Intohimoista rakkautta ja hyvää arkea sateenkaariperheessä – Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina, mutta se kerrotaan hyvin kiinnostavalla tavalla

Misa Lommin näyttelemä Elisa muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa Wenla Reimaluodon näyttelemä Saara  on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Kuva (c) Ilkka Saastamoinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Minä valitsin sinut on se tavallinen tarina. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu toisiinsa, perustaa perheen, hankki lapsen ja eroaa sitten vuosia jatkuneesta parisuhteesta.

Maailmankirjallisuus on täynnä vaikuttavia parisuhdedraamoja. August Strindbergin Kuolemantanssissa patriarkaatin tuomasta valta-asemasta käsin mies raatelee vaimoaan ja itseään. Ingmar Bergmanin Kohtauksia eräästä avioliitosta pariskunnan mies ja nainen etsivät tietä toistensa luo sofistikoituneen dialogin saattelemana pettämällä toisiaan.

Laura Lehtolan samannimiseen kirjaan perustuvassa näytelmässä rakastavaisia ovat Saara ja Elisa. Tarina on draama, koska se päättyy rakastavaisten eroon, mutta sen tärkein teema on kertoa meille katsojille, että elämä sateenkaariperheessä on sitä sama arkea, jota kaikissa perheissä eletään. Elämä on päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia, arkea, jota useimmat meistä pitävät onnellisen elämän perusedellytyksenä.

Minä valitsin sinut on myös sukupolviteatteria. Asenteet seksuaalisia vähemmistöjä kohtaan ovat tällä vuosituhannella muuttuneet ja vihdoin myös lainsäädäntö. Lehtola ja näytelmän ohjannut Milja Sarkola ovat eläneet omassa elämässään aikuisina tämän muutoksen läpi. Tarinan Saran ja Elisan rakkaus alkoi vuonna 2006 ja parisuhde päättyi eroon 12 vuotta myöhemmin. Tuona aikana asenteiden muuttuminen näkyi muun muassa uudessa sukupuolineutraalissa avioliittolaissa, jonka eduskunta sääti vuonna 2014.

Raikkautta esitykselle antoi voimakas tunne fiktion ylittävästä omakohtaisuudesta. Ainakin minua kiehtoi myös Lehtolan kirjan ja näytelmän ihmiskäsitys. Kukaan meistä ei rakastu lesbon, homoon tai heteroon, vaan toiseen ihmiseen, ainutkertaiseen yksilöön. Me olemme myös seksuaalisen suuntautumisemme ja identiteetin osalta ainutkertaisia. Luonto suosii monimuotoisuutta ja jo puhtaasti biologisessa mielessä maailman kaikki ihmiset sopisivat hyvin marssimaan saman sateenkaarilipun perässä.

Tämä kuulostaa itsestään selvyydeltä, johon myös näytelmän nimi vahvasti viittaa, mutta ei ole sitä edelleenkään uskonnollisen dogmaattisuuteen nojaaville konservatiiveille, joita puoluepolitiikassa edustavat lähinnä kristilliset ja keskusta.

Lehtolan vahvasti kaksiääninen kirja on kuin luotu näytelmän käsikirjoitukseksi. Lehtolan ja Sarkolan yhdessä tekemässä dramatisoinnissa kaunis ja ilmaiseva kieli toistuu näytelmä dialogissa lähes sellaisenaan. Itse tarinaa on sen henkilöiden roolien osalta hieman muokattu.

Elisa (Misa Lommi) muuttaa opiskelijoiden soluasuntoon, jossa näytelmän Saara (Wenla Reimaluoto) on asunut jo pidempään. Näiden nuorten naisten välille syntyy intohimoinen suhde molempien yllätykseksi. Elisalla on aikaisempaa kokemusta vain kokeilevista suhteista poikien kanssa. Saara on löytänyt oman seksuaalisen identiteettinsä jo aikaisemmin, mutta tätä ennen suhteet ovat olleet lyhytaikaisia.

Naisten rakastumista kuvaava kohtaus oli hieno ja jotakin tuosta maagisesta hetkestä Lehtola on tavoittanut myös romaanissaan. Me toki tiedämme, mitä autonomisen hermoston säätelemissä sukupuolielimissä tuona hetkenä tapahtuu ja mihin se johtaa, mutta meillä ei edelleenkään ole tarkkaa kuvaa sitä, mitä ihmisen pääkopassa tuolloin tapahtuu.

Luultavasti tuo hulluutta lähentelevä euforia on peräisin samoista meidän persoonallisuutemme muokkaavista aivojen kerroksista kuin itse kullekin ominainen seksuaalinen suuntautuminen ja siten maailmankirjallisuuden ja runouden ylistämä rakkaus lienee vahvin mahdollinen argumentti kaikenlaista seksuaalisuteen tai sukupuoleen liittyvää syrjintää vastaan.

Ensihuuman jälkeen Elisa ja Saara seurustelevat, perustavat perheen, menevät naimisiin ja saavat lapsen. Kaapista tulo omien vanhempien edessä on toki vaikeaa ja he joutuvat kohtamaan kaikki ne byrokraattiset esteet, joiden ylittämistä keinohedelmöitykseen pääsy yhä vaatii. Leimallista pariskunnan elämälle on kuitenkin tavallisuus, jonka jokainen parisuhteessa elävä tunnistaa.

Tätä arkisuutta korosti lavastaja K. Rasilan ja valosuunnittelija Kari Leppälän lavastuksen realistisuus. Tämän päivän urbaani kaupunkilainen elää elämänsä neljän seinä sisällä. Pyörivän näyttämön liike toi tähän arkeen myös tunteen ajan virrasta.

Elisan ja Saaran henkilökuvat olivat vahvasti tyypiteltyjä. Elisasta maalattiin moderninnykynaisen prototyyppi, opinnoissaan ja urallaan täydellisyyttä tavoitteleva kympin tyttö ja Sarasta boheemi taiteilija.

Kiinnostava yksityiskohta näytelmässä oli tämän tavallisuuden keskellä Elisan ja Saaran suhtautuminen kumppanuusvanhemmuuteen. Se herätti ainakin minussa katsojana kysymyksiä.

Tässä vaiheessa näyttämölle tuli myös tarinan kolmas ääni, sateenkaarisuhteessa elävistä väitöskirjaa tekevä Antti (Pyry Nikkilä), joka haastatteli tutkimustaan varten useaan otteeseen Saaraa. Tämän roolin suhteen Sarkola oli tehnyt outoudessaan todella kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä dramaturgisia ratkaisuja. Nikkilä seisoi useissa kohauksissa näyttämöllä Elisan ja Saaran käymien keskustelujen äänettömänä todistajana.

Draama huipentui kohtauksiin, joissa seksuaalisista turhautumista kärsinyt Saara aloitti intohimoisen suhteen Antin kanssa. Antin maskuliinisuutta korostettiin vielä sillä, että Sara kehui miehen muhkeutta toteamalla, että hänet on tehty tuuman mitoilla kuin Kerimäen kirkko.

Elisa jättää saran ja pari eroaa.

Helsingin kaupunginteatterissa saa nauttia hienosta näyttelijäntyöstä ja niin tälläkin kertaa. Lommin ja Reimaluodon näyttelemissä oli nuoruuden antamaa raikkautta, josta sai hieman huokaillen nauttia. Ihailin jälleen myös Vappu Nalbantoglun hämmästyttävää muuntautumiskykyä.

Sarkola toi ensemblensä kanssa näyttämölle myös kirjan rakastelukohtaukset. Tyyli vastasi kirjan hienostunutta kuvausta ja ainakin katsomon puolella niistä selvittiin silmät sulkemalla (älkää nyt, herra jumala, riisuko toisianne siellä yhtään enempää!). Läheisyyskohtausten koreografina on toiminut Sara-Maria Heinonen.

Minä valitsin sinut

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 22.9.2022

Laura Lehtolan romaanin sovitus näytelmäksi Laura Lehtola ja Milja Sarkola

Ohjaus Milja Sarkola

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Tuula Kuittinen

Dramaturgi Henna Piirto

Läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen

Rooleissa Wenla Reimaluoto, Misa Lommi, Pyry Nikkilä, Kaisa Torkkel, Unto Nuora, Vappu Nalbantoglu, Henna Raiskinmäki, Natalia Chatta

Muissa rooleissa Pekka Aita-aho, Mia Heimlander, Essi Huovila, Henri Koskela, Laura Lehtola, Jenna Marjanen, Susan Olsson, Jukka Puhakka       

Frankie ja Johnny rimpuileva kuun valossa irti elämänpettymysten pakkopaidasta – Tampereen Teatterin parisuhdedraama oli psykologisesti tarkka kuvaus ikuista nuoruutta elävistä aikuisista

Parisuhteessa tärkeätä ei ole vain se mitä sanotaan, vaan myös se miten ollaan. Kiinnostavaa keskiviikon esityksessä oli seurata, miten usein tyly tai suorastaan raaka puhe oli balanssissa Eeva Hakulisen ja Esa Latva-Äijön ilmeiden, eleiden ja fyysisen etäisyyden kanssa. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen teatteri

Tampereen Teatterin Frankie ja Johnny kuun valossa on psykologinen parisuhdedraama. Näytelmässä kaksi yksinäistä elämän syrjäpoluille joutunutta ihmistä etsii itseään ja tietä toistensa luo yhden yön aikana.

Vuonna 1987 kantaesitetty näytelmä oli myöhemmin useilla alan palkinnoilla palkitun näytelmäkirjailija Terrence McNallyn läpimurtotyö, josta tuli todellinen hitti, kun Garry Marshall ohjasi siitä Al Pacinon ja Michelle Pfeifferin tähdittämän elokuvan.

Näytelmän tarina oli rosoinen ja sen kieli ajoittain rujoa katujen kieltä. Vahva dialogi antoi keskiviikon näytöksessä roolit näytelleille Eeva Hakuliselle ja Esa Latva-Äijölle tarttumapintaa. Tulkinoissa oli syvyyttä ja uskottavuutta.

Näytelmän tarina heijastelee 1980-luvun elämäntapaa ja asenteita amerikkalaisessa suurkaupungissa.  Näytelmän teemat ovat kuitenkin ihan tätä päivää. Frankie ja Johnny olivat myös Tampereella ikuista nuoruutta eläviä ajelehtijoita, joiden elämässä ei ole ollut suunnitelmallisuutta tai päämäärää.

