Avainsana: Samuli Niittymäki

Aivosuunnistuksen Jukola meille, jotka olemme putoamassa kartalta tässä alati pimenevässä yössä – Fermin paradoksin synkkä tulkinta soi kuin sielunmessu – Avaruuden muukalaisia ei ole näkynyt eikä kuulunut – Missä kaikki ovat?

Missä kaikki ovat? Urheilutoimittaja Samuli Niittymäki sytytti otsalamppunsa ja lähti selvittämään Fermin paradoksin arvoitusta. Kehystarinassa Niittymäki selosti vuoden 2025 Jukolan viestien kuvitteellista yösuunnistusta. Kuva © Ilkka Saastamoinen

Missä kaikki ovat? Tähän kysymykseen kiteytyy niin kutsuttu Fermin paradoksi. Pelkästään omassa galaksissamme on noin 200 miljardia tähteä ja lähes luvuton, siis toistaiseksi tuntematon määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita. Silti kukaan ulkoavaruuden muukalainen ei ole käynyt moikkaamassa. Eikä heistä ole edes kuultu pihaustakaan, vaikka heidän peräänsä on huhuiltu muun muassa 1960-luvulla aloitetun SETI-projektin puitteissa jo vuosikymmeniä.

Teatteri Takomon monologinäytelmässä Existential Jukola vuoden 2025 Jukolan viestiä selostava radiotoimittaja ajautuu eksistentiaalisen ahdistuksen valtaan yösuunnistuksen kuudennella rastilla keskellä sysimustaa suomalaista korpea. Kaksi kilpailun johdossa ollutta suunnistajaa on puuskuttanut ohi, mutta sen jälkeen ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.

Manhattan-projektiin osallistunut ja tiedemiehenä maailmankuulu Enrico Fermi perusteli ihmettelevää kysymystään luvuilla, joiden perusteella muukalaisten vierailu meidän planeetallamme ei ole vain todennäköistä, vaan lähes väistämätöntä. Hän muotoili paradoksin 50-luvulla, jolloin atomipommi oli tuore keksintö. Todella suurien lukujen logiikan perusteella ihmiskuntaa aiemmin puusta laskeutuneen sivilisaation olisi Fermin mukaan pitänyt valloittaa Linnunradan asuttavat planeetat jo aika päiviä sitten 5-50 miljoonaa vuotta kestäneiden löytöretkien aikana.

Valaistakseen näiden suurten lukujen dilemmaa Samuli Niittymäen urheilutoimittaja sytytti otsalamppunsa ja alkoi selvittää tätä lukujen todellisuutta sen pienimmistä osatekijöistä lähtien. Suomen asukastiheys on 16 ihmistä neliökilometrillä. Koko maapallon maapinta-ala on 150 miljoonaa neliökilometriä. Jos tuo ala jaetaan nykyisellä 8 miljardin asukasluvulla, saadaan keskimääräiseksi asukastiheydeksi 53 ihmistä neliökilometrillä. Todellisuudessa asukastiheys on asutuilla alueilla paljon suurempi. Vain 42 prosenttia maapallon maapinta-alasta on asumiskelpoista, eikä tilanne tässä suhteessa ole muuttumassa ilmastomuutoksen takia ainakaan parempaan suuntaan.

Ehkä Niittymäen Jukolan jussit eivät ole tarinassa eksyneet suomalaiseen, asumattomaan erämaahan, vaan he ovat kadonneet väenpaljouteen.

Elämää maailmankaikkeudessa esiintyy. Se on varma asia. Tällainen kotitarvefilosofi voi kuitata tämän toteamalla, että se on yhtä varmaa kuin se, että tämä on minun oikea käsivarteni ja motata varmuuden vakuudeksi nyrkillä omaan silmään.

Fermin paradoksiin liittyy kuitenkin kolkko oletus, joka antaa kelpo urheilutoimittajallemme hyvän syyn ahdistukseensa. Millä todennäköisyydellä avaruudessa sinänsä yleisesti esiintyvät orgaaniset yhdisteet alkavat muodostaa itseohjautuvia molekyylejä ja saada aikaan lopulta ensimmäisen lisääntymiskykyisen mikrobin. Niittymäen monologissaan heittämä todennäköisyyttä kuvaava luku sisälsi hyvin pitkän rivin nollia ensimmäisen nollan ja pilkun jälkeen.

Voi siis olla myös niin, että elämää esiintyy vain maapallolla tämän suunnattoman avaruuden keskellä ja me tuhomme sitä parhaillaan suruttomasti parhaiden kykyjemme mukaan.

Todella suurten lukujen taikuutta on se, että mahdotonkin on mahdollista. Olemme elävä esimerkki tästä. Niittymäki muistutti meitä siitä, että nykyisin tunnetussa maailmankaikkeudessa on uusimman tutkimuksen mukaan ainakin biljoona eli tuhat miljardia galaksia. Tähtiä on triljoonia ja niitä kiertäviä planeettoja lähes luvuton määrä.

Nimensä tuntemattoman taiteilijan keskiajalla tekemä puupiirros on saanut 1800-luvulla eläneeltä ranskalaiselta tähtitieteilijä Camille Flammarionilta. Kuva on Flammarionin teoksesta L’atmosphère : météorologie populaire (Pariisi: Hachette, 1888).

Ehkä kukaan ei vain ole viitsinyt piipahtaa täällä Linnunradan periferiassa sijaitsevalla planeetalla numero kolme. Tai sitten Douglas Adamsin veikeässä scifi-parodiassa Käsikirja Linnunradan liftareille luonnosteltua ääretöntä epätodennäköisyyttä synnyttävää generaattoria avaruusalusten voimanlähteenä ei ole vielä missään päin maailmankaikkeutta keksitty.

Niittymäki kuvasi tätä valtavien välimatkojen ongelmaa tutulla hiekkajyvävertauksella. Tässä mittakaavassa lähin toinen tähti Alfa Centauri on meidän omasta auringostamme 40 kilometrin päässä. Tähtitieteen termein tuo välimatka on 4,2 valovuotta. Valo kulkee vuodessa 9,4 biljoonaa kilometriä. Nopein ihmisen rakentama luotain Parker Solar Probe on saavuttanut planeettojen ja auringoin vetovoiman avittamana nopeuden 635266 kilometriä tunnissa. Tällä vauhdilla matka Alfa Centaurille kestäisi yli 6500 vuotta.

Avaruuteen noustaan yhä periaatteessa samalla tekniikalla, jolla Wernher von Braun insinööreineen pommitti natsikomennon alla Lontoota. Fermi laski, että pitkien etäisyyksien vuoksi linnunradan asuttamiseen kuluisi joka tapauksessa 50-luvulla näköpiirissä olleella tekniikalla miljoonia vuosia. Ihmiskunnan pulma on siinä, mistä nuo vuodet otetaan.

Evoluutiolta kului 3,8 miljardia vuotta tuottaa maapallolle laji, jonka edustajien mielestä kapitalismi ja höyrykone ovat vallan mainioita keksintöjä. Sen jälkeen ihmiseltä kului vain reilut 200 vuotta luoda maailmanlaajuinen teknokulttuuri ja saattaa samalla oma olemassaolonsa kuilun partaalle.

Edes tuntemamme maailmankaikkeus ei ole ikuinen. Kaikki alkoi niin kutsutusta alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten. Tästä vallitsee tiedeyhteisön keskuudessa vankka yksimielisyys. Havaintoihin perustuva evidenssi on vahvaa.

Aikaa on kulunut tämän suuren pamauksen jälkeen siihen, että ensimmäisen sukupolven pelkästään vedystä ja heliumista koostuneet tähdet ovat polttaneet itsensä loppuun ja suurimmat niistä ovat räjähtäneet supernovina. Tällaisissa paukuissa ovat syntyneet ne meille tutut alkuaineet, joista sekä oma kehomme, että kaikki muukin mitä ympärillämme havaitsevamme koostuu.

Me olemme tähtien lapsia

Näin syntyneet kaasupilvet ovat ylittäneet avaruuden valtavat etäisyydet ja niistä on muodostunut uusia aurinkokuntia. Näihin uusiin aurinkokuntiin kuuluu myös oma aurinkomme, joka on jaksanut pitää yllä ydinfuusioon perustuvaa roihuaan jo viisi miljardia vuotta.

