Avainsana: Samuli Niittymäki

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Teatteri Takomossa lauottiin upeita maaleja Gustave Flaubertin lapikkaalla – ironia, satiiri ja farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike

Näytelmän huipentui kohtaukseen, jossa Katja Küttner ja Samuli Niittymäki yrittivät ottaa maailman haltuun iPadeilla kaiken tiedon ensyklopediasta. Rebekka Palanne luki kohtauksessa valoista ja äänistä koostuvan kakofonian keskellä hengästyttävällä vauhdilla Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Bouvard ja Pécuchet on älykästä, inspiroivaa ja hauskaa teatteria. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisointi ja ohjaus toivat näyttämölle Gustave Flaubertin romaanin ironian ja satiirin riemastuttavalla tavalla.

Esityksestä jäi todella hieno jälkikaiku korvien väliin kumajamaan.

Ensin piti tietysti kysyä itseltään, miksi Rinta-Panttila on työryhmineen tarttunut vuonna 1881 Ranskassa postuumisti julkaistuun romaaniin, joka jäi kirjailijalta kaiken lisäksi keskeneräiseksi?

Yksi vastaus on varmaan Antti Nylénin tuore käännös tästä järkälemäisestä romaanista.

Toisen vastauksen kysymykseen antoi itse esitys järeällä volyymilla. Flaubertin satiirinen näkemys inhimillisen tiedoin rajoista on yhä hyvin ajankohtainen. Kirjailijan 150 vuotta siten hahmottelema kaiken tiedon ensyklopedia on nyt olemassa. Sitä kutsutaan internetiksi.

Flaubert haastoi oman aikansa romantiikan ajan kaunosielut aikansa kohuromaanilla Madame Bovary. Postuumissa Bouvardissa ja Pècuchetissa seikkailevien uuden ajan Don Quijote ja Sancho Panza. Heidän tuulimyllyjään olivat tiede ja taide, joista kaksikko oli päättänyt ottaa haltuunsa kaikki maailman tieto.

Tehtävä oli tietenkin täysin mahdoton jo Flaubertin elinaikana 1800-luvulla. Teollinen vallankumous ja tekninen kehitys olivat räjäyttäneet eri nimikkeillä julkaistujen painotuotteiden määrän hurjaan kasvuun. Myös latteuksien ja typeryyksien kirjoittamisesta ja julkaisemisesta oli tehokkaiden painokoneiden myötä tullut yleistä kansanhuvia vaurastuneen keskiluokan piirissä.

Internet on tämän kehityksen ääripää. Takomon näytelmän Bouvard ja Pécuchet Samuli Niittymäki ja Katja Küttner yrittävät lukea iPadilta internetin kaikki julkaisut Rebekka Palanteen lukiessa taustalla maanisella vauhdilla Flaubertin kirjaa keskellä äänien ja valojen kakofoniaa.

Kohtauksesta syntyi huikea näyttämökuva totuuden jälkeisestä ajasta.

Tosin tämä moderni versio Flaubertin satiirista ei ole koko kuva tiedon haltuunoton mahdottomuudesta. Verkon algoritmit pystyvät siihen, mihin me inhimilliset Bouvardit ja Pécuchetit emme pysty, seulomaan informaatiohälinästä esiin totuuden meistä jopa yksilötasolla.

Se on oikeasti pelottavaa, vaikka totuus meistä on etukortteineen ja somepäivityksineen todennäköisesti juuri niin banaali kuin Flaubert sen jo 150 vuotta sitten ymmärsi ja kuvasi.

Esitys sai ainakin minut kiinnostumaan Flaubertista. Ironia, satiiri ja niillä maustettu farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike. Bouvard ja Pécuchet haluvat tieteen ohella kaiken myös taiteesta ja samaa pyrkimystä on Takomon näytelmän toteutuksessa. Esityksessä pyrittiin ottamaan teatterin maailmaa haltuun mielenkiintoisella tavalla.

Küttner ja Niittymäki näyttelivät Katja Küttneriä ja Samuli Niittymäkeä. He kohtasivat kuumana hellepäivänä aivan sattumalta puistossa ja lukevat sattumalta molemmat Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet.

