Pyynikin kesäteatterin Täällä Pohjantähden alla on hieno onnistuminen – Sami-Keski-Vähälä ja Antti Mikkonen ovat loihtineet näyttelijöidensä kanssa puhuttelevan tulkinnan Linnan suuresta klassikosta

Täällä Pohjantähden alla on ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa. Verneri Liljan ja Ella Mettäsen näytteleminä tämä Akselin ja Elinan rakkaustarina sai loisteliaan tulkinnan. Kuva © Vesa Holmala/Tampereen Teatteri     

Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.

Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.        

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.  

Antti Mikkola on käyttänyt ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivän katsomon ympärillä levittyvää tilaa. Kohtaukset lomittuivat toisiinsa elokuvanomaisella tavalla. Puitteet vauhdikkaille toimintakohtauksille ja seesteisille tuokiokuville antoi Pyynikin Joselininniemen upea luonto. Kuvassa Verneri Lilja Akseli Koskelan roolissa. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri  

Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.

Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.

Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.

Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.

Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.

Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.      

Petra Ahola teki upealla tulkinnallaan Ellen Salpakarin roolihahmosta kyvyistään ja päämääristään tietoisen tahtoihmisen, omasta arvostaan tietoisen naisen, joka tämän päivän Suomessa voisi vaikka sanella Säätytalon neuvottelupöydässä, milloin pelut ovat pieniä. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.

Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.

Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.

Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.

Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.

Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.

Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.

Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.  

Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.   

Täällä Pohjantähden alla

Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023

Väinö Linnan romaanin pohjalta

Kirjailija: Sami Keski-Vähälä

Ohjaaja: Antti Mikkola

Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastaja: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelija: Jaana Aro

Äänisuunnittelija: Sami Silén

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki

Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén

Lapsiavustajat: Väinö Muje, Elian Ruokola

Hevoset Huvikummun Hevostalli: Kopsahovin Clara, Tuhkimon Wäinö

Hevosten ohjaajat ja ratsastajat: Henna Hieta-aro, Julia Hieta-aro, Maija Luomanperä, Eeva Laurila

Hevosten hoitaja: Helga Hieta-aro   

TTT-Klubin Kiroilua osoitti, miten tarpeellisia voimasanat joskus ovat – Samuli Mujeen ja Tommi Raitolehdon shamanistista voimaa uhoava lavaesiintyminen avasi portit miehen mieleen – ainakin minä nauroin ajoittain aivan sikana

Tommi Raitolehdon ja Samuli Mujeen huikea lavaesiintyminen ja kiroilu ylsivät ajoittain suorastaan shamanistiseen voimaan. Esitys oli vaikuttava ja hykerryttävän hauska sukellus miehen mielenmaisemaan. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Kukapa ei olisi joskus lyönyt vasaralla peukaloonsa ja päästänyt tuskaansa litanian ärräpäitä. Saatana, perkele, vittu, jumalauta!!!

Kiroilu lievittää myös sitä henkistä närästystä, jota näillä voimasanoilla kutsutaan vitutukseksi. Mies kiroilee sekä voimansa tunnossa että heikkouttaan.

Tampereen Työväen Teatterin Kiroilua osoitti, että voimasanoista syntyy myös loistavaa teatteria. Ainakin minä nauroin TTT-Klubin ensi-illassa välillä aivan sikana. Helvetti! Lisää tällaista!

Käsiohjelma kertoi, että Kiroilua on aitoa teatteria myös siinä, että esitys on yhteisön taidetta, tiimityönä syntyneen luovat prosessin tulos. Otso Kautto, Samuli Muje ja Tommi Raitolehto alkoivat kokoontua viime keväänä Kauton työhuoneeseen kiroilemaan, maistelemaan kirosanoja ja miettimän sitä, mikä tekee niistä voimasanoja ja mitä niillä saa aikaan.

Esitys todisti, että voimasanoja on kuin tähtiä taivaalla. Komposatiivit ovat suomen kielen erityispiirre, joka antaa mahdollisuuden keksiä uusia voimasanoja lähes loputtomasti. Suomenkielisissä kirosanoissa on sekä käsitteellistä että foneettista voimaa.

TTT-Klubin näyttämöllä Mujeen ja Raitolehdon kiroilu sai ajoittain lähes shamanistisia piirteitä. Tulkinnat olivat upeita. Näin me miehet päästämme höyryjä, kun pidäkkeet hetkeksi kytketään pois päältä. Voi vittu, miten hyvältä se tuntui!

