Eerika Rantasen tähänastinen elämä on lumoava matka ihmisyyteen – Näyttämösovituksessa toistuivat loisteliaan kuunnelman vahvuudet – Katsojalle saattoi jäädä kokemus ulkopuolisuudesta – Mutta näin meille käy tavan takaa myös oikeassa elämässä

Kaisa Hela, Ria Kataja ja Eeva Soivio siskonpetissä. Kuvan kohtauksessa kuvattiin teinityttöjen kokemaa seksuaalista häirintää ja ahdistelua. Kuva © Jiri Halttunen/Tampereen Teatteri

Kuunnelma Eerika Rantasen tähänastinen elämä on mykistävä esimerkki luovan yhteisön kyvyistä ja voimasta. Kuunnelmana Juha Jokelan, Kaisa Helan, Ria Katajan ja Eeva Soivion yhdessä kirjoittama näytelmä on hämmentävä ja syvällinen sukellus ihmisyyteen. Helan, Katajan ja Soivion äänirooleina tekemistä tulkinnoista kasvaa kuunnelmassa suomalaisen naisen kasvutarina, joka hakee radioteatterin historiassa vertaistaan.

Ei siis ihme, että kuunnelman Ylelle ohjannut Jokela halusi nähdä ja näyttää nämä Eerika Rantasen tähänastisen elämän taustalla olevat kolme naista myös näyttämöllä. Teatterin näyttämölle sovitettu versio kuunnelmasta kantaesitettiin Jyväskylän kaupunginteatterissa ja Tampereen Teatterissa se sai ensi-iltansa torstaina.

Jokaisella meistä on kokemusta siitä, miten se vaikuttava tarina ja kirjana ainutlaatuinen lukukokemus muuttuu joksikin toiseksi, kun kirjan tarinasta tehdään elokuva, tai tarina sovitetaan näyttämölle. Omat mielikuvat tarinan henkilöistä saavat fyysisen hahmon. Jotakin oleellista jätetään kertomatta. Kuunnelman kohdalla sama efekti tuntuu toimivan vielä voimakkaammin. Kaikki on niin väärin.

Kuunnelman vahvuudet olivat kuitenkin myös näyttämölle sovitetussa versiossa tallella. Teksti perustuu sen neljän kirjoittajan omiin elämänvaiheisiin ja muistoihin näihin elämän käännepisteisiin liittyvistä autenttisista tunnekokemuksista. Ero nyt kirjallisuudessa suosittuun autofiktioon on kuitenkin oleellinen. Teksti on käynyt prosessin aikana läpi eräänlaisen kokemusasiantuntijoiden vertaisarvioinnin. Teoksen psykologiset ja sosiologiset havainnot ovat niin tarkkoja, että tätä tekstiä voisi kuvata myös kaunokirjalliseen muotoon kirjoitetuksi psykologiseksi tai sosiologiseksi tutkimukseksi 70-luvulla syntyneiden naisten elämästä.

Kollektiivisesti syntynyt fiktiivinen kertomus Eerika Rantasen tähänastisesta elämästä on suurten ikäluokkien lasten tarina. Taide on avain itsensä ymmärtämiseen ja kykyyn ymmärtää muita.

Kuvaus siitä, miten Eerika Rantanen aloittaa 17-vuotiaana, äitinsä patistelemana opiskelun mielenterveyshoitajaksi perustuu jonkun kirjoittajatiimin jäsenen autenttisiin kokemuksiin. Samalla tämä tarinan osa on varmasti myös yksi avain monipolvisen tarinan ymmärtämiseen.

Jokelan innoittajana on ollut amerikkalainen kirjailija Lucia Berlin, jonka kirjallista tuotantoa joku Wikipedian kirjoittajista kuvaa yhdeksi Amerikan tarkimmin varjelluista salaisuuksista. Käsiohjelmassa Jokela kertoo, että häntä on kiehtonut Berlinin tapa käyttää omaa elämää materiaalina. Sitten hän vetää maton alta tämän kirjoittajan oletuksilta.

”Berlinin mottona oli, että tärkeintä on hyvä tarina – ei siis se, onko se totta.”

Jokelan aikaisemmat näytelmän ja ohjaukset ovat kaikki erittäin tarkkanäköisiä ja analyyttisiä kuvauksia yhteiskunnallisista ja sosiaalisista ilmiöistä aina Fundamentalistista lähtien. Eikä Eerikan Rantasen tähänastinen elämä ole poikkeus tästä kunnianhimoisesta ja upeasta taiteellisesta linjasta.

Jokaisen elämään sisältyy outoja tilanteita ja kohtaamisia. Ja ehkä kaikkein oudoimpia tarinoita syntyy silloin, kun me yritämme kuvata sitä, mitä arki on. Jos osaan tulkita Jokelaa oikein, juuri tätä työryhmän jäsenet pyrkivät kuvaamaan. ”Alan iltavuoron xx-yksikössä. Tulen pukuhuoneeseen, vaihdan työvaatteet…” Kun tällaisia tarinoita kertoo neljä ihmistä ja tarinoissa ovat mukana heidän sukulaisensa ystävänsä ja työtoverinsa, materiaalia syntyy valtavasti – tulvien, kuten Jokela käsiohjelmassa asian ilmaisee.

Kuunnelman alussa kuulijalle tehdään selväksi, että nämä preesensmuotoon kirjoitetut tarinat ovat keski-ikään ehtineen Eerikan muistoja. Näyttämöllä tätä korosti näyttelijöiden ikä. Tarinan Eerikan nuoruus on siellä jossakin parin vuosikymmen takana. Tarinnan arkisuutta vielä korostettiin Auli Turtiaisen suunnittelemissa puvuilla. Tarpeellinen kontrasti tälle arkisuudella taas luotiin Mila Laineen upeilla sellotulkinnoilla.

Kuunnelman tavoin näyttämösovituksessa oli mukana äänitausta. Kontrastia Eerika Rantasen tavallisen epätavalliselle tarinalle antoivat Mila Laineen hienostuneet sellotulkinnat. Kuvan kohtauksessa Laine esitti myös Eerikan Lauttasaaren asuntoon ilmestynyttä haamua. Kuva © Jiri Halttunen/Tampereen Teatteri  

Teatterin tekijänä Jokela uskoo ja luottaa vuorovaikutukseen. Produktion toteuttaneen työryhmän jäsenten välisten vuorovaikutussuhteiden ketju ja voima näkyi esityksessä. Katsoja saattoi sen sijaan kokea itsensä hieman ulkopuoliseksi. Tämä on esitys, jolla on neljä ohjaajaa.

Tunne saattoi tietysti johtua siitä, että ainutlaatuisen hieno kuunnelmaversio vaikutti jossain takaraivossa. Niille, jotka eivät tätä kuunnelmaa ole kuulleet, tunne läsnäolosta on ensi-illassa ehkä ollut toinen. Tästä toisesta tavasta kokea näytelmä kertoo jotakin Nina Lehtisen haltioitunut kritiikki Aamulehdessä.

