Dokumenttiteatteri näyttää ilmaisuvoimansa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän demokratia- trilogian toisessa osassa – Yhdestoista hetki on hätähuuto demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta

Järjen ääntä näytelmässä edustavat roolihahmoina taloustoimittaja Jani Hurri (Markku Maalismaa) ja Tampereen yliopiston kansantaloustieteen professori Matti Tuomala (Jani Karvinen). Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Yhdestoista hetki on tiivis ja voimakas teatteriesitys. Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä kertoo syvästi ajattelevan ja sivistyneen suomalaisen, oikeammin näistä maailmankansalaisista koostuvan yhteisön maailmankuvan tiedolliset ja eettisen perusteet kahdessa ja puolessa tunnissa.

Esitys naulitsi ainakin minut tuoliini niin tehokkaasti, ettei aikaa jäänyt edes huokailuun – miten tavattoman tehokas tapa jakaa informaatiota teatteri parhaimmillaan on. Älyllisesti haastava teksti ja teatterin keinoin luotu tunnetila tekivät tehtävänsä.

Näytelmän nimen käsikirjoituksen tehnyt parivaljakko on napannut J.R.R. Tolkien kirjasta Taru sormusten herrasta. Tarinan juonen kertoo sattuvasti Albert Einsteiniin liittyvällä anekdootilla: “Hulluutta on saman asian tekeminen uudelleen ja uudelleen, odottaen eri tulosta.”

Leskinen ja Keski-Vähälä ovat työryhmineen keränneet esitystä varten valtavan määrän faktatietoa Juha Sipilän hallituksen politiikasta ja sen taustoista, kansainvälisestä finanssitaloudesta ja ilmastomuutoksesta, ilmiöiden syistä ja seurauksista.

Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti hankkia. Sen sivuilla kerrotaan näytelmän tarinan rinnakkaistarina. Lainaukset antiikin filosofeilta ja oppineilta kertovat, että samat virheet, jotka johtivat viime vuosisadan maailmnsotiin, tehtiin jo antiikinajan Kreikassa ja Roomassa.

Tulossa olevan inhimillisen katastrofin mittakaava vain ylittää kaiken sen, mitä ihmiskunta on tähän mennessä kokenut. Se yhdestoista hetki tehdä jotain tämän katastrofin estämiseksi on tosin tainnut jo lipua meidän ulottumattomiimme. Jokaisen ajattelevan ihmisen sisimmässä kasvaa koko ajan pelko ja myös hyvin ikävältä tuntuva varmuus siitä, että kaikki se paha, mitä voi tulevaisuudessa tapahtua, myös tapahtuu.

Näytelmän ajatusmaailman eettinen perusta on kiteytetty osuvasti käsiohjelman kansikuvaan. Kuvassa näytelmän kaikki näyttelijät on istutettu kuvamanipulaation avulla pieneen soutuveneeseen, joka kelluu keskellä vielä tyyntä ulappaa.

Samaan kuvaan kiteytyy myös Leskisen ja Keski-Vähälän viljelemä ironia ja musta huumori. Vaikka tässä Suvi-merkkisessä muumimaailmassa kaikki on vielä hyvin, veneen miehistö, pukumiehet ja –naiset katselevat huolestuneen näköisinä ympärilleen.

Yhdestoista hetki on tietenkin paitsi ehtymättömältä näyttävä tiedon virta myös ennen muuta teatteria. Politiikan ja talouden lakien ohella esitys seurasi ensi-illassa tiukasti myös teatterin omia lainalaisuuksia.

Vesa Vierikko tekee huikean hienon roolityön tarinan konnana. Kohtauksessa Matti Apusen (näytelmässä roolin tekee Antti Pääkkönen) haastattelee ja Vierikon näyttelemä Björn Wahlroos kertoo kirjastaan Hiljainen vallankumous.

Yhdestoista hetki on dokumenttiteatteria ja kohtaukseen on kirjoitettu sanasta sanaan kaikki se, mitä Apunen ja Wahlroos kirjan julkistamistilaisuudessa sanoivat pilkkuakaan muuttamatta. Tämän voi jokainen esityksen katsoja tarkistaa Apusen EVA:n verkkosivuilla julkaisemasta broadcastista.

Vierikon humoristinen imitaatio Wahlroosin puheesta tekee kuitenkin hämmästyttävällä ja vähän hämmentävälläkin tavalla näkyväksi sen, mitä tämä suomalaisen finanssikapitalismin palvottu messias todella sanoo. Wahlroosin mielestä perustuslakiin kirjatuista perusoikeuksista on tullut tehokkaan hallinnon este. Käytännössä todellinen valta on jo siirtynyt demokraattisesti valituilta elimiltä Wahlroosin kaltaisille pankkiireille ja tämä tosiasia pitäisi tehokkuuden nimissä kirjata myös lakiin.

