Miten teatterissa piirretään veteen viihteen ja taiteen välinen viiva? – Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa oli kurittoman höpsö ja ajatuksia herättävä performanssi teatteritaiteen reunaehdoista

”Toivon, että esitys kutsuisi yleisön osalliseksi johonkin maagiseen leikkiin ja rohkaisisi luottamaan siihen, että kun antaa, niin saa, ja kun lähtee mukaan, ihmeellisiä asioita voi tapahtua. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat lähteä merenneitojen lumoukseen mukaan”, Minna Lund sanoo esityksestä. kuvassa Salla Loper ja Emelie Zilliacus. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Alussa oli havaittavissa selvää vaaran tuntua. Havis Amandan patsaan alustalle istutetut, hurjiin rooliasuihin puetut merenneidot heräsivät henkiin. Heidän katseensa estivät meidän katsojien joukosta uhreja, joita he voisivat temmata meren syvyyksiin.

Sitten tunnelma muuttui. Näyttämön neljännen seinän puhkaisseet olennot olivat sittenkin pikemminkin niitä H. C. Andersenin rakastetun sadun pieniä merenneitoja kuin antiikin tarujen seireenejä. Helsingin Kaupunginteatterille lahjoitetun patsaan paljastustilaisuudessa juontajana toimineen näyttelijä Leenamari Unhon varpaat jäivät heidän hampaidensa jäljiltä aivan ehjiksi.

Kuritonta, vähän höpsöäkin ja kiehtovan haastavaa teatteria. Kyllä, kyllä, ja välillä niin vauhdikasta tekemistä, että kukaan näyttämön kolmesta näyttelijästä ei tainnut selvitä ensi-illasta ilman pieniä kolhuja.

Näytelmä, tai pitäisikö tätä kuvataiteeseen vahvasti kiinnittyvää esitystä kutsua performanssiksi, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Luulen, että jo esityksen nimi sisältää arvoituksen ja myös avaimen tämän arvoituksen ratkaisemiseen. Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui katsomoon asti henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä.

Siis miksi nimi Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa?

Onko teos taidetta, jos kukaan ei ole nähnyt sitä?

Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa hetken taidetta. Ainakin teatterin osalta tämä filosofinen kysymys on merkityksellinen. Yleisö reaktioineen on aivan oleellinen osa teatteritaiteen taideteosta. Agoran ohjanneen ja työryhmänsä kansa esityksen ideoineen Minna Lundin merenneidot eivät vain hyökänneet katsomoon tekemään omia rituaalejaan, vaan he komensivat osan meistä katsojista näyttämölle.

Komentaa on tässä tietenkin liioittelua. Sana kuvaa hyvin kuitenkin sitä, miten esityksessä näyttelijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksessa vakiintuneet valtasuhteet keikahtivat esityksessä päälaelleen. Merenneidot Salla Loper ja Emelie Zilliacus komensivat ja näyttämölle kutsutut katsojat muodostivat heidän ohjeidensa mukaan erilaisia eläviä patsaskuvaelmia.

Meillä aikuisilla on paljon luutuneita asenteita ja niihin lukkiutuneita tunnetiloja. Tällainen tekeminen, jossa leikki määrittelee itse omat sääntönsä, teki varmasti sekä näyttämölle kutsutuille että meille kaikille hyvää. Agora oli aikuisten leikkiä, jossa oli mukana myös elämälle merkitystä antavaa läheisyyttä ja aistillisuutta.

Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä katsomoon asti. Kuvassa merenneito Salla Loper ja nenäkannu. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Katsojat ovat suomalaisen teatterin valtiaita, jotka jakavat suosiotaan ja tuomioitaan peukuttamalla kuten Colosseumin verisiä näytelmiä aikoinaan seuranneet roomalaiset ikään. Yleisön koskemattomuutta ei laiteta kyseenlaiseksi, eikä niin tehty nytkään. Julmuuden teatterin isä Antonin Artaud halusi vapauttaa teatterin sanojen tyranniasta. Myös Lundille ja hänen ensemblelleen tarina ja juoni ovat tässä esityksessä olleet toissijaisia asioita. Ne kehystivät toimintaa kuin rakennukset toria, jolla patsas oli pystytetty.

Ulosteilla ja jauhesammuttimilla aseistautuneen Jumalan teatterin rynnäkkö vahvan vuorovaikutuksen rintamalla reilut 30 vuotta sitten Oulussa on jäänyt ainoaksi lajissaan. Ja hyvä niin.

Tuntemattoman tekijän lahjoittaman patsaan paljastustilaisuuden tervetulopuheessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Unho keroi tarinan vireästä teatterista, jonka toiminta vähitellen jähmettyi ja luutui. Unho edusti tarinan patsastoimikuntaa, johon kuuluivat myös kaupunginteatterin teatterinjohtaja Kari Arffman ja Nykyesityksen näyttämön kuraattori Riikka Thitz. Molemmat myös puhuivat meille videotallenteen välityksellä.

Teatteria ei tehdä yleisölle, vaan teatteria tehdään yleisön kanssa. Luulen, että näin veteen piirretään se viihteen ja taiteen välinen vaikeasti määriteltävä raja. Ehkä juuri tätä Lund on halunnut meille teroittaa Agorallaan.  

Leenamari Unho on kuulunut näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterin henkilökuntaan vuodesta 1995. Emelie Zilliacus ja Salla Loper näyttelivät esityksessä vierailijoina. Kuva © Jussi Ulkuniemi

Nykyisen hallituksen ruhtinaat ovat viitanneet kulttuurin tarpeille kintaalla, sillä paljon puhuvalla kurkun yli kulkevalla kädenliikkeellä, jolla tarinoissa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV jakoi murskakritiikkejään. Toimitusten kulttuuriosastot kutistuvat kuin pyyt maailmanlopun edellä. Niin kutsuttu ajanhenki ei ole nyt teatterin puolella.

Teatterin kuolemaa on silti turha pelätä sen jälkeen, kun tämän kirjoittajan kaltaiset harmaat pantterit ovat lopullisesti poistuneet katsomoista. Lund ja muut uuden sukupolven lahjakkuudet ovat ottamassa vetovastuun teatteritaiteen tekemisestä ja jälki on ollut lupaavaa. Arffamin ja kumppanien huolta varmasti huojensi myös se, että kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -projektiin kuuluneen esityksen ensi-iltayleisö koostui pääosin Lundin sukupolveen kuuluvista nuorista aikuisista.

Wikipedia tietää kertoa, että Lund on suomalainen teatteriohjaaja, kirjoittaja ja esitystaiteilija. Hänellä on maisterintutkinto sekä Aalto-yliopistosta että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Helsingin Kaupunginteatterin verkkosivujen haastattelussa kerrotaan, että kurittomuus tai tarve tökkiä norminmukaista tapaa olla ja tehdä leimaa Lundin teoksia.

”Minulle kurittomuus tarkoittaa jonkinlaista leikkimielisyyttä ja muodosta poikkeamista tai konventioiden kysymistä”, Lund sanoo.

Antiikin Kreikassa sana agora tarkoitti toria. Lundin agoralla seisoi tiistain ensi-illassa Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda, jonka aikaisempi kuvanveistäjän patsaalleen antama työnimi oli Merenneito. Lundin mukaan tämä meren Amanda on ilkikurinen patsas.

Helsingin Sanomien haastattelussa Lund muistuttaa siitä ilmeisen näkyvästä tosiasiasta, että yleensä figuratiivisten patsaiden maailmassa torit ja aukiot on varattu suurmiehille ja naista esittäviä veistoksia pitää etsiä puistoista. Havis Amanda on esitellyt pronssiin valetun vartalonsa aistilista kauneutta Helsingin Kauppatorin paraatipaikalla yli sadan vuoden ajan.  

Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa

Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön ensi-ilta Studio Pasilassa 29.4.2025

Ohjaus Minna Lund

Dramaturgi Martta Jylhä

Lavastus Riku Suvitie

Pukusuunnittelu Ella Snellman

Valosuunnittelu Tuomas Honkanen

Äänisuunnittelu Axel Ridberg

Naamioinnin suunnittelu Noora Laukkanen 

Näyttämöllä Salla Loper, Emilie Zilliacus ja Leenamari Unho

Kuopiossa tehdään näyttelijöiden teatteria – Taidokas kehonhallinta pääsi oikeuksiinsa hurjassa crazy-komediassa ja suomalaisessa kansankomediassa – Myös Rouva C:ssä näimme välähdyksen siitä, miten Kuopio tanssii ja soi

Pieleen menneessä näytelmässä ratkotaan Havershamin kartanon murhamysteeriä. Kuopion kaupunginteatterin sovituksessa näyttelijöiden taidokas kehonhallinta nosti tämän hulluttelun slapstick-komiikan lentoon. Kuvassa Santeri Helinheimo ja Santeri Niskanen, crazy-komedian Charles Hoversham ja Thomas Calleymoore. Kuva © Karri Lämsä 

Kuopio tanssii ja soi myös kaupunginteatterissa. Minulla oli ilo nähdä viikonvaihteessa kolme Kuopion kaupunginteatterin esitystä ja nautin hienosta näyttelijäntyöstä. En tiedä, onko teatterissa erityisesti panostettu fyysiseen esittämiseen. Ainakin hurjimpia temppuja näyttämöllä esittäneet näyttelijät epäilemättä harrastavat jotkin kehonhallintaan perustuvaa urheilulajia.

Lähes akrobatian asteelle tämä esittämisen notkeus yltyi slapstick-komiikkaan perustuvassa hulluttelussa Näytelmä joka meni pieleen. Atte Antikaisen ja Saneri Niskasen kuperkeikat taistelukohtauksissa olivat näyttäviä. Leea Lepistön, näytelmän Florence Collymooren viehkeä ja viettelevä liikekieli huipentui vaivattomalta näyttäneeseen spagaattiin.

Kuopion esityksen ohjannut Mikko Rantaniva on hyödyntänyt taitavasti näitä teatterin vahvuuksia. Vauhtia oli nyt ehkä vähän liikaakin. Kun komedia alkoi puskea täydellä höyryllä eteenpäin jo ensimmäisellä jaksolla, kierroksia oli vaikea enää lisätä toisella jaksolla. Kehittelyt jäivät ehkä hieman vajaiksi, mikä tuntui siltä, että kohtaukset alkoivat toistaa itseään.

