Kypsä teos uraansa aloittelevalta teatterintekijältä

Kuva on otettu Johanna Haapäemäen esityksestä Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissa. Taustalla näkyy Catrine Krusbergin esitystä varten kuvaama video. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kuva on otettu Johanna Haapamäen esityksestä Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissa. Taustalla Catrine Krusbergin esitystä varten kuvaama video. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Lapsenmurha on rankka aihe teatteriesitykselle. Johanna Haapamäki ei silti pyri shokeeraamaan. Hänen itsensä kirjoittama monologiesitys Kieroon kasvatettu on hyvin ajateltua ja syvällisesti sisäistettyä teatteria. Työväen Näyttämöpäivillä näkemäni esitys jäi askarruttamaan.

Haapamäki käsittelee aihetta, jonka me tavallisesti torjumme. Jos torjunta jostakin syystä pettää, reagoimme aggressiivisesti. Ihmettelen välillä itsekin, miten atavistisia tunteita omasta mielestäni nousee pintaan, kun luen uutisia Irakissa ja Syyriassa riehuvan Isisin hirmuteoista.

Hirmutekoihin syyllistyneiden ihmisten tekoja tai edes näitä ihmisiä ei tarvitse kenenkään hyväksyä. Meillä on kuitenkin mahdollisuus ja jopa velvollisuus järjellisinä olentoina ymmärtää näiden tekojen syitä ja seurauksia. Muuta keinoa ei ole, jos haluamme katkaista vihan, väkivallan, syrjäytymisen ja osattomuuden kierteen.

Meillä ei ole varaa eikä syytä heittäytyä jumaliksi, jotka kostavat isien pahat teot kolmanteen ja neljänteenkin polveen. Kukaan meistä ei ole pysynyt kaltereiden ulkopuolella vain omaa erinomaisuuttaan. Elämä on jatkumo, jossa toisilla meistä on ollut yksinkertaisesti parempi tuuri näissä elämän arpajaisissa.

Kieroon kasvatettu on Vaasan ruotsinkielisessä ammattikorkeakoulussa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi opiskelleen Haapamäen taiteellinen lopputyö.

Uraansa vasta aloittelevan näytelmäkirjailijan ja ohjaajan produktioksi se on hämmentävän kypsä teos. Työväen näyttämöpäivillä näkemäni esitys oli tarkasti ohjattu, kurinalainen ja latautunut, vaikka näyttelijäntyö ei ehkä ole vielä Haapamäen suurimpia vahvuuksia.

Tosin Haapamäki kertoo tehneensä kouluaikana pääasiassa koomisia rooleja, mikä kertoo hänen monipuolisesta lahjakkuudestaan.

Käsikirjoitus on huolella ajateltu ja toteutus esimerkillisen tiivis. Haapamäki myös välttää tämän tyyppiseen psykodraamaan usein tarttuvat kliseet. Esityksestä lyö läpi psyykkisesti sairaan, tai oikeammin elämän ylivoimaisissa paineissa henkisesti murtuneen ihmisen karu arkitodellisuus. Ihmisestä tulee oman mielensä vanki ja Haapamäki käyttää taitavasti videota vahvistamaan tätä koppikauhuista tunnelmaa.

Esityksen videon on kuvannut Catrine Krusberg ja esityksessä on mukana ääniroolissa Risto Saarela, joka esittää videon taustalla Haapamäen näyttelemän potilaan tilaa kommentoivaa lääkäriä.

Haapamäki on käyttänyt aiheensa kypsyttelyyn aikaa. Hän kertoi kirjoittaneensa esimerkiksi vavahduttavan kohtauksen, jossa äiti hukuttaa sylilapsensa, jo vuosia sitten.

Haapamäki on myös mennyt katsomaan kuvaamaansa todellisuutta paikan päälle. Hän kertoo työskennelleensä vuosia siivoojana vaasalaisessa sairaalassa ja nähneensä monologinäytelmässä kuvaamiaan ihmiskohtaloita.

Taiteella on kyky tehdä näkyväksi asioita ja ilmiöitä, joihin järjen aseet purevat huonosti. Haapamäki teki meille esityksen katsojille psykiatrisen sairaalan ja haavoitetun mielen vahvat muurit hetkeksi  läpinäkyviski.

Tähän maailmaan mahtuu hyvin paljon raastavaa kipua, mutta myös anteeksiannolla ja armolla on siinä sijansa. Ehkä vielä näytelmän lapsesta asti kaltoin kohdellun naisen rakkaudenkaipuuseen vielä vastataan.

 

Haaleaa kuin lesken lempi

 

Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa,
Näytelmän puhemies Antti Ronkainen (Tomi Sirén) ja leskimies Simo Kämäräinen (Heikki Herva) kosiopuuhissa. Kuva Työväen Näyttämöpäivät/Jere Lauha

Kirjailija ja ohjaaja Juha Hurme on oma hieno lukunsa suomalaisessa teatterissa. Mies on lukenut kaiken, mitä tässä maassa on suomeksi ja ruotsiksi julkaistu, tai ainakin kaikki mainitsemisen arvoiset kirjat.

Porin Teatterikerhon kanssa Hurme käynnisti pari vuotta sitten jättiproduktion. Tarkoitus on esittää peräkkäisinä vuosina neljä Algot Untolan eli Maiju Lassilan näytelmää ja vielä viidentenä vuonna Hurmeen Untolasta kirjoittaman näytelmä.

