Avainsana: Risto Korhonen

Mahdoton muuttui mahdolliseksi – Antti Mikkolan tulkinta Monte-Criston kreivistä oli ajatuksia herättävä ja koskettava – Miten katkaistaan koston ja vihan kierre?

Tampereen Teatterin Monte-Criston kreivi oli ensi-illassa yhdistelmä voimakkaan fyysistä näyttelijäntyötä ja vaikuttavaa näyttämökuvien estetiikkaa. Vahva läsnäolo näyttämöllä alkoi Edmond Dantès’n roolin näytelleen Lasse Viitamäen ja apotti Fariaa näytelleen Risto Korhosen Jaakobin painilla ensimmäisessä jaksossa ja huipentui Viitamäen ja Fernandin roolin näytelleen Konsta Laakson hurjaan sapelinkalisteluun toisella jaksolla. Vaikuttavien näyttämökuvien luomiseen oli valjastettu kaikki uuden teatteritekniikan tarjoamat mahdollisuudet.

Kuvan kohtauksessa tarinan Edmond Dantès (Lasse Viitamäki) ja Apotti Faria (Risto Korhonen) ovat tarinan kuuluisassa vankilajaksossa. ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa,” Korhosen Faria siteerasi Jean-Jacques Rousseaun kuuluisaan sitaattia. Kuva © Heikki Järvinen

Näin sovituksen ja ohjauksen tehnyt Antti Mikkola oli väistänyt kirjallisuuteen perustuvan puheteatterin pahimmat sudenkuopat. Monte-Criston kreivi ei ole mikä tahansa kirja, vaan romaanitaiteen kukoistuskauden rakastettu ja kaikkien tuntema mestariteos. Näytelmäkirjailijana uransa aloittanut Alexandre Dumas vanhempi muokkasi itse romaanistaan yhdessä työparinsa Auguste Maquet’n kanssa neliosaiseksi, 10 tuntia kestäväksi näytelmäsarjaksi. Mikkola on tehnyt Jalmari Finnen vanhan suomennoksen pohjalta noin kolme tuntia kestävän sovituksen. Näytelmän keskiöön nousi tämän kostotarinan moraalinen dilemma.

Dumas’n romaani ilmestyi aikana, jolloin romantiikka oli vaihtumassa realismiksi kirjallisuuden valtavirtana. Monte-Criston kreivi oli oman aikansa laatuviihdettä. Mikkola on sovituksessaan pyhittänyt koko ensimmäisen jakson romaanin kuuluisan vankilajakson tapahtumiin. Vankilassa apotti Faria kouluttaa pitkien vankeusvuosien aikana oppimattomasta merimiehestä, Dantès’sta, valistusajan ihanteiden mukaista Sapere aude -älykköä.

Näytelmän Faria kuvaa oppimattoman Dantès’n maailmankuvaa Platonin luolavertauksella. Todellisuus näkyy vain varjokuvina tämän tyhjyyttään kumisevan luolan seinillä. Tässä antiikin Kreikan ja tämän päivän ihminen eivät juuri eroa toisistaan. Me olemme kyvyttömiä tai haluttomia katsomaan, miltä luolan ulkopuolella näyttää. Tai sitten se, mitä me näemme, on niin pelottavaa, että kiellämme sen olemassaolon. Dumas viittaa romaanin keskusteluissa valistusajan filosofien ajatuksiin. Mikkola käytti suoraa sitaattia Jean-Jacques Rousseaun teoksesta Yhteiskuntasopimus: ”Ihminen on syntynyt vapaaksi, ja kaikkialla hän on kahleissa.”

Näin näytelmän apotti Faria puuskahti yhdessä koetun epätoivon hetkellä. Monte-Criston kreivin vankilakuvaus oli Dantès’n vangitsemisesta hänen pakoonsa asti todella vaikuttavaa teatteria. Tätä piinaa kantoi kerallamme ennen kaikkea Farian roolin näytelleen Korhosen loistelias näyttelijäntyö. Olen kirjoittanut aikaisemmin hienojen onnistumisten aallosta, jonka harjalla teatteri nyt etenee. Korhosen todella vaativan roolin kohdalla paikalla ovat varmaan olleet kantoaaltona myös teatterin muinaiset jumalat Dionysoksesta Bacchuseen.