Paitsi tähtien lapsia me olemme myös tähtivaeltajia. Me kierrämme planeettamme kanssa omaa aurinkoamme. Aurinko planeettoineen kiertää Linnunradan keskustaa ja vauhti on huimaa, 220 kilometriä sekunnissa. Kyyti on siis kovempaa kuin mihin ihmisen rakentamilla laitteilla on toistaiseksi päästy. Silti yksi kierros, tämä yhteinen seuramatka Linnunradan keskustassa sijaitsevan suuren mustan aukon, Sagittarius A:n ympäri kestää 250 miljoonaa vuotta.

Elon Muskin messiaanisessa pelastussuunnitelmassa on sinänsä järkeä. Aurinko syö omat lähimmät lapsensa. Jo sitä ennen kuolinkouristuksissaan punaiseksi jättiläiseksi kasvanut tähti on kärventänyt hengiltä kaiken elollisen maapallolla.

Aurinko kuitenkin paistaa vielä tavalliseen tapaan muutamia miljardeja vuosia. Aikatauluongelmia aiheuttaa se, että on kyseenalaista, pysyykö ihmiskunta toimintakykyisenä tai edes hengissä seuraavat sata vuotta. Monien mielestä jo Muskin passittamisella Marssiin on jo tulenpalava kiire ja projekti näyttää kestävän aivan liian pitkään.

Monologissa Niittymäki ei tyytynyt Flammarionin piirroksen pyhiinvaeltajan tavoin kurkottamaan vain taivaankannen yli, vaan hän sukelsi myös ihmisen sisäiseen universumiin, joka koostuu keskimäärin neljästä oktiljoonasta atomista. Oktiljoona (eng. octilljon) on luku, jossa ykkösen perässä on 27 nollaa.

Ilkka Tolosen, Denisa Snyderin ja Eeva Louhivuoren bändi soi todella kauniisti. Runollisen kauniit sanoituksen ja kuulaan kirkas laulu toivat mieleen sielunmessun ja kyyneleet silmäkulmiin. Kuva © Ilkka Saastamoinen

Sukellus oman kehon arvotuksiin antoi lohtua avaruuden suunnattomuuden aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen. Vaikka lopulta tulisi todistettua se täydellisen epätodennäköinen vaihtoehto, että elämää on vain maapallolla, meidän ei tarvitse tehdä silti tätä matkaa täysin yksin. Elämme symbioosissa tuhansien miljardien mikrobien kanssa. Näitä bakteereja, arkeoneja ja aitotumaisia elää kerallamme saman verran kuin ihmisellä on omia soluja.

Kokonaisuuteen kuuluu myös viruksia ja bakteriofageja. Näiden kaikkien kehoonmuuttajien soluja ohjaavaa DNA:ta on meissä enemmän kuin ihmisen omaa DNA-koodia.

Onneksi mikrobit menevät pieneen tilaan. Aikuinen kantaa näitä kanssamatkaajia mukanaan noin 1,5 kiloa. Ne suojelevat meidän ihoamme, auttavat ratkaisevalla tavalla ruuansulatusta ja sitä kautta parantavat myös aivojemme toimintaa. Ne puolustavat meitä kunnon vahtikoirien tavoin etulinjassa kehon ulkopuolelta tulevien mikrobien hyökkäyksiltä. Ne ovat myös siinä mielessä ainutlaatuisia, että ihmisen kantamia mikrobeja löytyy luonnossa vain ihmisistä.

Teatteri Takomon verkkosivulta löytyy hieno muunnelma Flammarionin kuuluisasta puupiirroksesta. Teatterin versiossa taivaankannen taakse ei kurkista keskiaikainen pyhiinvaeltaja, vaan vuoden 2025 Jukolan yösuunnistuksessa kartalta eksynyt suunnistaja. Kuvan on tehnyt Cecilia Ebbe Belinskij.

Tuntemattomaksi jääneen keskiaikaisen taiteilijan puupiirros on kutenkin vielä kiinnostavampi kuin tämä muunnelma. Kuva perustuu maailmankuvaan, jossa maa oli litteä kuin pannukakku. Mitä taivaankannen läpi taivaaseen päänsä työntänyt pyhiinvaeltaja kuvassa näkee? Enkeleitä ja iankaikkisen elämän privilegiosta nauttivia harpunsoittajia?

Ei sinne päinkään! En tietenkään osaa tulkita kuvan keskiaikaista symboliikkaa. Tämän päivän ihmiselle pyhiinvaeltajan näky tuonpuoleiseen tuo mieleen hallusinaation tulevien aikojen industrialismista ja paratiisista maan päällä.

Existential Jukola alkoi Niittymäen monologilla ja päättyi Eva Louhivuoren. Denisa Snyderin ja Ilkka Tolosen bändin konserttiin. Esitys kesti vain reilun tunnin. Silti se laajensi minun mailamankuvaani luvattujen 93 miljardin valovuoden mittoihin.

Louhivuoren ja Snyderin lauluissa oli sitä jotakin ja laulujen sanat niin runollisen kauniita, että minun silmäkulmani kostuivat. Olen pahoillani siitä, ettei minulla ole kykyjä eikä edellytyksiä tätä syvällisempään musiikin analysointiin. Jollakin tavalla musiikin tavaton kauneus ja Fermin paradoksi synnyttivät yhdessä mielikuvan sielunmessusta.

Nuori Kristian Smeds puhui vuosia sitten tekemässäni haastattelussa näyttelijän, tai oikeammin näyttämötaiteessa piilevästä syvällisestä viisaudesta. Vuosikymmenten varrella minulla on aina välillä ollut myös omat epäilykseni tämän asian suhteen. Existential Jukolan toteuttanut ensemble on joka tapauksessa näyttöjensä perustella todellinen valopäiden tihentymä. Plup Plup – Two Water Bottles oli ravisteleva täysosuma ja Existential Jukola todellinen herkku jokaiselle, jonka aivot vielä ainakin jollakin tavalla toimivat.

Aivosuunnistuksen Jukola meille kaikille, jotka olemme juuri putoamassa kartalta tässä alati pimenevässä yössä.

Existential Jukola

Työryhmä:Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen

Kuva: Cecilia Ebbe Belinskij

Arvoituksellinen ja ilmaisuvoimainen Kohina loi vangitsevan voimakkaita mielikuvia – Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen ovat astelleet Samuel Beckettin jalanjälkiä ja luoneet näyttämölle jäljittelemättömän hienon, absurdin todellisuuden

Samuli Niittymäki ja mintun tuoksu. Niittymäen ja Tatu Nenosen esityksessä Kohina oli jotakin ainutkertaista ja hyvin koskettavaa. Kohina on älykästä ja vaikuttavan elämyksen tarjoavaa teatteria. Kuva © Ilkka Saastamoinen.

Näyttämölle oli kasattu suuria ja vielä suurempia, siis aivan valtavia kaiuttimia korkeaksi torniksi. Itse esityksessä kuulimme sitaatteja seitsemän eri muusikon biiseistä ja säkeitä William Shakespearen Rikhard kolmannesta. Melodista ja runollista ääntä kuultiin niin paljon, että Samuli Niittymäen ja Tatu Nenosen Kohina kävi yhden miehen musikaalista.

Tai sitten ei. Ehkä tämä arvotuksellinen esitys kertoi elämän, tuon sydämen sykkeen korviimme luoman vienon kohinan rajallisuudesta. Armahtavasta hiljaisuudesta, joka odottaa meitä jokaista. Tuolle viimeiselle matkalle lähdettiin Rexin alias Raimo Keron nostalgisella ja minun laillani ikivanhalla biisillä Puhtaat purjeet.

Sitten esitys päättyi lohdulliseen näyttämökuvaan. Niittymäki antoi puheenvuoron esityksessä mukana olleelle yrttikasville työntämällä otsamikrofoninsa tuon mintturyppään lehtien lomaan. Näin sanatonta, mutta sitäkin voimallisempaa puhetta kuulee, tai siis oikeammin näkee teatterissa harvoin.

Meidän aikamme on kohta ohi, mutta elämä jatkuu: ”Silloin, kun on hetki viimeinen, olkoon purjeeni valkoinen”. (eh)

Esityksen alussa meitä ympäröi täydellinen pimeys ja hiljaisuus. Sitten ramppivalot syttyivät ja meitä odotti näyttämöllä mies menneisyydestä. Niittymäki seisoi näyttämöllä kevyessä haara-asennossa, kädet nivustaipeiden päällä ja käsissä tyhjältä näyttävä kangaskassi.

Mies odotti jotain ja tuo odotus tutui kestävän ja kestävän. Välillä Niittymäki lepuutti jalkojaan liikkeillä, joita me kaikki teemme, kun pitää seistä pitkään. Välillä hän kaivoi kassistaan esiin yrttiruukun ja haisteli kasvin lehtiä. Sitten hän otti kassistaan muistikirjan (!) ja hahmotteli siihen kynä (!) kädessä runoa tai laulun sanoja. Niittymäen kädessä oli rannekello, jonka lasista heijastui näyttämölle pieni valoympyrä.