Raha ei ole miljardöörille vain oman ylivertaisen kyvykkyyden mitta, vaan ennen kaikkia vallan väline. Tavallaan jotenkin syvästi inhimillistä on siinä, että monelle miljardöörille rikkaudet ovat myös omiin geeneihin perustuvan dynastian rakennuspuita ja siksi perintöveroa ei haluta maksaa senttiäkään.  

Tietenkin mieleen hiipi aina välillä myös epäily. Vuorovaikutukseen perustuva teatteri on huikeassa ilmaisuvoimassaan hieman pelottavakin väline. Ehkä on hyväkin, että se on myös määrältään rajallisen ja valistuneen yleisön suosima taidemuoto.

Huoli maailman tilasta on yhteinen. Maapallo on avaruusalus, jossa ei ole pelastusveneitä ainakaan toistaiseksi edes kaikkein rikkaimmille, sille yhdelle prosentilla maailman ihmisistä.

Oli riemastuttavaa kuulla, miten Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen luki alkukielellä, ranskaksi otteita ekonomisti Thomas Pikettyn kirjasta Le Capital au XXIe siècle (Pääoma 2000-luvulla). Monet pitävät Pikettyn kirjaa tämän vuosituhannen toistaiseksi merkittävimpänä taloustieteellisenä julkaisuna.

Antiikin Kreikan mytologiaan kuuluva tarina hybriksestä kerrotaan japaniksi terhakkaan matkaoppaan toimesta. Työnjakoon perustuvaa yhteiskuntaa kuvaavat näyttämökuvat, joissa kasvoton joukko ahertaa koneidensa ääressä sotilaallisessa järjestyksessä ovat tuttuja maailmantaiteesta, elokuvista, sarjakuvista ja julistetaiteesta.

Näytelmän skenografia lavastuksesta videoihin oli yksinkertaisesti upeaa työtä.

Näytelmässä on mukana kymmeniä henkilöhahmoja politiikan, talouden ja tieteen saroilta omilla nimillään Päivi Räsäsestä Juha Sipilään, Bengt Holmströmistä Erkki Liikaseen ja Jan Hurrista Osmo Soininvaaraan. Mielenkiintoisin ja minulle myös arvoituksellisin hahmo oli filosofi ja tekoälyn tutkija Tere Vadén, jota kaikki näyttelijät esittivät näytelmän aikana.

Suomalainen Vadén on kirjoittanut tieteellisiä artikkeleita ja esseitä muun muassa hakkerietiikasta sekä kielen ja ajattelun suhteesta. Viimeksi mainittu ajattelu osuu nähdäkseni suoraan myös teatterin ytimeen. Yhdennessätoista hetkessä Paula Lehtosen ja Ida Järvisen loistavasti toteutettu videosuunnittelu toi näyttelijöiden kasvot hyvin lähelle ja heidän ilmeensä kertoivat koko ajan omaa tarinaansa huolellisesti dokumentoitujen faktasitaattien rinnalla. 

Yhdestoista hetki on aitoa teatteri myös siinä, että sen emotionaalinen imu ja teho syntyivät loisteliaasta näyttelijäntyöstä.      

Yhdestoista hetki on jatko-osa Leskisen ja Keski-Vähälän Neljännelle tielle, joka kantaesitettiin Kansallisteatterin suurella näyttämöllä kevättalvella 2013. Dokumenttiteatterina se on samanlaista erittäin huolellista työtä, jossa on käytetty lähteenä kirjallisten dokumenttien ohella haastatteluja.

Ei siis ihme, että kolmiosaiseksi suunnitellun trilogian toisen osan kypsyttelyyn kului aikaa viisi vuotta.

Yhdestoista hetki

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä

Ohjaus Esa Leskinen

Lavastus Kati Lukka

Pukusuunnittelu Tarja Simone

Tutkiva journalisti Jarno Liski

Musiikki Samuli Laiho

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Esa Mattila

Videosuunnittelu Paula Lehtonen

Livekuvasuunnittelu Ida Järvinen

Videografiikan ja animaatioiden suunnittelu Ville Virtanen

Rooleissa Katariina Kaitue, Annikka Poijärvi, Jani Karvinen, Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa, Anna-Riikka Rajanen, Sari Mällinen, Timo Tuominen, Cécile Orbin, Juha Varis, Jukka-Pekka Palo, Vesa Vierikko      

Ryhmäteatterin ei tarvitse tyylistään tinkiä – Muodonmuutos on älykäs satiiri omasta ajastamme

Tarinan merkonomi Keijo Yrjänä Saastamoinen aloittaa uransa syöpäläisenä työkkärin ohjeiden ja pilleripurkin varassa. Vesa Vierikon äärimmäisen tarkkaa näyttelijäntyötä oli ilo seurata. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin Muodonmuutos on hauska ja viiltävän terävä satiiri tämän päivän maailmasta. Se on näyttelijöiden teatteria, jossa kohtauksia vedetään läpi vauhdilla, joka saa katsojankin hengästymään.

