Kategoria: Draama

Sodalla ja teatterilla on kahdet kasvot – Teatteri Telakan näyttämöllä näyteltiin hengästyttävän upeasti Commedia dell’arte -perinteen hengessä

Teatteri Telakan Off-sarjassa palattiin sunnuntaina teatterin juurille. Heidi Kiviharju ja Jyrki Mänttäri näyttivät meille, miten ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa näyttelijäntyö parhaimmillaan on. Hanno Eskolan kirjoittama psykologinen draama Carolus Rex vallasta ja sen käyttäjistä kiehtoi älyä ja mielikuvitusta. August Strindbergin historiallista näytelmää Kaarle XII varioinut teksti kertoi siitä hulluudesta, joka on jälleen viemässä maailmaa tuhon partaalle. Toteutuksessa käytettiin Commedia dell’arte -estetiikkaa ja nukketeatteria.

Erityisen mieleenpainuvia olivat Heidi Kiviharjun kolmikolkkahattu päässään tekemät tulkinnat kuninkaasta ja Jyrki Mänttärin mahtavat vedot kuninkaan pahamaineisena taloudellisena neuvonantajana, paroni Georg Heinrich von Görtzinä. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Ajankohtaisuutta näytelmän aiheelle antaa Ruotsissa Kaarle XII:sta käyty keskustelu. Oikeistolle teini-ikäisenä valtaistuimelle noussut Kaarle XII on ollut soturikuningas, joka pelasti maan vaikeissa geopoliittisissa oloissa. Vasemmistolle hän on ollut esimerkki yksinvaltiaasta, joka vastuuttomalla seikkailupolitiikallaan tuhosi Ruotsin suurvalta-aseman ja aiheutti tavalliselle kansalle mittaamattomia kärsimyksiä.

Otaksun, että Eskola on napannut näytelmänsä nimen Ernst Brunnerin vuonna 2005 ilmestyneestä kirjasta (Carolus Rex: Karl XII – hans liv i sanning återberättat). Romaanissa Kaarlen elämästä kerrotaan minämuodossa vanhatavalla ruotsin kielellä, ja häntä kuvataan häikäilemättömänä, itsekeskeisenä ja tunne-elämältään etäisenä hahmona, jolta puuttuvat syvät ihmissuhteet.

Eskolan näytelmä lähti liikkeelle samasta ajankohdasta, josta Strindbergin näytelmä alkaa. Pultavan taistelu on hävitty ja tuhon kierre alkaa. Karoliinin sotisopaan puettu Mänttäri seisoo samaan uniformuun puetun Kiviharjun kanssa vartiossa. Mänttärin manttelin olkapäille kiinnitetyt epoletit kertoivat, että hän oli roolissaan jonkinlainen upseeri. Se ei kuitenkaan estänyt häntä kutsumasta kuningastaan roistoksi ääni katkeruutta huokuen. Tästä kohtauksesta saattoi johtaa myös toisen selityksen näytelmän nimelle: Kaarle XII oli karoliinien kuningas, Carolinus Rex.

Polttavan ajankohtaiseksi näytelmä muuttui, kun ensemble marssitti näyttämölle yllättäen oman aikamme tyrannin, Vladimir Putinin. Itse odotin näytelmän ennakkotietojen perusteella, että näyttämölle putkahtaisi presidentti Donald Trump. Myös Putin taustajoukkoineen takertuu Ruotsin äärioikeiston ja amerikkalaisen MAGA-liikkeen tavoin jo menneeseen aikaan, joka ei koskaan enää palaa. Geopoliittiset totuudet, joiden perusteella valloitussotia on edellisillä vuosisadoilla käyty, eivät enää päde teknillis-taloudellisen yhtenäiskulttuurin maailmassa, jossa valtaosa maailman ihmisistä asuu Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella.

Näyttelijöiden valkoisella ihomaalilla maalatut kasvot punaisine poskipilkkuineen edustavat vielä Commedia dell’arte -teatteria vanhempaa traditiota. Markku Mäkirannan lavastus toi mieleen keskiaikaisen, kiertelevän katuteatterin. Näytelmän koko rekvisiitan piti tuolloin mahtua hevosen vetämiin vaunuihin tai ihmisten vetämiin käsikärryihin. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Eskolan näytelmä piti sisällään vakavan muistutuksen. Näytelmässä Putin piti voitonjuhlia Kiovassa Ukrainan antautumisen jälkeen. Useimmat meistä varmasti toivovat, että tämä näytelmän tulevaisuutta koskeva ”valeuutinen” on juuri sitä – valetta. Uskon, että Eskola viittaa tällä rinnastuksella Pietari Suureen, suureen Pohjan sotaan ja isovihan aikaan Pultavan katastrofin jälkeen. Pietari Suuren joukkojen tekemät joukkomurhat Suomessa saavuttivat nykytermein kansanmurhan mittasuhteet, ja isovihan aika on hyvä esimerkki siitä, että siviiliväestön terrori, joukkomurhat ja väestön pakkosiirrot kuuluivat Venäjän imperialististen valloitussotien rutiineihin jo ennen Josif Stalinin hirmuhallintoa.

Strindbergin Kaarle XII ei ole reipas ja karismaattinen sotapäällikkö, vaan henkisesti murtunut, uupunut ja mykkä hahmo. Hän vaeltaa näyttämöllä kuin oma varjonsa tai aave, joka ei kykene eikä halua kohdata maansa karua todellisuutta. Näytelmässä seurataan tiiviisti tavallisen kansan ja palanneiden veteraanien kärsimystä. Kuningas on heille hahmo, joka on vaatinut viimeisetkin verot, pojat sotaan ja viljat armeijalle. Kansa ja sotilaat eivät näe häntä sankarina, vaan katastrofin aiheuttajana.

Tässä suhteessa Eskolan tarinassa elettiin johdonmukaisesti alkuperäisen näytelmän hengessä. Mukana olivat myös lähes kaikki Strindbergin näytelmän roolihahmot. Erityisen mieleenpainuvia olivat Kiviharjun kolmikolkkahattu päässään tekemät tulkinnat kuninkaasta ja Mänttärin mahtavat vedot kuninkaan pahamaineisena taloudellisena neuvonantajana, paroni Georg Heinrich von Görtzinä.

Kaarle XII oli vain 15-vuotias, kun hän nousi valtaistuimelle. Maineensa kukkuloille hän nousi 17-vuotiaana, kun hänen johtamansa ruotsalaiset joukot löivät ylivoimaiset venäläiset joukot Narvassa. Jokainen voi kuvitella, millaisen tunteen kaikkivoipaisuudesta tuollainen menestys aiheuttaa vielä teini-ikäisen pojan mielessä. Narvan voiton jälkeen hän eli erilaisilla sotilasleireillä ja taistelukentillä suuren osan aikuista elämäänsä. Pultavan taistelun jälkeen hän vietti viisi vuotta Turkissa maanpaossa.

Carolus Rex voidaan nähdä myös analyysina yksinvallasta ja sen heikkouksista. Mikä on teini-ikäisen pojan vastuu ja millaista vastuuta kantaa tällaisen pojan omista etunäkökohdistaan yksinvaltaan nostanut eliitti? Rinnastus Putiniin toimi tässäkin ajatuksia herättävästi. Putin ei syntynyt kultalusikka suussa. Miten tämä ”harmaa varpunen”, Venäjän salaisen palvelun FSB:n keskitason virkamies, nousi ensin Venäjän presidentiksi ja sitten yksinvaltiaaksi?

Näytelmä päättyi arvoitukseen, joka on todennäköisesti kiehtonut ruotsalaisia viimeiset 300 vuotta. Kaarle XII kuoli 30. marraskuuta 1718 onnettomasti sujuneen Norjan-valloitusretken aikana Haldenissa, kun hänen päähänsä osui luoti. Ampuiko tuon kohtalokkaan luodin vihollinen piiritetystä Fredrikstenin linnoituksesta, vai oliko kyseessä omien miesten tekemä attentaatti? Näytelmässä Ruotsin lipun alta paljastettiin suuri valkoinen pää, jonka vasemmasta ohimosta Kiviharju kaivoi esiin suuren, pyöreän kuulan. Huomattava osa Norjan-sotaretkeen osallistuneista sotilaista oli värvätty Suomesta, ja heidän joukostaan varmasti löytyi monta katkeroitunutta miestä, joiden mielestä vihatun roistokuninkaan päästäminen pois päiviltä ei olisi lainkaan huono ajatus.

En tiedä, liittyikö tuohon vaikuttavaan loppukohtaukseen salattu toive. Itse en usko, että pahuutta voitaisiin poistaa maailmasta ihmisiä tappamalla. Kirjoitettu historia ja sitä edeltänyttä aikaa kartoittanut arkeologinen tutkimus todistavat, ettei tällä tavalla saada mitään pysyvää aikaan. Putin agentteineen ja Mario Puzon mafiasaagassaan kuvaamat kummisedät ovat tässäkin asiassa väärässä.

Carolus Rex

Teatteri Telakan esitys 13.9.2026

Näyttelijät: Heidi Kiviharju, Jyrki Mänttäri
Lavastus: Markku Mäkiranta
Käsikirjoitus & ohjaus: Hanno Eskola

Vesisaaren Alma oli ekologisen elämäntavan puolustuspuhe – Näyttämökuvissa kalajälli nousi elämäntavan katedraaliseksi symboliksi

Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin yhdessä toteuttama Vesisaaren Alma edustaa teatteritaiteen lajia, jonka syvään päähän tämän kirjoittajan on vaikea sukeltaa. Varmasti Taija Helmisen runollisen kaunis teksti herätti väristyksiä niissä katsojissa, joilla on tuo siunattu kyky syvähenkisiin kokemuksiin. Tampereen Teatterikesän näytöksessä katsojat nousivat osoittamaan suosiotaan seisaaltaan.

*Kuvassa vasemmalta oikealle Helka Periaho, Aapo Honkanen, Olli Haataja, Milla Jarko ja näytelmän äänimaiseman mollisointuisilla hanurisooloilla luonut Henri Haakana. Kuva (c) Petri Teppo*

Minua hätkäytti näytelmän lavastus. Sen hallitseva elementti oli kalajälli. Tuollaista puista telinettä on käytetty iät ja ajat Ruijassa kapakalan kuivaamiseen. Nyt tuota puista telinettä käytettiin ensimmäisissä näyttämökuvissa luontoaiheisten maalausten maalaustelineenä.

