Eläimellistä menoa Kansallisteatterissa

Jari "Maksim" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen
Jari "Maksimi" Kuorikosken (Klaus Klemola) käsityökerhossa Hattara (Sari Puumalainen), MyDream Diablo (Ville Haapasalo) ja läänintaiteilija Timo Saatamoinen (Olli Ikonen). Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Muinaiskreikkalainen eläinsatujen kirjoittaja Aisopos ja oman aikamme George Orwell ovat varmasti herroja, joiden kyntämää sarkaa Klaus ja Leea Klemola ovat saapastelleet kohti ensiesiintymistään Suomen kansallisella päänäyttämöllä.

Ennen esityksen alkua kannatta käydä katsomassa Kansallisteatterin verkkosivulta, miten valloittavasti Leea Klemola kertoo näytelmästä tavatessaan teatterin näyttelijät ensimmäisen kerran. Leea ja Klaus ovat käyneet katsomassa eläimiä aina Mongoliassa asti.

Itse esityksen aikana valloittavan Leea Klemolan esiin nostama hymy kyllä hyytyy. Sen verran noitatohtorin vikaa sisaruksissa on.

Maaseudun tulevaisuuden ensi-illassa minun mieleeni tuli äkkiä myös kolmaskin kirjailija, amerikkalainen Kurt Vonnegut, jonka romaanissa Hui hai, eli jäähyväiset yksinäisyydelle kirjailija kertoo kuusivarpaisten, nelinännisten ja kaksimetristen kaksosten Elizan ja Wilburin tarinan. Eliza ja Wilbur mudostavat yhdessä kaksipäisen neron.

Keski-Pohjanmaan shamaanien Kokkola-trilogia neandertalilaisineen on siis pysynyt hyvin mielessä.

Teatterin tekijät tekevät teatteri, puhuvat teatterista ja varmasti myös heidän maailmankuvansa tuppaa olemaan silkkaa draamaa. Klemoloiden näytelmässä Suomi on jaettu kahteen osaa. Siinä toisessa, pohjoisessa Suomessa ei enää asu juuri ketään ja yhteiskunta on lakannut olemasta. Eläimet on YYA-sopimuksella vapautettu työn ikeestä ja samalla olemassaolon tarkoituksesta.

Mistään orwellilaisesta antiutopiasta ei silti ole kysymys. Minun laiseni onneton lukihäirikkö lukee jo lähtökohtaisesti Maaseudun tulevaisuuden oikein väärin. Ei tässä ole kysymys mistään maaseudun, vaan esittävän taiteen, teatterin tulevaisuudesta. Eläinten vallankumous on mennyt ajat sitten ketuilleen. Mitään varoituksia tulevaisuuden kauhuista ei tarvita, koska asiat ovat jo valmiiksi niin päin helvettiä kuin olla voivat.

Katsojan ei tarvitse edes arvailla, mikä on tämän näytelmän ”terveyskeskus”, jossa käy vain vahoja ihmisiä ja jonne nuoria ei saada kirveelläkään.

Leea Klemola on viime vuosina sen verran monta maaseututeatteria kiertänyt, että hän tietää mistä puhuu.

Maaseudun tulevaisuus on taiteilijakuvaus. Lajityypin parhaiden perinteiden mukaisesti se läpivalaisee samalla Suomen henkistä tilaa herran vuonna 2014. Loistavaa teatteria Maaseudun tulevaisuus on siksi, että se nostaa meidän katsojien, ”haamujen” eteen hyvin kirkkaan peilin.

Eikä kuva, joka tuosta peilistä näkyy, erityisesti mairittele. Maaseudun tulevaisuus on pikimusta tragikomedia tai komiikalla höystetty synkkä tragedia. Leea Klemola ja hänen veljensä Klaus tarkastelevat meitä ihmisiä samalla kylmän asiallisella, mutta asiastaan innostuneella tarkkanäköisyydellä, jolla vaikkapa hämähäkkien tutkija tutkii komeata ristilukkia.

