Kuukausi: syyskuu 2016

Näytelmäkirjailija Anna Krogeruksen Kuin ensimmäistä päivää kantaesitettiin Kajaanin kaupunginteatterissa syksyllä 2007. Sen jälkeen Krogeruksen näytelmään ovat tarttuneet sekä ammattiteatterit että teatterin harrastajat. Näytelmä on ollut muun muassa Kotkan Kaupunginteatterin ja Kouvolan Teatterin ohjelmistossa.

Kuin ensimmäistä päivää on ollut iso hitti, mikä ei ole aivan tavallista uusien suomalaisten näytelmien kohdalla edelleenkään. Hoivakotiin sijoitettu näytelmä ei siten ole huono valinta myöskään Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden teatteritalon ohjelmistoon, kun tietää lappeenrantalaisen teatteriyleisön ikäprofiilin.

Valitettavasti Lappeenrannan kaupunginteatterin tulkinta Krogeruksen yhteiskunnallisesti kantaa ottavasta tekstistä on kovin ponneton. Teatterin verkkosivuilla kerrotaan, että näytelmä on tragikomedia. Iiris Rannion debyytissä kaupunginteatterin ohjaajana traaginen ja koominen eivät kohtaa.

Samuli Hallan lavastus tarjoaa komeat puitteet Krogeruksen näytelmälle. Teräsovisten kaapien rivistö antaa mahdollisuuden hienojen näyttämökuvien rakentamiseen. Kiiltävä teräs kertoo katsojalle jo ensi silmäyksellä, ettei Krogeruksen tarinan hoivakoti Lepola ole mikään koti, vaan epäinhimillinen tehotuotantoyksikkö, jossa jokaisen tuotannontekijän kustannukset on tarkkaan laskettu.

Rannio ei kuitenkaan uskalla työryhmineen viedä tätä lähestymiskulmaa loppuun asti. Näyttämölle on haluttu tuoda myös jotakin tuttua ja tuvallista. Kompromissien takia näyttämötilan käyttö ei ole täysin hallittua. Siirtymät kohtauksesta toiseen olivat usein luvattoman kömpelöitä eikä näyttämön pimentäminen sisääntulojen ajaksi ainakaan parantanut asiaa.

Hiljaisuus ei puhuttele silloin, kun hiljaisen hetken vaatimaa tunnetilaa ei saavuteta. Vaikka Krogerukset näytelmä on tehotalouden kritiikki, kyllä teatterisakin pitäisi pyrkiä jonkinlaiseen ekonomiaan myös ajankäytössä.

Pahin ongelma perjantaina näkemässäni esityksessä liittyi kohtausten ajoitukseen. Kehittelyt ja iskut eivät menneet paikalleen, koska näyttämötila ei ollut näyttelijöiden hallussa. Monta kertaa tuntui siltä, että se teatterin neljäs seinä nousi ajoittain myös roolejaan esittäneiden näyttelijöiden välillä.

Ainakin katsojan kannalta se teatterin tärkein elementti, tunne läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta jäi kovin vaisuksi. Vaikka Krogeruksen tarina suomalaisten vanhainkotien arjesta on vaikuttava, teatteri on myös vaativa tekniikkalaji. Nyt näyttelijät olivat usein aivan hukassa rooliensa kanssa.

Näytelmän tiedoissa ei kerrota, kenen käsialaa Krogeruksen näytelmän sovitus on. Näytelmää on joka tapauksessa pyritty tarmokkaasti paikallistamaan Lappeenrantaan ja Etelä-Karjalaan. Tämä on ihan ok. Vähän outoa oli sen sijaan se, että yhtä keskeistä kohtausta, jossa hoivakodin työntekijät bilettävät kaivosinsinöörien kanssa ei ole paikallistettu.