Vesisaaren Alma kertoi historiallisen henkilön, Reidar Särestöniemen äidin Alma Särestöniemen elämäntarinan. Hyvä tarina, myös tositarina, sisältää opetuksen, ja minun tulkintani Vesisaaren Alman opetuksesta on tämä: Naisen tehtävä ei ole luoda omaa uraa lupaavana, ehkä jopa loistavana mezzosopraanona, vaan synnyttää ja kasvattaa Suomen kuvataiteelle uusi miespuolinen nero kuvaamaan Lapin lumoavaa kauneutta. Siinä sivussa piti toki synnyttää myös liuta muita poikia uhrattavaksi isänmaan olemassaolostaan käymien sotien alttarille.

Tämä oli lahjakkaiden naisten osa vielä viime vuosisadalla ja on todennäköisesti naisten kohtalo myös jo lähitulevaisuudessa, jos uskonnollisen oikeiston vallankumous etenee nykyistä vauhtia. Miehiä ei tästä voida ainakaan kokonaan syyttää, vaan kuten me kunnon psykoanalyytikot tiedämme, perimältään kaikki paha olo tässä maailmassa on äitien syytä:

”Kun nuori mezzosopraano aikoi laulaa tiensä Oslon konservatorioon, hänen äitinsä koti-ikävä kuljetti naiset uhkarohkealle kotiin Kittilän Kaukoseen.”

Näin näytelmän tekijät kuvaavat nuoren Alman elämänmuutoksen syitä Rovaniemen Teatterin verkkosivulla. Alman matka Ruijan Vesisaaresta seitsemänlapsisen suurperheen äidiksi Kittilään alkoi hänen äitinsä tahdosta.

*Sirkustaiteilija Aapo Honkasen taidokas akrobatia cyr-renkaalla nosti hänen roolihamonsa Reidar Särestöniemenä näytelmän tarinan keskiöön. Kuva (c) Petri Teppo*

Elämä ei ole toki mustavalkoista muulla kuin korkeintaan teatterissa. Helminen ja näytelmän ohjannut Riku Innamaa ovat nähneet myös tämän Alman elämän traagisen puolen. Se sisältyi tarinaan siipeen ammutusta joutsenesta, joka ei pysty enää koskaan lentämään. Fyysisen hahmonsa tämä kävelemään pakotettu joutsen sai sirkustaiteilija Milla Jarkon pantomiimissa. Valkoisiin pukeutunut Jarkko pyrki nousemaan korkeuksiin kalajällin kehikosta muodostetun rukouskappelin harjalta toiseen jaksoon liittyneessä kohtauksessa. Tämän joutsenen vammasta kertoivat tanssitrikoot, joissa toinen jalka oli musta ja toinen valkoinen.

Vesisaaren Alma oli yhdistelmä teatteria ja sirkusta. Rytmiltään se oli puheteatteria, sanoihin orientoitunutta esittämistä, mutta silti Aapo Honkasen huima akrobatia cyr-renkaalla säväytti. Vilisti pyörivän renkaan keskellä Honkasesta tuli Reidarin roolissa myös tämän näytelmän keskushenkilö. Vesisaaren Alma oli mitä suurimmassa määrin näytelmä Reidar Särestöniemestä.

Toisaalta tuo suuri, metallinen rengas kuvasi hyvin viime vuosisadan yhteisöllistä perhe-elämää. Tavallisesti tämän vuorovaikutussuhteiden kehän keskiössä istui perheen patriarkka ja ”naiset vaikenivat seurakunnassa”. Näytelmä antoi katetta sen tekijöiden näkemykselle, jonka mukaan taiteellisesti hyvin lahjakkaan äidin kyvyssä ymmärtää lahjakkaan poikansa psyykeä oli ratkaiseva merkitys tämän taiteilijanuran kannalta.

Helminen oli upottanut Alman roolin ”syvähenkisen” puheen paljouteen. Minusta tuntui, että roolijaossa näyttelijä Helka Periaho oli laitettu lähes mahdottoman tehtävän eteen. En vain otaksu, vaan olen varma, että se historiallinen Alma oli huomattavasti näyttämöllä nähtyä roolihahmoa räiskyvämpi persoonallisuus. Olli Haataja oli Reidarin veljen Antun roolissa hiljainen vetäytyjä. Ehkä veljensä veroinen lahjakkuus, mutta haluton tai kyvytön ilmaisemaan itseään veljensä tavoin. Antun rooliin kirjoitettu epilogi oli varmasti hieno, mutta Haatajan hiljaisella äänellä esitettynä tuskastuttavan pitkä. Tampereen Työväen Teatterin vanhan Eino Salmelaisen salin akustiikka ei ole sieltä parhaimmasta päästä.

Kalajällissä turskat kuivattiin ripustamalla ne pareittain pyrstöistä sidottuna roikkumaan ilmassa. Sirkustaiteilijat Olli Haataja ja Helka Periaho käyttivät näyttämön puista kehikkoa pantomiimiensa alustana. Kuva (c) Petri Teppo

Jopa me ”eppujen” sukupolven ikävammaiset osaamme odottaa tai ainakin toivoa vähän räväkämpää meininkiä, kun sirkuksesta on kysymys. Tai sitten sosiaalinen media on lyhytvideoillaan onnistunut vihdoin tuhoamaan myös tämän 72-vuotiaan kirjoittajan kärsivällisyyden ja keskittymiskyvyn. Sosiaalisen median lyhytvideoissa maksimiaika on 60 sekuntia. Pian se alkaa ehkä olla pisin mahdollinen aika myös teatteri-ilmaisussa kohtausten ajoitusta määriteltäessä.

Helmisen paatos ekologisen elämäntavan puolesta kyllä tuntui. Näytelmän Alman maailma oli Gaia, jossa kaikkien elollisten olentojen ohella myös tuntureilla ja muilla elottomilla entiteeteillä oli sielu ja henki. Parhaiten ekologisuutta symbolisoi näyttämökuvia hallinnut kalajälli. Ihminen on säilönyt lihaa ja kalaa vuosituhansia kuivaamalla. Kalajälli toimii suoraan auringon voimalla. Saalis saatiin säilymään ilman kalatehtaita, säilykepurkkeja ja kylmälaitteita. Tähän elämäntavan ekologisuuteen liittyivät tietenkin myös telineeseen kiinnitetyt luontokuvat ja kuvat Ruijan kalastajista. Tosin ihminen onnistui lajina tappamaan useita suuriin nisäkkäisiin kuuluneita lajeja sukupuuttoon jo kivikaudella.

Vesisaaren Alma

Rovaniemen Teatterin ja Piste Kollektiivin esitys Tampereen Teatterikesässä Eino Salmelaisen näyttämöllä 8.8.2026

Käsikirjoitus: Taija Helminen Ohjaus: Riku Innamaa Lavastus- ja pukusuunnittelu: Paula Varis Sirkussuunnittelu ja -ohjaus: Henna Kaikula Äänisuunnittelu:
Tatu Ollikainen Valosuunnittelu: Miksa Koponen Musiikin sävellys ja harjoittaminen: Henri Haakana ja Eero Rautio Naamioinnin suunnittelu: Maikki Kolistaja Näytelmän taustatyöprosessi: Marja-Liisa Honkasalo, kulttuurintutkija, professori (ema.) Näytelmän esitysoikeuksia valvoo: Taija Helminen Näyttelijät: Olli Haataja ja Helka Periaho
Sirkustaiteilijat: Aapo Honkanen ja Milla Jarko Muusikko: Henri Haakana

Rahamaa ei ole dokumentti, vaan huikean hienosti toteutettu draama – näyttelijöiden teatteria viimeisen päälle – Hendrik Toompere jr:n ohjausta voi luonnehtia vain yhdellä sanalla: nerokas

Rahamaan elokuvanomaisuudesta on taitettu runsaasti peistä. Tätä tukivat voimakkaat lähikuvat valtavan suurella videonäytöllä. Myös viron- ja venäjänkielisten repliikkien tekstityksen seuraaminen sitoi osan huomiosta. Silti hetkeäkään ei tuntunut siltä, että katsoisin elokuvaa. Sydänalassa asti tuntuvat Mads Hyhnen pasuunan törähdykset ja esityksen upean musiikin säveltäneen Maria Faustin saksofoni, kun se parkui tarinan sankarin Arturin henkistä hätää. Nuo äänet muistuttivat, mistä tässä on kysymys: tämä on teatteria – kerta kaikkiaan loistavaa teatteria – vuorovaikutukseen perustuvan esittämisen juhlaa.

*Rahamaan sankareita ovat Karmo Nigulan tulkitsema Oliver ja roolistaan Viron miepääosan teatteripalkinnolla vuonna 2024 palkittu Tönis Niinements Arturin roolissa. Kuva (c) Heikki Leis*

Rahamaa on virolaisten sankaritarina, vaikka sotkusta kätensä pessyt Danske Bank ja koko muu maailma julistivat nämä rahanpesijät roistoiksi. Kolkosta miehitysajasta selvinnyt pieni kansa halusi rikastua. Rikastumisen keinotkin olivat tiedossa jo edelliseltä itsenäisyydenajalta. Treidauksen ja offshore-liiketoiminnan (lue: rahanpesun) voimasta ja siunauksellisuudesta kertoi rikastumisen makuun päässeille virolaisille se, että Euroopan rikkaimpia maita olivat Monaco, Liechtenstein, Luxemburg ja Sveitsi. Miksei Viro voisi kuulua viidentenä jäsenenä tähän kultapossukerhoon? Perinteitä maalla oli jo viime vuosisadan alkupuolelta, jolloin virolaiset pankkiirit välittivät muhkeita palkkioita vastaan bolševikkien Venäjän keskuspankista anastamaa kultaa länteen.

Offshore-liiketoiminta on tasapainoilua laillisuuden ja laittomuuden väliin jäävällä harmaalla vyöhykkeellä. Sankareillamme oli myös hyviä perusteita toimilleen, jotka he toki tiesivät kyseenalaisiksi ja osin selvästi laittomiksi. Venäjältä ja muualta tuleva länsivaluuttojen kova kysyntä piti dollarin ja punnan kurssit arvossaan. He puolustivat länsimaiden talouksien vakautta eturintamassa, ja oma etu tuli hoidettua siinä sivussa. Näin varmasti ajatellaan muuallakin Monacosta Liechtensteiniin: Business as usual.

