Odotettu Fanny ja Alexander oli täynnä teatterin lumoa ja taikaa – Ingmar Bergmanin rakastettu tarina kerrottiin teatterin omilla ehdoilla – Näytelmä oli vahvaa tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alueilla

Bergmanin Fannyssa ja Alexanderissa lapset leikkivät taikalyhdyllä, eräänlaisella alkeellisella diaprojektorilla. Näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) ja Fanny Elena Leeve ruokkivat mielikuvitustaan kaitafilmiprojektorin avulla. Bergmanin vuonna 1987 ilmestynyt omaelämänkerrallinen kirja on nimeltään Laterna Magica. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Fanny ja Alexander on varmasti ollut yksi syksyn odotetuimmista näytelmistä. Torstain ensi-illassa nämä odotukset myös palkittiin ruhtinaallisesti. Näytelmä oli vahvaa ja korkeatasoista tekemistä teatteriesityksen kaikilla osa-alulla. Meitä katsojia suorastaan hemmoteltiin toinen toistaa hienommilla kohtauksilla ja näyttämökuvilla.

Vaikka katsojana ei varmasti ymmärrä teatterin tekemisen kaikkia hienoja nyansseja Fanny ja Alexander läpäisi täyden kympin arvoisesti myös pettämättömän aikatestin. Vaikka ensi-ilta venähti väliaikoineen ja ensi-iltaan liittyvine seremonioineen lähes neljätuntiseksi, jokainen sen katsomossa vietetty hetki tuntui merkitykselliseltä.

Tämän vahvan teatterielämyksen aineksia olivat Ingmar Bergmanin nerokkaasti rakennettu tarina, syvällisesti ajateltu sovitus, hieno ohjaus, kaupunginteatterin vahvasta yhteisöllisyydestä voimansa ammentava näyttelijäntyö, Antti Mattilan ja kumppaneiden komea ja toimiva skenografia sekä upea musiikki ja äänimaisema.

Ohjaaja Paavo Westerberg ei ole työryhmineen jäänyt kiinni Bergmanin itse ohjaaman rakastetun elokuvan vangiksi. Kaupunginteatterin näyttämöllä tämä hurjalla mielikuvituksella armoitetun pojan ja hänen sisarensa tarina kerrottiin leimallisesti teatterin omilla keinoilla. Tässä näytelmässä oli hyvin paljon sitä selittämätöntä, mutta sitäkin voimakkaammin vaikuttavaa teatterin lumoa – teatterin taikaa.

Bergmanin tarina on niin taiturimaisesti rakennettu ja psykologisesti tarkka kuvaus lapsen maailmasta, että myös kertojien käyttö oli näytelmässä hyvin perusteltua. Tässä näytelmässä runsaus oli yksi sen vaikuttavista ilmaisukeinoista.

Bergmanin tarinassa lahjakas poika pakenee ankaran isänsä autoritaarista kasvatusta mielikuvitusmaailmaan, jossa Ekdahlin perhe ja suvun perustama teatteriyhteisö ovat sitä oikeaa elämää ja todellisuus, äidin uuden avioliiton kautta alkanut aika synkässä pappilassa painajaisunta. Bergmanin oma isä oli pappi ja kasvattajana ankaran autoritäärinen kurinpitäjä.

Näytelmän alkoi samasta pisteestä mistä elokuvakin. Ekdahlin suku oli ystävineen kokoontunut viettämään joulujuhlaa. Westerbergin ja hänen ensemblensä luoma kohtaus, jossa Alexander Ekdahlin roolin näytellyt Olavi Uusivirta tanssi ballerinaksi pukeutuneena juhlaväen riemuksi jouluherkuilla katetulla pöydällä, oli mestarillinen. Se rinnastui ensimmäisessä osiossa näyttämökuvaa, jossa piispa Edward Vergerus Eero Ahon hahmossa istui yksin keskellä valtavaa autiota tilaa.

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Ekdahlien perhe ja ystävät viettävät joulua. Riemastuttavassa kohtauksessa näytelmän Alexander (Olavi Uusivirta) tanssi ballerinaksi pukeutuneena pöydällä. Kuvassa Uusivirran lisäksi Rea Mauranen, Santeri Kinnunen, Emmi Pesonen, Rauno Ahonen, Raili Raitala, Rauno Ahonen, Aino Seppo, Jari Pehkonen, Jouko Klemettilä, Helena Haaranen, Sanna-June Hyde, Leena Rapola, Anna-Maija Tuokko, Veera Anttila ja Pekka Huotari. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja riemukkaassa avauskohtauksessa tämä yhteisöllisyys sai hyvin konkreettisen hahmon. Näytelmän Alexanderin sanoin, tässä perheessä puhutaan, halataan ja välillä myös riidellään tulisesti. Sen vastakohtana oli näyttämökuvat Vergeruksen piispanlinnan tylystä autiudesta. Tässä todellisessa maailmassa ei puhuta tai riidellä, koska valtaa ei tarvitse perustella. Se tulee annettuna.  

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Ekdahlin perhe kokoontuu jälleen pöydän ääreen. Lapset Alexander ja Fanny sekä heidän äitinsä on pelastettu ja perhe on kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Kaikki ei ole kuitenkaan hyvin. Maailma on muuttunut. On ilta ja edessä on yö, joka päästää pahuuden voimat irti. Tarinan elämänmyönteisen optimistin, suvun liikemiehen Gustav Ekdahlin pitämä puhe oli Santeri Kinnusen tulkitsemana vavahduttava.

Tarinassa Alexanderin ja Ellen Leeven näyttelemän Fannyn autoritaarisuudessaan julma isäpuli kuolee lopulta lasten hartaiden toiveiden mukaisesti tapaturmaisesti tulipalossa. Itse kohtaus oli toteutettu suorastaan häikäisevän upeasti, mutta minusta siihen liittyi myös yksi Westerbergin ja Henna Piirron dramaturgian syvällisistä oivaluksista.

Bergman varmasti tiedosti Fannya ja Alexanderia kirjoittaessaan, että myös hänen isänsä oli uhri ja elämänkertatietojen perusteella myös Bergmanista itsestään olisi voinut tulla tämän patriarkaalisen autoritaarisen perinteen uhri.

Näytelmän kertoi Westerbergin omasta pohdiskelusta. Näytelmässä se näkyi myös korostetun voimakkaana fundamentalistisen uskonnollisuuden kritiikkinä. Alexander kohtasi isäpuolen ”paska ja pissa” jumalan nukketeatterin keinoin toteutetussa huikeassa kohtauksessa. Kohtaus teki näkyväksi sen, että siinä missä meidän kehomme muistavat hamaan hautaan asti ”rakkauden” nimissä tehdyt pahoinpitelyt, meidän mieleemme jää pysyviä jälkiä sinne lapsena istuteuista peloista.

Näytelmässä oli useita hienoja kohtauksia, joissa sisältö ja tunnelma luotiin tilassa liikkeen avulla. Lasten mieleen istutettuja pelkoja symbolisoi tehokkaasti mustakaapuisten hahmojen tanssi. Kohtauksessa, jossa Alexanderia uhattiin fyysisellä rangaistuksella, uhkaa korostettiin vielä naamioteatterin keinoin. kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri           

Fannyn Alexanderin henkilöhahmot ovat todella herkullisia ja näyttelijät ovat ottaneet niistä ilon irti.

Uusivirta oli näytelmän toisessa nimiroolissa Alexanderina vakuuttava. Uusivirta on tehnyt viime aikoina tukun merkittäviä rooleja. Valovoimaisesta muusikosta ja laulusolistista on tullut tähti myös teatterin maailmassa, eikä ihan syyttä. Uusivirta on hyvin fyysinen näyttelijä, jolla on tanssijan kyvyt ilmaista asioita sanattomasti ja täyttää tilaa liikkeen kautta.

Jos ja kun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opiskelijoiden produktioissa on juostu, niin nyt juostaan myös valtakunnan päänäyttämöillä ja niin pitääkin olla. Westerberg on ilmiselvästi myös taitava koreografi. Näytelmässä oli mukana monta tanssintaiteen keinoin toteutettua ja sellaisina hyvin ilmaisuvoimaista sanatonta tai lähes sanatonta kohtausta.  

Ahon Vergerus oli tyylipuhdas tulkinta autoritaarisesta ihmisestä. Roolihahmo oli aidosti pelottava. Hieno tulkinta pahuuden todellisesta luonteesta. Ahon sisäistetty roolityö teki näkyväksi sen, mikä on saanut pahuuden voimat jälleen liikkeelle. Euroopassa käydään jälleen raakaa hyökkäyssotaa uskonnon ja miehisen kunnian nimissä.