Vuosi sitten esitysten sarja alkoi tuotteliaan Untolan Liika viisaalla. Tänä vuonna sarja on jatkunut näytelmällä Kun lesket lempivät.

Hurme on tyhjän tilan teatterin mestari. Hänen näytelmissään ei lavasteilla tai asusteilla koreilla. Hurmeen dramatisoinnit ja ohjaukset ovat aina ihmisen näköisiä.

Jotenkin Hurme onnistuu myös lähes häivyttämään sen näkymättömän muurin, joka aina tuppaa aina nousemaan esittäjien ja yleisön välille.

Porin Teatterikerho on myös täynnä hyviä tyyppejä. Esimerkiksi Joroisten suurta poikaa Simo Kämäräistä näyttelevässä Heikki Hervassa on sen verran kokoa ja näköä, että heikkohermoisemman tekee mieli vaihtaa kadulla puolta, kun hänen näköisensä köriläs marssii jalkakäytävällä vastaan.

Hurme ohjasi lempivät lesket Porissa kesäteatteriin. Porissa kansankomedian lesket ovat lempineet raikkaassa ulkoilmassa kesän tuoksujen keskellä. Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelin Musiikkiopiston askeettisessa salissa esitys sai vähän turhankin karun ilmiasun.

Esityksen askeettisuutta lisäsi, että tarinan roolihenkilöt puhuivat jonkinlaista yleissuomea, vaikka tarinassa liikutaan kosioretkellä Savon sydänmailla Juvalla ja Joroisissa.

Hurme käyttää esityksessä kertojaa (seremoniamestari Vesa Kivinen), joka kommentoi näytelmän tapahtumia. Käytetty muoto vie esityksen teatterin juurille.

Suomalaista retroa leskien naimapuuhista tekee kuitenkin juuri kieli. En tietenkään ole lukenut Lassilan näytelmää, mutta olen silti varma, että käytetty kieli on valittu huolellisella harkinnalla. Näytelmän roolihenkilöt puhuvat niin hyvää kirjakieltä, kun nyt porilaisilta voi kohtuudella vaatia.

Kun lesket lempivät on vuodelta 1915. Suomenkielinen sivistyneistö oli käynyt kovaa taistelua suomen kielen ja kansallisen heräämisen puolesta. Tähän sivistyneiden ja oppineiden suomalaisten joukkoon Algot Untola myös epäilemättä kuului. Suomen murteet eivät olleet viime vuosisadan alussa muotia ainakaan paremmissa piireissä.

Tosin Untolan näkemys suomen kansasta oli realistinen. Hän tunsi jo lapsuudestaan asti sen ankaran työn, jota tavallisen rahvaan piti tehdä henkensä pitimiksi. Hyvässä terässä olevat kirves ja saha kuuluivat elämän perusedellytyksiin. Pulska työhevonen ja kaksi lypsävää lehmää navetassa tekivät mökin asujasta jo kaltaistensa silmissä rikkaan miehen.

Untolalle yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus oli oleellinen osa kansallista heräämistä ja tästä vakaumuksesta hän piti kiinni viimeiseen asti.

Aina jotakin sattuu

 

Näytelmän Jouni (Jetro Ojanen),  Netta (Silja Grenman),  Petri (Marko Perälä) ja Mari (Tytti Jäppinen)
Näytelmän Jouni (Jetro Ojanen), Netta (Silja Grenman), Petri (Marko Perälä) ja Mari (Tytti Jäppinen)

Kutsumattomia vieraita jäi 37-vuotiaana kuolleen Reko Lundánin viimeiseksi näytelmäksi. Hän ohjasi itse näytelmänsä Kansallisteatteriin, jossa se kantaesitettiin maaliskuussa 2006. Lundán kuoli lokakuussa 2006.

Lundánin näytelmä on yhä häkellyttävän tuore ja ajankohtainen. Se kuvaa elämän perimmäistä sattumanvaraisuutta mieltä kouraisevalla tavalla. Työväen näyttämöpäivien käsiohjelman tekijä on kiteyttänyt näytelmän ytimen osuvasti kysymykseksi, mitä tapahtuu, kun kaiken katoavaisuus ei olekaan pelkkä pelko, vaan fakta.

Kansallisteatterin kantaesitys oli kolmas osa Lundánin hyvinvointivaltiotrilogiaa, joka alkoi Kom-teatterin Tarpeettomista ihmisistä vuonna 2003 ja jatkui samana vuonna Kansallisteatterin revyyllä Ihmisiä hyvinvointivaltiossa.

Lundánin yksilöstä yleiseen kasvava yhteiskuntakritiikki oli trilogian kahdessa aikaisemmassa osassa hyvin osuvaa ja se vei vuonna kriitikkojen ja ehkä myös suuren yleisön odotukset Kutsumattomien vieraiden osalta hieman väärille urille vuonna 2006.

Esimerkiksi Turun Sanomien Irmeli Haapanen purkaa kritiikissään pettymystään toteamaa, että näytelmässä puhutaan paljon ja pääasiassa ohi.