Danske Bankin Viron-sivukonttori pesi lähinnä venäläisten oligarkkien ja mafiosojen rahoja noin 200 miljardin euron edestä. Parhaina vuosina Viron-yksikkö tuotti 11 prosenttia emopankin verottomasta voitosta, vaikka sen osuus koko liiketoiminnasta oli vain prosentin luokkaa. Toompere antaa tarinassaan ymmärtää, että Viron-yksikön tuotot pelastivat Danske Bankin kaatumiselta vuoden 2008 finanssikriisin iskiessä – ja mikä ettei. Ainakin summat tuntuvat huimilta. Ne vertautuvat jopa Suomen jättiläismäiseen julkiseen velkaan. Toisaalta 200 miljardia lienee vain pisara siinä valtameressä, jonka merivirtoja rahanpesu ja verotuksen optimointi maailman finanssikeskuksissa pitävät yllä.

Kohtaukset kuvatiin realiajassa suurelle videonäytölle. Kuvan kohtauksessa Danske Bankin Viron yksikkö on maineensa huipulla ja tanskalaispankin pääjohtaja (Kerstin Heinloo) silittää vielä yksikönjohtajan (Gert Raudsep) päätä myötäkarvaan tarjoilemalla hänelle vuosikertakonjakkia. Kuva (c) Heikki Leis

Danske Bankin Viron-yksikkö tarjosi kaikki länsimaisen finanssitalon palvelut lähellä Pietaria ja vieläpä venäjän kielellä. Se oli loistava vaihtoehto pankkisalaisuuden turvin rikastuneelle Sveitsille, jossa venäläiseltä oligarkilta saatettiin kysyä rahojen alkuperää pitkin nenävartta katsoen. Haastatteluissa Toompere on muistuttanut asiasta, joka ei noussut näytelmässä näkyvästi esiin: Venäjällä raha ei liiku minnekään ilman, että Putinin poliisi ja turvallisuuspalvelu FSB tietäisivät siitä. Me puolestamme tiedämme, että Venäjä on rahoittanut runsaskätisesti Euroopan maiden äärioikeistolaisia puolueita. Sitä emme tiedä, miten raha on niille kanavoitu ja kuinka suurista summista on ollut kyse.

Elokuvissa, televisiosarjoissa ja kirjallisuudessa on viime vuosina ollut runsaasti kuvauksia bisneseliitin toimintatavoista ja pöyristyttävästä elämäntavasta. Karkeimmillaan nämä kuvaukset toistavat olettamaa, jonka mukaan kaikki maailman psykopaatit eivät istu vankilassa, vaan monet heistä uivat kuin kalat vedessä pankkien pilvenpiirtäjien teräs- ja lasiakvaarioissa. Toompere on antanut taidokkaasti rakennetun kasvutarinan kautta sankareilleen inhimilliset kasvot. Virolaisten – ja miksei meidän suomalaistenkin – on helppo samaistua näihin Tarton kaupungin laidalla sijaitsevassa lähiössä ja vaatimattomissa oloissa lapsuutensa eläneisiin poikiin.

Rahamaa oli näyttelijöiden teatteria. Roolit olivat sisäistettyjä, ja kohtauksia maustoi rankoista aiheista huolimatta tästä täyteen välillä hersyvä, välillä salaviisas huumori. Kohtauksissa näkyi virolaisten kompleksinen suhde venäläisiin. Esimerkiksi sopimusneuvottelut, joissa Taavi Teplenkov näytteli venäjäksi venäläistä oligarkkia, oli yksi näytelmän bravuureista. Raakuudet, joita venäläiset harjoittivat miehityksen aikana, ovat epäilemättä jättäneet syvät jäljet. Ne näkyvät yhä, vaikka maan uudelleenitsenäistymisestä on kohta kulunut 40 vuotta. Venäläiset juomatavat eivät tarinassa vähentäneet fyysistä ja psyykkistä krapulaa. Eikä palaminen viranomaisten pankkitarkastuksessa ollut ainoa riski: asemansa ja tehtävänsä väärin ymmärtäneillä on näissä piireissä taipumus pudota ikkunasta myös Venäjän ulkopuolella. Oligarkkien välienselvittelyssä myös murhat ovat business as usual.

*Maria Faustin säveltämä musiikki ja hänen johtamansa mahtava orkesteri olivat Rahamaan suola ja pippuri. Kuvassa Mads Hyhne, Oscar Andreas Haug ja Faust saksofoneineen. Kuva (c) Heikki Leis*

Rahamaa ei ole dokumentti vaan draama, ja se päättyi draaman sääntöjen mukaan paljastumiseen. Artur piti viimeistä valttikorttiaan – laittoman toiminnan paljastamista viranomaisille – liian kauan taskussaan. Joku belgialainen ”mulkku” ehti ensin ja kääri liiveihinsä ilmiannosta luvatun ruhtinaallisen palkkion. Viron viranomaiset kielsivät Danske Bankin toiminnan maassa, ja Viron-yksikkö suljettiin. Tarinan Arturille, Oliverille, Jaanukselle ja Anjalle jäi syntipukin osa, kun pankki pesi kätensä jutusta. Gert Raudsepin loisteliaasti tulkitsema Viron-yksikön johtaja sai potkut. Roolihenkilön esikuva Aivar Rehe löydettiin kuolleena kotinsa pihalta syyskuussa 2019.

Viron kansallisteatteri (Eesti Draamateater) valmisti Rahamaan Tarttoon, joka oli vuoden 2024 Euroopan kulttuuripääkaupunki. Teos kantaesitettiin Tarton kampatehtaan tiloissa (Kammivabrik) kesäkuussa. Samana vuonna Rahamaa palkittiin viidellä Viron teatteripalkinnolla: Tõnis Niinemets sai Arturin roolista parhaan miespääosan palkinnon, useita rooleja näytellyt Taavi Teplenkov parhaan miessivuosan palkinnon, Maria Faust palkittiin teosta varten sävelletystä musiikista, Lauri Kaldoja ja Viive Ernesaks äänisuunnittelusta sekä Mehis Pihla näytelmän dramaturgiasta.

Eesti Draamateaterin Rahamaa oli järisyttävä teatterielämys. Viron kansallisteatterin tekijät ovat luoneet erittäin ilmaisuvoimaisen esitystavan, joka on tullut epäilemättä jäädäkseen. Tampereen Teatterikesän esitys oli Rahamaan ensimmäinen vierailu Viron ulkopuolella, mutta se ei varmasti jää viimeiseksi. Siirrettävistä konteista rakennettu lavastus sivunäyttämöineen näytti valtavalta rakennelmalta, mutta sen siirtäminen paikasta toiseen ei todennäköisesti ole logistisesti ylipääsemätön ongelma. Noin 50 taiteilijan ja avustajan ensemble toki maksaa paljon, mutta Rahamaan vyörymäinen menestys kotimaassaan antaa osviittaa suunnalle, johon myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Helsingin Kaupunginteatterissa kannattaa tähytä.

Rahamaa

Draamateaterin esitys Tampereen Teatterikesässä, Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.8.2024

Produktien on toteuttanut 50 tekijän ensemble. Kattavan luettelon näytelmän tekijöistä löydät Draateaterin verkkosivulta.

Leikin loppu on kuvaus yksilötason psyykkisestä kriisistä ja pelottava dystopia ihmiskunnan tulevaisuudesta

Samuel Beckettin Leikin lopussa seisotaan viimeisellä rannalla. Minun mielikuvissani Kellariteatterin näyttämölle rakennettu lavastus toi ensimmäisenä mieleen tämän meidän hyvinvointivaltiomme tulevaisuuden. Nyt oltiin myös suomalaisen hoivapalvelujen päätepisteessä. Mössö ja lääkkeet olivat loppuneet, eikä vihreistä kuulista palkkiona hyvästä käytöksestä ollut lupauksista huolimatta tietoakaan. Myös kuivikkeena käytetyt sahanpurut olivat loppuneet ajat sitten, ja sen asemasta käytettyä hiekkaakaan ei ollut vaihdettu aikoihin. Hampaat, jos niitä vielä oli, sai lyödä nurkkaan, koska edes tässä lähitulevaisuuden dystopiassa roskapönttöjä tuskin varustettiin naulakoilla.

Pekka Heikkinen teki sykähdyttävän roolin tarinan raajarikkoisena nihilistinä. Bakr Hasanin nerokas tulkinta tarinan Clev’nä toi näyttämölle meidän maahanmuuttoon liittyvät rasistiset asenteet alastomimmillaan. Kuvan kohtauksessa tarinan Clev myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. *Kuva (c) Piki Rantanen*

Beckettin perikunta valvoo tiukasti absurdin teatterin mestarin näytelmien esitysoikeuksia. Tekstissä ei saa muuttaa edes pilkun paikkaa, ja myös käsikirjoituksen ohjeita roolituksesta ja näytelmän esillepanosta pitää noudattaa tarkasti. Nuo Leikin lopun kaksi ”sivunäyttämöä”, jäteastiaa, on määritelty lavastuksen osaksi näissä ohjeissa. Mielikuvani tulevaisuuden uljaan kansallispopulistisen Suomen hoivapalveluista ei siis johtunut ainakaan produktion tekijöiden kurittomuudesta.

Teatteri Siperian esitys herätti ajatuksia ja sai mielikuvituksen lentoon. Se on hyvän taiteen merkki. Mutta miten formaalinen muoto ja uutta luova ajattelu voivat kulkea käsi kädessä? No ainakin runouden, maalaustaiteen ja baletin piiristä löytyy vaikka kuinka paljon esimerkkejä siitä, miten tiukkoja sääntöjä noudattamalla voidaan luoda jotakin ainutkertaista. Teatteri Siperian Beckett-tulkinnassa tuota vavahduttavaa syvyyttä loi jo roolitus. Hammin roolin näytteli moottoripyöräonnettomuudessa alaraajahalvaantunut Pekka Heikkinen ja hänen palvelijaansa Clov’a maahanmuuttaja Bakr Hasan.

Absurdismi syntyi kirjallisuudessa ja teatteritaiteessa aikaisemmin valtavirtaa olleen realismin kritiikkinä. Elämä on absurdia. Beckettin toisessa kuuluisassa näytelmässä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) kaksi joutomiestä odottelee pystyyn kuivuneen puun alla salaperäistä Godota. Minun mielikuvissani kulkurit odottavat puun alla kuolemaa. Leikin lopussa Beckettin ajatukset ovat olleet koko ihmiskunnan tulevaisuudessa – näin tulkitsen katsojan ja kokijan omavaltaisuudella.