Asetelma toi minun mieleeni Samuel Beckettin absurdin teatterin suuren klassikon, joka on piinannut ajatuksiani ja alitajuntaani vuosikausia ja on varmasti ollut myös Kohinan tekijöiden mielessä: Huomenna hän tulee.

Esityksessä käytettiin äänentoistoon 18:aa toinen toistaan suurempaa kaiutinta. Esityksen aikana Samuli Niittymäki kiipeili tämän kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin rappusilla. Kuva © Ilkka Saastamoinen.

Niittymäen kyky käyttää omaa kehoaan ilmaisun välineenä on ainutlaatuinen. Nyt tuota ilmeikästä ja ilmaisuvoimaista olemista täydensi Nenosen esitykselle luoma äänimaisema. Harvakseen ohi ajavien autojen kohahdukset korostivat Niittymäen vartiopaikan yksinäisyyttä. Ristiriidan tähän kuvaan toi jatkuva ja lopulta hermoja raastava piipitys: piip…piip…piip.

Sitten koko kuvan rikkoivat korvia särkevät jyrähdykset. Niiden lomassa Niittymäen pantomiimi sai yhä voimakkaampia sävyjä. Nenä tuntui vuotavan, tuli rajuja aivastuskohtauksia, sitten vielä rajumpia yskänpuuskia ja lopulta jalat alta vievä hurja paniikkikohtaus.

Räjäytystyömaalla tuon hermoja raastavan piipityksen muuttuminen jatkuvaksi piip-ääneksi merkitsee sitä, että vaara on ohi. Sairaalassa sama muutos kertoo, että potilas on siirtynyt täältä ikuisuuteen. Olen epämusikaalisena ihmisenä huono tunnistamaan kappaleita, mutta otaksun, että Nenonen oli luonut kohtauksen päättäneen äänimaiseman upean katedraalin Leslie Barberin kappaleesta Plymouth Chorale.

Näin me koputtelemme taivaan porttiin.

Reilun tunnin mittainen esitys oli jaettu kahdeksi teemoiltaan hieman erilaiseksi näytökseksi. Uudelle jaksolle meidät saateltiin toisen täydellisen pimennyksen kautta. Kun valot jälleen syttyivät, Niittymäki oli kiivennyt kaiuttimista rakennetun Baabelin tornin ensimmäiselle askelmalle ja käytti siellä kieltä, jollaisella kaukaiset esi-isämme ovat ehkä kommunikoineet keskenään noin miljoona vuotta sitten. Tai ainakin sellaisen mielikuvan tuo raivokas ääntely ja sitä vastaava kehonkieli toivat mieleen. Toki välillä Niittymäki myös puhkesi lausumaan runoja ja laulamaan mitä kauneimmalla suomen kielellä.

Tämän jälkeen Niittymäki riisui päältään otsamikrofonin lähettimineen ja alkoi kokeilla, millaisia ääniä mikrofonilla saa aikaan erilaisista esineistä ja meistä katsojista. Nämä kokeilut päättyivät alussa mainittuun hyvin puhuttelevaan näyttämökuvaan. Ehkä ihanaa tuoksua ympärilleen levittävässä mintussa on enemmän järkeä kuin meidän suurissa aivoissamme, jotka palkitsevat ja rankaisevat meitä omasta luovuudestamme tavalla, joka muistuttaa kidutusta.

Niittymäki on näyttelijä, joka pystyy voimakkaaseen sanattomaan läsnäoloon. Edellisen kerran olen nähnyt hänet näyttämöllä Tampereen Teatterikesässä, jossa Teatteri Takomon hyvin puhutteleva ja kaikessa karmeudessaan hauska faabeli Plup Plup esitettiin pääsarjassa.

Kohina on arvoituksellista, moneen suuntaa avautuvaa ja sellaisena todella kiinnostavaa ja palkitsevaa, älykästä ja ilmaisuvoimaista teatteria. Tässä kuvattu tulkinta esityksestä on tämän kirjoittajan mielikuva esityksestä. Kohina on yhteisön tekemää teatteria. Käsiohjelmassa tekijät jakava erityiskiitosta hyvin suurelle joukolle nimeltä mainittuja ihmisiä.

Kohina

Teatteri Takomon ensi-ilta 1.10.2024

Tekijät: Samuli Niittymäki ja Tatu Nenonen

Bernardon ääni: Markku Haussila

Valaisu: Heikki Paasonen

Kaiuttimet: Tatu Nenonen

Mattion avaimet: Marja Salo

Esityksen sitaatit

ANOHNI (Antony) and the Johnsons – Knockin’ on Heaven’s Door

Leslie Barber – Plymouth Chorale

Michel Chion – Dies Irea

Josen pimeä puoli – Tajunnanvirtaa

Nik Kersaw -The Riddle

Mia Martini – Minuetto

Rexi – Puhtaat purjeet

William Shakespeare: Rikhard III (suom. Yrjö Jylhä)

Samuli Niittymäen burleski pantomiimi näytti päihderiippuvuuden kauhut – Addiktio on vankila, yhdistelmä lohdutonta yksinäisyyttä ja tuskallisia vieroitusoireita – Ulos häkistä pääsee, ovi on auki, mutta ensin pitää toki ottaa vielä yhdet…

Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Samuli Niittymäen taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista fyysistä teatteria. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Kuva (c) Mitro Härkönen

Teatteri Takomon Plup plup – Two Bottles Water on hurja ja kaikessa kauheudessaan ravisuttavan hauska faabeli. Samuli Niittymäki esittää siinä koelaboratorion häkissä elävää rottaa. Rotta Spliterin elämän tarkoitus on tuottaa tutkijoille tietoa päihderiippuvuuden synnystä.

Plup plup on fyysistä teatteria. Tampereen Teatterikesän esitys Teatterimontussa oli Niittymäen todella taidokas bravuuri, ajoittain suorastaan raivokasta ja hyvin ilmaisuvoimaista pantomiimia. Kehon liikkeitä täydensi yhtä hurja mimiikka. Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin.

Esityksen nimi on olevinaan rottien kieltä, jota Spliterin lisäksi esityksessä ovat puhuvinaan häntä muistelevat omaiset ja television rottakoulun viiksekäs liikunnanohjaaja Aksinja Lommi, joka piti sankarillemme hengästyttäviä rotta-agility-harjoituksia.

Alkuharjoittelun jälkeen ryömittiin putkeen, joka muovautui lopulta ympyrän muotoiseksi. Samalla käytiin läpi addiktion synnyn kymmenen eri vaihetta. Koskaan päättymätön putki oli valmis, kun Lommi sormia nostamalla näytti, että nyt on se lopullinen, kymmenes vaihe käsillä. Aikaisempien nousujen ja laskujen riemukkaat päivät olivat lopullisesti ohi.

Me olemme jaksaneet nauraa jo sata vuotta Hollywoodin burleskeille, slapstick-komiikkaan perustuville mykkäkauden komedioille. Takomon faabelin tekijät luovat saman illuusio jo ideana kutkuttavan haukalla keinolla. Suomessa kehitetty tekoäly kääntää rottien puheen ja heidän juustopaloihin nakertamansa kirjalliset viestit suomeksi.

Nämä ”käännökset” saimme lukea teksteinä näyttämön suurelta näytöstä. Meille selvisi, että Spliter pohti muun muassa elämän tarkoitusta William Shakespearen säkein tavattoman kauniilla suomen kielellä. Hamletin säkeet tämä ihmeellinen tekoäly oli napannut Matti Rossin vuonna 2022 julkaistusta suomennoksesta. Entisen rakastetun Spliterille lähettämän viiltävän kauniin erokirjeen kirjoittajaa en tunnistanut.

*Lisäpontta Niittymäen kasvoilleen loihtimille jyrsijän ilmeille antoivat tummat piilolinssit, jotka saivat aikaa todellisen kauhuefektin. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Niittymäen liikekieli muuttui aste asteelta rajummaksi alun aamukrapulassa kivuliaalta näyttäneen, voimattoman haparoinnin jälkeen. Spliter valitti ja ähkyi tuskissan. Omaa meteliään pitivät hänen ruuansulatuselimensä. Raflat, hurjan tuskallisilta näyttävät vieroitusoireet tulivat yllättävinä ja kaoottisina iskuina oman metelinsä kanssa.

