Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.
Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo
Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia WoolfinOrlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.
Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.
Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.
Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.
Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.
Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo
Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.
Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.
Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.
Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.
Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.
Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.
Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.
Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.
Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.
Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.
Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaamyös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.
Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”
Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.
Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.
Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.
Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.
Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.
Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”
Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.
Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.
Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.
Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.
Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.
Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.
Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.
Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.
Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025
Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.
Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.
Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.
Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.
Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.
Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.
Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.
Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.
Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.
Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.
Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.
Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.
Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.
Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.
Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.
Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.
Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto
Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.
Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.
Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.
Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.
Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.
Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.
Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.
Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.
Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.
Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.
Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.
Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.
Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.
Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.
Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.
Hiuskarvan varassa
Käsikirjoitus Paul Pörtner
Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola
Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä
Ohjaus Sakari Hokkanen
Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki
Valosuunnittelu Raimo Salmi
Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen
Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen
Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.
Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.
Väinö LinnanTäällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.
Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.
Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.
Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.
Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.
Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.
Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.
Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.
Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.
Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.
Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.
Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.
Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.
Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.
Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.
Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.
Täällä Pohjantähden alla
Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023
Väinö Linnan romaanin pohjalta
Kirjailija: Sami Keski-Vähälä
Ohjaaja: Antti Mikkola
Apulaisohjaaja: Saija Viljanen
Lavastaja: Kimmo Sirén
Pukusuunnittelija: Jaana Aro
Äänisuunnittelija: Sami Silén
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka
Tuottaja: Hannele Sulin
Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki
Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén
Pikkuporvareidfen näyttämökuvat olivat hienoja, mikä näkyy jopa lehdsitökuvaa tarten otetusta poseerauksesta. Kuvassa Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Kristiina Karhu, Senna Vodzogbe, Aino Karstedt, Emmi Ranta-Ojala Lasse Viitamäki ja Henriikka Heiskanen. Kuva Petteri Artolahti/Näty
Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelman opiskelijoiden ja Teatteri Telakan Pikkuporvareita on tehty nuorille. Tähän maaliin Antti HaikkalanMaksim Gorkin näytelmän pohjalta kirjoittama ja ohjaama näytelmä myös osui tarkasti. Näytelmän roolihenkilöiden maailmassa lohkoketjut, bitcoin-virtuaaliraha, kasvissyönti, virtuaalitodellisuus, identiteettipolitiikka, paskaduunit, patriarkaatti, haitarin soitto ja feminismi olivat yhtä suurta kaaosta.
Eikä tämä hämmennys tietenkään koske vain teinikäisiä. Maailma muuttuu niin nopeasti ja on niin tavattoman monimutkainen, että kaikenikäiset ihmiset ovat omaa maailmankuvaansa määrittelevien peukalosääntöjen kanssa helisemässä.
Tässä mielessä Teatterin Telakan näyttämön neljäs seinä toimi ajoittain peilin tavoin. Meidän vastauksemme todellisuutta koskeviin kysymyksiin kuuluvat lähes poikkeuksetta kategoriaan luulen tietäväni. Toisaalta juuri luja usko pitää pystyssä sellaisia meidän todellisuuttamme määritteleviä instituutioita kuin kirkko, valtio ja raha.
Tapa jolla Nätyn opiskelijat heittäytyivät rooleihinsa, oli aidosti koskettavaa. Vuorovaikutus meidän katsojien ja nuorten esittäjien välillä toimi ja tunne läsnäolosta oli voimakas.
Helsingin taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi opiskeleva Haikkala on ehtinyt tehdä jo tätä ennen pitkän urana teatterin harrastajien parissa ohjaajana. Varmasti myös hänen pitkä kokemuksensa maineikkaan Legioonalaisteatterin johtajana näkyi Pikkuporvareissa kursailemattomuutena ja raikkautena, johon teatterin harrastajat pääsevät, kun kaikki menee kohdalleen ja henki on päällä.