Lundán on kirjoittanut roolihahmot hyvin perinteisellä tavalla. Kukin tarinan seitsemästä roolihenkilöstä kokee näytelmän aikana jotakin, joka muuttaa häntä pysyvästi.

Ihmisiä työkseen irtisanova yrityskonsultti Jouni ajaa hirvikolarin ja vammautuu vakavasti. Kovapintainen liikemies Kimble pelastuu täpärästi sairaalan pihalla sattuneesta liikenneonnettomuudesta ja ryhtyy lahjoittamaan rahaa hyväntekeväisyyteen, ylilääkäri Veli-Matti tunnustaa ex-vaimolleen ja samalla itselleen olevansa alkoholisti.

Samanlaisia kutsumattomia vieraita ovat Veli-Matin entisen vaimon Miian rintasyöpä, Nettan kokemukset sairaanhoitaja työstä jossain tarkemmin määrittelemättömässä Afrikan maassa sekä Jounin vaimon Marin hysteria, kun hänen miehensä muuttuu Tukholman maratonille harjoittelevasta supersuorittajasta ruikuttajaksi.

Kaiken lisäksi Lundán koristeli näytelmänsä musiikilla ja lauluilla. Ei siis ihme, että valtakunnan johtavat kriitikot pitivät Kutsumattomia vieraita latteana.

Näytelmän syvä ydin on kuitenkin toisaalla. Ainakin Lahden Lauantainäyttämön esityksestä tekstin hyvin syvälle menevän metatason olemassaolon aisti selvästi. Se että Ninni Parviaisen ohjaaman näytelmän näyttelijät puhuivat toistensa ohi, ei ehkä ole dramaturginen ongelma, vika on siinä todellisuudessa, jossa me parhaamme mukaan yritämme elää.

Kun nopeaan ja tuskalliseen kuolemaan johtava sairaus astuu kutsumattomana vieraana omaan elämään, illuusio toisen ihmisen läsnäolosta on aina koetuksella. Näyttämöpäivien käiohjelmaan kirjoitettu kysymys osittaa, että Parviainen on itse löytänyt tiensä Lundánin näytelmän temaattisen ytimeen.

Parviaiselta Lundánin näytelmän valinta 30-vuotista toimintaansa juhlivan lahtelaisen harrastajateatterin juhlanäytelmäksi on rohkea veto. Näytelmän on ehkä yhä, lähes 10 vuotta kantaesityksen jälkeenkin edellä aikaansa.

Ohjaajan kannalta näytelmän rakenne on tietenkin pulmallinen. Parviaiselle on ollut ilmiselviä vaikeuksia liittää näytelmän kohtauksia toisiinsa. Myös näytelmän tekijöitä on vaivannut ainakin jossain vaiheessa epäusko. Vaikka kaikkien Lundánin luonnostelemien henkilöhahmojen elämässä tapahtuu käänne, toiminnan päämäärää tuntuu puuttuvan, ellei sellaiseksi katsota ylilääkärin luonnostelmaa Suomen eutanasiaohjelmaa.

Lauantainäyttämön Tytti Jäppien, Minna-Maija Ceder, Silja Grenman, Seppo Hilska, Teijo Roine, Jetro Ojanen ja Marko Perälä ottivat perjantaina Työväen näyttämöpäivillä näytelmän haasteet tosissaan vastaan. Ei ole helppoa näytellä roolia, jonka todellista merkitystä on lähes mahdoton ymmärtää.

Jos lunta on tullut tupaan meiltä kyökkikriitikoilta, kannattaa muistaa, että melkoisen ryöpyn saivat aikanaan niskaansa myös Kansalliteatterin kokeneet ja nimekkäät näytelijät.

Minulla on sellainen kutina, että myös teatterin ammattilaiset löytävät Lundánin näytelmän vielä uudestaa. Kutsumattomia vieraita on hyvin kiehtova teksti. Ainakin minua se jäi vaivaamaan.

Teknisistä ansioista kymmenen pistettä

Petri Aulin on näytelmän Lenin ja hänen rooliasussaan hikeen asti on vaikea päästä jopa kiivasrytmisessä farssissa. Erica Selin on näytelmän tiukkapipoinen neiti Nylund. Kuva Mikko Vihervaara/Työväen näyttämöpäivät
Petri Aulin on näytelmän Lenin ja hänen rooliasussaan hikeen asti on vaikea päästä jopa kiivasrytmisessä farssissa. Erica Selin on näytelmän tiukkapipoinen neiti Nylund. Kuva Mikko Vihervaara/Työväen näyttämöpäivät

Hauskan tekeminen on tunnetusti vaativaa puuhaa. Nopearytmisen farssin tekeminen on niin vaativaa puuhaa, että sitä voi hyvällä syyllä sanoa teatterin kuninkuuslajiksi.

Kaarina-Teatterin Lenin jäillä on ohjaaja Pauliina Saloniuksen mukaan ovifarssi. Ovien käyttö kohtausten sisääntuloissa tietenkin hieman laskee vaikeusastetta. Ainakin itse kuvittelisin, että niiden avulla esitys on helpompi saada toimimaan käkikellon tarkkuudella

Ovia on halkovaraston verho mukaan luettuna peräti viisi kappaletta. Se varmasti lisäsi vaikeuskerrointa.