Näyttämöversio perustuu samaan materiaaliin kuin kuunnelman ensimmäinen 12-osainen tuotantokausi. Tarinassa käydään läpi Eerikan tähänastinen elämä 15-vuotiaasta teinistä parikymppiseksi nuoreksi aikuiseksi. Tuohon aikahaarukkaan sisältyvät lapsen itsenäistymisprosessin tärkeimmät vaiheet, havainnot omasta erillisyydestä, irtautumien omista vanhemmista, seksuaalisuuden herääminen, ensirakkaus ja ymmärrys kuoleman lopullisuudesta. Työssään Eerika joutuu kohtamaan myös miesten aggressiivisuudesta koituvan väkivallan uhan ja varautumisen, jota Anja Kauranen on sattuvasti kuvannut pelon maantieteeksi.

Äiti patistaa peruskoulun jälkeen välivuoden pitänyttä Eerikaa opiskelemaan. Harjoittelupaikka löytyy vanhainkodista ja yllättävä kotiinpaluu avaa Eerikan silmät sille, että myös äidillä on oma elämänsä. Alkoholisoituneesta isästään hän tekee irtioton jo tätä ennen todella dramaattisessa kohtauksessa. Eron jälkeen isän alkoholismi pahenee ja hänestä tulee yhteisössä yleinen naureskelun aihe.

Tarinan eri-ikäisten naisten kuvaukset heidän elämänpiiriinsä kuuluneista miehistä ovat kiinnostavia. Joku voisi jopa väittää, että nämä kuvaukset miehistä ja heidän käyttäytymisestään ovat syy syntyvyyden romahtamiseen Suomessa. Eerika isä on taiteilija, muusikko ja humalassa väkivaltainen juoppo. Eerikan ensimmäistä kertaa eroottiseen hehkuun sytyttänyt Mikko unohtaa kertoa ennen suhteen alkua, että hän on kihloissa ja kihlattu odottaa parikunnan ensimmäistä lasta. Mikko on täysi mulkku, kuten Eerikan työnjohtaja ja ystävä Sari hänet määrittelee.

Kuunnelman toinen jakso julkaistiin Yle Areenassa maaliskuun alussa. Tässä on varmaan lupa kertoa, että uusissa jaksoissa Eerika on lapsi ja kuvaukset hänen suhteestaan isään ja äitiin syvenevät. Vaikka yleensä kehityskuvauksissa korostetaan tyttöjen ja heidän äitiensä välisten suhteiden merkitystä, tämän tarinan Eerika on lapsena ollut isän tyttö.

Kakkososassa käsitellään myös Eerikan elämää aikuisena. Tämän yli parikymppisen nuoren aikuisen elämään mahtuu myös myönteisiä kokemuksia miehistä. Yllättävää ei silti ole se, että tämä koettu rakkaus ei kanna. Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ei silti kannata tehdä. Elämä on arvoituksellista. Lumelääkkeet ja psykoanalyysi ovat siinä mielessä sukua toisilleen, että molemmilla saadaan usein hyvä vaste koettuihin oireisiin, joiden perimmäistä syytä ei tiedetä.

Eerika ja hänen ystävänsä etsivät tarinan jatko-osassa vastauksia elämän asettamiin kysymyksiin ja arvoituksiin taiteesta. Eerika ryhtyy aikuisena opiskelemaan kirjallisuutta. Eerikan lapsuudenystävä Sanni pyrkii kuvaamaan tunteitaan ja todellisuutta valokuvaamalla. Ehkä jatkossa selviää myös, miten Eerika ja hänen ystävänsä päätyvät näyttelijäntaiteen pariin.

Eerikan roolin näyttelee sekä kuunnelmassa että näyttämöllä Jokelan pitkäaikainen työtoveri Ria Kataja. Jokela on kirjoittanut ja ohjannut ja Kataja näytellyt keskeistä roolia esimerkiksi sellaisissa, tämän blogin kirjoittajaan syvästi vaikuttavissa näytelmissä kuin Esitystalous ja Dosentti. Jokelan käännös ja ohjaus Duncan Macmillanin näytelmästä Keuhkot ja Katajan huikea roolityö tuossa Kansallisteatterin näytelmässä on myös jättänyt pysyvän muistijäljen. Eikä vähiten siksi, että Macmillanin vuonna 2011 ensi-iltansa saaneen näytelmän pelottavat ennustukset toteutuvat parhaillaan silmiemme edessä.

Kataja on syntynyt 1975 ja Jokela vuonna 1970 Tampereella, missä muuallakaan. Kaisa Hela on syntynyt vuonna 1977 Jyväskylässä ja Eeva Soivio vuonna 1976 Seinäjoella. Näytelmän muusikko Mila Laine kuuluu ikänsä puolesta nuorempaan sukupolveen. Nämä vuosiluvut olivat kiinnostavia jo siksi, että omat tyttäreni ovat syntyneet 80-luvulla.

Vuonna 2004 kuollut yhdysvaltainen Lucia Berlin on kirjallisuuden Vincent van Gogh. Hän nousi kirjailijana maailmanmaineeseen vasta kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen, kun vuonna 2015 julkaistiin postuumisti valikoima hänen novellejaan. A Manual for Cleaning Women nousi New Yorkin bestseller-listalle. Suomennokset kokoelmasta julkaistiin kahdessa osassa, Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia vuonna 2017 ja Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia vuonna 2018.

Eerika Rantasen tähänastinen elämä

Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 18.4.2024

Käsikirjoitus: Juha Jokinen, Kaisa Hela, Ria Kataja ja Eeva Soivio

Ohjaus: Juha Jokela

Lavastussunnittelu: Mikko Saastamoinen

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Valo- ja videosuunnittelu: Antti Silvennoinen

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku

Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Minttu Minkkinen

Näyttämöllä: Ria Kataja, Kaisa Hela, Eeva Soivio ja Mila Laine sekä Jukka-Pekka Mikkonen (isän varjo)

Kansanmurhien huippuosaaja Tyrvännön suviyössä – Himmlerin Suomen matkan tarkoitus ja inhimillisen pahuuden arvoitus jäivät avoimiksi kysymyksiksi – Juha Siltasen uusi näytelmä oli haastava teatterikokemus   

Konsta Laakson tulkinnassa näytelmän Himmler oli hermoherkkä idealisti ja fanaattisen uskon sokaisema intellektuelli. Annuska Hannulan teki lääkintäkenraalimajuri Suolahden sisäkkö Annista modernin nykynaisen, johon fasismin seireenilaulu ei vedonnut. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Juha Siltasen näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö oli vaativaa puheteatteria. Merkitysten ja piilomerkitysten tulva vaati myös katsojalta ponnistelua. Tampereen Teatterin näyttelijät pärjäsivät hyvin tässä teatterin kuninkuuslajissa. Himmlerin Suomen vierailun syyt ovat yhä arvailujen varassa ja arvoitukselliseksi jäi myös tämä historian kauhukabinetin ihmishirviö. Pelkään pahoin, että itse vietin torstaina Frenckell-näyttämön katsomossa Tyrvännön suviyössä väärinymmärryksen juhlaa.      

Valtakunnanjohtaja, SS-Reichsfürer Heinrich Himmler vieraili Suomessa kolme kertaa. Juha Siltasen näytelmä Vieras eli julmurin suviyö kertoo tuosta kolmannesta vierailusta ja päivistä, jotka SS:n ja Gestapon pelätty päällikkö vietti suomen armeijan lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden Petäyksen huvilalla Tyrvännössä.