McNally on rakentanut roolihahmojensa henkilökuvat huolella. Pian neljäkymmentä täyttävä Frankie työskenteli yhä tarjoilijana hampurilaisravintolassa ja häntä noin kymmen vuotta vanhemman Johnnyn elämänpolkua varjosti tuore linnatuomio. Tarinan Johnny oli ammattitaitoinen kokki, joka oli ajautunut rikollisille poluille. Frankien uusiin iskuihin varautunutta kyynistä elämänasennetta taas selitti se, että hän oli aikaisemmin elänyt väkivaltaisessa parisuhteessa.

McNallyn kehystarinassa Frankie ja Johnny ovat töissä samassa ravintolassa, jossa Johnny aloitta Frankien vikittelyn. Tampereen Teatteriin näytelmän sovittanut ja ohjannut Hilkka-Liisa Iivanainen aloitti tarinan kertomisen siitä, mihin romanttiset rakkaustarinat yleensä päättyvät. Frankie ja Johnny ovat viettäneet kiihkeän lemmenhetken Frankien kämpän sängyssä.

Ratkaisu oli onnistunut. Tuosta kiihkeän rakastelun tuottamasta hybriksestä alkoivat näiden kahden ihmisen toisiaan kohtaan tuntemien epäluulojen, torjuntojen ja vähittäisen lähestymisen ketju kohtaus kohtaukselta.

Peruskysymys oli sekä naiivi että se ainoa oikea. Varmasti jokainen ihminen tässä maailmassa tavoittelee onnea, mutta onko se enää mahdollista, jos keski-iän kynnykselle asti eletyt vuodet ovat tuoneet tullessaan pelkkiä vastoinkäymisiä ja pettymyksiä?

Frankie ja Johnny kuun valossa on teos, jota lienee lupa tarkastella myös allegoriana McNallyn omasta urasta näytelmäkirjailijana. Vuonna 1938 syntynyt näytelmäkirjailija ehti kirjoittaa liki 30 vuotta näytelmiä ja tarinoita, joista useimmat käsittelivät seksuaalisten vähemmistöjen elämää ja ihmissuhteita, ennen kuin menestystä ja tunnustusta tuli.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu yhteen huoneeseen. Huoneteatterin formaatti kuvasi hyvin sitä henkistä tilaa, johon tarinan roolihahmot olivat elämässään ajautuneet. Juho Lindströmin lavastus ja Mika Hiltusen suunnittelemat valot ja videot tukivat sovitusta. Näytelmän loppuhuipennuksessa Frankien jossain New Yorkin köyhien asuinalueella sijaitseva pimeä murju muuttui avaraksi ja valoisaksi katunäkymäksi.

Muutos parempaan on aina mahdollista. Koskaan ei ole liian myöhäistä rakastua. Niinpä!

Itse jäin miettimään Hakulisen ja Latva-Äijön vuorovaikutussuhteita näyttämöllä, sitä paljon puhuttua kemiaa. Ehkä varsin pitkälle viety etäännyttäminen oli Iivanaisen ja ensemblen yhteinen tulkinta. Esimerkiksi tekstin koomiset kohtaukset tehtiin ikään kuin jarrutellen.

 Frankie ja Johnny kuun valossa

Tampereen Teatterin esitys Frenckellin näyttämöllä 14.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Suomennos Ville Mäkelä

Ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen

Lavastussuunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Eeva Hakulinen ja Esa Latva-Äijö     

Vaara-kollektiivin hieno tulkinta teatterista yhteisönä jäi osittain kuulokynnyksen taakse – Ehkä puhetekniikan hienoudet ovat teatterissa enää vanhojen aikojen ilmeisen turhana pidettyä hapatusta

Kuva Heikki Törmistä ja Elina Hietalasta on otettu esityksen päätyttyä näytöksen loppukumarrusten aikana. Kuva Matti Saarela

Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema tarjosi ainakin periaatteessa kiinnostavan lähestymiskulman teatteriin. Turkan koulun käynyt näyttelijä Heikki Törmi on vaihtanut 30 vuotta kestäneen uran jälkeen ammattia ja työskentelee nyt terapeuttina.

Teatteri on yhteisön taidetta ja keskiviikkona Tampereen teatterikesässä oli mahdollisuus katsoa, miten tämän yhteisön vuorovaikutussuhteet toimivat taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

Törmi innostui reilut kymmenen vuotta sitten opiskelemaan hahmoterapiaa Tanskassa. Kymmenessä vuodessa siitä kehittyi hänelle uusi ammatti ja parhaillaan mies opiskelee psykologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka esityksen on käsikirjoittanut. Koollekutsujana on toiminut Törmi, mikä antaa luvan olettaa, että esityksen vuorosanat ja rakenne ovat syntyneet Törnin, hänen kanssaan näyttämöllä olleen Elina Hietalan ja ohjaaja Eino Saaren yhteistyönä. Oman panoksensa on tietenkin antanut myös esityksen koreografi ja keskustelija Kirsi Törmi.

Terapiassa ei keskustella luottamuksellisesti megafonit kourissa. Törmi ja Hietala näyttelivät ilman mikrofoneja, mikä oli varmasti ihan oikea ratkaisu. Katsojana toivoin kuitenkin heti esityksen alettua, että Saari ohjaajana sekä Hietala ja Törmi olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Hällä-näyttämön kolmannella penkkirivillä kaksikon vuorosanoista ei tahtonut saada oikein tolkkua, eikä kuuluvuus juuri parantunut, kun siirryin väliajan jälkeen eturiviin aivan rampin viereen istumaan. Meikäläisen kuulu ei toki ole enää parasta A-luokkaa, eikä oikeastaan edes sinne päin, mutta vaikeudesta saada näyttelijöiden puheesta selvää valittivat myös muut eturivissä istuneet.

En tiedä, millainen Vaara-kollektiivin kotinäyttämö Kajaanin Generaattori on. Tanssiteatteria varten rakennetulla Hällä-näyttämöllä kuuluvuusongelmia lisäsi näyttelijöiden asemointi. Hietala ja Törmi löysivät itsensä useassa kohtauksessa avaran näyttämön takimmaisesta nurkasta.

Ehkä modernin äänenvahvistustekniikan korkea laatu ja helppous ovat tehneet puhetekniikan harjoittamisesta ja vaalimisesta toisarvoisen asian teattereissa. Toisaalta jokainen tekninen välinen näyttelijän ja katsojan välissä on vahvaan vuorovaikutukseen perustuvassa taiteessa tavallaan liikaa. Varmasti teattereissa joudutaan tekemään myös usein vähemmän hyviltä tuntuvia kompromisseja tässä suhteessa, koska minun kaltaiseni vanhat homekorvat ovat viimekädessä jo omalla joukkovoimallaan aina oikeassa.

Oman terapiapalveluja tarjoavan yrityksensä verkkosivulla Törmi kertoo, että hän on paitsi hahmoterapeutti myös psykodraamaohjaaja. Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia eritellä näiden terapioiden hienouksia. Terapia ei ole teatteria.

Näyttelijän kuolema vakuutti minut kuitenkin siitä, että taiteilijoiden muodostamassa yhteisössä vallitsevat samat ryhmädynamiikan lajit kuin kaikessa muussakin inhimillisessä elämässä. On maailmaa syleilevää yhteisöllisyyden tunnetta, on vallan väärinkäyttöä, kiusaamista, on syviä ystävyyssuhteita ja inhokkeja, on kiihkeitä romansseja. Kiinnostavaa oli esimerkiksi se, että myös näyttämön puolella koetaan hämmentäviä hetkiä, epävarmuutta, jopa avuttomuuden tunteita aina neuroottisiin pelkotiloihin asti.

Yhteisön luova prosessi voi pysähtyä esimerkiksi päättämättömyyteen. Miksi pitää tanssia peruukki päässä ja vannehameessa barokkitanssia? Tätä motiivikonfliktia kuvattiin oikein sattuvasti heti väliajan jälkeen pitkällä retriitillä, jossa Hietala ja Törmi seisoivat yleisönsä edessä neuvottoman näköisinä hiljaisuuden vallitessa.

En ole ihan varma, pitääkö alun otaksumani siitä, että teatteritaiteen maisteri Törmi aloitti opiskelun Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johtajakaudella paikkansa. Turkan kausi Teakissa päättyi vuonna 1988. Näyttelijäliiton sivuilla Törnistä kerrotaan, että hänen ensimmäinen kiinnityksensä Kajaanin kaupunginteatteriin alkoi vuonna 1992.

Turkka, Jussi Parviainen ja Oulun teatteripäivillä paskanheittoperformanssin järjestänyt Jumalan teatteri ovat epäilemättä tehneet lähtemättömän vaikutukseen kokonaiseen teatterintekijöiden sukupolveen. Sen Törmi teki selväksi esityksen monologissa, joka myös kuului katsomoon asti.

Hieno kohtaus oli myös terapiaistunto, jossa pitkään naimisissa ollut pariskunta yritti löytää yhteistä kieltä siirtymällä fyysisesti yhä lähemmäksi. Ehkä jonkinlaisena allegoriana Törmin elämänvalinnalle ja uudelle uralle oli hänen kohtauksen päättänyt tokaisunsa: ”Otetaan sitten ero!”

Minua harmittaa Vaara-kollektiivin tekijöiden puolesta ja tietysti myös itseni puolesta. Näyttelijän kuolema oli tehty todella kiinnostavasta aiheesta.

Näyttelijän kuolema

Vaara-Kollektiivin esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 3.8.2022

Koollekutsuja Heikki Törmi

Ohjaus Eino Saari

Koreografi-keskustelija Kirsi Törmi

Pukuehdotukset Jaana Kurttila

Valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Dramaturgia ja lavastus työryhmä

Näyttämöllä Elina Hietala ja Heikki Törmi

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen.  Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä.  Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!  

