Pöhkökomedia on teatterin kuninkuuslaji ja Tampereen Teatterin Alivuokralainen nousi heittämällä lajityypin valtaistuimelle. Ajateltu sovitus, tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö virittivät nauruhermot katsomossa. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.
En ole nähnyt vuonna 2003 kantaesitettyä versiota tästä farssista, joka seitsemän vuoden ajan jyräsi Tampereen Teatterin katsojalukuja uuteen uskoon. Jos Matti Grönbergin ohjaamaa Kummeli-elokuvaa Alivuokralainen on lupa käyttää mittatikkuna, kierroksia on nostettu nyt aivan uudelle tasolle. Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana tästä retrofarssista kehittyi torstain ensi-illassa nauruhermoja repivä crazy-komedia.
Komediaa on syystä sanottu teatterin kuninkuuslajiksi. Se vaatii ohjaukselta ja näyttelijöiltä äärimmäistä tarkkuutta kohtausten ajoituksessa. Nyt Kannisen orkesteri soitti tämän hurjalla vauhdilla edenneen vyörytyksen jokaisen tahdin oikein. Kehittelyt ja niitä seuranneet yllättävät käänteet, punchlinet napsahtivat paikoilleen kuin pyssynsuusta.
Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen käsikirjoittama Alivuokralainen on nuoren katsojan heidän silmissään varmasti retroa. Lankapuhelin, mummonmarkka ja videokasetti ovat tämän päivän parikymppiselle outoja tai täysin vieraita esineitä. Minua tuo aivan tarkoituksellinen vintage näyttämökuvien estetiikassa viehätti ja nauratti. Tämän farssin kantaesityksestä on kohta kulunut neljännesvuosisata! Jumalauta, on se vaan pitkä aika jopa tällaiselle vanhalle ukolle.
Kannisen sovituksen ja ohjauksen yksi hienous oli siinä, että hän on taitavasti häivyttänyt Robbanin roolista leiriestetiikan. Arttu Soilumo teki roolin tavalla, jossa oli sydäntä. Soilumon karisma ja upea näyttelijäntyö muovasivat käsikirjoituksen karikatyyrihomosta yksilön, jonka läsnäolo näyttämöllä näkyi ja tuntui. Soilumon ilmiömäinen kyky salamannopeisiin rytminvaihdoksiin auttoi epäilemättä myös pitämään kiivaasti edenneiden kohtausten ajoituksen kohdallaan.
Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä. Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta ja kyllä, tämä tunne välittyi katsomoon asti. Näyttelijäntyö oli tarkkaa, mutta vapautunutta tekemistä. Luulen, että esimerkiksi Ville Mikkonen on nauttinut, kun hän on saanut luvan perästä vetää John ”vääpeli” Molotovin roolissa liioittelun överiksi. Lari Halmeen äänen voimakkuudessa ja läsnäolossa oli juuri sitä volyymia, jota autoritaarisuuteen taipuvaisen munuaiskirurgi Lauri Mustosen rooli vaati.
Tampereen Teatteri on joutunut jonkinlaiseen hyvän kierteeseen, jossa onnistumiset johtavat uusin onnistumisiin.
Määritelmät eivät koskaan ole kovin tärkeitä. Jäin kuitenkin pohtimaan, mihin genreen Vihisen ja Kahilaisen komedian voisi sijoittaa. Farssi on tilannekomedia, jossa yllättävien käänteiden pohjalla on jonkinlainen tarina ja juoni. Teatterissa termiä crazy-komedia käytetään usein silloin, kun halutaan korostaa esityksen anarkistisuutta ja järjen käytön tuolle puolelle karannutta vapautta. Alivuokralainen huojui ja sekoili näiden kahden toisilleen läheisen lajityypin raja-aidalla.
Alivuokralainen, Tampereen Teatterin ensi-ilta 29.1.2026 päänäyttämöllä.
Käsikirjoitus: Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen Sovitus ja ohjaus: Mikko Kanninen Ohjauksen assistentti: Heikki Vihinen Lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Maarit Kalmakurki Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen Tanssikoreografia: Chris Whittaker
Rooleissa: Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi
Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.
Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.
Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.
Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.
Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”
Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.
Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.
Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.
Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.
Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.
Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025
Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.
Kyllikki Lallan rooli oli kuin vartavasten kirjoitettu Mari Turusen räiskyvälle temperamentille. Näytelmän femme fatale teki elämänsä roolia (viimeistä) vaivojaan äänekkästi sadatellen työtovereitaan haukkuen. Tarinan palkatonta harjoittelijaa Maria Sarikettua näytteli Katriina Liliekamf ja ohjaaja Antero Jokista Lari Halme. Kuva (c) Heikki Järvinen
Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova on näytelmä rakkaudenkaipuusta ja kivusta sekä tuhoon tuomitusta yrityksestä pysyä kohtuudessa ja hyvässä käytöksessä. Vaimoni, Casanova on näytelmä, jonka parissa naurussa oli pitelemistä. Tämä elämänmakuinen tragikomedia oli suorastaan hulvattoman hauska. Aina ei vain tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Leea Klemola on näytelmäkirjailija, joka ymmärtää meitä miehiä aivan ainutlaatuisella tavalla.
Klemolan näytelmässä on kaikki suuren ja merkittävän klassikon ainekset. Kaikki tarkoittaa tässä todellista merkitysten aarreaittaa. Klemolan tekstiin on kiteytetty kaikki ne meidän miesten ennakkoluulot ja pelot, joiden voimalla öyhöoikeisto käy nyt loputonta identiteettisotaansa.
Klemolan ajattelu on ollut edellä aikaansa, tai paremminkin ajatonta. Tekstin ajattomuutta kuvaa hyvin se, että Antti Mikkolan Tampereen teatterille tekemä ohjaus oli tavallaan päivitys 2.0 Kuopion kaupunginteatterin kantaesitetystä. Niin terävästi Mikkolan tulkinnassa Klemolan teksti peilasi omaa aikaamme tässä ja nyt.
Vaimoni, Casanova on teatteria teatterin tekemisestä. Teatterin tematiikka ei tässä mielessä ole muuttunut sitten William Shakespearen päivien. Tie taiteellisiin voittoihin vie toinen toistaa katastrofaalisempien mokien ja epäonnistumisten kautta. Tarinaperinteeseen kuuluu, että meidän myötätuntomme on häviäjien, noiden taiteellisten pyrkimystensä, ihmissuhteidensa ja kännisekoilujensa ristipaineissa tarpovien poloisten puolella.
Perinteeseen Klemolan näytelmän sitoi ja sitoo commedia dell’arte. Frenckellin näyttämölle oli rakennettu lisäkatsomo ja nyt näyteltiin pääkatsomon ja lisäkatsomon välissä kuin kapealla kadulla. Päänäyttämönsä remontin alle menettäneellä Tampereen Teatterilla on ollut ilmeiset taloudelliset motiivit tehdä näin, mutta nyt ratkaisu palveli myös esityksen muotoa. Commedia dell’artea esitettiin sen syntysijoilla 1500-luvulla ja esitetään yhä kaduilla ja toreilla.
Klemolan itse ohjaamassa Kuopion kantaesityksessä hänen assistenttinaan toimi Commedia dell’arten asiantuntija, tamperelainen sirkus- ja teatteriohjaaja Meri-Maija Näykki.
Commedia dell’arte näkyi esityksessä muun muassa naamioiden käytössä. Commedia dell’arte kehittyi omaksi esitysmuodokseen 1500-luvulla nykyisen Italian alueella. Kuvassa Katriina Liliekampf ja Mari Turunen. Kuva (c) Heikki Järvinen.
Vaimoni, Casanova kantaesitettiin Kuopiossa syksyllä 2016. Itse tulkitsin tuolloin, että tarinan ytimessä ovat kaksi teatterin viimeistä suurta tabua: seksuaalinen häirintä ja hyväksikäyttö. Keski-ikäinen, valta-asemansa turvin naisia vikittelevä ja raiskaava mies ei edes möhömahaisena ole koominen, vaan brutaali hahmo. Mutta mitä tapahtuu, jos rooliin laitetaan teatterin matriarkka, elämänsä aikana miehiä tusinoittain sänkyynsä kaatanut femme fatale?
