Kategoria: Draama

Rautavaaran saappaissa maahanmuuttajan askelin

KOM-teatterin Kuinka tulla Tapio Rautavaaraksi alkoi todella terävällä oivalluksella. Samalla Youssef Asad Alkhatibin ensimmäinen sisääntulo näytti hänen poikkeukselliset lahjansa näyttelijänä. Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Tähän vaikuttavaan sisääntuloon oli myös kiteytetty ”supisuomalaisen” rillumarei-kulttuurin syvin olemus.

Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Youssef Asad Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Kuva (c) Janne Vasama

Sodan jälkeisen iltamakulttuurin tekijöiden inspiraation lähteinä olivat ilmiselvästi englantilainen music hall ja amerikkalainen vaudeville. Nämä estraditaiteen muodot välittyivät meille elokuvista. Rillumarei oli mukaelma amerikkalaisesta vaudevillestä tukkikämpien ja jälleenrakennustyömaiden sarkastisella huumorilla höystettynä. Esimerkiksi Esa Pakarisen luoma hahmo Severi Suhonen oli klassinen vaudeville-tyyppi: hieman absurdi, karikatyyrimäinen ja vahvasti yleisökontaktiin pyrkivä.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty haalarihommiin. Suomalaisen iltamakulttuurin juuriin pureuduttiin myös seuraavassa kohtauksessa. Työkaveria näytelleen Taavi Hasusen ja meidän katsojien yllätykseksi ummikoksi epäilty Alkhatib alkoi laulaa Tapio Rautavaaran ikivihreäksi tekemää laulua.

Rautavaaran, Pakarisen ja kumppaneiden muodostaman kiertävän, suomalaisen vaudeville-teatterin esittämän musiikin oli pääsääntöisesti säveltänyt Toivo Kärki ja laulut oli riimitellyt Reino Helismaa. Kärki oli ennen kaikkea jazz-mies. Ennen sotaa ja sen aikana hän seurasi tiiviisti amerikkalaista orkesterimusiikkia. Vaikka yleisölle hänen sävellyksensä olivat humppaa tai jenkkaa, orkestraatiot ja soinnutus saattoivat usein olla suoraan swing-aikakauden tai varhaisen rhythm and bluesin oppikirjoista. Helismaan sanoitukset olivat puolestaan taidokkaasti riimiteltyjä kupletteja. Ne edustivat lajityyppiä, jonka juuret ovat ranskalaisessa coupletissa.

Vuonna 1911 syntyneen Pakarisen ensimmäisen oman orkesterin nimi ei ollut ”Humppa-veikot” tai ”Molli-Jorit”, vaan Rytmi. Suomalaiset iskelmät ja laulelmat saattoivat olla tunnelmaltaan angstisia, mutta niitä soitettiin ja soitetaan yhä yleensä duurissa.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty Taavi Hasusen keralla haalarihommiin. Yhteys suomen kieleen ja Tapio Rautavaaran elämään löytyi Koskenkorvan ja slapstic-komiikan kautta. Kuva (c) Janne Vasama

Rautavaara oli paitsi rakastettu viihdetaiteilija, myös populaarikulttuurin heroistisen arkkityypin mitat täyttävä sota- ja urheilusankari: suomalainen teräsmies nimeä myöten. Rautavaara oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja huippu-urheilija, joka voitti keihäänheiton olympiakultaa Lontoossa vuonna 1948 ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruuden vuonna 1958.

Näytelmän nimen suoraan kysymykseen oli yksilötasolla helppo vastata, kun tiesi, millaista reittiä Alkhatibin elämänpolku oli KOM-teatterin näyttämölle kulkenut. Hänen ei tarvinnut enää tulla Rautavaaraksi. Hän oli jo – jos ei sotatantereiden ja urheiluareenoiden Rautavaara – niin varmasti ainakin oman elämänsä ”Tapio Metallimäki”, lujan tahdonvoiman omaava lahjakkuus.

Omaelämäkerrallisessa monologinäytelmässä Hajuvesi Alkhatib kertoi, miten hän saapui 16-vuotiaana pakolaisena Suomeen. Syyriasta Kreikan pahamaineisten pakolaisleirien kautta tullut poika päätti ryhtyä täällä näyttelijäksi, vaikka hän ei osannut sanaakaan suomea. Kipinän teatteriin hän kertoi saaneensa tehdessään keikkatyötä 15-vuotiaana kreikkalaisen teatterin siivoojana. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opinto-ohjelmaan hänet valittiin vuonna 2021.

KOM-teatterin verkkosivuilla Alkhatib kertoo löytäneensä maahanmuuttajana yllättävän ystävän suomalaisesta äänimaisemasta ja Rautavaaran lauluista. Niihin hän samaistui ja tunnisti niissä jotakin itsestään.

*Charles Chaplinin ohella Youssef Asad Alkhabitin mimiikan arsenaalista löytyi myös kivikasvoinen Buster Keaton. Kuvan kohtauksessa ei olla risusavotassa, vaan keihäänheiton harjoituksissa*. *Kuva (c) Janne Vasama*

Näytelmän nimeen piilotettu toinen kysymys on: miten tulla suomalaiseksi? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia. Suomen hallitukseen on nostettu puolue, jonka ideologien mielestä suomalaiset ovat jonkinlainen Suomen karuissa olosuhteissa jalostunut ihmistyyppi, oma rotunsa – samaan tapaan kuin näihin oloihin aikoinaan valintamenetelmällä jalostettu suomenkarja, nuo mainiot nutipäälehmät.

Suomen alueelle on muuttanut koko ajan ihmisiä muualta sen jälkeen, kun maa vapautui mannerjään alta jääkauden päättyessä noin 10 000 vuotta sitten. Mitään vain Suomessa asuville ihmisille ainutkertaista genomia ei ole olemassa, ellei sellaisiksi poikkeuksiksi lasketa geenivirheiden aiheuttamia perinnöllisiä sairauksia, joita esiintyy lähes yksinomaan suomalaisilla. Hyvin harvaan asutulla ja pitkien etäisyyksien maalla on ollut puolensa.

Perussuomalaisten ”rotuopit” ovat kokoelma väestötieteen ja kansalaisuutta koskevan juridiikan väärinymmärrettyjä käsitteitä. Otaksun, että ”väestönvaihdolla” he tarkoittavat kulttuurievoluution tuomia muutoksia. Ne on helppo havaita, koska suuriakin muutoksia tapahtuu jo yhden sukupolven elinaikana. Tämä jatkuva muutos koskee niin taloutta kuin siihen nojaavaa kulttuuria. Kuten alussa totesimme, ei ole olemassa ”puhdasta” suomalaista kulttuuria, vaan jopa rillumarei oli suomalaiskansallisten erityispiirteiden kautta tulkittua globaalia kulttuuria.

Tämä muutos koskee myös kansakuntaa yhteen liimaavaa suomen kieltä. Muutos on kaiken lisäksi nopeaa. Sen huomaa itse, kun minun ikäiseni ukko yrittää seurata alle parikymppisten ajatuksenjuoksua TikTokissa. Poikkeuksena sielläkin ovat omaa agendaansa pauhaavat äärioikeistolaiset änkyrät, jotka minun laillani ovat selvästi pudonneet tämän kehityksen kelkasta.

Suomalaiseksi voi tulla hyvin monella tavalla. Kysymys on tunteesta, joka syntyy siitä, miten on ihmissuhteidensa, työnsä ja harrastustensa kautta verkostoitunut ja sitoutunut tähän maahan. Juridinen kansalaisuus on eri asia, ja nykyinen hallitus on pyrkinyt tekemään sen saamisesta mahdollisimman vaikeaa. En ole päässyt tutustumaan uuden kansalaisuuskokeen kieliosioon. Sanotaan, että se on niin vaikea, että vain puolet peruskoulunsa käyneistä kantasuomalaisista selviää kunnialla sen monivalintatehtävistä – ja heistäkin osa vain hyvällä tuurilla.

Miten tulla Tapio Rautavaaraksi, KOM-teatterin esitys 16.3. Paasivuorenkadun näyttämöllä.

Teksti ja ohjaus: Otto Nyberg
Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman
Lavastussuunnittelu: työryhmä
Valot ja äänet: Taavi Hasunen
Ompelija/modisti: Fiona Timantti
Näyttämöllä: Youssef Asad Alkhatib ja Taavi Hasunen

Ranskassa luokkaretki ei ole mikään huvimatka – Luokkayhteiskunta halkaisee retkeilijän habituksen

Itseen kirjoitettu oli teatteria ”valopäille”. Näytelmän ”Une tête d’œuf” oli sosiologian professori Didier Eribon, sosiologina maailmanmaineeseen noussut ranskalainen älykkö. Eino Salmelaisen näyttämön ensi-ilta oli haastava ja vaikuttava taide-elämys. Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Ohjaaja Davide Giovanzana on todellinen alansa velho. Absurdin koominen ja äärimmäisen vakava vuorottelivat esityksessä tavalla, joka vangitsi mielen ja vei ajantajun. Se on loistavan teatterin pettämätön merkki. Olin myyty. Tätä varten teatteri on!