Kauton kokoontumisten pohjalta kirjoittamassa käsikirjoituksessa sukellettiin myös lähes alusta asti syviin vesiin. Kiroilua oli tarkkanäköistä analyysia kielen ominaisuuksista. Kysymys kuului, mitä kieli oikeastaan on?

Ihminen ei ole ainoa laji maapallolla, joka pystyy käsitteelliseen ajatteluun. Ihmisen valttikortti on ollut kyky käyttää puhuttua kieltä. Näin käsitteistä on voitu muodostaa pitkiä jonoja, tarinoita ja tarinoiden avulla luoda aivan uusia, ennestään tuntemattomia ja väkeviä olioita, sellaisia kuin valtio, raha, jumala ja toksinen maskuliinisuus.

Kiroilun filosofiset ulottuvuudet Kautto oli piilottanut yhteen avainlauseeseen. Raitalehdon suulla näyttämöllä kysyttiin, eivätkä kaikki sanat ole oikeastaan voimasanoja?

Miehisen vitutuksen syyt ja seuraukset käytiin läpi perusteellisesti. Oikean läjän sarvipäitä sai osakseen muun muassa onnellisuuden harha. Itseironian piikkiin menivät taas Raitolehdon tyhmien ihmisten niskaan syytämät manaukset. Moottoripyörän hankkiminen ei todellakaan tuo mukanaan sitä kaivattua vapautta.

Pysyvä manailun aihe miesten elämässä ovat tietenkin naiset äideistä tyttäriin. Silloin kiroilussa on lähes aina aneleva sävy.

Evoluutio on antanut todellisen vallan avaimet naisten käsiin, kun seksuaalisuus räjäytti pankin lisääntymisstrategiana. Me urokset voimme antaa lahjoja, tanssia soidintansseja, puskea päitämme yhteen kuin pässit, mahtailla saksalaisessa autotehtaassa valmistetuilla muskeleilla tai riimitellä rakkausrunoja. Naaras valitsee ja päättä.

Tämä tehtiin selväksi heti alussa, kun Muje ja Raitolehto selvittivät meille vittu-sanan etymologiaa. Sanalla on alun perin tai ainakin jossain vaiheessa tarkoitettu synnyttäneen naisen ulkoisia sukupuolielimiä, vulvaa. Se on portti, josta me kaikki olemme tähän maailmaan tulleet. Me olemme kaikki vittulan väkeä!

Ei siis ihme että vitulla on yhä voimaa sanan ryöstöviljelystä huolimatta. Se ei ole todellakaan kutistunut pelkäksi puhetta rytmittäväksi välimerkiksi.

Oman kiroilunsa aihe oli se nonverbaalinen viestintä, jolla naiset käyttävät valtaansa. Me miehet olemme eräänlaisessa kauko-ohjauksessa ja tämä kaukosäädin toimii PMK-koodilla. Miehen on syytä toimia tietyllä tavalla, ettei pahoittaisi vaimonsa, rakastettunsa, äitinsä tai tyttärensä mieltä.

Yleensä tämä pahoitetulla mielellä kiristäminen toimii loistavasti. Silloin sekä parisuhde että perhe-elämä kukoistavat. Kiroilua aiheuttaa se, että toisen mielenliikkeitä on usein vaikea arvata, kun niitä ei pueta sanoiksi ja ajattelemattomuudesta rangaistaan ankarasti.

Voiko juuri pahempaa ruoskaa olla kuin äidin, vaimon tai tyttöystävän rakastava, mutta ah niin surumielinen katse? Solmuja tähän ruoskaan voidaan tarpeen tullen lisätä, eli rangaistusta koventaa muutamalla syvällä huokauksella ja silmäkulmiin nousevilla kyynelillä.

Miehen ohjaukseen tai rankaisuun ei tarvita rumia sanoja tai sanoja lainkaan.

Osio, jossa Muje ja Raitolehto ruotivat voimasanoilla höystettynä tätä miehistä mielikuvaa naisen logiikasta, oli hulvattoman hauska.