Molemmat näytelmät julkaistiin 50-luvulla. Hän kirjoitti nämä hänen uransa keskikauteen kuuluvat työt ranskaksi. Nämä kaksi hänen ehkä tunnetuinta näytelmäänsä edustivat Beckettin oman tulkinnan mukaan subjektiivista ja kokonaan hänen sisäisestä maailmastaan kumpuavaa taidetta. Itse rohkenen otaksua, että niiden taustalla oli myös 80 miljoonaa kuolonuhria vaatinut toinen maailmansota ja suurvaltojen ydinasevarustelu, jonka strategisissa skenaarioissa seuraavan sodan uhrilukuja laskettiin sadoissa miljoonissa. On realismia ajatella, että ihmiskunta voi itse tuhota itsensä, ja samalla se on myös todella absurdia.

Hamm ja Clov asuvat näytelmässä rähjäisessä kellariasunnossa. Asunnon sijainnin voi päätellä siitä, että asunnon ikkunat sijaitsevat katonrajassa, jonne Clov’n pitää kivetä tikkaita pitkin nähdäkseen ulos. Kellariloukon yhteydessä on kuitenkin jonkinlainen keittiö, mikä antoi ymmärtää, että residenssi on nähnyt parempiakin aikoja. Hammin vanhemmat Nagg ja Nell ovat asemoitu kahteen jäteastiaan, mikä ainakin minussa herätti vahvoja mielikuvia siitä, mikä on meidän tulevien dementikkojen arvostus ja asema vuosikymmenen tai kahden päästä.

Tähän esityskuvaan Piki Rantanen on vanginnut hätkähdyttävällä näytelmän tarinan Hammin (Pekka Heikkinen) ja Clev’n (Bakr Hasan) pelaaman ihmissuhdepelin valtasuhteet. Kuva (c) Piki Rantanen

Nuori Beckett oli pitkään toiminut James Joycen avustajana ja ihailijana, ja seurannut tämän tapaa kirjoittaa. Hänen keskikautensa alkoi kriisistä, jonka hän koki, kun ymmärsi, ettei voi kirjoittaa Joycen tapaan. Leikin lopun nimi ja sen angstinen tunnelma varmasti kuvaavat tätä henkistä kriisiä, jota Beckett itse kuvasi näin: ”Ymmärsin, että Joyce oli kulkenut niin pitkälle kuin mahdollista tiedon hankkimisessa ja tiedon käyttämisessä kirjailijan välineenä. Ymmärsin, että minun polkuni oli tietämättömyys, luopuminen ja puute.” Tämä vakava luovan työn kriisi alkoi Beckettin äitinsä luona käymästä keskustelusta.

Näytelmän sokea Hamm näkee talonsa ympärillä vihreän maiseman ja meren, jolla purjehtii kaunis vene. Tätä näkyä tähystämään komennettu Clov näkee ikkunasta vain tuhkaa ja pimeyttä. Apokalyptiset tunnelmat toistuivat myös kohtauksessa, jossa Clov kysyy Hammilta, mitä hän tekee, jos Clov kuolee keittiössä. Liikkumiskyvytön, pyörätuoliin sidottu Hamm arvelee, että hän huomaa Clov’n kuoleman hajusta. Clov muistuttaa, että ruumiinhajua on kaikkialla, mihin Hamm vastaa, että sinä haiset jo nyt.

Tuhkan peittämä pimeys kuvaa varmasti hyvin Beckettin mielenmaisemaa vuosina, jolloin hän kirjoitti näytelmää. Yhtä hyvin se kuvaa ydinsotaa seuraavaa ydintalvea. Henkiin ovat jääneet vain torakat ja itselleen pomminkestäviä turvabunkkereita syrjäisille seuduille rakennuttaneet miljardöörit. Tosin Beckett on ampunut alas tämänkin vitsin kaukonäköisesti. Clov myrkyttää DDT:llä nivuksistaan löytämänsä maapallon viimeisen kirpun hengiltä. Beckett kielsi taustamusiikin tai äänimaisemien käytön näytelmissään. Leikin lopussa kuuluu kuitenkin kaukaa sonarin piipitys. Minun mielikuvissani se ei ollut kaikuluotain, vaan radiomajakka, joka yhä lähetti avaruuteen viestiä erään sivilisaation tuhosta.

Jokainen itseään arvostava ja kunnianhimoinen ohjaaja haluaa ohjata Beckettin näytelmän edes kerran urallaan. Mahdollisuuksia rajoittaa esitysoikeuksien kalleus. Tämän riman viime vuosisadan puolella syntyneet ohjaajat voivat ylittää vain rahalla. Beckett kuoli vuonna 1989. EU-maiden tekijänoikeussuoja ulottuu 70 vuoden päähän tekijän kuolemasta. Joku nuorimman ohjaajapolven tekijöistä voi toki olla vielä vuonna 2060 siinä kunnossa, että pääsee tästä vapaudesta nauttimaan.

Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta. Kuva Piki Rantanen

Jos Wikipedian tiedot ovat ajan tasalla, Leikin loppu on Heikki Huttu-Hiltusen ensimmäinen Beckett-ohjaus. Teatteri Siperian tulkinta oli todella hieno. Kuten jo edellä kirjoitin, ajateltu roolitus toi esitykseen ulottuvuuksia ja syvyyttä. Heikkisen ja Hasanin tulkinnat roolihahmoista olivat loistavia. En yhtään ihmettele, että jotkut meistä poistuivat katsomosta esityksen jälkeen kyyneleet silmissä. Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen tehtäväksi jäi Hammin vanhempina vahvistaa ensimmäistä voimakasta mielikuvaani, pompata vieteriukon tavoin silloin tällöin esiin jäteastian kannen alta todistamaan vanhuuden kirouksesta.

Heikkisen Hamm oli dominoiva, katkera nihilisti, jonka ulostulot olivat hänelle itselleen ehkä huumoria. Tällaisiin tyyppeihin törmää nykyisin tämän tästä podcastien kaikkitietävinä vetäjinä. Beckett oli tässäkin edellä aikaansa. Toisaalta Hammissa on ainakin joskus ollut humaani inhimillinen puolensa. Hän oli ottanut Clov’n jo lapsena hoiviinsa, elättänyt ja kasvattanut hänet. Toisaalta Clov oli myös täysin riippuvainen Hammin hyväntahtoisuudesta. Asetelma toi mieleen myös sen, mitä nykyisin tiedän modernista orjuudesta.

Hasanin pitkä, hoikka ja roolissa oikeaa jalkaa ontunut Clov oli vaikuttava. Hasanin roolihahmo oli omaksunut kasvatti-isänsä nihilismin. Clov pelasi Hammin kanssa psykologista peliä ja kapinoi herransa auktoriteettia vastaan uhkaamalla lähteä pois ja jättää liikuntakyvyttömän Hammin pärjäämään omillaan.

Bakr Hasan on Bagdadin yliopistossa ohjaajaksi ja näyttelijäksi opiskellut teatterin ammattilainen. Suomessa hänet tunnetaan ehkä parhaiten koreografina, joka nousi suomalaisten tietoisuuteen teoksellaan Bagdadin Julia neljä vuotta sitten. Clov’n roolissa hän käytti tietoisesti arabiaa äidinkielenään puhuville ja suomea vasta opiskeleville tyypillistä aksenttia. Se upposi. Tällä taidokkaalla tempulla Hasan toi näyttämölle myös sen maailmanlopun meiningin, jonka hengessä maahanmuutosta nyt Suomessa keskustellaan. Oman asemansa puolesta pelkäävän keskiluokan hysteria on ylittänyt kaikki sopivaisuuden rajat. Espanjan Ceutan erityisalueelle vyöryneen siirtolaisaallon syistä ja seurauksista ei vieläkään tiedetä kaikkea, mutta jo ensimmäisten uutisten jälkeen monet suomalaiset olivat sosiaalisessa mediassa sitä mieltä, että rajan yli laittomasti pyrkivät aseettomat siviilit pitäisi ampua muitta mutkitta niille jalansijoilleen. Asenteet ovat mustavalkoisia ja verenhimoisen aggressiivisia.

Leikin loppu

Teatteri Siperian esitys Tampereen Teatterikesässä, Kellariteatterin näyttämöllä 6.8.2026Käsikirjoitus: Samuel Beckett Ohjaus: Heikki Huttu-Hiltunen Musiikki ja äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio Näyttelijät: Pekka Heikkinen, Bakr Hasan, Marika Heiskanen ja Tuukka Huttunen Valosuunnittelu: Ilkka Niskanen Lavastus ja puvustus: Työryhmä, Teatteri Siperia ja Kansallisteatteri

Tšehovin Kolmea sisarta tanssitettiin näyttämöllä nykytanssin askelkuvioilla – Intensiivinen kehollisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen

Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden yhdessä toteuttama Kolme sisarta teki vaikutuksen. Näyttelijöiden fyysinen läsnäolo ja ilmaisuvoimainen liikekieli toivat mieleen nykytanssin. Näyttelijöiden erittäin intensiivinen kehollisuus, liikkeiden plastisuus ja kyky akrobatiaa lähenteleviin liikesarjoihin tekivät vaikutuksen. Juuri tällaista nuorten tekemän teatterin pitääkin olla – uutta luova energianpurkaus. Tällainen raivokkuus syntyy pakottavasta sanomisen tarpeesta.

Riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtinen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin sen kannella tahtia ei jättänyt toivomisen varaa. Kuva (c) Pate Pesonius

Rankan fyysisyyden rinnalla Anton Tšehovin kieli oli kehystetty kovilla konsonanteilla työryhmän omassa käännöksessä. Tällaisiin työryhmän ”omiin käännöksiin” lienee lupa suhtautua hieman skeptisesti. Oleellisempaa on kuitenkin se, että toteutus nosti esiin tarinan kuvaaman tylyn todellisuuden. Sisarukset ovat jääneet jumiin rupiseen varuskuntakaupunkiin kauas Venäjän metropoleista ja vallan keskuksista. Haaveita merkityksellisestä elämästä vielä on, mutta ei keinoja toteuttaa näitä haaveita.