*Näytelmän Didier Eribon kohtaa veljensä 30 vuotta kestäneen välirikon jälkeen. Kuvassa Timo Torikka ja Sinikka Sokka sekä selin Miiko Toiviainen. Valokuva (c) Darina Rodionova.*

Näytelmä alkoi kuin Suomi-Filmin elokuva. Sen jälkeen me katsojat saimme pikakurssin sosiologian peruskäsitteistä. Koomisen alun jälkeen esitys sai uusia, moniulotteisia sävyjä, kun sukelsimme ensemblen kanssa Didier Eribonin minuuteen. Synkempiä sävyjä Itseen kirjoitettu sai, kun näyttämölle astui Kansallisen rintaman karismaattinen poliitikko lumoamaan suvun miehet ja naiset.

Minä ja monet muut ympärilläni nauroimme vielä Timo Torikan huikealle bravuurille. Hymy kuitenkin hyytyi, kun Eribonin isän, äidin ja veljien työväenlaulut muuttuivat toisella jaksolla äärioikeiston viljelemäksi retoriikaksi. Heti toisen maailmansodan jälkeen Eribonin isovanhempien sukupolvi äänesti kommunistit 29 prosentin kannatuksella maan suurimmaksi puolueeksi. Ensi vuoden presidentinvaaleissa pojanpojat saattavat hyvinkin äänestää Ranskan seuraavaksi presidentiksi Kansallisen liittouman puheenjohtajan Jordan Bardellan – tai Marine Le Penin, jos hän onnistuu vapautumaan oikeuden langettamasta virkakiellosta.

Kysymys kuuluu: miksi äärimmäinen oikeisto on kulkenut voitosta voittoon Yhdysvalloissa ja miksi sen kannatus kasvaa kohisten nyt myös kaikissa keskeisissä Euroopan maissa – Ranskassa, Saksassa ja jopa Englannissa?

Sosiologia nousi tieteen eturintamaan toisen maailmansodan jälkeen, kun eri tieteenalojen tutkijat alkoivat selvittää, miksi kymmeniä miljoonia uhreja vaatineeseen katastrofiin päädyttiin. Eribon on sosiologi. Näytelmä perustuu hänen omaelämäkerralliseen kirjaansa Paluu Reimsiin. Tiedepiireissä maailmanmaineeseen Eribon nousi Michel Foucault’sta kirjoittamallaan elämäkerralla. Foucault’ta pidetään yhtenä aikakautemme merkittävimmistä filosofeista. Eribonin teos ei ollut vain elämäkerta, vaan sitä pidetään ”sukelluksena Ranskan älylliseen historiaan”, kuten tekoäly-yhteistyökumppanini Gemini asian runollisesti kiteyttää.

Onko Eribonilla vastausta yllä kirjoitettuun polttavaan kysymykseen? Mäkihyppääjä Matti Nykästä mukaillen: ”Ehkä on – ehkä ei ole.” Tuskin kenelläkään on vielä sellaista vastausta, jonka me haluaisimme kuulla.

*Roolityöt olivat niin ajateltuja ja viimeisen päälle sisäistettyjä, että ne vetivät sanattomaksi. Kuvassa Timo Torikka, Miiko Toiviainen ja Sinikka Sokka. Valokuva (c) Darina Rodionova.*

Tämän kirjoittajalla ei ole eväitä yrittää ymmärtää Foucault’n sofistikoitunutta filosofiaa syvällisellä tavalla. Itse tulkitsin näytelmää niin, että Eribonin mukaan kukaan meistä ei ole täysin valtaa vailla. Todellisuus on lukemattomista vuorovaikutussuhteista syntynyt kudos. Ihmiset eivät hyppää äärioikeiston kelkkaan tyhmyyttään ja tietämättömyyttään. Meillä jokaisella on oma elämämme, eikä ihminen elä vain leivästä. Näytelmän poliitikko ei myynyt Reimsin työläisille vain veronalennuksia, vaan arvokkuutta!

Miiko Toiviainen teki loistavasti sisäistetyn ja huikean hienon roolityön näytelmän Eribonina. Hahmon arroganssi nosti heti niskakarvat pystyyn. Kävi selväksi, että Ranska on toista maata. Suomessa kukaan akateemisen koulutuksen saanut ihminen tuskin osoittaisi omaa ylemmyyttään ja henkisen pääomansa paremmuutta samalla tavalla. Ei ainakaan vielä.

Ranska on luokkayhteiskunta. Suomesta on ehkä vasta tulossa sellainen. Katriina Järvisen ja Laura Kolben kuvaama ”luokkaretki” ei ole Ranskassakaan täysin mahdoton – Eribon itse on elävä esimerkki sosiaalisesta noususta – mutta hyvin vaikeaa se varmasti on. Suomessa professorit erottuvat toisistaan toistaiseksi ehkä vain siinä, että työväenluokasta noussut nukkuu edelleen alusvaatteissaan heti, kun vaimon silmä välttää; toisen polven akateemikko taas käyttää yöpukua.

Näytelmän Eribonille jokainen poikkeama yläluokan tavoista ja normeista oli kauhistus. Hänen habituksensa oli halkaistu. Näin hän kuvasi lopullista eroaan työväenluokkaisesta taustastaan. Akateeminen kieli ja ”hienostunut” käytös vaativat tietynlaista koodiston hallintaa. Näytelmän Eribon halveksi veljiään siitä, ettei heillä ollut tähän riittäviä kognitiivisia ja kielellisiä kykyjä.

Näytelmän alussa meille pidetyllä sosiologian alkeiskurssilla tuo habituksen käsite jäi ehkä itse kullekin vähän epäselväksi. Olen itse ollut aikanaan henkeni pitimiksi töissä teurastamolla ja tiedän kokemuksesta, miltä ”sian habituksen” halkaiseminen kirveellä näyttää. Hyvä arvaus oli rinnastaa habitus identiteettiin.

Ranskassa luokka on ”perinnöllistä” tavalla, jota meidän on vaikea hahmottaa. Habitus on käsite, jolla kuvataan omalle yhteiskuntaluokalle tyypillistä tapaa seistä, puhua, syödä ja unelmoida. Meillä Suomessa on ollut mahdollista liikkua identiteetistä toiseen. Voi olla, että jotkut luokkanousun tehneet häpeävät omia vanhempiaan, mutta luulen sen olevan yhä harvinaista. Kirjakieli vaihtuu yhä lennossa Tampereen murteeksi. Asia on toisin, jos tämä luokkien välinen näkymätön kuilu halkaisee habituksen. Sen täytyy tehdä kipeää.

Biologisesta lähestymiskulmasta habitus vertautuu kaikille nisäkkäille ominaiseen leimautumiseen. Laumaeläiminä me leimaudumme yhteisöön, johon olemme syntyneet, ja tämä aiheuttaa pysyviä muutoksia hermostossamme. Habitus on ikään kuin lihaan kirjoitettu. Tähän myös näytelmän arvoituksellinen nimi viittaa.

*Miiko Toiviaisen loistelias roolityö näytelmän Didier Eribon jää teatterin historiaan. Taustalla Timo Torikka. Valkuva (c) Darina Rodionova.*

Näytelmän Eribonilla on ollut toinenkin kuilu ylitettävänään. Hän on ponnistellut välttääkseen toisen häpeän. Toisaalta homoseksuaalina hän sai voimaa toiseudesta. Tämä omaan seksuaalisuuteen liittyvän habituksen ”halkaiseminen” vaati kuitenkin sen, että hän katkaisi välinsä vanhempiinsa ja sukuunsa 30 vuodeksi. Hän ei mennyt edes isänsä hautajaisiin.

Näytelmän Eribon kuvasi isänsä väkivaltaiseksi kotityranniksi. Äidin suulla hän kuvasi vanhempiensa avioliiton rakkaudettomaksi. Äidin lapsuutta varjosti stigma, joka johtui siitä, että isoäiti oli sodan aikaan rakastunut saksalaiseen upseeriin ja lähtenyt vapaaehtoisesti Saksaan.

Itse asiassa näytelmä oli täynnä tällaisia merkityksellisiä huomioita ja yksityiskohtia. Vaikka näytelmän Eribon valittaa, ettei hänestä ole kirjailijaksi ja sanotaan, että kirja on vaikea, lähes ”lukukelvoton”, se on näytelmän perusteella myös hyvin monitasoinen ja vaikuttava kuvaus ihmisyydestä ja ajastamme. Se on tarina, joka ulottuu neljän sukupolven yli.