Ainakin minuun vaikutti kuitenkin tällä kertaa kaikkein voimakkaimmin tunne vahvasta inhimillisestä läsnäolosta. Varmasti tämän illuusion sai aikaan huikean hieno näyttelijäntyö, mutta mukana oli myös jotkin muuta, jota on vaikea pukea sanoiksi.

Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen ovat vanhentuneet teatterinsa mukana. Nyt heidän tavassaan olla läsnä näyttämöllä oli jotakin hyvin koskettavaa. Vuosien varrella kertyneet ylimääräiset kilot ja muut ikääntymisen merkit saivat näkyä.

Käsikirjoittajat Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä ovat sovittaneet Franz Kafkan Muodonmuutoksen idean meidän aikaamme. Leskisen ja Keski-Vähälän käsikirjoituksessa Kafkan tarina on laventunut yhteiskunnalliseksi satiiriksi syrjäytymisestä.

Esa Leskisellä on ohjaajana Ryhmäteatterissa oma helposti tunnistettava tyylinsä. Hurjalla tempolla vedetyt kohtaukset vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia. Yhtä hurjalla tahdilla siirryttiin myös kohtauksesta toiseen.

Kun Kafkat tarinassa ja siitä tehdyssä sovituksessa riittää tasoja ulottuvuuksia vaikka muille jakaa, on tällaisen esityksen seuraaminen kutkuttavan hauskaa, vaikka myöskään katsojalla ei ole aikaa kunnon naurunhörähdyksiin.

Tällainen kohtausten ajoitus vaatii tarkkuutta myös katsojalta. Tosin nyt mentiin välillä myös niin ylikierroksilla, että tällaisen hitaan hämäläisen oli muutamassa kohtauksessa vaikea saada helsinkiläisten narkkarislangilla esitetyistä vuorosanoista tolkkua.

Roolityöt olivat niin mahtavia. Esimerkiksi Taisto Oksasen bravuuri Hitlerin näköisenä miehenä oli aivan huikea suoritus. Oksanen imitoi roolissa saksan kielellä tuon roolihahmon puhetyyliä tavalla joka nauratti ja itse asiassa vähän kauhistuttikin.

Miten nuo kaikki aivopierut, joita suomalaiset populistit päästävät suustaan, paljastavat oikean sisältönsä vasta, kun ne käännetään saksan kielelle?

Siinä yksi näytelmän metamorfooseista, joka antoi ajattelemisen aihetta. Meidän suomalaisten kyky luetun ymmärtämiseen ei taida enää olla ihan kohdallaan?

Ryhmäteatterissa Kafkan kauppamatkustaja Gregor Samsasta on kuoriutunut merkonomi, vakuutustoimihenkilö Keijo Yrjänä Saastamoinen. Vesa Vierikko muuttuu roolissa merkonomista syöpäläiseksi.

Lappeenrannasta maailmalle lähtenyt Vierikko on tehnyt hienon uran näyttelijänä. Muodonmuutoksessa minua viehätti se tavaton tarkkuus, jolla Vierikko teki tämän tarinan kannalta keskeisen roolin.

Leskisen ohjaustöille tunnusomainen, hurjalla intensiteetillä toteutettujen ja surumielisen seesteisten kohtausten vuorottelu oli nyt hienossa tasapainossa.

Esityksen toiseksi viimeisessä kohtauksessa luonnon ihmeisiin kuuluva muodonmuutos esitetään ihan konkreettisesti. Syöpäläisen ympärilleen kutomasta kotelosta kuoriutuu esiin kovasti Vesa Vierikon oloinen mies.

Viimeisessä, videoidussa kohtauksessa Vierikko menee teatterin lämpiöön, poimii käteensä sateenvarjon ja kiipeää Helsinginkadun teatterin portaita ylös kohti ulko-ovea.

Näiden kahden kohtauksen ja näytelmän ensimmäisen kohtauksen symboliikka natsasi minusta nyt hienosti yhteen. Se viittasi samalla sekä todella hienon ensemblen 50-vuotiseen historiaan että haluun uudistua. Tähän on tultu, tuossa avautuu ovi tulevaisuuteen. Teatteri on elävä vastalause kaikelle sille ryönälle, jolla meitä viihteen nimissä tyhmistetään.

