Avainsana: Janne Siltavuori

On ainakin neljä hyvää syytä käydä katsomassa Helsingin kaupunginteatterin uutuuskomedia – illallinen tarjottiin hienon näyttelijäntyön ystäville

Kuvassa Pihla Penttinen, Risto Kaskilahti, Ursula Salo ja Carl-Kristian Rundman. Kuva Janne Mikkilä/Helsingin kaupunginteatteri

Tilannekomedia on televisiosarjojen tekijöiden leipälaji, mutta kyllä se pitää myös teatterin tekijät ainakin länsimaissa kyrsän syrjässä kiinni.

Käsite sinänsä on ehkä jopa hieman harhaanjohtava. Ainakin teatterissa yllättäviin tilanteisiin perustuva komiikka kääntyy helposti farssiksi. Tilannekomediassa yllättävät käänteet ja huumori on kirjoitettu nopeatempoiseen dialogiin.

Oli miten oli, Helsingin kaupunginteatterin keskiviikkona ensi-iltansa saanut Illallinen ystävien kesken kuuluu lajityypin valioihin. Käsikirjoituksen tehnyt Donald Margulies palkittiin näytelmästä Pulitzer-palkinnolla vuonna 2000. Broadwaylla Dinner with Friends oli suuri hitti.

Kaikille tilannekomedia ei teatterissa nappaa (”öö, hirveetä paskaa!”), vaikka televisiosta me ahmimme sitcomia oikein urakalla. Itse taidan kuulua tähän ryppyotsaisten harmaakaapujen joukkoon.

Silti minä löysin komedian ensi-illassa ainakin neljä loistavaa syytä mennä katsomaan Illallista ystävien kesken. He ovat Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo ja Risto Kaskilahti. Näyttelijöihin pätee ilmiselvästi sama taika kuin vuosikertaviineihin – maku vain syvenee ja paranee, mitä vanhemmasta vuosikerrasta on kysymys.

Tämän nelikon työskentelyn seuraaminen oli nautinto. Aivan upeaa näyttelijäntyötä.

Rundman ja Kaskilahti ovat aloittaneet uransa aikana, jolloin otsamikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta ei juuri käytetty ja sen totisesti kuuli Studio Pasilan laitimmaiselle penkkiriville asti. Eikä myöskään Penttisen ja Salon harjaantunut puhetekniikka jättänyt moitteen sijaa. Komedian sähäkkä dialogi oli tämän kirjoittajan raihnaisille korville silkkaa musiikkia.

Ihailtavaa oli myös se tarkkuus ja varmuus, jolla konkarit työtään tekivät. Se vei mukanaan. Teatteriaddiktina (no sanotaan reilusti hulluna) olen aina henkeen ja vereen juuri sillä kertaa näyttämöllä olevan joukkueen puolella. Epävarmuus otteissa tai löysäily herättävät helposti pelon myötähäpeästä.

Nopeatempoinen komedia on, jos mikään, näyttelijöiden teatteria.

Näyttelijänä paremmin tunnetun Sari Siikanderin ohjaus oli oikeaoppisen napakka. Janne Siltavuoren lavastus, Teppo Saarisen valosuunnittelu, Eero Niemisen äänisuunnittelu ja Elina Vätön puvustus antoivat esitykselle sellaiset raamit kuin Helsingin kaupunginteatterissa on tapana tämän lajityypin näytelmille tehdä. Puitteet olivat kunnossa.

Parisuhteen solmiminen ja jo solmitun parisuhteen ongelmat ovat aiheena teatteritaiteen ydinaluetta. Meillä on tapana vain tässä yhteydessä puhua rakkaudesta, tai tuon voimakkaan, maailmoja syleilevän tunteen inhasta kääntöpuolesta.

Tämä elämän jatkuvuuteen tiukasti liittyvät aiheesta on varmasti sanottu kaikki tarpeellinen. Aihe on kuitenkin siitä mukava, että kaiken voi ja pitää sanoa aina uudestaan. Uudet sukupolvet ja uudet näytelmät eivät synny itsestään, ne pitää tehdä.