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti

Kipeä esitys oli teatterin muotoon sidottu pamfletti tekijöiden tärkeäksi kokemasta aiheesta

Julia Lappalainen ja Ella Mettänen kantoivat esityksessä oman kroonisen kipunsa symboleina näyttämöllä mukanaan eineitä, jotka ehkä kuvasivat myös heidän kokemansa kivun luonnetta. Lappalaisen symboliesine oli putkimainen tyyny ja Mettäsen esine suuri nauhakerä. Kuvassa taustalla on esityksen muusikko ja musiikin säveltäjä Antti Autio. Kuva Noora Geagea/Teatteri Takomo

Teatteri Takomon Kipeän esityksen käsikirjoittajat Julia Lappalainen ja Ella Mettänen ovat itse eläneen vuosia kroonisen kivun kanssa. Tekijöiden omista yksilöllisistä elämänkokemuksista lähtevää näköalaa oli esityksessä laajennettu muiden kroonisesta kivusta kärsivien ihmisten haastatteluilla ja perehtymällä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Käsiohjelmaan painettu tärkeimpien kirjallisten lähteiden lista oli kunnioitusta herättävän pitkä.

Lappalaisen ja Mettäsen lisäksi käsikirjoituksen kirjoittamiseen on osallistunut Antti Lehtinen. Hän on toiminut näytelmän esitysdramaturgina. Esitykselle ei ole käsiohjelmassa nimetty ohjaajaa.

Tekijät itse ovat määritelleet näytelmän tragikomediaksi. Tämä luonnehdinta osui torstain ensi-illassa varmasti ainakin niihin katsojiin, jotka ovat itse joutuneet kroonisen kivun takia suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän rattaisiin apua etsiessään.

Määritelmät eivät tietenkään ole tärkeitä. Itsestäni tuntuu siltä, että olimme torstaina mukana laadukkaasti toteutetussa kyläteatteriesityksessä.

Kroonisesta kivusta kärsivien haastattelut ja laajan tausta-aineiston käyttö tekivät esityksestä myös dokumenttiteatteria. Tässä suhteessa tämän modernin kyläteatterin muotokieli muistutti jossain määrin television dokumentteja. Asiapuheen ja henkilökohtaisen tilityksen lomaan oli liitetty näyteltyjä dramatisointeja.

Tavallaan Kipeä esitys oli myös teatteria teatterista. Lappalainen ja Mettänen näyttelivät pääsääntöisesti itseään. Eikä perinteisessä kyläteatterissa muuten kaiketi voi toimiakkaan, kun kaikki kyläläiset joka tapauksessa tuntevat toisensa. Näyttelijä roolihenkilön takana häviää näkymättömiin vasta, kun naamiot asetetaan kasvoille. Tämä teatterin efekti tuli hienosti näkyviin kohtauksessa, jossa Lappalainen ja Mettänen näyttelivät Frida Kahloa ja Virginia Woolfia.

Omakohtaisia kokemuksiaan kroonisesta kivusta käsitelleissä kohtauksissa Lappalainen ja Mettänen korostivat omaa ammatillista identiteettiään. Tämä oli varmasti ihan perusteltu ratkaisu. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitoutuminen omaan työyhteisöön varmasti poikkeuksellisen voimakasta.

Näyttelijöitä ja tässä esityksessä välillä konnan rooliin laitettuja lääkäreitä yhdistää ainakin se, että ammatista tulee jo koulutusvaiheessa poikkeuksellisen voimakkaasti osa omaa identiteettiä.  

Kroonisista kivuista kärsiviä on Suomessa varmaan satojatuhansia. Raskasta ruumiillista työtä tekevien osalta tällaisten kipujen alkaminen ennemmin tai myöhemmin on lähes vääjäämätöntä.  Lappalainen ja Mettänen korostivat näyttelijäntyön fyysistä vaativuutta. Setien ja miksei myös tätien pitää jaksaa heilua näyttämöllä vielä eläkeiän kynnykselläkin.

Toisaalta kysymys oli myös täydellisyyden vaatimuksesta. Teatterissa vaikuttavat samat markkinavoimat kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen ympärillämme. Näyttelijät eivät ole teatteri-instituutiolle vain taiteilijoita, vaan myös tuotannon tekijöitä, joiden laatua valvotaan jo teatterikoulujen opiskelijavalinnoissa.

En tiedä varmasti, mutta veikkaan, ettei näyttelijän ammattiin johtavaan koulutukseen ole vielä koskaan halittu pyrkijää, jolla on jokin näkyvä fyysinen vamma.

Frida Kahlo on ikoninen hahmo taiteessa. Kahlo sairasti lapsena polion ja lukiolaisena hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, jossa terästanko lävisti hänen ruumiinsa. Kahlo kärsi voimakkaista fyysistä kivuista koko ikänsä.

Kipeän esityksen taiteen ja kroonisen kivun suhdetta kuvaava ydinajatus lausuttiin julki Kahlon taiteilijanuran kautta. Mettäsen sanoin Frida Kahlo ei tehnyt kivuistaan suurta taidetta, vaan hän teki maailmanluokan taidetta, koska oli suuri taiteilija.

Samalla tavalla Mettänen suhtautuu omaan krooniseen kipuunsa. Sanna Vilkmanin Ylelle tekemässä haastattelussa hän sanoo, että on julmaa vaatia, että kärsimyksen pitäisi jalostaa.

Toisaalta me elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka valtauskonnon symbolina, sen pelastusopin merkkinä käytetään antiikin Roomassa raakaakin raaemman kidutusteloituksen teloitusvälinettä.

On varmasti niin, että krooninen on erilainen ominaisuus kuin silmien väri. Sosiaalisessa mielessä krooninen kipu on näkymätöntä toiseutta. Jos kivulle ei löydy koululääketieteen keinoin syytä, kroonisista kivuista kärsivä joutuu kohtamaan myös kaikki ne asenteet ja ennakkoluulot, joita mielenterveyden ongelmista kärsivät joutuvat kohtamaan.

Kipeässä esityksessä Lappalainen ja Mettänen tekivät oman kipunsa näkyviksi symbolisilla esineillä. Esityksen puvustus on työryhmän yhdessä suunnittelemaa.

Kipeä esitys

Teatteri Takomon kantaesitys 17.3.2022

Käsikirjoittajat Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen

Näyttämöllä Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio

Esitysdramaturgi Antti Lehtinen

Säveltäjä Antti Autio

Valosuunnittelija Riikka Karjalainen

Äänisuunnittelija Jani Orbinski

Tilasuunnittelija Henri Tuulasjärvi

Videosuunnittelijat Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen

Pukusuunnittelu työryhmä

Lehman-trilogiassa olivat mukana kaikki teatterin vahvuudet – keskiviikon näytöksessä jokainen hetki tuntui merkitykselliseltä – näin vaikuttavaa ja ilmaisuvoimaista teatteri voi parhaimmillaan olla – näytelmän pituutta ei kannata säikähtää

Lehman-trilogian vahvuuksiin kuului huikean hieno näyttelijäntyö. Dialogin verbaalista ilotulitusta täydensi voimakas fyysinen esittäminen. Timo Torikka, Juha Sääski ja Jussi Lehtien ovat setiä, jotka jaksavat yhä heilua. Kuva Alisa Javits/Tampereen Työväen Teatteri    

Tampereen Työväen Teatterin Lehman-trilogian esitys kesti keskiviikkona väliaikoineen lähes neljä tuntia. Silti jokainen hetki, jonka Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka ja Maija Ruuskanen olivat näyttämöllä, tuntui merkitykselliseltä. Näin vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja avartavaa teatteri voi parhaimmillaan olla!

Teatteri on taideyhteisön tekemää taidetta ja Lehman-trilogia oli loistava tämän esteettisen kokonaisuuden kaikilla osa-alueilla.

Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona toteutettu esitys perustuu italialaisen Stefano Massinin briljanttiin käsikirjoitukseen. Lehman-trilogia on kronikka Lahmanin pankkiirisuvun vaiheista. Samalla se on myös kuvaus modernin kapitalismin synnystä Yhdysvalloissa. Tarina alkaa siitä, kun baijerilaisen kirjakauppiaan poika Hayam Lehman saapuu siirtolaisena New Yorkiin vuonna 1844 ja päättyy suvun luoman rahaimperiumin tuhoon Lehman Brothers Holding yhtiön konkurssissa vuonna 2008.

Tuosta konkurssista alkoi vuoden 2008 finanssikriisi ja uusia aika, jota me nyt elämme. Alkoivat uudet vaaran vuodet.

Toinen esityksen vahvuuksista oli Davide Giovanzanan ajateltu ja tarkka ohjaus. Kohtausten ajoitus oli tarkkaa tekemistä. Esityksellä oli kiihkeä rytmi eikä sen tempossa voinut havaita mitään herpautumista, vaikka näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä Espoon kaupunginteatterissa on kulunut jo puoli toista vuotta.

Massini kuvaa yhden suvun kautta modernin kapitalismin syntyä ja kehitystä tavalla, jossa on kaikki draaman elementit. Esityksessä oli mukana kuitenkin myös aimo annos huumoria, joka liittyi Lehmanin veljesten ja myöhemmin sukupolvien vaihtuessa isien ja poikien välisiin suhteisiin sekä juutalaiseen tapakulttuuriin.

Esityksen kolmas vahvuus oli huikean hieno näyttelijäntyö. Näytelmän dialogi oli ryöppyävää puhetta, jota riitti, riitti ja riitti. Kaiken lisäksi jokainen lause, jokainen virke ja jopa yksittäinen sankin oli ladattu merkityksillä.

Eikä siinä kaikki, vaan verbaalisen vyörytyksen lisäksi näyttelijäntyö oli myös vahvaa, ajoittain suorastaan raivokasta fyysistä esittämistä. Lehman Brothers pankin pitkä kuolemantanssi reivattiin rajun teknomusiikin tahdissa. Lehtonen, Sääski ja Torikka ovat ilmiselvästi setiä, jotka yhä jaksavat heilua.

Neljäs elementti täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa oli Maija Ruuskasen, Tommi Koskisen, Pietu Pietiäisen, Joona Petterssonin ja Tinde Lappalaisen suunnittelema skenografia. Näytelmän tematiikka toistui ja kertautui esityksen näyttämökuvissa poikkeuksellisen informatiivisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.

Näytelmän alussa näyttämöllä seisoi jättikokoinen, nelikulmainen dreidel-hyrrä. Tällaista hyrrää käytetään juutalaisen hanukka-juhlan aikana leikkimielisessä uhkapelissä. Hyrrän kylkiin painetut hepreankielen aakkoset kertovat onko pelaaja voittanut tai hävinnyt riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kaatunut pyörimisen loputtua. Kysymys on siis satumaan perustuvasta onnenpelistä. Giovanzanan tekstissä Philip Lehman pelaa myös menestyksellä kolmen kortin peliä, jossa voittaa arvaamalla, mikä kolmesta nurin päin käännetystä kortista on oikea.