Kuopion sovituksessa Pohjois-Savon Polytekninen draamaseura on vihdoinkin löytänyt ohjelmistoon heidän vahvuuksiinsa sopivan näytelmän. Tavallaan sama pätee Kuopion kaupunginteatteriin. Näyttelijäkunnasta löytyy hyvin vaativan slapstick-komiikan esittämiseen tarvittavaa kehollista taituruutta.

Näytelmän tarina seuraa esitystä murhamysteeristä, jossa huono-onninen teatteriryhmä kohtaa lukuisia onnettomuuksia. Näyttelijäopiskelijat Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer kirjoittivat sen alun perin pubissa esitettäväksi vuonna 2012. Sen jälkeen The Play That Goes Wrongon on niittänyt mainetta maailmalla. Suomessa sitä on esitetty tai esitetään parhaillaan Kuopion ohella ainakin Helsingissä, Rovaniemellä ja Turussa.  

Tavallaan yllättävän suosion syitä ei tarvitse arvailla. Se perustuu brittiläiseen teatteriperinteeseen, jonka Charles Chaplin ja kumppanit veivät maahanmuuttajina Hollywoodiin ja tekivät sekä lajitypistä että itsestään maailmankuuluja. Ei siis ihme, että monet kohtaukset tuntuivat tutuilta, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen nähnyt aikaisemmin Helsingin kaupunginteatterin version näytelmästä.

Teatteri on läsnäolon taidetta ja komediaan on koottu laaja repertuaari noloista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat herkeämättä rikastuttaneet tätä läsnäolon juhlaa. Myös koettu myötähäpeä on merkki teatteritaiteelle ominaisesta vahvasta vuorovaikutuksesta. Osansa sai myös varsinkin suomalaista teatteria hallinnut kirjallinen perinne. Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen luomalla dekkarigenrellä on kanonisoitu asema kirjallisuudessa ja lajityyppi on siten mitä mehevin maali karnevalistiselle pilkalle.

Maiju Lassilan vuonna 1916 ilmestyneeseen romaaniin perustuva Kuolleista herännyt jää pian pois Kuopion kaupunginteatterin ohjelmistosta. Näytelmän dramatisoinut ja ohjannut Juha Hurme on pyrkinyt säilyttämään tämän kansankomedian ajankuvan. Kuvassa Santeri Niskanen ja Katariina Lantto, näytelmän Jönni Lumperi ja kertoja, Jönnin kaveri Janne Limperi. Kuva © Iisa Manninen

Kuopion kaupunginteatterin Kuolleista herännyt oli hersyvä kansankomedia. Maiju Lassilan samannimisen veijaritarinan on teatterille dramatisoinut ja ohjannut lajityypin todellinen mestari Juha Hurme. Kuopiossa jälki oli sen mukaista.

Vuonna 1988 Yövieraat-teatterista uransa aloittanut Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Hurme on työskennellyt usein myös teatterin harrastajien kanssa ja hänen voimakkaasti läsnäoloa painottava tapansa ohjata on tuottanut harrastajista kootun ensemblen kanssa todella vaikuttavia esityksiä, joita olen saanut vuosien varrella ihastella muun muassa Työväen näyttämöpäivillä.

Hurme on myös suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän on sovittanut näyttämölle viime vuosisadan alun mestareiden tekstejä ja erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olet Algot Untolan eri salanimillä kirjoittamansa tekstit. Untola kirjoitti tekstejä kuudella eri taiteilijanimellä.

Teatterin harrastajille Untolan tekstiin perustuvien dramatisointien esittäminen on ollut ehkä turhankin vaikeaa. Näkemäni esitykset eivät ole nousseet samalla tavalla lentoon kuin muut festivaaleille valikoidut, usein vapaaseen assosiaatioon ja improvisaatioon perustuvat Hurmeen ohjaamat esitykset parhaimmillaan.

Kuopion kaupunginteatterissa Hurme on saanut ohjattavakseen oikean unelmajoukkueen. Nautin esityksen fyysisyydestä. Näyttelijöiden kehonkieli oli esityksessä vapautunutta ja ilakoivaa. Edellisen illan crazy-komediassa huikeita voltteja tehnyt Santeri Niskanen kunnostautui nyt helsinkiläisen rantapummin Jönni Lumperin pääroolissa. Varttuneen polven konkareista Mikko Paanasen bravuureihin kuului kohtaus, jossa hän esitti kahta roolia yhtä aikaa ja ylsi hauskaan dialogiin näiden roolihenkilöiden välillä.

Me emme tiedä, miten viime vuosisadan alkupuolella työväentaloilla seurojentaloilla näyteltiin. Teatteri on hetken taidetta. Untolan romaani ilmestyi vuonna 1916 ja Hurme on pyrkinyt sovituksessaan luomaan illuusion tuosta ajasta. Tätä illuusiota voimisti Sari Paljakan oivaltava lavastus. Maria-näyttämölle oli rakennettu reilun metrin lattiapinnan yläpuolelle nouseva apunäyttämö, rakennelma, joka yhä löytyy lähes jokaisesta vanhasta seurojentalosta.

Vanhan ajan teatteria oli myös kertojan käyttö. Kertojan ja Jönnin parhaan kaverin roolin näytteli Katariina Lantto. Hänen näyttelemisessään oli jotakin mieleenpainuvaa. Ehkä kysymys oli todella taitavasta ja hienovireisestä mimiikasta. Jo edellisenä iltana jäin seuraamaan Lanton otteita Näytelmässä joka meni pieleen. Lanton pokka piti tiukoissakin tilanteissa.

Hurme on sovituksessa pitäytynyt tarkasti Untolan tekstissä. Ainoa myönnytys olosuhteille on se, että Jönni Lumperin seikkailut suuntautuvat tässä sovituksessa Kuopioon ja Savoon. Savoa ei näytelmässä väännetty eikä Jönni kavereineen myöskään käyttänyt Stadin slangia, sekakieltä, jossa vilisee lähes tunnistamattomaksi vääntyneitä lainasanoja ruotsista ja venäjästä. Untola kirjoitti romaaninsa oman aikansa kirjakielellä.

Rouva C on perinteinen puhenäytelmä. Sen fiktiivinen tarina kuvailee Minnan Canthin nuoruusvuosia. Yleisilmeen näytelmälle antoivat hyvin tummat näyttämökuvat. Väriläiskinä toimivat hienot tanssikohtaukset. Lotta Vaattovaara teki hienon roolin näytelmän Minnana. Hänen vieressään kuvassa oikealla useita rooleja näytellyt Sari Harju. Kuva © Iisa Manninen.    

Kuopion kaupunginteatterin Rouva C on perinteistä puheteatteria. Näytelmä on henkilökuva Kuopion suuresta kirjailijasta Minna Canthista. Näytelmä on osa Kuopion 250-vuotisjuhlien juhlaohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan kannata säikkyä. Esitys ei ollut sellaista pönötystä kuin ennakkoon saattoi pelätä.

Elämänmakua näytelmälle antoi hieno näyttelijäntyö. Lotta Vaattovaara oli nimiroolissa herkkä, hellä ja hehkuvainen. Nämä määritteet löytyvät myös Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Minna Cathin elämänkerrasta.

Tämän jutun aloittanut lause tanssivasta ja soivasta Kuopiosta tuli tämän kirjoittajan mieleen, kun Vaattovaara ja hänen ystäväänsä Floraa näytellyt Sari Harju laittoivat yhdessä polkaksi värikkäissä leningeissään. Kohtaus oli väriläiskä muuten hyvin tummilla sävyillä väritettyjen näyttämökuvien joukossa.

Heini Tolan sovitus perustuu Minna Rytisalon romaaniin Rouva C, joka ilmestyi vuonna 2018. Näytelmän tarina on siten viime vuosina muotiin tullutta biofiktiota, todellisista historiallisista henkilöistä kirjoitettua fiktiota.

Näytelmän tarina päättyi aikaan, josta Minna Canthin huikea ja merkityksellinen ura kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja oman aikansa radikaalina naisasianaisena vasta alkoi. Joku saattaa pitää tätä valintaa hieman outona. Toki Canth oli elinaikanaan kiistelty hahmo. Hän joutui mielipiteidensä takia törmäyskurssille muun muassa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kanssa. Tänään Canth on aikalaisistaan kuitenkin ainoa kuopiolainen, jonka jokainen lukutaitoinen suomalainen tietää ja tunnistaa. Yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista.

Lavastaja Sari Paljakka oli myös tässä näytelmässä nostanut näyttämön korokkeen päälle. Canthin mittavaa kirjallista tuotantoa varmaan symbolisoi suurikokoinen kirjoista ja auki revityistä kirjoista koostunut reliefi. Canthin talonrakennusprojektia, kartanoa, jossa myöhemmin alkoi kokoontua Minnan salonki, konkretisoitiin hauskalla lavastusteknisellä jipolla.

Miten köyhään perheeseen Tampereella syntyneestä tytöstä tuli Minna Canth? Ohjaaja Kiia Laineen mukaan näytelmä pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Laine kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan Facebook-seinällään julkaisemassa videossa.

Helsinkiläinen Laine kuuluu siihen 80-luvulla syntyneiden teatterintekijöiden sukupolveen, josta on parhaillaan muodostumassa teatteritaiteen terävin kärki Suomessa. Savon Sanomien haastattelussa Laine kertoo haaveestaan ohjata ainakin kerran kaikissa maan ammattiteattereissa.

Hyvä teatteri vaatii rinnalleen hyvän yleisön. Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Tässä mielessä Kuopio on teatterikaupunki. Tuota teatterin tekijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksen laatua on vaikea määritellä. Paikan ja ajan hengen kuitenkin vaistoaa ihminen, joka on 50 vuotta nuohonnut tämän maan teattereissa.

Näytelmien käsiohjelmat

Näytelmä joka meni pieleen

Kuolleista herännyt

Rouva C

Kevyen pinnan alta työntyi esiin suuria aiheita – Esitystalouden hirviöt hiipivät näyttämölle kuin varkain – Teatterikorkeakoulun nuorten näyttelijöiden otteita oli ilo seurata – Uuden sukupolven tekijät antoivat persoonallisuutensa näkyä

Oman elämänsä sivuhenkilöiksi perhetragedian keskellä ajautuneet äiti (Miriam Mekhene) ja veli (Sonja Arffman). Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kaunotar ja hirviöt käsitteli satuttavasti myös vieraantumisen teemoja. Kuva © Mitro Härkönen

Kevyttä ja huokoista, kysyvää ja ilakoivaa, lohdullista.