Teknisesti kaarinalaisten farssi on laadukas. Työväen näyttämöpäivillä kohtausten ajoitus meni oikeaoppisesti ja iskut napsahtivat kohdalleen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että sisääntulot tehtiin oikea-aikaisesti.

Esittäminen oli kunnossa. Taitoluistelutermein ryhmälle voi antaa teknisistä ansioista korkeat pisteet.

Ongelmat olivat sisältöpuolella. Tai oikeammin Antti Hopian näytelmässä ei ole mitään oikeaa sisältöä. Lenin jäillä ei ole sisältönsä puolesta mikään saaristolaisfarssi, vaan ikävä puskafarssi. Taiteellisesta vaikutelmasta ei pisteitä heru.

Katsojana jäin ihmettelemään, mikä sen tarkoitus mahtaa olla? Onko Hopia halunnut vain tehdä turhista tarpeista jonkinlaisen harjoitusmaalin tarkkuusammuntaa varten?

Teatteri on kuitenkin ainakin minun mielestäni ilmaisuvoimaisin kaikista taiteen muodoista, eikä näin mahtavaa myllyä kannatta pyörittää tyhjän jauhamiseen.

Minkäänlaista ulottuvuutta historiaan ei lastenkirjoistaan paremmin tunnetun Hopian tekstistä löydy. Näytelmän Lenin on jonkinlainen muunnelma huonoa suomea puhuvasta laukkuryssästä, vanhojen Suomi-filmien arkkityyppistä.

No pääsääntöisesti myös nämä vanhat SF-filmit ovat varsinkin sisältönsä puolesta aivan hirveän huonoja.

Mutta edellä sanottu kertoo tietenkin vain minun henkilökohtaisista mieltymyksistäni. Tässä suhteessa Kaarina-Teatterin Lenin jäillä erosi kaikista muista Työväen näyttämöpäivillä näkemistäni esityksistä.

Kaikkia Työväen näyttämöpäillä näkemiäni yhdeksää esitystä yhdisti osaamisen taso. Myös ja varsinkin Kaarina-Teatterissa se osaaminen on korkealla tasolla.

Ilmeisesti suomalainen koulutusjärjestelmä näyttää myös harrastajateatterin saralla kyntensä. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulusta ja muistakin ammattikorkeakouluista on valmistunut jo iso joukko teatteri-ilmaisun ohjaajia ja muita alan ammattilaisia, joiden työ kentällä näkyy.

Ykspihlajan kyläteatteri esittää

Yksipihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät
Ykspihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät

Päällystakki on näytelmä työelämän huononemisesta. Ryhmäteatterin voimakaksikon, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän satiiri on mukaelma Nikolai Gogolin novellista Päällystakki. Gogolin ohella kaksikko on epäilemättä ammentanut myös aiheita myös Juha Siltalan pamfletista Työelämän huonontumisen lyhyt historia.

Ryhmäteatterin näyttelijät venyvät usein mahdottomiinkin suorituksiin. Muista yhä hyvin, miten hengenvaarallisilta näyttäviä akrobaattitemppuja näytelmän Akaki Akakijevitsin roolin näytellyt Martti Suosalo teki Ryhmäteatterissa näytelmän kantaesityksessä aivan estradin reunalla.

Luulisi, että jo pelkkä esimerkin voima saisi teatterin harrastajan näkemään painajaisunia tulevasta roolistaan. Rima on todella korkealla.

Ykspihlajan työväen näyttämön Päällystakki kuitenkin toimi Työväen näyttämöpäivillä yllättävän hyvin. Ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäki on tehnyt Leskisen ja Keski-Vähälän vuonna 2009 kantaesitetystä näytelmästä sovituksen, jossa harrastajanäyttelijöiden kyvyt ja resurssit on otettu hyvin huomioon.

Ryhmäteatterin esityksessä Suosalo teki ruumiinkielen tasolla sankaristamme ADHD-ihmisen. Ykspihlajan Leo Käkelän tulkitsemana Akaki Akakijevits on pesun kestävä asberger-henkilö, yksi niistä maan hiljaisista, joilla on tietyllä kapeahkolla elämänalueella yllättäviä taitoja ja suorastaan ilmiömäisiä kykyjä.

Kertojan käyttöä väheksytään ihan suotta teatteripiireissä. Taitavien kertojien esittämät tarinat ovat todennäköisesti teatterin alkuperäisin muoto, traditio, joka ulottuu kauas esihistorialliseen aikaan, jolloin luku- ja kirjoitustaito ja kriitikot eivät vielä päässeet pilaamaan aitoa esittämiseniloa.

Sitä paitsi nyt kerrotaan silkkaa asiaa. ITC-teknologia ja robottitekniikka, maailmantalouden digitalisoituminen muuttaa työelämää ja koko maailmaa parhaillaan pyörryttävällä nopeudella. Leskisen ja Keski-Vähälän satiiri tekee teoriaherrojen jargonin meneillään olevasta muutoksesta edes jollakin tavalla ymmärrettäväksi.

Pahkamäen hieno oivallus on käyttää useita kertojia. Lähes kaikki mukana olevat näyttelijät pääsevät vuorollaan kertojan rooliin ja tämä vahvisti katsojan silmissä tämän ”kyläteatterin” yhteisöllistä luonnetta.

