Maailmoja syleilevä yhteisöllisyyden kuvaus viehätti – Teatterintekijät ja karavaanarit olivat tässä tarinassa saman sortin romanihenkilöitä – Katsojana jäin kaipaaman kupletin tekijöiltä lisää vetäviä ralleja  

Karavaanari – Kaikkien kaveri on juonellinen ja humoristinen kuvaus karavaanarien muodostamasta yhteisöstä. Kuvassa etualalla Heikki Hela, joka näytteli yhteisön henkistä johtajaa Raino Mäkistä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Karavaanari – Kaikkien kaveri on kevyellä kädellä kirjoitettu hupaisa komedia. Esitys ei varmasti kuulu vuodesta 1948 asti toimineen kesäteatterin suuriin taiteellisiin voittoihin, mutta istuu kuitenkin hyvin vuosikymmenten saatossa syntyneeseen teatterin ohjelmiston profiiliin.

Pyynikin kesäteatterin kaikkien aikojen kassamaneetti, Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta esitettiin 60-luvulla seitsemänä peräkkäisenä kesänä. Viime kesänä Joselininniemen näyttämölle palasi Sami Keski-Vähälän sovitamana näytelmä Väinö Linnan suurromaanista Täällä Pohjantähden alla.

Linnan Tuntematon sotilas kertoo konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Täällä Pohjantähden alla kuvaa pientä hämäläistä kyläyhteisöä viime vuosisadan alussa. Myös Karavaanari on yhteisön kuvaus. Sen yhteisön muodostavat kohti luvattua maata matkailuautoillaan vaeltavat karavaanarit.

Meillä ihmisillä on taipumus heimoutua. Se on meillä varmaan laumaeläiminä jo geeneissä. Oman klaanin perustamisen motiiviksi riittää tänä päivänä jopa yhteinen harrastus. Kun kuvataan yhteisöjen toimintaa ja yhteisöllisyyttä, ollaan teatteritaiteen ydinalueella. Teatteri on taiteilijoiden muodostaman yhteisön tekemä taidetta.

Karavaanarien muodostaman heimon erikoislaatuisuutta kuvattiin hippiaikojen kukkaistyttönostalgialla. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Heikki Syrjä on yhdessä Riku Suokkaan kanssa tehnyt useita hittejä. Todellinen megahitti oli vuonna 2006 Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut musikaali Vuonna 85, joka pysyi ohjelmistossa peräti kuusi vuotta. Kaksikon maineesta tietoisella yleisöllä oli varmasti jo ennakolta kovat odotukset myös tämän esityksen suhteen.

Syrjä ja Suokas ovat kirjoittaneet näytelmän tarinan kaavalla, joka on meille kaikille tuttu elokuvista. On hyvän ja pahan taistelu, on romanttinen rakkaustarina, on karavaanareiden muodostaman yhteisön sisäinen valtataistelu ja loppuratkaisu, jossa yhteisö eheytyy, löytää joukkovoimansa ja voittaa pahikset.

Toteutuksessa kaksikko käytti oikein mallikkaasti hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa. Esimerkiksi mainion rituaalikohtauksen estetiikka oli sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut upeaa taustahymniä myöten. Karavaanareiden puolustustaistelussaan käyttämä, palogrillin kansista syntynyt kilpilinna ja grynderien isottelu puolestaan toivat mieleen Asterix-sarjakuvan. Tosin googlaamalla minulle selvisi nyt jälkeen päin, että Sonkajärvellä on ihan oikeasti Jumaltenranta-niminen leirintäalue.  

Mukana oli myös 60-luvun kukkaistyttönostalgiaa. Se sopi hyvin korostamaan karavaanareiden muodostaman yhteisön omaleimaisuutta. Eikä kysymys ole pelkästään hippinostalgiasta. Abban musiikin varaan rakennettu, vuonna 1999 ensi-iltaan tullut elokuva Mamma Mia! ja sen jatko-osa ovat pyörineen television mainoskanavilla taajaan aivan viime aikoina. Jäin miettimään, miksi musikaalien tekijöinä kunnostautuneen Syrjä ja Suokas käyttivät nyt musiikkia hyvin säästeliäästi?