Parisuhdetta ruotivat suuret klassikot ovat pääsääntöisesti tragedioita, mikä kertoo varmasti paitsi aiheen raadollisuudesta, myös siitä, miten alistetussa asemassa naiset ovat maailmassa lähes aina olleet.

Eikä aiheen traagisuus ole vieläkään mihinkään kadonnut. Suomessa noin 20-30 naista menettää joka vuosi henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.

Viime vuosikymmeninä komediasta on kuitenkin tullut tavallinen tapa käsitellä tätä inhimillisen elämän keskeisintä aihetta.

Eikä Margulies aikanaan Pulizeria pokannut silkkaa läppää heittämällä. Näytelmässä oli sävyjä. Sen tavallisen tarinan lisäksi tekstissä on yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Margulies on mallintanut sosiologisella tarkkuudella yhtä aikamme merkittävää sosiaalista ilmiötä.

Yhteiskunta individualisoituu. Tänään Suomessa varmaan jo puolet kotitalouksista on yhden ihmisen kotitalouksia.

Tämän kehityksen vastapainoksi varsinkin nuoret aikuiset ovat alkaneet muodostaa läheistä ystävistään eräänlaisia uusperheitä ja verkostoitumisen kautta kokonaisia sukuja, klaaneja.

Yhdysvalloissa kaupungistuminen on pidemmällä kuin meillä. Ehkä siksi Marguliesin yli 20 vuotta vanha komedia tuntui hämmästyttävän tuoreelta ja ajankohtaiselta.

Työryhmässä näytelmän ydinajatus oli ymmärretty hyvin. Näytelmän takauma, jossa konkarit näyttelivät parinmuodostusvaihetta eläviä nuoria aikuisia, oli hersyvän hauska. Vättö ja naamioinnit suunnitellut Aino Hyttinen olivat puvustaneet näyttelijät 70-luvun nuoriksi. Se natsasi näytelmän kantaesitykseen ja vuoteen 1988, jolloin Yhdysvalloissa 70-luvulla nuoruuttaan eläneet olivat varttuneet raskaan sarjan keski-ikään.

Ystävien kesken vietetyllä illallisella sai nauttia loistavasta näyttelijäntyöstä. Silti näytelmän roolitus jäi myös askarruttamaan. Parisuhde, jossa mies on pari vuosikymmentä puolisoaan vanhempi, on enemmän meidän kuusikymppisten äijien eskapismia kuin elävää todellisuutta ainakin teatterin seinien ulkopuolella.

Illallinen ystävien kesken

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Studio Pasilassa 16.9.2020

Käsikirjoitus Donald Margulies

Suomennos Aleksi Milonoff

Ohjaus Sari Siikander

Lavastus Janne Siltavuori

Puvut Elina Vättö

Koreografia Kaisa Torkkel

Valosuunnittelu Teppo Saarinen

Äänisuunnittelu Eero Nieminen

Naamiointi Aino Hyttinen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Pihla Penttinen, Carl-Kristian Rundman, Ursula Salo, Risto Kaskilahti

Muusikot Kasper Krastila, Eeva Kemppinen, Eero Nieminen

Näytelmäkirjailija Okko Leolla on taito kertoa ikävien tyyppien kautta jotakin yleispätevää tästä maailmasta – Ryhmäteatterin Onnellisten saari hyytyi näytelmän alussa puheen paljouteen

Santtu Karvonen teki hengästyttävän hurjan roolityön Lauttasaaren vapautusrintaman johtajana. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on jo vuosia ollut yhteiskuntaa ja ajan ilmiöitä terävästi analysoivan satiirin ja farssin näyttämö. Kaikki ei kuitenkaan edes Ryhmäteatterissa voi mennä kuin Strömsössä. Välillä ruuhi voi karahtaa Drumsöön moreeniin. Lauantain päivänäytöksessä Lauttasaari ei ollut onnellisten, vaan vähän onnellisten saari.