Kaunotar ja hirviöt näytelmän tarina on lähtökohtaisesti synkkä. Se kertoo nuoren tytön murhasta, joka sai Italiassa aikaan valtavan mediakohun. Tai oikeammin monitasoinen tarina kertoo tuosta mediakohusta.

Silti ohjaaja Linda Wallgrenin oma käsiohjelmaan painettu luonnehdinta kuvaa näytelmää hyvin. Näytelmä sai aikaan voimakkaan tunteen läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta tavalla, joka sai minut katsojana  unohtamaan itseni. Kaunotar ja hirviöt oli kuin lasten teatterileikkiä, vilpitöntä esittämisen ja esillä olon iloa.

Jollakin suorastaan hellyttävällä tavalla aivan mahtavaa näyttelijäntyötä. Nuoret näyttelijäntaiteen opiskelijat antoivat omien luonteenpiirteidensä ja fyysisyytensä näkyä. Se tuntui raikkaalta.

Myös näytelmän teksti on oppilastyö. Sinna Virtanen kirjoitti sen noin kymmenen vuotta sitten opiskellessaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kaunotar ja hirviöt oli parikymppisen Virtasen ensimmäinen kokopitkä näytelmä ja samalla hänen kandidaattityönsä.

Käsiohjelmassa Virtanen kertoo siitä, miten vaativa jopa tuskallisen vaikea prosessi näytelmän kirjoittaminen oli. Sitä hän ei avaa, mikä sai hänet kirjoittamaan näytelmän, jonka keskiössä on Italian televisiossa pyörinyt tositelevisiosarja, jossa etsittiin kadonneita henkilöitä.

Virtasen näytelmän narratiivisessa keskiössä eivät olleet satujen sudet, noidat ja peikot, nuo tutut hirviöt, joita lapsena vilkas mielikuvitus sai ryömimään illalla esiin sängyn alta. Näytelmä kertoi siitä yksisilmäisestä kykloopista, joka on väijynyt meitä ja saalistanut tajuntaamme olohuoneen nurkassa jo usean sukupolven ajan. Televisiota ei ehkä ihan sattumalta keksitty Hitlerin natsi-Saksassa.

Virtanen kertoo kirjoittaneensa näytelmän aikana, jolloin juuri kenelläkään ei ollut älypuhelimia. Hänen mukaansa tuolloin elettiin aikaa, joka oli postapokalyptistä tai uusvilpitöntä. Elettiin aikaa ennen Trumpia. Silti Wallgrenin mukaan näytelmän tarinan pohjalla on jotain hyvin pahaenteistä.

Se ei välttämättä johdu näytelmän murhatarinasta. Tapettujen ja alastomaksi riisuttujen nuorten naisten ruumiita kaivetaan esiin viihdyttämään meitä lähes joka ilta television dekkareissa. Minut vei oikeille jäljille Sanna Levon oivaltava lavastus ja Kaisa Savolaisen pukusuunnittelu.

Räikeät värit ja vähäpukeiset, välillä lähes alastomiksi riisutut naiset kuuluivat vuosituhannen alkupuolella mediamoguli Silvio Berlusconin mediaimperiumin luomaan kuvastoon. Näytelmän kuvaaman tragedian aikaan Berlusconi oli jälleen noussut Italian pääministeriksi.

Juuri television ruokkima populaarikulttuuri on nostanut valtaan Berlusconin ja Donald Trumpin kaltaisia hirviöitä. Molemmat ja muut heidän kaltaisensa poliittiset eläimet ovat television luoman huomiotalouden luomuksia. Televisio on nostanut vallan huipulle häikäilemättömillä ja moraalittomilla liiketoimilla rikastuneita miehiä.

 Mikäli uskomme Yuval Noah Hararia ja miksemme uskoisi, kyky kertoa tarinoita on tehnyt ihmisestä maapallon valtalajin. Sadut eivät eroa tässä mielessä muista tarinoista. Niiden tehtävänä on ollut paitsi viihdyttää, myös ohjata ja hallita lapsen mieltä. Peikot, noidat ja sudet varoittivat kodin pihapiirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Veden partaalle eksyneen lapsen saattoi sadussa napata pinnan alle hiisi tai jokin muu veden velho.

Perheen kadonnutta ja myöhemmin läheisestä lammesta kuolleena löytynyttä tytärtä näytteli Ina Nylender kuvassa keskellä. Hänen ympärillään Väinö Lehtinen, Pablo Ounaskari, Milla Palin, Heidi Finnberg, Mikael Karvia, Yosef Nousiainen, Elina Kanerva, Miriam Mekhane, ja Sonja Arffman. Kuva © Mitro Härkönen

Gaprielle-Suzanne Bardot de Villeneuven vuonna 1740 kirjalliseen muotoon saattama kansansatu Kaunotar ja Hirviö kuuluu satuihin, joilla on muokattu maaperään oikeanlaiselle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Ainakin itse uskon, että sadun tarkoitus oli valmistaa tytäriä järjestettyyn avioliittoon. Vaikka isän valitsema ylkä oli vanha kuin taivas tai ruma kuin synti hänellä oli paitsi rikkauksia myös tietenkin kultainen sydän karun pinnan alla.

Kuuliaisen tyttären piti suostua ja sopeutua ja pelastaa isän kunnia ja joskus myös koko perhe uhkaavalta taloudelliselta perikadolta. Luulen, että myös Virran ja Wallgrenin ajatukset sadun perimmäisestä sisällöstä ovat liikkuneen samaan suuntaa. Näytelmässä satu päättyy yllättävällä tavalla.

Kiinnostavassa näytelmätekstissä ja sen toteutuksessa on paljon tasoja. Tässä mielessä Virtasen nuoruuden työ on vaikuttava. Yksityiskohdista tekee mieli kuvata kohtausta, jossa viitattiin television aikakauden uuslukutaidottomuuteen. Jonkinlaista henkistä uusavuttomuutta edustavat myös kylän torilla oppaan johdolla tungeksivat ja töllistelevät turistit.

Minulle tulivat mieleen kertomukset 1600-luvun noitavainoista ja näiden vainojen uhrien kärsimyksiä töllistelevä rahvas. Kaunotar ja hirviöt oli myös hauska. Tosin näytelmän huumori oli mustanpuhuvaa. Hauskuutta tietenkin lisäsi se, että Wallgren näyttelijöineen vaihtoi näytelmän pukusulkeisissa ketterästi tyylilajista toiseen.

Ehkä lopulta vaikuttavinta oli, miten elämäniloa ja energiaa kuplivassa näytelmässä käsiteltiin sivullisuuden teemaa. Tragedian kohdanneen perheen osa oli seurata tapahtumia sivusta. Heillä ei näytänyt olevan osaa edes tapetun tyttärensä hautajaisissa. Äitiä (Miriam Mekhane) haastatellaan kerran tässä ”Kadonneen jäljillä” sarjassa. Perheen poika, kadonneen ja kuolleen tytön veli (Sonja Arffman) ei sano näytelmässä sanaakaan.

Myös Suomessa on mainoskanavilla pyörinyt realitysarja Kadonneen jäljillä. Kaunotar ja hirviöt kertoi tällaisen sarjan italialaisesta versiota. Kuvassa Edessä Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Pablo Ounaskari. Takana Elina Kanerva, Milla Palin. Kuva © Mitro Härkönen

Jollakin tavalla tätä yhteiskunnan muutosta kohti autismia muistuttavaa tilaa korosti näytelmän upeasti toteutettu ja vaikuttava loppukohtaus. Siinä Arffman istui kylän piazzaa koristavan suihkulähteen reunalla ja seurasi ääneti ympärillään pyörivää sirkusta.

Kaunotar ja hirviöt on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin näyttelijäntaiteen opiskelijoiden kisällityö. Roolit olivat osa näytelmässä näyttelevien opiskelijoiden kandidaatin tutkintoa. Valitsijoiden haaviin on kolme vuotta sitten tarttunut todella hyviä tyyppejä ja itse esitys kertoi hyvää myös Teatterikorkeakoulun opetuksen laadusta.

Kaunotar ja hirviöt

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 10.4.2025

Käsikirjoitus Sinna Virtanen

Ohjaus Linda Wallgren

Lavastus Sanna Levo

Pukusuunnittelu Kaisa Savolainen

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Valosuunnittelu Aku Lahti

Äänisuunnittelu ja musiikki Juri Jänis

 Sävellys Eero Kettunen

Orkestraatio ja ohjelmointi Tino Kuusivirta

Musiikintuotanto yhteistyössä MD Company

Musiikin harjoittaminen Markku Luuppala-Roos

Rooleissa Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yousef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nylander, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

Vangitsevinta ei ollut katseen vaan kosketuksen kauneus – Joanna Haartin ja Kid Kokon kädet saattoi melkein tuntea omilla kasvoillaan – Teatteri Takomon Luodut katseet oli minimalistinen ja ristiriitaisia kysymyksiä herättänyt näytelmä

Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Kuvassa Kid Kokko ja Joanna Haartti. Kuva ©Anna Antsalo

Teatteri takomon Luodut katseet oli minimalistinen teos. Pieni oli kaunista ja vaikuttavaa. Noin tunnin kestäneeseen esitykseen oli saatu mahtumaan syvällistä filosofista pohdintaa, kehityspsykologisia oivalluksia, todellisuutta koskevia havaintoja ja kyllä – huumoria.

Esityksessä oli mukana yksi kauneimmista kohtauksista, joita olen teatterissa nähnyt. Tässä kohtauksessa Kid Kakko tarttui kaksin käsin lempeällä otteella kiinni Joanna Haartin kasvoista peittääkseen hänen katseensa ja sitten kohtauksen edetessä Haartti tarttui käsillään kiinni Kakon kasvoista.

Sitä vain tunsi sisimmässään, että nyt olen nähnyt ja kokenut jotakin ainutkertaista. En osaa pukea tuota elämystä sanoiksi. Ja mihin niitä kaikkia sanoja, sitä lauseiden ja virkkeiden pakkopaitaa teatterissa muka tarvitaan? Kertomaan tarinoita? Kahlitsemaan sitä ihanaa, luovaa hulluutta?

Tiedän, että teen nyt näytelmän tekstin kirjoittaneelle ja esityksen ohjanneelle Ami Karvoselle vääryyttä. En voi kuitenkaan mitään sille, että esityksen loppuhuipennus, Kokon Anni Puolakan maalaman alttaritaulun ristiltä pitämä pitkä monologi jätti minut kylmäksi.