Videoiden käytössä Ryhmäteatterilla on pitkät perinteet, eikä syyttä. Entisellä Pengerkadun näyttämöllä oli ja nykyisellä Helsinginkadun näyttämöllä on sama ongelma. Näyttämötila tai ehkä oikeammin tilanpuute on kenen tahansa ohjaajan painajainen.

Janne Siltavuoren lavastus, Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Ville Vierikon videosuunnittelu muodostavat toteutettuina ehjän ja toimivan kokonaisuuden, joka ei syö, vaan tukee sitä tärkeintä, näyttelijöiden läsnäoloa näyttämöllä.

Ryhmäteatterissa Esa Leskisen ja Mika Myllylän johtajakausilla syntynyt tapa tehdä on jakanut yleisön mielipiteitä. Ryhmän esityksistä porot sieraimiinsa vetäneitä kriitikkoja ovat ohjanneet pikemminkin poliittiset intohimot kuin esteettiset mieltymykset. Ryhmäteatterin tekijöiden huikea ammattitaitoa ja taiteellista kunnianhimoa on vaikea laittaa kyseenalaiseksi.

Satiiri on tietenkin äärimmäisen vaikea laji. Ainakin tämän kirjoittaja tykkää kuin hullu puurosta Ryhmäteatterin tavasta tehdä sitä. Ei Ryhmäteatteri toista itseään, itseään toistavia ilmiöitä ovat ihmisten ahneus, julmuus, tyhmyys ja ennen kaikkea meidän kaikkien neuvottomuus tämän elämäksi kutsutun ihmeen edessä.

Ryhmäteatteri: Muodonmuutos

Käsikirjoitus Franz Kafkan novellin pohjalta: Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Lavastus- ja pukusuunnittelija: Janne Siltavuori
Äänisuunnittelija: Jussi Kärkkäinen
Valosuunnittelija: Ville Mäkelä
Videosuunnittelija: Ville Vierikko
Maskeeraussuunnittelija: Ari Haapaniemi

Rooleissa: Vesa Vierikko, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Sari Mällinen ja Taisto Oksanen

 

Ismo Sievinen on yhä iskussa

Isällinen pankinjohtaja Eero (Ismo Sievinen) ja Akaki Akakijevitš (Johannes Korpijaakko). Kuva Mikkelein  Teatteri/ Jere Lauha
Isällinen pankinjohtaja Eero (Ismo Sievinen) ja Akaki Akakijevitš (Johannes Korpijaakko). Kuva Mikkelein Teatteri/Jere Lauha

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki perustuu Nikolai Gogolin novelliin päällystakki.

Gogolin luoma maailma ei hevin antaudu analyysille. Samuli Reunanen on Mikkelin Teatterille tekemässään sovituksessa nostanut etualalle näytelmän teemoista yksinäisyyden. Valinta antaa oman sävynsä tälle tragikomedialle.

Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän kantaesitys Ryhmäteatterissa korosti fyysisen esittämisen keinoin yhteiskunnan kaoottista muutosta. Ryhmäteatterissa näytelmä vietiin läpi hengästyttävällä vauhdilla ja Akaki Akakijevitšin roolin näytellyt Martti Suosalo temppuili välillä näyttämön rampilla suorastaan hengenvaaralliselta näyttävällä tavalla.

Reunasen näytelmälle valitsema rauhallinen rytmi toimii oikein hyvin. Johannes Korpijaakon roolityö näytelmän Akaki Akakijevitšina on läheistä sukua Gogolin novellin työpaikkakiusatulle ja yksinäiselle puhtaaksikirjoittajalle, joka ahersi uupumatta 1800-luvun Pietarissa.

Hahmon traagisuus korostuu Mikkelin Teatterin hienossa, useita minuutteja kestävässä loppukohtauksessa, jossa haamuksi muuttunut Akakijevitš pohtii toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Miksi me olemme kuin haamuja toisillemme? Korpijaakko tavoitti tuon hetken ja sen herkkyyden hienosti.

Reunanen on tavoittanut Gogolin novellin tematiikan. Leskisen ja Keski-Vähälän keskeinen teema työelämän kurjistumisen lyhyestä historiasta, joksi Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala on kirjoissaan ilmiötä kutsunut, kulkee toki punaisena lankana läpi näytelmän.

Reunasen valitsema hitaasti kiiruhtava tyylilaji selittää myös sen, miksi Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmä on Mikkelissä venähtänyt lähes kolmituntiseksi. Esittämisen laadusta kertoo kuitenkin hyvin se, ettei näytelmä tuntunut lainkaan näin pitkältä. Venäläinen klassikko ottaa uudelleen kirjoitettunakin aikansa, kun sen oikein oivaltaa.