Mitä hyödyttää ponnistella ja opiskella puhumaan neljää tai viittä kieltä, kun se ei kuitenkaan johda mihinkään? Miksi uurastaa ja uhrata koko elämänsä työlle ja uralle, kun tavoiteltu talouskasvu vie meitä yhä lähemmäksi kuilun reunaa? Tässä näytelmässä Tšehovin pieni varuskuntakaupunki oli kuin Suomi pienoiskoossa. Alle 25-vuotiaiden työttömyys on reilusti yli 20 prosenttia, vaikka ikäluokat pienenevät samaan aikaan kuin pyy maailmanlopun edellä.

Yhä suurempi joukko nuoriin ikäluokkiin kuuluvista ihmisistä on ajautumassa köyhyyteen. Teatterikorkeakouluun ahkeruutensa ja lahjakkuutensa avulla tuhansien hakijoiden joukosta tiensä raivanneet ovat tietenkin tavallaan etuoikeutettu joukko. Hekään eivät ole kuitenkaan turvassa siltä todellisuudelta, josta päivittäiset uutiset kertovat meille. Tilastoihin perehtyneet puolestaan tietävät, että esimerkiksi maailman valtioiden asevarustelumenot ovat kaksinkertaistuneet kylmän sodan päättymisen jälkeisenä aikana, jota juhlapuheissa on kuvattu Pax Americanaksi.

Sisarusten kylää tuhonnut tulipalo sai toisen jakson alussa, upeasti toteutetussa kohtauksessa, suorastaan apokalyptiset mittasuhteet. Näyttämön peitti teatterisavu ja roolihahmot muuttuivat tämän hämärän keskellä tietään etsiviksi haamuiksi. Jo ennen tulipaloa liikekannalle laitettu tykistöprikaati aloitti marssinsa kohti Donbasia ja Butšaa. Viittaus Venäjän satoja tuhansia uhreja tähän mennessä vaatineeseen hyökkäyssotaan Ukrainassa oli selvä.

Lähestymiset huipentuivat korkealle nousseisiin nostoihin ja akrobatiaa lähenteleviin voltteihin. Kuvassa Irinan roolin näytellyt Jessica Penttilä ja paronin roolin näytellyt Väinö Lehtinen. Kuva (c) Pate Pesonius

Vaikuttavat nostot lähestymisissä ja huikeat joukkokohtaukset saivat epäilemään, että esityksen ohjaaja Alise Polačenkolla on tanssijan koulutus. Näin ei kuitenkaan ole, vaan hän on opiskellut näyttelijäksi Latvian kulttuuriakatemiassa (Latvijas Kultūras akadēmija) ja valmistunut myöhemmin ohjaajaksi Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Kolme sisarta on hänen taiteellinen lopputyönsä ohjaajana.

Esityksen läheisyyskoreografiksi on käsiohjelmassa merkitty Johanna Elovaara. Myös häntä me katsojat saamme kiittää siitä, että tässä Tšehov-tulkinnassa ei tyydytty jakamaan poskisuudelmia, vaan pussattiin niin että tuntui. Kolme sisarta näytti fyysisyydellään meille, miksi Baltian maissa ja Itä-Euroopassa syntyneet produktiot ovat niin usein mukana kansainvälisillä teatterifestivaaleilla ja toimivat niiden vetonauloina. Esimerkiksi riemukas ja vähän aggressiivinenkin juomalaulukohtaus, jossa näyttelijät lauloivat kuorossa Väinö Lehtisen kitaran säestyksellä Tommi Korpelan lyödessä samovaarin kannella tahtia, ei jättänyt toivomisen varaa.

Tulkinta antoi minulle myös yhden avaimen minua pitkään askarruttaneeseen arvoitukseen. Väitetään, että Tšehov itse luonnehti näytelmiään komedioiksi. Ehkä hän on halunnut tehdä pilaa oman aikansa asemastaan ja titteleistään tärkeilevistä miehistä. Venäläisen kirjallisuuden klassikoita lukeneet tietävät, että näiden herrojen käsitys omasta erinomaisuudestaan oli usein aika huokoisella pohjalla. Kolme sisarta on tarina vahvoista naisista ja eri tavoin heikoista miehistä. Varsinkin sisarten veli Andrei on peliriippuvuudesta kärsivä luuseri ja tiukasti vaimonsa Natalian tossun alla. Tämä asetelma on klassinen komedian aihe patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Yleisön joukossa hetken ryyppylaseilla lastatun tarjottimen kanssa pyörinyt babuška, perheen vanha palvelijatar, palautti tämän asetelman realistisille juurille. Ortodoksisesta uskonnosta ja vuosisatojen takaa periytyvästä sovinismista huolimatta Venäjä on naisten valtakunta. Naiset ovat pitäneet maata pystyssä työllään, kun miehet ovat kaatuneet maan imperialistisissa sodissa tai kuolleet ennen aikojaan vodkaan alkoholismin uhreina.

Tšehov kirjoitti näytelmänsä ajanjaksona, jolloin kirjallisuudessa valtavirta vaihtui romantiikasta realismiksi. Kolmen sisaren kohdalla me vanhukset olemme oppineet tai meidät on opetettu ”nyyhkimään” suurten tunteiden äärellä. Polačenkon ja ensemblen tulkinnassa tämä ”elämää suurempi” rakkaus on myös manipuloinnin ja vallankäytön väline. Meidän tunteemme eivät ole yksiselitteisiä. Sääty-yhteiskunnassa Mašan ja everstiluutnantti Veršinin kiihkeä suhde oli skandaali. Nyt tämä psykososiaalinen jännite purettiin modernin naiskuvan kautta kohtauksella, jossa upeasti näytellyt Ronja Orasta sähisi ja syyti Aapo Puustin päälle katkeria kirouksia kuin haavoitettu kissapeto ja hyppäsi sitten hajareisin tämän syliin.

Kolmessa sisaressa näytellään niin hienosti, että tekisi mieli kehua joka iikkaa. Jokainen pystyi luomaan roolihenkilölleen selvästi tunnistettavan persoonallisuuden. Opiskelijoiden kohdalla roolit ovat olleet näyttelijäntaiteen maisteriopiskelijoiden taiteellisia opinnäytteitä. Teatterikorkeakoulun oppilasvalinnat ovat menneet tämän vuosikurssin kohdalla putkeen. On ilmiselvästi etsitty persoonallisuudeltaan toisistaan erottuvia ihmisiä ja löydetty todella hyviä tyyppejä.

Kolme sisarta

Q-teatterin ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden esitys Tampereen Teatterikesässä Frenckell-näyttämöllä 5.8.2026

Teksti: Anton Tšehov
Suomennos: Työryhmä
Ohjaus ja sovitus: Alise Polačenko (Ohjauksen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Dramaturgia: Kirmo Komulainen (Ohjauksen maisteriopiskelija)
Valosuunnittelu: Saana Hannonen (Valosuunnittelun maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Äänisuunnittelu: Heikki Turppo (Äänisuunnittelun maisteriopiskelija)
Lavastus ja koreografia: Alise Polačenko
Pukusuunnittelu: Havina Jäntti
Maskeeraussuunnittelu: Vera Tuomola (Stadin aikuis- ja ammattiopisto, Esitys- ja teatteritekniikan erikoisammattitutkinto)
Ohjaajan assistentti: Marija Ribakova (Helsingin ylipisto, taiteiden tutkimus, teatteritiede)
Esiintyjät:
Ronja Orasta (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Jessica Penttilä (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Heidi Finnberg (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Rebecca Nugent (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Aapo Puusti (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Väinö Lehtinen (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Yosef Nousiainen (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija, Taiteellinen opinnäyte, TeM)
Petteri Hautala (Näyttelijäntaiteen maisteriopiskelija)
Ville Hilska (Vier.)
Tommi Korpela (Q-teatteri)

Rautavaaran saappaissa maahanmuuttajan askelin

KOM-teatterin Kuinka tulla Tapio Rautavaaraksi alkoi todella terävällä oivalluksella. Samalla Youssef Asad Alkhatibin ensimmäinen sisääntulo näytti hänen poikkeukselliset lahjansa näyttelijänä. Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Tähän vaikuttavaan sisääntuloon oli myös kiteytetty ”supisuomalaisen” rillumarei-kulttuurin syvin olemus.

Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Youssef Asad Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Kuva (c) Janne Vasama

Sodan jälkeisen iltamakulttuurin tekijöiden inspiraation lähteinä olivat ilmiselvästi englantilainen music hall ja amerikkalainen vaudeville. Nämä estraditaiteen muodot välittyivät meille elokuvista. Rillumarei oli mukaelma amerikkalaisesta vaudevillestä tukkikämpien ja jälleenrakennustyömaiden sarkastisella huumorilla höystettynä. Esimerkiksi Esa Pakarisen luoma hahmo Severi Suhonen oli klassinen vaudeville-tyyppi: hieman absurdi, karikatyyrimäinen ja vahvasti yleisökontaktiin pyrkivä.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty haalarihommiin. Suomalaisen iltamakulttuurin juuriin pureuduttiin myös seuraavassa kohtauksessa. Työkaveria näytelleen Taavi Hasusen ja meidän katsojien yllätykseksi ummikoksi epäilty Alkhatib alkoi laulaa Tapio Rautavaaran ikivihreäksi tekemää laulua.

Rautavaaran, Pakarisen ja kumppaneiden muodostaman kiertävän, suomalaisen vaudeville-teatterin esittämän musiikin oli pääsääntöisesti säveltänyt Toivo Kärki ja laulut oli riimitellyt Reino Helismaa. Kärki oli ennen kaikkea jazz-mies. Ennen sotaa ja sen aikana hän seurasi tiiviisti amerikkalaista orkesterimusiikkia. Vaikka yleisölle hänen sävellyksensä olivat humppaa tai jenkkaa, orkestraatiot ja soinnutus saattoivat usein olla suoraan swing-aikakauden tai varhaisen rhythm and bluesin oppikirjoista. Helismaan sanoitukset olivat puolestaan taidokkaasti riimiteltyjä kupletteja. Ne edustivat lajityyppiä, jonka juuret ovat ranskalaisessa coupletissa.