Tampereen Teatterin kantaesitys ei ole varsinaisesti historiallinen näytelmä. Ensi-illassa se oli yritys ymmärtää pahuuden psykologiaa. Tavallaan Siltasen näytelmä sopii siihen jatkumoon, jossa sodan jälkeen syntyneet yrittävät kuvata tämän historian toistaiseksi suurimman kansanmurhan kauhuja ja syitä. Näihin kymmeniin viime vuosina julkaistuihin kirjoihin ja tarinoihin on sisään kirjoitettu sama kysymys.

Himmlerin kolmannen vierailun tarkoitusta ei tiedetä. Virallisen selityksen mukaan Himmler oli Suomessa lomalla. Hän tapasi vierailun aikana armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin, presidentti Risto Rytin ja pääministeri Jukka Rangellin. Suomen ylin johto piti visusti huolta siitä, ettei Himmlerin kanssa käydyistä keskusteluista jäänyt kirjallisia dokumentteja. Rangellin myöhempien suullisten lausuntojen mukaan Himmler otti keskusteluissa esiin juutalaiskysymyksen.

Niin kauan kuin totuutta ei tiedetä, lienee spekulointi luvallista. Näin Siltanen perustelee näytelmänsä monitasoista rakennetta käsiohjelman esipuheessa. Spekulaatiota on tietenkin myös Siltasen versio Himmlerin salkkuun liittyvästä tarinasta. Kuvasiko Valpon agentti laukun sisältämät asiakirjat ja mistä Himmlerin laukusta tarinan mukaan löytynyt Suomen juutalaisten nimilista oli peräisin?

Purkaessamme myyttejä ja yrittäessämme ymmärtää, me helposti luomme uusia myyttejä. Tämä on ollut Siltaselle näytelmää kirjoittaessaan ilmeinen ja tiedostettu ongelma. Hän ei ole voinut luottaa siihen, että me katsojat tunnemme historiaa ja tunnistamme kuka ja mikä Himmler oli miehiään.

Heti näytelmän alussa tarjoilija Saga (Elina Rintala) antoi meille yksityiskohtaisen kuvauksen Ukrainan joukkomurhista ja tuhoamisleirien kaasukammioiden kauhuista. Juutalaiskymyksen lopullisesta ratkaisusta päätettiin Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942, jonka jälkeen juutalaisten joukkotuhonta ampumalla, luotien shoah Ukrainassa muissa Saksan valtaamissa Itä-Euroopan maissa alkoi toden teolla. Ensimmäinen tuhoamisleiri Treblinka aloitti toimintansa heinäkuussa 1942.

Tavallinen suomalainen, ei edes Helsingin Seurahuoneen tarjoilija ja huippukokki ei voinut tietää mitään holokaustista elokuussa 1942. Suomen poliittisella johdolla oli varmasti jonkinlainen käsitys joukkomurhista, mutta ei varmasti tietoa niiden laajuudesta. Suomalaisten vapaaehtoisten Waffen-SS-pataljoona siirrettiin Ukrainaan joulukuussa 1941.

Itse asiassa holokausti oli Suomessa vaiettu asia myös sodan jälkeen aina siihen asti, kun televisio esitti amerikkalaisen draamasarjan Polttouhrit vuonna 1978.

Tarjoilijan hahmolla on epäilemättä historiallinen esikuvansa. Roolihahmolle annettu nimi Saga, josta näytelmän Himmler (Konsta Laakso) innostui kovin, on selkeästi Siltasen kommentti tähän myyttien ongelmaan. Eduskunnan nykyinen puhemies ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho on blogissaan kutsunut kulttuuripoliittisen keskiöön uudelleen noussutta keskustelua holokaustista ”holo-hölinäksi”.

Suomalainen Felix Kersten oli näytelmän renessanssihahmo, historiallisena henkilönä itseoppinut kansanparantaja ja puoskari, joka Himmlerin hierojana hankki itselleen jonkinlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Näytelmän asetelmat pakottivat meidät katsojat arvailemaan Himmlerin ja Kerstenin suhteen todellista laatua. Kuvassa Konsta Laakso ja Kerstenin roolin näytellyt Jarkko Tiainen. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri     

Myyttien tasolla Siltasen näytelmän peilasi terävästi maailmaa, jossa äärioikeistosta on jälleen tullut merkittävä poliittinen tekijä ja uhka.

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa, lienee edelleen vaikuttavin kuvaus pahuuden arkipäiväisyydestä. Siltanen ei ilmiselvästi edes pyrskinyt tähän. Toki metsään tehty sieniretki ja näytelmän Himmlerin linkolalainen intoilu luonnon ja luonnossa elävien eläinten puolesta antoi tarinalle ja sen keskeiselle hahmolle koomisia piirteitä. Miljoonien ihmisten murhaamisen organisoinut mies piti näytelmässä villieläinten metsästystä eettisesti ja moraalisesti ongelmallisena.

Myös näytelmän Felix Kerstenin (Jarkko Tiainen) esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Felix Kersten oli Suomen kansallisuuden saanut virolainen seikkailija, kansanparantaja ja puoskari, joka taidoillaan hankki Himmlerin hierojana eräänlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Himmlerin hovissa Kersten kantoi titteliä lääkintäneuvos, mutta hän ei ollut koulutukseltaan lääkäri.

Natseja palvelleen Kertenin maine on edelleen kyseenalainen. Sodan jälkeen hän leipoi itsestään juutalaisten pelastajana sankaria. Näytelmässä Siltanen on tehnyt hahmosta Tyrvännön hämäläisen Mikä-Mikä-Maan haltijakummin, joka saa sormia näpäyttämällä asiat tapahtumaan. Natsien kauhuhallintoon ja sen edustajiin liittyi myös farssimaisia piirteitä, joihin vain omaan näkemykseensä sokeasti luottavat idealistit voivat langeta. Tätä näkökulmaa Siltanen oli korostanut myös ohjauksessaan. Näyttämöllä oli kolme pariovea, joita avattiin ja suljettiin yhtä mittaa yllättävien sisääntulojen merkiksi kuin perinteisessä ovifarssissa ikään.

Myös näytelmän luutnantti Eino E. Suolahti (Antti Tiensuu) hahmo perustui historialliseen henkilöön. Näytelmässä Himmler viritti huvilalla tulkkina toimineelle Suolahden pojalle hunaja-ansan. Himmler komensi sotilaspalvelijansa Conrad Gerhardin (Arttu Soilumo) luomaan intiimin suhteen Suolahteen. Natsi-Saksassa homoseksuaalisuus oli aivan kirjaimellisesti kuolemansynti ja pitkässä saunakotauksessa näytelmän Suolahti ja Gerhard kävivät syvällisen keskustelun rakkauden reunaehdoista totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Himmler alkoi kiristää Suolahtea. Tässä yhteydessä mainitaan myös suomalalaisten vapaaehtoisten SS-pataljoona. Itse näin saunakohtauksen allegoriana Himmlerin ja Kerstenin suhteesta. Millaista oli luonteeltaan tuo parantava hieronta, jolla Kersten hoiti Himmlerin vatsakramppeja. Mielikuvat viime vuosisadan psykiatriasta, jossa lääkärit hoitivat hysteriaksi kutsuttua luulosairautta hieromalla käsin ja myöhemmin tarkoitusta varten kehitetyillä laitteilla naispotilaiden vulvaa.