Kohtausten tukena toimivat nerokkaat näyttämökuvat., joissa tarinan kerroksellisuus tehtiin näkyväksi valo- ja videotekniikalla. Kuvassa Lasse Viitamäki, Arttu Ratinen, ja taustalla Antti Mikkola. Kuva (C) Heikki Järvinen

Tiedä häntä. Mutta varmasti kohtausten tukena toimivat nerokkaat näyttämökuvat. Tarinan kerroksellisuus tehtiin näkyväksi valo- ja videotekniikalla, jonka tekniseen puoleen ja sen kuvailemiseen tämän kirjoittajalla ei ole riittävää asiantuntemusta. Veikkaan, että tämän lavaste-, valo- ja videoshow’n ohjaukseen on valjastettu myös tekoäly.

Dantès’n muodonmuutos terässormiseksi, ankkurikaapelin lujuudella varustetuksi ”supersankariksi” tapahtui ensimmäisen jakson viimeisessä, upeasti toteutetussa kohtauksessa. Viitamäen bravuurissa nuorten miesten illuusio omasta kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta ruumiillistui hänen roolihahmossaan: ”kostonenkeli” Monte-Cristo tarttui ruoriin myrskyisällä merellä salamoiden leimahdellessa.

Monte-Criston kreivin tarina ei oikein tahdo mukautua näyttämötaiteen ajallisiin kehyksiin. Sen sovittaminen aikakehykseen on Waterloon taistelu. Sen joutui jo Dumas itse kantapään kautta oppimaan. Jo Dumas’n oman sovituksen ensimmäisen osan kantaesitys kesti Pariisin Théâtre Historiquessa iltakuudesta puoleen yöhön. Näytelmä aiheutti protestien aallon.

Mikkola on sullonut tarinan kostojuonen mutkikkaat käänteet näytelmän toiseen jaksoon. Tuttuakin tutumman tarinan käänteitä pystyi toki edelleen seuraamaan, mutta esityksen intensiteetti laski. Vaikka juonen dramaturgiset käänteet muuttuivat lähes äkkijyrkiksi, näyttämö tuntui juuttuvan ajoittain jonkinlaiseen pysähtyneisyyden tilaan. Viitamäen kasvoja peitti kullanvärinen ihomaali tai naamio, joka toi lähinnä mieleen Marvel Studion luomat, myyttiset supersankarit.

*Monte-Criston kreivin roolissa Lasse Viitamäen kasvoja peitti kullanvärien ihomaali tai naamio, joka toi lähinnä mieleen Marvel Studion luomat, myyttiset supersankarit. Kuvqa (c) Hewikki Järvinen*

Mikkola nosti näytelmän takaisin siivilleen Marvelin supersankareiden tapaan toiminnalla. En tiedä, opetetaanko nykyisin enää teatterikouluissa näyttelijöille miekkailua, mutta Viitamäen ja Laakson kamppailu oli sävähdyttävää katsottavaa. Taistelukohtauksen koreografian oli ohjannut Oula Kitti.

Monte-Criston kreivistä ei ole ilmeisesti aikaisemmin tehty ammattiteatterille suomenkielistä sovitusta. Turun ylioppilasteatterissa esitettiin Ilja Mäkelän sovitus Monte-Criston kreivistä 10. huhtikuuta 2015, jolloin teosta mainittiin esitetyn Suomessa 30 vuoden tauon jälkeen. En löytänyt tietoja siitä, missä ja ketkä olisivat 80-luvulla tehneet tällaisen esityksen. Dumas vanhemman Kolmea muskettisoturia ja Alexandre Dumas nuoremman Kamelianaista on sen sijaan esitetty eri sovituksina säännöllisesti.

Mikkola kirjoittaa sovituksestaan ja ohjauksestaan näytelmän käsikirjoituksessa otsikolla ”Sankariksi puettu, sankaruudesta riisuttu”. Hän toivoo, että katsoja lähtee esityksestä jonkin sellaisen ajatuksen tai tunteen kanssa, joka kuuluu hänen omaan elämäänsä eikä enää Edmond Dantès’lle. Ainakin tämän kirjoittajan kohdalla Mikkolan toive täyttyi. Mikkolan oman uran perusteella veikkaan, että hän kuuluu apotti Farian ”Sapere aude -koulun” kasvatteihin. Minä olin myyty heti näytelmän alussa, kun näyttämölle tuotiin oopperan estetiikalla yksi tarinan juonen avainhenkilöistä, Waterloon taistelun hävinnyt Napoleon.