Okko Leon kirjoittama Onnellisten saari kertoo nurkkapatriotismista. Jo lähtökohdiltaan Leon tarina on hulvaton. En yhtään ihmettele, että näytelmän ohjannut Robin Svartström on nauranut ääneen käsikirjoitusta ensikertaa lukiessaan.

Nurkkapatriotismi on tietysti vakava asia. Suomi on täynnä elinkelvottomia maalaiskuntia, joita pidetään hampaat irvessä pystyssä tämän identiteettikysymyksen varjolla. Kalliiden asuntojen Helsingissä oman minän pönkittämiseen liittyy myös loputon ahneus. Kaupunginosan maine ja asuntojen hinnat ovat kytköksissä toisiinsa, tai ainakin näin kuvitellaan.

Onnellisten saaren mies (Santtu Karvonen), Lauttasaaren vapautusrintaman tuleva johtaja on tässä naapurikyttäyksen jalossa lajissa kyläsarjan ottelija. Maakuntasarjaa samassa pelissä edustavat meillä Jussi Halla-Ahon johtamat perussuomalaiset ja nurkkakuntaisen tyhmyyden mestaruussarjassa kamppailevat pääministeri Boris Johnsonin johtamat konservatiivit ja Brexit-puolue Britanniassa.

Lajin maailmanmestaruuden otti haltuunsa suvereenilla esityksellä Donald Trump syksyllä 2016.

Leo yhdistää nämä nurkkapatriotismin eri sarjat näytelmässä mestarillisesti yhdellä sanalla. Lauttasaaren vapautusarmeijan aktivistit kutsuivat Karvosen näyttelemän kirjailijaa, liikkeen johtajaksi huudatettua miestä Mestariksi!

Leolla on taito kuvata suuria yhteiskunnallisia muutoksia yksilöiden kautta. Hyvä esimerkki minulle oli tästä kyvystä KOM-teatterin Ateria.

Aterian hampurilaisravintolan työntekijät olivat molemmat vastenmielisiä hyypiöitä. Onnellisten saaressa Leo on vienyt tämän efektin vielä pidemmälle. Hän on tehnyt tarinan sankarista näytelmäkirjailijan, joka on näytelmän alkupuolella suorastaan sietämätön lavertelija.

Itseironinen oman navan napanöyhdän kaivelu on tietysti hauskaa. Tässä suhteessa tuottelias Leo on kirjailijana hyvässä seurassa. Huomattava osa maailmankirjallisuuden suurista romaaneista ja näyttämötaiteen mestariteoksista kertoo mieskirjailijoiden helvetillisistä luomisen tuskista, jotka antavat heille tietenkin myös oikeutuksen huonoon käytökseen muita ihmisiä kohtaan.

Onnellisten saaressa tätä sorttia vain oli yksinkertaisesti liikaa.

Leon teksti ja Svartströmin ohjaus laittoivat Karvosen roolissaan lujille. Rakenteeltaan Onnellisten saari oli käytännössä hengästyttävällä tappotahdilla läpivedetty monologi. Kiittelin esityksen aikana pariinkin kertaan omia uravalintojani, sitä että olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä enkä esimerkiksi kardiologi.

Itse olen aina synkästi vihannut jokaista, joka on ehdottanut minun tekstieni tiivistämistä ja lyhentämistä. Ehdottajat ovat olleet mielestäni kaikki tyynni jo syntymästään pienimunaisia miehiä. Näin siitä huolimatta, että olen ihan toivoton lavertelija.

Silti uskalsin toivoa Onnellisten saaren esityksessä, että kahden ja puolen tunnin kokonaiskestosta olisi nipistetty vaikkapa 20 minuuttia pois. Se olisi voinut tehdä hyvää esitykselle, joka itse asiaan päästyään oli taattua ryhmäteatterilaisten rentoa tekemistä.

Esimerkiksi teatterin harrastajien kannattaa käydä katsomassa Onnellisten saari jo pelkästään Janne Siltavuoren lavastuksen takia. Näin rakennetaan nopeatempoiselle farssille toimiva ja näyttävä lavastus järjellisillä kustannuksilla.

