Pöhkökomedia on teatterin kuninkuuslaji ja Tampereen Teatterin Alivuokralainen nousi heittämällä lajityypin valtaistuimelle. Ajateltu sovitus, tarkka ohjaus ja loistelias näyttelijäntyö virittivät nauruhermot katsomossa. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.
En ole nähnyt vuonna 2003 kantaesitettyä versiota tästä farssista, joka seitsemän vuoden ajan jyräsi Tampereen Teatterin katsojalukuja uuteen uskoon. Jos Matti Grönbergin ohjaamaa Kummeli-elokuvaa Alivuokralainen on lupa käyttää mittatikkuna, kierroksia on nostettu nyt aivan uudelle tasolle. Mikko Kannisen sovittamana ja ohjaamana tästä retrofarssista kehittyi torstain ensi-illassa nauruhermoja repivä crazy-komedia.
Komediaa on syystä sanottu teatterin kuninkuuslajiksi. Se vaatii ohjaukselta ja näyttelijöiltä äärimmäistä tarkkuutta kohtausten ajoituksessa. Nyt Kannisen orkesteri soitti tämän hurjalla vauhdilla edenneen vyörytyksen jokaisen tahdin oikein. Kehittelyt ja niitä seuranneet yllättävät käänteet, punchlinet napsahtivat paikoilleen kuin pyssynsuusta.
Heikki Vihisen ja Timo Kahilaisen käsikirjoittama Alivuokralainen on nuoren katsojan heidän silmissään varmasti retroa. Lankapuhelin, mummonmarkka ja videokasetti ovat tämän päivän parikymppiselle outoja tai täysin vieraita esineitä. Minua tuo aivan tarkoituksellinen vintage näyttämökuvien estetiikassa viehätti ja nauratti. Tämän farssin kantaesityksestä on kohta kulunut neljännesvuosisata! Jumalauta, on se vaan pitkä aika jopa tällaiselle vanhalle ukolle.
Kannisen sovituksen ja ohjauksen yksi hienous oli siinä, että hän on taitavasti häivyttänyt Robbanin roolista leiriestetiikan. Arttu Soilumo teki roolin tavalla, jossa oli sydäntä. Soilumon karisma ja upea näyttelijäntyö muovasivat käsikirjoituksen karikatyyrihomosta yksilön, jonka läsnäolo näyttämöllä näkyi ja tuntui. Soilumon ilmiömäinen kyky salamannopeisiin rytminvaihdoksiin auttoi epäilemättä myös pitämään kiivaasti edenneiden kohtausten ajoituksen kohdallaan.
Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä. Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta ja kyllä, tämä tunne välittyi katsomoon asti. Näyttelijäntyö oli tarkkaa, mutta vapautunutta tekemistä. Luulen, että esimerkiksi Ville Mikkonen on nauttinut, kun hän on saanut luvan perästä vetää John ”vääpeli” Molotovin roolissa liioittelun överiksi. Lari Halmeen äänen voimakkuudessa ja läsnäolossa oli juuri sitä volyymia, jota autoritaarisuuteen taipuvaisen munuaiskirurgi Lauri Mustosen rooli vaati.
Tampereen Teatteri on joutunut jonkinlaiseen hyvän kierteeseen, jossa onnistumiset johtavat uusin onnistumisiin.
Määritelmät eivät koskaan ole kovin tärkeitä. Jäin kuitenkin pohtimaan, mihin genreen Vihisen ja Kahilaisen komedian voisi sijoittaa. Farssi on tilannekomedia, jossa yllättävien käänteiden pohjalla on jonkinlainen tarina ja juoni. Teatterissa termiä crazy-komedia käytetään usein silloin, kun halutaan korostaa esityksen anarkistisuutta ja järjen käytön tuolle puolelle karannutta vapautta. Alivuokralainen huojui ja sekoili näiden kahden toisilleen läheisen lajityypin raja-aidalla.
Alivuokralainen, Tampereen Teatterin ensi-ilta 29.1.2026 päänäyttämöllä.