Reunan on ohjannut Mikkelissä vierailijana. Siitä huolimatta hän on löytänyt hyvin potentiaalin, joka pienen teatterin näyttelijäkunnasta löytyy. Roolien miehitys vakuutti. Reunasen sovitus ja ohjaus korostaa niitä esittämisen alueita, joilla Mikkelin ensemblellä on vahvuuksia. Nykyteatterille usein ominainen lihaksilla pullistelu jätetään vähemmälle.

Lappeenrantalaisten kannattaa vaivautua Mikkeliin asti jo pelkästään Ismo Sievisen takia. ”Pastori” on edelleen mainiossa iskussa. Sievisellä on näytelmässä yhteensä seitsemän roolia ja neljä niistä on aivan keskeisiä näytelmän tematiikan kannalta. Lappeenrannan kaupunginteatterista Mikkeliin siirtynyt Sievinen on sekä näytelmän että Gogolin novellin ”tärkeä henkilö” monessa mielessä.

Leskinen ja Keski-Vähälä kuvaavat Suomen talouden ja samalla koko yhteiskunnan rajua muutosta idänkaupasta elävästä ”Kekkoslovakiasta” globalisaation ikeessä kituvaksi lama-Suomeksi neljän pankinjohtajan kautta.

Sivien paransi näissä rooleissa koko ajan tahtia ja hänen roolityönsä ”ruotsia” puhuvana globalisaation tuomionenkelinä, tanskalaisena fuusiojohtaja Storbjörninä kypsyi todelliseksi bravuuriksi, joka sai myös yleisön nauramaan pidäkkeettömästi.

Vuodet eivät ole kohdelleen kovin helläkätisesti Sievisen habitusta, mutta entinen huikea karisma on tallella. Voi noita eleitä ja ilmeitä. Ne olivat paljonpuhuvia.

Laskin käsiohjelmasta, että näytelmässä on peräti 51 eri roolia. Siinä on puurtamista seitsemälle näyttelijälle, tai oikeammin kuudelle. Sievinen, Risto Kopperi, Pauliina Hukkanen, Riina Uimonen, Anu Pakarinen ja Tuomas Turkka urakoivat yhteensä 50 eri roolihahmoa.

Sortseissa ja pyöräilykypärässä esiintynyt pääministeri Alexander Stubbista on lyhyessä ajassa kasvanut ikoninen hahmo suomalaisessa teatterissa. Turkan tulkitsemana pääministerimme ei Mikkelissä tyydy vain näppäilemään selfieitä, vaan käytössä ovat myös kovat otteet.

Äänisuunnittelija Juha Tanskanen antaa kääntää volyyminappulaa aina välillä turhan kovalle. Lavastaja Veli-Matti Itkonen on varmaan nähnyt Ryhmäteatterin version näytelmästä. Myös Mikkelin versio on ihan toimiva, mutta etäännyttää näyttelijät välillä turhan kauas yleisöstään.

Olen nähnyt Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä myös harrastajateatterille sovitetun version Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmästä. Ykspihlajan kyläteatterin esitys oli erittäin onnistunut tutkielma aiheesta. Valtavan määrän roolihahmoja sisältävä näytelmä antaa aktiiviselle harrastajateatterille mahdollisuuden käyttää roolien miehityksessä joukkovoimaa. Esitettävää riittää isollekin ryhmälle.

Ykspihlajan kyläteatteri esittää

Yksipihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät
Ykspihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät

Päällystakki on näytelmä työelämän huononemisesta. Ryhmäteatterin voimakaksikon, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän satiiri on mukaelma Nikolai Gogolin novellista Päällystakki. Gogolin ohella kaksikko on epäilemättä ammentanut myös aiheita myös Juha Siltalan pamfletista Työelämän huonontumisen lyhyt historia.

Ryhmäteatterin näyttelijät venyvät usein mahdottomiinkin suorituksiin. Muista yhä hyvin, miten hengenvaarallisilta näyttäviä akrobaattitemppuja näytelmän Akaki Akakijevitsin roolin näytellyt Martti Suosalo teki Ryhmäteatterissa näytelmän kantaesityksessä aivan estradin reunalla.

Luulisi, että jo pelkkä esimerkin voima saisi teatterin harrastajan näkemään painajaisunia tulevasta roolistaan. Rima on todella korkealla.

Ykspihlajan työväen näyttämön Päällystakki kuitenkin toimi Työväen näyttämöpäivillä yllättävän hyvin. Ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäki on tehnyt Leskisen ja Keski-Vähälän vuonna 2009 kantaesitetystä näytelmästä sovituksen, jossa harrastajanäyttelijöiden kyvyt ja resurssit on otettu hyvin huomioon.