Talvivaaran symbolimerkitys oli aivan eri vuonna 2007, jolloin näytelmä kantaesitettiin Kainuun pääkaupungissa Kajaanissa, kuin nyt. Tästä kirjoittamien on tietysti lillukanvarsiin menemistä, mutta minulle jo tämä yksityiskohta kertoi, etteivät Lappeenrannan version tekijät ole ehkä ajatelleet näytelmän sisältöä ja rakennetta ihan loppuun asti.

Kuin ensimmäistä päivää oli ensimmäinen näytelmä, jota olen käynyt katsomassa Lappeenrannan uudessa teatteritalossa. Katsoin sitä voimistuvan epäuskon vallassa. Hyvä ystäväni, jonka kanssa jaoin esityksen aiheuttamat tunnekokemukset, ehdotti minulle, etten tällä kertaa kirjoittaisi näkemästäni ja kokemastani mitään.

Uuden teatterin ensimmäisen näytelmän Mummon jätin suosiolla väliin ja Kolmen pennin ooppera jäi näkemättä esitysten peruuntumisen takia.

Uusi teatteritalo tarjoaa joka tapauksessa ainakin periaatteessa upeat puitteet taiteen tekemiselle. Pidin kovasti lämpiön ja suuren näyttämön askeettisen karusta interiööristä. Tosin yleisötilojen toimivuudesta ei saanut kovin tarkkaa kuvaa, koska näytelmää oli katsomassa kaksi viikkoa ensi-illan jälkeen aika vähän katsojia.

Suuren näyttämön koko on tietysti iso haaste teatterin tekijöille. Ilmeisesti myös Ranniolla ja kumppaneilla on ollut omat epäilynsä Kuin ensimmäistä päivää näytelmän kohdalla tilan hallinnasta, koska kahteen etummaisen penkkiriviin ei myydä lippuja.

 

 

 

Teatteriesitys voi joskus muistuttaa ärsyttävällä tavalla television kaukosäädintä. Nappuloita on tuhottomasti, mutta kuvaa tai ääntä ei tule, vaikka niitä painelisi kuinka kasvavan raivon vallassa.

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää avautuu hitaasti ja hyvä niin. Q-teatterin näyttämöltä katsomoon leviävä hypnoosivirus lamaannuttaa katsojan tunteita säätelevät keskukset ja virittävät otsalohkon käymään kireillä kierroksilla. Napakka läimäys poskelle toimii usein parempana herättäjänä kuin muulinpotku munille.

Q-teatterin virologit ovat annostelleet elatusmaljaan, teatteriestetiikan juokkoon reilulla kädellä populaarikulttuurilla marinoitua metafysiikkaa. Ainakin minun mieleeni hiipi näytelmän aikana pieni epäilys, että Antti Hietala on kirjoittanut ja ohjannut tarinan kieli poskella.

Elämä on toki usein ahdistavaa ja varsinkin vanhaksi tuleminen todella syvältä. Oma elämä muistuttaa tositeeveeohjelmaa, jossa ei ole yhtään kantavaa ideaa. Minua fiksummat kutsuvat tätä tuskaa eksistentialistiseksi ahdistukseksi.

Kuten hyvässä esseessä hyvä otsikko, Hietalan näytelmässä näytelmän nimi kertoo jo aika paljon, mistä siinä on kysymys. Tanskalainen tutkimuslaitos julkaisi vuosi sitten selvityksen, jonka mukaan Suomessa asuu koko Euroopan tasa-arvoisin kansa, mikä tulee onnellisuuden jakaantumiseen. Kevyttä mielihyvää tuntuu täällä siten piisaavan jopa tällaiselle Etelä-Karjalan meikäläisten rupusakillekin.

Hietala näyttää näytelmässään meille, millaisia olioita tämän onnellisuusmuurin takana oikeastaan asustaa. Itse tarina on se tavallinen. Tukevasti keski-ikään ehtinyt mies, Alpo (Tommi Korpela) etsii vaihtelua tylsään elämäänsä nuoresta ja kauniista naisesta, Oonasta (Pia Andersson), joka sattuu olemaan myös hypnotisoija ja mentalisti.