Kapitalismissa rikastuminen vaati sekä taitoa että kykyä sietää epävarmuutta. Pörssikeinottelu on nuorallakävelyä pilvenpiirtäjien välille pingotetulla nuoralla. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan vie alkua pidemmälle ellei pörssipelien pelaajalla ole myös onnea.

Ruuskanen soittaa pianoa ja syntetisaattoria näyttämöllä. Tekijöiden mukaan hänen läsnäolonsa näyttämöllä korostaa sitä, että talous on ollut ja on yhä miesten maailma. Puherooli näytelmässä on vain Bobbie Lehmanin ensimmäisellä vaimolla Ruthilla, jota näytelmän näissä kohtauksissa näyttelee Lehtonen.

Käsiohjelman pitkässä esipuheessa Giovanzana kertoo produktion synnystä ja tavoitteista. Ensemble haki vastauksia kysymyksiin, miksi talous on yhä miesten maailma ja kuka omistaa talouden?

”Oli tahtotila ymmärtää jotakin erittäin monimutkaista ja halu jakaa se muiden kanssa. Tämä kyseinen, erittäin monimutkainen asia sanelee pääosan toiminnastamme ja märittää työtä, jopa identiteettiä”, hän kirjoittaa.

Vastauksia näihin kysymyksiin tekijät ovat hakeneet haastattelemalla talouden, tieteen, taiteen ja journalismin nimekkäitä edustajia. Esityksessä on mukana videolla fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, Aalto-yliopiston taloustieteen professori, entinen Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, valtiotieteiden tohtori Sixten Korkman, kuvataiteen tohtori Teemu Mäki, ohjaaja, toimittaja Susanna Kuparinen ja VTT:n maailmanpolitiikan ja poliittisen talouden tutkija Matti Ylönen vastaamassa tekijöiden kysymyksiin.

Massinin näytelmän valinta tämän tutkimusprojektin tekstiksi on oikeastaan jo tavallaan myös vastaus ensimmäiseen kysymykseen. Suurpääoman keskittymät ovat länsimaissa patriarkaalisen hegemonian viimeisiä linnakkeita. Ei liene sattuma, että maailman rikkaimmat ihmiset ovat lähes kaikki tyynni miehiä.

Tekstistä löytyi vastuksia myös työryhmän toiseen kysymykseen. Ratkaiseva käänne tapahtui jo 1800-luvulla. Lehmanin veljesten liikeidea muuttui sattuman, Alabaman puuvillaplantaaseilla syttyneen tuhoisan tulipalon jälkeen. Puuvillan kauppiaista tuli puuvillan välittäjiä.

Tämän käänteen jälkeen markkinoilla on syntynyt yhä monimutkaisempia sopimusjärjestelyjä, niin kutsuttuja finanssituotteita, joiden ristikkäiset vastuusuhteet ovat äärimmäisen monimutkaisia. Niihin liittyy aina epävarmuutta ja arvaamattomuutta, koska erilaisten johdannaisten kauppa on kirjaimellisesti vedonlyöntiä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.

Ahneus toisaalta ja tarve suojautua riskeiltä toisaalta ovat yhdessä kutoneet lähes läpinäkymättömän verkon finanssitalouden ylle. Tämä huono läpinäkyvyys teki myös mahdolliseksi sen megaluokan huijauksen, johon Lehman Brothers pankki lopulta kaatui.

Vuonna 2008 Suomen bruttokansantuote laski kahdeksan prosenttia ja me nuolemme yhä tuon kriisin aiheuttamia haavoja. Yhdysvalloissa finanssikriisin aiheuttama katkeruus nosti Donald Trumpin johtamat populistit valtaa neljäksi vuodeksi eikä taistelu demokratian kohtalosta maassa ole vieläkään ohi.

Talous on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutussuhteiden ja sitoumusten verkosto. Voi olla, että finanssikriisi on myös Ukrainan sodan taustalla. Euroopan unionin vaikeudet ja yhteisvaluutta euron räpiköinti kriisistä toiseen ovat osaltaan saaneet Venäjän presidentin Vladimir Putinin tekemään kohtalokaan virhearvion.

Nyt on tapana toistella anekdoottia Josif Stalinista. Tässä anekdootissa Stalin luonnehtii Adolf Hitleriä nerokkaaksi peluriksi, joka ei osannut lopettaa ajoissa. Lehman-trilogiassa Philip Lehman, joka oli kaataa pankkinsa vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja pankin viimeinen toimitusjohtaja Richard Fuld olivat pelureita, jotka eivät osanneet lopettaa ajoissa.

Talous ja politiikka kulkevat Lehman suvun historiassa käsi kädessä. Tämä epäpyhä liitto teki myös mahdolliseksi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-lainat, joista finanssikriisi sai alkunsa.

Tämän päivän polttava kysymys on se, osaako Putin lopettaa pelinsä ajoissa?

Juutalainen tapakulttuuri ja siihen liittyvät rituaalit ovat meille tapakristityille yleensä silkkaa hepreaa. Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siitä on apua näytelmän rikkaan sisällön ymmärtämisessä.   

Lehman-trilogia

Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.3.2022

Käsikirjoitus Stefano Massini

Suomennos Elina Suolahti

Ohjaus Davide Giovanzana

Sävellys ja äänisuunnittelu Maija Ruuskanen

Äänisuunnittelu Tommi Koskinen

Valosuunnittelu ja teknillinen päällikkö Pietu Pietiäinen

Videosuunnittelu ja haastattelut Joona Pettersson

Lavastus ja pukusuunnittelu Tinde Lappalainen

Tuottaja Luc Gérardin

Näyttämöllä Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka, Maija Ruuskanen

Mikko Räsäsen tulevaisuus on hyvällä tavalla vanhanaikainen näytelmä – viemärikaivon pohjalta todellisuuteen avautuu yllättävän avaria näköaloja – teatteria Mikko Ripatin tarinasta teki hieno näyttelijäntyö ja upea ylöspano

Nimiroolia Mikko Räsäsen tulevaisuudessa näytteli Martti Suosalo. Perjantain ensi-ilta oli Suosalolle jo toinen suuri ensi-iltarooli samalla viikolla. Keskiviikkona hän näytteli Tampereen Teatterin ensi-illassa Vladimirin roolin Samuel Beckettin absurdissa näytelmässä Huomenna hän tulee. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterin Mikko Räsäsen tulevaisuus on mukavalla tavalla hyvin perinteinen näytelmä. Käsikirjoittaja Mika Ripatti on kirjoittanut uskottavien roolihahmojen ympärille tarinan, joka alkaa konfliktista, johtaa kehittelyjen kautta dramaattiseen käänteeseen ja päättyy seesteiseen loppuhuipentumaan. Tämä kaava on meille tuttu paitsi teatterista myös elokuvista.

Näytelmän esteettinen ydin syntyi hyvästä näyttelijäntyöstä. Ohjaajana Heikki Kujanpää oli antanut tarinalle tilaa kehittyä ja kypsyä. Kehykset ensi-illan esitykselle saatiin upeasta ylöspanosta, jossa oli käytetty kaikkia suuren näyttämön teatteritekniikan antamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat todella komeita. Näyttämölle tuotuna viemärityömaa tarjosi tällä kertaa esteettisesti huikean näköalan.

Ripatilla on katutason näkökulma tarinaansa. Ripatti ei ole vain näytelmäkirjailija, vaan hän tienaa leipänsä Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran etumiehenä.  

Ripatin näytelmän maailmankuvaa voi sen kaikessa yksinkertaisuudessa kuvata hieman naiiviksi. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Väinö Linnaa syytettiin aikalaiskritiikeissä maailman kuvaamisesta sammakkoperspektiivistä. Ripatti on minusta osoittanut, että viemärikaivannon pohjalta voi tehdä teräviä havaintoja todellisuuden luonteesta siinä missä juoksuhaudastakin käsin.

Tiedän oman työhistoriani perusteella, miltä putkilinjaa varte avattu kaivanto näyttää ja tiedän myös, että tuohon näkyyn liittyy ripaus täysin aiheellista kuolemanpelkoa, kun itse seisoo tuon montun pohjalla lapio kourassa. Yhdessä todella hienosti ajatellussa kohtauksessa Ripatti ja Kujanpää avasivat meille tuon maailman vain muutamalla lyhyellä virkkeellä.

Elämä on sattumanvaraista.

Ylen Ruben Stillerin bodcastissa filosofian tohtori Risto E. J. Penttilä muistutti meitä perjantaina siitä, että historia on tullut takaisin meidän elämäämme hyvin konkreettisella tavalla. Meidän uskomme siihen, että kansainvälinen yhteistyö ja taloudellisten toimijoiden verkostoituminen estävät suursotien syntymisen, on osoittautunut toiveajatteluksi.

Vanhoihin uskomuksiin tarinoihin pitäytymisestä on tullut äkkiä mitä terävintä avantgardea.

Mikko Räsäsen tulevaisuus on tietenkin sukutarina. On isä Mikko Räsänen (Martti Suosalo), poika Aapo Räsänen (Paavo Kääriäinen) ja näytelmän takaumissa isoisä Heikki Räsänen (Pekka Huotari).

Ripatin ensimmäinen havainto, tai ehkä pikemminkin väittämä oli se, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Tähän ei minulla ollut katsojana vastaväitteitä, vaikka Ripatti on pehmentänyt näkemystään ja korostanut roolihahmojensa kyvykkyyttä sillä, että sosiaalisen nousun esteeksi on perheen historiassa koitunut läheisen perheenjäsenen yllättävä kuolema.

Toinen ja yllättävämpi olettama on se, että duunariperheissä edelleen arvostetaan koulutusta sosiaalisen nousun väylänä. Sodan kokenut sukupolvi panosti Suomessa koulutuksen kehittämiseen ja saattoi suuret ikäluokat opintielle. Ripatti yrittää vakuuttaa meille, että tämä suuri idea on yhä voimissaan.

Ripatin kolmas havainto koskee duunareiden ja koulutetun vihervasemmiston välistä syvää kaivantoa. Pyöräilijät järjestävät demonstraation työmaan liikkumisrajoituksia vastaan. Ripatti kai on halunnut sanoa, että myös vihreässä joukossa tyhmyys voi tiivistyä kiihkoiluksi. Tämän tietää aikakin jokainen, joka on joutunut Helsingissä vimmastuneen pyöräilijän jyräämäksi.