Ryhmäteatterin esityksessä Suosalo teki ruumiinkielen tasolla sankaristamme ADHD-ihmisen. Ykspihlajan Leo Käkelän tulkitsemana Akaki Akakijevits on pesun kestävä asberger-henkilö, yksi niistä maan hiljaisista, joilla on tietyllä kapeahkolla elämänalueella yllättäviä taitoja ja suorastaan ilmiömäisiä kykyjä.

Kertojan käyttöä väheksytään ihan suotta teatteripiireissä. Taitavien kertojien esittämät tarinat ovat todennäköisesti teatterin alkuperäisin muoto, traditio, joka ulottuu kauas esihistorialliseen aikaan, jolloin luku- ja kirjoitustaito ja kriitikot eivät vielä päässeet pilaamaan aitoa esittämiseniloa.

Sitä paitsi nyt kerrotaan silkkaa asiaa. ITC-teknologia ja robottitekniikka, maailmantalouden digitalisoituminen muuttaa työelämää ja koko maailmaa parhaillaan pyörryttävällä nopeudella. Leskisen ja Keski-Vähälän satiiri tekee teoriaherrojen jargonin meneillään olevasta muutoksesta edes jollakin tavalla ymmärrettäväksi.

Pahkamäen hieno oivallus on käyttää useita kertojia. Lähes kaikki mukana olevat näyttelijät pääsevät vuorollaan kertojan rooliin ja tämä vahvisti katsojan silmissä tämän ”kyläteatterin” yhteisöllistä luonnetta.

Ykspihlajan työväen näyttämön riveissä näyttelee hyviä tyyppejä. Ryhmän näyttelijöiden henkilökohtaisessa osaamisessa on kuitenkin suuria eroja. Se ei kuitenkaan haitannut, koska katsojan kokema voimakas illuusio läsnäolosta syntyy tavallisuuden, tai pitäisikö sanoa arkisuuden kautta.

Tällaista teatterin harrastajien näytteleminen on parhaimmillaan. Ryhmä oli ilmeisesti unohtanut Mikkelin reissulle lähtiessään käsiohjelmassa mainitut voimakkaat valoefektit ja savukoneen kotiin, mutta minusta se ei ainakaan huonontanut esitystä. Päinvastoin, mitään ei jäänyt puuttumaan.

Jäniksen vuosi 2013

Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Liisa Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri
Vatanen (Robin Svartström) ja jänis (Anna-Riikka Rajanen) eivät etsi lyhdyn kanssa ihmistä, vaan korppia, eläintä. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Maailma on menossa päin helvettiä. Sen me tiedämme.

Eikä matka ole enää pitkä. Perillä ollaan, kun maapallon keskilämpötila nousee nykyisistä lukemista vielä viisi astetta. Vaikka tällä reissulla varmasti rähjääntyy, meidän ei tarvitse kärvistellä enää tässä nykyisessä kiirastulessa kuin muutama vuosikymmen.

Ryhmäteatterin Jäniksen vuoden käsiohjelmassa synkistellään oikein olan takaa. Myös näytelmän toteutus on monta astetta krouvimpaa kamaa kuin Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitus tästä Kristian Smedsin Arto Paasilinnan samannimisestä romaanista dramatisoimasta näytelmästä.

Esa Leskisen ohjaamassa Ryhmäteatterin versiossa kukkaislapset loistavat poissaolollaan.

Ainakin yhdessä asiassa Lappeenrannan kaupunginteatterin riemastuttavan valoisa ja Ryhmäteatterin synkkää synkempi versio kulkevat käsi kädessä. Molemmissa korostetaan yhteisöllisyyden merkitystä.

Paasilinnan vuonna 1975 ilmestynyt romaani Jäniksen vuosi on kertomus yhden miehen kapinasta järjestelmää vastaan. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jäniksen vuodessa pidetään yhtä: yksi kaikkien ja kaikki yhden jäniksen puolesta.

Sama teema toistuu myös Ryhmäteatterin esityksessä. Tosin tällä kertaa toivoa paremmasta annetaan vasta upeasti toteutetussa loppukohdassa. Tästäkin notkosta voidaan vielä nousta, jos meitä pitkäkorvaisia vain löytyy tarpeeksi ja löytyyhän meitä.

Yhteistä näille kahdelle Jäniksen vuodelle on myös se, että molempien alussa pohditaan taiteen ja todellisuuden suhdetta.

Se mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina tekijöiden mielikuvituksen tuotetta, satua. Mutta miten lienee asiat siellä oikeassa elämässä, teatterin ovien ulkopuolella? Millaisia satuja me sepittelemme itsellemme turvataksemme oman mielenrauhamme?