Käsikirjoitus: Heikki Vihinen ja Timo Kahilainen Sovitus ja ohjaus: Mikko Kanninen Ohjauksen assistentti: Heikki Vihinen Lavastussuunnittelu alkuperäislavastusta mukaillen: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Maarit Kalmakurki Valosuunnittelu: Raimo Salmi Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho Kampausten ja maskien suunnittelu: Johanna Vänttinen Tanssikoreografia: Chris Whittaker
Rooleissa: Lari Halme, Mikko Nousiainen, Mari Posti, Ville Mikkonen, Arttu Soilumo, Tommi Raitolehto, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi
Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.
Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.
Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaamyös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.
Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”
Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.
Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.
Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.
Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.
Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.
Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”
Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.
Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.
Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.
Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.
Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.
Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.
Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.
Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.
Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025
Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.
Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.
Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.
Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.
Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.
Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.
Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.
Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.
Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.
Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.
Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.
Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.
Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.
Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.
Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.
Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.
Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.
Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto
Tampereen Teatterin Peltienkelit oli harvinaista herkkua. Esitys oli katuteatteria ja Arttu Soilumo oli työryhmineen ottanut sooloesityksensä gueer-näyttämöksi Tampereen keskustan kadut Eteläpuistosta aina Itsenäisyydenkadulle, jossa sijaitsee sateenkaariyökerho Mixei.
Peltienkelit oli matka, jonka aikana me ihan konkreettisesti kävelimme monta kertaa risteykseen, jossa taide ja tiede kohtasivat. Soilumo on pyrkinyt tarinoiden kautta kuvamaan sitä psykofyysistä todellisuutta, jossa sateenkaari-ihmiset ovat eri vuosikymmenillä eläneet Tampereella viime vuosisadalla ja nyt. Käsikirjoitusta kirjoittaessaan Soilumon tärkeimpänä lähteenä on ollut tutkija Tuula Juvosen tieteellinen työ.
Miltä sitten Tampere näytti gueer-näkökulmasta tämän kolmen kilometri patikoinnin aikana? Ilmapiiri sateenkaari-ihmisiä kohtanaan on ollut Suomen Manchesterissa poikkeuksellisen suvaitsevainen, kun muistetaan, että homoseksuaaliset teot oli rikoslaissa kriminalisoitu aina vuoteen 1971 saakka ja tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vasta vuonna 1981.
Ainakin minulle esitys teki näkyväksi syitä tälle poikkeuksellisen suvaitsevalle ilmapiirille sen jälkeen, kun olimme Soilumon sanoin lähteneet ”ihan homona” liikkeelle. Tärkein syy on ollut epäilemättä se, että brittien puuvillaimperiumi teki Tampereesta jo ennen sotia nuorten naisten kaupungin. Tämän ulottuvuuden Soilumo avasi tarinassa, jossa 15-vuotias Finlaysonin pumpulityttö sai ensisuudelman otsalleen vähän vanhemmalta tytöltä ja lupasi kostaa sen samalla mitalla.
Tampere on ollut naisten kaupunki ja sen hengen on luonut naisten kyky empatiaan ja suvaitsevaisuuteen. Olen varman, että tämä suvaitsevaisuus on myös kaupungin nykyisen kukoistuksen perusta. Kyselytutkimuksissa Tampere on suomalaisten mielestä ylivoimaisesti suosituin paikkakunta olla ja elää.
Tampere oli Suomen sisällissodan tragedian päänäyttämö, jossa vuonna 1918 ruumiit peittivät kadut taistelujen ja summittaisten teloitusten jäljiltä. Pitkän marssimme toinen etappi oli Vapaudenpatsas Hämeenpuistossa. Klassista pylvässoturia esittävä patsas ojentaa miekkaansa kohti työväentaloa, joka oli paitsi punikkien pesä, myös sateenkaari-ihmisten ensimmäinen julkinen kohtauspaikka. Tuota ylimmässä kerroksessa toiminutta tanssiravintolaa kutsutiin tuttavallisesti Hinttivintiksi.