Ranskalaista kulttuuria tuntevat tietävät myös, ettei Reims – jonka lähiössä Eribonin vanhemmat ja veljet asuivat – ole mikään Ranskan Valkeakoski tai Kouvola. Se on yliopistokaupunki ja ranskalaisen kulttuurin henkinen keskus.

Kirjan on suomentanut Timo Torikka, ja hän on myös yhdessä ohjaaja Davide Giovanzanan kanssa dramatisoinut sen näyttämölle. Torikan kielitaidosta kertoo se, että hän näytteli vuosina 2005–2007 Ranskassa ja esiintyi pääroolissa Pantathéâtren näytelmässä Plus loin que loin. Giovanzana puolestaan on kotoisin Sveitsin ranskankieliseltä alueelta ja puhuu ranskaa äidinkielenään. Giovanzana on toiminut opettajana sekä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa että Nätyssä. Hän on myös ollut perustamassa klovneriaan erikoistunutta Teatteri Metamorfoosia.

Itseen kirjoitettu Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.2.2026.

Näyttämöllä: Sinikka Sokka, Miiko Toiviainen, Timo Torikka, Maija Ruuskanen. Perustuu: Didier Eribonin teokseen Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana. Ohjaus: Davide Giovanzana. Musiikki: Maija Ruuskanen. Videosuunnittelu: Ilari Kallinen. Valosuunnittelu: Ville Virtanen. Lavastus- ja pukusuunnittelu: Tinde Lappalainen. Lavasterakennus: Damjan Krebl. Tuotantopäällikkö: Luc Gérardin. Tuotanto: Teatteri Metamorfoosi yhteistyössä Tampereen Työväen Teatterin kanssa. Näytelmän oikeudet: Nordic Drama Corner.

Miten elämäntaipaleella rähjääntynyt runoilija pestään puhtaaksi?

Ryhmäteatterin The Poet of Finland on alkoholistin vaimon selviytymistarina. Tuula-Liinan ja Pentin rakkaustarina alkoi näyttämöllä farssina ja päättyi tragediaan. Tarinaa kuljetettiin Hansan kosteista illanistujaisista klassisen oopperan sfääreihin, ja lopulta tarvottiin parisuhdehelvetin suossa. Hieno näyttelijäntyö ja harkittu lavastus korostivat tarinan moniulotteisuutta.

Kuva on kohtauksesta, jossa tarina sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina (Minna Suuronen) pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan (Markku Haussila) ja hänen vaatteensa. Kuva (c) Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin The Poet of Finland ei ole näytelmä Pentti Saarikoskesta. Se on näytelmä Tuula-Liina Saarikosken ja Pentti Saarikosken avioliitosta. Tämän tarinan kertoja on Minna Suurosen näyttelemä Tuula-Liina. Pentti Saarikosken oma ääni kuuluu vain hänen laajasta tuotannostaan poimittujen sitaattien kautta. Aina Bergrothin käsikirjoitus perustuu avioliiton jälkeen merkittävän uran kirjailijana tehneen Tuula-Liina Variksen omaelämäkerralliseen romaaniin Kilpikonna ja olkimarsalkka.

Ihminen on aina arvoitus jopa itselleen. Näytelmän ohjaaja ja esitysdramaturgi Riikka Oksanen oli löytänyt tähän merkityksiä koskevaan ongelmaan toimivan ja uskottavan dramaturgisen ratkaisun. Tuota tarinan suurta tuntematonta, Pentti Saarikoskea, näyttelivät Markku Haussila, Santtu Karvonen ja Robin Svartström kukin vuorollaan.

Hallitsevaksi elementiksi kasvoi useita rooleja näytelleen oopperalaulaja Johanna Isokosken upea sopraano. Tämän äänen luoman äänimaiseman keskellä näytelmän Saarikoski oli kuin klassisen oopperan sankari, joka joutuu jumalaisten voimien ja oman luonteensa murskaamaksi. Jumalaisia voimia Saarikosken elämässä edustivat Suomessa voimansa tuntoon 60-luvulla noussut skandaalilehdistö ja sen ylijumala Urpo Lahtisen perustama Hymy. Antiikin tragedian hybris syntyi Saarikosken alkoholismista.

Tuula-Liina tutustui ja rakastui Saarikoskeen nuorena lukemalla hänen runojaan. Suuri yleisö tunsi Saarikosken ja hänen boheemin elämäntapansa hänestä kerrottujen juttujen ja anekdoottien kautta. Saarikoskea voidaan hyvällä syyllä kutsua Suomen ensimmäiseksi ”julkkikseksi” – julkisuuden henkilöksi, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin.

Tätä julkisuuden kimaltelevaa puolta kuvasi näytelmän karnevalistinen aloitus. Näytelmän kaikki kolme Saarikoskea tanssivat ensimmäisessä kohtauksessa yhdessä paljeteilla koristelluissa rooliasuissa diskomusiikin tahdissa. Variksen kirjan mukaan Saarikoski ihaili Olavi Paavolaista. Kirjan lukeneen oli helppo tulkita avauskohtauksen estetiikkaa viitaukseksi biseksuaalisuuteen.

Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Kuvassa näytelmän Tuula-Liina Saarikoski (Minna Suuronen) Kuva (c) Mitro Härkönen.

Tuula-Liinan ja Pentin romanssi alkoi satunnaisesta kohtaamisesta. Pentti pyysi päästä yöksi Tuula-Liinan luokse, ja tämä suostui. Tuula-Liinan asunnolla tämä ”tositarina” sai vahvoja symbolisia merkityksiä. Tuula-Liina pesi ”reissussa rähjääntyneen” runoilijan ja hänen vaatteensa. Pariskunta valvoi ensimmäisen yhteisen yönsä innokkaasti jutellen, ja Tuula-Liina iloitsi siitä, miten helppoa oli olla Pentin kaltaisen miehen kanssa. Mieleen jäi myös se, miten taitavasti Suuronen näytteli kohtauksessa itseään huomattavasti nuorempaa, tarinan vain parikymppistä roolihenkilöä.

Tämän kohtaamisen jälkeen näyttämölle astuivat Pentin entiset vaimot ja silloiset taiteilijakaverit. Näytelmä muuttui tragikoomiseksi farssiksi, jossa tätä Tuula-Liinan kannalta outoa ja tuntematonta puolta Pentin elämässä kuvattiin ronskin liioittelun kautta. Ensimmäisessä sisääntulossaan Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin.

Näytelmän koomiset käänteet huipentuivat toisen jakson aloittaneeseen arvoitukselliseen kohtaukseen, jossa Haussila Saarikosken roolihahmossa muotoili muovailuvahasta runoilijan oman peniksen näköispatsaan. Fallosta kuulemma tarvittiin, koska jokaisen kirjallisuustieteen opiskelijan piti oppia tuntemaan Saarikosken penis jo opintojen approbatur-vaiheessa.

Tämän kohtauksen jälkeen näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne. Komedia muuttui tragediaksi. Näytelmän Tuula-Liina huomasi kahlaavansa parisuhdehelvetin suossa nilkkojaan myöten. Tätä tunnelman ja tarinan luonteen vaihdosta korostettiin todella hienolla lavastuksellisella ratkaisulla. Tarinan dramaattinen loppuhuipennus oli aidosti yllättävä.

Ensimmäisessä sisääntulossaan Johanna Isokoski näytteli – tai oikeammin lauloi – Pentin kolmannen vaimon Marjukan roolin. Isokosken ja Suurosen puhelinkeskusteluksi lavastettu kipakka verbaalinen yhteenotto kuului näytelmän bravuureihin. Kuva (C) Mitro Härkönen.

Tässä näkyi myös Variksen omasta elämästään kirjoittaman romaanin autenttisuus. Itsemurha ei juuri koskaan ole täysin harkittu teko, vaan se on monen onnettoman yhteensattuman summa. Nyt ei kukaan onneksi kuollut. Näytelmän Saarikosken (Svartström) neuvo vaimolleen kuului: ”Tabletteja ei pidä niellä yksitellen, vaan ne pitää murskata ja liuottaa veteen, jos haluaa kuolla.”

Näytelmä päättyi tarinan Saarikosken kuolemaan. Loppuratkaisussa draaman lait menivät Variksen kirjan autenttisuuden edelle. Näytelmä päättyi tylyyn hylkäämiseen: näytelmän Saarikoski lähti uuden ruotsalaisen vaimonsa Mia Bernerin luo Ruotsiin. Sitten hän kuolee yllättäen Joensuussa. Näytelmä ei kertonut, että Saarikoski eli elämänsä viimeiset viikot Tuula-Liinan ja hänen uuden miehensä Mikko Variksen luona. Perhepiirissä pidettyihin hautajaisiin osallistuivat kaikki Saarikosken vaimot ja lapset.