Smeds dramatisoi ja ohjasi Jäniksen vuoden ensimmäisen kerran tallinnalaiselle von Krahl teatterille vuonna 2005. Smeds on ollut mukana tekemässä Jari Juutisen kanssa Lappeenrannan kaupunginteatterin sovitusta ja Ryhmäteatterin käsikirjoittajiksi on merkitty Smeds, Leskinen ja Sami Keski-Vähälä.

Leskinen on ohjannut Jäniksen vuoden omintakeisella tyylillään. Volyyminappula käännetään heti kohta kaakkoon ja meno näyttämöllä on raplakkaa kuin savolaisella hullujenhuoneella, missä jäniksen kanssa liikkuva Vatanen myös ymmärrettävästi pääsee vierailemaan.

Ja mikä on ohjatessa. Ryhmäteatterilla on riveissään näyttelijöitä, jotka venyvät tarvittaessa aivan uskomattomiin suorituksiin. Sellaiseksi voi hyvin nimetä vaikka Taisto Oksasen ja Juha Pullin oopperaduetto. Herroista mustarastaista lähtee tarvittaessa ääntä kuin Placido Domingosta ja Luciano Pavarottista ikään.

Robin Svartström hallitsee Vatasen roolissa näyttämöä jo pelkillä ilmeillä. Svartströmin murheellisen miehen mimiikka on niin loisteliasta, että se käy jo yksin perustelusta hyvin runsaalle videoiden käytölle.  Viime vuosisadan alun Hollywoodissa miehestä olisi varmasti leivottu mykkäelokuvan tähti.

Huipennuksensa tämä sanaton viestintä saavuttaa koskettavassa loppukohtauksessa, jossa kuviin astuu toinen tämän karun tyylin mestari. Miehen nimeä en tässä kerro. Ryhmäteatterin Jäniksen vuosi on syytä mennä katsomaan itse.

Freelancer näyttelijä ei Suomessa elä pelkästään teatteria tekemällä. Näytteleminen televisiosarjoissa ja elokuvissa tekee näyttelijästä helposti kovin tutun oloisen. Sanotaan, että kasvot kuluvat telkkarissa ellei sitten satu olemaan Martti Suosalon kaltainen lähes kasvoton ihmemies.

Tunnustan, seuraan ihan innoissani Kari Väänäsen ja Timo Parvelan käsikirjoittamaa Taivaan tulia, joka on jatkunut telkkarissa jo vuodesta 2007.

Niin tai näin, Minna Suuronen kättelee joka tapauksessa kätevästi Jäniksen vuodessa jopa housutonta miestä. Suurosen varsinainen bravuuri on kohtaus, jossa hän esittää savolaisen mielisairaalan ylihoitajaa.

Nuoruuden raikkautta näyttämölle tuo esityksen jänis Anna-Riikka Rajanen. Rajanen laulaa Jäniksen vuoden loppukohtauksessa niin koskettavasti, että mieleen tulivat ne 60-luvun lopun kultaiset vuodet.

Jäniksen rooli on Rajasen taiteellinen lopputyö. Rajanen opiskelee Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön koulutusohjelmassa.

Teatterista on hauska kirjoittaa, vaikka minulla ei moiseen puuhaan ole mitään kompetenssia. Esitysten arvottaminen on kuitenkin vähän liian vaativaa puuhaa meikäläiselle puhumattakaan, että eri esityksiä pitäisi laittaa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen.

Sen uskallan sanoa, että pidin todella paljon Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksestä. Juutisen ohjaama Jäniksen vuosi on tavattoman kekseliästä ja raikasta tekemistä. Lappeenrannan kaupunginteatterin ei tarvitse yhtään kainostella tai vähätellä omaa osaamistaan ja teatterin taiteellista tasoa valtakunnallisessa vertailussa.

Terävä ja hauska satiiri

Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Tuula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola
Perusinsinööri Antero Alapylpyrää näyttelee Martti Suosalo. Kuvan Robin Svartström ja Aku Hirviniemei sekä Tiina Lymi ja Ursula Salo näyttelevät muut esityksen noin 40 roolia. Kuva Tanja Ahola

Terävä ja hauska satiiri. Näin maailman suurin ja monien mielestä myös maineikkain Edinburgh Fringe -teatterifestivaali mainostaa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Jatkuvaa kasvua (Continuous Growth).

The Scotsman-lehden teatterikriitikoista koostuva raati on ehtinyt palkita näytelmän Fringe First –palkinnolla. Arvovaltaisen raadin mielestä Jatkuvaa kasvua on tämän vuoden festivaaleilla paras uusi näytelmä.