No ei näyttämön takaosan seinälle maalatussa taulussa ollut sitä ristiä. Suurikokoisessa kuvassa oli paratiisimainen puutarha ja sen keskiössä suuri kukka, jonka emin kohdalla olevasta aukosta Kokko työnsi kasvonsa esiin. Minun ajatukseni asetelma kuitenkin vei väärään kontekstiin – Golgatalta Linnanmäelle.

Teatterin verkkosivuilla kerrotaan, että Luodut katseet tarkastelee katsomisen ja katsotuksi tulemisen tilanteita ja niiden herättämiä tunteita. Tarkastelun kohteena ovat näyttelijän, ohjaajan ja katsojan sekä lapsen ja vanhemman välinen katseen dynamiikka.

Esitys kysyi, millaisin eri tavoin katseet kerrostuvat ruumiiseen ja kuinka kauas ne kantavat?

Esityksen alussa Kokko näytteli ihmistä, joka oli meidän katsojien tarkailun kohteena. Näytelmän tarinassa hän oli ohjaaja, joka odotti hänen vetämäänsä produktioon hakenutta näyttelijää työhaastatteluun. Tarinassa hän ei ollut näyttämöllä yksin, vaan paikalla oli myös dramaturgi ja muita teatterin ihmisiä.

Kokon olemus ja läsnäolo alleviivasivat näytelmän teemaa. Hänen läsnäolossaan näyttämöllä oli puhuttelevaa herkkyyttä. Muunsukupuolisena Kokko on varmasti joutunut tämän tästä arvioivan katseen kohteeksi ja oletettavasti tämä katse on ollut usein vihamielinen.

Puhuminen arviovasta tai arvottavasta katseesta johtaa ajatukset väärille jäljille. Tällä ensivaikutelman antavalla katseella on hyvin vähän tekemistä ajattelun kanssa. Ensimmäinen katse tekee näkyväksi meidän biologiset juuremme. Aivojemme algoritmit tekevät salamannopeasti arvion katseen kohteesta, pitääkö paeta vai hyökätä.

Normaalioloissa, kun yleistä vaarantunnetta ei ole, nämä aivojen tekemät vaistomaiset arviot tilanteesta eivät nouse tietoisuuden tasolle. Siitä huolimatta ne vaikuttavat meidän valintoihimme ja käytökseemme. Lasten kohdalla nämä vaikutukset voivat olla dramaattisia. Pienet lapset voivat osoittaa suorastaan käsittämätöntä julmuutta niissä uloslyöntipeleissä, joissa lapsijoukon sisäistä hierarkiaa muodostetaan.

Ensin kuoriutuneet linnunpoikaset työntävät myöhemmin kuoriutuneita ja voimiltaan heikompia poikasia pois pesästä, hyeenan pennut tappavat pentueen muita pentuja ja kouluissa koulukiusaaminen ei lopu edes aikuisten mahtikäskyllä ennen kuin kiusattu luovuttaa. Jotenkin näin vaistojen ohjaama maailma toimii ja me olemme osa tätä todellisuutta.    

Näyttelijää näytelleen Haartin sisääntulon jälkeen päästiin näyttelemään sitä ikuista tragikomediaa, jonka kohtauksia ovat meidän ihmisten kohtaamiset arjessa ja juhlassa. Kohtaus, jossa Kokko haastatteli ohjaajana Haarttia näyttelijänä oli luontevassa koomisuudessaan todella hauska. Teki mieli nauraa ääneen, kun Haartti joutui kiemurtelemaan omien valkoisten valheidensa verkossa.

Tarinan ohjaaja etsi produktioonsa aikuisia näyttelijöitä näyttelemään lapsirooleja. Näin päästiin käsittelemään lasten ja vanhempien välisten suhteiden dynamiikkaa. Rooliin pyrkivä Haartti näytteli tarinassa työnäytteeksi 13-vuotiasta tyttöä, joka pyrkii balettiopistoon. Tässä kontekstissa kauneudesta tulee mitattava asia. Balettiopisto on koirakoulu, jossa jatkojalostukseen pääsevät vain yksilöt, joiden lonkkanivelten liikkuvuus täyttää mitattavat normit.

Kohtaus oli humoristinen, vaikka se päättyi murrosikäisen tytön tragediaan. Tyttö hylätään ortopedisten tutkimusten perusteella. Tyttö on pikkulapsesta asti tanssinut balettia vanhempiensa palvovan katseen kannustamana ja tässä oli tulos.

Seuraavassa kohtauksessa alun ensikatseeseen liittyvän efektin vaihtamalla housut hameeseen. Tarinassa hän esitti tyttöä, joka oli äitinsä kanssa matkalla Pariisissa. Kiipeäminen Eiffel-torniin päättyi tarinassa tragediaan. Äiti putoaa tornista ja murskautuu katuun.

Anni Puolakan suurikokoisen maalauksen lisäksi esityksen minimalistinen lavastus syntyi hierontapöydästä ja suurikokoisesta kukkavihkosta. Kuvassa Kid Kokko ja Joanna Haartti. Kuva ©Anna Antsalo

En osannut tulkita, mitä Karvonen ensemblensä kanssa tällä kohtauksella halusi sanoa. Se ei tietenkään ole mitenkään poikkeuksellista, että olen ulalla kuin menneiden vuosikymmenten taksi. Ehkä Karvonen halusi kuvata lasten ja vanhempien välisen suhteen ambivalenssia luonnetta. Kehityspsykologien ja kulttuuritukijoiden käsitearsenaalista löytyy sellainen, (eh) kuvaava käsite kuin abjektio.   

Alussa mainitun, esityksen päättänyttä monologia leimasi näyttelijän asemointi. Kokko puhui meille ristiltään etäisyyden päästä. Toivottavasti olin yleisön joukosta ainoa, jolle hänen sanojensa kuuleminen tuotti ongelmia.

Karvosen kirjoittama kieli oli kaunista. Jostain syystä se vei kuitenkin minun ajatukseni siihen, miten meidän kulttuuriamme kannatteleva kieli saastuu vähän samaan tapaan kuin meidän elämäämme ylläpitävä maapallon biodiversiteetti.

Viestipalvelu X:n kaltaiset sosiaalisen media valtavat viemärit tuovat kieleen hetki hetkeltä lisää myrkyllisiä aineksia. Sanojen konnotaatiot muuttuvat vaivihkaa. Suomen kieli on turvassa tältä muutokselta samalla tavalla kuin me kuolemaa tekevät vanhukset olemme turvassa, mutta maailma ei ole.

Erilaisten kulttuuria kannattelevien kielten diversiteetti ohenee koko ajan aivan samoin kuin maapallon biosfäärin diversiteetti ohenee kiihtyvän lajikadeon myötä. Ainakin minua hieman hätkähdytti tuore uutinen, jonka mukaa hollantilaisten nuorten vahvin kieli on englanti, ei heidän äidinkielensä hollanti.

Luodut katseet

Kantaesitys Teatteri Takomossa 28.2.2025

Teksti ja ohjaus Ami Karvonen

Dramaturgia Marie Kajava, Martta Jylhä (Teak)

Näyttelijät Joanna Haartti, Kid Kokko

Maalaukset Anni Puolakka

Valo- ja tilasuunnittelu Jenni Pystynen

Äänisuunnittelu Miša Skalskis

Pukusuunnittelu Hanne Jurmu

JulistekuvaAnni Puolakka

Teatteri Telakan LIKA on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä – Katsojalle voimakas ja latautunut esitys antoi vaikuttavan teatterielämyksen – Esityksen ihana outous haastoi ratkaisemaan sen arvoituksia

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Kuvassa Marja Skaffari, Rashidah Aljunied ja Vilhelmiina Sinervo. Kuva © Petteri Aartolahti

Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.

Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.

Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.

Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.

Jotenkin näin se menee.

Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.

Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.

Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.

Teatterin kollektiivista luonnetta teki näkyväksi riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Marja Skaffari, Vilhelmina Sinervo ja Rashidas Aljunied tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Kuva © Petteri Aartolahti

En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.

Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.

Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.

Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.

Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.

Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.

Marja Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Kuva © Petteri Aartolahti

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.

Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.

Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.

Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.

Äiti, äiti, missä sinä olet?

Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.

Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.

Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.

Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.

Petteri Aartolahti on teoksen promootiokuvassa kiteyttänyt hienosti esityksen arvoituksellisen luonteen. Kuva © Petteri Aartolahti.

LIKA

Kantaesitys Teatteri Telakan näyttämöllä 26.2.2025

Työryhmä Rashidah Aljunied, Ella Kauppinen, Antti Mankonen, Saija Raskulla, Perttu Sinervo,
Vilhelmiina Sinervo, Marja Skaffari, Jukka Toivonen    

Nielaisin ohjaaja Anna Jaanisoon virittämän koukun kiduksiin asti ja sain tuntea teatteritaiteen karhunsyleilyn voiman – Kuka on syyllinen tähän kaikkeen? – Se saattaa olla ihminen

Kirjailija ja hänen varjonsa. Laura Rämä teki näytelmän kirjailija Ellinä upean totisen roolityön. Etualalla kuvassa Ellin ystävää näytellyt Anssi Niemi. Kuva © Mitro Härkönen   

Me tiedämme, että teatteri on yhteisön taidetta. Mutta tuo yhteisö ei toimi vain näyttämöllä. Se elää ja hengittää harjoituksissa ja näyttelijöiden pukuhuoneissa kulissien takana. Nyt ohjaaja Anna Jaanisoo oli tuonut tuon työyhteisön ytimen yleisön keskelle. Näyttelijät pukeutuivat rooliasuihin ja tekivät viimeiset maskeeraukset näyttämön rampin ja katsomon ensimmäisen penkkirivin väliin pystytetyssä pukuhuoneessa.

Näytelmän aloittanut kohtaus oli herkkä ja koskettava. Se toi lähelle. Ainakin minut se kaappasi kerralla teatterin syleilyyn, hurjaan pyörteeseen, jossa näytelmän intensiteetti kasvoi kasvamistaan ja sen vaatimat älylliset ponnistelut lisääntyivät kohtaus kohtaukselta. Nielaisin Jaanisoon virittämän koukun syvälle kiduksiin asti. Minä en ollut ulkopuolinen, vaan sisällä.