Tampereen Työväen Teatterin syyskausi on alkanut komeasti. Esimerkiksi Hamlet ja Ikiliikkuja ovat olleet teatteritaiteen merkkiteoksia.  Kiroilua osoitti omalta osaltaan, miten ilmaisuvoimainen ja hieno taiteen laji teatteri on. Kiroilua ei jäänyt pelkäksi hupaisaksi estradiviihteeksi, vaan se avasi miehen mielenmaiseman omalla rujolla tavallaan.

Toivottavasti myös miehet löytävät tämän herkun. Kiroilu on aina joskus paitsi vapauttavaa myös tarpeellista maailman ja oman itsensä ymmärtämisen kannalta.

Kiroilua

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin TTT-klubilla 28.10.2020

Käsikirjoitus Otto Kautta Kauton, Samuli Mujeen ja Tommi Raitolehdon yhdessä luomasta materialista

Ohjaus Otso Kautto

Valo- ja äänisuunnittelu Pasi Ristolainen

Tuottaja Heidi Kollanus

Lavalla Samuli Muje Ja Tommi Raitolehto

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on Sirkku Peltolan rakkaudentunnustus rillumarei-kulttuurille – karnevalistisessa kansankomediassa on kaikki ainekset hurmokselliselle teatterielämykselle

Ikiliikkujan tanssi- ja laulukohtauksissa oli vauhtia. Kuvassa ylhäältä lukien ovat Ilona Pukkila (näytelmän Hely), Anne-Mari Kivimäki (Beata), Teija Auvinen (Pielo), Panu Valo (Junu/Poikari), Janne Kallioniemi (Nisse) ja Mika Honkanen (Sikko Hilattu). Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Ikiliikkuja on räväkkä, karnevalistinen komedia. Se on ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltolan rakkaudentunnistus suomalaiselle rillumarei kulttuurille.

Ensi-illassa Peltola ja hänen ensemblensä antoivat palaa oikein kunnolla. Salaviisaan, merkityksillä ladatun dialogin kyytipoikina toimivat hurja, fyysinen esittäminen ja tärykalvoja ravisteleva musiikki. Timo Saaren koreografiassa lapikasta iskettiin lattiaan niin että jytisi ja esityksen musiikin luoneen Anne-Mari Kivimäen käsissä kaksirivinen haitari parkui välillä kuin hätääntynyt lapsi.

Algot Untolan alias Maiju Lassilan postuumisti ilmestynyt Ikiliikkuja todistaa tarinoillaan, etteivät suomalaisen populaarikulttuurin Lapatossut, Severi Suhoset, Uuno Turhapurot, Härski Hartikaiset, James Potkukelkat, Viktor Kalporekit ja kumppanit ole syntyneet tyhjästä.

Hahmojen juuret ovat syvällä suomalaisessa kansankomiikassa. Näitä originellisti käyttäytyviä ja outoja hokemia toistavia hahmoja on esiintynyt ilmeisesti aina. Se on varmasti myös näiden hahmojen alati toistuvan uudestisyntymisen ja suosion syy.   

Suomalainen karnevalismi on ollut ryysyköyhälistön kapinaa. Kun kuolema on irvistänyt meille, sille on virnuiltu vastaan. Pohjoisen ankeita olosuhteita on kamppailtu sisulla ja kekseliäisyydellä. Varaventtiilinä on toiminut tässä kamppaillussa juonikas huumorintaju, jossa oman osansa pilkasta ovat saaneet niin herrat kuin narritkin.

Ikiliikkuja oli veijaritarina ryysyistä rikkauksiin. Samoin se oli romanttinen liikutus ryysyistä rakkauteen. Jaana Aron pukusuunnittelu ja Emmi Puukan maskeeraukset antoivat suomalaiskansallisen erityispiirteen näytelmän estetiikalle, jonka näyttämökuvia kehysti huikean kaunis kansallisromanttinen lavastus.

Vaikka köyhyys muuttui onnenpotkun seurauksena lopulta rikkaudeksi, resuinen haalariromantiikka pysyi ja parani.

Ikiliikkujan skenografian lavastuksen on suunnitellut Hannu Lindholm, valot TJ Mäkinen, videot Tero Koivisto ja äänimaailman Kyösti Kallio.

Peltolan rakkaus Lassilan kansankomediaa kohtaan on ollut sitä kestävää lajia. Käsiohjelmassa hän kertoo tehneensä ensimmäisen sovituksen Ikiliikkujasta jo opiskeluaikanaan vuonna 1983.

