asti. Helsingin kaupunginteatteri on onnistunut kokoamaan yhteen ensemblen, jonka taiteilijat taitavat Broadway-musikaalin tekemisen. Murmelin päivä ensi-illassa jopa poikkeuksellisen intonaationsa takia konstikas suomen kieli mukautui esityksen kiivaaseen rytmiin kuin öljy rattaisiin.

Tästä pitää kiittää suomennokset tehneitä Hanna Kailaa ja Reita Lounatvuorta. Varsinkin laulujen sanat kääntäneen Kailan työpanos on ollut varmasti yksi onnistumisen avaimista.

Näytelmiä on viimeisten sadan vuoden aikana filmattu pilvin pimein. Päivä murmelina on poikkeus tästä valtavirrasta. Siinä elokuvan käsikirjoituksesta on muokattu näytelmä.

Elokuvan käsikirjoituksen Danny Rubin kirjoitti yhdessä ohjaaja Harold Ramisin kanssa. Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneesta leffasta tuli valtava menestys ja se on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista.

Käsiohjelmaan painetussa, Sammuel Harjanteen ja Henna Piiron tekemässä haastattelussa Rubin kertoo, miten menestyselokuvan käsikirjoituksesta muokattiin musikaali lähes neljäkymmentä vuotta elokuvan ensiesiesityksen jälkeen. Se on ollut monimuotoinen, pitkä ja kiinnostava prosessi. Käsiohjelmaan kannattaa uhrata se ylimääräinen kymppi jo tämän haastattelun takia.

Rubin ajatteli kirjoittaa elokuvan käsikirjoituksen aineistosta joko romaanin tai sarjan televisiolle. Lopulta hän päätti työstää aineistostaan musikaalin yhdessä teoksen musiikin säveltäneen ja laulut sanoittaneen Tim Minchin kanssa.

Rubinin valinta eri taidelajien välillä osui ainakin tämän kirjoittajan mielestä nappiin. Päivä murmelina on vähän höpsö aikuisten satu, joka kunnon satujen tavoin sisältää opetuksen, tai ehkä paremminkin teräviä huomioita inhimillisen elämän lainalaisuuksista. Se on siis kuin jo valmiiksi teatterille tehty.

Tarina on kuin luotu räväkkää komediaa varten. Säämies Phil Connors, koppava tv-julkkis juuttuu lumimyrskyn takia Amerikan takahikiälle, Punxsutawneyn pikkukaupunkiin ja herää yhä uudestaan samaan murmelinpäivään

Teatterin kontekstissa vaikuttavuus perustuu esiintyjien ja yleisön suoraan vuorovaikutukseen. Se antaa luvan heittäytyä mukaan ja tulla juksatuksi. Harjanne, koreografi Simon Hardwick ja kumppanit vetivät näyttelijöineen ja tanssijoineen meidät mukaan tarinaan taikureiden otteilla. Häkellyttävän hienosti toteutetut ja salamannopeasti tapahtuneet vaihdot kohtauksesta toiseen olivat silkkaa magiaa, teatterin taikaa.

Esityksessä oli niin monta huippuhetkeä, ettei niitä voi tässä luetella. Itselleni kolahti kuitenkin esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan Phil Connors (Lari Halme) eksyy kapakkaan ryyppäämään kahden paikallisen juopon (rooleissa Juha Antikainen ja Paavo Kääriäinen) kanssa.

Näiden juoppojen omasta elämästään kertovassa, yksisanaisia virkkeitä käytävässä keskustelussa tuli näkyväksi näytelmän ydinajatus. Juoppo herää krapulaan ja sammuu illalla humalaansa. Kaikki päivät ovat aivan samanlaisia päiviä murmelina.

Mutta niin taitaa ole meidän jokaisen kohdalla. Aikuisuus on sitä, että kertauksesta tulee opintojen äiti. Elämän koomisuus ja traagisuus piilee näiden toistojen määrässä. Meidän tietoisutta yläpitäville aivoillemme jokainen päivä on tavallaan uusi uusi päivä murmelina.

Kapakkakohtausta seurasi myös aivan huikeasti toteutettu kohtaus, jossa Connors kyyditsee humalassa kahta uutta tuttavuuttaan kotiin murmelivetoisella autolla moottoripyöräpoliisit kannoillaan. Hurjalla energialla ladattu hurjastelu näyttämöllä oli tajunnan räjäyttävän hauska.

Aivan huikea oli myös kohtaus, jossa mielenterveyttään epäilevä Connors hakeutuu hoitoon. Kohtaukseen oli saatu mukaan käärmeöljyn kauppiaiden koko kirjo reikihoitajista psykoterapeutteihin.  