Vielä aamulla herätessäni näytelmän roolihenkilöt olivat miehittäneet korvieni välisen näyttämön viimeistä nurkkaa myöten. Koin valaistumisen hetken. Kelloa katsottuani tajusin, ettei kysymys ollut hetkestä, vaan tämä unen ja valveen rajalla raivonnut aivoripulikohtaus oli kestänyt ainakin tunnin.

Ja tietenkin olin ymmärtänyt kaiken väärin. Mutta teatteritaiteen karhumaisen syleilyn voimasta ei jäänyt tässä henkisessä jaakopinpainissa epäilystä. Jaanisoota ei suotta juhlita teatterin uutena guruna. Hän on ohjaaja, joka osaa ensemblensä kanssa totisesti yllättää yleisönsä.  

Sama pätee Se saattaa olla ihminen näytelmän käsikirjoittajaan Marjo Niemeen. Niemi on palkittu Tiiliskivi-palkinnolla ja hän on ollut ehdolla Runeberg-palkinnon ja Finlandia-palkinnon saajaksi. Minusta on helppo piirtää karrikatyyri miehestä, joka ei koskaan lue naisten kirjoittamia kirjoja. Se ei ole aivan totta, mutta Niemen hienot romaanit ovat jääneet lukematta. Nyt kiinnostus heräsi.

Ryhmäteatterissa näytellään tavalla, joka laittaa sanattomaksi. Jaanisoon ohjaus ja esitysdramaturgi Rasmus Arikan dramaturgia ruokkivat kekseliäisyydessään myös katsojan mielikuvitusta uusille kierroksille. Tukevan pohjan tälle kokonaisuudelle antoi Niemen todella monitasoinen teksti.

Psykiatri Marttia näytelleen Robin Svartströmin toimisto oli täynnä yllätyksiä. Muistinsa menettänyt naista ja poliisia näytellyt Annimaria Fabritius oli vaikuttava näyttelijänä ja hän lauloi koskettavasti. Kuva (c) Mitro Härkönen

Minulle Se saattaa olla ihminen oli kuvaus kirjailijan luovasta työtä. Se oli myös dekkari, murhamysteeri. Yhdellä tasolla liikutin siinä todellisuudessa, jossa jäätiköt sulavat, merenpinta nousee ja Eurooppaan pyrkiviä ilmastopakolaisia hukkuu tuhansittain Välimereen. Tätä todellisuutta Laura Rämän näyttelemän kirjailija Elli kuvasi tutun vertauskuvan avulla. Kirjailijan työn alla olevan romaanin tapahtumat oli sijoitettu tuhoutuvaan mielisairaalaan.

Sairaan psykiatri Marttia näytellyt Robin Svartström ryömi näyttämölle peiton sisällä ja väänsi sen jälkeen omassa aloituskohtauksessa vettä kastuneista sukistaan. Vedenpaisumus ei tule meidän jälkeemme, se tulee meidän aikanamme.

Minulle näytelmä oli myös psykologisesti tarkka ja uskottava kuvaus niistä sofistikoituneista hyväksikäytön mekanismeista, joiden kautta ja avulla juopon yksinhuoltajan rutiköyhä tytär voi nousta yläluokkaan kuuluvan tytön ystäväksi ja kokea siten sosiaalisen nousun.

Niemen suurennuslasin alla oli nuorten keskuudessa epidemian tavoin levinnyt masennus, jolta ei edes peritty rikkaus ja sen antama mahdollisuus helppoon elämään ei suojele.

Tarinan kirjailijan luomassa metafiktiossa psykiatri Martti hoitaa maailmalopun mielisairaalassa merestä pelastettua ja muistinsa menettänyttä nuorta naista. Martin diagnoosi oli dissosiaatiohäiriö. Muistinmenetyksestä kärsivää nuorta naista näyttelevä Annimaria Fabritius oli tässä metafiktiossa myös kirjailijan ystävän kuolemaa tutkiva poliisi Jauho.

Näytelmän tarinan saattoi tulkita siten myös dekkariksi. Siksi sen todella hurjia ja yllättäviä käänteitä ei huoli tässä kuvailla. On mahdollista, että joku lukee tätä blogia ja pilaan häneltä näihin käänteisin liittyvän yllätykset ja oivaltamisen ilon.

Annamaria Fabritius viimeistelee kuvassa rooliin kuuluvaa maskeerausta näytelmän aloittaneessa kohtauksessa. Kuva (c) Mitro Hörkönen

Sen voi ehkä kertoa, että näytelmän alussa kirjailija Elliä näyttelevä Rämä nousee katsomon eteen pystytetystä pukuhuoneesta näyttämölle käsivarsi veressä ja naama mustelmilla. Kohtauksessa hän on julkisen terveydenhuollon hyvinvointiasemalla odottamassa ystävänsä tukemana lääkärille pääsyä. Lääkäri vastaanotolla selviää, että vammat ovat syntyneet, kun kirjailija on kuolleen ystävänsä hautajaisissa pudonnut yllättäen tämän hautakuoppaan.

Näytelmän alkoi kuin paraskin Ryhmäteatterin tragikomedia. Samaan sarjaan kuului esimerkiksi kohtaus, jossa suusta suuhun tekohengitystä annettiin huuliharpun läpi. Jaanisoo leikitteli ensemblensä kanssa teatterin tyylilajeilla. Nämä huumorin pilkahdukset kertoivat, että tämä esitys kuuluu joukkoon. Tällä kertaa näytelmän pohjavire oli kuitenkin aivan poikkeuksellisen surumielinen ja vakava. Ensemble itse kommentoi produktion luovan prosessin lopputulosta teatterin kotisivulla mainoskuvalla, jossa Rämä istuu harmaan maiseman keskellä kuralätäkössä.

Esityksen äänimaisema syntyi näyttelijöiden itse soittamilla soittimilla. Huuliharpun lisäksi soitinvalikoimaan kuuluivat ainakin melodica, ksylofoni, triangeli, syntikka, kitara ja haitari. Henkilökohtaisesti vaikuttavin yksityiskohta oli Minna Suurosen soittaman haitarin ääni.

Haitari ei muodostanut melodioita, vaan pihisi ja puhkui kuin paniikkikohtauksen saaneen ihmisen keuhkot. Se toi mieleen voimakkaan takauman Juha Jokelan Kansallisteatteriin kymmenen vuotta sitten ohjaamasta näytelmästä Keuhkot. Kanadalaisen Duncan Macmillanin näytelmä oli minulle shokki. Tajusin ettei mitään toivoa enää ole. Nyt Macmillanin painajaisen demonit ovat muuttuneet lihaksi Vladimir Putinin, Donald Trumpin heidän esimerkkiään seuraavien pienempien kihojen hahmoissa.

Hyvä teatteriesitys muuttuu mestariteokseksi, kun esityksen kaikki osatekijät ovat balanssissa. Tätä ihmettä pääsimme jälleen todistamaan Ryhmäteatterissa. Näytelmän skenografiassa toistui Niemen tekstin ja sen toteutuksen kerroksellisuus.

Teatterin ilmaisuvoima perustuu vahvaan vuorovaikutukseen. Nyt kaikenlaisia älyyn ja mielikuvitukseen vetoavia täkyjä oli tarjolla vaikka kuinka paljon. Minulle Suurosen haitari oli minulle vavahduttava yksityiskohta. Vesi tuli kielelle, kun Rämä ja kirjailijan ystävää näytellyt Anssi Niemi söivät ihan oikeasti spagettia näyttämöllä. Missä on arjen ja taiteen raja? Ja mitä piti ajatella poliisi Jauhon (Fabritius) tulipunaisesta kostyymista?

Ja tietenkin aivan oma lukunsa oli tapa, jolla Jaanisoo johdatti meidät näytelmän ensimmäisessä kotauksessa sisään teatterin maailmaan.

Se saattaa olla ihminen on katsojan kannalta vaativaa, mutta sitäkin palkitsevampaa teatteria. Jo näytelmän nimi on arvoituksellinen. Eikä nimen arvoitus ei ratkea kysymällä, kuka tai mikä surmasi Ellin ystävän? Teatterin verkkosivulla on lainaus Niemen tekstistä. Näytelmässä se on psykiatri Martin repliikki: ”Ole varovainen, sillä ohimolla sijaitsee kohta, joka vaurioituessaan muuttaa ihmistä.”

Itse sain tuollaisen tällin ohimoon Kansallisteatterissa lokakuun 26. päivänä vuonna 2015.

Meillä on taipumus sulkea silmämme todellisuudelta, koska se näyttää aivan liian pelottavalta. Podemme kollektiivista dissosiaatiohäiriötä. Epätoivo on kuitenkin täysin hyödytöntä ja vielä tuhoisampaa kuin silmät todellisuudelta ummistava toiveikkuus.

Teatteri ei vaaranna kenenkään mielenterveyttä, se suojelee sitä. Taide auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja pitää meidät järjissämme. Se saattaa olla ihminen on Ryhmäteatteri ehkä vähän karvas, mutta varmasti tepsivä lääke aikamme kansantautiin masennukseen.

Se saattaa olla ihminen

Ryhmäteatterin kantaesitys Helsinginkadun näyttämöllä 8.2.2025

Käsikirjoitus Marjo Niemi

Ohjaus Anna Jaanisoo

Esitysdramaturgi Rasmus Arikka

Lavastussuunnittelu K Rasila

Pukusuunnittelu Hilla Ruuska

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu ja musiikki Työryhmä

Maskeeraussuunnittelu Stephanie Korhonen

Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Annimaria Fabritius, Anssi Niemi,
Laura Rämä

Kesto 2 h 20 min sisältäen väliajan

Lahden kaupunginteatterissa näyteltiin perjantaina tavalla, joka hakee vertaistaan – Ensin minua hymyilytti, sitten nauratti tekijöiden huikea luovuus – Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin – Tätä varten teatteri on!

Kuvassa näytelmän Akustin roolin tehnyt Tapani Kalliomäki ja näytelmän nimiroolissa häikäisevän hienon roolityön tehnyt Annukka Blomberg. Kuva © Aki Loponen

Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Heta oli elämys. Ensin minua hymyilytti, sitten välillä jopa nauratti esityksen tekijöiden luovuus ja huumori. Lopulta voimakas emootio toi kyyneleet silmiin. Juuri tämän tunteen takia minä hakeudun yhtä uudestaan teatteriin. Tätä varten teatteri on.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä näytelmässä kaikki hienon tulkinnan osatekijät olivat kohdallaan. Mikko Roiha on ohjaajana tilan hallinnan virtuoosi. Suuren näyttämön tilaa ei täytetty lavasteilla, vaan sitä hallitsivat näyttelijät läsnäolollaan ja tätä mielen avaruutta korosti ylimpänä Tatu Virtamon suunnittelema äänimaisema ja dynaaminen liike.