Karvonen joutui roolissaan varmasti koville. Hän sai kuitenkin näyttelijäntyölleen hienosti tukea Katja Künterin, Matti Onnismaan ja Pihla Penttisen rennon hyväntuulisesta näyttelemisestä. Kolmikko urakoi yhteensä 23 eri roolia näytelmässä.

Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siinä annetaan vinkkejä ideoista, joiden varaan näytelmä perustuu. Käsiohjelmassa on tilastotietoa Lauttasaaren väestörakenteesta ja historiasta. Samoin käsiohjelmasta selviää, mitä yhteistä on vuonna 2006 perustetulla venäläisistä taiteilijoista ja aktivisteista koostuvan katutaideyhteisö Voinan performansseilla ja Lauttasaaren sillalla.

Onnellisten saarten aihe on kiinnostanut yleisöä. Lauantain päivänäytöksen katsomo oli myyty loppuun viimeistä paikkaa myöten.

Helsingissä lähes kaikilla kaupunginosilla taitaa olla omat Facebook-sivunsa, joilla asukkaat suitsuttavat omaa kaupunginosaansa.

Itse törmäsin tähän tiukkaan edusvalvontaan kirjoittaessani arvostelun lappeenrantalaiseen lehteen Aku Louhimiehen elokuvasta Vuosaari vuonna 2012. Sähköpostiin alkoi kohta tulvia närkästyneiden vuosaarelaisten sähköposteja, joissa sekä elokuvaa että minua moitittiin hienon asuinalueen maineen pilaamisesta perusteettomasti.

Onnellisten saari

Kantaesitys Ryhmäteatterissa

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Robin Svartström

Lavastus Janne Siltavuori

Valo- ja videosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Rooleissa Santtu Karvonen, Katja Küttner, Matti Onnismaa ja Pihla Penttinen

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

SE kysymys elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta

Tiina Lymi tekee ohjaajana näyttelijöiden teatteria. Ryhmäteatterin Supernaiivissa nähdään monta bravuuria. Kuvassa Minna Suuronen näytelmän Albert Einsteinina ja Ylermi Rajamaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ryhmäteatteri/Janne Siltavuori

Norjalaisen Erlend Loen romaanissa Supernaiivi nuori mies etsii itseään. Tällainen nuorukaisen eksistentiaalinen egotrippi ei ole kaunokirjallisuuden piirissä mikään keräilyharvinaisuus.

Loe kertoo tämän tutun tarinan kuitenkin tavalla, joka takuulla yllättää. Vaikka Loe on todennäköisesti löytänyt tarinansa henkilöiden esikuvat mielisairaalasta, Supernaiivi ei ole matka mömmöjen värittämään tai viinahuuruiseen alakuloon, vaan tässä tarinassa etsivä myös löytää.

En tiedä, miksi ohjaaja Tiina Lymi päätti tarttua tähän viime vuosisadan puolella ilmestyneeseen kirjaan juuri nyt. Ainakin Lymi on selvästi tiennyt, miksi hän on valinnut juuri tämä tarina. Lymin yhdessä Esa Leskisen kanssa tekemä dramatisointi toimii kuin unelma.

Tietenkin kunnia näytelmän nimihenkilöä näytelleen Ylermi Rajamaan pitkien monologien kielellistä hienouksista samoin kuin näytelmän luistavasta dialogista kuuluu myös Loen kirja suomentaneelle Outi Mennalle.

Rajamaa tekee joka tapauksessa upean roolityön näytelmän 25-vuotiaana supernaiivina, opintonsa yllättäen keskeyttävänä media-alan opiskelijana. Näin adjektiiveja kylvämättä roolityö on hauska, ilmeikäs ja koskettava. Omaksi hämmästyksekseni löysin Rajamaan tulkitsemaan roolihahmoon kosketuspintaa vaikka kuinka. Ne 30 vuotta toimittajan työtä ja vastaava määrä kyynisyyttä hävisivät jonnekin.