Antti Mattilan lavastus ja William Ilesin valosuunnittelu muodostivat yhdessä todella näyttävän ja toimivan kokonaisuuden. Näyttämökuvat olivat upeita.

Orkesteria johtaneen Sanna Salmenkallion musiikkivalinnat ja Jaakko Virmavirran äänisuunnittelu loivat näyttämökuvien ympärille hienon äänimaiseman. Salmenkallion todellisiin löytöihin kuului traditionaalinen juutalainen synagogamelodia Ukrainasta.  

Todella onnistunut produktio vahvisti mielikuviani siitä, että myös Helsingin kaupunginteatterissa asuu, elää ja vaikuttaa bergmanilainen Ekdahlin perhe. Tässä perheessä puhutaan, pussataan ja tietenkin myös riidellään. Teatteri on taiteilijoiden yhteisön tekemää taidetta ja siksi yhteisön sisäinen hyvä henki kyllä välittyy aina katsomoon asti.

Yhteinen on varmaan myös huoli edessä olevan yön painajaisista. Ahdistavien koronakuukausien ja vuosien jälkeen katsomot ovat jälleen täynnä ja perheellä syytä juhlaan. Uusi kriisi on kuitenkin jo aivan oven takana. Suomen talouden edessä oleva äkkijarrutus ei tiedä mukavia aikoja teattereille tai kulttuurisektorille ylipäätään.

Fanny ja Alexander

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 17.11.2022

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman ja Paavo Westerberg

Bergmanin romaanin suomennos: Elina Hytönen

Ohjaus ja tekstin sovitus: Paavo Westerberg

Sävellys- ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Lavastus: Antti Mattila

Pukusuunnittelu: Anna Sinkkonen

Valosuunnittelu: William Iles

Äänisuunnittelu: Jaakko Virmavirta

Naamiointi Jaana Nykänen

Dramaturgi: Henna Piirto

Rooleissa Elena Leeve, Olavi Uusivirta, Anna-Maija Tuokko, Rea Mauranen, Pekka Huotari, Santeri Kinnunen, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Sanna-June Hyde, Veera Anttila, Eero Aho, Helena Haaranen, Aino Seppo, Leena Repola, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Emmi Pesonen

Muusikot: Ali Saad (laulu), Ingrid Riuttamaa (viulu) Anssi Koskela (viulu), Sanna Salmenkallio (viulu), Terhi Lehtiniemi (alttoviulu), Mauri Kuokkanen (alttoviulu), Antero Manninen (sello), Juho Martikainen (kontrabasso)

Kansallisteatterin Tritonus on hieno tulkinta Kjell Westön romaanista – taitavasti pelkistetty dramaturgia ja loistava näyttelijäntyö tekivät draamasta runollisen kauniin teatterielämyksen

Maailmalla mainetta niittänyt kapellimestari Thomas Brander (Janne Reinikainen) ja elämäntyönsä pienen saaristokunnan koulukuraattorina tehnyt psykologi Reidar Lindell (Timo Tuominen) ystävystyivät näytelmän alussa. Yhteinen kiinnostuksen aihe oli musiikki. Kuva © Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Dramaturgi Michael Baran ja Johanna Freundlich osaavat oleelliseen pelkistämisen taidon. Kjell Westön romaanista Tritonus on syntynyt suorastaan runollisen kaunis draama. Jos tässä on lupa käyttää urbaanisanakirjan määritelmää sanasta eeppinen, Kansallisteatterin Tritonus oli tosi jeba.

Westön romaanin hienous on siinä, että sen henkilöhahmojen tunteet, ajatukset ja teot motivoituvat vuorovaikutussuhteiden kautta. Näytelmä toimi upeasti kirjaan kirjoitetun dialogin kautta. Tarinan henkilöiden fyysisen olemuksen, tunteiden tai ajatusten kuvailua ei kaivannut, koska he olivat näyttelijöiden roolihahmoissa fyysisesti läsnä.

Samaa pelkistettyä linjaa edustivat Katri Renton suunnittelema lavastus ja Max Wikströmin valosuunnittelu yhdessä. Näytelmä näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kokonaisuus oli kaunis ja toimiva.

Tritonuksessa Westön kirjoittama tarina kerrottiin teatterin keinoin.

Westön Tritonus on sukupolviromaani. Siinä missä Rikinkeltaisessa taivaassa suurten ikäluokkien lapset elivät vauhdikasta nuoruuttaan, Tritonuksessa 60-luvun lapset ovat lähestyvän vanhuuden kynnyksellä. Eletään jo ikään liittyviä vaaran vuosia, jolloin läheisten ja ystävien yllättävät kuolemat ovat jo osa todellisuutta. Edessä ovat pitkät luopumisen vuodet ja tästä teemasta näytelmä sai oman värinsä.

Käsiohjelmaan on painettu sitaatti maailmankuululta kapellimestari Daniel Barenboimilta. Sitaatissa hän kuvaa sitä, miten me koemme ajan kulumisen. Vitseissä me puhumme ajan suhteellisuudesta. Ylivoimaisesti suurimman osan meidän elämästämme, nuo Barenboimin sekunnit ja minuutit täyttää ja käyttää arki, josta ei jää pysyviä mielikuvia. Kansallisteatterin Tritonissa tuo piilossa oleva arki tuli jollakin tavoin näkyväksi.

Näytelmässä on parikymmentä roolia ääniroolit mukaan luettuna. Tarinan keskiössä olivat Timo Tuomisen näyttelemä Reidar Lindell ja Janne Reinikaisen näyttelemä Thomas Brander. Lindell on helsinkiläispoika, jonka perhe on hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan elänyt niissä oikeissa kaupunginosissa. Valmistumisensa jälkeen hän on tehnyt koko työuransa psykologina pienen saaristolaiskunnan koulukuraattorina. Brander on puolestaan huikean kansainvälisen uran tehnyt kapellimestari, jonka taustasta ei kerrota juuri muuta kuin se, että hänellä on absoluuttinen sävelkorva ja hän on aloittanut muusikon uransa klarinetin soittajana.

Brander saapuu saarelle rakennuttamaan oman menestyksensä pysyvää toteemia, hulppeaa kolmikerroksista huvilaa, oikeaa betonista valettua palatsia sivurakennuksineen ja kallioon louhittuine porealtaineen. Lindell ja Brander ystävystyvät ja yhteinen sävel löytyi musiikista. Lindell on paikallisen cover-bändi Rainbowin puuhamies ja vetäjä.

Musiikin osalta teatterilla oli tarjota myös lisää sellaista ekstraa johon kirjallisuus tai edes äänikirjat eivät pysty – oikean elävän orkesterin. Näytelmän kunnan ympäristösihteeri Annette Talviota näytelleen Annikka Poijärven tulkinnat vanhoista kantri- ja rock-klassikoista tämän Rainbow-kokoonpanon laulusolistina olivat upeita.

Westön ja näytelmän tekijöiden analyysi musiikin ja näytelmän tarinan suhteesta menee paljon syvemmälle kuin tämän kirjoittajan edellytyksillä pääsee. Westön oma lista romaanin musiikkia käsittelevässä pohdiskelussa mukana olevista teoksista löytyy verkosta. Näytelmässä korostui Gustav Mahlerin toisen sinfonian eli niin kutsutun Ylösnousemussinfonian merkitys roolihenkilöille.

Brander on antanut huvilakompleksilleen nimen Tritonus. Tritonus on intervalli, jota on kutsuttu myös paholaisen intervalliksi. Se kuvasi hyvin sitä lahjakkuuden, luovuuden ja kunnianhimon yhdistelmää, joka on piiskannut näytelmän Branderia voitosta voittoon hänen urallaan. Samaa päämäärää ovat palvelleet hänen suhteensa kahteen vaimoonsa ja joukkoon rakastajattaria. Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa Brander ja hänen toistaiseksi viimeiseksi jäänyt rakastettunsa, huippulahjakas viulisti vaihtoivat peitettyjä ilkeyksiä keskenään tekstiviesteinä.

Lindell oli tavallaan Branderin vastakohta tai käänteinen hahmo. Lindellin edesmennyt vaimo oli työlleen omistautunut ja kodin ulkopuolisiin ihmissuhteisiin keskittynyt hahmo, poissa mutta silti läsnä Lindellin hänestä itselleen luomassa idealistisessa kuvassa.