Henkinen uupuminen, burn out, päihdeongelma, megalomaaninen suuruudenhulluus, juoppous ja naippous ovat tietenkin pikkujuttuja lapsenmurhan ja ihmissyönnin rinnalla. Huonosti nukutun yön jälkeen oli pakko oikein miettiä, mille kaikelle sitä tuli ensi-illassa naurettua hullun lailla ja taputettua raivokkaasti loppukumarrusten aikana.

Makaabereille kauheuksille on kuitenkin selityksensä. Maaseudun tulevaisuus on manifesti aitouden puolesta. Silloin kun hätä on suuri, pitää myös huutaa niin kovaa, kuin palkeista vain irti lähtee. Kansallisteatterin suurelle näyttämölle pystytetyn Thalian temppelin huoneentauluksi sopii, tai siis sopisi MTK:n Maatalousnuorten nakukalenterin motto: Aito on kaunista!

Leea Klemolan tinkimättömyyttä on pakko ihailla. Hän pyyhkii tarvittaessa pöydän vaikka katsojilla, jos taiteellinen näkemys työn alla olevasta produktiosta sitä vaatii.

Ehdin ensi-illassa kirota esityksen ensimmäisten minuuttien aikana sitä, miksei näytelmässä käytetä otsamikrofoneja ja Kansallisteatterin erinomaista äänentoistolaitteistoa. Sitten Klaus Klemola, näytelmän Jari ”Maksimi” Korkeakoski, kommentoi asiaa näyttämöltä tavalla, josta kuulee, että asiasta on keskusteltu myös työryhmän sisällä ehkä kiivaaseenkin sävyyn.

Eläimet eivät käytä otsamikrofoneja. Piste.

Näyttämölle oli pystytetty samaan pakettiin suomalaisen raivaajakansan kaksi merkityksillä lastattua elementtiä, kirkko ja suo. Lavastaja Erkki Saaraisen suunnitteleman katedraalin rauniot toivat heti mieleen Kansallisteatterin Vanja-enon. En taida olla ainoa, jolle on aika monta kertaa tullut mieleen, että suomalaisen teatteriyleisön eläytyminen muistuttaa hartaudessaan aika tavalla kirkonmenoja.

Pysähtyneisyyden aika, jota me noin henkisessä mielessä elämme, ei kaipaa sen parempaa symbolia kuin kirkon rakenteisiin ohjauskoppia myöten vajonnut traktori.

Näyttämökuvaa vaihdetaan kirkkosalista kirkon alla olevaksi kryptaksi ja päinvastoin näyttämötekniikan avulla.

Ratkaisu on hieno, sillä sijoittamalla tarinansa käytöstä poistettuun ja raunioituneeseen kirkkoon Klemolat sitovat tarinaansa myös koko sen evankelisluterilaisen tradition. Tapakristittyjä tässä ollaan vaikka sarvet päässä kasvaisi ja pukinsorkkaa puntiin lykkäisi.

Laivabändissä soittaneen entisen rumpalin Kuorikosken kirkossa paimentamat eläimet eivät viattomia, vaan heidät on tiukasti jaettu vuohiin ja lampaisiin. Maaseudun tulevaisuus ei ole mikään villi pohjola, jossa vallitsee viattomien tappajien kartun ja kulmahampaan laki.

Videonauha kelpaa Leea Klemolan ”käsityökerhossa” vain videonauhasta kudotun paidan raaka-aineeksi.

Ville Toikan valosuunnittelun hienouksiin puolestaan kuulu se, että sitä ei oikeastaan huomaa. Katsojalle syntyy illuusio siitä, että koko tila on valaistu kahdella näyttämön molempiin reunoihin asetetulla työmaavalaisimella.

Samaa nerokasta linjaa noudattaa myös Miksa Koposen suunnittelema äänimaailma.