Arkisestakin arkisempi näkymä, Helsingin kaupungin viemärityömaa muuttui teatterin lavalla taiteeksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat komeita ja katselijat saivat kokea myös työmaan hajut, kun Markku Ahosen kulmahiomakoneen laikka pureutui teräkseen. Kuvassa Martti Manninen, Lumi Aunio, Ahonen ja Maksim Pavlenko. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Ripatin kuvaaman luokkataistelun pahiksia ovat palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) ja yksikönjohtaja Kimmo Niemi (Jari Pehkonen).  

Niemi tarkkailee alaisiaan reaaliajassa paikannukseen tehdyn algometrin avulla työntekijöille jaettujen työpuhelimien avulla ja perustelee laitonta toimintaansa sillä, että kaupungilla on oikeus tietää, missä sen omistamat puhelimet sijaitsevat. Niemen hahmon kautta Ripatti pyrkii kuvaamaan myös maahanmuuttajien ja vuokratyöntekijöiden hyväksikäyttöä ja jättää tältä osin tarinan auki tavalla, jonka perusteella hänen työelämää käsittelevä näytelmien trilogia saattaa vielä saada jatkoa.

Kaikin puolin katalassa insinööri Niemen roolihahmossa on epäilemättä myös ripaus suomalaisten työmaiden iänikuista herravihaa. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, paitsi insinööri!

Ahosen todella hienosti tulkitsema Kososen roolihahmo oli moniulotteisempi. Hahmon kautta Ripatti on selvästi pyrkinyt kuvaamaan käsitystään niin kutsutusta esitystaloudesta. Etumies Räsäsen edustama putkityömaan konkreettisuus ja Kososen hahmon edustama näennäistalous törmäävät toisiinsa tarinan aloittavassa konfliktissa.

Kososen roolihahmon käytöksessä tapahtuu näytelmän dramaattisessa käänteessä muutos, joka tekee mahdolliseksi tarinan lopun konsensuksen. Tässä ei onneksi tarvitse arvailla Ripatin poliittisen ajattelun viitekehyksen laatua.

Näytelmän Mikko Räsäsen lähin pomo on vastaava työnjohtaja Jaana Mansikka (Raili Raitala) ja koko organisaation ylin johtaja on pormestari Sini Lounavirta (Vappu Nalbantoglu). Molemmat ovat tarinassa hyvän puolella samoin Kososen tytär Ella Kosonen (Lumi Aunio). Kososen vaimo Hanna Kosonen (Sanna-June Hyde) on kiinni oman keskiluokkaisen sidosryhmänsä esenteissa ja tapakulttuurissa, mutta yrittää sovitella Kososen ja Räsäsen välillä.

Ripatti katsoo kuitenkin maailmaa miehen silmin eikä muuten kai voi ollakaan. Tarinan naiset osallistuvat tapahtumiin sivustaseuraajina vasta kaivetun viemärimontun reunalta. Pormestari Lounavirran ja työnjohtaja Mansikan rakkaus ja avioliitto tuntuivat tarinassa jonkinlaiselta päiväykseltä, jolla meille katsojille osoitettiin, että nyt ei tehdä 50-luvun Suomi-filmiä tai 60-luvun poliittista teatteria vaan ollaan ajallisesti tukevasti uudella vuosituhannella.    

Ripatin naiskäsitys on kaunis, kunnioittava ja etäinen. Oman edun tavoittelu, häikäilemättömyys ja silkka pahuus ovat ominaisuuksia, jotka voidaan liittää vain miehiin.

Mikko Räsäsen tulevaisuutta oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää teatteria. Näytelmä sopii paremmin kuin hyvin Sörnäisten Työväen Teatterin, Helsingin Kansanteatterin ja Helsingin Työväen Teatterin perinnettä jatkamaan perustetun Helsingin kaupunginteatterin ohjelmaprofiiliin.

Tätä kirjoittaessani jäin miettimään Martti Suosalon hurjaa työtahtia. Keskiviikkona Suosalo näytteli toista pääroolia Tampereen Teatterin ensi-illassa Huomenna hän tulee. Beckettin absurdin näytelmän Vladimirin rooli on varmasti yksi vaativimmista, mitä näytelmäkirjallisuudesta löytyy. Perjantaina Suosalo näytteli Mikko Räsäsen tulevaisuuden nimiroolin ja aivan loistavasti näyttelikin.

Parhaimmillaan Suosalo on loistava enkä ihmettele, että katsojaluvuistaan huolestuneet teatterit suorastaan kilpailevat hänestä. Olen kuitenkin nähnyt myös toisenlaisen Suosalon näyttämöllä. Noin kymmenen vuotta sitten Suosalo esitti kiertueella Gogolin monologinäytelmää Mielipuolen päiväkirja. Näin Suosalon monologin Lappeenrannassa ja esitys oli ahdistava kokemus. Esitys ei sujunut hyvin ja ainakin minulle tuli tunne, että olimme kokoontuneet Lappeenrannan teatteriin vain kiusamaan tuota loppuun ajettua miestä.

Mikko Räsäsen tulevaisuus

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 11.3.2022

Käsikirjoitus Mika Ripatti

Ohjaus Heikki Kujanpää

Sävellys Timo Hietala

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Projisointi Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren

Äänisuunnittelu Eero Niemi

Naamioiden suunnittelu Jutta kainulainen

Dramaturgi Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde

Lumi Aunio, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Vappu Nalbantoglu, Martti Manninen, Maksim Pavlenko,

Joakim Berghäll, Pekka Huotari

Juha Jokela osaa ensemblensä kanssa kertoa tarinoita – Dosentit kuvasi yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa maailmassa – hyvin ilmaisuvoimainen näytelmä avasi monta ikkunaa meitä ympäröivään todellisuuteen

Dosenttien ylöspano oli komea. Kuva on kohtauksesta, jossa näytelmän sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) keskusteli rakastettunsa, bulgaarialaisen psykologian professorin Marina Donkovan (Snezhina Petrova) kanssa WhatsAppin välityksellä. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näin ilmaisuvoimaista teatteria ei ole helppo määritellä. Jos jokin kuvaava määritelmä pitää keksiä, sanoisin, että Juha Jokela tekee teatterijournalismia. Ylen Kulttuuriykkösessä, johon oli kutsuttu Susanna Kuparinen, Jussi Sorjonen ja Jokela keskustelemaan poliittisesta teatterista, Jokela määritteli oman agendansa teatterin suhteen haluksi kertoa tarinoita.

Kansallisteatterin Dosenteissa kuvataan sen roolihenkilöiden kautta vuoden 2010 yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa yhteisössä. Eri vaiheiden kautta näytelmän tematiikka syveni ja laajeni kommentoimaan päivänpolttavaa kysymystä: Miksi argumentaatiossa on jälleen siirrytty voiman käyttöön?

Perjantai-illan esityksen ilmaisuvoimaa ei heikentänyt vähääkään se, että yksi keskeisistä rooleista, Hannu-Pekka Björkmanin rooli näytelmän Eero Henrik Palolana jouduttiin sairastapauksen takia paikkamaan. Eikä näytelmän vangitseva intensiteettiä horjuttanut edes se, että teatterin videotykit tekivät tenän kesken kaiken esityksessä, jonka huikeiden näyttämökuvien estetiikka perustui videoinstallaatioihin.

Roolipaikkauksen teki perjantai-iltana näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Jokela itse.

Käsikirjoitusta tehdessään Jokela on pureutunut akateemiseen maailmaan tieteen omilla keinoilla. Käsiohjelmaan painetussa esseessä Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori ja näytelmän toisena dramaturgina toiminut Hanna Suutela kertoo, miten valtavan selvitystyön Jokela on tehnyt käsikirjoituksensa pohjaksi. Pohjatyöhön on kuulunut suuri määrä akateemisen alan ihmisten haastatteluja ja lähes luvuton määrä nyanssien tarkistuksia ja tarkistusten tarkistuksia.

Jokelan ”tutkimuksen” teoreettisen viitekehyksen painavuudesta kertoo jotakin käsiohjelmaan painettu lista lähdeteoksista.

Suutela on ollut yksi haastatelluista ja kirjoittamansa esseen perusteella todella vaikuttunut Jokelan käyttämän metodin tuloksista. Laajan aineistonsa pohjalta Jokela on tehnyt löydöksen, joka oli Suutelan mukaan yllättävä. Jokelan analyysi päätyy siihen, että myös yliopistoissa toiminnan dynamiikka perustuu tunnetiloihin. Tunteet tutkimuksen motiivina ovat Suutelan mukaan yliopistomaailmassa tabu, josta ei keskustella.

Tunnetila, jota Jokela ensemblensä kanssa esityksessä kuvasi, oli loukkaantuminen. Yliopistoväellä on myös vahvat perusteet tuntea itsensä loukatuksi. Yliopistouudistuksen myötä yliopistoihin ajettiin sisään yritysmaailmasta kopioituja hallintomalleja ja ennen akateemisesta vapaudesta nauttineista dosenteista tehtiin alaisia. Perustuslaissa turvattu yliopistojen autonomia lisääntyi yliopistojen johtajien osalta, mutta työntekijöistä tehtiin alamaisia.

Juha Jokela on käsikirjoituksessa käyttänyt kielen vivahteita todella taitavasti. Yliopiston uuden rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) ja Virtasen (Ria Kataja) väliset kohtaamiset olivat näytelmässä myrkyllisyydessään todellisia sofistikoituneen vittuilun mestariteoksia.  Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän sosiologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) ja yliopiston rehtorin uutta hallintomallia toteuttavan Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) toisiaan kohtaan tuntema antipatia tuodaan näyttämölle kohtauksessa, jossa roolihenkilöt käyvät akateemisen sivistyneellä kielellä puistattavan myrkyllisen keskustelun. Seuraavassa kohtaamisessa Virtanen maksoi kalavelkoja ehdottamalla ratkaisuksi kiistaan sen, että Helander-Koskela eroaa rehtorin tehtävästä.

Näytelmän Virtanen on Jokelan tavoin kerännyt laajan sosiologisen aineiston yliopistonsa henkisestä tilasta. Tutkimusprojektissa hän pyytää avukseen entisen oppilaansa ja nykyisen akateemisen pätkätyöntekijän Fiona Eskolan (Marja Salo).