Toisenlaisen totuuden elämästään ja ihanteistaan Lindell ja Brander saavat kuulla lapsiltaan. Maja Lindell (Sofia Motturi) muistutti isäänsä siitä, että äiti oli jatkuvasti poissa hänen lapsuudessaan. Isänsä luona vieraileva Vincent Brander (Bruno Baer) taas yöpyi mieluummin vierasmajassa kuin isänsä korskean huvilan päärakennuksessa.

Ehkä se merkityksellisin juonne Westön romaanin ja näytelmän hyvin monikerroksissa tarinassa oli se, että maailma, jossa me nyt elämme, on muuttunut 60-luvun idealismiin kasvaneille ihmisille oudoksi ja ehkä jopa pelottavaksi paikaksi. Kaikuja fyysisen maailman reaalitodellisuudesta saaristokunnan idylliin toi lintujen joukkokuolema läheisellä merenlahdella. Poliittisen todellisuuden muutos henkilöityi tämän päivän nuoren vihaisen miehen, Jonas Albelin (Aleksi Holkko) hahmoon.

Lukiota käyvä Albelin on musiikissa Branderin veroinen lahjakkuus, mutta hän on asemoinut itsensä identiteettinsä puolesta äärioikeistoon. Albelin laukoi äärioikeiston retoriikkaan kuuluvia rasistisia karkeuksia. Pojan kehityksestä ja tulevaisuudesta huolestunut Lindell pyysi Branderia puhumaan kuuluisuuden antamalla auktoriteetilla pojalle järkeä.

Tältä osin kehityskulut jätettiin avoimeksi. Westön romaani ilmestyi vuonna 2020 eikä nationalististen ja äärioikeistolaisten voimien kannatuksen ja vallan kasvu eri puolilla maailmaa ole ainakaan vähentynyt parin viime vuoden aikana.

Branderin osaksi jäi havaita oman uran alamäki, josta ensimmäiset merki oli samalla alalla toimivien ystävien hyväntahtoinen naljailu.     

Tritonus

Perustuu Kjell Westön samannimiseen romaaniin.

Dramatisointi Michael Baran

Ohjaus Johanna Freundlich

Äänisuunnittelu ja bändin valmennus Antti Puumalainen

Lavastussuunnittelu Katri Rentto

Valosuunnittelu Max Wikström

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Pianovalmennus Aleksi Holkko

Rooleissa Janne Reinikainen, Timo Tuominen, Annika Poijärvi, Juha-Pekka Mikkola, Henrik Heselius, Ilja Peltonen, Petri Liski, Aleksi Holkko, Maria Kuusiluoma, Henrik Helenius, Bruno Baer, Sofia Motturi, Juliana Pöyry, Aksa Korttila Jukka-Pekka Palo, Henrik Heselius

Eugène Ionescon Tuolit on absurdin teatterin klassikko ja yhä pelottavan ajankohtainen – Upea näyttelijäntyö ja hieno ohjaus tekivät Kellariteatterin esityksestä vaikuttavan elämyksen

Teija Auvisen ja Auvo Vihron tinkimätön ja upea näyttelijäntyö nosti Eugène Ionescon absurdin komedian siivilleen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Romanialaissyntyisen Eugène Ionescon Tuolit on absurdi komedia. Sen ilmaisuvoima perustuu tinkimättömään näyttelijäntyöhön. Se on teatteria aidoimmillaan ja seurasin perjantai-iltana Teija Auvisen ja Auvo Vihron näyttelemistä lumoutuneena. Tällaista teatterin pitääkin olla, mielentila, jossa aika menettää merkityksensä.

Täydelliseksi teatterielämyksen teki näytelmän perin pohjin tuntevan Otso Kauton hieno ohjaus ja yksinkertainen, mutta sitäkin vaikuttavampi lavastus, jossa salaisuuksien verho pudotettiin ihan kirjaimellisesti.

Jos minun jäykkä niskani taipuisi tuotteistamaan jokaisessa esityksessä ainukertaisina toteutuvia teatteriesityksiä kuluttajaystävällisillä pisteytyksillä, antaisin Tampereen Työväen Teatterille Tuoleista kaikki viisi tähteä.

Ranskaan Romaniasta muuttanut Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi. Kielenvaihto ei hänelle ollut hyppy tuntemattomaan, sillä Ionesco asui myös lapsena suurimman osan ajastaan Ranskassa.

Tampereen Työväen Teatterin esitys perustuu sen ohjanneen Kauton reilut 20 vuotta sitten tekemään suomennokseen. Näytelmän suomenkielinen versio kantaesitettiin Kansallisteatterissa Willensaunassa Kauton ohjaamana lokakuussa vuonna 2002. Willensaunassa näyteltiin 20 vuotta sitten Nina Mansikan suunnittelemassa meriaiheisessa lavastuksessa lähes kirjaimellisesti viimeisellä rannalla.

Pienen pariisilaisen avantgarde-teatterin näytelmäntekijänä uransa aloittanut Ionesco kuuluu absurdin teatterin suuriin nimiin ja Tuolit näytelmänä tuntui nyt melkein rinnakkaisteokselta Samuel Beckettin yhtä arvoitukselliselle näytelmälle Huomenna hän tulee (Godo’ta odotellessa).

Tuolit oli älyllisesti haastavaa, arvoituksellista ja ihan oikeasti vaikeaa teatteria. Sellaisena se oli myös hyvin palkitsevaa. Älynystyröitä hyväileviä tulkintamahdollisuuksia oli lähes loputtomasti ja yhä edelleen tätä kiejoittaessani tuntuva jälkimaku on huikea.

Beckettin vuonna 1953 julkaistussa näytelmässä kaksi nukkavierua kulkuria odottaa kohtalonsa täyttymistä pystyy kuolleen puun juurella. Ionescon vuonna 1952 kantaesitetyssä Tuoleissa viimeisellä rannalla on pariskunta, kaksi pitkän elämän elänyttä vanhusta. Molempien näytelmien lohduton pessimismi on kuin peruutuspeili, jossa näkyvät toisen maailman sodan kauhut.

Tuoleissa Pariisi on lakannut olemasta, se on tuhottu jo 300 vuotta sitten ja nyt on ihmiskunnan viimeisen edustajan, talouspäälliköiden päällikön kerrottava kaikille, mitä näistä kauheuksista on opittu. Samaan apokalyptiseen teemaan Ionesco palasi Kuuban ohjuskriisin aikaan ajoittuvassa näytelmässään Kuningas kuolee, jossa luomakunnan kruunuksi itse itsensä julistanut ihminen poistuu lajina elämän näyttämöltä.

Ajankohtaisempaa näytelmää kuin Tuolit on tällä hetkellä vaikea löytää.

Tuolit voi mieltää myös terävänä analyysina kielen ominaisuuksista. Tuolit on näytelmänä ryöppyävää paradokseja tulvivaa puhetta, josta oli välillä vaikea saada tolkkua. Romaniassa syntynyt Ionesco kirjoitti näytelmänsä ranskaksi ja isänkielen vaihtaminen äidinkieleen, aito kaksikielisyys on varmasti tarjonnut hänelle aitiopaikan tarkastella sitä, mitkä ovat kielen reunaehdot. Aivan merkityksetöntä ei liene sekään, että Ionescon romanialainen isänsä oli ortodoksi ja ranskalainen äitinsä protestantti.

Näytelmän vanhukset pelaavat keskenään eräänlaista kielipeliä. Vaimoa näyttelevä Auvinen näkee maailman ja kannustaa miestään positiivisuuden kautta ja Vihron näyttelemä mies näkee maailman pelkästään negatiivisesti miinusmerkkisten linssien läpi. Se pakotti kysymään, oliko näillä kahdella edes edellytyksiä ymmärtää toisiaan?

Ionesco on tehnyt teräviä huomioita ihmisten käyttäytymisestä. Me tiedämme, että ihmiset jakaantuvat kielialueesta tai kulttuurista riippumatta liberaaleihin ja konservatiiveihin. Sitä me emme vielä tiedä ainakaan kovin tarkasti, miten aivojen neurologiset prosessit muuttuvat kieleksi: ajatuksiksi ja puheeksi. Filosofit voivat jatkaa edelleen debattiaan lauseiden totuusarvosta.

Ionescon näytelmää voi katsoa myös kuvauksena vanhuudesta. Tällaisenkin tulkinnan voi tehdä, vaikka viimeistään se epäilemättä karkottaa loputkin katsojat Kellariteatterin katsomosta.

Näytelmän yhteiset muistot ulottuivat vuorosanojen perusteella yli 70 vuoden päähän menneisyyteen. Katsoja saattoi olettaa, että molemmat olivat hyvin vanhoja. Jotakin kertoi jo se, että heidän muistonsa erosivat täydellisesti toistaan. Siinä missä vaimo muisteli perheen yhteistä lasta, miehen muistoissa he olivat lapseton pariskunta.