Teatterin kotisivulla ohjaaja Oksanen kertoo, että häntä on kiinnostanut se, miten valtasuhde parisuhteessa vääristyy ja aivan käsittämättömät asiat saattavat rakastavaisten välillä muuttua normaaliksi. Kriittisen tarkastelun kohteena on varmasti ollut myös se miesten neroutta ylistävä myytti, joka on jättänyt monta lahjakasta naista miehensä tai miespuolisen työtoverinsa varjoon niin taiteen kuin tieteenkin alueilla.

Tarinassa Saarikoski kirjoittaa Eino Leinon elämäkertaa. Se oli vaikeaa, koska alkoholismin runteleman Leinon kohtalo ennakoi myös hänen omaa kohtaloaan. Sekä Saarikosken että Leinon elämäntarinoilla on yhteys maailmankirjallisuuteen. Luovuus ja alkoholismi eivät kulje käsi kädessä, mutta historiallisesti niiden välillä on ollut näkyvä ja traaginen yhteys. Lista maailmankirjallisuuden suurista nimistä, joilla on ollut alkoholiongelma, on pitkä kuin gorillan käsivarsi.

En tiedä, pitäisikö huolestua siitä, että monet omista lempikirjailijoistani löytyvät näiden juoppojen kirjailijoiden listalta.

The Poet of Finland, Ryhmäteatteri (esitys 10.2.2026) Käsikirjoitus: Aina Bergroth Ohjaus: Riikka Oksanen Lavastus: Janne Vasama Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen Maskeeraussuunnittelu: Pia Malmberg Koreografia: Markku Haussila Tuotantojärjestäjä ja tarpeistovastaava: Tiiu Poikonen Rooleissa: Minna Suuronen, Santtu Karvonen, Robin Svartström, Markku Haussila, Johanna Isokoski

Aja aurasi vainajain luiden yli

Teatteri Avoimien Ovien ja Teatteri Telakan yhteistuotanto Aja aurasi vainajain luiden yli oli teatteria tämän kirjoittajan makuun. Näytelmä perustuu kirjallisuuden Nobel-palkitun puolalaisen Olga Tokarczukin samannimiseen romaaniin. Teatteri Telakan ensi-illassa olivat mukana kaikki hienon teatterielämyksen elementit: ajatuksia herättävä teksti, oivaltava sovitus ja voimakasta läsnäoloa henkinyt näyttelijäntyö. Näytelmä oli kiehtova murhamysteeri, jota Telakan sivuilla kuvataan syystäkin sysimustaksi komediaksi.

Marja Myllylä teki näytelmässä huikean hienon roolityön tarinan kertojana. Näytelmässä olivat mukana myös tämän näytelmän Janina Duszejkon menneiden sukupolvien äidit ja isoäidit. Hanna Kirjavaisen koreografiassa tämä geenien virta ajassa, elämän suklisyys tehtiin näkyväksi leikin kautta. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Näytelmän tarina sijoittuu pieneen kylään Puolan ja Tšekin rajalla. Tässä vuoristokylässä asuu vain kolme vakituista asukasta: tarinan kertoja, Outolintu ja Isojalka. Kertoja on entinen opettaja, joka hoitaa naapureidensa kesämökkejä, viettää suurimman osan ajastaan opiskelemalla astrologiaa ja auttaa ystäväänsä Dizzyä kääntämään William Blaken runoja puolaksi.

Näytelmä alkaa kohtauksella, jossa Isojalka kuolee dramaattisesti. Kerronta saa tragikoomisia farssin sävyjä, kun Outolintu kutsuu kertojan apuun ja he alkavat yhdessä pukea alusvaatteisillaan lattialle tuupertunutta vainajaa. Sen jälkeen paikalle kutsutaan poliisi alueen keskuksena toimivasta suuremmasta kylästä.

Murhamysteeri syvenee, kun alueen poliisipäällikön ruumis löytyy kaivosta. Myöhemmin löydetään myös alueen varallisuuden itselleen kahmineen johtajan hyönteisten peittämä ruumis. Lopulta taivaallista esivaltaa edustava pappi kuolee kirkon syttyessä palamaan. Ennen kuolemaansa johtaja oli ehtinyt omien puheidensa mukaan tuoda rajan takaa uuden erän myytävää, ”takuulla alle 12-vuotiaita” – lampaita, lehmiä, hevosia? Tuskin! Tämän päivän suuret otsikot kertovat muusta.

Tarinan kertoja on sotajalalla alueen metsästäjiä vastaan. Hän on tehnyt rikosilmoituksen Isojalasta, joka on harrastanut salametsästystä ansalangoilla ja tehnyt muutakin ilkivaltaa. Kertoja epäilee myös, että metsästäjät ovat tappaneet hänen kaksi koiraansa, joita hän kutsuu tyttärikseen.

Kohtausten ajoitus oli Hanna Kirjavainen ohjaamassa näytelmässä kuin oppikirjasta. Näytelmän farssimaisia piirteitä korostettin slaptick-komiikalla. Kuvassa Päivi Suhonen ja Tarja Koskela. Kuva (c) Petteri Aartolahti.

Puolalaisen Emilia Sadowskan dramatisoimaa näytelmää on luonnehdittu myös ekologiseksi trilleriksi. Tokarczuk haastaa teoksessaan patriarkaattisen elämäntavan ja ne normit, joita pidetään maaseudulla itsestäänselvyyksinä niin Puolassa kuin Suomessakin. Puolassa kirkon asema luutuneiden asenteiden ylläpitäjänä on kenties vielä selkeämpi; näytelmässä metsästystorneja kutsutaankin osuvasti saarnastuoleiksi.

Näytelmän nimi on sitaatti englantilaisen William Blaken (1757–1827) tuotannosta. Lause on peräisin teoksesta The Marriage of Heaven and Hell, tarkemmin sen osiosta Proverbs of Hell. Blake kirjoitti sananlaskunsa provokatiivisiksi ohjeiksi, jotka kääntävät perinteisen moraalin päälaelleen. Blake oli valistusajan nero, jota aikalaiset eivät täysin ymmärtäneet. Hänelle ”vainajain luut” edustivat perinnettä ja kuollutta dogmaattisuutta. Hän kehottaa eläviä luomaan uutta, vaikka se tarkoittaisi pyhänä pidetyn menneisyyden päälle ajamista.

Tokarczukin tulkinta on ekologinen ja eettinen: ihminen ”ajaa aurallaan” kirjaimellisesti eläinten ja luonnon yli piittaamatta elämän pyhyydestä. Se heijastaa päähenkilön kokemaa radikaalia tarvetta toimia vääryyttä vastaan, vaikka se rikkoisi yhteiskunnan normeja.

Normien rikkomisella on seurauksensa. Tokarczuk joutui laajan vihakampanjan kohteeksi, kun hänen romaaninsa Jaakobin kirjat (Księgi jakubowe) ilmestyi vuonna 2014. Konflikti oli osa Puolan ”muistisotaa”, jossa hallituspuolue Laki ja oikeus (PiS) pyrki vaalimaan kuvaa Puolasta vain ulkoisen aggression uhrina. Tokarczukin teos puolestaan kuvasi juutalaisten monivaiheista elämää Puolan ja Liettuan alueilla. Kirjaa pidetään hänen pääteoksenaan, ja tappouhkauksien vuoksi kirjailijalle jouduttiin palkkaamaan henkivartijat.

*Tärkeilevää ja ylimielistä, tarinan kertojan mielessään kylähulluksi määriteltyä poliisipäällikköä näytteli Tarja Koskela. Oikealla kuvassa Marja Myllylä. Kuva (c) Petteri Aartolahti.*

Näytelmän kertoja, Janina Duszejko, kantaa huolta luonnosta. Hän ei pidä virallisesta nimestään, ja kutsuu naapureitaankin lempinimillä, koska heidän oikeat nimensä eivät vastaa heidän olemustaan. Astrologiaan uskova kertoja näkee planeettojen asennoista jopa Isojalan kuoleman – tosin vasta tapahtuneen jälkeen. Hänen mukaansa salaperäisten kuolemien takana on eläinten kosto.

Päärooleissa loistavat ammattinäyttelijät Marja Myllylä ja Ville Sandqvist. Eläiminä, kyläläisinä ja lukuisissa muissa sivurooleissa nähdään teatteriharrastajia, jotka on löydetty Teatteri Avoimien Ovien Ajan Aura -hankkeen kautta.