Ainakin minä jäin pohtimaan jo ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän näyttelijöiden ja näytelmän tarinan suhdetta. Tarina vie ja todellisuus vikisee.

Tästä kohtaamisesta syntyi ajatus produktiosta, jossa Flaubertin kirjasta tehdään esitys Teatteri Takomoon. Jälleen fiktio ja todellisuus peilaavat toisiaan.

Lopulta myös näyttämön neljäs seinä avattiin ja meille näytettiin, että myös teatterin maailma on täynnä ristiriitoja, rajankäyntejä ja hälyä.

Flaubertin kirjan epäonnistumisen teema oli liitetty hienosti myös toteutukseen. Kuusi kuukautta jatkunut produktio meni näytelmässä ketuilleen. Näytelmän sijasta Flaubertin kirjasta ryhdyttiin näytelmän lopulla tekemään äänikirjaa, mikä on jo sinänsä ainakin ortodoksisten dogmaatikkojen mielestä pyhäinhäväistys, sopimaton rajanylitys.

Bouvard ja Pécuchet on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Palanteen näyttämötaiteen koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Palanteen näyttelemisessä ruumiillistui se, mikä teatterissa on kaikkein kiinnostavinta ja tekee teatterista taiteena jotenkin ainutlaatuista.

Palanne näytteli tiistaina katsomolle, jossa istui useita teatterin ammattilaisia. Hän joutui varmaan myös koville huikean pitkän lukumaratonin kanssa. Silti ihana tunne läsnäolosta ja aidosta vuorovaikutuksesta säilyi loppuun asti, viimeiseen kohtaukseen, jossa Palanne saatteli meitä pois katsomosta.

Läsnäolossa on jotakin taianomaista. Otaksun, että myös näyttelijät kokevat sen näin. Jokainen esiintyminen ja ilta myös samassa näytelmässä ja roolissa on erilainen.

Jos teatteria on lupa rinnastaa urheiluun, olisin eilen esityksen jälkeen huokaissut penkkiurheilijana: ”Jumalauta, miten hieno maali!”

Akse Petterssonin taiteellisen johdon alla Takomosta on tullut todella kiinnostava näyttämö.

Pouvard ja Pécuchet

Teatteri Takomo 29.9.2020

Käsikirjoitus Gustave Flaubertin romaanin pohjalta Tuomas Rinta-Panttila

Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu Maria Sirén

Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen

Tila- ja valosuunnittelu Salla Salin, Heikki Paasonen

Näyttelijät Katja Küttner, Samuli Niittymäki, Rebekka Palanne

Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolema jää aikakirjoihin Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienon roolityön ansiosta – Mika Myllyahon älykäs klassikkotulkinta antoi katsojalle tilaa oivaltaa

Näytelmän Willy Lomanin edessä ei näyttämöllä ollut pääkalloa, vaan amerikkalainen jalkapallo. Miehen mieltä luotaavat kysymykset olivat kuitenkin niitä samoja, jotka ovat vaivanneet meitä ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta. Hannu-Pekka Björkman teki huikean hienoa näyttelijäntyötä Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuoleman pääroolissa. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on epäilemättä aito klassikko. Se on aina ajankohtainen. Ei siis ihme, että teatterit ottavat sen ohjelmistoonsa yhä uudelleen myös Suomessa.

Kansallisteatterin uusin tulkinta näytelmästä näytti hyvin sen vahvuudet. Näytelmän päähenkilön Willy Lomanin syvenevä depressio, mielialan vaihtelut perusteettomasta toiveikkuudesta itsetuhoajatuksiin rinnastuivat polarisoituneen yhteiskunnan kahtiajakoon.

Kauppamatkustajan kuolema perustuu Millerin omiin kokemuksiin ja hänen Manny-enonsa elämäntarinaan suuren 1930-luvun laman vuosina. Näytelmä kantaesitettiin New Yorkissa helmikuussa 1949, jolloin senaattori Joseph McCarthyn nimeä kantanut kommunistihysteria, ”maccarthyismi” erotti jyviä akanoista Yhdysvalloissa.

Ohjaaja Mika Myllyaho näytti meille hienolla sovituksellaan Millerin näytelmästä, ettei mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Myös yhteiskunta alkaa voida pahoin, kun riittävän monen miehen elämä ajautuu sellaiseen umpikujaan, johon näytelmän Willy Loman lopulta päätyi.