Nykyaikaan pohdintansa pahuuden anatomiasta Siltanen toi tarinan naisten kautta. Saga, Anni (Anna Pukkila) ja Aino (Annuska Hannula) antoivat kukin vuorolla ja kaikki yhdessä Himmlerin kuulla kunniansa. Näitä nuoria naisia ei fasismin lumovoima vietellyt. Monimielinen alaviite ”julmurin suviyö” viittaa Ainon ja Himmlerin pitkään öiseen kävelyretkeen järven rannalla.

Tutkimusten mukaan nuorten miesten ja nuorten naisten arvot jakautuvat yhä selkeämmin kahtia. Miesten ja naisten arvomaailmat eriytyvät toisistaan ja tämä on globaali ilmiö. Miehet ovat keksimäärin yhä konservatiivisempiä ja naiset keskimäärin yhä liberaalimpia ajattelussaan. Maailmankuvat eriytyvät.    

Vieras eli julmuri suviyössä on muodollisesti perinteistä puheteatteria ja sitä merkityksillä ja arvoituksilla raskautettua puhetta oli valtavasti. Näyttelijöille tällainen teatteri on haaste. Näyttelijäntyön laadusta kertoi jotakin se, että jokaisesta vuorosanasta sai hyvin selvää. Karaktäärit tietenkin tahtoivat hukkua tämän sanatulvan alle. Vieras eli Julmurin suviyö oli oivaltamisen ei tunteen teatteria.

Ne tunteet oli ladattu Siltasen ja Juha Koskisen laatimaan näytelmän äänimaisemaan. Ohjaajana Siltanen pyrki ensemblensä kanssa myös tarmokkaasti särkemään näyttämön neljännen seinän. Kohtaukset laajenivat näyttämöltä Frenckell-näyttämön keskikäytävälle.

Jyrki Pylvään suunnittelema lavastus ja Mika Hiltusen salosuunnittelu istuivat hyvin näytelmän pelkistettyyn teatteriestetiikkaan. Mari Pajulan pukusuunnittelussa on pyritty autenttisuuteen. Arkistokuvien perusteella Himmler käytti Suomen vierailulla Wehrmachtin kenttäharmaata uniformua eikä SS:n tavallisesti käyttämää mustaa.  

Me palvomme nykyisin mammonan ohella myös osaamista. Suomeen pitää jostain taikoa lisää huippuosaajia pelastamaan tämä maa konkurssilta. Schutzstaffel SS ja Gestapo olivat aikoinaan huipputehokkaita ja järkyttävä tuhovoimaisia organisaatioita. Sellaisten organisointi ei onnistut pelkällä maalaisjärjellä. Agronomipohjalta ponnistanut Himmler oli organisaattorina oman alansa huippuosaaja, kansanmurhien toteuttamisen erikoisasiantuntija.

Ajatus tästä on tietenkin vastenmielinen ja ikävä. Se tulee kuitenkin helposti mieleen, kun tietää, millaista valtaa suuret teknologiayhtiöt maailmassa käyttävät. Väitetään, että OpenAI:n ChatGPT on ”maailmankuvaltaan” liberaali nörtti. Sen tuotokset heijastelevat tekoälyä miljoonilla dokumenteilla opettaneen asiantuntijayhteisön maailmakuvaa ja asenteita. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin saamme tuta sähköisen version Donald Trumpin, Vladimir Putinin tai Xi Jinpingin maailmasta ja maailmakuvasta.  

Vieras eli Julmurin suviyö

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.2. 2024

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen

Lavastuksen suunnittelu Jyrki Pylväs

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Jouni Koskinen, Juha Siltanen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Johanna Vänttinen

Rooleissa: Konsta Laakso, Annuska Hannula, Jarkko Tiainen, Antti Tiensuu, Topi Kohonen, Elina Rintala, Anna Pukkila, Matti Hakulinen, Arttu Soilumo

Jerusalem on näyttämötaiteen mestariteos – Jez Butterworthin räväkkä draamakomedia oli kuin aarrearkku – Sen rosoisen kannen alta tuli esiin lähes loputon määrä kerronnan tasoja   

Terveisiä kunnan johdolle. Heikki Kinnunen korottaa Johnny Rooster Byronin roolissa äänensä. Ari-Pekka Lahden käännös näytelmästä oli tarkkaa ja muhevaa suomen kieltä. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Jerusalem osoittautui maineensa veroiseksi moderniksi klassikoksi. Volyymilla esitetyn draamakomedian rosoisen pinnan alta nousi esiin teatteritaiteen mestariteos. Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan näyttelijöiden tulkinnoissa oli sydäntä ja vimmaa. Santeri Kinnunen loisti näytelmän avainroolissa surmanajaja Johnny Rooster Byronina. Pasi Lampelalla oli ohjaajana selkeä näkökulma monikerroksisen näytelmän tarinaan. Kokonaisuus oli vaikuttava. Katsojalle jäi kuitenkin epäilys, etteivät hyvin kompleksin tarinan kaikki merkitystasot avautuneet suomen kielellä.  
      
Englantilaisen Jez Butterworthin Jerusalem on moderni klassikko. Vuonna 2009 kantaesitetty näytelmä on anglosaksisessa maailmassa nimetty usein 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi. Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys torstaina näytti meille, mihin näytelmän maine perustuu. Räväkkä draamakomedia kertoi tarinan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä laitapuolen kulkijoista. Tämän pinnan alta löytyi tavaton määrä kerronnan tasoja.

Käsikirjoittaja ja kriitikko James Graham muistuttaa The Guardianiin kirjoittamassaan arviossa, että Butterworthin näytelmä on ladattu täyteen metaforia. Näytelmän aiheita ovat yksilö, yhteiskunta, politiikka ja taide. Nämä ilmiöt ja kokonainen maailma tehdään näkyviksi vertauskuvien kautta. Muodoltaan näytelmä on klassinen, kolminäytöksinen draamakomedia. Tällainen vanhakantaisuus oli sekin helppo tulkita tavallaan teatteritaidetta kommentoivaksi metaforaksi.

Grahamin ja usean muun kirjoittajan tuoreet arviot näytelmästä vuodelta 2023 löytyvät Helsingin kaupunginteatterin Jerusalemia esittelevältä verkkosivulta.

Jo ensimmäinen näyttämökuva oli ladattu vahvoilla symboleilla. Sitä hallitsi suurikokoinen Pyhän Yrjön risti, punavalkoinen lippu, jota Englannissa käytettiin vallan merkkinä keskiajalla. Sitten näyttämölle astui Mitra Matouf, näytelmän Phaedra keijukaisen siivet selässään laulamaan William Blaken runoelmaan sävellettyä hymniä Jerusalem. Näytelmän tarinassa eletään Pyhän Yrjön päivää.