Hanna Kirjavaisen sovitus, ohjaus ja koreografia toimivat saumattomasti. Teatteri on leikkiä, joka ei katso ikää. Kohtausten ajoitus oli erinomainen ja esityksen rytmi vei mennessään. Harrastajanäyttelijöiden loistaminen kertoi sovituksen laadusta; näytelmässä oli sitä rosoa ja raikkautta, joka tekee harrastajateatterista parhaimmillaan ainutlaatuista. Roolituksen onnistumisesta kertoi esimerkiksi Päivi Suohosen bravuuri katollisen kirkon pappina.

Myllylä kertojana oli kuitenkin luku erikseen. Hänen roolityönsä oli todella hieno – sitä läsnäoloa on vaikea kuvailla sanoin, se on koettava itse.

Esitystiedot: Aja aurasi vainajain luiden yli, Teatteri Telakan ensi-ilta 7.2.2026. Alkuperäisromaani: Olga Tokarczuk | Dramatisointi: Emilia Sadowska | Suomennos: Tapani Kärkkäinen | Sovitus, ohjaus ja koreografia: Hanna Kirjavainen | Skenografia ja puvut: Ia Ensterä | Valosuunnittelu: Topias Toppinen | Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen Näyttämöllä: Marja Myllylä, Ville Sandqvist, Peter Andersen, Riitta Silvo, Päivi Suhonen, Maarit Luukkonen, Tarja Koskela, Soili Lehtimäki. Tuotantoa on tuettu Suomen Kulttuurirahaston Maailma Näyttämölle -apurahalla.

Florian Zellerin näytelmä Isä on teatteritaiteen merkkiteos – Tampereen Työväen Teatterissa pääroolin näyttelee rakastettu Esko Roine

Esko Roine on tamperelaisille teatterin Ilves ja Tappara samassa joukkueessa. Koko kansan tuntema koomikko Roineesta tuli jo reilut 40 vuotta sitten, kun televisiossa alkoi pyöriä komediasarja Reinikainen. Perjantaina Roine palasi Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle. Hän näyttelee pääroolin Florian Zellerin näytelmässä Isä, jota pidetään yhtenä tämän vuosituhannen tärkeimmistä näytelmistä. Viime kaudella Roine teki saman roolin Kuopion kaupunginteatterissa, ja näytelmästä tuli siellä jymymenestys.

*Kuvassa Esko Roine ja Riikka Papunen sekä taustalla Miia Selin. Valokuva (c) Kari Sunnari.*

Ranskalaisen Florian Zellerin näytelmä Le Père (Isä) palkittiin vuonna 2014 Ranskassa parhaan näytelmän Molière-palkinnolla. Näytelmän englanninkielinen versio keräsi useita Tony- ja Olivier-ehdokkuuksia Lontoossa ja New Yorkissa. Näytelmän elokuvakäsikirjoitus palkittiin parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarilla vuonna 2021.

Näytelmän kantaesityksessä vuonna 2012 dementiaa sairastavaa isää näytellyt Robert Hirsch voitti roolistaan parhaan näyttelijän Molière-palkinnon. Lontoossa roolin näytteli meille elokuvista tuttu Kenneth Cranham, joka palkittiin roolistaan arvostetulla Olivier-palkinnolla. New Yorkin Broadwaylla Frank Langella voitti suorituksestaan parhaan miespääosan Tony-palkinnon. Elokuvassa unohtumattomalla tavalla roolin näytellyt Anthony Hopkins sai suorituksestaan parhaan miespääosan Oscarin.

Helsingin Kaupunginteatterissa näytelmän isän roolin näytteli vuonna 2017 Jari Pehkonen, ja Svenska Teaternissa roolissa nähtiin Asko Sarkola vuosina 2019 ja 2022. Näytelmä on tulossa myös Turun Kaupunginteatterin ohjelmistoon, ja sitä on esitetty myös ainakin Varkaudessa ja Seinäjoella.

Ehkä Tampereella on odotettu, että kaupungin oma poika ja teatterin Grand Old Man Esko Roine ehtii kasvaa myös ikänsä puolesta 82-vuotiaana toisen miespääosan Oscar-palkinnon voittaneen Hopkinsin mittoihin. Yhden ja teatterintekijöille varmasti sen kaikkein tärkeimmän ja mieluisimman palkinnon Roine on jo ehtinyt Andrén roolista saada: yleisön jakamattoman suosion. Roineen tähdittämä tuotanto sai ensi-iltansa Kuopion kaupunginteatterissa syksyllä 2024, ja se keräsi siellä huikean yleisömenestyksen, mikä on hieno saavutus Kuopion kokoisella talousalueella.

*Me tunnemme Esko Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Kuva (c) Kari Sunnari.*

Me tunnemme Roineen loistavana koomikkona, jonka panos on ollut keskeinen Tampereen Työväen Teatterin menestysfarsseissa. Tekijät luonnehtivat Isää traagiseksi farssiksi. Ensi-illassa tuli selväksi, että Roineen nopea reaktiokyky ja tarkkuus ovat yhä tallella. Vuonna 1944 syntynyt Roine täyttää edellä mainitut ”Oscar-mitat” eli 82 vuotta syyskuussa 2026.

Zellerin näytelmän suurimpiin ansioihin on laskettu se, että muistisairas vanhus on tarinan subjekti. Jokainen meistä ymmärtää, ja nykyisin yhä useammat tietävät kokemuksesta, että vitsit ovat vähissä, kun oma vanhempi tai puoliso sairastuu. Näytelmä kuvaa sitä, miltä sairastuneesta itsestään tuntuu, kun todellisuudentaju alkaa pirstoutua ja hämärtyä. Siinä liikutaan vuorovaikutukseen perustuvan teatteritaiteen omimmalla alueella. Ei siis ihme, että pääroolin näyttelijöille on ropissut palkintoja.

Näytelmän isän Andrén muisti toimii kuin sattumanvaraisesti leikattu elokuva tai kirja, jossa sivut ovat epäjärjestyksessä ja välissä on valtava määrä tyhjiä sivuja. Zeller symbolisoi tätä ahdistusta Andrén neuroottisella suhteella kelloon. Tarina alkaa siitä, että hän on riidellyt hoitajansa kanssa, koska epäilee tämän varastaneen kellonsa. André kuvittelee asuvansa yhä omassa asunnossaan, vaikka on todellisuudessa asunut jo vuosia tyttärensä Annen luona.

Kuten jokainen omaishoitaja tietää, aika on se elementti, joka tekee tästä draamasta tragedian. Meillä on itse kullakin vain rajallinen määrä tunteja, vuorokausia ja vuosia. Näytelmässä näin syntyneet jännitteet kulminoituvat kohtaukseen, jossa Paul, Annen mies, lyö Andréta. Minulle jäi tunne, että tämä tabun rikkova dramaattinen huipennus jotenkin liudennettiin; se meni ohi lähes huomaamatta.

Mutta ehkä vika ei ollut kokeneen konkarin Tommi Auvisen ja Kuopion kaupunginteatterille näytelmän ohjanneen Taava Hakalan ohjauksessa. Ehkä näyttelijävalinnoissa ja roolituksessa ihmisten kemiat eivät natsanneet parhaalla mahdollisella tavalla, tai sitten vika oli minussa katsojana. Näin leppoisuutta siellä, missä sitä ei ollut. Andrén perhettä kohdanneen toisen suuren tragedian tavoittaminen ja tajuaminen tunnetasolla olisi vaatinut enemmän tarkkaavaisuutta.

*Kuvassa taaempana Esko Roine ja Miia Selin. Edessä Janne Kallioniemi. Valokuva (c) Kari Sunnari.*

Zellerin näytelmästä tekee merkittävän myös sen ajankohtaisuus. Tutkimusten mukaan muistisairaat ovat erityisen alttiita kaltoinkohtelulle, koska heidän kykynsä puolustautua tai kertoa tapahtuneesta heikkenee. Tätä alttiutta lisää se, että sairastuneet muuttuvat usein itse levottomiksi ja aggressiivisiksi sairauden edetessä. Se kuuluu taudinkuvaan.

Suurin osa kaltoinkohtelusta tapahtuu, kuten Zellerin näytelmässä, kotona. Usein taustalla ei ole pahuus, vaan omaishoitajan uupuminen. Kun sairaus etenee ja potilas muuttuu vaativaksi, hoitajan stressitaso nousee, mikä voi purkautua huutamisena, kovakouraisuutena tai laiminlyöntinä.

Näytelmän André joutuu lopulta laitoshoitoon. Siellä henkilökunnan tekemä väkivalta on useimmiten rakenteellista. Suoria fyysisiä pahoinpitelyitä tulee ilmi harvemmin, mutta kiire ja resurssipula lisäävät riskiä epäasialliseen kohteluun. Levottomien potilaiden kohdalla käytetään rajoitustoimia, joilla on joskus kohtalokkaat seuraukset. Esimerkiksi Turussa 79-vuotias lepositeisiin sidottu muistisairas nainen menehtyi hoivakodissa joulukuussa 2025.