Tuskallista yksinäisyyttä Spliter yritti lievittä itsetyydytyksellä. Riipaisevaksi ja samalla vertauskuvalliseksi kohtauksen teki se, että Sliter yritti runkatessaan piiloutua laboratorion tutkijoiden kaiken näkevältä katseelta. Yhteisön kollektiiviset normit sitovat meitä vielä siinäkin vaiheessa, kun olemme sekä henkisesti että fyysisesti aivan pohjalla.

Tavattoman kauniin kielen ohella myös esityksen musiikki antoi kontrastia groteskeille näyttämökuville. Italialaiselta kuulostavan musiikin säveltäjiä en tunnistanut. Niittymäki lauloi karaokena suomeksi Mikko Alatalo biisin Ihmisen ikävä toisen luo. Karaokekoneen ruudulla tekstipalkilla laulujen sanat kirjoitettiin sillä rottien omalla kirjoitustavalla.

Idean esitykseensä Niittymäki on saanut uutisesta, jossa kerrottiin Yhdysvaloissa tehdystä rottakokeesta. Kokeella tutkittiin kokaiiniriippuvuuden syntyä. Rotille tarjottiin häkeissään vettä kahdesta eri juottopullosta. Toisessa pullossa oli vettä ja toisessa kokaiinilla terästettyä vettä. Tästä myös tulee esityksen nimi Two Water Bottles.

Rottien ei tarvinnut kauan arpoa näiden kahden vaihtoehdon välillä. Kaikki elivät lyhyeksi jääneen elämänsä tukevassa kokaiinipöllyssä. Näin myös faabelin Spliter, vaikka tarinan alussa sukulaiset ja ystävänsä muuta väittävät. Spliter havahtuu häkissään siihen, että ovi ei ole lukossa. Hän avaa oven, epäröi hetken ovensuussa, kunnes kääntyy takaisin ottamaan vielä yhdet…

Päihdeongelma on äärimmäisen kipeä ja syvää häpeää aiheuttava ongelma paisti addiktiosta kärsivälle ihmiselle itselleen myös hänen läheisilleen. Kirjallisuudesta löytyy luvuton määrä itsereflektioon perustuvia kuvauksia aiheesta. Irvileukojen mukaan ilman alkoholismia ei koko maailmankirjallisuutta olisi olemassa.

Niittymäen tapa lähestyä aihetta on kerta kaikkiaan hieno. Fyysisen teatterin keinoin toteutettu tragikomedia kuvasi aihetta ilman häpeää ja romantisointia. Kuvaus ongelman luonteesta oli hyvin osuva ja tarkka.

Alkon omassa tutkimuslaboratoriossa on samalla kahden juomapullon menetelmällä tutkittu alkoholiriippuvuuden syntyä. Rottakokeet aloitettiin vuonna 1956 ja niitä jatkettiin ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Näiden kokeiden tuloksia en nopealla googlaamisella löytynyt.

Sen sijaan rottakoe, jolla meidän ihana hallituksemme opettaa tätä visakalloista kanssa eurooppalaisille juomatavoille, näkyy tuoreissa tilastoissa. Kahdeksan porosentin oluille ja platkuviineille on riittänyt kysyntää yli odotusten ja katkaisuhoitoasemille asiakkaita tungokseksi asti.

Plup Plup – Two Water Bottles

Teatteri Takomon esitys Tampereen Teatterikesässä Teatterimontun näyttämöllä 9.8.2024

Tekstit, ohjaus, näyttelijäntyö: Samuli Niittymäki

Videot: Balansia Films

Esiintyjät videolla: Aatos Mäki, Swati Goyal, Noora Dadu, Ilona Vierikko, Manoel Pinto, Jorma Kaulanen, Jarno Kuosa, Juha Niittymäki, Aksinja Lommi, ääniroolissa Heidi Soidinsalo.

Lavastus: Jaakko Pietiläinen

Valosuunnittelu: Heikki Paasonen

Äänisuunnittelu: Tatu Nenonen

Masi Tiitan ja kumppaneiden Dilemma oli tarkka tutkielma sanattoman viestinnän merkityksestä – Esitys avasi näköalan läsnäoloon perustuvan taiteen syvään päähän

Kuva on kohtauksesta, jossa Samuli Niittymäen esittämä mies tarjoutui hieromaan Kreeta Salmisen esittämän naisen kipeytynyttä olkapäätä. Tässä taitavasti toteutetussa kohtauksessa erilaisten viestien dilemma saavutti lakipisteensä. Kohtaus oli tavallaan arkinen, tavallaan intiimi ja esityksen luomassa kontekstissa hyvin kompleksinen. Kuva © Katri Naukkarinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Dilemma oli tarkka ja hauska kuvaus kohtaamisista. Esityksessä Masi Tiitta ja hänen ensemblensä jäsenten havainnot inhimillisen vuorovaikutuksen dynamiikasta olivat riemastuttavia. Kun me kohtaamme uudestaan hyvänpäivän tutun tai vanhan ystävän vuosien takaa kahden yksilön lähentyminen toisiaan kohti noudattaa tiettyjä rituaaleja.

Tosin tämän kirjoittajalle eivät ensimmäisenä tulleet mieleen vanhat tutut ja ystävät, vaan jo vuosikymmeniä kirjahyllyssä pölyttyneet Desmond Morrisin klassikot Alaston apina ja Ihmisten eläintarha.

Tarkat ja tuttuudessaan koomisen hauskat havainnot meille kaikille tyypillisitä käyttäytymismaleista olivat kuitenkin vain tämän taideteoksen ensimmäisen taso. Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -pilottisarjaan kuuluva Dilemma teki teräviä havaintoja myös esittävän taiteen reunaehdoista. Tai ainakin minulle kirkastui jälleen, miksi läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutukseen perustuvat taiteet ovat niin ilmaisuvoimaisia ja vaikuttavia kuin ne ovat.

Esitys alkoi kohtauksella, jossa näyttelijät Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki olivat pimennossa ja me kuulimme vain heidän äänensä. Sitten kohtaus kahden ihmisen tunnustelevasta jutustelusta aloitettiin alusta. Nyt Salmisen ja Niittymäen seisoessa näyttämöllä kasvokkain muutaman metrin päässä toisistaan.

Me emme kommunikoi keskenämme vain sanoilla, vaan luottamus tai epäluulo toista ihmistä kohtaan, läheissyys tai torjunta syntyvät nonverbaalisen viestinnän perusteella. Katseet, ilmeet, eleet, liikkeet ja lopulta kosketukset, jos niin pitkälle edetään, ratkaisevat sen, miten lähelle itseämme me toisen yksilön päästämme.

Vaikka kohtaamisiin liittyvät tunnustelevat sanat ovat tavallaan osa rituaalia, me tunnistamme sanojen merkityksen tietoisesti. Katseiden, ilmeiden ja eleiden merkityksen me rekisteröimme vaistomaisesti. Meidän aivomme reagoivat niihin ajatusta nopeammin. Keskushermostomme autonomiset algoritmit virittävä elimistöämme toimimaan tilanteen mukaan ja näihin varautumiin liittyvät tunteet ja tietoisuus näistä tunteista tulevat vasta jälkijunassa.

Tässä on se inhimillisen viestinnän dilemma. Ehkä voimakkaimmilla me koemme tämän kaksoisviestinnän aiheuttamat pulmat rakkauselämässämme, kun päätämme sekoittavat kaiken muun ohella vielä kehojemme erittämät kemialliset viestit, feromonit.

Mitalin toinen puoli on siinä, että älyä näissä meidän vaistojamme ohjaavissa keskushermoston algoritmeissa on vähemmän kuin 70-luvun taskulaskimissa. Riittävä varmuus siitä, mitä toinen ihminen toivoo, haluaa tai mihin hän pyrkii, selviää vain puhumalla.

Dilemmassa nämä vuorovaikutuksen mekanismit tulivat näkyviksi. Ikkunan meille katsojille tähän esittävän taiteen syvään päähän avasivat Salmisen ja Niittymäen loistelias näyttelijäntyö ja Tiikan tarkka, yksityiskohdissaan suorastaan nerokas ohjaus. Tai ehkä ohjaus on tässä väärä ilmaus. Tiikka on koreografi ja Dilemma oli esityksenä kuin hitain liikkein etenevää tanssia.