Aika monet keski-ikäiset miehet yrittävät hoitaa ikääntymiseksi kutsutun riippuvuuden aiheuttamia vieroitusoireita tällaisella hypnoosilla.

Korpelan pitkä monologi näytelmän alussa paljastaa myös, että Alpo on myös suomalaisen näytelmäkirjallisuuden Patrick Bateman. Bret Ellisin kirjan epäsankarin tavoin Hietalan Alpo haluaa myös purkaa eksistentialistista ahdistustaan silpomalla ja kiduttamalla ihmisiä, tai oikeammin yhtä ihmistä, rakastettuaan.

Hietala on myös varmistanut sankarinsa ammattitaidon lähimmäistensä suolien penkojana tekemällä Alposta lääkärin.

Alpon vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) johtaa televisiolle tositeeveeohjelmia tuottavaa tuotantoyhtiötä, jossa hanslankarina häärii myös Alpon veli Robert (Jussi Nikkilä). Se viides lautanen näin kasatun seurueen päivällispöydässä on varattu miehelle kadulta, Tuomolle (Jani Volanen).

Tukkanuottasille tällaisista asetelmista tietenkin päädytään ja ottelu on Q-teatterin tapaan tiukka.

Tarina on se tavallinen, mutta näytelmän esillepano kaikkea muuta. Tämän tarinan todellisuus toden totta on jossain avaruuden syövereissä leijailevan kiteen sisälle suljettu titokoneohjelma. Hietala rikkoo tarinan perinteisen aikakäsityksen toistamalla samoja kohtauksia eri variaatioin lähes loputtomasti.

Tällainen tekniikka on todennäköisesti teatterin tekijöille tuttuakin tutumpi esitysten harjoituksista. Kohtausta toistetaan niin kauan, että ulkopuolinen tarkkailija, ohjaaja löytää tai on ainakin löytävinään sen oikean vaihtoehdon.

Eipä silti, samalla metodilla me myös tavoittelemme itse kukin omassa elämässämme sitä kevyttä mielihyvää, jota me uskottelemme itsellemme onneksi.

Eikä kysymys ole muutenkaan teatterin sisäpiirin vitsistä. Juuri esityksen muodon avulla, Hietala työryhmineen yrittää nähdäkseni kuvata sitä ydinajatusta, johon koko näytelmä perustuu. Kysymys ei ole siitä, mikä minä olen, vaan mitä minuus on? Q-teatterilaiset ovat siten tarttuneet samaan kysymykseen kuin Juha Jokela Kansallisteatterin Sumussa.

Kvanttifysiikan tällaiselle tavalliselle sukankuluttajalle käsittämättömiin totuuksiin kuuluu se, että havainto muuttaa havaittavan objektin tilaa. Q-teatterin käsiohjelmassa lainataan amerikkalaista teoreettisen fysiikan huippututkijaa Fred Allan Wolfia, jonka mukaan me emme tiedä myöskään mitään tästä havainnoitsijasta. Kevyttä mielihyvää –näytelmän käsiohjelma kannattaa siis ehdottomasti ostaa  pelkästään jo tämän lainauksen takia.

Sama pulma on fyysikoiden ohella myös neurologeilla. Ihmisen aivojen toiminnasta saadaan yhä tarkempaa tietoa. Mutta vaikka otsaluuhun koputetaan tarmokkaasti toinen toistaan järeämmillä magneettikuvauslaitteilla, ketään ei tunnu olevan kotona.

Q-teatterin perustamisesta on kulunut nyt neljännesvuosista. Teatterikriitikot Eeva Kemppi ja Maria Säkö ovat kirjoittaneet teatterin vaiheista kirjan Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin, jonka teatterikriitikko Suna Vuori on jo ehtinyt teilata sunnuntain Hesarissa.