Ryhmäteatterin esitys on kaikenlaisen angstisen vaikertamisen vastakohta. Esitys säteilee positiivista energiaa. Lauantain esityksessä virtaa piisasi aina katsomoon ja väristyksiin asti viimeistään siinä vaiheessa, kun kuudessa eri roolissa näytellyt energiapakkaus Anna-Riikka Rajanen ilmestyi näyttämölle.

Miehen elämään kuuluu tavallisesti kaksi kohtuullisen selväjärkisyyden jaksoa, lapsuus ja vanhuus, joiden aikana aivolisäkkeen erittämät ”pahat kemikaalit” eivät sotke viileää harkintakykyä. Supernaiivissa muuntautumiskykyinen Robin Svanström näyttelee vakuuttavasti sekä kuusivuotiasta Börreä että jo manan majoille mennyttä isoisää.

Svanströmin hieno mimiikka pääsee oikeuksiinsa myös roolissa, jossa hän näyttelee tarinan nuoren miehen urallaan menestynyttä isoveljeä. Katsojana löysin ainakin yhden vastauksen otsikon kysymykseen Svanströmin kasvoilta näytelmän hienossa loppukohtauksessa, jossa veljekset jäivät sanattomasti pohtimaan elämän perimmäistä tarkoitusta.

Albert Einsteinista on muotoutunut vajaassa sadassa vuodessa myyttinen hahmo modernin ihmisen mentaalimytologiassa, jonkinlainen jumalan ja joulupukin risteytys. Einsteinin rooli on Minna Suurosen bravuuri näytelmässä. Suurosen tekemässä hahmossa koominen ja syvällinen kohtaavat aika ainutkertaisella tavalla.

Juuri tällaista se meininki on, kun omat mielikuvituskaveritkin ryhtyvät oikein urakalla vittuilemaan.

Eivätkä Suurosen yhdeksän muuta roolia samassa näytelmässä näin hämäläisittäin mitään huonoja ole.

Lymi on ohjaajana saanut lisää kokemusta ja varmuutta, jos vertailukohtana pitää vaikka hänen Ryhmäteatterille muutama vuosi sitten kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää S.O.S.- Save Our Souls. Lauantain esityksessä Supernaiivilla oli hieno rytmi.

Kohtauksia eräästä parisuhteesta

Kauko Vuori ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri — Juha Kukkonen ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Ohjaaja-dramaturgi Kari Heiskasen Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Sormet hunajapurkissa on parisuhteen ympärille rakennettu draama. Sen jännitteet syntyvät rakkauden kaipuusta ja kuolemanpelosta.

Heiskanen oli omin käsin 80-luvun alussa raivaamassa vanhasta ja pahasti rappiolle menneestä elokuvateatterista Ryhmäteatterille Pengerkadun näyttämöä. Tämän vuoksi katsojan tekee mieli tulkita Heiskasen näytelmä myös tarinaksi luopumisen tuskasta.

Tarinan katalysaattorina toimii nuori nainen, 21-vuotias toimittaja, joka tyrmäävällä tehokkuudella työntää tieltään vanhempiensa sukupolven edustajat. Alleviivaavaa on se, että tällä näytelmän dynamolla ei ole näyttämöllä lainkaan omaa roolihenkilöä.

Näytelmän juonta on kuitenkin tässä turha ryhtyä avaamaan, koska se olisi vähän samaa kuin kertoisi kritiikissä, kuka on trillerin murhaaja.

Heiskanen kertoo City-lehden haastattelussa, että hän on pyrkinyt törmäyttämään näytelmänsä henkilöitä hiukkaskiihdyttimen voimalla niin, että vakavista aiheista syntyy komedia.

Tämä ei tietenkään ole mitään uutta auringon alla. Hyvä komedia on tragedia toisin kerrottuna.