Kehystarinassa Salminen oli jo urallaan edennyt kirjailija ja Niittymäki ensimmäisen kustannussopimuksensa saanut aloitteleva kirjailija. Esityksen roolihenkilöitä yhdisti ainakin jossain määrin samanlainen elämänpiiri. He tunsivat toisensa aikaisempien tapaamisien perusteella. Jännitteen tarinalle antoi se, että Niittymäen näyttelemällä miehellä oli joko jo ennakolta ajateltu tai tapaamisen aikana syntynyt tavoite. Hän halusi, että Salmisen näyttelemä nainen auttaisi häntä hänen ensimmäisen kirjansa kirjoittamisessa.

Esityksen alussa Salminen ja Niittymäki seisoivat muutaman metrin päässä toisistaan. Vartaloiden hieman takakenoinen asento kertoi varautuneisuudesta. Molempien kehonkieli oli hillityssä niukkuudessaan mestarillista. Reilu kahden metrin välivalta kertoi myös, että kaksi suomalaiseen tapakulttuuriin kasvanutta kohtasi toisensa. Mieleen tuli vanha vitsi korona-ajalta, jossa suomalaiset siirtyivät pakollisesta kahden metrin turvavälistä epidemian hellitettyä normaaliin viiden metrin varoetäisyyteen kanssaihmisistä.

Fyysiseen kosketukseen, halaukseen päästiin pitkän kaavan kautta. Sen jälkeen tunnusteltiin mahdollisuuksia tunnetason läheisyyteen kuohuviinipullon avaamiseen ja viinin juomiseen liittyvällä rituaalilla. Tämän jälkeen päädyttiin konfliktiin ja torjuntaan. Torjunta ei liittynyt ainakaan suoraan seksuaalisuuteen, vaan Niittymäen esittämän miehen yritykseen käyttää Salmisen esittämän naisen osaamista ja ammattitaitoa hyväkseen oman uran rakentamisessa.

Hanne Jurmun pukusuunnittelu ja Kristian Palmun valosuunnittelu auttoivat meitä katsojia pääsemään jyvälle esityksen keskeisistä ideoista. Kädellisiin kuuluvan eläinlajin käyttäytymistä tutkittiin nyt tavallaan laboratorio-oloissa. Studio Pasilan suuren näyttämön takaseinän eteen oli ripustettu näyttämän jakava valkoinen kangas ja muuten tyhjää näyttämöä valaisivat kirkkaat kohdevalot.

Tällainen käyttäytymistieteiden laboratorio teatteri taiteena ja instituutiona tavallaan on.

Nykyisin eläinten käyttäytymistä ei yleensä tutkita eläintarhassa, vaan eläinten luonnollisessa elinympäristössä. Tätä kädellisten etologiaa edustivat Jurmun suunnittelema puvustus. Molemmilla tanssijoilla oli arkiset ja väljät vaateet. Niittymäen hahmon maskuliinisuutta korostettiin nahkatakilla ja Salmisen feministisyyttä vyötärölle hihoista sidotulla flanellipaidalla.

Ohjelmatiedoissa ei ole mainintaa esityksen lavastajasta. En siis osaa edes arvailla, kenen idea oli ripustaa oksa näyttämön yläpuolelle roikkumaan. Ehkä juuri tuo oksa voi ajatukseni Desmond Morrisiin, joka tunnetiin käyttäytymistä tutkivien tieteiden popularisoijana myös surrealistisena taiteilijana, joka opetti Congo-nimisen simpanssin maalaamaan samantapaisia surrealistisia mielenmaisemia kuin hän itsekin teki.

Esityksen taustamateriaaliin on liitetty Sanna Kangasniemen Helsingin Sanomiin tekemä Salmisen ja Tiitan haastattelu. Juttuun on linkki teatterin verkkosuvulla, mutta en tiedä, pääseekö sitä lukemaan maksumuurin takaa, jos ei ole Hesarin tilaaja. Juttu kannattaa lukea. Tiitta ja Salminen ovat taiteilijoita, joista varmasti kuulemme vielä.

Nykyesityksen näyttämön kuraattoreina ovat toimineen Suvi Tuominen, Riikka Thitz ja Tuomas Laitinen. Uutta teatteria ja esitystaidetta esittelevä sarja on Helsingin kaupunginteatterin kädenojennus paitsi teatteri-ilmaisua kehittäville vapaille ryhmille myös ennen muuta meille teatteria intohimoisesti seuraaville katsojille.

Trial & Theatre -ryhmän Nano Steps jäi minulta väliin VR:n aiheuttamien logististen ongelmien takia. Ami Karvosen, Kid Kokon ja Anna Mustosen performanssi Liike ja tyhjyys ei jostain syytä ollut tematiikastaan huolimatta Studio Pasilan tiloissa aivan yhtä vaikuttava kuin Teatteri Takomossa, jossa se kantaesitettiin.

Nykyesityksen näyttämö jatkuu myös ensi vuonna.

Dilemma

Nykyesityksen näyttämö -sarjaan kuuluva kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 22.8.2023

Näyttämöllä: Kreeta Salminen, Samuli Niittymäki

Ohjaus: Masi Tiitta

Valosuunnittelu: Kristian Palmu

Pukusuunnittelu: Hannu Jurmu

Tuotanto: Helsingin kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö

Teatteri Takomossa lauottiin upeita maaleja Gustave Flaubertin lapikkaalla – ironia, satiiri ja farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike

Näytelmän huipentui kohtaukseen, jossa Katja Küttner ja Samuli Niittymäki yrittivät ottaa maailman haltuun iPadeilla kaiken tiedon ensyklopediasta. Rebekka Palanne luki kohtauksessa valoista ja äänistä koostuvan kakofonian keskellä hengästyttävällä vauhdilla Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet. Kuva Mitro Härkönen/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Bouvard ja Pécuchet on älykästä, inspiroivaa ja hauskaa teatteria. Tuomas Rinta-Panttilan dramatisointi ja ohjaus toivat näyttämölle Gustave Flaubertin romaanin ironian ja satiirin riemastuttavalla tavalla.

Esityksestä jäi todella hieno jälkikaiku korvien väliin kumajamaan.

Ensin piti tietysti kysyä itseltään, miksi Rinta-Panttila on työryhmineen tarttunut vuonna 1881 Ranskassa postuumisti julkaistuun romaaniin, joka jäi kirjailijalta kaiken lisäksi keskeneräiseksi?

Yksi vastaus on varmaan Antti Nylénin tuore käännös tästä järkälemäisestä romaanista.

Toisen vastauksen kysymykseen antoi itse esitys järeällä volyymilla. Flaubertin satiirinen näkemys inhimillisen tiedoin rajoista on yhä hyvin ajankohtainen. Kirjailijan 150 vuotta siten hahmottelema kaiken tiedon ensyklopedia on nyt olemassa. Sitä kutsutaan internetiksi.

Flaubert haastoi oman aikansa romantiikan ajan kaunosielut aikansa kohuromaanilla Madame Bovary. Postuumissa Bouvardissa ja Pècuchetissa seikkailevien uuden ajan Don Quijote ja Sancho Panza. Heidän tuulimyllyjään olivat tiede ja taide, joista kaksikko oli päättänyt ottaa haltuunsa kaikki maailman tieto.

Tehtävä oli tietenkin täysin mahdoton jo Flaubertin elinaikana 1800-luvulla. Teollinen vallankumous ja tekninen kehitys olivat räjäyttäneet eri nimikkeillä julkaistujen painotuotteiden määrän hurjaan kasvuun. Myös latteuksien ja typeryyksien kirjoittamisesta ja julkaisemisesta oli tehokkaiden painokoneiden myötä tullut yleistä kansanhuvia vaurastuneen keskiluokan piirissä.

Internet on tämän kehityksen ääripää. Takomon näytelmän Bouvard ja Pécuchet Samuli Niittymäki ja Katja Küttner yrittävät lukea iPadilta internetin kaikki julkaisut Rebekka Palanteen lukiessa taustalla maanisella vauhdilla Flaubertin kirjaa keskellä äänien ja valojen kakofoniaa.

Kohtauksesta syntyi huikea näyttämökuva totuuden jälkeisestä ajasta.

Tosin tämä moderni versio Flaubertin satiirista ei ole koko kuva tiedon haltuunoton mahdottomuudesta. Verkon algoritmit pystyvät siihen, mihin me inhimilliset Bouvardit ja Pécuchetit emme pysty, seulomaan informaatiohälinästä esiin totuuden meistä jopa yksilötasolla.

Se on oikeasti pelottavaa, vaikka totuus meistä on etukortteineen ja somepäivityksineen todennäköisesti juuri niin banaali kuin Flaubert sen jo 150 vuotta sitten ymmärsi ja kuvasi.