Näytelmää esittää Edinburghissa sama skotlantilainen ryhmä, joka vuosi sitten otti ohjelmistoonsa Leskisen ja Keski-Vähälän Nikolai Gogolin novellista modernisoiman näytelmän Päällystakki. Skotlannin Martti Suosalo, näyttelijä Billy Mack pokkasi tuolloin Edinburghissa myös parhaan näyttelijän palkinnon roolistaan pankkivirkailija Akaki Akakijevitšina.

Suomessa ihmisistä globaalien markkinavoimien puristuksessa kertovan trilogian kolmas osa sai kohteliaan nuivan vastaanoton viime syksynä, kun Jatkuvaa kasvua tuli ensi-iltaan. Ihan kivaa ja hauskaakin, mutta eikö tätä lajia ole jo nähty ihan tarpeeksi.

Tampereen teatterikesän esityksessä yksi Aku Hirviniemen esittämistä hahmoista lausui myös ääneen nämä kritiikkien herättämät epäilyt: ”Kuinka kauan porukka jaksaa tehdä tämmöistä sketsiviihdettä peruukit päässä!”

Opetusministeriö on tukenut Ryhmäteatterin projektia näytelmänvientituella. Ei Edinburghiin silti pelkällä rahan voimala pääse, eikä rahalla voiteta tämän maailman merkittävimmän teatterifestivaalin pääpalkintoja.

Tänä vuonna Edinburghissa on Suomesta Leskisen ja Keski-Vähälän näytelmän lisäksi vain Bengt Ahlforsin näyttelijä Lasse Pöystille kirjoittama monologinäytelmä Mies joka pelkäsi käyttää hissiä (My Elevator Days).

Minulta Jatkuvaa kasvua –näytelmän katsominen jäi viimetippaan syksyllä sattuneen peruutuksen takia. Olimme Helsingissä Itä-Suomen Sanomalehtimiesyhdistyksen isolla porukalla ja jäimme silloin paitsi tätä hykerryttävän hauskaa herkkua.

Edinburghin festivaalien taiteellinen johto korostaa Leskisen ja Keski-Vähälän yhteiskunta-analyysin terävänäköisyyttä. Tästä ei voi olla kuin samaa mieltä. Vaikka maailmantalous on äärettömän monimutkainen syys- ja seuraussuhteiden järjestelmä, sen keskeisten toimintaperiaatteiden ymmärtäminen ei vaadi kuin hieman kaupunkilaisjärkeä.

Esimerkiksi Leskisen ja Keski-Vähälän kuvaus perusinsinööri Antero Alapylpyrän nakkikioskibisneksestä käy hyvin vaikka mikrotaloustieteen peruskurssista.

Nopearytmisen komedian tekeminen on todella vaativaa puuhaa. Martti Suosalon ja kumppaneiden taitavuutta ei voi vain ihailla. Teatterikesän esityksessä ajoitukset napsahtivat kohdalleen, tosin alussa latausta taisi olla vähän liikaakin.

Leskinen ja Keski-Vähälän dramaturgia kaappaa otteen katsojan tunnerekisteristä heti näytelmän alussa. Videotallenteena toteutetussa kohtauksessa propellipäiselle perusinsinööri Antero Alapylpyrälle annetaan lapsuus.

Se on taitava veto. Alapylpyrä ei ole mikään sketsihahmokilpailun kertakäyttöhahmo, vaan oikea ihminen mielihaluineen ja pakko-oireineen. Viimeksi mainituista pitää ihan tässäkin mainita Alapylpyrän Jukka- ja Jämerä-talopaketteihin fiksoitunut pesänrakennusvietti.

Satiiri on lajityyppi, johon happy end ei elimellisesti kuulu. Leskinen onnistuu kuitenkin ohjaajana muuttamaan railakkaana farssina alkaneen satiirin koskettavaksi komediaksi. Kovia kokenut perusinsinööri Alapylpyrä saa vielä kokea ennen esiripun laskeutumista armon.

Ja sehän herkistää.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suna Vuori toivoi kritiikissään, että Ryhmäteatterin jokamiehen seikkailut globaalin maailmantalouden pyrteissä päätyisivät tähän.

Toivottavasti Ryhmäteatterin osaava tiimi ei kuitenkaan lopeta komedioiden tekemistä. Terävään yhteiskunta-analyysiin perustuva ja upeasti esitetty komedia on Suomessa niin harvinaista herkkua, että sitä lähtee hakeman matkojenkin päästä.

Harmittaa, että työelämän huononemisesta kertovan trilogian toinen osa, Euroopan taivaan alla, jäi meikäläiseltä näkemättä.