Lahdessa näyteltiin perjantaina päivänäytöksessä tavalla, joka hakee vertaistaan. Roihan luomat näyttävät joukkokohtaukset veivät minun ajatukseni aina antiikin Kreikan teatteriin, tanssikohtaukset muistuttivat tanssin huikeasta ilmaisuvoimasta ja myös siitä, miksi tyhjä näyttämö ikään kuin säteilee näkymätöntä energiaa.

Kaikki tuntui tässä esityksessä kaatuvan eteenpäin ja tämän onnistumisten sarjan kruunasi Annukka Blombergin loistava roolityö näytelmän nimiroolissa Niskavuoren Hetana. Blombergin näyttelijäntyötä tarinan tahtonaisena, pirttihirmuna ja ihmishirviönä seurasi sydän syrjällään.

Pahuutta palvellessaan ihminen on eniten ihminen myös taiteessa. Tälle meidän intohimollemme pahiksia kohtaan kannattaa varmaan uhrata toinenkin ajatus.

Ihmisen mieli on musta laatikko, muilta ja myös meiltä itseltämme suljettu tila. Taiteen tehtävä on pyrkiä avaamaan tätä Pandoran lipasta. Ehkä jotenkin näin on Roihan ajatus kulkenut. Lahden kaupunginteatterissa tämä ajatus konkretisoitui Roihan itse suunnittelemassa lavastuksessa, jossa näyttämöstä oli tehty valtava, vanerilla päällystetty laatikko.

Todellisen taikalaatikon tästä vaneriaskista teki suuri ja liikuteltava seinäelementti. Kun Heta muutti häiden jälkeen Akustin (Tapani Kalliomäki) vaatimattomaan tölliin Niskavuoren kartanosta takanäyttämöltä eteen työntyvä seinämä jätti pariskunnalle ja heidän palvelijoilleen vain reilun metri levyisen tilan aivan rampin reunassa. Myöhemmin näytelmän tahtonainen Heta työnsi yksin tuon seinämän takaisin ja vielä kauemmaksi näyttääkseen, että Muumäen uusi pytinki oli vielä Niskavuoren ökytaloa suurempi.

Sen jälkeen tämä lavastuksellinen elementti antoi dynaamista liike-energiaa näytelmän vavahduttavan hienoille joukkokohtauksille.

Minun kultani kaunis on, vaikk’ on kaitaluinen. Näytelmä alkoi häillä ja tanssikohtauksella, jossa Heta sai tuntea yhteisön huonosti peitellyn pilkan niskaansa suomalaisen kansanlaulun sanoilla. Silmä sillä on siniset vaikk’ on kieronlaiset… Kuva © Aki Loponen

Luulen, että Roihan viime vuosien töissä näkyvät näyttämöestetiikan elementit ovat saaneet vaikutteita Berliinistä ja saksalaisesta teatterista. Ilmiselvästi Berliinin terveisiä oli mukana ainakin tarinan keskivaiheille sijoitetussa humoristisessa kohtauksessa. Siinä kylän valasväki oli kutsuttu tutustumaan Muumäen uuteen mahtavaan pytinkiin. Isäntäväki otti vieraat vastaa kengät jalassa, mutta kaikki vieraat nimismiehestä kirkkoherraan riisuivat eteisessä kengät jalasta ja astuivat pirttiin sukkasillaan.

Toivottavasti Lahden upea näytelmä löytää tiensä festivaaleille. Suomalaisessa tapakulttuurissa on sitä jotakin. Suunnitelmia ulkomaankiertueesta varmaan myös on, koska käsiohjelman mukaan teatterin johtaja Lauri Maijala on tehnyt näytelmää varten tekstityksen englanniksi.         

Roiha on niittänyt ohjaajana mainetta klassikkojen tulkitsijana. Hella Wuolijoen Niskavuoren Heta oli minulle hieman yllättävä valinta. Se on viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnan maalaisidylliin sijoitettu melodraama, jolle on vuosikymmenten varrella myös hymähdelty.

Romanttinen käsitys elämää suuremmasta rakkaudesta ei ole vain 1800-luvulla taiteen eturivissä kulkeneen romaanikirjallisuuden luoma myytti, vaan psykososiaalista todellisuutta, jossa koettu suuri, mutta täyttymätön rakkaus määrittelee koko loppuelämän. Niskavuoren Hetassa kulkee rinnan kaksi tarinaa onnettomasta rakkaudesta.

Roiha on tehnyt näytelmän ydinteeman näkyväksi dramaturgisella oivalluksella. Akustin suurta rakkautta Siipirikkoa näytteli mies Veeti Vekola. Seksuaaliset vähemmistöt ovat varmasti todistusvoimaisin esimerkki, miten pitkälle ihmiset ovat olleet valmiita uhmaamaan sosiaalisia sääntöjä ja jopa yhteiskunnan raakoja ja järjettömiä rangaistuksia toteuttaakseen tunteitaan ja niihin liittyvää läheisyyden tarvetta.

Näytelmän tapahtumat on sijoitettu aikaan, jolloin homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu maassa. Viime vuosisadan alun sääty-yhteiskunnassa julkinen homoseksuaalisuus merkitsi myös sosiaalista itsemurhaa.

Avioliiton ulkopuolinen raskaus merkitsi tuolloin naiselle samanveroista sosiaalista katastrofia. Heta odottaa tarinassa rakastamalleen miehelle lasta. Mies kuitenkin löytää uuden rakkauden ja hylkää Hetan. Heta vastaa tähän tunnekriisiin itsekkyydellä ja tylyllä ahneudella, joka myrkyttää paitsi hänen omaa elämäänsä, myös kaikkien hänen läheistensä elämää.

Omien ohjaustensa lavastaja Mikko Roiha on tilankäytön mestari. Kuvan kohtauksessa Heta (Annukka Blomberg) on savuttanut päämääränsä. Hän on valtansa huipulla ja niin lohduttoman yksin kuin ihminen voi olla. Kuva © Aki Loponen  

Vuonna 1886 Liivinmaalla Virossa syntynyt Wuolijoki edusti vanhaa maailmaa. Vanhaa maailmaa edustaa myös vuonna 1950 ilmestynyt näytelmä Niskavuoden Heta. Wuolijoki oli näytelmän ilmestyessä pudonnut vuoden 1948 ”jo riittää” vaaleissa eduskunnasta, jossa hän toimi kommunistien peitejärjestön SKDL:n kansaedustajana lyhyen aikaa.

Wuolijoen Niskavuori-sarjan pohdinnat naisen asemasta ovat psykologisesti tarkkanäköinen kuvaus hierarkkisesta sosiaalisesta yhteisöstä ja sen valta- ja alistussuhteista eivät kuitenkaan edusta vain mennyttä maailmaa. Tämä mennyt maailma on nimittäin hyvää vauhtia tulossa takaisin. Käynnissä on maailmamitassa radikaalin oikeiston vallankumous, jossa naiselle on varattu aivan oma paikka yhteiskunnassa.  

Naiset ovat valloittaneen viime vuosisadan suurista sodista lähtien asemia yhteiskunnassa olemalla koulutusalallaan pätevämpiä kuin miehet. Hyvä koulutus ja sen tuoma ammattiasema on taannut naisille myös taloudellisen riippumattomuuden. Äärioikeisto nykyinen kamppailu yhdenvertaisuutta (DEI) vastaan ei tarkoita sitä, että tulevaisuudessa valintatilanteessa pätevin valitaan.

Valitaan sopivin ja sopivin on suurella todennäköisyydellä äärioikeistolaisen maailmakuvan omaava mies.

Naiset ovat yhä maailman suurin sorrettu enemmistö. John Lennonin hienoa aforismia en nyt tässä viitsi toistaa edes englanniksi, mutta sen totuus pätee yhä. Me pidämme Afganistanin talibaneja uskonnollisen taantumuksellisuuden ääriesimerkkinä. Yhtä hyvin he voivat olla tulevaisuuden airut. Oman asemansa uhatuksi kokevien simpanssiurosten raivon suuruutta ja määrää ei pidä aliarvioida. Se on meillä miehillä geeneissä.

PS. Erikoiskiitoset käsiohjelman tekijöille. Valkoiselle pahville mustilla fonteilla kirjoitettua tekstiä oli helppo lukea. Ne kirotun yleiset, väripohjalle värikkäillä kirjaimilla painetut tuherrukset ovat minun kaltaiselleni lukihäiriöiselle kielipuolelle aina hankala paikka.  

Niskavuoren Heta

Lahden kaupunginteatterin päivänäytös 7.2.2025

Sovitus ja ohjaus Mikko Roiha
Lavastus Mikko Roiha
PukusuunnitteluRiitta Röpelinen
Valosuunnittelu Kari Laukkanen
Äänisuunnittelu Tatu Virtamo
Naamiointisuunnittelu Eija Nurminen

Rooleissa Annukka Blomberg, Tomi Enbuska, Laura Huhtamaa, Saana Hyvärinen, Tapani Kalliomäki, Aurora Manninen, Teemu Palosaari, Anna Pitkämäki, Mikko Pörhölä, Aki Raiskio, Jari-Pekka Rautiainen, Veeti Vekola, Liisa Vuori

Kesto 2h 20 min., sisältää väliajan.

Esitysoikeudet Nordic Drama Corner

Reko Lundánin näytelmä on psykologisesti tarkkanäköinen perhedraama – Tampereen Teatterin tulkinta teki sen ikuisesta aiheesta polttavan ajankohtaisen – Mari Turusen huikea roolityö antoi kasvot aikamme tragedialle – Märkä sukupolvi on tulossa sille viimeiselle rastille  

Reko Lundán kuvaa koskettavasti ja uskottavasti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kuvassa näytelmän tytär Liisa (Annuska Hannula) ja äiti Hanna (Ilona Karppelin) kohtauksessa, jossa äiti on poikkeuksellisesti läsnä. Kuva © Heikki Järvinen

Tampereen Teatterin Aina joku eksyy jää aikakirjoihin Mari Turusen hienon ja todella vaikuttavan roolityöstä. Turunen antoi näytelmän alussa kasvot tragedialle, jonka 70-luvulla syntyneet kasarisuupoven edustajat ovat saamassa syliinsä. Heidän vanhempansa, sodan jälkeen syntyneiden märkä sukupolvi on tulossa viimeiselle rastille.