Monte-Criston kreivi

Tampereen Teatterin ensi-ilta 21.10.2026 teatterin päänäyttämöllä

Perustuu Alexandre Dumas’n romaaniin

Suomennos: Jalmari Finne Sovitus ja ohjaus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Naamioinnin suunnittelu: Jonna Lindström Taistelukoreografi: Oula Kitti Rooleissa: Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Pia Piltz, Konsta Laakso, Toni Harjajärvi, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Arttu Soilumo, Karoliina Vanne, Tuomas Pirilä

Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä – Sarjahurmaajat on hykerryttävän hauska komedia

Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.

Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Kuvassa Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Tanjalotta Räikkä, Jukka Leisti ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.

Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.

Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.

Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”

*Leskirouva Louisa Wilberforcen murhaamisesta tulee tarinan rosvoille omantunnonkysymys. Kuvassa etualalla Toni Harjajärvi ja Tanjalotta Räikkä. Kuva © Heikki Järvinen*

Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.

Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.

Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.

Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.

Tarinan Harry pelastuu täpärästä tilanteesta pukeutumalla Wilberforcen edemenneen miehen uniformuun. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Risto Korhonen ja Toni Harjajärvi. Kuva © Heikki Järvinen

Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.

Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025

Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.

Hiuskarvan varassa on improvisaatioon perustuva komedia – Syvyyttä ja makua tamperelaishuumorista keitetty soppa saa kypsyessään – Pikkujoulun viettäjille tämä Tampereen Teatterin räväkkä kabaree on kuin tehty

Kuka on syyllinen? Kuvassa Eeva Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Elina Rintala. Hiuskarvan varassa on dekkari, jossa esityksen yleisö saa päättää esityksessä annettujen vihjeiden perusteella, kuka roolihenkilöistä on syyllinen murhaan. Kuva © Heikki Järvinen

Yhden ihan osuvan määritelmän mukaan teatteri on aikuisten leikkiä. Jos allekirjoittaa tämän, voi sanoa, että Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa oli aikuisten seuraleikkiä. Meidät katsojat oli kutsuttu mukaan tähän pullonpyörityspeliin. Tehtävämme oli löytää vastaus kysymykseen, kuka murhasi kampaamon yläpuolella asuneen rouvan.

Hiuskarvan varassa alkoi burleskina komediana, jossa oli paljo ovifarssin piirteitä. Komedian muoto ei kuitenkaan ollut tämän ronskin kabareen ytimessä. Kiinnostavaksi esityksen teki se, että saksalaisen Paul Pörtnerin vuonna 1963 kantaesitetyn näytelmän ytimessä on improvisaatio. Näytelmän tarina ja juoni tarjoavat vain kehykset näyttelijöiden reaaliaikaiselle improvisoinnille.

Ensi-illassa Tampereen Teatterin lupaus virtuoosimaisesta näyttelijäntyöstä joutui kovaan testiin. Ja kyllä, teatterin kokenut kaarti selvisi haasteesta kunnialla. On varmaan myös hauska päästä tekemään roolia, jossa liioittelulla ei ole mitään ylärajaa. Aina voi pistää paremmaksi. Tällaista luovaa rementämistä oli hauska seurata.

Pikkujoulun viettäjille Tuulensuun Palatsin tiloihin ravintolaympäristöön vietyä esitystä voi lämpimästi suositella.

Meitä katsojia tässä yhteisessä leikissä vietiin tietysti kuin litran mittaa. Aitoon dekkarityyliin meille annettiin toinen toistaa päättömämpiä vihjeitä mahdollisesta syyllisestä ja ennen väliaikaa saimme äänestää siitä, kuka neljästä epäilystä on syyllinen. Tällä kertaa yleisön enemmistön mielestä syyllinen oli Risto Korhosen näyttelemä antiikkikauppias Eki Wuorio.