Tarinan juonta väännettiin välillä ihan turhaan rautalangasta. Kuten sanassakin sanotaan, katsoja on joka tapauksessa kaikkitietävä ja kaukaa viisas.

Miia Selin ja Kaisa Hela näyttelivät tarinan pahiksia. Selin komppasi hienosti ja se nosti Helan näyttelemän psykopaatitappajan Anneli Palvarin roolin hauskuudessaan ihan omiin sfääreihinsä. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Komedian pääroolin näytellyt Lari Halme on taitava koomikko. Syrjän ja Suokkaan Halmeelle kirjoittama näyttelijä Mikko Aarnelan rooli oli maustettu hauskalla itseironialla. Esittämisellä ja esillä ololla on hintansa. Näyttelijän työhön liittyy epäilemättä aimo annos narsismia, joka tavallaan myös määrittelee nokkimisjärjestyksen teatterin muodostaman työyhteisön sisällä. Mitä merkitsee kaksi vaivaista repliikkiä Komisario Koskinen -televisiosarjassa, jos joutuu heti Eero Ahon ampumaksi?  

Toki näyttelijän mahdottomat työajat ja pieni palkka ovat ihan aitoja ongelmia. Itse asiassa minulle Halmeen roolista tuli hakematta mieleen Rillit huurussa -sarjan wannabe tähti Penny (Kaley Cuoco).

Konnan roolissa Kaisa Hela oli Miia Selinin komppaamana varastaa koko show’n aina, kun hän pääsi ääneen. Näin sympaattista ja hauskaa psykopaattitappajaa näkee harvoin edes elokuvissa. Populaarikulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että pahiksesta tulee tarinan kaikkein mieleenpainuvin hahmo ja Hela ja Suokas ohjaajana käyttivät taiten tätä efektiä.

Muita erottuvia rooleja olivat Heikki Helan rooli yhteisön johtajana Reino Mäkisenä ja Jari Aholan rooli rooli Mäkisen haastajana, autokoulunopettaja Arto Rauniona. Karoliina Vanne näytti yksinhuoltaja Krista Pesosta, Aarnelan rakastettua.

Aimo Räsäsellä kuvassa etualalla vasemmalla oli monta roolia muun muassa. Kuvassa hän näyttelee influensseria. Vieressä näyttelijä Mikko Aarnelaa näytellyt Lari Halme. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Minulla ei ole omakohtaista kokemusta karavaanarin elämästä. Karavaanimatkailua harrastavan tuttavani mukaan se on matkustamista ja asumista voimakkaasti ihmisen eritteille tuoksuvassa lasikuitukopissa. Tosin hän käytti asian ilmaismiseen huomattavasti kansanomaisempia sanoja, joita ei voi tähän sellaisenaan kirjoittaa. Yhtä painokelvottonta on saman tuttavan arvuuttelu Tummeli-merkkisen utarevoiteen käytöstä Sulkavan parisouduissa, joten tiedä häntä. Varmaan taivas niille toisille ja helvetti meille muille.

Minun oli hieman vaikea samaistua tarinassa karavaanareiden herättämään tieraivoon. Oman kokemukseni mukaan hurjaa ylinopeutta päästelevät matkailuautojen kuljettajat yrittävät ohittaa oikealta ja vasemmalta jos vain suinkin voivat. Tarinan Audit ilmeisesti viitasivat audismiksi kutsuttuun sairauteen.

Kuten edellä kuvasin, Syrjän ja Suokaan tarina tuntui varsinkin alussa sijoittuvan teatterin muodostamaan yhteisöön. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Meillä kaikilla on nykyisessä yhteiskunnassa monta roolia. Yhteisöt puolestaan toimivat aina hämmästyttävässä määrin saman kaavan mukaan.

Ihan hauskoja olivat Syrjän ja Suokaan näytelmään ujuttamat havainnot tämän päivän kotkotuksista. Sosiaalisessa mediassa seuraajia ja tykkäyksiä kärkkyvät influensserit ovat jo nyt jokapäiväinen riesa, ohdakkeita internetin kukkaiskedolla. Tekoälyllä toimiva navigaattori, alati neuvova ja kaikesta huomautteleva mäkättäjä on varmaan myös ihan pian tätä päivää. Jo sitä ennen tekoäly on kuitenkin ehtinyt tuhota internetin, täyttämällä sen määrättömällä määrällä roskaa.    