Vuonna 1911 syntyneen Pakarisen ensimmäisen oman orkesterin nimi ei ollut ”Humppa-veikot” tai ”Molli-Jorit”, vaan Rytmi. Suomalaiset iskelmät ja laulelmat saattoivat olla tunnelmaltaan angstisia, mutta niitä soitettiin ja soitetaan yhä yleensä duurissa.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty Taavi Hasusen keralla haalarihommiin. Yhteys suomen kieleen ja Tapio Rautavaaran elämään löytyi Koskenkorvan ja slapstic-komiikan kautta. Kuva (c) Janne Vasama

Rautavaara oli paitsi rakastettu viihdetaiteilija, myös populaarikulttuurin heroistisen arkkityypin mitat täyttävä sota- ja urheilusankari: suomalainen teräsmies nimeä myöten. Rautavaara oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja huippu-urheilija, joka voitti keihäänheiton olympiakultaa Lontoossa vuonna 1948 ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruuden vuonna 1958.

Näytelmän nimen suoraan kysymykseen oli yksilötasolla helppo vastata, kun tiesi, millaista reittiä Alkhatibin elämänpolku oli KOM-teatterin näyttämölle kulkenut. Hänen ei tarvinnut enää tulla Rautavaaraksi. Hän oli jo – jos ei sotatantereiden ja urheiluareenoiden Rautavaara – niin varmasti ainakin oman elämänsä ”Tapio Metallimäki”, lujan tahdonvoiman omaava lahjakkuus.

Omaelämäkerrallisessa monologinäytelmässä Hajuvesi Alkhatib kertoi, miten hän saapui 16-vuotiaana pakolaisena Suomeen. Syyriasta Kreikan pahamaineisten pakolaisleirien kautta tullut poika päätti ryhtyä täällä näyttelijäksi, vaikka hän ei osannut sanaakaan suomea. Kipinän teatteriin hän kertoi saaneensa tehdessään keikkatyötä 15-vuotiaana kreikkalaisen teatterin siivoojana. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opinto-ohjelmaan hänet valittiin vuonna 2021.

KOM-teatterin verkkosivuilla Alkhatib kertoo löytäneensä maahanmuuttajana yllättävän ystävän suomalaisesta äänimaisemasta ja Rautavaaran lauluista. Niihin hän samaistui ja tunnisti niissä jotakin itsestään.

*Charles Chaplinin ohella Youssef Asad Alkhabitin mimiikan arsenaalista löytyi myös kivikasvoinen Buster Keaton. Kuvan kohtauksessa ei olla risusavotassa, vaan keihäänheiton harjoituksissa*. *Kuva (c) Janne Vasama*

Näytelmän nimeen piilotettu toinen kysymys on: miten tulla suomalaiseksi? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia. Suomen hallitukseen on nostettu puolue, jonka ideologien mielestä suomalaiset ovat jonkinlainen Suomen karuissa olosuhteissa jalostunut ihmistyyppi, oma rotunsa – samaan tapaan kuin näihin oloihin aikoinaan valintamenetelmällä jalostettu suomenkarja, nuo mainiot nutipäälehmät.

Suomen alueelle on muuttanut koko ajan ihmisiä muualta sen jälkeen, kun maa vapautui mannerjään alta jääkauden päättyessä noin 10 000 vuotta sitten. Mitään vain Suomessa asuville ihmisille ainutkertaista genomia ei ole olemassa, ellei sellaisiksi poikkeuksiksi lasketa geenivirheiden aiheuttamia perinnöllisiä sairauksia, joita esiintyy lähes yksinomaan suomalaisilla. Hyvin harvaan asutulla ja pitkien etäisyyksien maalla on ollut puolensa.

Perussuomalaisten ”rotuopit” ovat kokoelma väestötieteen ja kansalaisuutta koskevan juridiikan väärinymmärrettyjä käsitteitä. Otaksun, että ”väestönvaihdolla” he tarkoittavat kulttuurievoluution tuomia muutoksia. Ne on helppo havaita, koska suuriakin muutoksia tapahtuu jo yhden sukupolven elinaikana. Tämä jatkuva muutos koskee niin taloutta kuin siihen nojaavaa kulttuuria. Kuten alussa totesimme, ei ole olemassa ”puhdasta” suomalaista kulttuuria, vaan jopa rillumarei oli suomalaiskansallisten erityispiirteiden kautta tulkittua globaalia kulttuuria.

Tämä muutos koskee myös kansakuntaa yhteen liimaavaa suomen kieltä. Muutos on kaiken lisäksi nopeaa. Sen huomaa itse, kun minun ikäiseni ukko yrittää seurata alle parikymppisten ajatuksenjuoksua TikTokissa. Poikkeuksena sielläkin ovat omaa agendaansa pauhaavat äärioikeistolaiset änkyrät, jotka minun laillani ovat selvästi pudonneet tämän kehityksen kelkasta.

Suomalaiseksi voi tulla hyvin monella tavalla. Kysymys on tunteesta, joka syntyy siitä, miten on ihmissuhteidensa, työnsä ja harrastustensa kautta verkostoitunut ja sitoutunut tähän maahan. Juridinen kansalaisuus on eri asia, ja nykyinen hallitus on pyrkinyt tekemään sen saamisesta mahdollisimman vaikeaa. En ole päässyt tutustumaan uuden kansalaisuuskokeen kieliosioon. Sanotaan, että se on niin vaikea, että vain puolet peruskoulunsa käyneistä kantasuomalaisista selviää kunnialla sen monivalintatehtävistä – ja heistäkin osa vain hyvällä tuurilla.

Miten tulla Tapio Rautavaaraksi, KOM-teatterin esitys 16.3. Paasivuorenkadun näyttämöllä.

Teksti ja ohjaus: Otto Nyberg
Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman
Lavastussuunnittelu: työryhmä
Valot ja äänet: Taavi Hasunen
Ompelija/modisti: Fiona Timantti
Näyttämöllä: Youssef Asad Alkhatib ja Taavi Hasunen

Ranskassa luokkaretki ei ole mikään huvimatka – Luokkayhteiskunta halkaisee retkeilijän habituksen

Itseen kirjoitettu oli teatteria ”valopäille”. Näytelmän ”Une tête d’œuf” oli sosiologian professori Didier Eribon, sosiologina maailmanmaineeseen noussut ranskalainen älykkö. Eino Salmelaisen näyttämön ensi-ilta oli haastava ja vaikuttava taide-elämys. Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Ohjaaja Davide Giovanzana on todellinen alansa velho. Absurdin koominen ja äärimmäisen vakava vuorottelivat esityksessä tavalla, joka vangitsi mielen ja vei ajantajun. Se on loistavan teatterin pettämätön merkki. Olin myyty. Tätä varten teatteri on!

*Näytelmän Didier Eribon kohtaa veljensä 30 vuotta kestäneen välirikon jälkeen. Kuvassa Timo Torikka ja Sinikka Sokka sekä selin Miiko Toiviainen. Valokuva (c) Darina Rodionova.*

Näytelmä alkoi kuin Suomi-Filmin elokuva. Sen jälkeen me katsojat saimme pikakurssin sosiologian peruskäsitteistä. Koomisen alun jälkeen esitys sai uusia, moniulotteisia sävyjä, kun sukelsimme ensemblen kanssa Didier Eribonin minuuteen. Synkempiä sävyjä Itseen kirjoitettu sai, kun näyttämölle astui Kansallisen rintaman karismaattinen poliitikko lumoamaan suvun miehet ja naiset.

Minä ja monet muut ympärilläni nauroimme vielä Timo Torikan huikealle bravuurille. Hymy kuitenkin hyytyi, kun Eribonin isän, äidin ja veljien työväenlaulut muuttuivat toisella jaksolla äärioikeiston viljelemäksi retoriikaksi. Heti toisen maailmansodan jälkeen Eribonin isovanhempien sukupolvi äänesti kommunistit 29 prosentin kannatuksella maan suurimmaksi puolueeksi. Ensi vuoden presidentinvaaleissa pojanpojat saattavat hyvinkin äänestää Ranskan seuraavaksi presidentiksi Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan – tai Marine Le Penin, jos hän onnistuu vapautumaan oikeuden langettamasta virkakiellosta.

Kysymys kuuluu: miksi äärimmäinen oikeisto on kulkenut voitosta voittoon Yhdysvalloissa ja miksi sen kannatus kasvaa kohisten nyt myös kaikissa keskeisissä Euroopan maissa – Ranskassa, Saksassa ja jopa Englannissa?

Sosiologia nousi tieteen eturintamaan toisen maailmansodan jälkeen, kun eri tieteenalojen tutkijat alkoivat selvittää, miksi kymmeniä miljoonia uhreja vaatineeseen katastrofiin päädyttiin. Eribon on sosiologi. Näytelmä perustuu hänen omaelämäkerralliseen kirjaansa Paluu Reimsiin. Tiedepiireissä maailmanmaineeseen Eribon nousi Michel Foucault’sta kirjoittamallaan elämäkerralla. Foucault’ta pidetään yhtenä aikakautemme merkittävimmistä filosofeista. Eribonin teos ei ollut vain elämäkerta, vaan sitä pidetään ”sukelluksena Ranskan älylliseen historiaan”, kuten tekoäly-yhteistyökumppanini Gemini asian runollisesti kiteyttää.

Onko Eribonilla vastausta yllä kirjoitettuun polttavaan kysymykseen? Mäkihyppääjä Matti Nykästä mukaillen: ”Ehkä on – ehkä ei ole.” Tuskin kenelläkään on vielä sellaista vastausta, jonka me haluaisimme kuulla.

*Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Kuvassa Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja Sinikka Sokka. Valokuva (c) Darina Rodionova.*

Tämän kirjoittajalla ei ole eväitä yrittää ymmärtää Foucault’n sofistikoitunutta filosofiaa syvällisellä tavalla. Itse tulkitsin näytelmää niin, että Eribonin mukaan kukaan meistä ei ole täysin valtaa vailla. Todellisuus on lukemattomista vuorovaikutussuhteista syntynyt kudos. Ihmiset eivät hyppää äärioikeiston kelkkaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään. Meillä jokaisella on oma elämämme, eikä ihminen elä vain leivästä. Näytelmän poliitikko ei myynyt Reimsin työläisille vain veronalennuksia, vaan arvokkuutta!

Miiko Toiviainen teki loistavasti sisäistetyn ja huikean hienon roolityön näytelmän Eribonina. Hahmon arroganssi nosti heti niskakarvat pystyyn. Kävi selväksi, että Ranska on toista maata. Suomessa kukaan akateemisen koulutuksen saanut ihminen tuskin osoittaisi omaa ylemmyyttään ja henkisen pääomansa paremmuutta samalla tavalla. Ei ainakaan vielä.