En tiedä, millainen Peltolan sovitus on ollut lähes 30 vuotta sitten, mutta nyt hän on laittanut joukkoon paljon omiaan. Näytelmän Nisse (Janne Kallioniemi), pirtamestari Hapatuksen (Tom Lindholm) poika ei näytelmässä pähkäile vain viime vuosisadan alun tieteen ja tekniikan saavutuksia, vaan mukana ovat myös oman aikamme ihmeet nyhtökaurasta kvanttitietokoneeseen.

Eikä ole varmasti ihan sattuma, että Maiju Lassilan ja Sirkku Peltolan Ikiliikkujassa nämä uuden ajan keksinnöt tuo dialogiin Nissen sisko Hely (Ilona Pukkila).

Ikiliikkujassa näyteltiin upeasti. Hallittu liioittelu on todella vaikea tyylilaji. Eikä vaikeuskerrointa ainakaan vähentänyt Tampereen Työväen Teatterin perinteikkään Eino Salmela näyttämön katsomo. Sen tilaratkaisut etäännyttävät katsojan näyttelijöistä kuin varkain, ja näyttämön neljännen seinän paksuus tuntui kasvavan etäisyyden neliössä.

Olosuhteista huolimatta esimerkiksi Pukkilan roolityö Helynä oli eloisuudessaan häikäisevän hieno. Samoin Kallioniemi tulkitsi osuvasti nuorta autotallien tuunaajaa Nisseä. Itse huusin katsomossa noin kuvainnollisessa mielessä hurraata myös esimerkiksi talollinen Jorma Piikelin roolin näytelleelle Auvo Vihrolle, jonka läsnäolossa ja näennäisessä kömpelyydessä näyttämöllä oli ja on jotakin ainutlaatuista.

Suomi alkoi teollistua 1800-luvun lopulla. Lassila on kirjassaan nähnyt orastavan teollistumisen myös rikkauksien lähteenä ja ihailun kohteena. Kirjan ja näytelmän Högforsin esikuvana epäilemättä on ollut vuonna 1894 perustettu Aktiebolaget Högfors Bruk och Wattola Träsliperi.

Eikä Sirkku Peltola olisi Sirkku Peltola, ellei näytelmän ikiliikkuja toimisi myös nousevan kapitalismin allegoriana. Kun näytelmän Hapatus ja Nisse vihdoin käynnistävän ikiliikkujansa se aloittaa kohtauksessa silinterihattuisten pankkiirien villin tanssin.

Käsiohjelmaan on painettu Outi Lahtisen essee kirjailija Algot Untolaa ja hänen kirjallista tuotantoaan koskevasta tutkimuksesta. Käsiohjelma kannattaa jo tämän artikkelin takia ehdottomasti ostaa.

Mitä vielä? No ehkä tällä kertaa me ensi-iltayleisö olimme Ikiliikkujan heikoin lenkki. Voi olla, että näytelmän hurja vauhti pääsi yllättämään. Kohtausten ajoitus oli kohdallaan, mutta meidän katsojien sytytys hieman hitaalla. Hengityssuojainten käyttö ja tiukka koronakuri teatterissa vaativat ehkä oman veronsa. Naurunpyrskähdykset ja taputuksen jäivät esityksen aikana laimeiksi, vaikka Ikiliikkujassa on kaikki ainekset ja eväät myös hurmokselliseen teatterielämykseen.  

Ikiliikkuja

Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelainen salissa 16.10 2020

Käsikirjoitus Maiju Lassilan romaanin pohjalta Sirkku Peltola

Dramatisointi ja ohjaus Sirkku Peltola

Musiikki Anne-Mari Kivimäki

Koreografia Timo Saari   

Lavastus Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu Jaana Aro

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Emmi Puukka

Valosuunnittelu TJ Mäkinen

Videosuunnittelu Tero Koivisto

Äänisuunnittelu Kyösti Kallio

Tuottaja Heidi Kollanus

Apulaistuottaja Elise Richt

Rooleissa Teija Auvinen, Tom Lindholm, Janne Kallioniemi, Ilona Pukkila, Panu Valo, Auvo Vihro, Samuli Muje, Mika Honkanen, Anne-Mari Kivimäki