Edellä olevassa tulkinnassa tyhjät tuolit keroivat niistä kymmenistä miljoonista ihmisistä, jotka oli tapettu taisteluissa, siviiliväestön terroripommitukissa ja natsien tuhoamisleireillä. Tässä tulkinnassa tyhjät tuolit edustavat vanhusten läheisiä ja ystäviä, jotka elävät enää heidän muistoissaan.

Vaikka Ionescon ja Beckettin 50-luvulla kirjoittamat absurdin teatterin näytelmät ovat maailmanlopunnäkyineen hyytävän pessimistisiä, sodan jälkeiset vuodet olivat länsimaissakin elämän jatkuvuuteen uskovan optimismin aikaa. Tuon ajan hengestä vastaan sanomaton todiste ovat suuret ikäluokat, me boomerit, jotka olemme nyt astuneet vanhuuden kynnykselle.

Meidän nykyisellä elämäntavallamme tuosta vanhuudesta tulee paitsi kivulias myös todennäköisesti hyvin yksinäinen. Ionescon näytelmässä tätä yksinäisyyttä kuvataan sijoittamalla pariskunnan tarina saarelle, jossa vanha mies ja nainen eivät tapaa entisiä läheisiään ja ystäviään, vaan heidän haamujaan.    

Tuolit

Tempereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterin näyttämöllä 14.10.2022.

Käsikirjoitus Eugène Ionesco

Suomennos, ohjaus, lavastus- ja pukukonsepti Otso Kautto

Valosuunnittelu Jarkko Sirainen

Äänisuunnittelu Jarkko Sirainen ja Otso Kautto

Rooleissa Teija Auvinen ja Auvo Vihro

Intohimoista rakkautta ja hyvää arkea sateenkaariperheessä – Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina, mutta se kerrotaan hyvin kiinnostavalla tavalla

Misa Lommin näyttelemä Elisa muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa Wenla Reimaluodon näyttelemä Saara  on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Kuva (c) Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu toisiinsa, perustaa perheen, hankki lapsen ja eroaa sitten vuosia jatkuneesta parisuhteesta.

Maailmankirjallisuus on täynnä vaikuttavia parisuhdedraamoja. August Strindbergin Kuolemantanssissa patriarkaatin tuomasta valta-asemasta käsin mies raatelee vaimoaan ja itseään. Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta pariskunnan mies ja nainen etsivät tietä toistensa luo sofistikoituneen dialogin saattelemana pettämällä toisiaan.

Laura Lehtolan samannimiseen kirjaan perustuvassa näytelmässä rakastavaisia ovat Saara ja Elisa. Tarina on draama, koska se päättyy rakastavaisten eroon, mutta sen tärkein teema on kertoa meille katsojille, että elämä sateenkaariperheessä on sitä sama arkea, jota kaikissa perheissä eletään. Elämä on päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, arkea, jota useimmat meistä pitävät onnellisen elämän perusedellytyksenä.

Minä valitsin sinut on myös sukupolviteatteria. Asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan ovat tällä vuosituhannella muuttuneet ja vihdoin myös lainsäädäntö. Lehtola ja näytelmän ohjannut Milja Sarkola ovat eläneet omassa elämässään aikuisina tämän muutoksen läpi. Tarinan Saran ja Elisan rakkaus alkoi vuonna 2006 ja parisuhde päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin. Tuona aikana asenteiden muuttuminen näkyi muun muassa uudessa sukupuolineutraalissa avioliittolaissa, jonka eduskunta sääti vuonna 2014.

Raikkautta esitykselle antoi voimakas tunne fiktion ylittävästä omakohtaisuudesta. Ainakin minua kiehtoi myös Lehtolan kirjan ja näytelmän ihmiskäsitys. Kukaan meistä ei rakastu lesbon, homoon tai heteroon, vaan toiseen ihmiseen, ainutkertaiseen yksilöön. Me olemme myös seksuaalisen suuntautumisemme ja identiteetin osalta ainutkertaisia. Luonto suosii monimuotoisuutta ja jo puhtaasti biologisessa mielessä maailman kaikki ihmiset sopisivat hyvin marssimaan saman sateenkaarilipun perässä.

Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä, johon myös näytelmän nimi vahvasti viittaa, mutta ei ole sitä edelleenkään uskonnollisen dogmaattisuuteen nojaaville konservatiiveille, joita puoluepolitiikassa edustavat lähinnä kristilliset ja keskusta.

Lehtolan vahvasti kaksiääninen kirja on kuin luotu näytelmän käsikirjoitukseksi. Lehtolan ja Sarkolan yhdessä tekemässä dramatisoinnissa kaunis ja ilmaiseva kieli toistuu näytelmä dialogissa lähes sellaisenaan. Itse tarinaa on sen henkilöiden roolien osalta hieman muokattu.

Elisa (Misa Lommi) muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa näytelmän Saara (Wenla Reimaluoto) on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Elisalla on aikaisempaa kokemusta vain kokeilevista suhteista poikien kanssa. Saara on löytänyt oman seksuaalisen identiteettinsä jo aikaisemmin, mutta tätä ennen suhteet ovat olleet lyhytaikaisia.

Naisten rakastumista kuvaava kohtaus oli hieno ja jotakin tuosta maagisesta hetkestä Lehtola on tavoittanut myös romaanissaan. Me toki tiedämme, mitä autonomisen hermoston säätelemissä sukupuolielimissä tuona hetkenä tapahtuu ja mihin se johtaa, mutta meillä ei edelleenkään ole tarkkaa kuvaa sitä, mitä ihmisen pääkopassa tuolloin tapahtuu.

Luultavasti tuo hulluutta lähentelevä euforia on peräisin samoista meidän persoonallisuutemme muokkaavista aivojen kerroksista kuin itse kullekin ominainen seksuaalinen suuntautuminen ja siten maailmankirjallisuuden ja runouden ylistämä rakkaus lienee vahvin mahdollinen argumentti kaikenlaista seksuaalisuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää vastaan.

Ensihuuman jälkeen Elisa ja Saara seurustelevat, perustavat perheen, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Kaapista tulo omien vanhempien edessä on toki vaikeaa ja he joutuvat kohtamaan kaikki ne byrokraattiset esteet, joiden ylittämistä keinohedelmöitykseen pääsy yhä vaatii. Leimallista pariskunnan elämälle on kuitenkin tavallisuus, jonka jokainen parisuhteessa elävä tunnistaa.

Tätä arkisuutta korosti lavastaja K. Rasilan ja valosuunnittelija Kari Leppälän lavastuksen realistisuus. Tämän päivän urbaani kaupunkilainen elää elämänsä neljän seinä sisällä. Pyörivän näyttämön liike toi tähän arkeen myös tunteen ajan virrasta.

Elisan ja Saaran henkilökuvat olivat vahvasti tyypiteltyjä. Elisasta maalattiin moderninnykynaisen prototyyppi, opinnoissaan ja urallaan täydellisyyttä tavoitteleva kympin tyttö ja Sarasta boheemi taiteilija.

Kiinnostava yksityiskohta näytelmässä oli tämän tavallisuuden keskellä Elisan ja Saaran suhtautuminen kumppanuusvanhemmuuteen. Se herätti ainakin minussa katsojana kysymyksiä.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuli myös tarinan kolmas ääni, sateenkaarisuhteessa elävistä väitöskirjaa tekevä Antti (Pyry Nikkilä), joka haastatteli tutkimustaan varten useaan otteeseen Saaraa. Tämän roolin suhteen Sarkola oli tehnyt outoudessaan todella kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä dramaturgisia ratkaisuja. Nikkilä seisoi useissa kohauksissa näyttämöllä Elisan ja Saaran käymien keskustelujen äänettömänä todistajana.

Draama huipentui kohtauksiin, joissa seksuaalisista turhautumista kärsinyt Saara aloitti intohimoisen suhteen Antin kanssa. Antin maskuliinisuutta korostettiin vielä sillä, että Sara kehui miehen muhkeutta toteamalla, että hänet on tehty tuuman mitoilla kuin Kerimäen kirkko.

Elisa jättää saran ja pari eroaa.

Helsingin kaupunginteatterissa saa nauttia hienosta näyttelijäntyöstä ja niin tälläkin kertaa. Lommin ja Reimaluodon näyttelemissä oli nuoruuden antamaa raikkautta, josta sai hieman huokaillen nauttia. Ihailin jälleen myös Vappu Nalbantoglun hämmästyttävää muuntautumiskykyä.