Meidän pitkän marssimme teemaan tämän heteronormatiivisen pylväspyhimyksen yhdisti myös sen veistäjä Viktor Jansson. Jansson oli Suomen ehkä ulkomailla tunnetuimman taitelijan Tove Janssonin isä. Tove eli suuren osa elämästään parisuhteessa taidegraafikko Tuulikki Pietilän kanssa. Nuorena hänellä oli myös läheinen suhde Tampereen Teatterikesän pitkäaikaisen taiteellisen johtajan Vivica Bandlerin kanssa.
Vain huonokätisen kivenheiton päässä patsaasta oli seuraava etappi, Hämeenpuiston osoite, jossa toimi aikoinaan lesbojen suosima ravintola Nice Place. Tämän maineikkaan baarin muistoksi esityksen äänisuunnittelijan, Paavo Leppäkosken vetämien kärryjen kovaäänisistä alkoi soida Liisa Akimofin biisi Lesbohuora.
Sateenkaari ihmisillä on ollut useita muitakin tunnettuja kokoontumispaikkoja Hinttivintin jälkeen. Soilumo esitteli niistä meille Tiiliholvin, Ylioppilastalon ja tietenkin Tillikan, jonka perähuoneessa perustettiin vuonna 1973 sateenkaariväen etuja ajava yhdistys Vagabondi ry. Nykyisin Sinuiksi ry. nimellä toimiva yhdistys perustettiin siten vuotta aikaisemmin kuin valtakunnallien kattojärjestö Seta ry.
Tampereen Teatterin historian ensimmäinen katuteatteriesitys lähti liikkeelle Eteläpuistosta, joka oli homomiesten suosima kohtauspaikka. Nimensä esitys on saanut puiston vihreäksi maalatuista ulkokäymälöistä, joita kutsuttiin peltienkeleiksi. Käymälät ja alueen kasvillisuus, pusikot tarjosivat näkösuojaa seksuaalisen kanssakäymisen akteille.
Kokoontuminen oli Wäinö Aaltosen veistämän Tukinkantajat ja Ostoksilta paluu -reliefien luona.
Jo ennen liikkeelle lähtöä vuonna 2021 Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Soilumo osoittautui poikkeuksellisen karismaattiseksi ja valovoimaiseksi näyttelijäksi. Ainakin minut hän sai matkan varrella äänenpainoillaan, eleillään ja sanattomalla huumorillaan hykertelemään monta kertaa. Osaamisen koko repertuaari lävähti auki ensimmäisen kerran, kun Soilumo näytteli Tampereen Teatterin edessä ja Tillikassa Eino Salmelaista.
Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin pitkäaikainen johtaja oli Soilumon sanoin umpihomo, oikea hinuri. Molemmat sanat kuvaavat miehen vahvaa homoseksuaalista identiteettiä. Soilumon tulkinta Salmelaisesta oli humoristinen ja epäilemättä myös itseironinen.
Toiseuden toiseen puoleen, yksinäisyyden teemaan tartuttiin Hämeensillalla, tuolla ”Kolmen kovan kullin kujalla”. Meitä kehotettiin ajattelemaan, miltä Salmelaisesta on tuntunut, kun hän on istunut yksin takapuoli huurteessa, kylmällä penkillä kosken rannalla ja odottanut ja toivonut kohtaavansa jonkun toisen homon.
Transseksuaaliset ihmiset muodostavat LGTBQ+ -ihmisten joukossa ryhmän, jonka syrjintä on lainsäädännössä jatkunut Suomessa aina meidän päiviimme asti. Laki juridisen sukupuolen korjaamisesta ihmisen itse kokemaa identiteettiä vastaavaksi vahvistetiin vasta viime vuonna.
Transseksuaalisuudesta kertomisen Soiluma aloitti tarinalla pispalalaisesta transnaisesta, jota poliisi epäili prostituutiosta. Kertojana oli Soiluman näyttelemä naiskonstaapeli, joka oli määrätty tekemään epäillylle ruumiintarkistus. Kohtausta varten olimme marssineen osoitteeseen Ojakatu 1, sen talon edustalle, jossa Eeva-Liisa Manner asui kuolemaansa saakka.