Temppu oli tietysti vanha, mutta se toimii. Kertoi Klemolan tarkkanäköisyydestä. Me too -kampanja täytti seuraavana syksynä sosiaalisen median ja lehtien palstat. Seksuaalirikoksista tuomittu elokuvamoguli Harvey Weinstein on hahmona traaginen nero ja vastenmielinen hirviö.
Klemola moitti minua tuolloin ylianalysoinnin vaaroista ja otin moitteet tietenkin vastaan nöyryydellä, jolla me ihmiset yleensä korjaamme huonoja tapojamme.
Rakastumisen aiheuttama euforia on doppingia luovaa työtä tekevälle taiteilijalle ja sarjarakastujien kohdalla voidaan puhua jo addiktiosta. Lähes yhtä voimakasta mielihyvää voi aiheuttaa myös onnistuminen taiteellisissa pyrkimyksissä. Tampereen Teatterin näytelmän diivalla Kyllikki Lallalla (Mari Tutunen) ja narikanhoitajan pestistä näytelmäkirjailijaksi ja ohjaajaksi ponnistavalla Antero Jokisella (Lari Halme) ei mene hyvin kummassakaan suhteessa.
Esityksen eri merkityskerrosten pohjalla kulki melankolinen, ehkä hieman apeakin pohjavirta. Kuolema katsoo meidän pyrkimyksiämme ja toiveitamme avoimin silmin.
Tarinan Lalla on jäänyt julkisesti kiinni seksuaalisesta häirinnästä ja palaa näytelmän alussa kahden vuoden sairasloman jälkeen töihin näytelmäproduktioon, jota vetää teatterin hierarkian pohjilta lähtevä Jokinen. Intohimo ja onnistumisen ilo ovat molempien kohdalla tiessään.
Muita roolihahmoja viidelle näyttelijälle sovitetussa draamassa ovat Lallan hirmuvallan alla elävä aviomies Jukka Merenmies (Matti Hakulinen), näyttelijä ja sensitiivisyyskonsultti Ari Vierelä (Kai Vaine) ja palkattomana harjoittelijana työskentelevä nuori Maaria Saarikettu (Katriina Lilienkampf). Oma näkyvä roolinsa oli myös kahdella näyttämömiehellä (Antti Palo ja Ahmed Issa), joita Jokinen lupaa näytelmän alussa suojella Lallan seksuaaliselta ahdistelulta (!).
Tämä kuva ei selittämisestä parane. Hienon roolin tarinan Maaria Saarikettuna tehneen Katriina Liliekampfin ilme ja käsien asento ovat pljon puhuvia. Kuvan perusteella tarinan Kyllikki Lallan ”pesässä” pelattiin tietokonepasianssia. Kuva (c) Heikki Järvinen
Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja näyttämöllä käyty ”niin ku -keskustelu” kuvasi varmasti hyvin, miten produktiossa pyritään epätäsmällisen puheen kautta yhteiseen ymmärrykseen. Minun tajunnassani keskiöön nousivat kaksi symboliikaltaan hyvin monimielistä kohtausta. Toisessa näytelmän Jokela yritti yhtyä Lallan jakojensa välissä kantamaan tuhkaluukuun muuttuakseen naiseksi ja toisessa hän leikkasi itse irti vartaloonsa kiinnitetyn suuren tekopeniksen.
Mikkola ja puvustuksen suunnitellut Mari Pajula käyttivät hirtehisen hauskasti hyväkseen aikuisviihteen kuvastoa. Kysymys kuului, mitä miehisyydestä jää jäljelle, kun tämä falloskeskeisen estetiikan valtikka leikataan pois? Munaton olo?
Klemola on ikuinen kapinallinen, joka ei hyväksy annettuina tulevia sääntöjä sellaisenaan. Kohtausten monimielinen ironia ei olut missään nimessä homoseksuaalisuuteen ja transihmiseen kohdistuva tölväys. Luulen, että myös Mikkola ja hänen ensemblensä on suunnannut kritiikin aikamme tekosiveellisyyttä kohtaan. Ajan henkeä kuvasi paremmin kuin hyvin Pajulan suunnittelema alastonpuku Halmeen yllä.