Isä Ensi-ilta Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.2.2026. Käsikirjoitus: Florian Zeller | Suomennos: Reita Lounatvuori | Ohjaus: Tommi Auvinen & Taava Hakala | Pukusuunnittelu: Taava Hakala | Lavastussuunnittelu: Sari Paljakka | Valosuunnittelu: TJ Mäkinen | Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp Rooleissa: Esko Roine, Miia Selin, Maiju Saarinen, Riikka Papunen, Janne Kallioniemi, Pentti Helin.

Siitä mistä ei voida puhua, pitää tehdä näytelmä

Kansallisteatterin Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta tarjosi niin tuikean taide-elämyksen, että tällaista heikkohermoista hirvittää yhä. Michael Baran on käsikirjoittajana ja ohjaajana ekspressionistisen teatteri-ilmaisun mestari. Ensi-illassa näytteleminen oli herkkää ja latautunutta, kolmen monologin sisällöt puhuttelevia ja esityksen näyttämöestetiikka ilmaisuvoimaista ja vaikuttavaa. Näytelmä on kunnianhimoinen yritys käsitellä aiheita, jotka järkyttävyydessään ja monimutkaisuudessaan pakenevat hahmotuskykyämme, ymmärrystämme ja helppoja totuuksia.

*Näyttämökuvia hallitsi valtava kupoli. Kuvassa Pirjo Määttä ja Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.*

Teatteri on vuorovaikutuksen taidetta, ja Kansallisteatterin näytelmässä tuon vuorovaikutuksen aikaansaama emootio kasvoi pakahduttaviin mittasuhteisiin. Läsnä eivät olleet vain upeasti näytelleet näyttelijät, vaan se todellisuus, jolta me yritämme sitkeästi sulkea silmämme ja korvamme. Se, mitä olemme tottuneet pitämään turvallisena totuutena, ei olekaan totta. Geopolitiikan mannerlaatat ovat liikkeessä, ja alitajuinen pelko kouristaa mieltämme. Tämän näytelmän tarinan salaperäinen runoilija näki hirviöiden unta.

Nyt näyteltiin sodassa tuhotun kaupungin raunioilla betonilohkareiden keskellä. Näyttämön yllä kaartuva rikki ammuttu kupoli on joskus kattanut jotakin rauhan tyyssijaa – moskeijaa, synagogaa tai kirkkoa. Teatterissa on tapana varoittaa katsojia savusta, voimakkaista äänistä ja kirkkaista valoista. Mutta olisiko mieltä varoittaa herkkiä ihmisiä myös siitä, että tässä esityksessä voi tunnetasolla sukeltaa liian syvään päätyyn? Ehkä. Oman tunnemyrskynsä sai padottua ryhtymällä analysoimaan Baranin ekspressionistisen teatteriestetiikan hienouksia.

Baranin estetiikka oli suorastaan uuvuttavan rikasta. Näytelmän kolme monologia olivat täynnä viitauksia kirjallisuuteen, musiikkiin, filosofiaan ja politiikkaan – sitaatteja maailmankirjallisuuden suurilta nimiltä. Surumielisen pohjavireen kontrastina mukana oli myös älykkään ihmisen terävänäköistä huumoria. Ainakin minun rintani alla alkoi kuplia, kun Wenla Reimaluoto selitti monologissaan seitsemänvuotiaalle lapselle Richard Wagnerin Jumalten tuhon juonta. Pirjo Määtän monologissa suomalainen opettaja sai vihdoin soitettua israelilaiselle ystävälleen Edenille. Kun Eden kysyy kuulumisia, vastaus on ytimekäs: ”Meillä on paska hallitus!” ”Niin meilläkin!”

*Näyttämökuvia hallitsivat pelkistetyt värit, musta, vankoinen ja harmaa. Kuvassa Niina Ranta, Inke Koskinen ja Sofia Smeds. Kuva (c) Tuomo Manninen*

Baranin teksti ei liikkunut vain kulttuurin ylärekisterissä, vaan mukana oli myös arkisuutta tarpeiden suorittamiseen asti. Tarinat on sidottu tiukasti uutiskuvien todellisuuteen. Reimaluodon monologissa pianistiystävä lähtee Lääkärit ilman rajoja -järjestön anestesialääkäriksi Gazaan ja katoaa. Inke Koskisen monologin nimi on suora viittaus Hamasin terrori-iskuun lokakuussa 2023 Re’imin musiikkifestivaaleilla. Tarinan salaperäisen runoilijan matkassa purjehdittiin myös lokakuun 2025 aktivistien mukana Gazaan suuntautuneessa avustussaattueessa.

Kuvat raiskattujen nuorten ruumiista ja raunioiden alle murskaantuneista lapsista ovat välittyneet verkossa silmiemme eteen sensuroimattomina. Psyykeämme suojelee kyvyttömyytemme ymmärtää suuria lukuja. Yhden ihmisen kuolema on tragedia, mutta Gazan sodan kymmenet tuhannet uhrit muuttuvat tilastoiksi. Käsiohjelmassa tämä sanotaan minua fiksummin: näytelmä on yritys käsitellä aiheita, jotka pakenevat hahmotuskykyämme.

Baran on kääntänyt ja dramatisoinut useita teoksia, jotka käsittelevät juutalaista historiaa ja identiteettiä. Minulle Tooran lakeja noudattava ortodoksijuutalaisuus on merkitysten kieltä, jota en osaa lukea. Inke Koskisen tulkitsema syvästi masentunut nainen tapaa linja-autoasemalla ortodoksijuutalaisen naisen ja kokee hänet kaksoisolennokseen. Hän seuraa tuntematonta kotiin ja saa häneen yhteyden, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä.

Kaikki kolme roolihahmoa kertovat avoimesti seksuaalisuudestaan, mutta ikään kuin ohimennen. Eronneelle opettajalle ja sinkkupianistille satunnaiset kohtaamiset olivat eräänlaisia itsenäisyysjulistuksia. Seksi ei ollut hääviä, mutta heillä oli valta valita. Koskisen monologissa nuori nainen herää masennuksesta eroottiseen hehkuun, joka kuitenkin päättyy väkivaltaiseen katastrofiin.

*Kuvan kohtauksessa suuri näyttämökuvaa hallinnut kupoli alkoi elää ja näytelmän ”mannerlaatat” alkoivat liikkua ihan konkreettisesti. Kuvassa on Inke Koskinen. Kuva (c) Tuomo Manninen.*

Näyttämöllä geopoliittisten mannerlaattojen liike sai visuaalisen vastineensa. Kristityn oikeiston käynnistämä hyökkäys on sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Siksi ei varmasti ollut sattumaa, että Baran ja hänen ensemblensä kuvasivat todellisuutta juuri kolmen naisen elämäntarinan kautta.

Esitys on kirjoitettu neljälle näyttelijälle ja pianistille. Koskisen, Määtän ja Reimaluodon rinnalla Sofia Smeds näytteli sanattomasti saman roolin kehon kielellä. Läsnäolo oli vangitsevan voimakasta. Kimmo Viskarin suunnittelema visualisointi oli häkellyttävän hieno. Sen paino tuntui: maailma, jota pidimme vakaana, on rikki revitty ja saattaa romahtaa milloin tahansa.

Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta
Ensi-ilta Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 4.2.2026.
Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran, Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari, Musiikki: Juhani Nuorvala.
Näyttämöllä: Inke Koskinen, Pirjo Määttä, Wenla Reimaluoto, Sofia Smeds. Muusikot: Mariola Aniolek ja Niina Ranta.

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

*Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki

Murhamysteerien sininen hetki Arena-näyttämöllä

Tarinan kekseliäs juoni toimi näyttämöllä, mutta Satu Rämön kuvailevan tekstin dramatisointi on varmasti tuottanut päänvaivaa sekä dramaturgille että ohjaajalle. Helsingin kaupunginteatterin tapaan näyttelijäntyö oli vaikuttavaa, mutta dekkarin lajityypille ominaisesti henkilökuvat jäivät hieman ohuiksi.

Murhamysteerin loppuratkaisu on kuvan kohtauksessa vielä myrskyisän venematkan päässä. Kuvassa näytelmän Hoilduria näyttelevä Elena Leeve ja Jacobia näyttelevä Paavo Kinnunen. Kuva (c) Mitro Härkönen

Satu Rämön dekkareista on tullut ilmiö. Kirjojen käännösoikeudet on myyty kymmeniin eri maihin, ja niistä on tehty televisiosarja. Suomen teattereista tarinan eksoottisessa Islannissa murhia ratkovasta Hildurista ehti tuoda näyttämölle ensimmäisenä Helsingin Kaupunginteatteri. Ensi-illassa yleisö osoitti tyytyväisyyttään raikuvilla ja pitkillä aplodeilla. Rämön kirjoja lukeneelle näytelmä saattaa kuitenkin herättää myös ristiriitaisia tunteita.