Usein sukupolviteatterina juhlittu Q-teatteri on siis ehtinyt nuoren aikuisen ikään, mikä tarkoittaa sitä, että sen tekijät, nuo entiset kasarilapset ovat nyt tukevasti keski-iässä. Itse asiassa teatterin nykyinen johtaja Antti Hietala kuuluu samaan, 50-luvulla syntyneiden muinaissuomalaisten sukupolveen kuin tämän kirjoittajakin.

Sukupolvien kohdalla ikävuosien karttuminen näkyy tavalisesti vain siinä, että festivaaleilla miesten bajamajaan on selvästi pitempi jono kuin naisten vessaan. Teatteri on kuitenkin olio, joka kypsyy ja paranee hyvän konjakin tai viskin tavoin vanhetessaan, jos selviää kriittisistä lapsuusvuosista hengissä. Helsingin teatteritarjonta olisi nykyistä huomattavasti köyhempi ilman mainiota Q-teatteria. Kainot onnentoivotukset syntymäpäiväsankarille.

 

 

 

 

 

 

 

Ohjaaja-dramaturgi Pasi Lampela on epäilemättä yksi tämän hetken merkittävimmistä teatterintekijöistä Suomessa. Miehen teosluettelo on vaikuttava. Itse tunnen kuitenkin huonosti Lampelan uraa. Miehen debyytti Lappeenrannassa reilu kymmenen vuotta sitten ei oikein vakuuttanut.

Ehkä siksi Helsingin kaupunginteatterin Kenraali ja Casanova tarjosi mojovan yllätyksen. Lampelan kirjoittama ja ohjaama kamarinäytelmä on todellinen helmi alkaneen kauden ohjelmistossa. Syvälle teatterin traditioon ankkuroitu näytelmä oli hieno esteettinen kokonaisuus ja sen tarjoama elämys sen mukainen.

Kenraali ja Casanova on Lampelan oma teksti. Näytelmän kantaesitettiin Pengerkadun näyttämöllä elokuun viimeisenä päivänä.

Lampelan käyttämä kieli on selkeää ja lähes runollisen kaunista. Vielä tärkeämpää on se, että Lampelan lauseet on ladattu täyteen merkityksiä. Näytelmän roolihenkilöt Yrjö Maunu Sprengtporten ja Ciacamo Casanova ovat historiallisia henkilöitä, mutta ne perimmäiset kysymykset rakkaudesta, minuudesta, vallasta ja kuolemasta ovat ajattomia.

Lampelan teksti tuo tahtomattaankin mieleen näytelmäkirjallisuuden suuret mestarit.

Näytelmäkirjailijat eivät ole aina parhaita mahdollisia henkilöitä ohjaamaan omia tekstejään. Lampela on joka tapauksessa osannut karsia sekä omasta tekstistään että sen ohjauksesta kaikki turhat rönsyt. Esityksellä on hieno rytmi ja ainakin minä nautin katsojana myös siitä, miten hieno elementti hiljaisuus on taitavasti käytettynä teatteriesityksessä.

Lampela antaa tilaa näyttelijöilleen. Tässä näytelmässä näyttelijän oma persoonallisuus ja roolihenkilön karaktääri lomittuvat hienolla tavalla. Uskallan näin sanoa, kun Casanovaa näyttelee Pekka Laiho ja Sprengtportenia Santeri Kinnunen, jotka molemmat ovat hahmoina tulleet tuttuakin tutummiksi teatterista, elokuvista ja televisiosta.

Markiisitar de Boisin roolin näytellyt Saija Lehtonen ei ole näyttämöllä yhtä tuttu hahmo, mutta hänen roolityönsä oli vahva ja hieno. Jäin toki miettimään, oliko Lampelan kirjoittama naiskuva Lehtosen tulkitsemana vähän turhankin moderni, kun näytelmä tavallaan kertoi 1700-luvun ihmisistä.