Ongelmalliseksi koin sen, että Heiskanen onnistuu näissä pyrkimyksissään vähän turhankin hyvin. Molemmat näytelmän roolihenkilöt ovat ihmisinä niin vastenmielisiä tyyppejä, että heihin on vaikea samaistua.

Ainakin minä aloin näytelmän kuluessa toivoa, että tarinan uraltaan suistunut näyttelijä Kauko Vuori (Juha_Kukkonen) ei vain teeskentelisi sairastavansa maksasyöpää, vaan päätyisi mahdollisimman pian nurmen alle.

Traagisen ja koomisen kontrasti ei oikein toimi, jos katsoja ei pysty tuntemaan edes jollakin tavalla aitoa myötätuntoa tarinan henkilöitä kohtaan.

No tällainen myötätunnon puute pakottaa minut toki myös jonkinlaiseen itsetutkiskeluun.

Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät hengästyttävän upeasti.

Heiskasen teksti on psykologisesti tarkkarajaista ja tarkkanäköistä. Mukana on paljon nyansseja, jotka tekevät tarinan henkilöistä hyvin aidon oloisia, lihaa ja verta.

Luopumisen tuskaa näytelmän teemana korostaa se, että sen molemmat roolihenkilöt ovat entisiä julkisuuden suuruuksia. Näytelmän Vuori jäätyy kesken esityksen näyttämölle, eikä ole toipunut tästä kokemuksestaan. Törmä on paennut laskuun kääntynyttä uraansa ulkomaille. Molempia yhdistää se, että luovuus ja intohimo ovat sammuneet, jäljelle on jäänyt vain se mitalin toinen puoli, narsismi.

Taiteilijalle tällainen tila on epäilemättä henkinen katastrofi, pieni kuolema.

Sormet hunajapurkissa on puolen toista tunnin rupeama suoraa ja usein raakaa puhetta. Tarinan molemmat henkilöt yrittävät valehtelemalla ja vaatimalla saada edes kastaa sormensa siihen hunajapurkkiin, jota rakkaudeksi kutsutaan.

Heiskanen ei malta pysyä linjassa ihan loppuun asti. Näytelmän loppupuolella virkaheitolle näyttelijälle, Kauko Vuorelle luodaan psykologinen profiili hänen lapsuudenkokemustensa kautta. Hän on joutunut lapsena isäpuolensa ja velipuolensa mitätöimäksi. Tästä traumasta johtuu hänen ristiriitainen halunsa olla esillä ja häivyttää itsensä.

Katsojan tehtäväksi jää, uskoako tätä juttua vai ei. Ongelma on tuttu psykoterapiasta. On oikeastaan saman tekevää, ovatko lapsuudenmuistot aitoja vai keksittyjä. Täysin keksityistäkin muistoista syntyy ehdoton totuus, kun meillä vain on niihin tarpeeksi vahva tunneside.

Ihminen on uskovainen eläin.

Kaikesta suorasta puheesta huolimatta Heiskasen tarinan ihmiset jäävät yksilöinä arvoituksiksi, ja niin pitääkin olla.

Pukkilaulua Lauri Maijalan tapaan

Myös ”taistelevan työväenliikkeen” edustaja Perttu (Janne Hyytiäinen) löytää rauhan Jeesuksen (Pyry Nikkilä) sylistä. Kuva Vilhelm Sjöström

Näytelmäkirjailija Lauri Maijalan näytelmä on komediaksi vakava juttu. Mutta oikeastaan se ei ole komedia lainkaan, vaan pikemminkin komedian valekaapuun puettu tragedia, jossa kirjoittaja sukeltaa ajassa aina teatterin juurille Antiikin Kreikkaan asti. Suurten maailmauskotojen jumalat pelaavat Ryhmäteatterin näyttämöllä Paskahousua meidän ihmisten kohtaloilla.