Pyynikin kesäteatterista tehtiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Eino Salmelaisen säätiön omistama osakeyhtiö. Uudet omistajat ovat panostaneet perinteisen kesäteatterin toimintaan. Pyörivän katsomon istuimet on viime talven aikana uusittu. Uusi selkänojallinen klaffituoli tuntui yllättävän mukavalta.

Viime kesänä Pyynikin kesäteatterin kahta näytelmää kävi katsomassa yhteensä 43.000 katsojaa. Uskon, että tämän kesän Karavaanari -Kaikkien kaveri kerää vähintään saman verran katsojia.

Karavaanari – Kaikkien kaveri

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas

Ohjaus: Riku Suokas

Koreografia: Markku Nenonen

Lavastussuunnittelu: Antti Lautamäki ja Emmi Niittymäki

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Marjaana Mutanen

Äänisuunnittelu: Jaakko Luoma ja Jouni Koskinen

Musiikin toteutus ja laulujen harjoitus: Niina Alitalo

Tarpeiston suunnittelu: Satu Wiinikka

Apulaisohjaaja: Soija Viljanen

Rooleissa: Lari Halme, Karoliina Vanne, Kaisa Hela, Miia Selin, Heikki Hela, Jari Ahola, Aimo Räsänen, Carola Halme, Marika Heiskanen, Matti Nieminen, Maarit Pakarinen, Noora Koski-Kivinen, Päivi Honkanen, Petri Salmi, Markus Pärssinen, Sanna Törmäkangas, Tia-Nitta Niemi

Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on hieno onnistuminen – Sami-Keski-Vähälä ja Antti Mikkonen ovat loihtineet näyttelijöidensä kanssa puhuttelevan tulkinnan Linnan suuresta klassikosta

Täällä Pohjantähden alla on ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa. Verneri Liljan ja Ella Mettäsen näytteleminä tämä Akselin ja Elinan rakkaustarina sai loisteliaan tulkinnan. Kuva © Vesa Holmala/Tampereen Teatteri     

Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.

Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.        

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.  

Antti Mikkola on käyttänyt ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivän katsomon ympärillä levittyvää tilaa. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa elokuvanomaisella tavalla. Puitteet vauhdikkaille toimintakohtauksille ja seesteisille tuokiokuville antoi Pyynikin Joselininniemen upea luonto. Kuvassa Verneri Lilja Akseli Koskelan roolissa. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri  

Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.

Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.

Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.

Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.

Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.      

Petra Ahola teki upealla tulkinnallaan Ellen Salpakarin roolihahmosta kyvyistään ja päämääristään tietoisen tahtoihmisen, omasta arvostaan tietoisen naisen, joka tämän päivän Suomessa voisi vaikka sanella Säätytalon neuvottelupöydässä, milloin pelut ovat pieniä. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.

Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.

Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.

Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.

Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.

Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.

Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.

Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.  

Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.   

Täällä Pohjantähden alla

Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023

Väinö Linnan romaanin pohjalta

Kirjailija: Sami Keski-Vähälä

Ohjaaja: Antti Mikkola

Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastaja: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelija: Jaana Aro

Äänisuunnittelija: Sami Silén

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki

Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén

Lapsiavustajat: Väinö Muje, Elian Ruokola

Hevoset Huvikummun Hevostalli: Kopsahovin Clara, Tuhkimon Wäinö

Hevosten ohjaajat ja ratsastajat: Henna Hieta-aro, Julia Hieta-aro, Maija Luomanperä, Eeva Laurila

Hevosten hoitaja: Helga Hieta-aro   

Neljännen Palmu-dekkarin juonta on pidetty Komediateatterissa valtakunnan salaisuutena – Meidän boomereiden iloksi näytelmäksi restauroidusta Waltarin tarinasta löytyi yllättäviä syvyyksiä

Levätkää rauhassa, komisario Palmu oli tietenkin myös teatteria teatterista. Kuvan kohtauksessa komisario Palmu (Aimo Räsänen) ja Kokki (Risto Korhonen) seuraavat teatterissa, kun näytelmän nuori ja radikaali näyttelijä Lautanterä (Jere Riihinen) tekee omaperäistä tulkintaa Shakespearen näytelmästä Macbeth.  