Ykspihlajan työväen näyttämön riveissä näyttelee hyviä tyyppejä. Ryhmän näyttelijöiden henkilökohtaisessa osaamisessa on kuitenkin suuria eroja. Se ei kuitenkaan haitannut, koska katsojan kokema voimakas illuusio läsnäolosta syntyy tavallisuuden, tai pitäisikö sanoa arkisuuden kautta.

Tällaista teatterin harrastajien näytteleminen on parhaimmillaan. Ryhmä oli ilmeisesti unohtanut Mikkelin reissulle lähtiessään käsiohjelmassa mainitut voimakkaat valoefektit ja savukoneen kotiin, mutta minusta se ei ainakaan huonontanut esitystä. Päinvastoin, mitään ei jäänyt puuttumaan.

Todenmakuista draamaa polttavasta aiheesta

Kaarinan nuorisoteatterin nuoret ovat sisäistäneet hienosti roolinsa. Sairaalaosaston mudostaman yhteisön ihmissuhteista syntyy hyvin uskottava kuva. Kuvassa Melissa Petters, Essi Nuutinen, Tanja Suomela, Iida Tallqvist,Taru Kumpulainen, Elina Karjalainen, Jasmin Nieminen ja Tanja Suomela. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Kaarinan nuorisoteatterin nuoret ovat sisäistäneet hienosti roolinsa. Sairaalaosaston mudostaman yhteisön ihmissuhteista syntyy hyvin uskottava kuva. Kuvassa Melissa Petters, Essi Nuutinen, Iida Tallqvist, Taru Kumpulainen, Elina Karjalainen, Ida Vesterinen, Jasmin Nieminen ja Tanja Suomela. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Kaarinan nuorisoteatterin Minna-Stiina Saaristo-Vellinki on kääntänyt ja dramatisoinut amerikkalaisen Susanna Kaysenin elämänkerrallisen romaanin Girl, Interrupted.

Hollywood pyöräytti vuonna 1999 Kaysenin sairaalakokemuksista Vinona Ryderin, Angelina Jolien ja Whoopi Goldbergin tähdittämän elokuvan, josta tuli myös meillä Suomessa aika iso hitti nimellä Vuosi nuoruudestani.

Kaarinan nuorisoteatterin Vuosi nuoruudestani on tekijöiden mukaan maailmankantaesitys. Ja mikä ettei. Saaristo-Vellinki on tehnyt erinomaista työtä sekä dramaturgina että ohjaajana.

Saaristo-Vellinki on sijoittanut kirjan tapahtumat ja henkilöt tämän päivän suomalaiseen sairaalaympäristöön. Toden tuntua lisää se, että näytelmässä mukana olevat teatterin harrastajat ovat antaneet roolihenkilöille omat nimensä.

Kun sanottavan ja sanomisen tarve ovat tarpeeksi painavia, draama syntyy kuin itsestään. Paisuttelua ja kärjistyksiä ei tarvita. Todellisuus on kuitenkin aina tarua ihmeellisempää ja kaarinalaisten esityksessä nuorten naisten hyvin sisäistetyt roolisuoritukset tekivät esityksestä kipeän koskettavan.

Saaristo-Vellinki ei myöskään päätä tätä tarinaa yhtä toiveikkaaseen happy endiin kuin James Mangoldin elokuvansa. Viimeinen kohtaus on epilogi, jossa näytelmän Melissa (Melissa Petters) kohtaa Tanjan (Tanja Suomela), yhden sairaala-aikaisista tuttavistaan. Kummalakaan ei mene erityisen hyvin.

Lääketiede on ottanut monella osa-alueella tällä vuosituhannella huimia edistysaskeleita. Psykiatrinen hoito on kuitenkin polkenut lähes paikallaan. Suurin osa jopa käytettävissä olevista lääkkeistä on kehitetty jo edellisellä vuosisadalla.

Resursseja leikataan, potilaat eivät parane ja ylipäätään jo hoitoon pääsy on hyvin vaikeaa, koska myös mielisairaiden hoitoon käytetyt taloudelliset resurssit ovat vuosikausia polkeneet paikallaan samaan aikaan, kun terveydenhuollon menot ovat kasvaneet noin kolme prosenttia vuodessa.

Myös resursseista päättävät poliitikot pitävät ilmeisesti psyykkisesti oireilevia ihmisiä toivottomina tapauksina.

Psykiatreista on huutava pula, koska nuoret lääkärit tuntevat surkean tilanteen, eivätkä halua erikoistua alalle.

Esimerkiksi anoreksiaan sairastuneista nuorista noin joka viides kuolee ennen aikojaan syömishäiriön aiheuttamiin komplikaatioihin. Kuolleisuus on suurempaa kuin syöpäsairauksissa, vaikka kysymys on nuorista ihmisistä.

Noin 30 alle 30-vuotiasta jää joka päivä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Vielä suurempi joukko katoaa jonnekin kaikkien viranomaisten ulottumattomiin. Maassa on suuri joukko nuoria, jotka ovat luovuttaneet kokonaan. He tai heidän omaisensa eivät enää edes yritä hakea apua.

Saaristo-Vellinki on siis ryhmineen tarttunut tavattoman tärkeään ja polttavan akuuttiin aiheeseen. Lauantaina ryhmän toisessa esityksessä Paukkulan Atrium-salissa esitystä seurasi vain kourallinen katsojia. Ehkä se johtui paikasta ja esityksen myöhäisestä ajankohdasta.