Maijala viittaa, lainaa ja varastaa, kuten hyvät kirjoittajat tapaavat tehdä. Näytelmän nimi on tietenkin suora viittaus Samuel Beckettin maailmankuuluun ja arvoitukselliseen näytelmään. Itse näytelmässä hypätään välillä Homer Simpsonin ja Sringfieldin keltaisten ihmisten maailmaan.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu vapaasti kielipuolen suosikkikirjailijan Nikolai Gogolin näytelmään Reviisori. Melkein yhtä hyvin näyttämöllä touhuavat virkamiehet voisivat olla Radioteatterin takavuosien legendaarisesta kuunnelmasarjasta Knalli ja sateenvarjo. Heitä johtava Jorma (Taisto Oksanen) kuin ilmetty Sir Henry. Töihin siitä!

Välillä eksytään myös splatter elokuvien veriorgioihin. Sormia katkotaan, kynsiä vedetään irti pihdeillä ja kokonaisia ihmisiä jauhetaan lihamyllyssä jauhelihaksi, kun heidän päänsä ei kestä maailmaksi kutsuttua todellisuutta.

Sanokaa vaan reilusti Shakespeare, kun haluatte hyvää (lihapiirakkaa)!

Mitään yllättävää ei ole tietenkään siinä, että näytelmän alussa nutturapäiseksi lestadiolaiseksi esitelty Liisa (Minna Suuronen) muuttuu kesken kaiken nuorelta mieheltä lihaniloja vonkaavaksi puumanaiseksi, joka pummaa nuoremmiltaan tupakkaa helsinkiläisten räppärien käyttämällä käsittämättömällä slangilla. Kaikki tällainen on ihan tavallista arkea internetin ja iltapäivälehtien maailmassa, jossa mirritkin lentävät joutsenten selässä.

Toisaalta näytelmän Pertulle (Janne Hyytiäinen) todellisuus, johon kuuluvat muun muassa Euroopan unioni ja euron kriisi, ovat silkkaa mytologiaa, täysin vieras maailma, joka muuttuu hänen mielessään yhä käsittämättömämmäksi. Pertun taisteleva työväenliike ei tee kompromisseja.

Maijalan olisi ehkä pitänyt itse ohjata tekstinsä. Turhat rönsyt olisivat varmasti karsiutuneet näytelmästä tämän prosessin aikana. Nuoren, vielä Teatterikorkeakulussa opiskelevan Linda Wallgrenin kynnet eivät vielä oikein pysyneet näin liukkaasti merkityksillä ladattuun tekstiin.

Näytelmän ydinajatus nousee kuitenkin hyvin esille. Tämän päivän nuorilla aikuisilla on keskimäärin parempi koulutus kuin heidän ikäisillään on ollut koskaan ihmiskunnan historiassa. Silti ainakin osa näistä huippukoulutetuista nuorista tuntee itsensä avuttomiksi ja hyödyttömiksi. ”Minä en osaa mitään”, toteaa näytelmän nuori Niko (Miika Laakso).

Maijala pohtii tätä kysymystä hyvin monella tasolla. Hän ei missään mielessä pilkkaa uskontoja tai uskovaisia ihmisiä, vaan tekee Mika Waltarin lailla hyviä kysymyksiä. Miksi näin on aina ollut ja tulee aina olemaan? Miksi me vain seisomme tumput suorina, vaikka maailmanloppu (lue hyvinvointivaltion ja meidän nykyisen hedonistisen elämäntapamme loppu) odottaa jo ihan oven takana?

Näytelmässä näytellään suurella volyymilla. Se on varmasti ohjaajan valinta. Teatterikorkeakoululainen Emmi Parviainen laulaa kerta kaikkiaan upeasti. Myös Jeesusta näyttelevä Pyry Nikkilä (TeaK) kelpaisi koska tahansa jonkin kirkkokuoron solistiksi vetämään pukkilaulajana aa-aa-aamenta palkeet soikeina.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Maijalan näytelmä ei Wallgrenin ohjaamana ole. Emotionaalisella tasolla se on suorastaan puistattavan kylmä. Sen ansiot ovat asiapuolella. Näytelmän tematiikka toimii. Esitys herättää paljon kysymyksiä. Se antaa katsoja aivoille askaretta pitkäksi aikaa.