Maaseudun tulvaisuus on suuri produktio. Puherooleja on 15 ja vielä avustajat päälle.

Tyyli johon Leea Klemola ohjaa näyttelijöitään on tuttua hänen aikaisemmista produktioistaan. Otsamikrofonien lisäksi myös joutavat nyanssit ovat turhaa hienostelua. Meininki on kuin amatööriteatterissa parhaimmillaan, ihminen fyysinen olento, lihaa ja luuta, eläin eläinten joukossa.

Näytelmän roolihahmot ovat varmasti tuttuja jokaiselle teatterintekijälle, mutta yhtä hyvin näihin tyyppeihin törmää missä tahansa työpaikassa, jossa tehdään luovaa henkistä työtä.

On työssään loppuun palanut ja pahasti alkoholisoitunut lammas Hattara (Sari Puumalainen), luottamusmiehenä toimiva, velvollisuudentuntoinen vuohi Malviina (Mari Turunen), MyDream Diablo niminen hevonen (Ville Haapasalo), jonka muskelit ja ego eivät enää taho mahtua omaan pilttuuseensa, isäntäänsä uskollisesti palveleva koira Bertil (Miko Kivinen) ja huorahtava naapurin isäntä Petri Portaankorva (Heikki Pitkänen), joka pelehtii kiimaisesti vuohen kanssa ja käy sitten kirkon kryptassa tsekkaamassa, miten hänen ihmissuhteelleen kuuluu.

On läänitaiteilija Timo Saastamoinen (Olli Ikonen), joka haluaa taiteellisen suuruudenhulluutensa vallassa tehdä hevosen silmästä niin suuren taideteoksen, että se näkyy kuuhun asti. On nuoria tammoja, jotka voi laskea luokaan bimbo pissis. Kenelläkään näistä neitokaisissa ei käsiohjelman mukaan ole työhistoriaa eikä minkäänlaista ammattitaitoa.

Tässä näytelmässä ei totisesti näyttämölle marssiteta mitään kettutyttöjä.

Maaseudun tulevaisuus kesti väliaikoineen yli kolme tuntia. Tiivistämisen mestari Leea Klemola on silti yhä. Turhia kohtauksia, sanoja tai eleitä esityksestä on vaikea löytää. Maaseudun tulevaisuus kuuluu ilman muuta siihen harvinaiseen joukkoon produktioita, jotka kestävät useita katselukertoja.

Kleemolat huutavat aitouden perään. Se ei ole kuitenkaan mikään itsetarkoitus. He yrittävät rohkaista meitä heittäytymään senkin uhalla, että suuret tunnekokemukset tekevät yleensä kipeää. Vielä enemmän sattuu vain se, että rohkenee katsoa totuutta silmästä silmään.

Omat pelot ja menneisyyden haamut kannattaa joka tapauksessa lastata jo etukäteen tuonelan lautturin kyytiin. Kyydin pitäisi kelvata. Kansallisteatterissa Khronin kipparoima lautta näytti kovasti punavalkoiselta Tallinnan risteilijältä.

Mutta kyllä esityksestä löytyy myös sitä teatterin taikaa, joka saa lehmätkin lentämään, ja jos ei lehmät, niin veneet kuitenkin.

Rakkaus on murhaa

Mikko Roiha tekee ohjaajana näyttelijöiden näköistä teatteria. Pia Andersson loistaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ilkka Saastamoinen
Mikko Roiha tekee ohjaajana näyttelijöiden näköistä teatteria. Pia Andersson loistaa näytelmän nimiroolissa. Kuva Ilkka Saastamoinen

Minna Canthin Sylvi on näytelmä intohimosta. Mikko Roihan sovitus ja ohjaus Canthin klassikosta ei käy aiheensa kiinni tunteiden vaan ideoiden kautta. Roiha vetoaa vaihtelevalla menestyksellä katsojan älyyn. Kakussa on kerroksia kuin Bic Mag – hampurilaisessa.  Intohimo roihuaa suomen kielellä, järjen ääni puhuu ruotsia.