Tampereen Komediateatterin Levätkää rauhassa, komisario Palmu on ollut suuri hitti. Sitä on esitetty jo yli vuoden täysille katsomoille ja lähes viimeistä paikka myöten täynnä Tampellan talon hieno katsomo oli myös perjantain näytöksessä. Eikä loppua tälle menetystarinalle vielä näy.

Suosion syytä ei tarvitse ihmetellä. Levätkää rauhassa, komisario Palmu on aitoa Mika Waltaria. Näytelmä perustuu Waltarin neljättä Palmu-elokuvaa varten tekemään käsikirjoitukseen. Elokuva jäi näyttelijälakon takia toteutumatta ja käsikirjoitus pölyttymään vuosikymmeniksi arkistossa. Näytelmäksi elokuvakäsikirjoituksen dramatisoi Waltarin tyttärenpoika, kirjailija Joel Elstelä.

Waltarin elokuvakäsikirjoitus on otsikoitu nimellä Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Alkuperäinen nimi antaa ymmärtää, että Waltari halusi jo päästä eroon luomastaan supersuositusta hahmosta.

Levätkää rauhassa, komisario Palmu nosti perjantain näytöksessä minunkaltaiseni boomerin muistot pintaan. Esitys suorastaan tihkui nostalgiaa. Matti Kassilan kolme Palmu-elokuvaa ovat sodan kokeneiden ihmisten lahja ja rangaistus suurille ikäluokille. Komisario Palmun erehdys, Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kulttimaineessa ja Yle esittää näitä elokuvia televisiossa muutaman vuoden välein. Vuonna 2012 elokuvakriitikot valitsivat Komisario Palmun erehdyksen kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi.

Elstelä on myös hyödyntänyt tätä huumaa sovituksessaan ottamalla joukon lainauksia mukaan näytelmään näistä toteutuneista elokuvista.

Toki vielä viime vuosisadalla ihmiset lukivat myös kirjoja ja Waltarin Palmu-dekkareita on varmasti suorastaan ahmittu.

Vielä suurempi herkku Komediateatterin Palmu on niille, joilla on ollut onni ainakin joskus elämässään näytellä harrastajateatterissa. Ohjaaja Panu Raipia ja lavastaja Oskari Löytönen ovat kohtausten ajoituksella ja lavastuksella jäljitelleen Palmu-elokuvien dramaturgista otetta ja visuaalista ilmettä. Minulle sinänsä nerokas ja toimiva lavastus toi elävästi mieleen ne pahviset kulissit, joiden edessä tuhannet ja taas tuhannet boomerit ovat kokeneet 50-60 vuotta sitten elämänsä tähtihetkiä työväentalojen, seurojentalojen ja nuorisotalojen näyttämöillä.

Juuri tällaista se teatteri oli silloin, ja juuri tällaista sen pitää olla! – Näin on ollut ja näin on aina oleva!

Harrastajateatterista perjantain esitys poikkesi tietysti siinä, että Komediateatterissa näyteltiin upeasti ammattilaisten taidoilla. Aimo Räsänen, Risto Korhonen ja kumppanit ovat vanhan kaartin näyttelijöitä, joilla on puhetekniikka hallussaan. Vuorosanoista sai varmasti selvää suuren katsomon viimeiselle penkkiriville asti, vaikka näytelmässä ei käytetty mikrofoneja ja sähköistä äänenvahvistusta. Siltä ainakin näytti ja kuulosti.

Jere Riihisellä, näytelmän nuorella nerolla Lautanterällä oli otsamikrofoni hänen näytellessään Shakespearen Macbethista lainattuja kohtauksia, mutta se oli ehkä kuriositeetti, näkyvä merkki siitä, millaisia hömpötyksiä nuoret vihaiset miehet ovat teatteriin tuoneet.

Toimittaja Miska Rantanen arvelee Helsingin Sanomien Teemassa (juttu on maksumuurin takana, jos et ole Hesarin tilaaja), että Palmun hahmon esikuvia ovat Waltarille olleet Suomi-Filmin johtaja T. J. Särkkä ja presidentti Juho Kusti Paasikivi. Miksei, vaikka yhtä hyvin voi ajatella, että Palmun hyväntahtoisen ja huumorintajuisen konservatiivin hahmossa on paljon Waltaria itseään. Palmu suree vanhan Helsingin arvotalojen katoamista ja paheksuu huumorin keinoin teatterin 60-luvun kokeilevaa avantgardea, jonka tiennäyttäjänä toimi tuolloin kuten nykyäänkin Suomen ruotsinkielinen teatteri.