Sarkola toi ensemblensä kanssa näyttämölle myös kirjan rakastelukohtaukset. Tyyli vastasi kirjan hienostunutta kuvausta ja ainakin katsomon puolella niistä selvittiin silmät sulkemalla (älkää nyt, herra jumala, riisuko toisianne siellä yhtään enempää!). Läheisyyskohtausten koreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen.

Minä valitsin sinut

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.9.2022

Laura Lehtolan romaanin sovitus näytelmäksi Laura Lehtola ja Milja Sarkola

Ohjaus Milja Sarkola

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Wenla Reimaluoto, Misa Lommi, Pyry Nikkilä, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Vappu Nalbantoglu, Henna Raiskinmäki, Natalia Chatta

Muissa rooleissa Pekka Aita-aho, Mia Heimlander, Essi Huovila, Henri Koskela, Laura Lehtola, Jenna Marjanen, Susan Olsson, Jukka Puhakka       

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa.  Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

 Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö     

Vaara-kollektiivin hieno tulkinta teatterista yhteisönä jäi osittain kuulokynnyksen taakse – Ehkä puhetekniikan hienoudet ovat teatterissa enää vanhojen aikojen ilmeisen turhana pidettyä hapatusta

Kuva Heikki Törmistä ja Elina Hietalasta on otettu esityksen päätyttyä näytöksen loppukumarrusten aikana. Kuva Matti Saarela

Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema tarjosi ainakin periaatteessa kiinnostavan lähestymiskulman teatteriin. Turkan koulun käynyt näyttelijä Heikki Törmi on vaihtanut 30 vuotta kestäneen uran jälkeen ammattia ja työskentelee nyt terapeuttina.

Teatteri on yhteisön taidetta ja keskiviikkona Tampereen teatterikesässä oli mahdollisuus katsoa, miten tämän yhteisön vuorovaikutussuhteet toimivat taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

Törmi innostui reilut kymmenen vuotta sitten opiskelemaan hahmoterapiaa Tanskassa. Kymmenessä vuodessa siitä kehittyi hänelle uusi ammatti ja parhaillaan mies opiskelee psykologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka esityksen on käsikirjoittanut. Koollekutsujana on toiminut Törmi, mikä antaa luvan olettaa, että esityksen vuorosanat ja rakenne ovat syntyneet Törnin, hänen kanssaan näyttämöllä olleen Elina Hietalan ja ohjaaja Eino Saaren yhteistyönä. Oman panoksensa on tietenkin antanut myös esityksen koreografi ja keskustelija Kirsi Törmi.

Terapiassa ei keskustella luottamuksellisesti megafonit kourissa. Törmi ja Hietala näyttelivät ilman mikrofoneja, mikä oli varmasti ihan oikea ratkaisu. Katsojana toivoin kuitenkin heti esityksen alettua, että Saari ohjaajana sekä Hietala ja Törmi olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Hällä-näyttämön kolmannella penkkirivillä kaksikon vuorosanoista ei tahtonut saada oikein tolkkua, eikä kuuluvuus juuri parantunut, kun siirryin väliajan jälkeen eturiviin aivan rampin viereen istumaan. Meikäläisen kuulu ei toki ole enää parasta A-luokkaa, eikä oikeastaan edes sinne päin, mutta vaikeudesta saada näyttelijöiden puheesta selvää valittivat myös muut eturivissä istuneet.

En tiedä, millainen Vaara-kollektiivin kotinäyttämö Kajaanin Generaattori on. Tanssiteatteria varten rakennetulla Hällä-näyttämöllä kuuluvuusongelmia lisäsi näyttelijöiden asemointi. Hietala ja Törmi löysivät itsensä useassa kohtauksessa avaran näyttämön takimmaisesta nurkasta.

Ehkä modernin äänenvahvistustekniikan korkea laatu ja helppous ovat tehneet puhetekniikan harjoittamisesta ja vaalimisesta toisarvoisen asian teattereissa. Toisaalta jokainen tekninen välinen näyttelijän ja katsojan välissä on vahvaan vuorovaikutukseen perustuvassa taiteessa tavallaan liikaa. Varmasti teattereissa joudutaan tekemään myös usein vähemmän hyviltä tuntuvia kompromisseja tässä suhteessa, koska minun kaltaiseni vanhat homekorvat ovat viimekädessä jo omalla joukkovoimallaan aina oikeassa.

Oman terapiapalveluja tarjoavan yrityksensä verkkosivulla Törmi kertoo, että hän on paitsi hahmoterapeutti myös psykodraamaohjaaja. Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia eritellä näiden terapioiden hienouksia. Terapia ei ole teatteria.

Näyttelijän kuolema vakuutti minut kuitenkin siitä, että taiteilijoiden muodostamassa yhteisössä vallitsevat samat ryhmädynamiikan lajit kuin kaikessa muussakin inhimillisessä elämässä. On maailmaa syleilevää yhteisöllisyyden tunnetta, on vallan väärinkäyttöä, kiusaamista, on syviä ystävyyssuhteita ja inhokkeja, on kiihkeitä romansseja. Kiinnostavaa oli esimerkiksi se, että myös näyttämön puolella koetaan hämmentäviä hetkiä, epävarmuutta, jopa avuttomuuden tunteita aina neuroottisiin pelkotiloihin asti.

Yhteisön luova prosessi voi pysähtyä esimerkiksi päättämättömyyteen. Miksi pitää tanssia peruukki päässä ja vannehameessa barokkitanssia? Tätä motiivikonfliktia kuvattiin oikein sattuvasti heti väliajan jälkeen pitkällä retriitillä, jossa Hietala ja Törmi seisoivat yleisönsä edessä neuvottoman näköisinä hiljaisuuden vallitessa.

En ole ihan varma, pitääkö alun otaksumani siitä, että teatteritaiteen maisteri Törmi aloitti opiskelun Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johtajakaudella paikkansa. Turkan kausi Teakissa päättyi vuonna 1988. Näyttelijäliiton sivuilla Törnistä kerrotaan, että hänen ensimmäinen kiinnityksensä Kajaanin kaupunginteatteriin alkoi vuonna 1992.

Turkka, Jussi Parviainen ja Oulun teatteripäivillä paskanheittoperformanssin järjestänyt Jumalan teatteri ovat epäilemättä tehneet lähtemättömän vaikutukseen kokonaiseen teatterintekijöiden sukupolveen. Sen Törmi teki selväksi esityksen monologissa, joka myös kuului katsomoon asti.

Hieno kohtaus oli myös terapiaistunto, jossa pitkään naimisissa ollut pariskunta yritti löytää yhteistä kieltä siirtymällä fyysisesti yhä lähemmäksi. Ehkä jonkinlaisena allegoriana Törmin elämänvalinnalle ja uudelle uralle oli hänen kohtauksen päättänyt tokaisunsa: ”Otetaan sitten ero!”

Minua harmittaa Vaara-kollektiivin tekijöiden puolesta ja tietysti myös itseni puolesta. Näyttelijän kuolema oli tehty todella kiinnostavasta aiheesta.

Näyttelijän kuolema

Vaara-Kollektiivin esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 3.8.2022

Koollekutsuja Heikki Törmi

Ohjaus Eino Saari

Koreografi-keskustelija Kirsi Törmi

Pukuehdotukset Jaana Kurttila

Valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Dramaturgia ja lavastus työryhmä

Näyttämöllä Elina Hietala ja Heikki Törmi

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen.  Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä.  Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!  

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti

Kipeä esitys oli teatterin muotoon sidottu pamfletti tekijöiden tärkeäksi kokemasta aiheesta

Julia Lappalainen ja Ella Mettänen kantoivat esityksessä oman kroonisen kipunsa symboleina näyttämöllä mukanaan eineitä, jotka ehkä kuvasivat myös heidän kokemansa kivun luonnetta. Lappalaisen symboliesine oli putkimainen tyyny ja Mettäsen esine suuri nauhakerä. Kuvassa taustalla on esityksen muusikko ja musiikin säveltäjä Antti Autio. Kuva Noora Geagea/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kipeän esityksen käsikirjoittajat Julia Lappalainen ja Ella Mettänen ovat itse eläneen vuosia kroonisen kivun kanssa. Tekijöiden omista yksilöllisistä elämänkokemuksista lähtevää näköalaa oli esityksessä laajennettu muiden kroonisesta kivusta kärsivien ihmisten haastatteluilla ja perehtymällä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Käsiohjelmaan painettu tärkeimpien kirjallisten lähteiden lista oli kunnioitusta herättävän pitkä.