Toivottavasti moni kävi katsomassa aikaisemmin päivällä kaarinalaisten esitystä. Minuun esitys teki suuren vaikutuksen.

Vuosi nuoruudestani on kerännyt kriitikoilta kehuja ja syystä. Itse haluaisin vielä kehua henkilön tai henkilöt, jotka vastaavat Kaarinan nuorisoteatterin verkkosivuista. Myös ne ovat erinomaista työtä. Käykää katsomassa ja ottakaa esimerkkiä.

Juha ”Tietäväinen” Hurme on palannut kehiin

Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Työväen näyttämöpäivillä toistuu joka vuosi sama kiusa. Naisvuoritalon katsomossa ensimmäiset penkkirivit ovat lattian tasossa. Kun ryhmät eivät yleensä halua esiintyä vanhanaikaisella, ylös sijoitetulla näyttämöllä, lattiatason takariveiltä paikkansa löytäneiltä katsojilta jää helposti suurin osa koko näytelmästä näkemättä.

Porin teatterikerhon Liika viisas näytti kolmannelta riviltä ensin puhuvien päiden kavalkadilta. Näytelmän luonne muuttui kokonaan vasta, kun ymmärsin siirtyä seuraamaan sitä salin seinustalle, josta oli esteetön näkyvyys näyttämölle.

Juha Hurmeen käsialan tunnisti sen jälkeen heti. Hurmeen ohjauksissa se, mitä näyttämöllä sanotaan, on korkeintaan puolet näytelmän sisällöstä. Varsinainen draama kerrotaan kehon kielellä. Näyttelijöiden läsnäolo näyttämöllä on jollakin hyvin omintakeisella tavalla kokonaisvaltaista.

Näyttämöllä ovat läsnä sekä mieli että ruumis. Saara Hurmeen koreografia tekee ryhmän teatteriestetiikassa tanssia.

Hurmeen ohjaamissa esityksissä ei juuri käytetä lavasteita tai valo- ja äänitehosteita. Petra Poutanen-Hurmeen Liika viisasta varten tekemät sävellykset esitetään luomuna melodiikalla.

Lähes kaikkiin tarpeisiin riittää kuitenkin pelkkä näyttelijöiden vangitseva läsnäolo.

Hurme myös osaa ohjata teatterin harrastajia ilmiömäisellä tavalla. Tosin Joni Seppälä, Jarmo Malinen,
Taru Huokkola, Mari Naumala, Ida Sofia Fleming, Vesa Kivinen ovat yhdessä niin monessa liemessä keitetty joukko, että teatterin harrastajista ei sanan varsinaisessa mielessä voi enää edes puhua.

Joka tapauksessa Hurmeen ja näyttelijöiden yhdessä viettämä reipashenkinen leirielämä näkyy ja tuntuu esityksessä. Liika viisas on korostetusti yhteisön taidetta.

Porin teatterikerhon Liika viisas on hieno kuin mikä ja se myös aloittanut suorastaan uskomattomalta tuntuvan projektin. Hurme aikoo porilaisten kanssa tuoda vuoteen 2018 mennessä näyttämölle neljä muuta Algot Untolan kirjoista dramatisoitua näytelmää. Lisäksi Hurme kirjoittaa itse Untolasta näytelmän Sanamyrsky, jonka kantaesitys on tarkoitus saada näyttämölle vuonna 2017.

Algot Untolan alias Algot Tietäväisen, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J. I. Vatasen, Liisa-Antin ja Jussi Porilaisen kuolemasta tulee kuluneeksi vuonna 2018 sata vuotta. Pori on tietenkin sopiva paikka tämän merkittävän kirjailijan muistamiseen siksi, että Untolan räjähdyksenomainen, kymmeniä kirjoja ja näytelmiä tuottanut luomiskausi alkoi, kun mies toimi Satakunta-lehden päätoimittajana.

Ei varmaan ole ihan sattuma, että Hurme aloitti sarjan Maiju Lassilan Liika viisaasta. Pilkan kohteena näytelmässä on ihmisten parantumaton tyhmyys.

Lassilan sanansäilässä on kuitenkin aina kaksi terää. Jos Suomen johtavat teatterintekijät laitettaisiin järjestykseen lukeneisuuden perustella, porukan ”liika viisasta” ei tarvitsisi kauan arvuutella. Lukeneisuuden suhteen Hurmeelle tuskin löytyisi kovin montaa vakavaa haastajaa edes kirjallisuudentutkijoiden joukosta.

Lassilan vuonna 1915 ilmestynyt Liika viisas ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin tänään maailmanlaajuinen internetverkko tarjoaa inhimilliselle typeryydelle rajattomat mahdollisuudet, ja ihmiset tekevät itselleen uskonnon kaltaisia rituaaleja jopa syömisestä ja ulostamisesta (eh, teatterista nyt puhumattakaan).

Hurme ei kuitenkaan pilkkaa eikä tuomitse. Luulen, että tämä lempeä ja jollakin tavalla hyvin syvälle menevä humanismi kumpuaa juuri ironiantajusta.