Seuraava tarina kertoi transnaisesta, Tanjasta, joka tuli ulos kaapista vasta 58-vuotiaana. Soiluman esitystä varten haastattelema Tanja von Knorringin oli sitä ennen luonut merkittävän uran, perustanut perheen ja tullut isäksi.
Tämä tarina kerrottiin matkalla Tampereen tuomiokirkolle. Kirkossa Soiluma kertoi tarinoita katastrofista, joka kohtasi sateenkaariyhteisöä 80-luvulla. Homoyhteisöissä alkoi levitä kaikkialla maailmassa tappava sairaus, jonka aiheuttajaa ei aluksi tiedetty. Homouden tuomitsijat puhuivat jumalan rangaistuksesta ja homorutosta.
Myös suomessa ihmisiä kuoli HIV-viruksen aiheuttamaan immuunikatotautiin. Soiluoman lähteistään saama kuva näistä AIDS-kuolemista oli kuitenkin erilainen kuin esimerkiksi United Colors of Bennetonin ikonisessa mainoskuvassa, joka on iskostunut meidän tuon ajan eläneiden tajuntaan.
AIDS:iin kuolleiden homojen muistoksi me sytytimme kirkon portaille kynttilälyhdyn. Tai niin oli tarkoitus. Kovan tuulen takia kynttilä ei ottanut tulta, mutta ele oli silti koskettava.
Kirkossa meidän piti kohdata jälleen myös uusi, sateenkaarikansaan kuulunut merkittävä taiteilija. Tuomiokirkon alttaritaulun Ylösnousemus on maalannut Magnus Enckell, kaappihomo, jonka seksuaalisesta suuntautumisesta ei jäänyt hänen elämäntapansa ja maalausten perusteella epäselvyyttä. Enckell asui yhdessä italialaisen miesmallin kanssa ja hän maalasi suuren määrän alastontutkielmia miehistä.
Pitkä vaellus päättyi lopulta kolmen kilometrin ja kahden ja puolen tunnin tarpomisen jälkeen sateenkaarikansan omaan yökerhoon Itsenäisyydenkadulle. Mixein estradilla Soilumo esitti meille huikean drag queen show’n, joka sai joka iikan meistä hihkumaan ja nauramaan hullun lailla. Viimeistään tämä show vakuutti Soilumon aivan poikkeuksellisista kyvyistä näyttelijänä. Varmasti yksi vaikuttavimmista tunteista, joita teatteri voi herättää on ilo.
Homojen vaino on ollut hyvin vahingollista myös yhteisöille ja yhteiskunnille, joissa sateenkaari-ihmiset ovat eläneet. Vahingollisuudessaan se vertautuu juutalaisten kokemaan vainoon. Lahjakkaita ihmisiä on työnnetty yhteiskunnan marginaaliin. Syrjintä on eettisesti väärin ja se on samalla johtanut vuosisatojen kuluessa valtavaa inhimillisten voimavarojen haaskausta.
Soilumon katuteatteri näytti meille sen, että monet nimekkäät taiteilijat ovat olleet sateenkaari-ihmisiä. Eikä tämä päde vain taiteeseen, vaan myös tieteen historiasta löytyy merkkihenkilöitä Leonardo da Vincistä Alan Turingiin. Viimeksi mainittu kehitti tietokoneiden matemaattiset perusteet.
Soilumo on itse käsikirjoittanut sooloesityksensä. Hän on tehnyt sitä tutkijan otteella. Nähnyt paljon vaivaa tamperelaisten sateenkaari-ihmisten historian selvittämiseksi. Esityksessä hän toi esiin myös oman homoutensa. Se on osa hänen persoonallisuuttaan eikä asiaa tietenkään ollut mitään syytä piilotella jo esityksen aiheen takia.
Soilumo edustaa uutta teatterintekijöiden suupolvea. Raikas, vaikuttava ja myös hyvin informatiivinen esitys kertoi hyvää myös Nätyn koulutuksesta.