Mutta ajankuvalla ei näytelmän kokonaisuuden kannalta ollut kuin viitteellinen merkitys. Punaisena lankana Lampisen näytelmässä kulkee luopumisen teema. Laihon tulkitsema Casanova kokee kaikki vanhuuden kirot ja tekee kuolemaa, rakastavaiset Sprengtporten ja Bois eivät saa toisiaan edes näytelmän päättävässä epilogissa, jossa he kohtaavat vielä kerran toisensa Pariisissa.

Näytelmän roolihahmoista Jouko Klemettilän näyttelemä Herman Götz, oopperalaulaja ja ihmeidentekijä, vai pitäisikö sanoa mentalisti (heh), voi hahmona jäädä katsojalle arvoitukseksi, jos ei tunne hyvin esittävän taiteen traditioita. Samoin commedia dell’arte -kohtaus, jonka Laiho ja näytelmän palvelijatar Elena, Sanna-June Hyde esittävät.

Teatteri ei ole historian kuvittamista, ei psykologista tai sosiologista tutkimusta tai politiikan ja vallan analyysia, vaan taidetta. Eli kaikkea tätä. Sekä Casanovan että Sprengtportenin elämänvaiheet ovat toki erittäin kiinnostavia. Tekijöiden oli ehkä kannattanut kertoa käsiohjelmassa jotakin myös näytelmän rakenteesta ja auttaa näin meitä katsojia sen kaikkien hienouksien ymmärtämisessä.

Kenraalia ja Casanovaa oli perjantai-iltana katsomassa Pengerkadun teatterissa vain kourallinen katsojia, vaikka ensi-illasta on kulunut vain kaksi viikkoa. Tällaista yleisökatoa en ole nähnyt vielä koskaan yhdessäkään helsinkiläisessä teatterissa, Lappeenrannassa kyllä vähän turhankin usein.

Kansallisteatterin Luulosairas oli yksi viime talven katsotuimmista näytelmistä. Miksi helsinkiläinen yleisö ei ole löytänyt Helsingin kaupunginteatterin Kenraalia ja Casanovaa?

Onko niin, ettei kaupunginteatterin vakituinen yleisö löydä tietään Pengerkadulle, kun kaupunginteatterin tutut tilat ovat remontissa. Joku tässä mättää.

 

 

 

Maailma näyttää tulleen hulluksi ja meitä pelottaa. Juha Jokelan Sumu on tragikomedia siitä aivovoimistelusta, jota suomalainen älymystö käy pelkojensa kanssa. Jokela tekee älyllisesti haastavaa ja kiehtovaa teatteria. Kansallisteatterin kantaesitys nousi siivilleen hienon näyttelijätyön kannattelemana.

Timo Tuomisen roolityö suomalaisen sivistyneistön jokamiehenä, ristipaineiden puristuksessa kamppailevana hyväntahtoisena hölmönä, oli huikeaa katsottavaa ja koettavaa. Hyvin henkilökohtaisesti ja voimakkaasti koettu myötähäpeän tunne vei minut katsojana Jokelan viljelemän komiikan ytimeen. Siitä oli nauru kaukana.

Tieto lisää tuskaa. Maailmanlaajuisen tietoverkon aikakaudella tämä tuska muuttuu helposti täysin sietämättömäksi. Me olemme pulassa varsinkin nyt, kun maailma näyttää tulleen hulluksi. Se vielä muutama vuosi sitten vallinnut usko, että rationaalinen ajattelu ja hyvä tahto lopulta auttaa ihmiskuntaa ratkaisemaan näköpiirissä olevat suuret ongelmat on alkanut horjua pahan kerran.

Jokela on kertonut Ylen Radio 1:n haastattelussa, että hänelle alkusysäyksen Sumun kirjoittamiseen antoivat Ukrainan tapahtumat, Venäjän tekemä Krimin miehitys ja venäläismielisten separatistien Venäjän tuella Itä-Ukrainassa aloittama sota.