Lappalaisen ja Mettäsen lisäksi käsikirjoituksen kirjoittamiseen on osallistunut Antti Lehtinen. Hän on toiminut näytelmän esitysdramaturgina. Esitykselle ei ole käsiohjelmassa nimetty ohjaajaa.

Tekijät itse ovat määritelleet näytelmän tragikomediaksi. Tämä luonnehdinta osui torstain ensi-illassa varmasti ainakin niihin katsojiin, jotka ovat itse joutuneet kroonisen kivun takia suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän rattaisiin apua etsiessään.

Määritelmät eivät tietenkään ole tärkeitä. Itsestäni tuntuu siltä, että olimme torstaina mukana laadukkaasti toteutetussa kyläteatteriesityksessä.

Kroonisesta kivusta kärsivien haastattelut ja laajan tausta-aineiston käyttö tekivät esityksestä myös dokumenttiteatteria. Tässä suhteessa tämän modernin kyläteatterin muotokieli muistutti jossain määrin television dokumentteja. Asiapuheen ja henkilökohtaisen tilityksen lomaan oli liitetty näyteltyjä dramatisointeja.

Tavallaan Kipeä esitys oli myös teatteria teatterista. Lappalainen ja Mettänen näyttelivät pääsääntöisesti itseään. Eikä perinteisessä kyläteatterissa muuten kaiketi voi toimiakkaan, kun kaikki kyläläiset joka tapauksessa tuntevat toisensa. Näyttelijä roolihenkilön takana häviää näkymättömiin vasta, kun naamiot asetetaan kasvoille. Tämä teatterin efekti tuli hienosti näkyviin kohtauksessa, jossa Lappalainen ja Mettänen näyttelivät Frida Kahloa ja Virginia Woolfia.

Omakohtaisia kokemuksiaan kroonisesta kivusta käsitelleissä kohtauksissa Lappalainen ja Mettänen korostivat omaa ammatillista identiteettiään. Tämä oli varmasti ihan perusteltu ratkaisu. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitoutuminen omaan työyhteisöön varmasti poikkeuksellisen voimakasta.

Näyttelijöitä ja tässä esityksessä välillä konnan rooliin laitettuja lääkäreitä yhdistää ainakin se, että ammatista tulee jo koulutusvaiheessa poikkeuksellisen voimakkaasti osa omaa identiteettiä.  

Kroonisista kivuista kärsiviä on Suomessa varmaan satojatuhansia. Raskasta ruumiillista työtä tekevien osalta tällaisten kipujen alkaminen ennemmin tai myöhemmin on lähes vääjäämätöntä.  Lappalainen ja Mettänen korostivat näyttelijäntyön fyysistä vaativuutta. Setien ja miksei myös tätien pitää jaksaa heilua näyttämöllä vielä eläkeiän kynnykselläkin.

Toisaalta kysymys oli myös täydellisyyden vaatimuksesta. Teatterissa vaikuttavat samat markkinavoimat kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen ympärillämme. Näyttelijät eivät ole teatteri-instituutiolle vain taiteilijoita, vaan myös tuotannon tekijöitä, joiden laatua valvotaan jo teatterikoulujen opiskelijavalinnoissa.

En tiedä varmasti, mutta veikkaan, ettei näyttelijän ammattiin johtavaan koulutukseen ole vielä koskaan halittu pyrkijää, jolla on jokin näkyvä fyysinen vamma.

Frida Kahlo on ikoninen hahmo taiteessa. Kahlo sairasti lapsena polion ja lukiolaisena hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, jossa terästanko lävisti hänen ruumiinsa. Kahlo kärsi voimakkaista fyysistä kivuista koko ikänsä.

Kipeän esityksen taiteen ja kroonisen kivun suhdetta kuvaava ydinajatus lausuttiin julki Kahlon taiteilijanuran kautta. Mettäsen sanoin Frida Kahlo ei tehnyt kivuistaan suurta taidetta, vaan hän teki maailmanluokan taidetta, koska oli suuri taiteilija.

Samalla tavalla Mettänen suhtautuu omaan krooniseen kipuunsa. Sanna Vilkmanin Ylelle tekemässä haastattelussa hän sanoo, että on julmaa vaatia, että kärsimyksen pitäisi jalostaa.

Toisaalta me elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka valtauskonnon symbolina, sen pelastusopin merkkinä käytetään antiikin Roomassa raakaakin raaemman kidutusteloituksen teloitusvälinettä.

On varmasti niin, että krooninen on erilainen ominaisuus kuin silmien väri. Sosiaalisessa mielessä krooninen kipu on näkymätöntä toiseutta. Jos kivulle ei löydy koululääketieteen keinoin syytä, kroonisista kivuista kärsivä joutuu kohtamaan myös kaikki ne asenteet ja ennakkoluulot, joita mielenterveyden ongelmista kärsivät joutuvat kohtamaan.

Kipeässä esityksessä Lappalainen ja Mettänen tekivät oman kipunsa näkyviksi symbolisilla esineillä. Esityksen puvustus on työryhmän yhdessä suunnittelemaa.

Kipeä esitys

Teatteri Takomon kantaesitys 17.3.2022

Käsikirjoittajat Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen

Näyttämöllä Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio

Esitysdramaturgi Antti Lehtinen

Säveltäjä Antti Autio

Valosuunnittelija Riikka Karjalainen

Äänisuunnittelija Jani Orbinski

Tilasuunnittelija Henri Tuulasjärvi

Videosuunnittelijat Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen

Pukusuunnittelu työryhmä

Lehman-trilogiassa olivat mukana kaikki teatterin vahvuudet – keskiviikon näytöksessä jokainen hetki tuntui merkitykselliseltä – näin vaikuttavaa ja ilmaisuvoimaista teatteri voi parhaimmillaan olla – näytelmän pituutta ei kannata säikähtää

Lehman-trilogian vahvuuksiin kuului huikean hieno näyttelijäntyö. Dialogin verbaalista ilotulitusta täydensi voimakas fyysinen esittäminen. Timo Torikka, Juha Sääski ja Jussi Lehtien ovat setiä, jotka jaksavat yhä heilua. Kuva Alisa Javits/Tampereen Työväen Teatteri    

Tampereen Työväen Teatterin Lehman-trilogian esitys kesti keskiviikkona väliaikoineen lähes neljä tuntia. Silti jokainen hetki, jonka Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka ja Maija Ruuskanen olivat näyttämöllä, tuntui merkitykselliseltä. Näin vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja avartavaa teatteri voi parhaimmillaan olla!

Teatteri on taideyhteisön tekemää taidetta ja Lehman-trilogia oli loistava tämän esteettisen kokonaisuuden kaikilla osa-alueilla.

Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona toteutettu esitys perustuu italialaisen Stefano Massinin briljanttiin käsikirjoitukseen. Lehman-trilogia on kronikka Lahmanin pankkiirisuvun vaiheista. Samalla se on myös kuvaus modernin kapitalismin synnystä Yhdysvalloissa. Tarina alkaa siitä, kun baijerilaisen kirjakauppiaan poika Hayam Lehman saapuu siirtolaisena New Yorkiin vuonna 1844 ja päättyy suvun luoman rahaimperiumin tuhoon Lehman Brothers Holding yhtiön konkurssissa vuonna 2008.

Tuosta konkurssista alkoi vuoden 2008 finanssikriisi ja uusia aika, jota me nyt elämme. Alkoivat uudet vaaran vuodet.

Toinen esityksen vahvuuksista oli Davide Giovanzanan ajateltu ja tarkka ohjaus. Kohtausten ajoitus oli tarkkaa tekemistä. Esityksellä oli kiihkeä rytmi eikä sen tempossa voinut havaita mitään herpautumista, vaikka näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä Espoon kaupunginteatterissa on kulunut jo puoli toista vuotta.

Massini kuvaa yhden suvun kautta modernin kapitalismin syntyä ja kehitystä tavalla, jossa on kaikki draaman elementit. Esityksessä oli mukana kuitenkin myös aimo annos huumoria, joka liittyi Lehmanin veljesten ja myöhemmin sukupolvien vaihtuessa isien ja poikien välisiin suhteisiin sekä juutalaiseen tapakulttuuriin.

Esityksen kolmas vahvuus oli huikean hieno näyttelijäntyö. Näytelmän dialogi oli ryöppyävää puhetta, jota riitti, riitti ja riitti. Kaiken lisäksi jokainen lause, jokainen virke ja jopa yksittäinen sankin oli ladattu merkityksillä.