Ranska on luokkayhteiskunta. Suomesta on ehkä vasta tulossa sellainen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben kuvaama ”luokkaretki” ei ole Ranskassakaan täysin mahdoton – Eribon itse on elävä esimerkki sosiaalisesta noususta – mutta hyvin vaikeaa se varmasti on. Suomessa professorit erottuvat toisistaan toistaiseksi ehkä vain siinä, että työväenluokasta noussut nukkuu edelleen alusvaatteissaan heti, kun vaimon silmä välttää; toisen polven akateemikko taas käyttää yöpukua.

Näytelmän Eribonille jokainen poikkeama yläluokan tavoista ja normeista oli kauhistus. Hänen habituksensa oli halkaistu. Näin hän kuvasi lopullista eroaan työväenluokkaisesta taustastaan. Akateeminen kieli ja ”hienostunut” käytös vaativat tietynlaista koodiston hallintaa. Näytelmän Eribon halveksi veljiään siitä, ettei heillä ollut tähän riittäviä kognitiivisia ja kielellisiä kykyjä.

Näytelmän alussa meille pidetyllä sosiologian alkeiskurssilla tuo habituksen käsite jäi ehkä itse kullekin vähän epäselväksi. Olen itse ollut aikanaan henkeni pitimiksi töissä teurastamolla ja tiedän kokemuksesta, miltä ”sian habituksen” halkaiseminen kirveellä näyttää. Hyvä arvaus oli rinnastaa habitus identiteettiin.

Ranskassa luokka on ”perinnöllistä” tavalla, jota meidän on vaikea hahmottaa. Habitus on käsite, jolla kuvataan omalle yhteiskuntaluokalle tyypillistä tapaa seistä, puhua, syödä ja unelmoida. Meillä Suomessa on ollut mahdollista liikkua identiteetistä toiseen. Voi olla, että jotkut luokkanousun tehneet häpeävät omia vanhempiaan, mutta luulen sen olevan yhä harvinaista. Kirjakieli vaihtuu yhä lennossa Tampereen murteeksi. Asia on toisin, jos tämä luokkien välinen näkymätön kuilu halkaisee habituksen. Sen täytyy tehdä kipeää.

Biologisesta lähestymiskulmasta habitus vertautuu kaikille nisäkkäille ominaiseen leimautumiseen. Laumaeläiminä me leimaudumme yhteisöön, johon olemme syntyneet, ja tämä aiheuttaa pysyviä muutoksia hermostossamme. Habitus on ikään kuin lihaan kirjoitettu. Tähän myös näytelmän arvoituksellinen nimi viittaa.

*Miiko Toiviaisen loistelias roolityö näytelmän Didier Eribon jää teatterin historiaan. Taustalla Timo Torikka. Valkuva (c) Darina Rodionova.*

Näytelmän Eribonilla on ollut toinenkin kuilu ylitettävänään. Hän on ponnistellut välttääkseen toisen häpeän. Toisaalta homoseksuaalina hän sai voimaa toiseudesta. Tämä omaan seksuaalisuuteen liittyvän habituksen ”halkaiseminen” vaati kuitenkin sen, että hän katkaisi välinsä vanhempiinsa ja sukuunsa 30 vuodeksi. Hän ei mennyt edes isänsä hautajaisiin.

Näytelmän Eribon kuvasi isänsä väkivaltaiseksi kotityranniksi. Äidin suulla hän kuvasi vanhempiensa avioliiton rakkaudettomaksi. Äidin lapsuutta varjosti stigma, joka johtui siitä, että isoäiti oli sodan aikaan rakastunut saksalaiseen upseeriin ja lähtenyt vapaaehtoisesti Saksaan.

Itse asiassa näytelmä oli täynnä tällaisia merkityksellisiä huomioita ja yksityiskohtia. Vaikka näytelmän Eribon valittaa, ettei hänestä ole kirjailijaksi ja sanotaan, että kirja on vaikea, lähes ”lukukelvoton”, se on näytelmän perusteella myös hyvin monitasoinen ja vaikuttava kuvaus ihmisyydestä ja ajastamme. Se on tarina, joka ulottuu neljän sukupolven yli.

Ranskalaista kulttuuria tuntevat tietävät myös, ettei Reims – jonka lähiössä Eribonin vanhemmat ja veljet asuivat – ole mikään Ranskan Valkeakoski tai Kouvola. Se on yliopistokaupunki ja ranskalaisen kulttuurin henkinen keskus.

Kirjan on suomentanut Timo Torikka, ja hän on myös yhdessä ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle. Torikan kielitaidosta kertoo se, että hän näytteli vuosina 2005–2007 Ranskassa ja esiintyi pääroolissa Pantathéâtren näytelmässä Plus loin que loin. Giovanzana puolestaan on kotoisin Sveitsin ranskankieliseltä alueelta ja puhuu ranskaa äidinkielenään. Giovanzana on toiminut opettajana sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa että Nätyssä. Hän on myös ollut perustamassa klovneriaan erikoistunutta Teatteri Metamorfoosia.

Itseen kirjoitettu Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.2.2026.

Näyttämöllä: Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka, Maija Ruuskanen. Perustuu: Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana. Ohjaus: Davide Giovanzana. Musiikki: Maija Ruuskanen. Videosuunnittelu: Ilari Kallinen. Valosuunnittelu: Ville Virtanen. Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinde Lappalainen. Lavasterakennus: Damjan Krebl. Tuotantopäällikkö: Luc Gérardin. Tuotanto: Teatteri Metamorfoosi yhteistyössä Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner.

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

Aja aurasi vainajain luiden yli

Teatteri Avoimien Ovien ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Aja aurasi vainajain luiden yli oli teatteria tämän kirjoittajan makuun. Näytelmä perustuu kirjallisuuden Nobel-palkitun puolalaisen Olga Tokarczukin samannimiseen romaaniin. Teatteri Telakan ensi-illassa olivat mukana kaikki hienon teatterielämyksen elementit: ajatuksia herättävä teksti, oivaltava sovitus ja voimakasta läsnäoloa henkinyt näyttelijäntyö. Näytelmä oli kiehtova murhamysteeri, jota Telakan sivuilla kuvataan syystäkin sysimustaksi komediaksi.

Marja Myllylä teki näytelmässä huikean hienon roolityön tarinan kertojana. Näytelmässä olivat mukana myös tämän näytelmän Janina Duszejkon menneiden sukupolvien äidit ja isoäidit. Hanna Kirjavaisen koreografiassa tämä geenien virta ajassa, elämän suklisyys tehtiin näkyväksi leikin kautta. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Näytelmän tarina sijoittuu pieneen kylään Puolan ja Tšekin rajalla. Tässä vuoristokylässä asuu vain kolme vakituista asukasta: tarinan kertoja, Outolintu ja Isojalka. Kertoja on entinen opettaja, joka hoitaa naapureidensa kesämökkejä, viettää suurimman osan ajastaan opiskelemalla astrologiaa ja auttaa ystäväänsä Dizzyä kääntämään William Blaken runoja puolaksi.

Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Isojalka kuolee dramaattisesti. Kerronta saa tragikoomisia farssin sävyjä, kun Outolintu kutsuu kertojan apuun ja he alkavat yhdessä pukea alusvaatteisillaan lattialle tuupertunutta vainajaa. Sen jälkeen paikalle kutsutaan poliisi alueen keskuksena toimivasta suuremmasta kylästä.

Murhamysteeri syvenee, kun alueen poliisipäällikön ruumis löytyy kaivosta. Myöhemmin löydetään myös alueen varallisuuden itselleen kahmineen johtajan hyönteisten peittämä ruumis. Lopulta taivaallista esivaltaa edustava pappi kuolee kirkon syttyessä palamaan. Ennen kuolemaansa johtaja oli ehtinyt omien puheidensa mukaan tuoda rajan takaa uuden erän myytävää, ”takuulla alle 12-vuotiaita” – lampaita, lehmiä, hevosia? Tuskin! Tämän päivän suuret otsikot kertovat muusta.

Tarinan kertoja on sotajalalla alueen metsästäjiä vastaan. Hän on tehnyt rikosilmoituksen Isojalasta, joka on harrastanut salametsästystä ansalangoilla ja tehnyt muutakin ilkivaltaa. Kertoja epäilee myös, että metsästäjät ovat tappaneet hänen kaksi koiraansa, joita hän kutsuu tyttärikseen.

Kohtausten ajoitus oli Hanna Kirjavainen ohjaamassa näytelmässä kuin oppikirjasta. Näytelmän farssimaisia piirteitä korostettin slaptick-komiikalla. Kuvassa Päivi Suhonen ja Tarja Koskela. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Puolalaisen Emilia Sadowskan dramatisoimaa näytelmää on luonnehdittu myös ekologiseksi trilleriksi. Tokarczuk haastaa teoksessaan patriarkaattisen elämäntavan ja ne normit, joita pidetään maaseudulla itsestäänselvyyksinä niin Puolassa kuin Suomessakin. Puolassa kirkon asema luutuneiden asenteiden ylläpitäjänä on kenties vielä selkeämpi; näytelmässä metsästystorneja kutsutaankin osuvasti saarnastuoleiksi.

Näytelmän nimi on sitaatti englantilaisen William Blaken (1757–1827) tuotannosta. Lause on peräisin teoksesta The Marriage of Heaven and Hell, tarkemmin sen osiosta Proverbs of Hell. Blake kirjoitti sananlaskunsa provokatiivisiksi ohjeiksi, jotka kääntävät perinteisen moraalin päälaelleen. Blake oli valistusajan nero, jota aikalaiset eivät täysin ymmärtäneet. Hänelle ”vainajain luut” edustivat perinnettä ja kuollutta dogmaattisuutta. Hän kehottaa eläviä luomaan uutta, vaikka se tarkoittaisi pyhänä pidetyn menneisyyden päälle ajamista.

Tokarczukin tulkinta on ekologinen ja eettinen: ihminen ”ajaa aurallaan” kirjaimellisesti eläinten ja luonnon yli piittaamatta elämän pyhyydestä. Se heijastaa päähenkilön kokemaa radikaalia tarvetta toimia vääryyttä vastaan, vaikka se rikkoisi yhteiskunnan normeja.