Turunen näytteli alkoholisoitunutta ja vakavan aivovamman saanutta vanhusta tavalla, jota seurasi sydän syrjällään.  

Näytelmä kertoo Hannasta ja hänen perheestään. Näytelmän alussa eletään vuotta 2025 ja Hanna makaa Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Hän on saanut vakavan aivovamman kaaduttuaan humalassa. Hannan aikuiset lapset Liisa ja Aki ovat tapaamassa äitiään ja omien lapsuuden muistojen kautta he alkavat purkaa tarinaa siitä, miten tähän on tultu ja kenen on vastuu? Kuka hoitaa ja kuka joutuu uhrautumaan?       

Näytelmän nimeen sisältyy hieno allegoria. Elämä on suunnistusta ja tällä huonosti kartoitetulla polulla aina joku eksyy.

Näytelmä on Reko Lundánin kirjoittama draama, joka kuvaa psykologisesti hyvin tarkkanäköisesti perhedynamiikkaa. Perheen tarina kerrotaan perheen lasten näkökulmasta. Perheen urheiluharrastukset tekivät näkyväksi tekstin toisen oleellisen symbolitason. Kilvoittelu elämäntiellä on joukkuelaji. Tässä Jukolan viestissä yhden kilpailijan eksyminen harhapoluille vaikuttaa myös kaikkien muiden perheenjäsenten elämään.  

Päihderiippuvuus on sairaus, joka jättää syvät jäljet myös sairastuneen läheisiin. Menetyksen aiheuttamaan suruun liittyy kaunaa, vihaa ja syyllisyyttä. Lundánin tekstin syvälle ulottuva tarkkanäköisyys saa olettamaan, että tarinassa on mukana hänen omia lapsuudenkokemuksiaan.

Lapsen näkökulma toi tarinaan mukaan myös hellyttävää huumoria. Tai ehkä me vain muistamme esimerkiksi varhaispuberteetin ja siihen liittyvän seksuaalisuuden heräämisen huvittuneella lämmöllä. Tarinan Liisan äiti oli tuossa vaiheessa koko ajan poissa, eikä yksinhuoltajaisän kasvattamalla tytöllä ollut ketään, jolta kysyä.

Elämän arvaamattomuutta ja sattumanvaraisuutta symbolisoi tarinassa televisiossa pyörinyt lottoarvonta. Kuvassa Katriina Lilienkampf, Kai Vaine, Mari Turunen ja Annuska Hannula. Kuva © Heikki Järvinen

Ajatuksia herättävän näkökulman tarinaan ohjaaja Jaakko Kiljunen oli tuonut videotekniikan avulla. Turusen kasvot heijastettiin näyttämölle jättikokoisina elokuvan estetiikalla. Video oli ilmeisesti aidossa sairaalaympäristössä kuvattu tallenne. Voimakas emootio, jonka Turusen huikean hieno näyttelijäntyö sai aikaan, riitti perustelluksi kohtaukselle ja tavallaan koko produktiolle.

Elämän rajallisuutta ja haurautta alleviivasivat myös kohtaukset, joissa tarinan lapset muistelivat isovanhempiensa hautajaisia. Meidän muistomme ovat ylisukupolvisia. Yhteisöllisyyden kautta ne ulottuvat aikaan ennen meidän syntymäämme.

Videokankaana kohtauksessa toimi näyttämölle ripustettu seinämä, jossa oli ovia ja avattavia luukkuja enemmän kuin mikään teatteriestetiikan laki vaatii. Toki Kiljusen ja lavastuksen suunnitelleen Mikko Saastamoisen ratkaisu oli toimiva ja looginen. Kun tarvitaan seinä videon esittämistä varten, tarvitaan myös ovia ja ikkunoita, joiden kautta voi kulkea. Tarvitaan kohtausten tarkkaa ajoitusta ja kontrollia.

Hurjimmillaan tämä näyttelijöitä sisään ja ulos heittänyt ovikaruselli pyöri Rinteen lapsiperheen ruuhkavuosista kertoneissa kohtauksissa. Näyttämön pystyseinään perustui myös yksi näytelmän hienoimmista kohtauksista, jossa sisarusten riita syyllisyydestä ja vastuusta kulminoitui suorastaan räjähtäväksi sisääntuloksi näyttämölle.

Kuvan kohtauksessa näytelmän Aki (Kai Vaine) puhuu videohahmona puhelimessa näyttämöllä olevan sisarensa Liisan (Annuska Hannula) kanssa. Kuva © Heikki Järvinen

Lappeenrannan kaupunginteatterin rooleista tuttu Kiljusella valmistui näyttelijäksi vuonna 2009 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta. Aina joku eksyy on hänen esikoisohjauksensa.

Kiljunen on ensemblensä kanssa tavoittanut hauskasti 70-luvun ajankuvan, vaikkei kenelläkään tekijöistä Turusta ja Matti Hakulista lukuun ottamatta ole omia lapsuuden kokemuksia tuolta vuosikymmeneltä. Tarina nuoren Hannan (Ilona Karppelin) ja hänen tulevan aviomiehensä Ripa Rinteen (Vili Saarela) seurustelusta kertovissa kohtauksissa tuo aika näkyi sellaisena, kuin sen kokenut muistaa. Eleet ja ilmeet, asut ja tapa olla vuorovaikutuksessa tuntuivat muistojen kultaamalla tavalla tutuilta.

Lapsiroolien näytteleminen on vaativaa, mutta varmasti myös palkitsevaa. Hannan lapsia Liisaa ja Akia näytelleet Annuska Hannula ja Kai Vaine sekä useita rooleja näytellyt Katriina Lilienkampf loistivat näyttämöllä esittäessään lapsuuteen liittyvää löytämisen iloja ja nöyryytyksiä, joita me itse kukin olemme aikanamme kokeneet koulussa.

Hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo kantoivat. Ei haitannut, että kouluikäistä Kaita näytellyt Vaine oli monessa kohtauksessa hänen isäänsä Ripaa näytellyttä Saarelaa päätään pidempi.

Paitsi videolla, Turunen oli mukana myös näyttämöllä useassa kohtauksessa kävelytukeen nojaavana äänettömänä hahmona. Jäin miettimään, mitä ohjaaja tällä tarinan logiikan kannalta yllättävällä ratkaisulla halusi sanoa. Lasten lapsuuden muistot eivät olleet Hannan muistoja, koska hän ei ollut läsnä lastensa elämässä. Halusiko Kiljunen ratkaisullaan kertoa syyllisyydestä? Tunteko aivonsa dementia-asteelle juonut alkoholisti syyllisyyttä? En tiedä, todennäköisesti kyllä.   

Näytelmässä oli elämänmakua. Niin paljon, että minun mieleeni alkoivat spontaanisti palautua muistot näytelmän kantaesityksestä KOM-teatterissa 25 vuotta sitten. Nuorta Hanna näytteli tuolloin Sari Mällinen ja Ripaa Pekka Valkeejärvi omalla lakonisella tyylillään.

Hämmästyttävää – teatterin taikaa. Nimien muistaminen ei kuulu tämän kirjoittajan suuriin vahvuuksiin.

Aina joku eksyy oli vuosituhannen vaihteessa näytelmä, johon myös harrastajateatterit tarttuivat innolla. Lundán jatkoi Rinteen perheen saagaa näytelmässä Teillä ei ollut nimiä, joka kantaesitettiin KOM-teatterissa vuonna 2001. Vuonna 2003 kantaesitettiin KOM-teatterissa Lundánin Tarpeettomia ihmisiä.

Aiheiden puolesta nämä näytelmät muodostavat trilogian. Kaksi viimeksi mainittua loistavaa näytelmää vain odottavat uutta tulkintaa. Ehkä Kiljunen ja ensemblensä kanssa vielä tarttuu niihin.

Aina joku eksyy

Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckellin näyttämöllä 5.2.2024

Teksti Reko Lundán

Ohjaus Jaakko Kiljunen

Lavastuksen suunnittelu Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu Ville Tolvanen

Äänisuunnittelu Jouni Koskinen

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsti Rintala

Rooleissa Kai Vaine, Annuska Hannula, Mari Turunen, Ilona Karppelin, Vili Saarela,

Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf

Helsingin kaupunginteatterin Christie-dekkari on hyvällä tavalla vanhanaikainen ja elegantti näytelmä – Syvyyttä tarinalle antoi ohjaaja Sakari Hokkasen ohjauksen psykologinen lähestymiskulma ja hieno näyttelijäntyö

Tarinan Vera Cloythorne (Anna Ackerman) ja Philip Lombart (Mikko Virtanen) viimeisellä rannalla. Agatha Christie on sijoittanut tarinansa saarelle rakennettuun ylelliseen huvilaan. Katariina Kirjavaisen lavastuksessa käyttämä hieno värimaailma teki tämän loiston näkyväksi. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Kyllä, lankesin loveen. Helsingin kaupunginteatterin klassikkonäytelmässä Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastanut oli jotakin suorastaan lumoavaa. Dramaturgi Sanna Niemeläinen ja ohjaaja Sakari Hokkanen olivat sovittaneet Christien kuuluisimmasta murhamysteeristä Arena-näyttämölle hyvällä tavalla vanhanaikaisen ja elegantin tulkinnan.

Katariina Kirjavaisen jalopuiden värisävyjä toistava lavastus ja Elina Kolehmaisen suunnittelemat puvut veivät meidät keskelle viime vuosisadan englantilaista luokkayhteiskuntaa. Teatteri ei toki epookissa pysty kilpailemaan elokuvan kanssa. Tässä esityksessä korostui se, mikä tekee teatterista niin ainutlaatuista. Tuo taikasana on läsnäolo. Nautin ensemblen näyttelijöiden kurinalaisesta ja vivahteikkaasta näyttelijäntyöstä.

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena iätöntä. Minun kohdallani Arena-näyttämön hieno ensi-ilta toimi aikakoneena. Sen synnyttämä vahva emootio vei aikaan, jolloin teatteri oli lapsen silmin katsottuna kiehtovaa, vähän hoopoa ja välillä täysin käsittämätöntä aikuisten leikkiä.