Kauppamatkustajan kuolemassa on mukana Myllyahon omien näytelmien kestoteema, työelämän jatkuva huonontuminen. Myös 25 vuoden asuntolainat ja jatkuvassa velkakierteessä eläminen ovat nimenomaan tämän päivän suomalaisten todellisuutta.

Kauppamatkustajan kuolemassa kaikkea ei väännetty rautalangasta. Ainakin minä jäin ihmettelemään lavastuksessa Lomaneiden olohuoneen antiikkisen kuvaputkitelevision päälle asetettua täytettyä (?) kettua.

Edustiko se kauppamiehen oveluutta? No ei! Pikemminkin mieleen tuli kaikkien Yhdysvaltojen vihaisten miesten suosikkikanava Fox News Channel, joka legendaarisen toimitusjohtajansa Roger Ailesin johdolla käytännössä nosti vihapuheellaan Donald Trumpin yhdysvaltojen presidentiksi.

Näin meidän itse kunkin pää toimii. Myllyaho on myös korostanut tätä näytelmän sisäistä todellisuutta sijoittamalla saumattomasti tarinan takaumat nykyhetkessä liikkuvien kohtausten lomaan. Meidän muistomme eivät sijaitse jossain menneisyydessä, vaan ne ovat osa sitä aivojen neurologista prosessia, jolla me käsittelemme myös sitä hetkeä, jossa me juuri elämme.

Teatterin aikakirjoihin Kauppamatkustajan kuolema jää Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienosta roolityöstä näytelmän Willy Lomanina. En ole teatterin penkkiurheilijan urani aikana nähnyt vielä yhtä vakuuttavaa tulkintaa syvään depressioon vajoavasta ihmisestä.

Björkmanin ilmeet, eleet, vartalon asento, yhä syvemmälle kyyryyn menevät hartiat antoivat vakuuttavan kuvan kohtaus kohtaukselta kasvavasta ahdistuksesta.

Kati Lukan huikea lavastus loi näyttämölle illuusion vankilasta ja näiden harmaiden seinien sisällä sukellettiin niin syvälle näytelmän Lomanin pään sisään, että Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolemaa ei voi suositella kaikkein herkimmille.

Itse en yleensä samaistu näytelmien roolihenkilöihin, mutta lauantain päivänäytöksessä harmaista betoniharkoista muuratut seinät alkoivat noin kuvainnollisessa mielessä kaatua päälle.

Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki vakuuttivat poikien Biff Lomanin ja Harry Lomanin rooleissa.

Miller kuvaa taitavasti miesten välisiä sosiaalisia suhteita. Myös hän on varmaan näytelmää kirjoittaessaan miettinyt miksi huono-osaisuus näyttää periytyvän. Se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä, vaan täysin satunnaiset tekijät saattavat kallistaa vaakakupin suuntaan tai toiseen.

Klassikkonäytelmän ihmiskuvauksen tarkkuutta voi arvioida sen mukaan, miten kirjoittajan tekstin perusteella voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä tulevaisuudessa. Millerin Loman on muun muassa sitä mieltä, että hänen maassaan voi tienata miljoonia vain sillä, että on pidetty.

Tänään suosituimmat sosiaalisen median bloggaajat ja vloggaajat ansaitsevat miljoonia ja vielä paljon useammille tykkäysten määrästä on tullut oman identiteetin perusta.

Roolitöiden uskottavuudelle antoi tukea Aleksi Milonoffin ronski ja siekailematon suomennos.

Lukka, Auli Turtiainen, Samuli Laiho, Teemu Nurmelin, Esa Anttila ja Petra Kuusi olivat luoneet näytelmää varten Kansallisteatterin suurelle näyttämölle mielenmaiseman, joka ei ihan heti unohdu. Lavastuksesta, valaistuksesta ääniavaruudesta ja puvustuksesta muodostunut kokonaisuus oli haastava ja älykäs.