Normien rikkomisella on seurauksensa. Tokarczuk joutui laajan vihakampanjan kohteeksi, kun hänen romaaninsa Jaakobin kirjat (Księgi jakubowe) ilmestyi vuonna 2014. Konflikti oli osa Puolan ”muistisotaa”, jossa hallituspuolue Laki ja oikeus (PiS) pyrki vaalimaan kuvaa Puolasta vain ulkoisen aggression uhrina. Tokarczukin teos puolestaan kuvasi juutalaisten monivaiheista elämää Puolan ja Liettuan alueilla. Kirjaa pidetään hänen pääteoksenaan, ja tappouhkauksien vuoksi kirjailijalle jouduttiin palkkaamaan henkivartijat.

*Tärkeilevää ja ylimielistä, tarinan kertojan mielessään kylähulluksi määriteltyä poliisipäällikköä näytteli Tarja Koskela. Oikealla kuvassa Marja Myllylä. Kuva (c) Petteri Aartolahti.*

Näytelmän kertoja, Janina Duszejko, kantaa huolta luonnosta. Hän ei pidä virallisesta nimestään, ja kutsuu naapureitaankin lempinimillä, koska heidän oikeat nimensä eivät vastaa heidän olemustaan. Astrologiaan uskova kertoja näkee planeettojen asennoista jopa Isojalan kuoleman – tosin vasta tapahtuneen jälkeen. Hänen mukaansa salaperäisten kuolemien takana on eläinten kosto.

Päärooleissa loistavat ammattinäyttelijät Marja Myllylä ja Ville Sandqvist. Eläiminä, kyläläisinä ja lukuisissa muissa sivurooleissa nähdään teatteriharrastajia, jotka on löydetty Teatteri Avoimien Ovien Ajan Aura -hankkeen kautta.

Hanna Kirjavaisen sovitus, ohjaus ja koreografia toimivat saumattomasti. Teatteri on leikkiä, joka ei katso ikää. Kohtausten ajoitus oli erinomainen ja esityksen rytmi vei mennessään. Harrastajanäyttelijöiden loistaminen kertoi sovituksen laadusta; näytelmässä oli sitä rosoa ja raikkautta, joka tekee harrastajateatterista parhaimmillaan ainutlaatuista. Roolituksen onnistumisesta kertoi esimerkiksi Päivi Suohosen bravuuri katollisen kirkon pappina.

Myllylä kertojana oli kuitenkin luku erikseen. Hänen roolityönsä oli todella hieno – sitä läsnäoloa on vaikea kuvailla sanoin, se on koettava itse.

Esitystiedot: Aja aurasi vainajain luiden yli, Teatteri Telakan ensi-ilta 7.2.2026. Alkuperäisromaani: Olga Tokarczuk | Dramatisointi: Emilia Sadowska | Suomennos: Tapani Kärkkäinen | Sovitus, ohjaus ja koreografia: Hanna Kirjavainen | Skenografia ja puvut: Ia Ensterä | Valosuunnittelu: Topias Toppinen | Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen Näyttämöllä: Marja Myllylä, Ville Sandqvist, Peter Andersen, Riitta Silvo, Päivi Suhonen, Maarit Luukkonen, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki. Tuotantoa on tuettu Suomen Kulttuurirahaston Maailma Näyttämölle -apurahalla.

Florian Zellerin näytelmä Isä on teatteritaiteen merkkiteos – Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin näyttelee rakastettu Esko Roine

Esko Roine on tamperelaisille teatterin Ilves ja Tappara samassa joukkueessa. Koko kansan tuntema koomikko Roineesta tuli jo reilut 40 vuotta sitten, kun televisiossa alkoi pyöriä komediasarja Reinikainen. Perjantaina Roine palasi Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle. Hän näyttelee pääroolin Florian Zellerin näytelmässä Isä, jota pidetään yhtenä tämän vuosituhannen tärkeimmistä näytelmistä. Viime kaudella Roine teki saman roolin Kuopion kaupunginteatterissa, ja näytelmästä tuli siellä jymymenestys.

*Kuvassa Esko Roine ja Riikka Papunen sekä taustalla Miia Selin. Valokuva (c) Kari Sunnari.*

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Le Père (Isä) palkittiin vuonna 2014 Ranskassa parhaan näytelmän Molière-palkinnolla. Näytelmän englanninkielinen versio keräsi useita Tony- ja Olivier-ehdokkuuksia Lontoossa ja New Yorkissa. Näytelmän elokuvakäsikirjoitus palkittiin parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarilla vuonna 2021.

Näytelmän kantaesityksessä vuonna 2012 dementiaa sairastavaa isää näytellyt Robert Hirsch voitti roolistaan parhaan näyttelijän Molière-palkinnon. Lontoossa roolin näytteli meille elokuvista tuttu Kenneth Cranham, joka palkittiin roolistaan arvostetulla Olivier-palkinnolla. New Yorkin Broadwaylla Frank Langella voitti suorituksestaan parhaan miespääosan Tony-palkinnon. Elokuvassa unohtumattomalla tavalla roolin näytellyt Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscarin.

Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän isän roolin näytteli vuonna 2017 Jari Pehkonen, ja Svenska Teaternissa roolissa nähtiin Asko Sarkola vuosina 2019 ja 2022. Näytelmä on tulossa myös Turun Kaupunginteatterin ohjelmistoon, ja sitä on esitetty myös ainakin Varkaudessa ja Seinäjoella.

Ehkä Tampereella on odotettu, että kaupungin oma poika ja teatterin Grand Old Man Esko Roine ehtii kasvaa myös ikänsä puolesta 82-vuotiaana toisen miespääosan Oscar-palkinnon voittaneen Hopkinsin mittoihin. Yhden ja teatterintekijöille varmasti sen kaikkein tärkeimmän ja mieluisimman palkinnon Roine on jo ehtinyt Andrén roolista saada: yleisön jakamattoman suosion. Roineen tähdittämä tuotanto sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa syksyllä 2024, ja se keräsi siellä huikean yleisömenestyksen, mikä on hieno saavutus Kuopion kokoisella talousalueella.

*Me tunnemme Esko Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Kuva (c) Kari Sunnari.*

Me tunnemme Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Tekijät luonnehtivat Isää traagiseksi farssiksi. Ensi-illassa tuli selväksi, että Roineen nopea reaktiokyky ja tarkkuus ovat yhä tallella. Vuonna 1944 syntynyt Roine täyttää edellä mainitut ”Oscar-mitat” eli 82 vuotta syyskuussa 2026.

Zellerin näytelmän suurimpiin ansioihin on laskettu se, että muistisairas vanhus on tarinan subjekti. Jokainen meistä ymmärtää, ja nykyisin yhä useammat tietävät kokemuksesta, että vitsit ovat vähissä, kun oma vanhempi tai puoliso sairastuu. Näytelmä kuvaa sitä, miltä sairastuneesta itsestään tuntuu, kun todellisuudentaju alkaa pirstoutua ja hämärtyä. Siinä liikutaan vuorovaikutukseen perustuvan teatteritaiteen omimmalla alueella. Ei siis ihme, että pääroolin näyttelijöille on ropissut palkintoja.

Näytelmän isän Andrén muisti toimii kuin sattumanvaraisesti leikattu elokuva tai kirja, jossa sivut ovat epäjärjestyksessä ja välissä on valtava määrä tyhjiä sivuja. Zeller symbolisoi tätä ahdistusta Andrén neuroottisella suhteella kelloon. Tarina alkaa siitä, että hän on riidellyt hoitajansa kanssa, koska epäilee tämän varastaneen kellonsa. André kuvittelee asuvansa yhä omassa asunnossaan, vaikka on todellisuudessa asunut jo vuosia tyttärensä Annen luona.

Kuten jokainen omaishoitaja tietää, aika on se elementti, joka tekee tästä draamasta tragedian. Meillä on itse kullakin vain rajallinen määrä tunteja, vuorokausia ja vuosia. Näytelmässä näin syntyneet jännitteet kulminoituvat kohtaukseen, jossa Paul, Annen mies, lyö Andréta. Minulle jäi tunne, että tämä tabun rikkova dramaattinen huipennus jotenkin liudennettiin; se meni ohi lähes huomaamatta.

Mutta ehkä vika ei ollut kokeneen konkarin Tommi Auvisen ja Kuopion kaupunginteatterille näytelmän ohjanneen Taava Hakalan ohjauksessa. Ehkä näyttelijävalinnoissa ja roolituksessa ihmisten kemiat eivät natsanneet parhaalla mahdollisella tavalla, tai sitten vika oli minussa katsojana. Näin leppoisuutta siellä, missä sitä ei ollut. Andrén perhettä kohdanneen toisen suuren tragedian tavoittaminen ja tajuaminen tunnetasolla olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta.

*Kuvassa taaempana Esko Roine ja Miia Selin. Edessä Janne Kallioniemi. Valokuva (c) Kari Sunnari.*

Zellerin näytelmästä tekee merkittävän myös sen ajankohtaisuus. Tutkimusten mukaan muistisairaat ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle, koska heidän kykynsä puolustautua tai kertoa tapahtuneesta heikkenee. Tätä alttiutta lisää se, että sairastuneet muuttuvat usein itse levottomiksi ja aggressiivisiksi sairauden edetessä. Se kuuluu taudinkuvaan.

Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu, kuten Zellerin näytelmässä, kotona. Usein taustalla ei ole pahuus, vaan omaishoitajan uupuminen. Kun sairaus etenee ja potilas muuttuu vaativaksi, hoitajan stressitaso nousee, mikä voi purkautua huutamisena, kovakouraisuutena tai laiminlyöntinä.

Näytelmän André joutuu lopulta laitoshoitoon. Siellä henkilökunnan tekemä väkivalta on useimmiten rakenteellista. Suoria fyysisiä pahoinpitelyitä tulee ilmi harvemmin, mutta kiire ja resurssipula lisäävät riskiä epäasialliseen kohteluun. Levottomien potilaiden kohdalla käytetään rajoitustoimia, joilla on joskus kohtalokkaat seuraukset. Esimerkiksi Turussa 79-vuotias lepositeisiin sidottu muistisairas nainen menehtyi hoivakodissa joulukuussa 2025.

Isä Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.2.2026. Käsikirjoitus: Florian Zeller | Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Tommi Auvinen & Taava Hakala | Pukusuunnittelu: Taava Hakala | Lavastussuunnittelu: Sari Paljakka | Valosuunnittelu: TJ Mäkinen | Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Rooleissa: Esko Roine, Miia Selin, Maiju Saarinen, Riikka Papunen, Janne Kallioniemi, Pentti Helin.