Rämön kerronta on saanut kiitosta dekkari-genren kliseiden lempeästä purkamisesta ja huumorin käytöstä perinteisen synkkyyden rinnalla. Yksi murha ei riitä nykypäivän dekkaristeille, vaan liikkeelle pitää laittaa sarjamurhaaja. Rämö on kuitenkin luonut oman tyylinsä tähän pohjoismaiseen synkistelyyn. Kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot ovatkin käyttäneet hänen romaaneistaan alakäsitettä Nordic blue.

Matkakirjailijana uransa aloittaneen Rämön romaanin dramatisointi ei ole ollut helppo tehtävä. Muuttaessaan kuvailevaa tekstiä dialogiksi Satu Rasila on korostanut voimakkaasti kohtauksiin liittyvää tilannekomiikkaa, jota romaanissa ei ole kirjoitettu auki. Esimerkin tästä saimme kohtauksessa, jossa näytelmän Jakob kärsii lentopelosta. Kirjan muutamat lyhytsanaiset repliikit muuttuivat Paavo Kinnusen esittämäksi tragikoomiseksi yksinpuheluksi.

Dekkareiden juonet noudattavat usein tuttua kaavaa, mutta Rämön tappajalla on yllättävä motiivi. Tämän kautta kirjailija tarkastelee kiinnostavasta näkökulmasta lajityypin usein mustavalkoista jakoa hyvän ja pahan välillä. Kirjassa ainoa minämuotoinen kertoja on murhaaja. Rasila ja ohjaaja Tuomas Parkkinen olivat jättäneet tämän elementin pois ja korostivat tarinan dramaattisia käänteitä. Mukaan oli jopa ympätty poliisitarinoista tuttu ristiriita, jossa päällikkö osoittaa auktoriteettiaan omapäiselle alaiselleen.

Hienovireinen näyttelijäntyö pääsi oikeuksiinsa, kun sitä sai katsoa läheltä Arena-näyttämän toiselta penkkiriviltä käsin. Kuvassa Elena Leeve ja Hildurin ystävän Freysin roolia näyttelevä Mauno Terävä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Lukijan kannalta kiinnostavinta eivät ole juoni tai raakuudet, joita esimerkiksi norjalainen Jo Nesbø levittää lukijoidensa eteen. Usein kiehtovinta on ajan ja elämäntapojen kuvaus. Rämön päähenkilöt ovat tässä mielessä poikkeuksellisia: Hildur on opiskellut historiaa tohtoritasolla ja kirjan Jakob biologiaa. Molemmat ovat vaihtaneet akateemisen uran poliisityöhön. Fyysisestä tekemisestä – Hildurilla surffauksesta jääkylmässä meressä ja Jakobilla neulomisesta – on tullut selviytymisväline traumoista selviämiseen.

Nordic noir eroaa kyynisistä ja seksuaalisesti motivoituneista rikostarinoista yhteiskunnallisella ulottuvuudellaan. Rämön kirjoissa tämä yhteiskunta on kutistettu pienen islantilaiskylän mittoihin, mutta uhkakuvat ovat yleismaailmallisia. Hildurin kahden nuoremman siskon katoamisesta 20 vuotta sitten alkaneen tragedian syvyyttä kuvasi se, että Hildur ja hänen tätinsä jäävät sukunsa viimeisiksi.

Ehkä mieleenpainuvimman roolin teki Jari Pehkonen, joka urakoi näytelmässä neljä roolia. Hän luonnosteli narsistisen lakimiehen näyttämölle tavalla, joka sai yleisön nauramaan. Kirjailijan kuvaus menestyvän miehen sikamaisista käytöstavoista muuttui tässä herkulliseksi monologiksi. Pehkosen bravuuri alleviivasi näyttelijätyön muuten pelkistettyä tyyliä. Ohjaaja ja näyttelijät ovat luottaneet siihen, että Rämön tarina kantaa ilman liioittelua.

Sain seurata esitystä Arenan toiselta riviltä, mistä käsin näyttelijäntyön hienous ja herkkyys pääsivät oikeuksiinsa. Arenan näyttämöä hallitsi musta, ylöspäin viettävä muuri, ja valkoiset sivuseinät toimivat videoskriineinä. Värimaailmaa hallitsivat musta, valkoinen ja tietenkin Islannin kaamosajan sininen. Antti Mattilan ja kumppaneiden skenografia oli saumattomassa suhteessa esityksen pelkistettyyn dramaturgiaan.

Hildur, ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 28.1.2024 (Huom: tarkista vuosiluku, tekstissäsi luki 2026).
Alkuperäisteos: Satu Rämö, Dramatisointi: Satu Rasila, Ohjaus: Tuomas Parkkinen. Lavastus: Antti Mattila : Elina Kolehmainen, Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen, videosuunnittelu: Toni Haarainen, Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov, Naamioinnin suunittelu: Jutta kainulainen, Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa Elena: Leeve (vier.), Paavo Kinnunen (vier.), Ursula Salo, Mauno Terävä, Sari Haapamäki, Sanna June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen

Videolla: Vappu Nalbantoglu, Aapo Korhonen

Äänet: Emma Räsänen, Vilja Paasila

Väylä on Lahdesta ja Helsingistä kiirineen maineensa veroinen mestariteos

Väylä on vaellustarina, nuoren tytön kasvutarina ja kuvaus taitekohdasta, jossa elämänehdot pienessä lappilaisessa kylässä ja samalla koko maassa muuttuivat. Rosa Liksomin romaanissa ihminen ja luonto ovat yhtä. Mikko Roihan sovituksessa Liksomin aistivoimainen kieli oli tiivistetty kaksi tuntia kestäväksi monologiksi, ja Ella Mettäsen upea tulkinta muutti tuon kiehtovan tekstin näkyväksi Kellariteatterin näyttämöllä.

Ella Mettäsen tulkinta Kellariteatterin näyttämöllä oli vangitsevan upea. Mettänen antoi herkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Nuren naisen kasvutarina oli koskettava ja uskottava. Kuva (c) Juho Uusitalo

Väylän dramatisoinut ja ohjannut Roiha taitaa katsella maailmaa kuvataiteilijan silmin. Roiha myös lavastaa omat ohjauksensa, eikä Tampereen Työväen Teatterin näyttämölle pystytetty lehmä jättänyt kylmäksi. Tuo hyvin outo ja samalla hyvin tunnistettava veistos toi mieleen viime vuosisadan alun kuvataiteen mestarit. Se, että tämän lehmän raajat oli sommiteltu kahdesta maalaustelineestä, ei jättänyt sijaa epäilykselle.

Liksomin kirja kertoo ajasta ja maasta, jossa ihmiset ja heidän kotieläimensä elivät symbioosissa ympäröivän luonnon ehdoilla. Talon lehmillä, joita Mettäsen näyttelemä nuori tyttö alkaa paimentaa kohti Väylää ja Ruotsia, on jokaisella oma nimi ja yksilöllinen luonne. Kirjaa lukiessa voi melkein tuntea noista suurista nisäkkäistä huokuvan lämmön ja hajut – muistaa, miltä lehmän karkean kielen nuolaisu lapsena tuntui.

Liksomin äidinkielellään, Tornionjokilaakson murteella, kirjoittaman kirjan kieli ja Roihan näyttämölle pystyttämä veistoksellinen lehmä olivat yhtä. Molemmat taiteilijat ovat omalla sarallaan pelkistämisen mestareita. Liksomin romaanissa on 191 sivua. Roihan siitä tekemä monologinäytelmä kesti väliaikoineen vain kaksi tuntia. Silti molempiin on luotu monta sisäkkäistä maailmaa ja todellisuutta.

Kaksi tuntia kestävä monologinäytelmä lähes tyhjällä näyttämöllä on näyttelijän kiirastuli. Mettäsen tulkinta oli vangitsevan upea. Hän antoi oman herkkyytensä ja haavoittuvuutensa näkyä. Roolissaan Mettänen oli teini-ikäinen nuori suurten haasteiden edessä. Tarinan alussa sotaan lähtevä isä vannottaa tyttöä pitämään huolta äidistään. Sitten tyttö lähtee paimentamaan talon lehmiä, kun kylän väki vaeltaa metsien halki sotaa pakoon Ruotsiin. Paikallisten Väyläksi kutsuma Tornionjoki oli heille elämän ja kuoleman raja.