Näytelmän Pudde-koira (Taru Huokkola) näyttää suorastaan intellektuellilta tarinan uskonkiihkossa piehtaroivien ihmisten rinnalla, eli elukoita tässä ollaan muiden luoman luomien keralla.

Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Porin teatterikerhon Liika viisaasta löytyy kerroksia ja ajattelun aiheita lähes loputtomasti kuten aidosta taideteoksesta pitääkin löytyä.

Maailmanlopun meininkiä

Vantaan näyttämön Leikin loppu on toteutettu tyylikkäästi. Kuvassa Sanna Lehtonen ja Pentti Härkönen näytelmän Nell ja Nagg. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Vantaan näyttämön Leikin loppu on toteutettu tyylikkäästi. Kuvassa Sanna Lehtonen ja Pentti Härkönen, näytelmän Nell ja Nagg. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Teatterifestivaaleilla suden hetki ei koita aamuyön varhaisina tunteina. Silloin juhlat ovat usein parhaimmillaan.

Totuuden hetki koittaa usein vasta päivällä, hieman puolen päivän jälkeen alkavassa näytöksessä. Silloin pinttyneinkin teatteriaddikti on heikoimmillaan ja unet ovat voimakkaimmillaan, kuten jo muinaiset roomalaiset asian ymmärsivät.

Irlantilaisen Samuel Beckettin näytelmät edustavat vakiintuneen käsityksen mukaan absurdia teatteria.

Se on varmaan rationaalinen tapa suhtautua tämän kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun neron teksteihin. Kun jokin asia julistetaan oikein porukalla absurdiksi, sitä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää.

No ei Beckett ole ainoa tämän maailman ilmiöistä, joiden kohdalla me laistamme aidon ajattelun vaivat lyömällä ilmiön kylkeen luokitteluleiman.

Sekin on tietenkin aika tavalla absurdia. Elämä on, kuten minulle tuntemattomaksi jääneen mainostoimittajan aivopierussa töräytellään.

Minulle Beckettin näytelmät ovat aina olleet kuin saippuapaloja. Juuri kun olen kuvitellut saaneeni niistä jonkinlaisen otteen, ne luiskahtavat kädestä.

Lipeää Beckett on ainakin holvannut keitoksiinsa reilulla kädellä näitä ”saippuaoopperoita” keittäessään. Ainakin minun kohdallani kaikki näkemäni Beckettin näytelmät ovat syöpyneet jonnekin tuonne aivojen peräkamareihin lähtemättömällä tavalla.

Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Kaikkia niitä on enää mahdoton muistaa, mutta esimerkiksi Arto af  Hellströmin Kansallisteatteriin ohjaama Godota odottaessa (Huomenna hän tulee) pomppaa esiin heti tuolta alitajunnaksikin kutsutulta vetoisalta ullakolta.

Näyttämöpäivien ohjelmakarttaa selatessa absurdilta tuntui myös se, että vantaalainen harrastajateatteri oli tarttunut Beckettin näytelmään Leikin loppu.

Ei tunnu enää. Elina Hagelinin ohjaus ja työryhmän toteutus olivat tyylikkyydessään vailla vertaa.

Mäkihyppääjä Matti Nykäsen verrattoman aforismin mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa. Beckettin maailmassa elämä on myös ansa, josta ei pääse pakenemaan.

Näytelmän raajarikko ja sokea Hamm (Sande Hindréa) käyttää omassa yhden naisen imperiumissaan hirmuvaltaa, jonka kohteina ovat hänen adoptiotyttärensä Clov (Virpi Tammi) ja vanhempansa Nell (Sanna Lehtonen) ja Nagg (Pentti Härkönen).

Kun Beckettistä on kysymys, tästä näytelmän perusasetelmasta on kuitenkin turha vielä vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaikka Nell ja Nagg on tungettu asumaan jäteastioihin. Ei siitä huolimatta, että Nelliä näyttelevä Lehtonen on Vailla vakituista asuntoa yhdistyksen palkittu toiminnanjohtaja.

En oikein tiedä, miten Beckettin kohdalla roolin syvällisen sisäistämisen kanssa oikein on, mutta joka tapauksessa kaikki neljä näyttelivät osansa hengästyttävällä antaumuksella.

Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Näin sanotaan suuressa kirjassa. Minusta tuntuu usein, että Beckettin tuotannossa suurin kaikista on häpeä. Beckettin näytelmien keskeinen teema on se, miten tavattoman vaikeaa (luen absurdia) toisen ihmisen kohtaaminen oikeastaan on.

Minun ajatuksissani näyttämöllä eivät tällä kertaa olleen näyttelijät, vaan näytelmän ohjaaja Hagelin. Miksi minä en tiedä mitään tästä ilmiömäisen lahjakkaasta teatterintekijästä?

Mikä esitys ja mikä yleisö!

Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Totta se on. Katsojat valitsivat äänestyslipuilla Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjutun vuoden 2014 Työväen näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi.

Näin kävi, vaikka Oikeusjuttu oli sijoitettu yleisön kannalta mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Kajaanin harrastajateatterin käräjät käytiin sunnuntaina iltapäivällä samaa aikaan, kun monet muulta Mikkeliin näyttämöpäiville tulleet katsojat jo pakkasivat kapsäkkejään kotimatkaa varten.