Tänä syksynä KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä ja Q-teatterin Tuvi toas eli pulu huoneessa näyttivät ainakin minulle, että uuden sukupolven tekijöillä on kykyä käsitellä uudesta ja raikkaasta näkökulmasta sellaisia vaikeita aiheita kuin mielenterveyden ongelmat ja maahanmuutto.
Peltienkelit on tietenkin myös uusi sulka Tampereen Teatterin johdon hattuun. Teatterin johto ei laittanut teatterin suuren näyttämön remontin ajaksi henkilökuntaa kilometritehtaalle, vaan ensemble on toteuttanut rohkeita, jopa riskialttiita ideoita teatterin seinien ulkopuolella. Yhdessä kaupunginorkesterin kanssa toteutettu Taru sormusten herrasta on osoittautunut valtavaksi yleisömenestykseksi.
Myös Peltienkeleiden kaikki liput myytiin loppuun jo ennen ensi-iltaa. Sitä toki selittää osin se, että tälle Tampereen ehdottomasti suurimmalle näyttämölle mahtuu kerralla vain 25 katsojaa.
Teatterin on pitänyt ottaa huomion muun muassa liikenneturvallisuus. Toinen syy on tietysti se, että osa esityksestä, tuo Soilumon upea drag queen show esitettiin Tampereen pienimmällä näyttämöllä. Mixein kellarissa sijaitseva tanssilattia on postimerkin kokoinen ja kun sinne oli asetettu 25 tuolia, tila oli täpötäynnä.
Varovaisuudesta kertoi se, että esitykselle on laitettu 16 vuoden ikäraja. Olin aistivinani siinä kaikuja vuonna 1999 kumotusta kehotuskiellosta. Itse esityksessä ei ollut mitään sellaista, jota yläkoulua käyvät murkkuikäiset eivät voisi nähdä, kuulla ja kokea.
Tampereen Teatteri on totuttu pitämään ohjelmaprofiililtaan kaupungin kahdesta suuresta ammattiteatterista konservatiivisempana. Olen nähnyt viime aikoina niin vähän Tampereen Työväen Teatterin näytelmiä, ettei minulla ole otsaa väittää, että osat olisivat Otso Kauton potkujen jälkeen tässä suhteessa vaihtuneet. Aika näyttää.
Peltienkelit
Tampereen Teatterin kantaesitys kaupungin kaduilla ja Mixei ravintolassa 8.10. 2024
Käsikirjoitus ja ohjaus Arttu Soilumo
Esiintyjä ja kaupunkikierroksen vetäjä Arttu Soilumo
Äänisuunnittelu Paavo Leppäkoski
Ääniteknikko, Dj Paavo Leppäkoski ja Niko Hukka
Pukusuunnittelu Silja Kaarne
Ääninäyttelijät Annuska Hannula, Eeva Hakulinen ja Paavo Leppäkoski
Käsikirjoituksen ja ohjauksen sparraus Antti Mikkola
Käsikirjoituksessa käytettyjä lähteitä
Tuula Juvonen: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. 2002. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.
Hanna Nikkanen ja Antti Järvi: Karanteeni – kuinka aids saapui Suomeen. 2014. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki.
Tanja von Knorringin haastattelu. 2024.
Sateenkaarihistoriaa tallentavan Työväenmuseo Werstaan arkistot, esim.
Setahuuto-jäsenjulkaisun Numero 1/-95 ja 96-lehden numero 5/-72
Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.
Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.
Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.
Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.
Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.
Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.
Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.
Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.
Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.
Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.
Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.
Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.
Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.
Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa. No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.
Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.
Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.
Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.
Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.
Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.
Klaani
Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023
Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.
Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela
Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen
Valosuunnittelu: Mika Hiltunen
Äänisuunnittelu: Opa Pyysing
Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen
Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto
Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri
Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.
Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.
Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.
Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.
Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.
Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.
Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.
Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.
Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.
Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.
Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.
Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.
Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.
Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.
Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.
Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.
Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.
Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.
Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.
Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.