Näytämölle asetettu valokuva kertoi äidin poissaolosta. Tarinan alussa kertoja joutuu ottamaan vastuun sekä talon karjasta että äidistään. Lapsen ja aikuisen suhde kännettiin ylösalaisin. Kuva (c) Juha Uusitalo

Yhdellä tasolla Väylä oli kasvutarina. Liksom kuvaa suorasukaisesti ja hyvin aistillisesti nuoren naisen seksuaalisuuden heräämistä: oma käsi hipaisee nuppuista rintaa ja hakeutuu jalkoväliin, uidaan alasti kuutamossa parhaan ystävän Katrin kanssa. Tämän kehityskaaren päässä rakastellaan kertojan omasta päättäväisestä aloitteesta talon rengin kanssa. Ensikerrassa ei kuitenkaan ole kyse ensirakkaudesta. Kertoja kuvailee tätä finninaamaista poikaa meänkielisellä sanalla ”klossi” (hidas, kömpelö). Mikään varsinainen adonis tämä taloon palkattu renki ei ilmeisesti ollut.

Jo tarinan aloitus kertoi, ettei tyttären ja äidin suhde ole tavallinen. Sodan ja pakolaisuuden aiheuttamassa kriisissä lapsen ja vanhemman suhteet kääntyivät päälaelleen. Alun jälkeen kertoja etsii yhteyttä äitiinsä. Pakolaisvirran aiheuttamassa kaaoksessa äiti on välillä hukassa myös konkreettisesti. Mettäsen upeassa tulkinnassa oli valtavasti nyansseja, joiden kaikkien todellista merkitystä minun kaltaiseni vanha mies ei varmaan edes ymmärtänyt: ”Katri letitti minun tukan neljällä suortuvalla niiko Karjalassa pruukathaan tehä”.

Viime vuosien upeat naisten tekemät roolityöt kertovat minusta pelkkää hyvää Roihasta ohjaajana. Esimerkiksi Lahden kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa Annukka Blomberg teki nimihenkilöstä unohtumattoman hienon roolityön. Tommi Kinnusen romaaniin perustunut Ei kertonut katuvansa on tavallaan Roihan produktioissa Väylän rinnakkaisteos. Kinnusen romaanissa viisi saksalaisten matkaan lähtenyttä naista palaa Lapin sodan jälkeen internointileiriltä Norjasta tuhotulle kotiseudulleen. Mari Turunen, Liisa Peltonen, Mari Pöytälaakso, Tiina Winter ja Ulla Koivuranta tekivät tulkinnoillaan – tai ehkä oikeammin tanssillaan – tämän kirjoittajaan lähtemättömän vaikutuksen.

Temaattisesti näitä tarinoita yhdistää historiallisen viitekehyksen ohella se, että molemmissa sodan kokemukset ja paluu juurille ovat kulminaatiopisteitä, joissa käsityksemme todellisuudesta muuttuu. Tarinan kertoja ajattelee tätä muutosta jo matkalla kohti Ruotsin rajaa. Liksomin hienoissa kielikuvissa tätä muutosta symbolisoi kohtaus, jossa vanha mies kulotti ojanvarsia. Kertojan mieleen liekit ja niistä nouseva musta savu eivät tuoneet vain sotaa, vaan kysymyksen tulevaisuudesta: ”Minun miehleeni ilmesty ajatus, että vanha maailma on menossa maihleen, ja mahassa alkoivat pulputtahman huomispäivän kauhut. Sain rauhotettua itteni ko aatelin, että aika muuttuu niinko kuin kaikki muukin, liukenee, haijaantuu, rapautuu muuksi ja siitä tulee syntyhmään ja kasuahmaan jotakin uutta”.

*Pakolaisleirillä syntynyt kertojan pikkuveli Kalle saa niemensä Ruotsin kuninkaallisilta. Lapsi kuolee kuumetautiin. Kuva (c) Juha Uusitalo*

Tämän tarinan nuori nainen oli Roihan dramatisoinnin jäljiltä uuden ajan ihminen. Hän ei ollut Tuntemattoman sotilaan Hietanen, joka lapsenuskolla fundeeraa luomakunnan ihmeitä. Hän on perillä evoluutioteoriasta ja avaruuden suunnattomuudesta. Oppaana on ollut hänen setänsä, jonka kanssa hän on päässyt katsomaan tähtiä kaukoputkella.

Taustalla kuului äänisuunnittelija Jani Rapon luoma äänimaisema. Välillä sitä jäi tosissaan kuuntelemaan. Mettäsen monologia säesti hiljaa soitettu rytmi. Ei linnunlaulua tai hyönteisten surinaa, vaikka matkalle oli lähdetty kesällä. Sateen ropinaa, ehkä, tuulen tuiverrusta, kun ihmiset värjöttelivät pakolaisleirillä talven tultua. Sodan ääniä? Kohtauksessa, jossa Liksomin kirjassa taivaan poikki kiitävät jyristen mustat pisteet, näytelmän äänimaiseman halki pauhasi suihkuhävittäjä.

Tekstin ja esityksen tiivistämisellä on tietenkin puolensa, ja Roihan dramaturgiassa yllättävissä käänteissä esityksen draaman kaari muistutti vuoristorataa. Matkalla nousuja ja laskuja edustivat muun muassa dramaattinen kuvaus lehmän synnytystuskista sekä lossin ja rantalaiturin väliin pudonneen lehmän väkivaltainen kuolema. Pakolaisleirillä miehet ja naiset ajettiin alasti samaan täisaunaan, kertojan äiti synnytti lapsen ja lapsi kuoli kuumetautiin, johon kuoli myös 16 muuta pikkulasta. Kertojan isä selvisi ehjin nahoin kolmesta sodasta, mutta kuoli vahingossa huolimattoman lämmittäjän aiheuttamaan häkämyrkytykseen. Renki, se ”klossi”, astui miinaan, joita saksalaiset olivat perääntyessään kylväneet kaikkialle.

Tarinan kauhugalleriaan kuuluu myös kertomus siitä, että tämän nuoren kertojan äiti hylkäsi hänet heti synnytyksen jälkeen metsään kuolemaan. Isä kulki vaimonsa jälkiä ja pelasti lapsen. Kotiinpaluun jälkeen mahan sai ”pulputtahman” äidin viimeinen petos: hän myi perheen maatilan kertojan sedälle ja passitti kertojalle rakkaat lehmät teurastamoon. Setä nai kertojan parhaan ystävän Katrin ja hankkii uuden, tuottoisamman karjan.

Jäin pohtimaan näytelmän ihmiskuvaa. Mitä me oikeastaan tiedämme noista 80 vuotta sitten eläneistä ihmisistä? Millaisia tunteita ja motiiveja on ollut heidän kirjoittamiensa tarinoiden, runojen, aikalaiskuvausten ja dokumenttien takana? Lapin sota on ainoa sota, jonka Suomen armeija on voittanut. Silti se on myös vaiettu sota, joka vasta nyt kelpaa Jalmari Helanderin viihteellisten väkivaltaelokuvien kehykseksi. Lapin sotaan liittyy yhä jonkinlainen stigma, tarkoin määrittelemätön häpeä.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa ilmestyi vuonna 2020. Rosa Liksomin Väylä ilmestyi vuonna 2021.

Väylä, Tampereen Työväen Teatteri, ensi-ilta Kellariteatterissa 15.1.2026

Kirjoittanut: Rosa Liksom Ohjaus, dramatisointi ja lavastus: Mikko Roiha Näyttämöllä: Ella Mettänen Äänisuunnittelu: Jani Rapo Pukusuunnittelu ja tuotantoassistentti: Rosa-Maria Perä Valokuvaus ja lavastuksen toteutus: Juho Uusitalo Tuotanto: Vapaa Teatteri, Teatteri Jurkka, Lahden kaupunginteatteri ja Tampereen Työväen Teatteri

Paavo Westerbergin tulkinta Romeosta ja Juliasta on toiveikas tragedia

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.

Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa roolitus on onnistunut loistavasti. Anna Böhmin ja Meri Luukkasen tulkinnat näytelmän ikonisissa nimirooleissa olivat raikkaita ja heidän läsnäolonsa näyttämöllä vangitsevan vaikuttavaa. Kuva © Heikki Järvinen

Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.

Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaa myös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.

Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”

Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.

Paavo Westerberg osaa ohjaajana loihtia näyttämölle todella näyttäviä joukkokohtauksia. Avauskohtauksen kynttilöiden symboliikkaa oli helppo tulkita. Käsiohjelman ohjaajan sanassa Westerberg siteeraa näytelmäkirjallisuuden suuria nimiä. Anton Tšehov: ”Elämä on kuin mansikka, yksi puraisu ja se on ohi.” Kuva © Heikki Järvinen

Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.

Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.

Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.

Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.

*Liikettä ja energiaa joukkokohtauksiin luotiin nykytanssin keinoin. Näytelmän koreografina on toiminut Natasha Lommi. Kuva © Heikki Järveinen.*

Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”

Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.

Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.

Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.

Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.

Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.

Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.

Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.

Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.

Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025

Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.