En muista, että Kuopion kantaesityksessä olisi ollut mukana Vaineen näytelmässä tulkitsemaa sensitiivisyyskonsulttia. Vaineen näyttelemä Vierelä on myös työyhteisönsä jäsenenä oman aikamme kaksinaismoraalin ruumiillistuma, ilmiantaja ja hyväksikäyttäjä samassa paketissa.
Klemolan Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaamassa Christopher Hamptonin itsevaltiuden kuvauksessa Vaarallisia suhteita keskeiseksi teemaksi nousi näytelmää toteuttavan teatteriseurueen väliset suhteet ja taistelu tupakointia koskevia rajoittavia sääntöjä ja nikotiiniriippuvuutta vastaan.
Meitä ajavat eteenpäin mielihalut ja kuolemanpelko. Molemmilla on keskeinen sija Klemolan näytelmissä.
Lallan rooli on kuin varta vasten kirjoitettu Turuselle. Turunen oli roolissaan kiukkuinen ja pureva Pikku Myy, joka on entisessä teatterijohtajan roolissaan tottunut käyttämään valtaa ja vielä pohjilla ollessaan pystyi näyttämään tarinan miehille, milloin pelut ovat pieniä. Turusen artikulointi oli todella voimallista ja sellaisena voimauttavaa. On tilanteita, joissa hyvät käytöstavat on syytäkin unohtaa.
Painukoon helvettiin kaikki elämän ankeuttajat!
Hakulinen loisti Turusen rinnalla. Esityksellä ei ole nimettyä koreografia, mutta Hakulisen roolihahmon ironiset kommentit fyysisen esittämisen ja merkityksiltään kovin vaillinaisen puheen vuorovaikutuksesta naurattivat minua kovasti.
Klemola on hyvin omaääninen taiteilija. Frenckell-näyttämöllä kantaesitetty mestarillinen Kokkola-trilogia on ollut paras näkemäni esimerkki siitä, että vaikka kaikki tarinat on kerrottu moneen kertaan, inhimillisestä elämästä löytyy aina uusia ja hämmästyttäviä ulottuvuuksia.
Vaimoni, Casanova
Tampereen Teatterin esitys 4.9.2024 Frenckell-näyttämöllä. Esityksen kesto 2 t ja 40 min
Käsikirjoitus Leea Klemola
Ohjaus Antti Mikkola
Lavastus Miko Saastamoinen
Pukusuunnittelu Mari Pajula
Valosuunnittelu Tuomas Vartola
Äänisuunnittelu Opa Pyysing
Peruukkien ja kampausten suunnittelu Kirsi Rintala
Roolleissa Mari Turunen, Lari Halme, Kai Vaine, Katriina Liliekampf, Matti Hakulinen
Pyynikin kesäteatterin Karavaanari – Kaikkien kaveri on kevyellä kädellä kirjoitettu hupaisa komedia. Esitys ei varmasti kuulu vuodesta 1948 asti toimineen kesäteatterin suuriin taiteellisiin voittoihin, mutta istuu kuitenkin hyvin vuosikymmenten saatossa syntyneeseen teatterin ohjelmiston profiiliin.
Pyynikin kesäteatterin kaikkien aikojen kassamaneetti, Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta esitettiin 60-luvulla seitsemänä peräkkäisenä kesänä. Viime kesänä Joselininniemen näyttämölle palasi Sami Keski-Vähälän sovitamana näytelmä Väinö Linnan suurromaanista Täällä Pohjantähden alla.
Linnan Tuntematon sotilas kertoo konekiväärikomppanian vaiheista jatkosodassa. Täällä Pohjantähden alla kuvaa pientä hämäläistä kyläyhteisöä viime vuosisadan alussa. Myös Karavaanari on yhteisön kuvaus. Sen yhteisön muodostavat kohti luvattua maata matkailuautoillaan vaeltavat karavaanarit.