Ei tarvittu mentaalista GBS-paikannusta paikantamaan, missä sijaitsee se viimeinen paratiisi, kaistale metsän ja uuden lähiön välistä joutomaata, jonne tarinan sankari Johnny Rooster Byron (Heikki Kinnunen) on hinannut rähjäisen asuntovaununsa. Tämä kylä Pewsey sijaitsee Whiltshiren kreivikunnassa, jossa sijaitsee myös maailmankuulu Stonehenge. Tietenkin myös se on mukana Butterworthin tarinassa.
Byronin jengi Davey (Betadi Mandunga), Ginger (Markus Järvenpää), Pea (Lumi Aunio), Tanya (Minni Gråhn ja Lee (Alexander Wendelin). Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarina alkoi yksilön ja yhteiskunnan välisellä konfliktilla. Kaupunginvaltuuston virkamiehet Linda Fawcett (Ursula Salo) ja Luke Parssons (Mikko Virtanen) naulasivat Byronin asuntovaunun oveen häätömääräyksen. Ohjaaja Pasi Lampelan mukaan Jerusalem tuo esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen ikiaikaisen ristiriidan ja kuvaa kamppailua vapaamman ihmisyyden ja mielikuvituksellisemman elämän puolesta. Käsiohjelman esipuheessa hän tiivistää näkökulmansa kysymykseksi, mitä yhteiskunnasta kertoo se, mitä se sysää ulkopuolelleen?

Näytelmän Johnny Byron on omaa vapauden ideologiaansa elämäntavallaan julistava messias. Hänen ympärilleen on viinan ja huumeiden kyllästämiin kemuihin kokoontunut sekalainen seurakunta. Lee (Alexander Wendelin), Pea (Lumi Aunio), ja Tanya (Minni Gråhn) ovat paikallisia nuoria, Davay (Betadi Mandunga) nuori teurastamon työntekijä, Ginger (Markus Järvenpää) työtön jo ikääntynyt rappari, Wesley (Jouko Klemettilä) paikallisen pubin vuokranantaja ja Professori (Joachim Wigelius) iäkäs oppinut. Yhteistä heille on elämäntapa, jonka takia heidät on ainakin meillä Suomessa julistettu yhteiskunnan vihollisiksi ja tuomittu niin eduskunnan puhujapöntöstä kuin valtioneuvoston linnastakin käsin varkaiksi ja loisiksi.

Kaupunki haluaa hätää omin lupinensa metsässä vuosia asuneen Byronin sosiaalisista syistä. Kunnon kansalaisten mielestä Byronin elämäntapa herättää pahennusta ja villitsee parempien piirien perheiden nuoria huonoille teille. Taustalla ovat kylmät taloudelliset intressit. Paikallinen grynderi on iskenyt silmänsä maapalaan, jolle Byron on leirinsä pystyttänyt (Fuck the new estate!).

Vertauskuvalliseksi teki mieli tulkita myös se apokalyptinen krapula, johon Byron ja hänen opetuslapsensa heräävät tarinan alussa edellisen yön hurjien juhlien jälkeen. Byron on näissä juhlissa pyllyillyt alastomalla performanssillaan elinikäisen porttikiellon siihen viimeiseen seudun kapakoista, johon hänellä oli vielä lupa tulla. Tässä ei kuitenkaan podettu brexitin jäkeistä morkkista. Butterworthin paholaisen myllyt jauhoivat ja jauhavat yhä toisaalla. Tämä kirkastui meille viimeistään näytelmän upeassa loppuhuipentumassa.

Pyrkimys johonkin aitoon ja luonnonmukaiseen oli koko ajan läsnä. Sen merkiksi Byron oli humalapäissään rusikoinut yöllä televisionsa palasiksi brikettimailalla.

Luulen löytäneeni vastauksen myös Lampelan kysymykseen mitä? Näytelmän Byron on taiteilija, juttujensa puolesta paroni Münchhausenin henkinen perillinen suoraan alenevassa polvessa. Byron on maailman ainoa mies, joka on siitetty kahden kreivikunnan alueella ja syntynyt luoti hampaidensa välissä. Sirkustaiteilijana Byron hankki legendaarisen maineen kuolemaa halveksivilla tempuillaan. Tarinan nykyhetkessä surmanajajana vakavasti loukkaantunut Byron on huumekauppias, jonka juttujen tenhovoimaa vahvistavat piri, mari ja väkevät juomat.

Vapauden valtakunnalla on monet kasvot ja niin teatterissa pitääkin olla. Loistavana jutunkertojana Byron on tietenkin myös hyvin kirjallinen hahmo. Tässä suhteessa epäilen, että Butterworth on ladannut näytelmän dialogiin mielikuvia niin sanotusti kieli poskella. Juopottelusta inspiraatiota hakeneiden nerokkaiden kirjailijoiden nimilista on pitkä kuin tipaton tammikuu.

Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Matouf) on asunut salaa vuoden Byronin (Heikki Kinnunen) asuntovaunussa. Ikääntyneen taiteilijan ja hyvin nuoren tytön suhteen laatu jäi arvoitukseksi. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Siivet selässään näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen laulullaan aloittanut Phaedra ei ole tarinassa mikään astraaliolento, vaan paikallisen kauneuskilpailun 15-vuotiaana voittanut teini ja alamaailman vaikutusvaltaisen gangsterin Troy Whitworth (Rauno Ahonen) tytärpuoli. Phaedra on kadonnut kauneuskilpailun jälkeen ja yllättävä käänne paljastaa, että hän on asunut vuoden Byronin asuntovaunussa.

Whitworth on pahoinpidellyt tytärpuoltaan. Byronin ja Phaetran suhteen laatua ei avata. Onko Byron suojelija vai hyväksikäyttäjä, pyhimys vai paskiainen?

Populaarimusiin piirissä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tyttöystävät nuorenevat samaan tahtiin kuin maestrot vanhenevat. Charles Chaplinin kaikki kolme vaimoa olivat avioliittoa solmiessaan alaikäisiä. Omat mielikuvani kohtaus vei nuoreen imatralaiseen teatterin harrastajaan, joka Orli-oopperan harjoitusten aikana 90-luvala alkoi seurustella tuolloin viisikymppisen esitystä ohjanneen näytelmäkirjailija Veijo Baltzarin kanssa.

Näytelmän Whitworth ilmaiseen oman tulkintasa suhteen laadusta pahoinpitelemällä veljiensä kanssa Byronin raa’asti.

Byron on myös isä. Hänellä ja Dawnilla (Merja Larivaara) on lapsi Marky (ensi-illassa Alvar Lisko). Dawn tuntee yhä vetoa Byroniin ja Byron isänrakkautta poikaansa kohtaan. Muuta ei kahdessa kohtauksessa kerrota Byronin ja Dawnin suhteen laadusta tai historiasta. Tarina toki on tuiki tavallinen ja katsojan oli teki mieli olettaa, että siihen liittyi jotakin omakohtaista.

Näin elämäntilanteet tuppaavat vaihtelemaan paremmissakin taiteilijapiireissä.  

Rasismin osalta Butterworthin eeppiset teemat eivät tämän kirjoittajalle varmasti kaikilta osin täysin auenneet. Energinen ja karismaattinen Mandunga teki teurastajasta hyvin sympaattisen hahmon, tämän luotaantyöntävästä ammatista huolimatta. Mandungan Davay peitti työnsä aiheuttaman ahdistuksen poikamaiseen uhoon: ”Minä tapan nautoja pang, pang, pang.” Toki mielikuva siitä, miten rasismi jakaa työmarkkinoilla ihmiset ihonvärin perusteella voittajiin ja häviäjiin oli voimakas.