Piaf
Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023
Käsikirjoitus: Pam Gems
Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen
Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso
Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin
Koreografia: Chris Whittaker
Lavastussuunnittelu: Juho Lindström
Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen
Valosuunnittelu: Raimo Salmi
Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin
Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen
Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen
Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso
Nätyn Paskateoriassa seksuaalista vallankäyttöä kuvattiin nyrkkeilyotteluna. Kuvassa toinen Antti Suurnäkin roolia näytellyt Heli Hyttinen ja ylempänä hänen rakastettuaan Jasminea näytellyt Samuel Kujala. Kuva Jonne Renvall/Näty Uta
Rankasta aiheestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi Nätyn Paskateoriassa oli jotakin hyvin koskettavaa. Ainakin minä olin myyty tavasta, jolla Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmassa opiskelevat nuoret heittäytyivät rooleihinsa. Arto Salmisen upea, lakoninen kieli sai näyttämöllä vastineensa voimakkaasta, fyysisestä esittämisestä.
Ohjaaja Juhana von Bagh ja dramaturgi Liila Jokelin marssittivat näyttämölle Salmisen kaveriksi Sofokleen Oidipuksen. Vaikka oidipuskompleksin psykopatologia tietynlaisen mielentilan kuvauksena on yhtä kaukana Salmisen Paskateorian kylmän kalseasta maailmasta kuin Kuu Maasta, paluu teatterin juurille toimi tässä yhteydessä hyvin.
Me olemme sokeita tämän päivän yhteiskunnalliselle todellisuudelle: ”Sanoja on niin saatanasti, että kertomatonta ei näe kukaan”.
Oidipus sokaisi itsensä, jottei näkisi tekojensa seurauksia. Tänään me teemme samaa joukkomitassa. Kirjan ja näytelmän paradoksi oli siinä, että vasta sokeana yksityiskohdille me näemme metsän puilta.
Käsiohjelmaan on painettu otteita WSOY:n entisen kustannustoimittajan Harri Haanpään Parnassossa vuonna 2006 julkaistusta esseestä Salmisesta. Haanpään mukaan Salmisen ensimmäinen versio Paskateoriasta oli vuoteen 2018 sijoittuva dystopia median tilasta.
Salminen ennusti osuvasti lehdistön ja television mainoskanavien taloudellisen ahdingon ja henkisen alennustilan. Salmisen ennustama paskamyrsky ei kuitenkaan ole puhjennut iltapäivälehtien ja tai Seiskan kaltaisten aikakauslehtien journalismista, vaan aivopierujen massa on saavuttanut kriittisen pisteen sosiaalisessa mediassa. Kuka tahansa voi joutua nyt paskasateeseen ja esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa kollektiivinen paskamyrsky raivoaa jo hurrikaanin voimalla.
Tätä raivoa kuvasi hyvin Nätyn esityksen vaikuttava loppuhuipentuma. Näytelmän kuvaama todellisuus tahrii meistä väistämättä ennen pitkää jokaisen.
Yhdellä tasolla Salmisen kirja on tragikoominen tarina erään iltapäivälehdessä tai aikakauslehdessä työskentelevän toimittajan elämästä ja työstä. Hän tekee juttuja julkisuustyrkyistä, joista useimmista tulee myös tämän julkisuuden uhreja.
Toisille julkisuus on myös avain menestykseen. Salmisen aikalainen tunnistaa myös näiden hahmojen esikuvat. Täysin tunnistettava hahmo oli esimerkiksi Anna-Maija Okan upeasti tulkitsema Benjamin.
Vieraantumisen teemaa von Bagh ja Jokelin ovat korostaneet kahdentamalla tarinan toimittaja Antti Suurnäkin roolin. Dramaturginen ratkaisu oli sama, jota von Bagh käytti Kansallisteatterin loistavassa Rikinkeltaisessa taivaassa.
Kuka ei olisi joskus tarkkaillut itseään sivullisen silmin ja ihmetellyt, mitä tuo peilistä vastaan napittava pölvästi oikein luulee olevansa.