Esimerkiksi Uusi päivä televisiosarjasta ja Kätevä emäntä sketseistä tuttu Halme oli huikean hyvä Connorsin roolissa. Yli nelikymppisen miehen liikkuvuus ja elastisuus fyysisesti vaativissa ja ilmiselvästi myös erittäin vaikeissa tanssikohtauksissa oli jotakin, jota pitää vielä näin jälkikäteenkin ihailla.

Myös Maria Lund teki upeaa työtä näytelmän toisessa pääroolissa tuottaja Rita Hanssonilla. Lundissa on rutkasti sitä lavasäteilyä, jonka katsoja kokee läsnäolon tunteena.

Kapellimestari Eeva Kontu on koonnut ympärilleen hienon orkesterin. Ensemblessä on osaavia tanssijoita ja lauluvoimaa. Joku konsultti voisi kiteyttää tämän arvion ydinsanoman toteamalla, että Helsingin kaupunginteatterista on kehittynyt menestysmusikaalien osaamiskeskus.

Koronaepidemia ja sen vaatimat rajoitukset ovat laittaneet teattereiden taloudet koville. Päivä murmelina on ollut hyvin kallis produktio. Toivottavasti Helsingin kaupunginteatterilla ja teattereita tukevilla kaupungilla ja valtiovallalla on kykyä ja tahtoa pitää kiinni sen luoneesta osaamisesta.

Päiväni murmelina

Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2020

Käsikirjoitus Danny Rubin

Musiikki ja laulujen sanat Tim Minchin

Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne,

Koreografia Simon Hardwick

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Elina Kolehmainen

Naamiointi Maija Sillanpää,

Valot Palle Palmé

Ääni Kai Poutanen

Keskeisissä rooleissa Lari Halme, Henrik Hammarberg, Maria Lund, Raili Raitala, Antti Timonen, Tuomas Uusitalo

Helsingin kaupunginteatterin Punaorvot on intensiivistä draamaa, jonka loppuhuipennus antoi aidon katharsis-kokemuksen

Helsingin Kaupunginteatterin Punaorpojen vaikuttavuus syntyi voimakkaista näyttämökuvista, joissa oli lähes loputtomasti kiinnostavia yksityiskohtia. Ella Mettänen teki koskettavan roolin traumaattisten kokemusten ja syyllisyyden musertamana äitinä. Riitta Havukainen näytteli äidinäitiä, tarinan lasten isoäitiä. Kuva Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Punaorpojen hienoja näyttämökuvia hallitsi punainen pääväri. Minun pääni sisällä tuo voimakas punainen ei symbolisoinut vallankumousta tai veriseen terroriin päättynyttä Suomen sisällissotaa. Väri kertoi rakkaudesta painajaiseksi muuttuneen todellisuuden keskellä.

Ehkä vavahduttavimman esimerkin tuosta uhrautuvasta rakkaudesta me katsojat saimme nähdä ja kokea heti Anneli Kannon ja Lauri Maijalan kirjoittaman näytelmän alussa.

Ohjaajana Maijalalla on kyky tehdä hyvin visuaalista teatteria. Punaorvoissa voimakkaista näyttämökuvista ja vahvaan läsnäoloon perustuvasta näyttelijäntyöstä syntyneen kokonaisuuden aateloi äänisuunnittelija Aleksi Sauran luoma rikas äänimaailma.

Suomen sisällissodan tragediasta on kulunut nyt reilut sata vuotta. Sen syitä ja seurauksia on tukittu ja myös punaorpojen kohtaloista kertovia tarinoita on kirjoitettu aikaisemminkin. Siksi minusta Maijalan tapa ottaa ajallista etäisyyttä näytelmän tarinaan roolihenkilöiden sijoittelulla ja tilan käytöllä oli ainakin minun pääni sisäisellä näyttämöllä toimiva ratkaisu.

Toki myös näyttämön neljättä seinää taottiin oikein isolla moukarilla sekä näytelmän alussa että heti väliajan jälkeen. Tässä ei kuitenkaan kannata kertoa esimerkiksi sitä, miten Maijalan ohjaaman Juoppohullun päiväkirjan roolihenkilön Juha Bergin reinkarnaatio ilmestyi Antti Aution näyttelemänä häiriköimään esitystä haitarin säestyksellä..

Maijalassa on vielä ainakin jäljellä ripaus ilkikurisuudesta, joka teki hänen nuoruuden ohjauksista niin hykerryttävän hauskoja ja sattuvia. Astuminen suuren laitosteatterin taiteelliseen johtoon ei sittenkään ole se portti, jonka jälkeen kaiken toivon saa heittää.