Käsiohjelmaan on painettu koko esityksen motoksi sopiva sitaatti Minna Canthilta: ”Eläköön kaikki intelligentit miehet! –tyhmät saavat kernaasti kuolla.”

Roiha palkittiin teatteritaiteen valtionpalkinnossa vuonna 2008. Hänen suuriin ansioihinsa on luettu klassikkonäytelmien modernisointi.

Kiertueellaan Savonlinnan teatteriin perjantaina ehtinyt Sylvi osoitti, että Roiha osaa olla paitsi syvällinen myös hauska. Esimerkiksi pienissä addiktio-pöksyissä ja polvisuojuksissa näyttämöllä lanteitaan keikuttanut Viktor (Matti Raita) edustaa rooliasussaan juuri sitä estetiikkaa, jota Suomen Posti nykyisin painaa postimerkkeihinsä.

Näyttelijöiden ydinjoukko on kerätty viidestä eri teatterista. Seinäjoen kaupunginteatteria vuosituhannen alussa johtanut Roiha näyttää tuntevan myös Pohjanmaan suomenruotsalaiset ”häjyt” . Pia Andersson on napattu Sylin rooliin Kokkolan kaupunginteatterista, Lina Ekblad Wasa Teaternista. Televisiosta tuttu Lasse Fagerström Åbo Svenska Teaternista ja Matti Raita helsinkiläisestä Klockriketeaternista.

Paikallisia voimia Savonlinnan esityksessä edusti Savonlinnan kaupunginteatterin näyttelijä Mervi Koskinen.

Intohimo on paitsi mielipuolisuutta muistuttavaa tunnekuohua, myös aistillisuutta. Siinä keho puhuu ja Andersson laittoi Sylin roolissa itsensä likoon tavalla, joka olisi varmasti saanut itsensä Jouko Turkankin nyökyttelemään katsomossa hyväksyvästi.

Saksalaisesta täsmällisyydestä tämän kirjoittajalle ei tule mieleen juuri muuta, kuin vanhat arkistofilmit, joissa SS-joukot marssivat paraatissa yhtä jalkaa.

Roiha joka tapauksessa pyrkii näytelmätekstin sovittajana ja ohjaajana ekspressionismin parhaiden perinteiden mukaisesti irti realismin kahleista. Näyttelijöiden sisäisen maailman kehyksiksi riittivät muutamat tarkoin valitut huonekalut ja vanerinen seinämä. Myös esityksen valaistus oli niukka.

Sitä enemmän volyymia löytyi Matti Raidan suunnitelmasta näytelmää varten tekemästä äänimaailmasta. Häpeäkseni en tunnistanut välillä korvat lukkoon lyönyttä passiota, joka vyöryi katsomoon kohtausten välikkeinä.

Hämmästyttävää sinänsä, että pelkkä musiikki, jos nyt esimerkiksi Johan Sebastian Bachin Matteus passiosta voi käyttää ilmaisua pelkkä musiikki, toi näyttämölle oopperan konventiot. Mutta tämä ei varmaan ollut sattuma.

Roiha etäännyttää ja syventää. Kysymys on eräänlaisesta ujuttamisesta. Siinä mennään vaivihkaa ja varkainen katsojan omaan tajuntaan. Oletko kyllästynyt tylsään elämänkumppaniisi. Meillä on ratkaisu. Käytä strykniiniä!

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Sylvi pukeutuu korkokenkiin ja punaiseen mekkoon ja antaa viinin ja kokolihan maistua. Käsiohjelman viimeiselle sivulle on painettu sitaatti Minna Canthilta:” Minä olen päättänyt, etten ikinä enää rakastu. Pyh, siitä on vain harmia, koko rakkaudesta.”