Eskolan mukaan uusi uljas yliopisto muistuttaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eläneen englantilaisen filosofin ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Jeremy Benthamin kehittämää panoptikonia, vankilaa, jossa väärintekijöitä ojennetaan oikealle tielle jatkuvalla, näkymättömällä tarkkailulla. Virtanen puolestaan rinnasti julkaisemassaan esseessä yliopistouudistuksen Venäjän vallan aikaisiin sortokausiin.

Jokela käyttää näytelmässä taitavasti kielen vivahteita. Rintamalinjat tieteellisen tutkimuksen merkityksestä ja tarkoituksesta kulkevat akateemisen maailman sisällä. Vastakkain ovat myös kaksi erilaista tapaa argumentoida. On mahdollisimman suureen tarkkuuteen keskittyvä akateeminen kieli ja sen vastakohtana mahdollisimman suurta vaikuttavuutta tavoitteleva konsulttien jargon.   

Näytelmään sijoitetut näytteet konsulttien puppusanageneraattorin tuotoksista naurattivat, mutta eivät tietenkään muuta miksikään sitä tosiasiaa, että molemmilla puolin joukkoja johtavat tässä kielipelissä tohtorikoulutetut mielipidevaikuttajat. Olen itse törmännyt urallani esimerkiksi teknillisen yliopiston professoriin, jonka mielestä fysiikan perustutkimusta ei oikeastaan enää tarvita, koska kaikki oleellinen ja tarpeellinen tieto on jo olemassa.

Näytelmän Virtanen ja Eskola joutuvat heidän tutkimuksensa julkistamisen jälkeen sosiaalisessa mediassa valtavan paskamyrskyn keskelle. Hyvä kysymys oli tässä vaiheessa, miksi kuivan akateemisella kiellä kirjoitettu yliopiston sisäistä todellisuutta käsittelevä tutkimus herättää näin voimakasta vihaa?

Vastauksen Jokela kertoi tähän kysymykseen jo näytelmän muodolla. Koronaepidemian aikana ei ole voinut välttyä huomaamasta, että hallituksen ministerien ohella myös suuri osa julkisuudessa esiintyneistä asiantuntijoista ja hallintoalansa johtavista virkamiehistä on korkeasti koulutettuja naisia. Näytelmässä Katajan näyttelemä Virtanen nousee kateederille puolustamaan tieteen vapautta ja yliopistojen autonomiaa.

Kaikki henkistä väkivaltaa sosiaalisessa mediassa harjoittavat miehet eivät suinkaan ole yhteiskunnan sivuraiteille ajautuneita reppanoita. Korkein oikeus on tuoreella tuomiollaan tuominnut dosentti Johan Bäckmanin ehdolliseen vankeuteen toimittaja Jessikka Aron vainoamisesta. Eikä Bäckman todennäköisesti ole ainoa, vaan olen varma, että huomattavan suuri osa somen vihakirjoitusten tekijöistä on hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa olevia miehiä.

Jokelan kirjoittamat ja näyttelijöiden upeasti näyttelemät roolihahmot olivat psykologisesti tarkkanäköisiä ja sellaisina hyvin uskottavia. Näytelmän yhteiskunnallisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela) luovi kahden voimakastahtoisen naisen, Virtasen ja Helander-Koskelan välillä tavalla, joka sai ainakin minut tuntemaan katsomossa tämän roolihahmon puolesta sekä myötätuntoa että myötähäpeää.

Johanna Virtasen ex-aviomies ja nuoruuden rakkaus, käytännöllisen filosofian professori Eero Henrik Palola (Juha Jokela) oli näytelmässä riisuttu kokonaan aseista. Työssään leipääntynyt tai loppuunpalanut Palola ei ollut pystynyt julkaisemaan kymmeneen vuoteen mitään ja pelastaakseen saneerausuhan alla olevan työpaikkansa, hän joutui anelemaan apua entiseltä vaimoltaan.

Uusia ulottuvuuksia näytelmässä avautui alinomaa myös pienten yksityiskohtien kautta. Tällainen yksityiskohta oli esimerkiksi Virtasen ja Eero Henrik Palolan pojan Aapo Palolan (Otto Rokka) kamera, jolla hän halusi alinomaa kuvata äitiään heidän kohtaamistensa aikana. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Näytelmän Palola oli opiskelujaan aloittaneen nuoren Virtasen idoli. Eroon päättyneen avioliiton lisäksi heitä yhdisti tarinassa yhteinen lapsi, äitinsä luona asuva abiturentti poika. Avioeronsa jälkeen Virtanen on luonut rakkaussuhteen toiseen naiseen, bulgarialaiseen psykologian professoriin Marina Donkovaan (Snezhina Petrova).

Myös Virtasen ja Eskolan välillä kipinöi. Virtanen teettää Eskolalla palkatta yhteiseen tutkimukseen liittyviä töitä. Näissä kohtauksissa akateemisen maailman valtarakenteet tulivat esiin alastomimmillaan. Virtasella on kuukausipalkka ja turvattu asema. Eskola sinnittelee apurahojen turvin määräaikaisissa tutkimusprojekteissa ja opetustehtävissä. Akateemiselle alalle ryhtyvät tutkijat jakavat Suomessa usein monen taiteilijan kohtalon. Kutsumus ja omat valinnat voivat johtaa elinikäiseen köyhyyteen.

Äidin ja pojan kautta Jokela työryhmineen kurkotti myös tulevaisuuteen. Pojalle äiti on läsnä pikemminkin kuvien kuin sanojen kautta. Yhdessä avainkohtauksessa äiti löytää pojan lainaaman kirjan, joka käsittelee evoluutiopsykologiaa.  Äiti joutuu perustelemaan pojalleen, miksi tämä tieteenala on humanisteille kauhistus tai ainakin vieroksunnan kohde.

Tällä yksityiskohdalla Jokela onnistui avaamaan jälleen uuden näkökulman tieteen vapautta koskevaan keskusteluun. Evoluutiopsykologia ei sinänsä kauhistuta humanististen tieteiden tekijöitä, vaikka siinä lähtökohta on se, että ihminen on yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Pelkojen takana kummittelee haamu, länsimaisen tieteen ehkä suurin häpeätahra, eugeniikka, jota vielä viimevuosisadalla pidettiin vakavasti otettavana tieteenalana ja jonka soveltaminen johti hirmutekoihin.   

Näytelmässä mainituista filosofeista Michel Foucault, Ludwig Wittgenstein ja Jürgen Habermas ovat varmasti tuttuja nimiä jokaiselle, joka on joskus harhautunut jonkin yliopiston pyöröovista sisään. Dosenteissa Jokelan löytöihin kuuluvat ranskalainen filosofi ja mystikko Simon Weil ja ennen muuta belgialainen filosofi ja politiikan teoreetikko Chantal Mouffe.

Weililtä Jokela on ottanut näytelmään tämän jutun alussa mainitun käsitteen voima ja Mouffelta käsitteen dissensus.

Mouffen keskeisiä ajatuksia on agonistinen demokratia, joka perustuu avoimeen kiistelyyn. Konsensus on hänen ajattelussaan tukahduttamista, jonka aiheuttamat paineet ennemmin tai myöhemmin johtavat mellakkaan. Kaikupohjaa Mouffen ajattelulle on helppo löytää vaikkapa parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevista Convoy-mielenosoituksista.  

Vastaväite Mouffen ajatukselle avoimeen kiistelyyn perustuvasta demokratiasta on Weilin käsitys voimasta argumentaatiossa. Dosenteissa Virtasta ei uhata potkuilla, mutta hänen työparinsa Eskola eristetään yliopiston johdon toimesta yhteisöstä. Töitä ei enää tipu riitelijälle. Myös Virtanen pakkaa kuitenkin laukkunsa ja lähtee professoriksi ulkomaille.   

Dosenttien ylöspano oli upea. Tarinan kannalta keskeisissä näyttämökuvissa näyttämölle luotiin videoiden, valojen ja lavasteiden avulla illuusio Kansalliskirjaston interiööri. Näyttämökuva ei ollut yksi yhteen, vaan sen tarkoituksena oli ehkä luoda meille katsojille illuusio esimerkiksi siitä, millainen on Benhamin ajatus panoptikonista. Benhamin ajatusten pohjalta suunnitellussa kirjastossa kaikkia kävijöitä voidaan tarkkailla yhdestä pisteestä.

Nadja Räikän, Tuuli Kyttälän, Timo Terävän ja Kati Lukan hieno skenografia huipentui todella vaikuttaviin näyttämökuviin, jossa näytelmän Virtasen henkistä tilaa, mielen murtumista paineen alla kuvattiin pelkästään visuaalisin keinoin.

Jokelan johtaman ensemblen tekemä teatteri on ajateltua, älykästä ja tavattoman kiinnostavaa. Se on lujasti kiinni ajassa ja kertoo siitä todellisuudesta, jossa otsaan tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen ja mieli järkkyy, kun sitä järkytetään.

Dosentin näyttelijöistä Kataja ja Korpela olivat mukana jo Jokelan Espoon kaupunginteatterille vuonna 2010 kirjoittamassa ja ohjamassa Esitystaloudessa. Kataja oli Jokelan luottonäyttelijä myös muun muassa Jokelan Kansallisteatterille ohjaamassa Keuhkoissa. Jokela ja Kataja ovat olleet työparina tekemässä myös Ylen huippusuosittua kuunnelmaa Eerika Rantasen tähänastinen elämä.

Dosentit

Esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 18.2.2022

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela

Lavastus Kati Lukka

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä

Videosuunnittelu Timo Teräväinen

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela

Rooleissa Ria Kataja, Marja Salo, Tommi Korpela, Juha Jokela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka

Video ja äänirooleissa Snezhina Petrova, Anna Poijärvi     

Tampereen Työväen Teatterin Matilda oli silkkaa teatterin taikaa – musikaali säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen iloa – näin tehdään loistavaa lastenteatteria

Roald Dahlin kirjoittamalla tarinalla on hieno rakenne, jonka myös musikaalin käsikirjoitus ja toteutus toivat hyvin esiin. Kuva on tarinan seesteisestä kulminaatiopisteestä. Kuvassa ovat lempeän Miss Honeyn roolin tehnyt Pihla Pohjolainen ja lauantaina Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri  

Tampereen Työväen Teatterin Matildan jälkeen poikkesin työväentalon kulmakuppilaan. Baaritiskillä selvästi jo alkuillasta viihteelle heittäytynyt herra teki minulle yllättävän kysymyksen: ”Miksi sinä olet itkenyt?”