Näytelmän Antti Suurnäkkiä näyttelivät Heli Hyttinen ja Minea Lång. Samaa dramaturgista ratkaisua näyttelijän sukupuolen perusteella noudatettiin läpi roolituksen. Nätyn miesnäyttelijät näyttelivät näytelmän naisroolit ja naisnäyttelijät miesroolit.
Toki tästäkin säännöstä oli poikkeuksia. Antti Suurnäkin vaimoa Heidiä näytteli Inkeri Raittila ja joukkokohtauksissa kaikki näyttelivät tarinan anonyymeja missejä.
Dramaturgiselle ratkaisulle oli hyvät perusteet. Myös Salmisen romaani kuljettaa mukanaan viime vuosisadan sekstisiä ja sovinistisia asenteita. Tällaisten asenteiden kritiikitön esittäminen tuntuu varmasti tämän päivän valistuneista nuorista aikuisista pahalta.
Ratkaisun ansiosta Samuel Kujala, Miko PetteriJaakkola ja Arttu Soilumo pääsivät toden teolla loistamaan osaamisellaan. Näytelmän huippuhetkiin kuuluivat ehdottomasti Kujalan Jasmiinin roolissa yhdessä Hyttisen kanssa esittämä aistillinen tanssi, Jaakkolan päsmäröinti näytelmän äkkipikaisen Juurakon (tämän päivän tomera Ulla Appelsin) roolissa ja Soilumon soolo Rosita-Mariannena, jonka läpilyöntiä markkinointikoneisto pyrki edistämään tekemää tytöstä Porno Rositan.
Käsiohjelmassa ei ole mainintaa koreografista. Otaksun, että edellä mainitun tanssikohtauksen liikekieli oli syntynyt Kujalan omista ideoista. Niin omaehtoiselta ja sisäistetyltä se katsojan näkökulmasta näytti.
Poikkeava roolijako oli myös hyvin valaiseva. Ainakin minulle tuli esityksestä vahva tunne siitä, etteivät kielipoliisit tai edes feministit tätä maailmaa pelasta. Vaikka yhteiskunta ja todellisuus muuttuvat meidän ympärillämme hurjaa vauhtia, ihminen on yksilötasolla samanlainen sosiaalinen laumaeläin kuin hän on ollut ainakin viimeksi kuluneet 70000 vuotta.
Hyttisen ja Långin Suurnäkki oli sivullinen tarkkailija, mies, joka hoitaa turhautumiaan ja syyllisyydentunteitaan vetäytymällä. Kaksikon luoma henkilö oli kiltimpi ja empaattisempi hahmo kuin kirjan Suurnäkki. Dramaturgiassa hänen roolinsa tarinan kertojana oli etäännytetty.
Heidin roolin näytelleen Raittilan vahvuuksiin kuului Kujalan tavoin upea fyysinen esittäminen. Mutta samaa voi sanoa kaikista yhdeksästä näyttelijästä näytelmän voimaa ja energiaa hehkuvassa loppukohtauksessa.
Talvikki Eerola teki taitavan imitaation Tonyn Managerin Ticon roolissa hahmosta, joka toistuu yhä uudestaan suomalaisessa sketsiviihteessä. Hahmo kävi äskettäin edesmenneen Jope Ruonansuun reinkarnaatiosta.
Paskateoria
Käsikirjoitus Arto Salmisen romaanin pohjalta Juhana von Bagh ja Liila Jokelin
Ohjaus Juhana von Bagh
Dramaturgia Liila Jokelin
Lavastus Salli Kari
Pukusuunnittelu Tiina Helin
Valosuunnittelu Titus Torniainen
Äänisuunnittelu Tatu Nenonen
Tekninen tuotanto Samuli Hytönen
Pukujen ja naamioiden toteutus Anu Lähteenmäki, Johanna Tapper
Rooleissa Heli Hyttinen, Minea Lång, Inkeri Raittila, Samuel Kujala, Miko Petteri Jaakkola, Linnea Leino, Talvikki Eerola, Arttu Soilumo, Anna-Maija Oka