*Jos meiltä katsojilta olisi kysytty ensi-illassa, kenen roolityö on ollut paras kaikista, olisin nostanut käteni Risto Korhosen ehdokkuuden puolesta. Kuva © Heikki Järvinen*

Oikein äänestäneet saattoivat kokea väliajan jälkeen oikeassa olemisen tuottaman katarsiksen, kun Wuorio tunnusti syyllisyytensä. Itse en tohtinut äänestää, mutta jos olisi kysytty, mikä hienoista roolisuorituksista oli tällä kertaa se kaikkein hauskin ja hurjin, olisin nostanut käteni Korhosen puolesta.

Hämmästyttävää, miten paljon teatteri ja politiikka välillä muistuttavat toisiaan.

Kupletin juoni muuttuu jokaisella esityskerralla. Voin vain kuvitella, miten monelle mutkalle tekijät saavat sen vielä väännettyä. Joku ensi-iltayleisön joukosta jo ehti kysyä, voidaanko murhaa tutkineiden poliisien, komisario Ruususen (Arttu Ratinen) ja konstaapeli Mäyrän (Lasse Viitamäki) syyttömyydestä olla täysin varmoja.

Pörtnerin näytelmä Scherenschnitt oder Der Mörder sind Sie on käännetty 30 kielelle. Bostonin The Charles Playhouse Stage II:ssa sitä esitettiin nimellä Shear Madness 40 vuotta ja tällä suorituksella näytelmä pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan Pohjois-Amerikan pisimpään yhtäjaksoisesti esitettynä puhenäytelmänä.

Pörtnerin näytelmän suosio perustuu epäilemättä siihen, että se on helppo paikallistaa. Saksalainen vitsiperinne tuskin olisi jaksanut innostaa bostonilaisia vuosikymmeniä, vaikka huomattavalla osalla Yhdysvaltojen asukkaista on saksalaiset juuret.

*Tappara on terästä. Kuvassa Arttu Ratinen, Ville Majamaa, Elina Rintala ja Eeva Hakulinen. Kuva © Juhani Järvinen*

Tampereen Teatterin esitystä on paikallistettu, mutta ainakin vielä ensi-illassa tamperelaishuumorin sakeasta sopasta lautaselle kauhottiin lähinnä vain ennalta arvattavia sattumia. Tässä mielessä tekisi mieli antaa sovituksen tehneille Mika Eirtovaaralle ja Sakari Hokkaselle laiskanläksyä. Samat moitteet voi tietysi lähettää koko työryhmälle.

Vaikka kysymys on improvisaatiosta, erilaisia kirjoitettuja ja ennalta omaksuttuja variaatioita pitää olla paljon. Tyhjästä on paha nyhjäistä. Tavallaan Hiuskarvan varassa oli esityksenä kuuden koomikon esittämää stand up -komiikkaa. Terävimmillään porukan sanansäilät olivat ensi-illassa silloin, kun on pitänyt kuvata kirjeissä näytelmän Marjukka ”Mallu” Harjanteen ja murhatun taiteilijan suhteen intiimiä luonnetta.

Olen varma, että tämä soppa sakenee ja maku paranee uudelleen lämmitysten myötä.

Samalla esitys varmasti myös saa tiiviimmän muodon. On luonnollista, että tällaisessa esityksessä hyvä näyttelijä ottaa omalle bravuurilleen kaiken saatavissa olevan tilan näyttämöllä. Juonellisessa tarinassa näyttelijän omista lähtökohdista lähtevä kehittely ja iskut katsoja saattaa kokea kuitenkin myös tyhjäkäyntinä.

Tuulensuun Palatsi tarjosi erinomaiset puitteet tällaiselle esitykselle. Kampaamon rekvisiitan lisäksi lavastuksen ja puvustuksen suunnitelleen Maarit Kalmakurjen ei tarvinnut loihtia näyttämölle kuin ne kolme ovea.

Hiuskarvan varassa

Käsikirjoitus Paul Pörtner

Suomennos (se raaka) Sonja Sorvola

Sovitus Mika Eirtovaara, Sakari Hokkanen ja työryhmä

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus- ja pukusuunnittelu Maarit Kalmakurki

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu Johanna Vänttinen

Rooleissa Elina Rintala, Ville Majamaa, Lasse Viitamäki, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Eeva Hakulinen

Neljännen Palmu-dekkarin juonta on pidetty Komediateatterissa valtakunnan salaisuutena – Meidän boomereiden iloksi näytelmäksi restauroidusta Waltarin tarinasta löytyi yllättäviä syvyyksiä

Levätkää rauhassa, komisario Palmu oli tietenkin myös teatteria teatterista. Kuvan kohtauksessa komisario Palmu (Aimo Räsänen) ja Kokki (Risto Korhonen) seuraavat teatterissa, kun näytelmän nuori ja radikaali näyttelijä Lautanterä (Jere Riihinen) tekee omaperäistä tulkintaa Shakespearen näytelmästä Macbeth.