Klemettilä näytteli Westleyn roolin jonkinlaisessa Pyhän Yrjön päivän juhlallisuuksiin kuuluvassa perinnepuvussa päässään merkillinen kukkahattu. Lampela ja pukusuunnittelija Sari Suominen ovat ehkä halunneet korostaa kukkahatulla ja vatsanpäällä ristiin menevillä punaisilla olkanauhoilla Westleyn roolia tarinan narrina, humalaisena totuuden puhujana. Juopottelemalla itsensä psyykkisesti ja fyysisesti rajatilaan saattanut mies on meille suomalaisille tuttu hahmo ja omaan mieleeni on jäänyt pysyvästi edesmenneen Juha Mujeen bravuuri aiheesta elokuvassa Raid.

Tarujen mukaan esihistoriallisella ajalla valtavista järkäleistä rakennettu kivikehä Stonehenge on jättiläisten tekemä. Byron kertoo tavanneensa tällaisen jättiläisen ja keskustelleensa hänen kanssaan. Keskustelun jälkeen tämä vähintään 50 metriä korkea jättiläinen on lähtenyt harppomaan pitkin Wiltshiren kreivikunnan nummia.

Jättiläisestä alkoi Leen johdolla keskustelu journalismin tilasta. Miksi paikallinen lehdistö ei näe pitkin kreivikuntaa harppovaa jättiläistä tai ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ilmiöstä. Tämänkin vertauskuvan voi tulkita vähintään kahdella tavalla. Lienee kuitenkin niin, ettei hätärumpuja tarvitse paukuttaa vain sen takia, etteivät paikalliset tiedotusvälineet tee enää juttuja teatterista tai sen tekijöistä.

Stonehengen muinaiset rakentajat harjoittivat todennäköisesti jonkinlaista luonnonuskontoa. Luonto oli ihmistä väkevämpi ja tämä jättiläinen saneli elämisen reunaehdot. Siksi Byron rummuttaa näytelmän huikeassa finaalissa tätä jättiläistä palaamaan. Kysymys ei ole tiedon puutteesta. Kysymys on siitä, että me emme halua nähdä tätä jättiläistä.

Näytelmän finaalissa Byronin metsän puut nousevat rytisten juuriltaan. J. R. R. Tolkienin huornit kävivät hyökkäykseen Blaken saatanallisia myllyjä vastaan. Vaikka me kiellämme todellisuuden, emme halua kuulla tai nähdä tätä jättiläistä, sen varjo vaikuttaa meihin koko ajan. Maailma on muuttunut hyvin nopeasti niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Butterworthin näytelmän kantaesityksestä Lontoon Royal Court teatterin Jerwood-näyttämöllä.

Meidän maailmankuvaamme hallitsee pelko, joka on sumentamassa järjen valon. Toiseus on muuttumassa tässä maailmassa hengenvaaralliseksi. Verkkoaitoja ja piikkilankaa ei viritellä vain rajoilla, vaan myös niiden toisten ympärille.   

Jerusalem

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.2.2024

Käsikirjoitus: Jez Butterworth

Suomennos: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Lerivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/Niilo Sämpi

Mikko Roihan hieno sovitus teki Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväksi näyttämöllä – Ei kertonut katuvansa oli kuin hitaasti etenevää rituaalitanssia – Toteutuksen esteettinen voima ja vaikuttavuus vetivät ihon kananlihalle

Esityksen hitaassa tanssissa viiden naisen muodostama yhteisö välillä avautui ja välillä sulkeutui meiltä katsojilta. Upeassa saunakohtauksessa Mari Turunen ja Ulla Koivuranta (kuvassa oikealla) istuivat selin meihin katsojiin nähden. Kuvassa vasemmalla Tiina Winter ja Liisa Peltonen ja kuvan ulkopuolella Mari Pöytälaakso jäivät tämän suljetun piirin sisälle. Kuva © Moe Mustafa

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa kertoo niin kutsutun tositarinan. Tällaisia tarinoita toisen maailmansodan tapahtumista on kerrottu paitsi kirjoissa ja elokuvissa myös perhepiirissä. Nämä tarinat ovat muuttuneet yhä myyttisemmiksi sitä mukaan, kun aikalaiset, nämä tapahtumat kokeneet kertojat ovat, ja kohta myös me toisen polven sotaveteraanit, olemme muuttaneet tarinoinemme manan majoille.

Mikko Roihan älykäs ja oivaltava sovitus teki näyttämöllä Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväsi. Esitys oli kuin hidasrytmistä tanssia. Näyttämön viidestä naisesta koostunut yhteisö vuoroin avautui ja sulkeutui meiltä katsojilta. Roihan ohjaus tai pitäisikö sanoa koreografia oli lumoavaa seurattavaa. Esityksen esteettinen voima veti ihon kananlihalle. Vaikka esitys oli pitkä, väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia, aika sen äärellä tuntui kuluvan siivillä.

Kyllä, kyllä! Tätä varten taide on!

Näin meidän ihmisten mieli toimii, on toiminut jo ainakin viimeksi kuluneet 200000 vuotta. Meidän maailmankuvamme ja minuutemme koostuu tällaisista myyteiksi kasvaneista ”tositarinoista”. Toisen maailmasodan myytit ovat alkaneet elää meidän mielissämme omaa elämäänsä vähän samaan tapaan kuin Samuelin kirjan kuvaukset Israelin miesten ja filistealaisten välisestä sodasta elävät yhä tämän päivän ykkösuutisissa.

Tampereen Teatterin ensi-ilta oli myös koskettavaa ja tunteisiin käyvää puheteatteria. Roihan ohjaama teatteri on näyttelijöiden teatteria. Tästä edellinen vakuuttava näyttö oli Roihan viime vuonna KOM-teatterille ohjaama Nukkekoti. Näyttelijöiden tulkinnat heijastelivat sellaista sisäistä voimaa, jota tarinan naiset ovat tarvinneet selvitäkseen sodan äärimmäisissä oloissa.

Tässä näytelmässä katsojan ei tarvinnut pinnistellä kuulonsa kanssa saadakseen selvää vuorosanoista. Mikon oppivuodet Saksan maalla Berliinissä ovat kantaneet kaunista hedelmää.

Poikkeuksellisesta muodostaan huolimatta Roihan sovitus oli hyvin uskollinen kirjalle. Kohtausten aikajärjestys tässä vaellustarinassa noudatti kirjan rakennetta. Myös vuorosanojen kieli oli uskollinen kirjan tyylille. Todella taitavasti Roiha oli toteuttanut näyttämöllä myös kirjan takaumat, joissa tarinan naiset muistelivat kohtaamisiaan ja suhteitaan saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kinnusen kirja herätti kysymyksiä. Minun makuuni Kinnusen kieli oli ajoittain luontokuvauksissaan vähän turhan koristeellista. Jäin pohtimaan erityisesti sitä, miten keski-ikäinen mies voi tunteiden ja ajatusten kuvaajana hypätä 70 vuotta sitten eläneiden naisten hameisiin ja sarkapöksyihin. Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä jutussa Kinnunen kertoo tarinan perustuvan aiheensa puolesta hänen lapsena Kuusamon kodissaan kuulemiinsa tarinoihin.