Kaksi ensimmäistä Palmu-dekkaria ilmestyivät vuosikymmenen vaihteessa, jolloin Helsingin arvorakennusten tuhoamisesta eivät vielä vastanneet ahneet grynderit, vaan neuvostoliittolaiset pommikoneet. Kolmas Palmu-dekkari, Tähdet kertova, komisario Palmu ilmestyi vuonna 1962 eli yli 20 vuotta myöhemmin. Kassila alkoi suunnitella Waltarin kanssa neljättä Palmu-elokuvaa samana vuonna. Lepäisitkö jo rauhassa, komisario Palmun käsikirjoitus on päivätty vuodelle 1963.

Näytelmän lopussa Palmua näytellyt Räsänen toivoi, että me katsojat emme paljasta näytelmän juonta. Tätä toivomusta on tietenkin syytä kunnioittaa. Tosin ihmiselle, joka on lukenut Waltarin dekkarit ja ahminut Agatha Christien tuotannon läpi, ei loppuratkaisun arvaaminen ollut kovin vaikeaa.

Minusta erityisen kiinnostavaa oli se, miten voimakkaasti juonen kannalta oleellinen, mutta tavallaan alun perin pilanpäiten mukaan otettu Shakespearen Macbeth on vaikuttanut näytelmän tarinaan. Toisaalta Shakespearen ohella Waltarin ajatteluun vaikutti tuolloin otaksuttavasti se, että hän oli henkisesti jumissa suuren historiallisen romaaninsa kanssa.

Waltari on tavallaan salakuljettanut viimeiseen Palmu-tarinaansa ikivanhan antiikin myytin, jota esimerkiksi analyyttiseen psykoanalyysiin hurahtaneet edelleen rakastavat yli kaiken. Edellä mainitun vaitiololupauksen takia en voi tässä nyt nimetä tuota myyttiä, jonka kerrokset ainakin meidän länsimaisessa tarinaperinteessämme ulottuvat kauas historian kirjoittamattomille lehdille asti.

Waltarin suuruutta kirjailijana kuvaa hyvin se, että neljännessä, viihteeksi kirjoitetussa Palmu-tarinassa hänen kirjoittamansa henkilökuvat syvenevät. Jos Palmu on ollut alusta asti hahmona hyväntahtoinen konservatiivi, tämän näytelmän murhan uhri, Kake Aunesnevan näyttelemä maisteri Lautander edusti konservatiivisen ajattelun toista äärilaitaa. Tarinan Lautander oli hahmona patologinen narsisti, eräänlainen Donald Trumpin prototyyppi suomalaisessa näytelmäkirjallisuudessa. Hahmo on urbaani vastine Tähdet kertovat, komisario Palmun konnalle, majuri Vadenblickille.

Se historiallinen suurromaani, Ihmiskunnan viholliset jäi myös Waltarin viimeiseksi.

Näytelmän lopussa valkokankaalle (ei siis missään nimessä skriinille) heijastettiin Waltarin muotokuva. Ehkä se oli Elstelän hyvästijättö isoisälleen. Sen saattoi tulkita myös hyvästeiksi suurille ikäluokille, vaikka me boomerit täytämme jatkossakin rollaattoreinemme, kuulolaitteinemme ja koukkuselkinemme teattereiden katsomot vielä pitkään, no ainakin seuraavat kaksi vuosikymmentä.  

Levätkää rauhassa, komisario Palmu

Tampereen Komediateatterin näytös 21.10.2022

Mika Waltarin elokuvakäsikirjoituksen pohjalta dramatisoinut Joel Elstelä.

Ohjaus Panu Raipia

Lavastus Oskari Löytönen

Äänisuunnittelu Janne Pärnänen

Valosuunnittelu Jussi Kamunen

Rooleissa Aimo Räsänen, Mikko Vaismaa, Risto Korhonen, Kake Aunesneva, Anna Haaranen, Jere Riihinen, Jarmo Perälä, Saara Pohjoimäki, Aku Sajakorpi, Ari Myllyselkä