Meillä ihmisillä on taipumus heimoutua. Se on meillä varmaan laumaeläiminä jo geeneissä. Oman klaanin perustamisen motiiviksi riittää tänä päivänä jopa yhteinen harrastus. Kun kuvataan yhteisöjen toimintaa ja yhteisöllisyyttä, ollaan teatteritaiteen ydinalueella. Teatteri on taiteilijoiden muodostaman yhteisön tekemä taidetta.
Heikki Syrjä on yhdessä Riku Suokkaan kanssa tehnyt useita hittejä. Todellinen megahitti oli vuonna 2006 Tampereen Työväen Teatterissa ensi-iltansa saanut musikaali Vuonna 85, joka pysyi ohjelmistossa peräti kuusi vuotta. Kaksikon maineesta tietoisella yleisöllä oli varmasti jo ennakolta kovat odotukset myös tämän esityksen suhteen.
Syrjä ja Suokas ovat kirjoittaneet näytelmän tarinan kaavalla, joka on meille kaikille tuttu elokuvista. On hyvän ja pahan taistelu, on romanttinen rakkaustarina, on karavaanareiden muodostaman yhteisön sisäinen valtataistelu ja loppuratkaisu, jossa yhteisö eheytyy, löytää joukkovoimansa ja voittaa pahikset.
Toteutuksessa kaksikko käytti oikein mallikkaasti hyväkseen populaarikulttuurin kuvastoa. Esimerkiksi mainion rituaalikohtauksen estetiikka oli sitaatti Stanley Kubrickin elokuvasta Eyes Wide Shut upeaa taustahymniä myöten. Karavaanareiden puolustustaistelussaan käyttämä, palogrillin kansista syntynyt kilpilinna ja grynderien isottelu puolestaan toivat mieleen Asterix-sarjakuvan. Tosin googlaamalla minulle selvisi nyt jälkeen päin, että Sonkajärvellä on ihan oikeasti Jumaltenranta-niminen leirintäalue.
Mukana oli myös 60-luvun kukkaistyttönostalgiaa. Se sopi hyvin korostamaan karavaanareiden muodostaman yhteisön omaleimaisuutta. Eikä kysymys ole pelkästään hippinostalgiasta. Abban musiikin varaan rakennettu, vuonna 1999 ensi-iltaan tullut elokuva Mamma Mia! ja sen jatko-osa ovat pyörineen television mainoskanavilla taajaan aivan viime aikoina. Jäin miettimään, miksi musikaalien tekijöinä kunnostautuneen Syrjä ja Suokas käyttivät nyt musiikkia hyvin säästeliäästi?
Tarinan juonta väännettiin välillä ihan turhaan rautalangasta. Kuten sanassakin sanotaan, katsoja on joka tapauksessa kaikkitietävä ja kaukaa viisas.
Komedian pääroolin näytellyt Lari Halme on taitava koomikko. Syrjän ja Suokkaan Halmeelle kirjoittama näyttelijä Mikko Aarnelan rooli oli maustettu hauskalla itseironialla. Esittämisellä ja esillä ololla on hintansa. Näyttelijän työhön liittyy epäilemättä aimo annos narsismia, joka tavallaan myös määrittelee nokkimisjärjestyksen teatterin muodostaman työyhteisön sisällä. Mitä merkitsee kaksi vaivaista repliikkiä Komisario Koskinen -televisiosarjassa, jos joutuu heti Eero Ahon ampumaksi?
Toki näyttelijän mahdottomat työajat ja pieni palkka ovat ihan aitoja ongelmia. Itse asiassa minulle Halmeen roolista tuli hakematta mieleen Rillit huurussa -sarjan wannabe tähti Penny (Kaley Cuoco).
Konnan roolissa Kaisa Hela oli Miia Selinin komppaamana varastaa koko show’n aina, kun hän pääsi ääneen. Näin sympaattista ja hauskaa psykopaattitappajaa näkee harvoin edes elokuvissa. Populaarikulttuurin kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu, että pahiksesta tulee tarinan kaikkein mieleenpainuvin hahmo ja Hela ja Suokas ohjaajana käyttivät taiten tätä efektiä.