Esitys sai ainakin minut kiinnostumaan Flaubertista. Ironia, satiiri ja niillä maustettu farssi ovat teatterin suola, pippuri ja Tabasco kastike. Bouvard ja Pécuchet haluvat tieteen ohella kaiken myös taiteesta ja samaa pyrkimystä on Takomon näytelmän toteutuksessa. Esityksessä pyrittiin ottamaan teatterin maailmaa haltuun mielenkiintoisella tavalla.

Küttner ja Niittymäki näyttelivät Katja Küttneriä ja Samuli Niittymäkeä. He kohtasivat kuumana hellepäivänä aivan sattumalta puistossa ja lukevat sattumalta molemmat Flaubertin kirjaa Bouvard ja Pécuchet.

Ainakin minä jäin pohtimaan jo ensimmäisessä kohtauksessa näytelmän näyttelijöiden ja näytelmän tarinan suhdetta. Tarina vie ja todellisuus vikisee.

Tästä kohtaamisesta syntyi ajatus produktiosta, jossa Flaubertin kirjasta tehdään esitys Teatteri Takomoon. Jälleen fiktio ja todellisuus peilaavat toisiaan.

Lopulta myös näyttämön neljäs seinä avattiin ja meille näytettiin, että myös teatterin maailma on täynnä ristiriitoja, rajankäyntejä ja hälyä.

Flaubertin kirjan epäonnistumisen teema oli liitetty hienosti myös toteutukseen. Kuusi kuukautta jatkunut produktio meni näytelmässä ketuilleen. Näytelmän sijasta Flaubertin kirjasta ryhdyttiin näytelmän lopulla tekemään äänikirjaa, mikä on jo sinänsä ainakin ortodoksisten dogmaatikkojen mielestä pyhäinhäväistys, sopimaton rajanylitys.

Bouvard ja Pécuchet on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa opiskelevan Palanteen näyttämötaiteen koulutusohjelman taiteellinen opinnäyte. Palanteen näyttelemisessä ruumiillistui se, mikä teatterissa on kaikkein kiinnostavinta ja tekee teatterista taiteena jotenkin ainutlaatuista.

Palanne näytteli tiistaina katsomolle, jossa istui useita teatterin ammattilaisia. Hän joutui varmaan myös koville huikean pitkän lukumaratonin kanssa. Silti ihana tunne läsnäolosta ja aidosta vuorovaikutuksesta säilyi loppuun asti, viimeiseen kohtaukseen, jossa Palanne saatteli meitä pois katsomosta.

Läsnäolossa on jotakin taianomaista. Otaksun, että myös näyttelijät kokevat sen näin. Jokainen esiintyminen ja ilta myös samassa näytelmässä ja roolissa on erilainen.

Jos teatteria on lupa rinnastaa urheiluun, olisin eilen esityksen jälkeen huokaissut penkkiurheilijana: ”Jumalauta, miten hieno maali!”

Akse Petterssonin taiteellisen johdon alla Takomosta on tullut todella kiinnostava näyttämö.

Pouvard ja Pécuchet

Teatteri Takomo 29.9.2020

Käsikirjoitus Gustave Flaubertin romaanin pohjalta Tuomas Rinta-Panttila

Ohjaus Tuomas Rinta-Panttila

Muusikko Aleksi Kinnunen

Pukusuunnittelu Maria Sirén

Äänisuunnittelu Ilkka Tolonen

Tila- ja valosuunnittelu Salla Salin, Heikki Paasonen

Näyttelijät Katja Küttner, Samuli Niittymäki, Rebekka Palanne

Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolema jää aikakirjoihin Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienon roolityön ansiosta – Mika Myllyahon älykäs klassikkotulkinta antoi katsojalle tilaa oivaltaa

Näytelmän Willy Lomanin edessä ei näyttämöllä ollut pääkalloa, vaan amerikkalainen jalkapallo. Miehen mieltä luotaavat kysymykset olivat kuitenkin niitä samoja, jotka ovat vaivanneet meitä ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta. Hannu-Pekka Björkman teki huikean hienoa näyttelijäntyötä Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuoleman pääroolissa. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Näytelmäkirjailija Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema on epäilemättä aito klassikko. Se on aina ajankohtainen. Ei siis ihme, että teatterit ottavat sen ohjelmistoonsa yhä uudelleen myös Suomessa.

Kansallisteatterin uusin tulkinta näytelmästä näytti hyvin sen vahvuudet. Näytelmän päähenkilön Willy Lomanin syvenevä depressio, mielialan vaihtelut perusteettomasta toiveikkuudesta itsetuhoajatuksiin rinnastuivat polarisoituneen yhteiskunnan kahtiajakoon.

Kauppamatkustajan kuolema perustuu Millerin omiin kokemuksiin ja hänen Manny-enonsa elämäntarinaan suuren 1930-luvun laman vuosina. Näytelmä kantaesitettiin New Yorkissa helmikuussa 1949, jolloin senaattori Joseph McCarthyn nimeä kantanut kommunistihysteria, ”maccarthyismi” erotti jyviä akanoista Yhdysvalloissa.

Ohjaaja Mika Myllyaho näytti meille hienolla sovituksellaan Millerin näytelmästä, ettei mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Myös yhteiskunta alkaa voida pahoin, kun riittävän monen miehen elämä ajautuu sellaiseen umpikujaan, johon näytelmän Willy Loman lopulta päätyi.

Kauppamatkustajan kuolemassa on mukana Myllyahon omien näytelmien kestoteema, työelämän jatkuva huonontuminen. Myös 25 vuoden asuntolainat ja jatkuvassa velkakierteessä eläminen ovat nimenomaan tämän päivän suomalaisten todellisuutta.

Kauppamatkustajan kuolemassa kaikkea ei väännetty rautalangasta. Ainakin minä jäin ihmettelemään lavastuksessa Lomaneiden olohuoneen antiikkisen kuvaputkitelevision päälle asetettua täytettyä (?) kettua.

Edustiko se kauppamiehen oveluutta? No ei! Pikemminkin mieleen tuli kaikkien Yhdysvaltojen vihaisten miesten suosikkikanava Fox News Channel, joka legendaarisen toimitusjohtajansa Roger Ailesin johdolla käytännössä nosti vihapuheellaan Donald Trumpin yhdysvaltojen presidentiksi.

Näin meidän itse kunkin pää toimii. Myllyaho on myös korostanut tätä näytelmän sisäistä todellisuutta sijoittamalla saumattomasti tarinan takaumat nykyhetkessä liikkuvien kohtausten lomaan. Meidän muistomme eivät sijaitse jossain menneisyydessä, vaan ne ovat osa sitä aivojen neurologista prosessia, jolla me käsittelemme myös sitä hetkeä, jossa me juuri elämme.

Teatterin aikakirjoihin Kauppamatkustajan kuolema jää Hannu-Pekka Björkmanin huikean hienosta roolityöstä näytelmän Willy Lomanina. En ole teatterin penkkiurheilijan urani aikana nähnyt vielä yhtä vakuuttavaa tulkintaa syvään depressioon vajoavasta ihmisestä.

Björkmanin ilmeet, eleet, vartalon asento, yhä syvemmälle kyyryyn menevät hartiat antoivat vakuuttavan kuvan kohtaus kohtaukselta kasvavasta ahdistuksesta.

Kati Lukan huikea lavastus loi näyttämölle illuusion vankilasta ja näiden harmaiden seinien sisällä sukellettiin niin syvälle näytelmän Lomanin pään sisään, että Kansallisteatterin Kauppamatkustajan kuolemaa ei voi suositella kaikkein herkimmille.

Itse en yleensä samaistu näytelmien roolihenkilöihin, mutta lauantain päivänäytöksessä harmaista betoniharkoista muuratut seinät alkoivat noin kuvainnollisessa mielessä kaatua päälle.

Aku Hirviniemi ja Samuli Niittymäki vakuuttivat poikien Biff Lomanin ja Harry Lomanin rooleissa.

Miller kuvaa taitavasti miesten välisiä sosiaalisia suhteita. Myös hän on varmaan näytelmää kirjoittaessaan miettinyt miksi huono-osaisuus näyttää periytyvän. Se ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä, vaan täysin satunnaiset tekijät saattavat kallistaa vaakakupin suuntaan tai toiseen.

Klassikkonäytelmän ihmiskuvauksen tarkkuutta voi arvioida sen mukaan, miten kirjoittajan tekstin perusteella voi ennustaa ihmisten käyttäytymistä tulevaisuudessa. Millerin Loman on muun muassa sitä mieltä, että hänen maassaan voi tienata miljoonia vain sillä, että on pidetty.