Minä en voinut kuin hämilläni hieraista kädellä poskiani. Totta, ne olivat edelleen kyynelten kastelemat.

Hyvin tehty musikaali menee tunteisiin. Se on varmasti tämän lajityypin suuren suosion takana. Se on satu, joka antaa meille luvan olla ainakin hetken olla yhteydessä omiin syviin tunteisiimme ilman suodattimia. Voi heittäytyä lapsuuden suoraviivaiseen tunneälyyn ja järkevyyteen.

Matilda oli lauantai-iltana lajissaan silkkaa teatterin taikaa. Taikuutta oli tietenkin jo se, että teatterin ensemble oli jälleen onnistunut sovittamaan ja hiomaan suurproduktion kaikki osa-alueet täydellisyyttä hipovaksi kokonaisuudeksi. Aivan omiin sfääreihinsä esityksen nostivat siinä mukana olleet lapset. Esitys säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen tuottamaa iloa.

Matildan lauantai-illan esityksessä mukana olleet lapset ottivat ilon irti esittämisestä ja osaamisestaan ja tämä elämänilo oli hyvin tarttuvaa. Nimiroolin lauantain iltanäytöksessä näytteli Helinä Puusa luontevasti ja tomerasti. 

Englantilainen Roald Dahl oli omien lasteni ehdoton suosikkikirjailija ja Matilda Dahlin kirjoista se, jota piti lukea ääneen yhä uudelleen ja jota tytöt lukivat itse ja kuuntelivat äänikirjana. Matildan tarina on tuttuakin tutumpi.

Aikuisille tehdyt musikaalit perustuvat useimmiten aikuisten satuun, romanttiseen ja hieman naiviin tarinaan. Dahlin Matilda on tässä suhteessa toista maata. Se on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta on rakenteeltaan ja sisällöltään aito, monitasoinen romaani.

Matildassa on mukana Dahlin omia lapsuuden kokemuksia muun muassa opiskelusta englantilaisesta sisäoppilaitoksesta. Niiden oloista kertoo jotakin se, että ruumiillinen kuritus yksityisissä sisäoppilaitoksissa kiellettiin Britanniassa parlamentin säätämällä lailla vasta vuonna 1998.

Esityksen aikana assosiaatiot veivät ajatukset paitsi näytelmän teemaan myös muistikuviin Pink Floyd –yhtyeen The Wall albumin pohjalta tehtyyn samannimiseen elokuvaan ja tietysti myös omasta hieman kuoppaisesta koulutiestäni.

Matilda ilmestyi vuonna 1988. Ensimmäisen kerran kirja dramatisoitiin näyttämölle vuonna 1990 ja Danny DeVito ohjasi kirjan pohjalta elokuvan 1996. Matilda: The Musical kantaesitettiin vuonna 2010 Royal Shakespeare Companyssa.

Ehkä Matildan tuoreutta selittää se, etteivät romaanin pohjalta käsikirjoituksen kirjoittanut Dennis Kelly ja musikaalin musiikin säveltänyt Tim Michelin olleet tuolloin mitään alan suuria nimiä vielä tuolloin. Matilda oli kaksikolta Royal Shakespeare Companyn tilaustyö, josta on kehittynyt musiikkiteatterin kestosuosikki ja katsojia on ollut noin 10 miljoonaa eri puolilla maailmaa.

Kelly ja Minchin ovat molemmat kasarisukupolvea ja varmasti lukeneet Dahlin kirjat aikanaan nuoren ihmisen mielellä. Suomeksi musikaalin dialogin on kääntänyt Reita Lounatvuori ja laulujen sanat Hanna Kaila.

Ohjaus on suomalaisen musiikkiteatterin kultasormen Samuel Harjanteen taidonnäyte. Matildaan valittiin suuresta hakijajoukosta parikymmentä 7-11-vuotiasta lasta, jotka aloittivat valmistautumisen esitykseen jo ennen produktion harjoitusten alkamista erityisessä Matilda-koulussa.

Tampereen Matildassa Dahlin tarinan eri juonteet ja tasot erottuivat selkeästi. Mukana olivat sekä laiminlyödyn lapsen henkinen hätä että kirjojen pariin ankeita oloja paenneen lahjakkaan lapsen vallaton mielikuvitus, joka purkautuu liioitteluna ja kapinallisena anarkiana. 

Nämä teemat toistuivat toinen toistaa upeammissa kohtauksissa ja tansseissa, joiden koreografia on Jari Saarelaisen käsialaa.

Matilda kertoo siitä, miten iso juttu kirjallisuus on ja miten tärkeää on lukea hyviä kirjoja. Kuvassa lauantai iltanäytöksessä Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa on Roald Dahlin tarinan ydinsanoman äärellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Dahlin kirjojen maailma on maustettu mustalla huumorilla. Sisäkkäiset tarinat ovat riemastuttavia. Aivan pienille lapsille tarinoiden humoristinen puoli ei välttämättä vielä avaudu ja sen kuvaama maailma saattaa tuntua myös pelottavalta, vaikka hyvä lopuksi voittaa pahuuden voimat kuten kunnon sadussa pitääkin.

Tätä pelottavuutta saattaa vielä lisätä esityksen huikean hieno ja vaikuttava skenografia. Lavastuksen suunnittelut Peter Ahlqvist ja valot suunnitellut Juha Haapasalo olivat valjastaneet oman luovuutensa lisäksi Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön kaikki tekniset mahdollisuudet todistamaan meille katsojille, miten suuri juttu kirjat ja lukeminen ovat.

Vanhemmat tuntevat omat lapsensa ja heidän herkkyytensä. Teatterin musikaalille laittama seitsemän vuoden ikärajasuositus kannattaa kuitenkin ottaa tosissaan. Se on harkinnan paikka.

Puvustuksen suunnitelleen Pirjo Liiri-Majavan koulupuvut yhdistivät ainakin meidät aikuiset katsojat niihin mielikuviin englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jotka ovat meille tuttuja ainakin elokuvista ja televisiosarjoista.

Näytelmän pahiksesta, Jani Karvisen näyttelemästä neiti Trunchbullisa Liiri-Majava oli puvustanut mielikuvituksellisen ja näyttävän drag queen –hahmon. Jäin miettimään tätä valintaa.

Tähän mennessä Matilda: The Musicalista on tehty noin 90 sovitusta ympäri maailmaa. Useimmissa Miss Trunchbullia näyttelee mies. Toisaalta esimerkiksi Netflix on värvännyt musikaalin elokuvaversiossa pahiksen rooliin Emma Thompsonin. Kuvien perusteella tämä ”moukarinheiton maailmanennätysnainen” on puettu näyttelijän sukupuolesta riippumatta hyvin maskuliiniseksi hahmoksi.

Toisaalta ainakaan vielä nykyisessä loukkaantumiskulttuurissa kukaan ei ole vetänyt hernettä nenään Harjanteen, Liiri-Majavan ja Karvisen hahmosta tekemästä tulkinnasta. Seksuaalista vähemmistöä kuvaavan hahmon ja pahuuden yhdistäminen samaan roolihenkilöön on kuitenkin aina vakavan pohdinnan paikka. 

Tim Minchinin musiikki oli mukaansa tempaavaa. Yksikään kappaleista ei kuitenkaan ainakaan ensi kuulemalta jäänyt korvamatona vaivaamaan jälkeenpäin. Minulla ei ole kompetenssia musikaalin musiikin laadun syvällisempään analyysiin. Joka tapauksessa Joonas Mikkilän ja Ville Myllykosken vuorovedoin johtama orkesteri on suuri, nimivahva ja soi upeasti.

Näin tehdään loistavaa lastenteatteria, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen myös meihin isoikähenkilöihin, joita joskus aikoja sitten on kutsuttu myös mummoiksi ja vaareiksi.

Matilda

Tampereen Työväenteatterin suurella näyttämöllä 27.11.2021

Perustuu Roald Dahlin romaaniin Matilda
Käsikirjoitus Dennis Kelly
Sävellys ja laulujen sanat Tim Minchin
Dialogin suomennos Reita Lounatvuori
Laulusuomennos Hanna Kaila
Ohjaaja Samuel HarjanneKoreografi Jari SaarelainenKapellimestari Joonas Mikkilä
Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava
Lavastussuunnittelija Peter AhlqvistValosuunnittelu Juha Haapasalo

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Yhteistyössä Harjanne Company Ltd ja MD Company Oy
Tekijänoikeuksia valvoo MTI Europe

Esiintyjät

Alma Järvensivu, Villa Murtagh, Helinä Puusa (Matilda 27.11. kello 19 alkaneessa näytöksessä), Jani Karvinen, Pihla Pohjolainen, Jyrki Mänttäri, Anna-Maija Tuokko, Petra Karjalainen, Henry Huttunen, Väinö Muje, Frida Ratinen, Judith Äijö, Helmi Kallio, Viola Käki, Voitto Maasola, Eino Salonen, Elian Ruokola, Topi Sjöholm, Emmi Keski-Kapee, Maija Kurra, Emmi Mäkelä, Emily Shipway, Samuel Kärkkäinen, Niklas Normio, Jari Ahola, Pyry Kähkönen, Mikko Noponen, Anssi Valikainen, Jack Johansson, Hanna Mönkäre, Meeri Toivonen, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen, Miikka Wallin, Chris Bewsher, Laura Allonen, Soile Ojala, Ella Korppinen

Orkesteri
Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet)
Ville Myllykoski/Maritta Manner (kosketinsoittimet)
Tomi Hyttinen/Timo Hakala(rummut, perkussiot)
Ari Kataja (kontrabasso, sähköbasso)
Ville-Veikko Airaniemi/Peter Engberg (kitarat)
Mikko Mäkinen/Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu)
Ilona Heinonen (pasuunat)
Matti-Juhani Orpana/Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni)
Hanna Kilpinen/Oona Rosenlund(sello)
Jukka Tiirikainen/Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti)
Tero Saarti/Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)

Joonas Mikkilä / Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet)
Ville Myllykoski / Maritta Manner (kosketinsoittimet)
Tomi Hyttinen / Timo Hakala (rummut, perkussiot)
Ari Katja (kontrabasso, sähköbasso)
Ville-Veikko Airaniemi / Peter Engberg (kitarat)
Mikko Mäkinen / Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu)
Ilona Heinonen (pasuunat)
Matti-Juhani Orpana / Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni)
Hanna Kilpinen / Oona Rosenlund (sello)
Jukka Tiirikainen / Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti)
Tero Saarti / Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)

Fransiskus ja Hildegard oli älyllisesti haastavaa ja pirullisen hauskaa teatteria – näytelmä laittoi meidät katsojat pohtimaan uskon, taiteen ja todellisuuden kolmiyhteyttä – kenen muovaama kuva meitä katsoo peilistä?