Punaorvot on tietenkin tragedia. Tarinan äidin mieli murtuu. Häntä eivät piinaa vain sodan hirveät kokemukset, vaan myös musertava syyllisyys. Äidin kokemat kauheudet huipentuivat nuorimman lapsen, juuri ennen kapinan puhkeamista syntyneen vauvan nälkäkuolemaan ja perheen kahden tyttären huostaanottoon.

Eila Mettänen teki ensi-illassa vavahduttavan roolin posttraumaattisesta oireyhtymästä kärsivänä äitinä. Maijala ja Mettänen ovat myös etäännyttäneet äidin hahmoa peittämällä Mettäsen kasvot paksulla, valkoisella teatterimaskilla.

Tuula Kuittisen suunnittelema naamiointi oli perusteltu ja toimiva tehokeino. Se antoi oman sävynsä näytelmälle. Sisällissodan tragedian syvyys, tragedian mittasuhteet eivät aukea sata vuotta näiden tapahtumien jälkeen tunteella.

Pyrkimys tarinan etäännyttämiseen näkyi myös Tiina Kaukasen oivaltavassa pukusuunnittelussa. Rooliasuista vain perheen poikaa Aarretta näytelleen Autio ja äidinäitiä Elliä näytelleen Riitta Havukaisen rooliasuissa oli ripaus 1920-luvun epookkia. Muut roolit näyteltiin haalareissa.

Mettäsen vahva meikkaus osoitti ainakin minulle, miten taitavasti Maijala hänen työryhmänsä osaavat käyttää visuaalisia symboleja. Vuorovaikutus teatterin, performanssin, sirkuksen ja katutaiteen välillä on varmasti hedelmällistä ja minusta Punaorvoissa viittausten ja lainausten kautta uutta luova prosessi näkyi hyvällä tavalla.

Esimerkiksi kohtaus, jossa Kari Mattila käveli näyttämölle kahden puujalan ja kyynärsauvojen varassa pukiksi naamioituneena, oli minulle tuttu performanssin kuvastosta.

Näytelmän tarinaan liitettynä tämä perusluonteeltaan koominen hahmo toi näytelmään aivan uusia, pelottavia merkityksiä. Pedofilia ei ehkä ollut täysin tuntematon ilmiö edes körttiläisten ja lestadiolaisten Pohjanmaalla 1920-luvulla. Tainakaan uutiset uskonlahkojen maallikkosaarnaajien touhuista tämän päivän Suomessa eivät anna aihetta näin olettaa.

Mielikuva säkki päässä käsistään katosta roikkuvasta kidutuksen uhrista on ikoninen.

Wenla Reimaluoto loisti sijaiskodissa kaltoin kohdellun Lahjan roolissa. Reimaluodon pitkä, lähes kokonaan mimiikan keinoin esittämä monologi raskaasta raadannasta, johon sijaisperheen isäntä vielä kasvuiässä olevan tytön pakotti, oli hengästyttävää katsottavaa. Ilmeisen kovakuntoisen Reimaluodon esittämisessä oli aidosti suuren urheilujuhlan tuntua.

Punaorvot oli ensi-illassa teatteria, jossa esityksen intensiteetti kasvoi kohtaus kohtaukselta kuten kunnon draamassa pitääkin. Lopullisesti esitys nousi siivilleen ja tavallaan ihan kirjaimellisesti viimeisessä kohtauksessa, jossa katsojat ikään kuin armahdettiin traagisen tarinan aiheuttamasta piinasta.

Tämän tarinan päättänyt loppukohtaus oli yksinkertaisesti aivan ihana.

Näytelmässä käytetylle etäännyttämiselle on brechtiläisen teatteriperinteen ohella ihan konkreettinenkin syy. Parhaillaan voimistuva koronavirusepidemian toinen aalto näkyi sekä katsomossa että näyttämöllä.

Turvatoimet eivät vähentäneet esityksen vaikuttavuutta. Oikeastaan päinvastoin. Ne eivät olleet myöskään pelottavia, pikemminkin liikuttavia. Tässä teatterissa pidetään huolta sekä katsojista että henkilökunnasta.

Teatteri on välittämisen ja myötäelämisen taidetta.

Kirjailija Anneli Kannon ja Maijalan yhteistyö alkoi KOM-teatterin Veriruusuista, joka perustui Kannon vuonna 2008 julkaistuun samannimiseen romaaniin.

Punaorvot

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta 2.9.2020 pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus Anneli Kanto ja Lauri Maijala

Ohjaus Lauri Maijala

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Rooleissa Ella Mettänen, Antti Autio, Wenla Reimaluoto, Anna Böhm, Riitta Havukainen Sanna-June Hyde, Helena Haaranen, Miika Laakso, Kari Mattila