Tampereen Komediateatterin Levätkää rauhassa, komisario Palmu on ollut suuri hitti. Sitä on esitetty jo yli vuoden täysille katsomoille ja lähes viimeistä paikka myöten täynnä Tampellan talon hieno katsomo oli myös perjantain näytöksessä. Eikä loppua tälle menetystarinalle vielä näy.

Suosion syytä ei tarvitse ihmetellä. Levätkää rauhassa, komisario Palmu on aitoa Mika Waltaria. Näytelmä perustuu Waltarin neljättä Palmu-elokuvaa varten tekemään käsikirjoitukseen. Elokuva jäi näyttelijälakon takia toteutumatta ja käsikirjoitus pölyttymään vuosikymmeniksi arkistossa. Näytelmäksi elokuvakäsikirjoituksen dramatisoi Waltarin tyttärenpoika, kirjailija Joel Elstelä.

Waltarin elokuvakäsikirjoitus on otsikoitu nimellä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Alkuperäinen nimi antaa ymmärtää, että Waltari halusi jo päästä eroon luomastaan supersuositusta hahmosta.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu nosti perjantain näytöksessä minunkaltaiseni boomerin muistot pintaan. Esitys suorastaan tihkui nostalgiaa. Matti Kassilan kolme Palmu-elokuvaa ovat sodan kokeneiden ihmisten lahja ja rangaistus suurille ikäluokille. Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kulttimaineessa ja Yle esittää näitä elokuvia televisiossa muutaman vuoden välein. Vuonna 2012 elokuvakriitikot valitsivat Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Elstelä on myös hyödyntänyt tätä huumaa sovituksessaan ottamalla joukon lainauksia mukaan näytelmään näistä toteutuneista elokuvista.

Toki vielä viime vuosisadalla ihmiset lukivat myös kirjoja ja Waltarin Palmu-dekkareita on varmasti suorastaan ahmittu.

Vielä suurempi herkku Komediateatterin Palmu on niille, joilla on ollut onni ainakin joskus elämässään näytellä harrastajateatterissa. Ohjaaja Panu Raipia ja lavastaja Oskari Löytönen ovat kohtausten ajoituksella ja lavastuksella jäljitelleen Palmu-elokuvien dramaturgista otetta ja visuaalista ilmettä. Minulle sinänsä nerokas ja toimiva lavastus toi elävästi mieleen ne pahviset kulissit, joiden edessä tuhannet ja taas tuhannet boomerit ovat kokeneet 50-60 vuotta sitten elämänsä tähtihetkiä työväentalojen, seurojentalojen ja nuorisotalojen näyttämöillä.

Juuri tällaista se teatteri oli silloin, ja juuri tällaista sen pitää olla! – Näin on ollut ja näin on aina oleva!

Harrastajateatterista perjantain esitys poikkesi tietysti siinä, että Komediateatterissa näyteltiin upeasti ammattilaisten taidoilla. Aimo Räsänen, Risto Korhonen ja kumppanit ovat vanhan kaartin näyttelijöitä, joilla on puhetekniikka hallussaan. Vuorosanoista sai varmasti selvää suuren katsomon viimeiselle penkkiriville asti, vaikka näytelmässä ei käytetty mikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta. Siltä ainakin näytti ja kuulosti.

Jere Riihisellä, näytelmän nuorella nerolla Lautanterällä oli otsamikrofoni hänen näytellessään Shakespearen Macbethista lainattuja kohtauksia, mutta se oli ehkä kuriositeetti, näkyvä merkki siitä, millaisia hömpötyksiä nuoret vihaiset miehet ovat teatteriin tuoneet.