Kaiken lisäksi Oikeusjuttu edustaa katsojan kannalta hyvin vaativaa teatterin lajia, dokumenttiteatteria. Johtopäätös:  Työväen näyttämöpäivillä esityksiä käy katsomassa todella asiantunteva ja hieno yleisö.

Itselläni ei aikataulusyistä ollut mahdollisuutta nähdä kajaanilaisten esityksestä kuin puolet. Sekin vakuutti. Ohjaaja ja esityksen käsikirjoittaja Veikko Leinonen on työryhmineen tehnyt huolellista työtä. Kainuun Sanomien Raimo Viirretin Oikeusjutusta huhtikuussa tekemä kritiikki osuu näkemäni perustella hyvin maaliinsa.

Samoin tietenkin Viirretin näkemästään vetämä johtopäätös. Kajaanin opettajakoulutusyksikön alasajoon ei löydy yhtä syyllistä. Syyllisiä on monta! En kuitenkaan Virretin tavoin usko, että jaettu syyllisyys vähentää niiden syntitaakkaa, jotka ovat tässä asiassa laittaneet oman edun yleisen edun edelle.

Kajaanilaisten Oikeusjuttu pureutuu Suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän ehkä kipeimpään ja ainakin vaikutuksiltaan kauaskantoisimpaan ongelmaan. Sillä, miten itse kukin meistä hoitaa oman työnsä tai miten hyvin edustamamme yhteisö pärjää lukujen valossa, ei näytä olevan mitään merkitystä, kun muualla tehdään työpaikkaasi koskevia päätöksiä.

Demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta, kaikki se hyvä, johon me olemme tottuneet, perustuu ihmisten väliseen luottamukseen. Historiasta tiedämme, miten dramaattisia seurauksia on sillä, että tämä luottamus alkaa horjua.

Kymmenistä haastatteluista, pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä kokoon keitetty käsikirjoitus on tietenkin tiukkaa ja kuivaa asiaa. Leinonen on kuitenkin keventänyt esitys muun muassa Tuomas Laitisen, Jaani Leinosen ja Veikko Leinosen videoilla, joissa kahden salapoliisin mainio voimakaksikko yrittää selvittää, kuka varasti vireän ja elinvoimaisen 700 opiskelijan kampuksen tulevaisuuden Kajaanissa.

Dokumenttiteatteri on Suomessa harvinaista herkkua. Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjojen perusteella tekemä Valtuusto oli vuosia sitten mukana myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä.

Susanna Kuparinen on työryhmineen tehnyt dokumenttiteatteria myös eduskunnan pöytäkirjojen perustella Ryhmäteatteriin (Eduskunta ja Eduskunta II) ja viimeksi Kansallisteatteriin esityksen Neljäs tie.

Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjuttu todistaa myös pätevästi, että dokumenttiteatteri on mitä sopivin laji  teatterin harrastajille, jotka eivät pelkää haasteita ja rankaa työntekoa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa kipeitä aiheita tämän kaltaisille kansankäräjille riittää varmasti pilvin pimein.

Aina vaan joku eksyy

Tikkurilan Teatterin Aina joku eksyy on hieno toteutus Reko Lundánin klassikkonäytelmästä. Kuva Tikkurilan Teatteri
Tikkurilan Teatterin Aina joku eksyy on hieno toteutus Reko Lundánin klassikkonäytelmästä. Kuva Tikkurilan Teatteri

Nuorena kuolleen Reko Lundánin vuonna 1998 Kom-teatterissa kantaesitetty Aina joku eksyy on omalla tavallaan harvinaisuus. Näytelmästä on tullut  merkittävä klassikko, johon myös teatterin harrastajat näyttävät tarttuvan yhä uudestaan.

Tikkurilan Teatterin tulkinnasta ei jää mitään uupumaan. Teatterilla on riveissään todella taitavia näyttelijöitä.

Työväen näyttämöpäivillä perjantaina nähdyn esityksen kruunasi napakka ohjaus. Carita Välitalo on saanut taitavien näyttelijöiden osaamisesta kaiken irti.

Kohtausten ajoitukset napsahtivat kerta toisensa jälkeen paikoilleen ja yleisö hytkyi spontaanista naurusta.

Aina joku eksyy on tragikomedia alkoholistiäidistä ja hänen perheestään kahdessa sukupolvessa. Väliahon ohjauksessa tarinan traagisuus korostui huumorin kautta kuten Aimo Vuorinen meitä vähän aikaa sitten Etelä-Saimaan mielipidesivulla sivuilla opasti.

Carita Välitalon nimi kannattaa painaa mieleen. Ruotsissa pitkään vaikuttanut Välitalo toimii nykyisin Vantaalla Teatteri- ja sirkuskoulun johtajana ja ohjaajana Tikkurilan Teatterissa.

Käteeni ei tarttunut perjantain esityksen jälkeen käsiohjelmaa. Ymmärtääkseni mukana olivat  Miika Elmgren, Sini Keinänen, Hilkka Karvinen, Anna Känkänen, Aarne Lindèn, Timo Luotonen, Iiro Ristola, Emilia Tuovinen ja Outi Utriainen. Roolisuoritukset olivat kautta linjan aivan erinomaisia. Varsinkin Ristolan, Tuovisen ja kumppaneiden eläytyminen lapsirooleihin oli koskettavaa.