Tänään suosituimmat sosiaalisen median bloggaajat ja vloggaajat ansaitsevat miljoonia ja vielä paljon useammille tykkäysten määrästä on tullut oman identiteetin perusta.

Roolitöiden uskottavuudelle antoi tukea Aleksi Milonoffin ronski ja siekailematon suomennos.

Lukka, Auli Turtiainen, Samuli Laiho, Teemu Nurmelin, Esa Anttila ja Petra Kuusi olivat luoneet näytelmää varten Kansallisteatterin suurelle näyttämölle mielenmaiseman, joka ei ihan heti unohdu. Lavastuksesta, valaistuksesta ääniavaruudesta ja puvustuksesta muodostunut kokonaisuus oli haastava ja älykäs.

Syvä depressio on myrskynsilmä, josta on hyvin vaikea päästä pois. Näytelmän Loman on jo työnsä takia kyvytön olemaan läsnä lastensa elämässä, hän pettää vaimoaan ja mokaa aikoinaan hyvin alkaneen uransa ja lopulta myös työpaikkansa. Meidän yhteiskuntamme yksi suuri maailmankatsomuksellinen jakolinja kulkee siinä, pidämmekö Lomania olosuhteiden uhrina vai oman elämänsä ihan itse sössineenä luuserina.

Käsiohjelman mukaan Millerin näytelmän alkuperäinen nimi oli The Inside of His Head (Hänen päänsä sisällä). Onko syvenevä depressio Lomanin sosiaalisten vastoinkäymisten syy vai seuraus?

Näytelmän tematiikan kannalta oleellisinta on kuitenkin ehkä se, että Loman yrittää ulos elämänsä umpikujasta aggression avulla. Hän tekee vakuutuspetoksen lavastamalla oman itsemurhansa onnettomuudeksi.

Näytelmän Loman tappaa tehdäkseen kerrankin jotakin oikein, turvatakseen poikansa tulevaisuuden vakuutusrahoilla.

Meidän käyttäytymistämme ohjaavat psyykkiset prosessit ovat hyvin monimutkaisia. Vuorovaikutusketjut ovat pitkiä ja se on usein hyvin satunnaisista tekijöistä kiinni suuntautuuko umpikujaan ajautuneen miehen aggressio sisään- vai ulospäin. Oman elämänsä kontrollin menettäneitä ihmisiä on joka tapauksessa helppo manipuloida.

Millerin näytelmä ei tietenkään anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Se pakotti kuitenkin ajattelemaan, miksi ”historia” on jälleen niin pelottavan voimakkaasti läsnä meidän elämässämme.

Kauppamatkustajan kuolema

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 29.2.2020

Arthur Millerin näytelmän ohjaus Mika Myllyaho

Suomennos Aleksi Milonoff

Musiikki Samuli Laiho

Lavastus Kati Lukka

Puvustus Auli Turtiainen

Valosuunnittelu Teemu Nurmelin

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Aksa Korttila, Petri Liski, Samuli Niittymäki, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Erik Rehnstrand, Olli Riipinen, Paula Siimes

Kansallisteatterin Kolme sisarta vei perimmäisten kysymysten äärelle – Westerbergin sovitus haastoi ajattelemaan näytelmän historiallisia juuria

Kuvassa näytelmän Irina (Marja Salo), Masa (Emmi Parviainen), Olga (Elena Leeve), Soljonyi (Samuli Niittymäki) ja Tuzenbach (Olavi Uusivirta). Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kolme sisarta oli oudolla tavalla kaksijakoinen Tšehov-tulkinta. Suuren klassikon tiivis tarina oli entisellään, mutta sen rinnalla kahdessa ensimmäisessä näytöksessä näyttämöllä pyöri karuselli, markkinatalouden turhuuksien rovio instant ihmissuhteineen.

Kahden ensimmäisen näytöksen vahva fyysinen esittäminen, videotekniikalla toteutetut voimakkaasti rajatut lähikuvat, salamannopeat siirtymät kohtauksesta toiseen ja suorat lainaukset populaarikulttuurista ovat tätä päivää. Vahvat tulkinnat näyttämöllä saivat tukea huikeasta skenografiasta ja ihmissuhdekaruselli pyöri näyttämöllä hyvin epätšehovilaiseen tapaan.

Tällä näytelmän metatasolla aika kulki lopusta alkuun. Tulevaisuus ei ole sellainen onnela, jota näytelmän everstiluutnantti Aleksandr Veršinin (Riku Nieminen) ennusti neljännessä näytöksessä korokkeelle noustuaan.

Meidän unelmiltamme on leikattu siivet ehkä lopullisesti.

Paavo Westerbergin oivaltava sovitus ja ohjaus suorastaan pakottivat ainakin minut pohtimaan näytelmää myös Anton Tšehovin ajan historiallisesta kontekstista käsin.

Kolme sisarta kantaesitettiin vuonna 1901. Näytelmä kertoo ajasta, jolloin Venäjällä pyrittiin eroon maanomistuksen ja maaorjuuteen perustuneista yhteiskunnallisista feodaalisista rakenteista.

Tämän pyrkimyksen sankareita näytelmässä olivat paroni Nikolai Tuzenbach (Olavi Uusivirta) ja vanhin sisarista Olga Prozorova (Elena Leeve). Tuzenbach sanoutuu irti upseerin virastaan ja Olga tekee uraa opettajana.

Tänään me tiedämme, että tuo Venäjän modernisaatio epäonnistui traagisella tavalla. Maaorjuus muuttui orjuudeksi vankileirien saaristossa ja maa sortui kommunistiseen diktatuuriin, jonka johtajille terrori ja kansanmurhat olivat täysin käyttökelpoisia politiikanteon välineitä.

Ehkä myös Anton Tšehovilla oli omat pahat aavistuksensa, kun hän antoi Tuzenbachin kuolla näytelmässä täysin turhan ja typerän kaksintaistelun uhrina. Olga puolestaan kokee ylennyksensä koulun rehtoriksi lähinnä rangaistuksena väärin eletystä elämästä. Olgan rooli kertoo kaiken naisen asemasta viime vuosisadan alun venäjällä. Eikä mikään ole tässä suhteessa maassa juuri muuttunut.

Ortodoksisen kirkon asema on jälleen raudanluja ja naisten aseman suhteen Venäjä kuuluu maailman persläpivaltioiden joukkoon, jos presidentti Donald Trumpin postdiplomaattista uuskieltä sopii tällaisessa yhteydessä käyttää.

Käsiohjelman ohjaajan puheenvuorossa Westerberg kehottaa miettimään sitä, mistä me nyt unelmoimme? Uudesta talousjärjestyksestä? Sotien loppumisesta? Uusista tavoista nähdä, rakastaa, välittää, tehdä työtä, etsiä totuutta?

Muutos on joka tapauksessa väistämätön tosiasia. Se tapahtuu tavalla taikka toisella. Entä jos me nyt globaalissa maailmassa epäonnistumme yhtä traagisesti, kuin venäläiset viime vuosisadalla?

Tšehovin maine perustuu hänen näytelmiensä ihmiskuvaukseen. Tšehovin näytelmistä on helppo tunnistaa kaikki jungilaiset arkkityypit, jos niitä haluaa etsiä. Koskettavaa on Tšehovin luomien roolihahmojen syvä inhimillisyys. Näillä ihmisillä on kyky suureen rakkauteen ja äärimmäiseen julmuuteen.

Toisaalta vaikka maailma meidän ympärillämme muuttuu, me ihmiset olemme pysyneet samanlaisina viimeksi kuluneet 70 000 vuotta. Tässä mielessä kaikki näytelmäkirjallisuuden merkkiteokset ovat aina Antiikin Kreikan päivistä lähtien olleet moderneja klassikoita.

Kansallisteatterissa Westerbergin ajateltu sovitus Kolmesta sisaresta antoi katetta teatterin mainossloganille.

Tšehovin hahmojen moniulotteisuutta korosti se, että Kolmessa sisaressa näyteltiin aivan upeasti, kuten Kansallisteatterissa on tapana. Hyvän ja pahan dualismi kristallisoitui kohtauksessa, jossa Olga ja hänen veljensä vaimo Natalia Nataša Ivanovna (Anna-Maija Tuokko) riitelivät. Nataša oli ajanut tylysti perhettä vuosikymmeniä palvelleen Njanjan (Terhi Panula) mierontielle, koska pitää tätä hyödyttömänä.

Westerbergin hieno oivallus oli minusta tässä kohtauksessa, se ettei Olga pysty pontevasti puolustamaan vanhaa palvelijatarta.