Roihan itse suunnittelema lavastus oli karu. Lähtökohtana on selvästi ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä oli vain lähes näyttämön reunasta reunaan ulottuva valkoinen videoskriini ja raakalaudasta kokoon naulattuja suorakulmion muotoisia laatikoita. Samanlaisiin ruumislaatikoihin olen katsojana törmännyt esimerkiksi Sakari Kirjavaisen kaatuneiden evakuointikeskuksesta kertovassa elokuvassa Hiljaisuus.  

Videoskriinille heijastettu video ei kuvannut pohjoisen luonnon häkellyttävää kauneutta, vaan vaellustarinalle oleellista liikettä.

Lavastus ja näytelmän painostava äänimaisema korostivat sitä pelon ilmapiiriä, jonka vallassa tarinan viisi naista vaelsivat jalan Narvikista Rovaniemelle pitkin miinoitettua ja tuhottua Käsivarrentietä.

Tarinan ihmisten tunteiden ääripäitä ovat toivo ja kuolemanpelko. Tarinan koskettavin hahmo oli näytelmässä ehkä vanha sairaanhoitaja Aili (Turun Kaupunginteatterin näyttelijä Ulla Koivuranta), joka ei tarinan viidestä naisesta selviä koskaan perille asti. Aili uskoo ja jaksaa toivoa, vaikka hän sekä tietää että tuntee luissaan, miten oma keho on muuttumassa vähitellen ensin vankilaksi ja sitten kidutuskammioksi.

Ailin tarina päättyy euforiseen kokemukseen. Kirjassa Kinnunen myös perustelee tätä ”taivaskokemusta” sillä, että Aili lääkitsee itseään saksalaisten sotaa varten kehittämällä pervitiinillä.

Suuret kertomukset ovat kuvauksia väkivallasta ja sen seurauksista. Kinnusen fiktiivinen tarina on liitetty toiseksi maailmansodaksi kutsuttuun inhimilliseen katastrofiin. Kinnusen mukaan sodasta ja sen seurauksista on paljon tutkittua tietoa, jonka varaan tarinoita voi rakentaa. Realismi syntyy tuhansista ja taas tuhansista yksityiskohdista ja tässä mielessä kirjan henkilöt on jätetty luonnosasteelle.

Teatterin taikaa on se, että tarinan moniäänisyys syntyy kuin itsestään läsnäolon kautta.

Väinö Linnan suomalaiset miehet hoitivat sotatraumojaan juomalla itsensä perinpohjaiseen humalaan ja menemällä sen jälkeen töihin. Varsinkaan Pohjois-Suomessa, joissa uskonnollisilla herätysliikkeillä oli 1940-luvun puolivälissä ja on yhä vahva asema, kumpikaan keino ei naisten kohdalla käynyt laatuun. Naisen paikka oli kotona, hellan ja jumalan sanan, sen nyrkkiin puristetun kouran välissä.

Hesarin haastattelussa Kinnunen arvelee, että miehet saattoivat perustella valintojaan armeijan hierarkkisella rakenteella. Mies teki pahojaan esimiehen käskystä. Naisten valintoja sanelivat samat patriarkaaliset normit. Nainen oli vielä vuoden 1945 Suomessa monella tapaa miehen omaisuutta. Paitsi alussa mainituista tarinoista tukea Kinnusen tarina saa vanhasta lainsäädännöstä.

Näytelmän merkillinen nimi juontaa juurensa vuoden 1932 irtolaislaista. Tarinan Irene (Tampereen Teatterin loistava Mari Turunen) määrätään irtolaislain mukaiseen valvontaan, koska hän ei kotiseudulle palattuaan suostu palaamaan miehensä luo, vaan viettää valvontakunnan mukaan kiertelevää elämää eikä kerro valvontapöytäkirjan mukaan katuvansa.

Kyseinen ”huoralaki” kumottiin lopullisesti vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1982.           

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Sama toki pätee kaikkeen taiteeseen. Ei voi olla kirjailijaa, jos ei olisi kirjailijoita, tai kuvataidetta ilman kuvataiteilijoiden muodostamaa yhteisöä ja traditioita. Ei kertonut katuvansa on yhteistyöproduktio, jossa on mukana seitsemän teatteria. Näyttelijöitä on mukana kuudesta eri teatterista.

Vapaa Teatteri kantaesitti näytelmän Berliinissä Heifmathafen Neuköllnin Pier 9 -näyttämöllä heinäkuussa 2023. Suomen ensi-ilta oli syyskuussa Kouvolan Teatterissa. Sen jälkeen produktiota on esitetty syksyllä Turun Kaupunginteatterissa ja Lahden kaupunginteatterissa. Tampereen jälkeen kiertue jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Teatterissa tammi-helmikuussa.

Ei kertonut katuvansa

Mikko Roihan johtaman ensemblen esitys Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.

Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha

Pukusuunnittelu: Taina Sivonen   

Video- ja äänisuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat: Moe Mustafa

Henkilöt

Irene: Mari Turunen (Tampereen Teatteri)

Siiri: Liisa Peltonen (Hämeenlinnan Teatteri)

Veera: Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupungiteatteri)

 Katri: Tiina Winter (Kouvolan Teatteri)

Aili: Ulla Koivuranta (Turun Kaupunginteatteri)

Norjalainen sotilas ja useita muita rooleja: Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri)

 

Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli hienojen näyttämökuvien juhlaa – Upea toteutus antoi Agatha Christien tutulle tarinalla uutta syvyyttä

Hercule Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Kuvassa taustalla tarinan konduktööti Michel (Arttu Ratinen) Monsieur Bouc (Kai Vanne) ja Hector Macqueen (Jukka Leisti) Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.

Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.

Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.

Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.

Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.

Esityskuva antaa vain jonkinlaisen käsityksen näytelmän upeasta skenografiasta. Kuvassa Pia Piltz, Anna Ackerman, Tanjalotta Räikkä, Kai Vaine, Elisa Piispanen, Jukka Leisti ja Aino Karlstedt. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.

Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.

Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.

Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.

Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.

Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.

Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.

Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.

Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.

Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.  

Idän pikajuna arvoitus

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023

Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).

Sovitus: Ken Ludwig

Ohjaus: Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola

Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt

Pasi Lampelan dramatisointi osui Tauno Kaukosen romaanin ytimeen – Tampereen Teatterin Klaani oli ensi-illassa modernia puheteatteria 50-luvun mausteilla – Antti Tiensuun hienosti sisäistetty rooli Aleksanterina teki vaikutuksen

Tampereen Teatterin Klaanissa näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kuvan kohtauksessa ollaan saarella, jonne vankilasta karanneet Sammakon veljekset pakenivat poliisia. Kuvassa näytelmän Mirja (Annuska Hannula), Aleksanteri (Antti Tiensuu), Leevi (Esa Latva-Äijö), Roope (Arttu Soilumo) ja Benjamin (Matti Hakulinen). Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.

Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.

Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.

Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.

Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.