Gorkin esikoisnäytelmä perustuu todennäköisesti kirjailijan lapsuudenkokemuksiin ja on perusviritykseltään tragedia. Haikkalan ja Nätyn teatterityön opiskelijoiden käsittelyssä näytelmä on saanut kuitenkin koomisen perusvireen.
Perheen patriarkan Vesan (Kristiina Karhu) johtama perhehotelli Mostelli oli yhteiskunta pienoiskoossa. Haikkalan viljelemä ironia kirkastui satiiriksi loppukohtauksessa, jossa perheen patriarkkaa, konservatiivista maailmanjärjestystä pyrittiin suistamaan jalustaltaan.
Käsiohjelman mukaan Pikkuporvareita on produktiona osa Nätyn teatterityön opinto-ohjelman dynaaminen näyttelijä – opintokokonaisuutta. Tiistain ensi-illassa näkemämme oli linjassa tämän tavoitteen kanssa.
Näin sakeassa sopassa liioitteleminen on juuri sopiva mauste.
Raamit esitykselle antoi hieno esillepano. Tampereen yliopiston studiomestari Matias Palon valosuunnittelusta ja videoista, Teatteri Telakan Perttu Sinervon lavastuksesta ja Laura Aaltosen pukusuunnittelusta näyttämölle syntyi toinen toistaan hienompia ja toimivia näyttämökuvia.
Gorkia pidettiin ja pidetään kirjailijana vieläkin sosialistiseksi realismiksi kutsutun tyylisuunnan kehittäjänä ja edustajana. Tätä realismia Gorki loi muutettuaan vuonna 1928 Neuvostoliittoon. Josif Stalinin suosikkina hän eli ylellisyydessä keskellä massojen kurjuutta.
Bolševikkien vallankaappauksesta alkanut reaalisosialismi pilasi siis monien muiden asioiden lisäksi myös Gorkin maineen kirjailijana. Tässä hän jakoi tavallaan säveltäjä Richard Wagnerin kohtalon, jonka nimen yllä yhä lepää erään vannoutuneen fanin varjo.
Pikkuporvareita kantaesitettiin vuonna 1902 Moskovan taideteatterissa. Näytelmä syntyi aikana, jolloin Gorki kuului Venäjän älymystön terävimpään kärkeen. Hän ystävystyi Vladimir Uljanovin (Vladimir Lenin) kanssa ja piti yhteytä muun muassa Anton Tšehovin kanssa.
Gorki oli nuorena vallankumouksellinen, joka joutui kahteen otteeseen pakenemaan Venäjältä. Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen bolševikkien fraktioon hän liittyi vuonna 1905.
Gorkin maailmassa yhteiskuntaa voitiin muuttaa ideologian avulla. Haikkalan Pikkuporvareissa roolihenkilöiden maailmankuva toi mieleen television reality-sarjat. Ideologinen puhdasoppisuus ja yksilökeskeisyyteen perustuva maailmankuva eivät kuitenkaan ole toistensa ääripäitä.
Yhdysvalloissa Donald Trump on helppo mieltää äärimmilleen viedyn yksilökeskeisyyden edustajaksi, joka politiikassa on saanut liittolaisekseen raamattuvyöhykkeen evankeliset ristityt.
Pikkuporvareita
Ensi-ilta Teatteri Telakalla 24.11.2020
Käsikirjoitus Maksim Gorkin näytelmän pohjalta Antti Haikkala
Lavastus Perttu Sinervo
Äänisuunnittelu ja sävellykset Nuutti Vapaavuori
Valo ja videosuunnittelu Matias Palo
Pukusuunnittelu Laura Aaltonen
Näyttämöllä Henriikka Heiskanen, Kasperi Kola, Esme Kaislakari, Emmi Ranta-Ojala, Kristiina Karhu, Lasse Viitamäki, Aino Karlstedt, Senna Vodzogbe