Kolmen sisaren tulkinnoissa Moskovasta on tehty täyttymättömien toiveiden symboli. Silloin unohdetaan, että näytelmässä Moskova on myös Olgan, Mašan ja Irinan lapsuuden kotikaupunki. Tiedän ihmisiä, joille heidän elämänsä Moskova on samasta syystä Ylöjärven Takamaa, jota paikalliset myös Kökköönkulmaksi nimittävät.

Myös meidän kokemamme kaukokaipuu on yleisinhimillinen tunne. Elämä ja onni ovat aina jossain toisaalla. Ehkä sen takia Afrikassa syntynyt lajimme levisi maapallon jokaiseen kolkkaan jo esihistoriallisena aikana hämmästyttävän nopeasti. Samasta syystä matkailu on nyt maailman nopeimmin kasvava bisnes ekologisesti tuhoisine seurauksineen.

Tšehov oli kirjailijana realisti.

Markus Tsokkisen lavastus, Anna Sinkkosen puvustus, Pietu Pietiäisen valosuunnittelu, Ville Seppäsen videosuunnittelu, Laura Sgurevan naamiot ja Sanna Salmikalloin äänisuunnittelu muodostivat upean ja tehokkaasti toimivan kokonaisuuden.

Kolme sisarta

Kansallisteatterin esitys suurella näyttämöllä 4.11.2019

Käsikirjoitus Anton Tšehov

Sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg

Dramaturgi Eva Buchwald

Lavastus Markus Tsokkinen

Pukusuunnittelu Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu Pietu Pietiäinen

Musiikki- ja äänisuunnittelu

Videosuunnittelu Ville Seppänen

Naamioiden suunnittelu Laura Sgureva

Rooleissa Eero Ritala, Anna-Maija Tuokko, Elena Leeve, Emmi Parviainen, Maja Salo, Tuomas Tulikorpi, Riku Nieminen, Olavi Uusivirta, Samuli Niittymäki, Esko Salminen, Terhi Panula

Onko paha mieli – rakas suuri tuntematon?

Ryhmäteatterin Farmi on lumoavan kaunis teatteriesitys. Se on omistettu rakkaalle suurelle tuntemattomalle. Meidän katsojien vastuulle jäi kokea tämä suuri tuntematon.

Heti näytelmän alussa maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) puhuu suoraan tälle suurelle tuntemattomalle, meille katsojille. Mutta yhtä hyvin tämä suuri tuntematon saatoi olla näytelmän tekijöille ja meille sen katsojille historia, tulevaisuus, maailma ja sen kaikista arvoituksista suurin tuntematon, rakkaus.

Teatteri on minulle elämäni toinen suuri rakkaus ja Ryhmäteatterin Farmin jälkilämmössä tiedän jälleen, miksi minua yhä huimaa tällä tunteiden vuoristoradalla. Taide on parhaimmillaan aina hyvin henkilökohtaista.

Esteettisesti Ryhmäteatterin Farmi oli silkkaa runoutta, mutta hyvän taiteen tunnusmerkit täyttyivät myös siinä, että Sinna Virtasen dramatisoima ja Linda Wallgrenin ohjaama Farmi on myös älyllisesti haastavaa teatteria. Virtasen, Wallgrenin, Juha Hurmeen ja Henriikka Toivosen kirjoittamassa konseptissa on tasoja aivan valtavasti.

Ehkä parhaiten esityksen tekemiseen käytetyn ajattelun määrää kuvaa se, että Farmi on ajoittain aivan hykerryttävän hauska. Tapasimme muun muassa Farmin kissan (Samuli Niittymäki) pohtimassa hyvin omakohtaiselta kannalta Erwin Schrödingerin kvanttimekaniikan epätäydellisyyttä kuvaavaa koetta.

Yhdellä tasolla Farmi on teatteria teatterista. Tämän tason ytimessä on lavastaja Kaisu Koposen, valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän, äänisuunnittelija Jussi Kärkkäisen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen ja maskeeraussuunnittelija Riikka Virtasen luoma upea esillepano.

Näyttämöä hallitsi näyttämön laidasta laitaan ja lattiasta kattoon ulottuva läpinäkyvä seinä. Sama läpinäkyvä seinämä toimi myös esityksessä käytettyjen videoiden heijastuspintana.

Tällainen ”näkymätön” seinä erottaa paitsi näyttelijät yleisöstään myös usein meidät ihmiset toisistamme tässä oikeassa elämässä. Lavastuksellinen ratkaisu ei kuitenkaan kuvannut vain teatterin neljättä seinää, vaan se loi myös voimakkaan illuusion ajan jaksollisuudesta. Lasiseinän takana oli aikuisten maailma ja kuolema, sen edessä lasten maailma, jossa aurinkoiset päivät toistuvat loputtomiin lähes samanlaisina.

Ajan jaksollisuus on myös se asia, joka on ehkä koko esityksen ytimessä. Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa havahtuneensa keväällä 2011 siihen, että jokin on muuttunut.

”Jaoimme kokemuksen epämääräisestä vaivaantuneisuuden ja hämmennyksen tilasta, mutta emme tienneet, mistä se johtui emmekä edelleenkään tiedä, sillä sama olo vaivaa meitä yhä”, he kertovat käsiohjelmassa.

George Orwellin Eläinten vallankumous (Animal Farm) on aikuisten satu, faabeli, joka kuvaa Venäjän vallankumousta ja sen traagisia seurauksia. Ryhmäteatterin Farmissa eletään eläinten ”hyvinvointiyhteiskunnassa”, johon näytelmän ironinen alaotsikko Orwellin eläinidylli todennäköisesti myös viittaa.

Tähän suuntaan osoittaa ainakin se, että kaikki talon työt oli sälytetty farmin lampaan (Joel Mäkinen) kontolle. Näytelmässä usein esitetylle kysymykselle, onko paha mieli, oli helppo mieltää myös sivumerkityksiä.

Virtanen ja Wallgren kertovat käsiohjelmassa haikailevansa jonnekin ”poliittisempaan aikaan ja ”selkeämpään aikaan” eli aikaan, jota kumpikaan ei ole koskaan elänyt.

Itse olen kokenut lapsena ja nuorena 60-luvun vasemmistolaisuuden, joka kivettyi 70-luvulla autoritaariseksi taistolaisuudeksi myös taiteen parissa. Tuskin nuoret tekijät ainakaan haikailevat 70-luvun kivettyneiden asenteiden ja dogmaattisuuden perään, nyt kun Eläinten vallankumouksen vallanhimoiset ”karjut” ovat jälleen tavoittelemassa valtaa tai jo päässeet yksinvaltiaiksi eri puolilla maailmaa.

Jotakin tämän kaipuun suunnasta tietenkin kertoo se, että näytelmä päättyy possun (Tiina Weckström) ja kissan hyvin vaikuttavasti esittämään lauluun Uralin pihlajat.

Farmi on vuosia kestäneiden keskustelujen ja tapaamisten tulos. Itse esityksessä tämä yhteisöllisyys korostui hyvin kauniilla tavalla. Näyttelijöiden panos on ollut lopputuloksen kannalta hyvin ratkaiseva. Otaksun, että kohtauksia on hiottu lähes loputtomasti, kunnes juuri oikeat, ne täydelliset muuvit ovat löytyneet.

Kaikki roolityöt olivat kerta kaikkiaan sydämeen käyvän upeita.

Esityksen koreografiaan askelmerkit on ohjannut Jarkko Partanen. Weckström, Pykäläinen ja Joanna Haartti eivät tietenkään osaa liikehtiä yhtä sulavasti kuin esimerkiksi Kansallisoopperan baletin ballerinat, mutta tanssikohtausten koskettavuus oli vähintään samaa luokkaa. Näin voimakkaaseen tunteeseen läsnäolosta päästään yleensä ehkä vain lapsena yhteisissä leikeissä.

Näytelmän lammasta esittänyt Joel Mäkinen on opiskellut Teatterikorkeakoulun ohella myös Sibelius Akatemiassa ja sen kyllä kuuli, kun Mäkinen soitti pianoa. Se oli todella sykähdyttävää kuultavaa.

Musiikin merkitys kokonaisuuden kannalta korostui muutenkin. Musiikin säveltäjäksi on käsiohjelmassa merkitty Tuomas Skopa. Itse olisin veikannut, että näytelmän säveltäjien joukosta olisi löytynyt myös ainakin Anton Vivaldi, Richard Strauss ja ehkä myös Bedřich Smetana. Oli miten oli Skopan ja Kärkkäinen ovat luoneet esitykselle tavattoman kauniin ja koskettavan äänimaiseman.