Näytelmän käsiohjelma on siis yllättävän hyvä opas tähän Berliinissä jalostettuun Roihan maailmaan.

Canthin Sylvi on yhden teatteriskandaalin ja taidesodan lapsi. Canth sai aiheen vuonna 1893 näytelmään tosielämästä Hämeenlinnassa tapahtuneesta murhasta, jossa lehtorinrouva myrkytti ukkonsa rakastuttuaan toiseen mieheen. Kontrastia siis riittää. Kumpaa pitäisi paheksua enemmän, näytelmän Alexin insestistä suhdetta kasvattilapseensa vai näytelmän Sylvin hetken mielijohteesta tekemää murhaa.

Siis ei paheksua, vaan analysoida älyllisesti ja pelkästään teoreettisella tasolla.

Canthin ruotsiksi kirjoittama Sylvia oli myös kirjailijan vastaisku teatterisodassa, joka syttyi, kun Suomalaisen teatterin johtokunta hyllytti hänen edellisen näytelmänsä Kovan onnen lapset ensi-illan jälkeen ja korvasi sen ohjelmistossa huvinäytelmällä.

Roiha pelaa tällä perussuomalaisten uudelleen henkiin herättämää kielitaistelulla taitavasti.  Roihan kaksikielistä, ruotsiksi ja suomeksi esitettävää Sylviä voi pitää melkein manifestina suovaitsevaisuuden puolesta, tai ainakin melkein. Sylvian ja Viktorin tunteet roihuavat suomen kielellä. Alman (Lina Ekblad) järjenääni käyttää ruotsia.

No joka tapauksessa tämän murhenäytelmän ydinajatuksen, jota voi hyvällä syyllä myös kustua ihmisoikeuksien julistuksen lyhyeksi versioksi, näytelmän Sylvi tulkitsee englanniksi: I want to love, and to be loved.

Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Siinä se, tai sitten ei.

Roiha on epäilemättä oikeassa, kun hän apostolin tavoin kiertää saarnaamassa teattereiden ja ryhmien yli rajojen käyvän yhteistyön välttämättömyyttä ja siunauksellisuutta. Se on teatterin elinehto. Sylvin kaltaiset taiteellisesti kunnianhimoiset ja korkeatasoiset esitykset puhuvat profeetan puolesta.

Savonlinnan esitystä oli perjantaina katsomassa kourallinen ihmisiä, vaikka Itä-Savon kriitikko Seija Forsström oli juuri kritiikissään kehunut esityksen maasta taivaisiin ja luokitellut sen teatteriesitykseksi, joka jokaisen on pakko nähdä.

Mutta tällaista se on, kun heitetään helmiä savolaisille.

Savonlinnan teatteri on huonossa hapessa. Talo on ainakin katsomon sisäilman suhteen luokattoman huonossa kunnossa.

Lappeenrannassa ja Imatralla sama ongelma on ratkaistu päättämällä rakentaa teatteria varten uusi talo. En tiedä, mitä savonlinnalaiset aikovat asialle tehdä.

Kuolo nuorena kas/ on keino ainut/ välttää vaivainen vanhuus!

Kaiken se kestää, paitsi yhteisen elon. Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa seniori Juliana ja Romeona. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea
Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan välinen dialogi on nautittavaa puheteatteria. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Hollywoodin kaavalla tehdyt onnelliset tarinat päättyvät rakastavaisten avioliittoon. Myös William Shakespeare tiesi tämän totuuden jo 1500-luvulla. Hän otti teini-ikäiset rakastavaisensa, Romeon ja Julian hengiltä ennen kuin mitään tämän kaltaista katastrofia pääsi tapahtumaan.