Sumun keskiössä on suomalaisten traumaattinen suhde Venäjään. Jokela terästää näytelmänsä sankareiden tragikoomisuutta tekemällä heistä Otaniemen kylmälaboratorion entisiä tutkijoita. Samassa Aivosolu-opiskelijakämpässä asuneista kaveruksista Taisto (Jani Karvinen) on tehnyt suprajohtavuuteen perustuvan keksinnön, jolla aivojen äärimmäisen heikkoja sähkömagneettisia kenttiä voidaan mitata tarkasti.

Tätä keksintöä tuotteistamaan ja myymään Taisto ja Olli (Timo Tuominen) perustavat ajan hengen mukaisen kasvuyrityksen. Tähän saumaan Jokela on kirjoittanut kohtauksen, teekkarihuumorilla höystetyn parodian, jossa toimittaja (Ria Kataja) haastattelee kaveruksia heidän keksinnöstään.

Lisää kierroksia komedian ryöppyävä dialogi saa, kun tarinaan tulevat mukaan firman markkinointiin palkattu ekonomi Jone (Kari Ketonen) ja sihteeriksi ja tulkiksi suomalaisvenäläinen Larissa (Elena Spirina).

Jokelan koominen lähestymiskulma on tavallaan piilotettu hyvin taitavasti kirjoitettuun dialogiin. Tavassa, jolla näytelmän henkilöt puhuvat, on jotakin hyvin tuttua. Argumentointi on löysää ja vuorovaikutus perustuu oletukseen, että keskustelukumppani tuntee uutisen taustalla olevat faktat ja jakaa sen saman tunnetilan, jonka käsiteltävä aihe puhujassa herättää.

Tämä tietenkin johtaa loputtomaan väärinymmärrysten ketjuun. Ihmiset puhuvat toistensa ohi.

Toisenlaisia jännitteitä dialogissa syntyy, kun kaverukset joutuvat neuvottelemaan heidän yritystään rahoittavan ministeriön reaalipolitiikka edustavien ministereiden (Katariina Kaitue ja Karin Pacius) Suomen ulkopolitiikan perinteistä vanhasuomalaista linjaa edustavan virkamiehen, AP:n (Jukka-Pekka Palo) kanssa.

Jokela ei näytelmissään arvota roolihenkilöitään, vaan hän houkuttelee katsojaa käymään päänsä sisällä samaa prosessia, jonka tuloksena näytelmä on syntynyt. Komediassa ja siinä ihan oikeassa elämässä ei ole sijaa sen paremmin kirkasotsaisille sankareille opportunismin läpitunkemille pahiksille.

Meillä jokaisella on sukurasitteeseen, Suomessa vankan koulutuksen jakamiin tiedonmuruihin ja ikiomiin ennakkoluuloihin ja väärinkäsityksiin perustuva maailmankuva, ajattelumme perusta, jota näytelmän Olli kutsuu rakennustekniikan termein sokkeliksi.

Tämän sokkelin valuvirheet paljastuvat, kun pitää vastata kysymykseen, miksi yli 80 prosenttia venäläisistä kannattaa Vladimir Putinia ja hänen johtamaansa kleptokratiaa? Venäjän aggressiivisella ulkopolitiikalla on kansan enemmistön vankka tuki.

Jokelan oman pohdiskelun helmiä on saksalaisen filosofin Thomas Metzingerin minäkäsitys, josta näytelmän Larissa on tehnyt gradunsa. Metzingerin mukaan ihmisen minuus ei ole olio, vaan prosessi. Minuutta ei siis ole edes olemassa ja näytelmän käsiohjelman mukaan Metzinger päätyi tähän ajatusrakennelmaan omakohtaisen ruumiistairtautumiskokemuksen kautta(!).

Pelko on jälleen hyvin oleellinen osa tätä prosessia, osa ajattelevan ihmisen minuutta. Pelko estää meitä ajattelemasta selkeästi ja pelottelulla meitä on helppo ohjata.