Syvä depressio on myrskynsilmä, josta on hyvin vaikea päästä pois. Näytelmän Loman on jo työnsä takia kyvytön olemaan läsnä lastensa elämässä, hän pettää vaimoaan ja mokaa aikoinaan hyvin alkaneen uransa ja lopulta myös työpaikkansa. Meidän yhteiskuntamme yksi suuri maailmankatsomuksellinen jakolinja kulkee siinä, pidämmekö Lomania olosuhteiden uhrina vai oman elämänsä ihan itse sössineenä luuserina.

Käsiohjelman mukaan Millerin näytelmän alkuperäinen nimi oli The Inside of His Head (Hänen päänsä sisällä). Onko syvenevä depressio Lomanin sosiaalisten vastoinkäymisten syy vai seuraus?

Näytelmän tematiikan kannalta oleellisinta on kuitenkin ehkä se, että Loman yrittää ulos elämänsä umpikujasta aggression avulla. Hän tekee vakuutuspetoksen lavastamalla oman itsemurhansa onnettomuudeksi.

Näytelmän Loman tappaa tehdäkseen kerrankin jotakin oikein, turvatakseen poikansa tulevaisuuden vakuutusrahoilla.

Meidän käyttäytymistämme ohjaavat psyykkiset prosessit ovat hyvin monimutkaisia. Vuorovaikutusketjut ovat pitkiä ja se on usein hyvin satunnaisista tekijöistä kiinni suuntautuuko umpikujaan ajautuneen miehen aggressio sisään- vai ulospäin. Oman elämänsä kontrollin menettäneitä ihmisiä on joka tapauksessa helppo manipuloida.

Millerin näytelmä ei tietenkään anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Se pakotti kuitenkin ajattelemaan, miksi ”historia” on jälleen niin pelottavan voimakkaasti läsnä meidän elämässämme.

Kauppamatkustajan kuolema

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 29.2.2020

Arthur Millerin näytelmän ohjaus Mika Myllyaho

Suomennos Aleksi Milonoff

Musiikki Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Puvustus Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Aksa Korttila, Petri Liski, Samuli Niittymäki, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Erik Rehnstrand, Olli Riipinen, Paula Siimes

Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula

Onko paha mieli – rakas suuri tuntematon?

Ryhmäteatterin Farmi on lumoavan kaunis teatteriesitys. Se on omistettu rakkaalle suurelle tuntemattomalle. Meidän katsojien vastuulle jäi kokea tämä suuri tuntematon.

Heti näytelmän alussa maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) puhuu suoraan tälle suurelle tuntemattomalle, meille katsojille. Mutta yhtä hyvin tämä suuri tuntematon saatoi olla näytelmän tekijöille ja meille sen katsojille historia, tulevaisuus, maailma ja sen kaikista arvoituksista suurin tuntematon, rakkaus.

Teatteri on minulle elämäni toinen suuri rakkaus ja Ryhmäteatterin Farmin jälkilämmössä tiedän jälleen, miksi minua yhä huimaa tällä tunteiden vuoristoradalla. Taide on parhaimmillaan aina hyvin henkilökohtaista.

Esteettisesti Ryhmäteatterin Farmi oli silkkaa runoutta, mutta hyvän taiteen tunnusmerkit täyttyivät myös siinä, että Sinna Virtasen dramatisoima ja Linda Wallgrenin ohjaama Farmi on myös älyllisesti haastavaa teatteria. Virtasen, Wallgrenin, Juha Hurmeen ja Henriikka Toivosen kirjoittamassa konseptissa on tasoja aivan valtavasti.

Ehkä parhaiten esityksen tekemiseen käytetyn ajattelun määrää kuvaa se, että Farmi on ajoittain aivan hykerryttävän hauska. Tapasimme muun muassa Farmin kissan (Samuli Niittymäki) pohtimassa hyvin omakohtaiselta kannalta Erwin Schrödingerin kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä kuvaavaa koetta.

Yhdellä tasolla Farmi on teatteria teatterista. Tämän tason ytimessä on lavastaja Kaisu Koposen, valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäisen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen ja maskeeraussuunnittelija Riikka Virtasen luoma upea esillepano.

Näyttämöä hallitsi näyttämön laidasta laitaan ja lattiasta kattoon ulottuva läpinäkyvä seinä. Sama läpinäkyvä seinämä toimi myös esityksessä käytettyjen videoiden heijastuspintana.