Christien tunnetuimman dekkarin tarina on varmasti jokaiselle minun kaltaiselleni ikävammaiselle lukutoukalle tuttu juttu. Kirjan esipuheessa Christie kertoo halunneensa kirjoitta suljetun tilan murhamysteerin, jossa kaikki tarinan henkilöt kuolevat ilman, että tarina kävisi naurettavaksi tai murhaajan henkilöllisyys olisi itsestään selvä. Prosessi oli hänen mukaansa vaikea ja työläs. Itse tarinassa kirjailija pääsee asettamaansa tavoitteeseen. Arvoitus jää ratkaisemattomaksi. Christien mukaan hänen oli kuitenkin pakko liittää kirjaan jälkisanat, jossa kaikki paljastetaan.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Teatterin verkkosivulta löytyvässä haastattelussa Hokkanen kertoo lähestyneensä tarinan roolihahmoja kognitiivisen dissonanssi käsitteen kautta. Psykologinen käsite kuvaa ristiriitoja, joita syntyy, kun ihmisellä on toisiinsa sopimattomia uskomuksia ja käsityksiä.

Tarinan alussa eristetylle saarelle kutsuttuja syytetään äänilevyllä heidän tekemistään henkirikoksista. Kukin heistä yrittää selvittää omat tekonsa parhain päin. Sen jälkeen alkoi ”murhamamman” tappava karuselli pyöriä ja näytelmän intensiteetti kasvoi kierros kierrokselta, kunnes arvoitus lopulta avattiin meille ja kaikki oli ohi.

Viktoriaanisen ajan Englannissa vuonna 1890 syntyneen Christien maailmassa ei herkuteltu väkivallalla tai käytetty rumaa ja aggressiivista kieltä, vaikka tarinassa ruumiita syntyisi kuin liukuhihnalla. Luokkayhteiskuntaa ylläpitävän sortokoneiston väkivaltaisuus piti lukea rivien välistä.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Näkyväksi tämä uhka tuli, kun näyttämölle tarinan lopussa tuotiin hirttosilmukka. Oman aikansa ihmisenä myös Christie epäilemättä kannatti kuolemantuomiota.

Todellisuus kulkee aina myös viihteeksi kirjoitetun ja esitetyn dekkarin rinnalla.

Näytelmän Sir Lawrence Wargrave (Arttu Kapulainen)  ja ne kymmen pientä sotilasta. Taustalla tarinan Tohtori Armstrong (Jouko Klemettilä). Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Syvyyttä tarinan psykologia saa Hokkasen mukaan kirjan ilmestymisen ajankohdasta. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Britanniassa nimellä Ten Little Niggers marraskuussa 1939. Maailma oli ajautunut toiseen maailmansotaan kuukautta aikaisemmin Hitlerin Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Tänään me olemme ehkä hyvin samanlaisessa tilanteessa. Meidän uskomuksemme ja tulevaisuudentoiveemme istuvat jälleen huonosti meitä ympäröivään todellisuuteen.

Yhdysvalloissa Christien kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1940 nimellä And Then There Were None. Nimenvaihdos kertoo meille, ettei kirjojen ”cancelointi” ole mikään tämän päivän ilmiö. Christietä tarinan kirjoittamisessa inspiroinut laulu tai runoelma Ten Little Niggers on kuulunut amerikkalaisen minstrel-teatterin perinteisiin. Myös blackface-teatterina tunnetussa umpirasistisessa minstrelshow’ssa afroamerikkalaiset kuvattiin tyhminä, laiskoina, röyhkeinä, pelkurimaisina, taikauskoisina ja iloisen onnellisina.

Nykyisin tarinan tapahtumia ennustava runo kertoo kymmenestä pienestä sotilaasta, joita esittävät posliinihahmot särkyivät näytelmässä toinen toisensa jälkeen kuoleman korjatessa satoaan.

Suomeksi Christien kirja ilmestyi Helka Varhon kääntämänä nimellä Eikä yksikään pelastunut vuonna 1940. Edistyksellisenä pidetyllä 60-luvulla kirjan nimi muuttui yllättäen vuonna 1968. Nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa sitä julkaistiin aina vuoteen 2003 asti.   

Eikä yksikään pelastunut

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Arena-näyttämöllä 29.1.2025

Kirjailija Agatha Christie

Suomentaja Aino Piirola

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Rooleissa Anne Ackerman, Jesse Gyllenbögel, Heidi Herala, Juha Jokela, Arttu Kapulainen, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Jari Pehkonen, Kaisa Torkel, Mikko Virtanen

Kasarisukupolven kapina on otollinen kohde uudelleentulkinnoille – Teatteri Akselin versiossa Atti Raivion Skavabölen pojista näyteltiin ajoittain hienosti – Esityksen dramatisoinnissa oli parantamisen varaa

Vilja Aavikon näyttelemä Rupert vetäytyi ahdistuksen hetkellä perheen talon kellariin. Kauno Takaraution suunnitteleman lavastuksen puhutteleviin yksityiskohtiin kuuluivat lamppu, johon Aavikko sytytti valon kohtauksen alussa ja shakespearelainen kuoleman symboli, pikkuveli Evertin purkkajemmana käyttämä pääkallo. Kuva © Pinja Liukkonen/Kontrastia Oy

Turkulainen teatteri Akseli on perustettu noin kymmenen vuotta sitten. Teatterin kotisivuilla yleisöä kannustetaan esityksiin sloganilla: ”Tule, näe ja tunne Teatteri Akselin oma linja”.

Työväen näyttämöpäivillä perjantaina esitetty Skavabölen pojat kertoi hyvää tästä linjasta. Ryhmässä on selvästi panostettu näyttelijäntyöhän. Mainio esimerkki tästä osaamisesta oli Vilma Halavan bravuuri tieltä eksyneenä suunnistajana. Halava imitoi taitavasti Jouko Turkan luomaa tapaa olla näyttämöllä.

Jälleennäkemisen riemu oli tuon kohtauksen aikana niin voimakas, että minulla oli vaikeuksia pidättää nauruani Halavan intensiivisen katseen kohteena. Irrallisen kohtauksen sanomaa oli helppo tulkita. Antti Raivio opiskeli Turkan johtajakaudella Teatterikorkeakoulussa.

Raivion näytelmä on suomalainen klassikko. Skavabölen kertoo tuhoista, joita äidin mielenterveysongelmat ja isän alkoholismi aiheuttaa perheessä. Tarinassa perheen tragediaa kuvataan lapsen näkökulmasta ja se antoi tilaa myös toivolle ja huumorille muuten niin sysimustalle draamalle.

On sanottu, että Skavabölen pojissa Raivio kuvaa omia lapsuudenkokemuksiaan. Tarinan perimmäisestä traagisuudesta jotakin kertovat myös lahjakkaan kirjailijan ja näyttelijän omat elämänvaiheet.

Teatteri on muuttumisleikki, jossa näyttelijä yrittää sovittautua roolihenkilön psyykkisiin ja fyysisiin raameihin. Leikki-ikäisen pojan ja murrosikäisen nuorukaisen rooliin asettuminen ei ole aikuiselle mikään helppo nakki.

Vilja Aavikko isoveli Rupertin roolissa ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä olivat rakentaneet roolihahmonsa sen varaan, että tarina kantaa. Perhetragedian dynamiikan kannalta on toissijaista ovatko sen uhrit tyttöjä vai poikia. Aavikko ja Henell toivat näyttämölle oman persoonallisen tapansa olla ja se toimi.

Teatterin luoma illuusio läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta toteutui.

Vilja Aavikko isoveli Rupertin roolissa ja Helmi Henell pikkuveli Evertinä olivat rakentaneet roolihahmonsa sen varaan, että tarina kantaa. Perhetragedian dynamiikan kannalta on toissijaista ovatko sen uhrit tyttöjä vai poikia. Aavikko ja Henell toivat näyttämölle oman persoonallisen tapansa olla ja se toimi. Pinja Liukkonen/Kontrastia Oy

Näytelmän tarinassa veljekset pakenevat perheen todellisuutta mielikuvitusleikeihin. Niistä Raivion rakentanut tekstiin vahvan symbolitason. Leikeissä Rubert puolustaa kapinallisten saartamaksi joutunutta linnaketta kuolemaan asti.

Käsiohjelma ei kerro kuka on sovittanut Raivion näytelmän Teatteri Akselille. Otaksun, että dramatisointi on esityksen ohjanneen Kauno Takaraution käsialaa. Käsiohjelman mukaan hän on paitsi ohjannut näytelmän, myös lavastuksen ja esityksen äänimaiseman.

Katsojan kannalta kohtausten ajoituksessa ja mitoituksessa oli pulmia. Kaipasin kohtausten kehittelyyn ja ajoitukseen terävyyttä, joka olisi tuonut paremmin esiin hienon tarinan dramaattiset käänteet ja kohokohdat. Työväen näyttämöpäivillä Teatteri Akseli soi kuin orkesteri, jossa on monta loistavaa solistia, mutta ei yhtään kapellimestaria.

No, teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Raivion Skavabölen pojat kantaesitettiin Q-teatterissa vuonna 1991. Tuolloin Hyrylässä eli Skavbölessä tarinassa asuneen perheen lisäksi syvässä kriisissä oli myös Suomen kansantalous. Näytelmän tarina kertoo 70-luvulla syntyneiden lasten eli niin kutsutun kasarisukupolven kasvusta ja kapinasta suuria ikäluokkia edustaneita vanhempiaan vastaan. Itselleni on jäänyt Q-teatterin esityksestä vahva mielikuva Raivion sosiaalidemokraatteihin kohdistamasta purevasta kritiikistä.

Uusi aika, uusi tulkinta. Näytelmän aihe on joka takauksessa ajaton ja yhtä totta kuin kamalla 90-luvulla.

Skavabölen pojat

Teatteri Akselin esitys Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä Kulttuuritalo Tempon näyttämöllä 24.1.2025

Käsikirjoitus: Antti Raivio
Ohjaus, lavastus, kuvat, äänisuunnittelu: Kauno Takarautio
Puvustaja: Kirsi Vaara
Valot ja videot: Arto Mäkelä
Äänten ja musiikin toteutus: Jouni Lehtonen
Graafinen työ: Tero Hakkarainen
Julisteen kuva: Kauno Takarautio
Tekniikka-ajajat: Maarit Juvonen, Jari Uhlgren, Kristiina Lahdenvesi, Kari Danielsson

Rooleissa: Vilja Aavikko, Helmi Henell, Heidi Ripatti, Jukka Lahdenvesi, Mona Mikkola, Henrik Heinonen,
Veera Rötkönen, Laura Koskinen, Kari Päiviö ja Vilma Halava


Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner Oy