Eikä siinä kaikki, vaan verbaalisen vyörytyksen lisäksi näyttelijäntyö oli myös vahvaa, ajoittain suorastaan raivokasta fyysistä esittämistä. Lehman Brothers pankin pitkä kuolemantanssi reivattiin rajun teknomusiikin tahdissa. Lehtonen, Sääski ja Torikka ovat ilmiselvästi setiä, jotka yhä jaksavat heilua.

Neljäs elementti täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa oli Maija Ruuskasen, Tommi Koskisen, Pietu Pietiäisen, Joona Petterssonin ja Tinde Lappalaisen suunnittelema skenografia. Näytelmän tematiikka toistui ja kertautui esityksen näyttämökuvissa poikkeuksellisen informatiivisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Näytelmän alussa näyttämöllä seisoi jättikokoinen, nelikulmainen dreidel-hyrrä. Tällaista hyrrää käytetään juutalaisen hanukka-juhlan aikana leikkimielisessä uhkapelissä. Hyrrän kylkiin painetut hepreankielen aakkoset kertovat onko pelaaja voittanut tai hävinnyt riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kaatunut pyörimisen loputtua. Kysymys on siis satumaan perustuvasta onnenpelistä. Giovanzanan tekstissä Philip Lehman pelaa myös menestyksellä kolmen kortin peliä, jossa voittaa arvaamalla, mikä kolmesta nurin päin käännetystä kortista on oikea.

Kapitalismissa rikastuminen vaati sekä taitoa että kykyä sietää epävarmuutta. Pörssikeinottelu on nuorallakävelyä pilvenpiirtäjien välille pingotetulla nuoralla. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan vie alkua pidemmälle ellei pörssipelien pelaajalla ole myös onnea.

Ruuskanen soittaa pianoa ja syntetisaattoria näyttämöllä. Tekijöiden mukaan hänen läsnäolonsa näyttämöllä korostaa sitä, että talous on ollut ja on yhä miesten maailma. Puherooli näytelmässä on vain Bobbie Lehmanin ensimmäisellä vaimolla Ruthilla, jota näytelmän näissä kohtauksissa näyttelee Lehtonen.

Käsiohjelman pitkässä esipuheessa Giovanzana kertoo produktion synnystä ja tavoitteista. Ensemble haki vastauksia kysymyksiin, miksi talous on yhä miesten maailma ja kuka omistaa talouden?

”Oli tahtotila ymmärtää jotakin erittäin monimutkaista ja halu jakaa se muiden kanssa. Tämä kyseinen, erittäin monimutkainen asia sanelee pääosan toiminnastamme ja märittää työtä, jopa identiteettiä”, hän kirjoittaa.

Vastauksia näihin kysymyksiin tekijät ovat hakeneet haastattelemalla talouden, tieteen, taiteen ja journalismin nimekkäitä edustajia. Esityksessä on mukana videolla fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, Aalto-yliopiston taloustieteen professori, entinen Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, valtiotieteiden tohtori Sixten Korkman, kuvataiteen tohtori Teemu Mäki, ohjaaja, toimittaja Susanna Kuparinen ja VTT:n maailmanpolitiikan ja poliittisen talouden tutkija Matti Ylönen vastaamassa tekijöiden kysymyksiin.

Massinin näytelmän valinta tämän tutkimusprojektin tekstiksi on oikeastaan jo tavallaan myös vastaus ensimmäiseen kysymykseen. Suurpääoman keskittymät ovat länsimaissa patriarkaalisen hegemonian viimeisiä linnakkeita. Ei liene sattuma, että maailman rikkaimmat ihmiset ovat lähes kaikki tyynni miehiä.

Tekstistä löytyi vastuksia myös työryhmän toiseen kysymykseen. Ratkaiseva käänne tapahtui jo 1800-luvulla. Lehmanin veljesten liikeidea muuttui sattuman, Alabaman puuvillaplantaaseilla syttyneen tuhoisan tulipalon jälkeen. Puuvillan kauppiaista tuli puuvillan välittäjiä.

Tämän käänteen jälkeen markkinoilla on syntynyt yhä monimutkaisempia sopimusjärjestelyjä, niin kutsuttuja finanssituotteita, joiden ristikkäiset vastuusuhteet ovat äärimmäisen monimutkaisia. Niihin liittyy aina epävarmuutta ja arvaamattomuutta, koska erilaisten johdannaisten kauppa on kirjaimellisesti vedonlyöntiä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ahneus toisaalta ja tarve suojautua riskeiltä toisaalta ovat yhdessä kutoneet lähes läpinäkymättömän verkon finanssitalouden ylle. Tämä huono läpinäkyvyys teki myös mahdolliseksi sen megaluokan huijauksen, johon Lehman Brothers pankki lopulta kaatui.

Vuonna 2008 Suomen bruttokansantuote laski kahdeksan prosenttia ja me nuolemme yhä tuon kriisin aiheuttamia haavoja. Yhdysvalloissa finanssikriisin aiheuttama katkeruus nosti Donald Trumpin johtamat populistit valtaa neljäksi vuodeksi eikä taistelu demokratian kohtalosta maassa ole vieläkään ohi.

Talous on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutussuhteiden ja sitoumusten verkosto. Voi olla, että finanssikriisi on myös Ukrainan sodan taustalla. Euroopan unionin vaikeudet ja yhteisvaluutta euron räpiköinti kriisistä toiseen ovat osaltaan saaneet Venäjän presidentin Vladimir Putinin tekemään kohtalokaan virhearvion.

Nyt on tapana toistella anekdoottia Josif Stalinista. Tässä anekdootissa Stalin luonnehtii Adolf Hitleriä nerokkaaksi peluriksi, joka ei osannut lopettaa ajoissa. Lehman-trilogiassa Philip Lehman, joka oli kaataa pankkinsa vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja pankin viimeinen toimitusjohtaja Richard Fuld olivat pelureita, jotka eivät osanneet lopettaa ajoissa.

Talous ja politiikka kulkevat Lehman suvun historiassa käsi kädessä. Tämä epäpyhä liitto teki myös mahdolliseksi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-lainat, joista finanssikriisi sai alkunsa.

Tämän päivän polttava kysymys on se, osaako Putin lopettaa pelinsä ajoissa?

Juutalainen tapakulttuuri ja siihen liittyvät rituaalit ovat meille tapakristityille yleensä silkkaa hepreaa. Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siitä on apua näytelmän rikkaan sisällön ymmärtämisessä.   

Lehman-trilogia

Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.3.2022

Käsikirjoitus Stefano Massini

Suomennos Elina Suolahti

Ohjaus Davide Giovanzana

Sävellys ja äänisuunnittelu Maija Ruuskanen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Valosuunnittelu ja teknillinen päällikkö Pietu Pietiäinen

Videosuunnittelu ja haastattelut Joona Pettersson

Lavastus ja pukusuunnittelu Tinde Lappalainen

Tuottaja Luc Gérardin

Näyttämöllä Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka, Maija Ruuskanen

Mikko Räsäsen tulevaisuus on hyvällä tavalla vanhanaikainen näytelmä – viemärikaivon pohjalta todellisuuteen avautuu yllättävän avaria näköaloja – teatteria Mikko Ripatin tarinasta teki hieno näyttelijäntyö ja upea ylöspano

Nimiroolia Mikko Räsäsen tulevaisuudessa näytteli Martti Suosalo. Perjantain ensi-ilta oli Suosalolle jo toinen suuri ensi-iltarooli samalla viikolla. Keskiviikkona hän näytteli Tampereen Teatterin ensi-illassa Vladimirin roolin Samuel Beckettin absurdissa näytelmässä Huomenna hän tulee. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Mikko Räsäsen tulevaisuus on mukavalla tavalla hyvin perinteinen näytelmä. Käsikirjoittaja Mika Ripatti on kirjoittanut uskottavien roolihahmojen ympärille tarinan, joka alkaa konfliktista, johtaa kehittelyjen kautta dramaattiseen käänteeseen ja päättyy seesteiseen loppuhuipentumaan. Tämä kaava on meille tuttu paitsi teatterista myös elokuvista.

Näytelmän esteettinen ydin syntyi hyvästä näyttelijäntyöstä. Ohjaajana Heikki Kujanpää oli antanut tarinalle tilaa kehittyä ja kypsyä. Kehykset ensi-illan esitykselle saatiin upeasta ylöspanosta, jossa oli käytetty kaikkia suuren näyttämön teatteritekniikan antamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat todella komeita. Näyttämölle tuotuna viemärityömaa tarjosi tällä kertaa esteettisesti huikean näköalan.