Toimittaja Miska Rantanen arvelee Helsingin Sanomien Teemassa (juttu on maksumuurin takana, jos et ole Hesarin tilaaja), että Palmun hahmon esikuvia ovat Waltarille olleet Suomi-Filmin johtaja T. J. Särkkä ja presidentti Juho Kusti Paasikivi. Miksei, vaikka yhtä hyvin voi ajatella, että Palmun hyväntahtoisen ja huumorintajuisen konservatiivin hahmossa on paljon Waltaria itseään. Palmu suree vanhan Helsingin arvotalojen katoamista ja paheksuu huumorin keinoin teatterin 60-luvun kokeilevaa avantgardea, jonka tiennäyttäjänä toimi tuolloin kuten nykyäänkin Suomen ruotsinkielinen teatteri.

Kaksi ensimmäistä Palmu-dekkaria ilmestyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin Helsingin arvorakennusten tuhoamisesta eivät vielä vastanneet ahneet grynderit, vaan neuvostoliittolaiset pommikoneet. Kolmas Palmu-dekkari, Tähdet kertova, komisario Palmu ilmestyi vuonna 1962 eli yli 20 vuotta myöhemmin. Kassila alkoi suunnitella Waltarin kanssa neljättä Palmu-elokuvaa samana vuonna. Lepäisitkö jo rauhassa, komisario Palmun käsikirjoitus on päivätty vuodelle 1963.

Näytelmän lopussa Palmua näytellyt Räsänen toivoi, että me katsojat emme paljasta näytelmän juonta. Tätä toivomusta on tietenkin syytä kunnioittaa. Tosin ihmiselle, joka on lukenut Waltarin dekkarit ja ahminut Agatha Christien tuotannon läpi, ei loppuratkaisun arvaaminen ollut kovin vaikeaa.

Minusta erityisen kiinnostavaa oli se, miten voimakkaasti juonen kannalta oleellinen, mutta tavallaan alun perin pilanpäiten mukaan otettu Shakespearen Macbeth on vaikuttanut näytelmän tarinaan. Toisaalta Shakespearen ohella Waltarin ajatteluun vaikutti tuolloin otaksuttavasti se, että hän oli henkisesti jumissa suuren historiallisen romaaninsa kanssa.

Waltari on tavallaan salakuljettanut viimeiseen Palmu-tarinaansa ikivanhan antiikin myytin, jota esimerkiksi analyyttiseen psykoanalyysiin hurahtaneet edelleen rakastavat yli kaiken. Edellä mainitun vaitiololupauksen takia en voi tässä nyt nimetä tuota myyttiä, jonka kerrokset ainakin meidän länsimaisessa tarinaperinteessämme ulottuvat kauas historian kirjoittamattomille lehdille asti.

Waltarin suuruutta kirjailijana kuvaa hyvin se, että neljännessä, viihteeksi kirjoitetussa Palmu-tarinassa hänen kirjoittamansa henkilökuvat syvenevät. Jos Palmu on ollut alusta asti hahmona hyväntahtoinen konservatiivi, tämän näytelmän murhan uhri, Kake Aunesnevan näyttelemä maisteri Lautander edusti konservatiivisen ajattelun toista äärilaitaa. Tarinan Lautander oli hahmona patologinen narsisti, eräänlainen Donald Trumpin prototyyppi suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Hahmo on urbaani vastine Tähdet kertovat, komisario Palmun konnalle, majuri Vadenblickille.

Se historiallinen suurromaani, Ihmiskunnan viholliset jäi myös Waltarin viimeiseksi.

Näytelmän lopussa valkokankaalle (ei siis missään nimessä skriinille) heijastettiin Waltarin muotokuva. Ehkä se oli Elstelän hyvästijättö isoisälleen. Sen saattoi tulkita myös hyvästeiksi suurille ikäluokille, vaikka me boomerit täytämme jatkossakin rollaattoreinemme, kuulolaitteinemme ja koukkuselkinemme teattereiden katsomot vielä pitkään, no ainakin seuraavat kaksi vuosikymmentä.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu

Tampereen Komediateatterin näytös 21.10.2022

Mika Waltarin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta dramatisoinut Joel Elstelä.

Ohjaus Panu Raipia

Lavastus Oskari Löytönen

Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Valosuunnittelu Jussi Kamunen

Rooleissa Aimo Räsänen, Mikko Vaismaa, Risto Korhonen, Kake Aunesneva, Anna Haaranen, Jere Riihinen, Jarmo Perälä, Saara Pohjoimäki, Aku Sajakorpi, Ari Myllyselkä