Muita erottuvia rooleja olivat Heikki Helan rooli yhteisön johtajana Reino Mäkisenä ja Jari Aholan rooli rooli Mäkisen haastajana, autokoulunopettaja Arto Rauniona. Karoliina Vanne näytti yksinhuoltaja Krista Pesosta, Aarnelan rakastettua.
Minulla ei ole omakohtaista kokemusta karavaanarin elämästä. Karavaanimatkailua harrastavan tuttavani mukaan se on matkustamista ja asumista voimakkaasti ihmisen eritteille tuoksuvassa lasikuitukopissa. Tosin hän käytti asian ilmaismiseen huomattavasti kansanomaisempia sanoja, joita ei voi tähän sellaisenaan kirjoittaa. Yhtä painokelvottonta on saman tuttavan arvuuttelu Tummeli-merkkisen utarevoiteen käytöstä Sulkavan parisouduissa, joten tiedä häntä. Varmaan taivas niille toisille ja helvetti meille muille.
Minun oli hieman vaikea samaistua tarinassa karavaanareiden herättämään tieraivoon. Oman kokemukseni mukaan hurjaa ylinopeutta päästelevät matkailuautojen kuljettajat yrittävät ohittaa oikealta ja vasemmalta jos vain suinkin voivat. Tarinan Audit ilmeisesti viitasivat audismiksi kutsuttuun sairauteen.
Kuten edellä kuvasin, Syrjän ja Suokaan tarina tuntui varsinkin alussa sijoittuvan teatterin muodostamaan yhteisöön. Mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Meillä kaikilla on nykyisessä yhteiskunnassa monta roolia. Yhteisöt puolestaan toimivat aina hämmästyttävässä määrin saman kaavan mukaan.
Ihan hauskoja olivat Syrjän ja Suokaan näytelmään ujuttamat havainnot tämän päivän kotkotuksista. Sosiaalisessa mediassa seuraajia ja tykkäyksiä kärkkyvät influensserit ovat jo nyt jokapäiväinen riesa, ohdakkeita internetin kukkaiskedolla. Tekoälyllä toimiva navigaattori, alati neuvova ja kaikesta huomautteleva mäkättäjä on varmaan myös ihan pian tätä päivää. Jo sitä ennen tekoäly on kuitenkin ehtinyt tuhota internetin, täyttämällä sen määrättömällä määrällä roskaa.
Pyynikin kesäteatterista tehtiin pari vuotta sitten Tampereen Teatterin, Tampereen Työväen Teatterin ja Eino Salmelaisen säätiön omistama osakeyhtiö. Uudet omistajat ovat panostaneet perinteisen kesäteatterin toimintaan. Pyörivän katsomon istuimet on viime talven aikana uusittu. Uusi selkänojallinen klaffituoli tuntui yllättävän mukavalta.
Viime kesänä Pyynikin kesäteatterin kahta näytelmää kävi katsomassa yhteensä 43.000 katsojaa. Uskon, että tämän kesän Karavaanari -Kaikkien kaveri kerää vähintään saman verran katsojia.
Karavaanari – Kaikkien kaveri
Käsikirjoitus ja ohjaus: Heikki Syrjä ja Riku Suokas
Ohjaus: Riku Suokas
Koreografia: Markku Nenonen
Lavastussuunnittelu: Antti Lautamäki ja Emmi Niittymäki
Pukusuunnittelu, kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Marjaana Mutanen
Äänisuunnittelu: Jaakko Luoma ja Jouni Koskinen
Musiikin toteutus ja laulujen harjoitus: Niina Alitalo
Tarpeiston suunnittelu: Satu Wiinikka
Apulaisohjaaja: Soija Viljanen
Rooleissa: Lari Halme, Karoliina Vanne, Kaisa Hela, Miia Selin, Heikki Hela, Jari Ahola, Aimo Räsänen, Carola Halme, Marika Heiskanen, Matti Nieminen, Maarit Pakarinen, Noora Koski-Kivinen, Päivi Honkanen, Petri Salmi, Markus Pärssinen, Sanna Törmäkangas, Tia-Nitta Niemi