Taiteen ja uskonnon suhdetta kuvattiin monitasoisesti kohtauksessa, jossa näytelmän Hildegard, Maija Rissanen kulki raamit kaulassa näytelmän Fransiskuksen, Tommi Raitolehdon rakentamalla kärsimyksen tiellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Tampereen Työväen Teatterin Fransiskus ja Hildegard oli ensi-illassa älyllisesti haastavaa, voimakkaita assosiaatioita herättänyttä ja suorastaan pirullisen hauskaa teatteria. Näytelmä kuvasi suhdettamme omaan minuuteen, taiteeseen ja todellisuuteen niin monitasoisesti, ettei aina tiennyt itkisikö kokemisenilon kyyneleitä sen sijaan, että yritin hillitä omia naurunpurskahduksiani.

Näytelmän tekijöiden mukaan näytelmän keskeisin teema on kutsumus ja sen hinta. Omat elämänvalintamme muokkaavat meitä ja sulkevat pois muita mahdollisuuksia. Se oleellisin kysymys kuuluu, kuka nämä vallinnat oikeastaan tekee?

Näytelmässä Jumalan ääni kehottaa Fransiskusta korjaamaan kirkon. Fransiskus alkaa korjata kustannuksista välittämättä vanhaa, raunioitunutta katedraalia. Katsojalle tuli heti mieleen, ymmärsikö hän saamansa tehtävän oikein? Ehkä Fransiskuksen sisäisen jumalan mielestä itse katollinen kirkko olisi instituutiona ollut jo 1200-luvulla kovasti remontin tarpeessa.

Oliko reaktiossa kysymys väärinymmärryksestä, silkasta sattumasta, sijaistoiminnosta mahdottoman haasteen edessä tai ehkä todellisuuden kieltävästä pelkuruudesta? Kaikki nämä vaihtoehdot ovat meidän tapojamme reagoida tämän päivän ylivoimaisilta tuntuviin ekologisiin, yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin haasteisiin.  

Teatteri on taiteilijayhteisön tekemää teatteria ja tämä yhteisöllisyys vain korostui tässä esityksessä. Käsikirjoitus kirjoitettiin tohtorikoulutetun kolmikon Mikko Bredenbergin, Otso Kauton ja Hanna Suutelan tiimityönä. Alkusysäyksen produktiolle on käsiohjelman mukaan antanut näyttelijä Tommi Raitolehdon halu näytellä joskus Fransiskusta.

Produktion edetessä ja kypsyessä työryhmään on rekrytoitu nukketeatterin huippuammattilainen Mira Taussi ja näyttelijä Maija Rissanen tekemään mahdottomasta mahdollista.  

Näytelmän ovat ohjanneet Kautto ja Bredenberg .

Giovanni Francesco di Bernardone alias Franciscus Assisilainen ja Hildegard von Birgen ovat molemmat historiallisia henkilöitä, jotka katollinen kirkko on julistanut pyhimykseksi. Tosin Hildegardin kohdalla katolliselta kirkolta meni tovi (noin 800 vuotta), ennekuin se päätyi siihen, että myös Hildegard Birgeniläinen oli osoittanut elämässään kanonisoinnin edellyttämää sankaruutta ja hyveellisyyttä. Naisen yleneminen katollisen kirkon taivaallisessa hierarkiassa ottaa aikansa.

Molemmat olivat myös omanaikansa ajattelijoita, uudistajia, radikaaleja taiteilijoita. Näytelmän Fransiskuksen ja Hildegardin mukana produktion tekijät ovat lastanneet pulkkaan aate- ja kulttuurihistoriaa lukemattomine kerroksineen lähes tuhannen vuoden aikajanalta. Näytelmän peruskysymyksen kannalta mikään ei ole tässä ajassa oleellisesti muuttunut. Meidän kristinuskoon pohjautuvassa kulttuurissa olemassaolo ja minuus ovat taidetta. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.

Biologisesti ihminen on sosiaalinen eläin ja siksi meille jokaiselle on ainakin jossain määrin arvoitus, kenen luomus meitä peilistä katsoo. Toki tämä oman elämän produktio on pitkän prosessin ja tiimityön tulos.

Stand up komiikassa käsinuket ovat olleet koettu keino puhua asiasta, joista ei saa puhua kielellä, jota ei saa käyttää. Fransiskuksessa ja Hidegarissa tämä Jumalan kuva irrotettiin uskonnollisen kontekstin kehyksistä lähempää tarkastelua varten vulgaarin kielen avulla. Välillä mentiin jopa pienten rivouksien puolelle esimerkiksi kohtauksessa, jossa leprasairaiden halailusta tunnettu Fransiskus pelkäsi menettäneensä muitakin ruumiinsa ulokkeita kuin vain nenänsä.

Nukketeatteri- ja esinekohtauksissa ohjaajana on toiminut Taussi.

Fransiskuksen roolin näytellyt Raitolehto ja Hildegardin roolin näytellyt Rissanen olivat omaksuneet heille todennäköisesti ehkä vieraan esittämistavan loistavasti. Nuket nousivat hahmoina voimakkaasti esille ja näyttelijät jäivät niiden varjoon taka-alalle. Silti myös nukkekohtauksissa oli mukana sitä vaikeasti määriteltävää rosoisuutta ja inhimillistä läsnäoloa, joka tekee teatterista niin ainutlaatuisen taiteen lajin.

Läheisyyden tunnetta lisäsivät esityspuvut, joita kukaan ei ole suunnitellut, vaan Raitalehto ja Rissanen näyttelivät niissä arkisissa työkamppeissa, joissa he ovat todennäköisesti näytelleet myös produktion harjoituksissa.

Hildegard kirjoitti omista hallusinaatioistaan tarinoita, sävelsi ja sanoitti lauluja. Hänen tunnetaan filosofian historiassa myös merkittävänä ajattelijana. Fransiskus puolestaan loi ensimmäisenä seimikuvaelman ja ideoi ristisaaton, jota voi pitää jo aitona teatterina.

Kautto määrittelee näytelmän toisen jakson karnevalistiseksi. Karnevalistinen on tietenkin esimerkiksi kohtaus, jossa näytelmän Hildegard käveli raamit kaulassa pitkin pyöreistä kivistä koottua Via Dolorosaa ja astui lopuksi paskaan. Sitä seuraa kohtaus, jossa Fransiskus pesee Hildegardin jalan.

Teatterissa uhrauksia ja ponnisteluja vaatinut kunnianhimoinen produktio voi päätyä katastrofiin. Tuli tehtyä ihan paskaa, on teatterin tekijöiden tällaisesta epäonnisesta produktiosta käyttämä ilmaisu. Fransiskuksessa ja Hidegardissa on paljon tällaista teatterin sisäistä puhetta. Tosin kysymys ei ole silloin aidosta epäonnistumisesta, vaan luovan työn synnyttämän euforian jälkeisestä depressiosta.

Rissasella on upea ääni ja hän lauloi itse näytelmän keskiaikaiset laulut, jotka Hildegard sävelsi ja sanoitti joskus 1100-luvulla. Näytelmän Hiltegardin nukkehahmo puolestaan kertoo, miten ainulaatuinen ja sopiva hän on teatterin musikaalien tähdeksi. Kohtaus oli kuin suoraan  jostain teatterin sisäisestä palaverista. Samoin Hildegardin nukkehahmo kuvasi osuvasti esittävään taiteeseen liittyvää narsismia. Minä, minä, minä…

Esityksen visuaalisen ilmeen on suunnitellut Kautto yhdessä työryhmän kanssa. Lavastus koostui suurista taulukehyksistä, pöydästä, pyöreistä kivistä ja näyttämön kattoon ripustetusta kivien täyttämästä katiskasta.

Kautto oli nuorena maajoukkuetaso uimari. Hän asui 90-luvulla pitkään perheineen Ranskassa lähellä Lourdesia, joka on yksi katollisen kirkon pyhiinvaelluskohteista. Kautolle rakas harrastus on mitä ilmeisimmin ollut lainelautailu myrskyistään tunnetun Biskajanlahden mahtavien maininkien rantautuessaan aikaansaamilla aalloilla, tai ainakin surffaus oli näkyvästi esillä näytelmässä ja näytelmä päättyi rantatyrskyjen aiheuttamiin meren ääniin.

Kautto on täyttänyt ne odotukset, joita hänen valintansa Tampereen Työväen Teatterin johtajaksi sai aikaan. Heti johtajanuransa alussa Kautto joutui taistelemaan teatterinsa statuksen puolesta maan toisena päänäyttämönä. Tänä vuonna teattereiden toimintaa on varjostanut uhkaukset kulttuurimäärärahojen rajuista leikkauksista.

Suuren laitosteatterin johtaminen on varmasti yksi mahdottomimmista hommista, mitä ihminen voi taakakseen ottaa. Teatterin muodostaman työyhteisön voimakas yhteisöllisyys vain korostaa johtajan kantaman vastuun suuruutta. Toivottavasti Kauton mitta ei kuitenkaan ole vielä tullut täyteen, vaikka tämä 14-vuotiaana kulkurielämästä unelmoinut vesipeto on nyt uinut katiskaan, jonka raamit ovat varmasti välillä tukahduttavan ahtaat.  

Kutsumuksella on hintansa.   

Fransiskus ja Hildegard

Tampereen työväen Teatterin kantaesitys Kellariteatterissa 4.11.2021

Käsikirjoitus Mikko Bredenberg, Otso Kautto, Hanna Suutela

Ohjaaja Otso Kautto

Apulaisohjaaja Mikko Bredenberg

Nukke- ja esineteatteriohjaaja Mira Taussi

Valo- ja äänisuunnittelu Niklas Vainio

Visuaalinen ilme Otso Kautto ja työryhmä

Kampaukset ja maskit Pepina Granholm

Tuottaja Heidi Kollanus

Rooleissa Tommi Raitolehto, Maija Rissanen