Ripatilla on katutason näkökulma tarinaansa. Ripatti ei ole vain näytelmäkirjailija, vaan hän tienaa leipänsä Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran etumiehenä.  

Ripatin näytelmän maailmankuvaa voi sen kaikessa yksinkertaisuudessa kuvata hieman naiiviksi. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Väinö Linnaa syytettiin aikalaiskritiikeissä maailman kuvaamisesta sammakkoperspektiivistä. Ripatti on minusta osoittanut, että viemärikaivannon pohjalta voi tehdä teräviä havaintoja todellisuuden luonteesta siinä missä juoksuhaudastakin käsin.

Tiedän oman työhistoriani perusteella, miltä putkilinjaa varte avattu kaivanto näyttää ja tiedän myös, että tuohon näkyyn liittyy ripaus täysin aiheellista kuolemanpelkoa, kun itse seisoo tuon montun pohjalla lapio kourassa. Yhdessä todella hienosti ajatellussa kohtauksessa Ripatti ja Kujanpää avasivat meille tuon maailman vain muutamalla lyhyellä virkkeellä.

Elämä on sattumanvaraista.

Ylen Ruben Stillerin bodcastissa filosofian tohtori Risto E. J. Penttilä muistutti meitä perjantaina siitä, että historia on tullut takaisin meidän elämäämme hyvin konkreettisella tavalla. Meidän uskomme siihen, että kansainvälinen yhteistyö ja taloudellisten toimijoiden verkostoituminen estävät suursotien syntymisen, on osoittautunut toiveajatteluksi.

Vanhoihin uskomuksiin tarinoihin pitäytymisestä on tullut äkkiä mitä terävintä avantgardea.

Mikko Räsäsen tulevaisuus on tietenkin sukutarina. On isä Mikko Räsänen (Martti Suosalo), poika Aapo Räsänen (Paavo Kääriäinen) ja näytelmän takaumissa isoisä Heikki Räsänen (Pekka Huotari).

Ripatin ensimmäinen havainto, tai ehkä pikemminkin väittämä oli se, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Tähän ei minulla ollut katsojana vastaväitteitä, vaikka Ripatti on pehmentänyt näkemystään ja korostanut roolihahmojensa kyvykkyyttä sillä, että sosiaalisen nousun esteeksi on perheen historiassa koitunut läheisen perheenjäsenen yllättävä kuolema.

Toinen ja yllättävämpi olettama on se, että duunariperheissä edelleen arvostetaan koulutusta sosiaalisen nousun väylänä. Sodan kokenut sukupolvi panosti Suomessa koulutuksen kehittämiseen ja saattoi suuret ikäluokat opintielle. Ripatti yrittää vakuuttaa meille, että tämä suuri idea on yhä voimissaan.

Ripatin kolmas havainto koskee duunareiden ja koulutetun vihervasemmiston välistä syvää kaivantoa. Pyöräilijät järjestävät demonstraation työmaan liikkumisrajoituksia vastaan. Ripatti kai on halunnut sanoa, että myös vihreässä joukossa tyhmyys voi tiivistyä kiihkoiluksi. Tämän tietää aikakin jokainen, joka on joutunut Helsingissä vimmastuneen pyöräilijän jyräämäksi.

Arkisestakin arkisempi näkymä, Helsingin kaupungin viemärityömaa muuttui teatterin lavalla taiteeksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat komeita ja katselijat saivat kokea myös työmaan hajut, kun Markku Ahosen kulmahiomakoneen laikka pureutui teräkseen. Kuvassa Martti Manninen, Lumi Aunio, Ahonen ja Maksim Pavlenko. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Ripatin kuvaaman luokkataistelun pahiksia ovat palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) ja yksikönjohtaja Kimmo Niemi (Jari Pehkonen).  

Niemi tarkkailee alaisiaan reaaliajassa paikannukseen tehdyn algometrin avulla työntekijöille jaettujen työpuhelimien avulla ja perustelee laitonta toimintaansa sillä, että kaupungilla on oikeus tietää, missä sen omistamat puhelimet sijaitsevat. Niemen hahmon kautta Ripatti pyrkii kuvaamaan myös maahanmuuttajien ja vuokratyöntekijöiden hyväksikäyttöä ja jättää tältä osin tarinan auki tavalla, jonka perusteella hänen työelämää käsittelevä näytelmien trilogia saattaa vielä saada jatkoa.

Kaikin puolin katalassa insinööri Niemen roolihahmossa on epäilemättä myös ripaus suomalaisten työmaiden iänikuista herravihaa. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, paitsi insinööri!

Ahosen todella hienosti tulkitsema Kososen roolihahmo oli moniulotteisempi. Hahmon kautta Ripatti on selvästi pyrkinyt kuvaamaan käsitystään niin kutsutusta esitystaloudesta. Etumies Räsäsen edustama putkityömaan konkreettisuus ja Kososen hahmon edustama näennäistalous törmäävät toisiinsa tarinan aloittavassa konfliktissa.

Kososen roolihahmon käytöksessä tapahtuu näytelmän dramaattisessa käänteessä muutos, joka tekee mahdolliseksi tarinan lopun konsensuksen. Tässä ei onneksi tarvitse arvailla Ripatin poliittisen ajattelun viitekehyksen laatua.

Näytelmän Mikko Räsäsen lähin pomo on vastaava työnjohtaja Jaana Mansikka (Raili Raitala) ja koko organisaation ylin johtaja on pormestari Sini Lounavirta (Vappu Nalbantoglu). Molemmat ovat tarinassa hyvän puolella samoin Kososen tytär Ella Kosonen (Lumi Aunio). Kososen vaimo Hanna Kosonen (Sanna-June Hyde) on kiinni oman keskiluokkaisen sidosryhmänsä esenteissa ja tapakulttuurissa, mutta yrittää sovitella Kososen ja Räsäsen välillä.

Ripatti katsoo kuitenkin maailmaa miehen silmin eikä muuten kai voi ollakaan. Tarinan naiset osallistuvat tapahtumiin sivustaseuraajina vasta kaivetun viemärimontun reunalta. Pormestari Lounavirran ja työnjohtaja Mansikan rakkaus ja avioliitto tuntuivat tarinassa jonkinlaiselta päiväykseltä, jolla meille katsojille osoitettiin, että nyt ei tehdä 50-luvun Suomi-filmiä tai 60-luvun poliittista teatteria vaan ollaan ajallisesti tukevasti uudella vuosituhannella.    

Ripatin naiskäsitys on kaunis, kunnioittava ja etäinen. Oman edun tavoittelu, häikäilemättömyys ja silkka pahuus ovat ominaisuuksia, jotka voidaan liittää vain miehiin.

Mikko Räsäsen tulevaisuutta oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää teatteria. Näytelmä sopii paremmin kuin hyvin Sörnäisten Työväen Teatterin, Helsingin Kansanteatterin ja Helsingin Työväen Teatterin perinnettä jatkamaan perustetun Helsingin kaupunginteatterin ohjelmaprofiiliin.

Tätä kirjoittaessani jäin miettimään Martti Suosalon hurjaa työtahtia. Keskiviikkona Suosalo näytteli toista pääroolia Tampereen Teatterin ensi-illassa Huomenna hän tulee. Beckettin absurdin näytelmän Vladimirin rooli on varmasti yksi vaativimmista, mitä näytelmäkirjallisuudesta löytyy. Perjantaina Suosalo näytteli Mikko Räsäsen tulevaisuuden nimiroolin ja aivan loistavasti näyttelikin.

Parhaimmillaan Suosalo on loistava enkä ihmettele, että katsojaluvuistaan huolestuneet teatterit suorastaan kilpailevat hänestä. Olen kuitenkin nähnyt myös toisenlaisen Suosalon näyttämöllä. Noin kymmenen vuotta sitten Suosalo esitti kiertueella Gogolin monologinäytelmää Mielipuolen päiväkirja. Näin Suosalon monologin Lappeenrannassa ja esitys oli ahdistava kokemus. Esitys ei sujunut hyvin ja ainakin minulle tuli tunne, että olimme kokoontuneet Lappeenrannan teatteriin vain kiusamaan tuota loppuun ajettua miestä.

Mikko Räsäsen tulevaisuus

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 11.3.2022

Käsikirjoitus Mika Ripatti

Ohjaus Heikki Kujanpää

Sävellys Timo Hietala

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioiden suunnittelu Jutta kainulainen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde

Lumi Aunio, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Vappu Nalbantoglu, Martti Manninen, Maksim Pavlenko,

Joakim Berghäll, Pekka Huotari