Tällainen ”näkymätön” seinä erottaa paitsi näyttelijät yleisöstään myös usein meidät ihmiset toisistamme tässä oikeassa elämässä. Lavastuksellinen ratkaisu ei kuitenkaan kuvannut vain teatterin neljättä seinää, vaan se loi myös voimakkaan illuusion ajan jaksollisuudesta. Lasiseinän takana oli aikuisten maailma ja kuolema, sen edessä lasten maailma, jossa aurinkoiset päivät toistuvat loputtomiin lähes samanlaisina.

Ajan jaksollisuus on myös se asia, joka on ehkä koko esityksen ytimessä. Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa havahtuneensa keväällä 2011 siihen, että jokin on muuttunut.

”Jaoimme kokemuksen epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta, mutta emme tienneet, mistä se johtui emmekä edelleenkään tiedä, sillä sama olo vaivaa meitä yhä”, he kertovat käsiohjelmassa.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) on aikuisten satu, faabeli, joka kuvaa Venäjän vallankumousta ja sen traagisia seurauksia. Ryhmäteatterin Farmissa eletään eläinten ”hyvinvointiyhteiskunnassa”, johon näytelmän ironinen alaotsikko Orwellin eläinidylli todennäköisesti myös viittaa.

Tähän suuntaan osoittaa ainakin se, että kaikki talon työt oli sälytetty farmin lampaan (Joel Mäkinen) kontolle. Näytelmässä usein esitetylle kysymykselle, onko paha mieli, oli helppo mieltää myös sivumerkityksiä.

Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa haikailevansa jonnekin ”poliittisempaan aikaan ja ”selkeämpään aikaan” eli aikaan, jota kumpikaan ei ole koskaan elänyt.

Itse olen kokenut lapsena ja nuorena 60-luvun vasemmistolaisuuden, joka kivettyi 70-luvulla autoritaariseksi taistolaisuudeksi myös taiteen parissa. Tuskin nuoret tekijät ainakaan haikailevat 70-luvun kivettyneiden asenteiden ja dogmaattisuuden perään, nyt kun Eläinten vallankumouksen vallanhimoiset ”karjut” ovat jälleen tavoittelemassa valtaa tai jo päässeet yksinvaltiaiksi eri puolilla maailmaa.

Jotakin tämän kaipuun suunnasta tietenkin kertoo se, että näytelmä päättyy possun (Tiina Weckström) ja kissan hyvin vaikuttavasti esittämään lauluun Uralin pihlajat.

Farmi on vuosia kestäneiden keskustelujen ja tapaamisten tulos. Itse esityksessä tämä yhteisöllisyys korostui hyvin kauniilla tavalla. Näyttelijöiden panos on ollut lopputuloksen kannalta hyvin ratkaiseva. Otaksun, että kohtauksia on hiottu lähes loputtomasti, kunnes juuri oikeat, ne täydelliset muuvit ovat löytyneet.

Kaikki roolityöt olivat kerta kaikkiaan sydämeen käyvän upeita.

Esityksen koreografiaan askelmerkit on ohjannut Jarkko Partanen. Weckström, Pykäläinen ja Joanna Haartti eivät tietenkään osaa liikehtiä yhtä sulavasti kuin esimerkiksi Kansallisoopperan baletin ballerinat, mutta tanssikohtausten koskettavuus oli vähintään samaa luokkaa. Näin voimakkaaseen tunteeseen läsnäolosta päästään yleensä ehkä vain lapsena yhteisissä leikeissä.

Näytelmän lammasta esittänyt Joel Mäkinen on opiskellut Teatterikorkeakoulun ohella myös Sibelius Akatemiassa ja sen kyllä kuuli, kun Mäkinen soitti pianoa. Se oli todella sykähdyttävää kuultavaa.

Musiikin merkitys kokonaisuuden kannalta korostui muutenkin. Musiikin säveltäjäksi on käsiohjelmassa merkitty Tuomas Skopa. Itse olisin veikannut, että näytelmän säveltäjien joukosta olisi löytynyt myös ainakin Anton Vivaldi, Richard Strauss ja ehkä myös Bedřich Smetana. Oli miten oli Skopan ja Kärkkäinen ovat luoneet esitykselle tavattoman kauniin ja koskettavan äänimaiseman.