Shakespearen Romeo ja Julia on epäilemättä maailman tunnetuin tragedia ja todennäköisesti myös esitetyin näytelmä koskaan. Romeo vs. Juliassa Lauri Sipari ja Liisa Urpelainen lähtevät omassa tarinassaan liikkeelle kysymyksestä, jota varmasti monet teatterin tekijät ja katsojat ovat kyyneliä pyyhkiessään miettineet: mitä olisi tapahtunut, jos tarinan nuoret rakastavaiset eivät olisi toheloineet itseään hengiltä?

Vastaus tähän kysymykseen on aika ilmeinen. Tragediasta tulee tragikomedia. Shakespearen Romeo on rakastumiseen addiktoitunut nuori hölmö. Siparin ja Urpalaisen käsissä hänestä on vuosien mittaan varttunut oman aikamme vanha hölmö.

Shakespearen Julia uhraa itsensä rakkauden alttarille. Traagiseksi Julian hahmon tekee jo se, että 1500-luvun Veronassa itsemurha oli todennäköisesti ainoa keino, jolla nuori nainen saattoi varmuudella välttää vanhempien ja suvun järjestämän avioliiton.

Vielä traagisempaa on vain se, että itsemurha on edelleen miljoonien ja taas miljoonien nuorten tyttöjen ainoa vaihtoehto myös herran vuonna 2014.

Siparin ja Urpalaisen Juliasta kasvaa vuosien myötä neljän lapsen yksinhuolta, joka kantaa elämänsä aikana kokemansa hylkäämiset ja nöyryytykset pystypäin.

Tarina on sijoitettu rautatieasemalle, joka muistuttaa lavastuksesta huolimatta enemmän Pasilaa kuin Veronaa. Mutta se on mentaliteettikysymys. Laura Jäntin ohjaus on napakka ja kohtausten ajoitus osuu kohdalleen.

Kahden kokeneen ja taitavan veteraaninäyttelijän, Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan esittämä dialogi oli nautittavaa puheteatteria – vanhaksi tulemisessa on totisesti puolensa. Romeo vs. Julia on esitys, jonka katsomossa tällaisen kuusikymppisen puolivalmisteen vainajaksi oli ihan pakko nauraa myös itselleen.

Rautatieasema on hyvä paikka esittää kertomus eletystä elämästä. Matkalla tässä ollaan ja kaikki kiskot vievät viimein Roomaan, eletyn elämän Colosseumille.

Romeo vs. Julia ei ole 40-luvulla syntyneiden tekijöiden testamentti. Pikemminkin kysymys on välitinpäätöksestä. Sari Salmelan, Jukka Kuuranteen ja Aino Ojanteen laatimassa skenografiassa on käytetty valokuvia Koukin ja Saarelan nuoruusvuosilta.

Ihminen ei juuri muutu sen jälkeen kun kukkein nuoruus on mennyt. Kahdeksatta vuosikymmentään lähestyvä Romea on aivan yhtä vastuuton kuin nuoruutensa päivinä, Juulia puolestaan kantaa äitinä vastuunsa tekemistään valinnoista vaikka sitten hampaat kiukusta kirskuen.

Sisäinen muuttumattomuus ja iän tuoma näkyvä muutos alleviivaat näytelmän teemaa. Shakespeare puki tarkkanäköiset ja illuusiottomat näkemyksenä ihmisen perimmäisestä olemuksesta kauniiseen runomittaan. Sipri ja Urpelainen ovat tässä suhteessa enemmän italialaisen Dario Fon matkassa.

Mutta toki ainakin taiteilijan elämässä on aina kalkkiviivoille asti myös Shakespearen kaltaisia arvoituksia, joita voi yrittää ratkaista, ja lumoavaa kauneutta, jonka voi yrittää valloitta omakseen. Tätä varten taide on.

Kom-teatterin Romeo vs. Julia kantaesitettiin Vaasan kaupunginteatterissa lokakuussa. Sen jälkeen Kouki ja Saarela ovat olleet kiertueella. Kom-teatterissa Romeo vs. Julia saa ensi-iltansa 24. tammikuuta.