Tarinan Aleksanteri (Antti Tiensuu) ja Roope (Arttu Soilumo) ovat tarinan alussa ystäviä, joista tulee lopulta katkeria vihamiehiä. Roopen kohtalo sinetöityy näytelmän lopussa, mutta Aleksanterin kohtalon sovituksen tehnyt Pasi Lampela jätti avoimeksi. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri      

Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.

Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.

Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.

Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.    

Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.

Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.

Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.

Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa.  No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.

Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.

Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.

Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.

Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Klaani

Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023

Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.

Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Opa Pyysing

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen

Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Kellariteatterin Pieni maailma haastoi katsojan älyn – Näytelmän temaattisessa keskiössä oli yksilön vastuu – Michael Baranin mukaan ihmiskunta tutuu unohtaneen toisen maailmansodan opetukset  

Rinnakkaistarinan Saija (Inke Koskinen) kohtasi näytelmässä isoäitinsä ihaileman Selma Manuelin (Emmi Kaislakari). Tarinan Manuelin on potenut 60 vuotta syyllisyyttä siitä, ettei juutalaisena lähtenyt työyhteisöstä, kun hänet pakotettiin työskentelemään yhdessä vakaumuksellisen natsin kanssa. Saijan kohdalla sama taistelu moraalisen dilemman kanssa oli vasta alussa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri   

Teatterin tehtävä on tulkita ja välittää tunteita. Tätä teatterin tehtävää Seela Sella korosti lauantaina Pienen maailman tiimoilta järjestetyssä keskustelutilaisuudessa. Sellan omiin elämänkokemuksiin osittain perustuva Michael Baranin näytelmä toki kertoi myös tunteista, mutta ennen kaikkea se oli hyvin kiehtova älyllinen haaste. Teatteria tämän kirjoittajan makuun.

Baranin edellinen näytelmä Hitler ja Blondi, jossa Sella näytteli Hitleriä, kuvasi tarkkanäköisesti poliittista populismia, josta toistaiseksi hirvein esimerkki on viime vuosisadan kansallissosialismi ja sen ytimessä ollut uskonnon kaltainen fasistinen maailmankuva.

Pienen maailman temaattisessa ytimessä oli kysymys yksilön vastuusta. Miksi meidän on niin vaikea vastustaa yhteisön yleistä mielipidettä ja asettua vastarintaan?

Keskustelutilaisuudessa Baran sanoi, että ihmiskunta tuntuu unohtaneen 80 miljoonaa uhria vaatineen toisen maailmansodan opetukset.

Historian valossa tämän unohduksen voi tehdä näkyväksi kysymällä, mikä oli niiden miljoonien saksalaisten äänestäjien vastuu toisen maailmasodan kauhuista? Niiden Hitlerin populistiseen retoriikkaan hurahtaneiden, joiden laaja kannatus toimi astinlautana kansallissosialistien vallankaappaukselle vuoden 1933 vaalien jälkeen?

Näytelmän ytimessä on tositarina, jossa maailmanpolitiikka ja Seela Sellan oma elämänura leikkasivat toisiaan tavalla, joka on painanut hänen mieltään kohta 60 vuotta. Intiimiteatterin johtaja Mauno Manninen oli mennyt yllättäen naimisin saksalaisen Lina Heydrichin kanssa. Lina oli juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun, holokaustin pääsuunnittelijan ja Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin leski. Manninen palkkasi vaimonsa Intiimiteatterin puvustajaksi ja siten tästä vakaumuksellisesta natsista tuli Sellan työtoveri.

Juutalaisen miehen kanssa naimisiin menneen ja esikoistaan odottaneen nuoren näyttelijän piti ratkaista, voiko hän työskennellä samassa työyhteisössä vakaumuksellisen natsin kanssa ja tässä arvojen punninnassa Sella jäi hyvin yksin.

Juutalaisyhteisöt tiesivät kauheudet, joiden päättymisestä vuonna 1965 oli kulunut vasta reilut 20 vuotta. Silti Suomessa tai ylipäätään maailmalla asiasta ei tiedetty eikä puhuttu ikään kuin Nürnbergin oikeudenkäyntejä ei olisi koskaan käyty eikä kauhistuttavia dokumenttielokuvia liittoutuneiden edetessä paljastuneista keskitys- ja tuhoamisleireistä ei olisi koskaan kuvattu.

Holokaustin eteen oli vedetty kylmän sodan jäinen esirippu. Joukkotuhontaan osallistuneet palasivat entisiin siviilitöihinsä, koska heitä tarvittiin, kun panssarivaunut seisoivat Berliinissä miehitysvyöhykkeiden rajoilla piiput vastakkain ja maailma valmistautui kolmanteen maailmansotaan. Useissa Neuvostoliiton miehittämissä ja kommunismin ikeen alle joutuneissa maissa vaikenemista syvensi vielä se, että niiden omia kansalaisia oli sankoin joukoin osallistunut aktiivisesti joukkomurhien toteuttamiseen ilmiantajina ja teloittajina.

Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat projisointeineen olivat vaikuttavia. Kuvasta saa myös aavistuksen keinoista, joilla Michael Baran ensemblensä kanssa johdatteli meitä katsojia ajattelemaan mitä on sanojen, tarinoiden ja roolihenkilöiden takana. Kuvassa Inke Koskinen, Emmi Kaislakari ja Petra Karjalainen. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Pahuus kiehtoo meitä. Ehkä siksi Pienen maailman keskeiseksi tunteiden välittäjäksi nousi tässä neljän naisen monologinäytelmässä Petra Karjalaisen voimakas ja upea tulkinta näytelmän Lina Heydrichista. Baranin luoma hahmo oli tietenkin fiktiota, mutta se perustui lujasti köyhtyneen aateliperheen tyttären elämään liittyviin faktoihin.

Mitään epäilystä ei jäänyt siitä, ettei Lina olisi ollut elämänsä loppuun asti natsi, jolle kansallissosialismi oli politiikkaa, mutta fasismi syvälle juurtunut vakaumus. Esityksessä nähtiin video Lina Mannisen vuonna 1979 antamasta televisiohaastellusta, jossa hän kertoi tuntevansa itsensä täysin vapaaksi syyllisyydestä. Näin siitä huolimatta, että hän oli perustanut Tšekkoslovakiassa kotinsa juutalaisilta anastettuun kartanoon ja käytti keskitysleirien orjatyövoimaa sen puutarhan kunnostamiseen. Aikalaisten todistusten mukaan Lina kohteli vankeja julmasti.

Vuoteen 1965 ja Intiimiteatteriin meidän vietiin rinnakkaistarinan kautta. Inke Koskisen näyttelemä nuori Saija oli kokenut juuri kaksi dramaattista muutosta elämässään. Hänelle rakas isoäiti oli kuollut yllättäen ja dramaattisella tavalla ja Saija oli joutunut jättämään työnsä opettajan sijaisena häneen kohdistuneen maalittamisen ja vihapuheen takia.

Saija teki surutyötä tutkimalla isoäitinsä omakotitalon ullakolta löytämiään tavaroita. Näytelmän aloittanut monologi oli tulvillaan tarkkoja, eletyn tuntuisia yksityiskohtia isoäidin kodista ja tämän yksinäisestä kuolinkamppailusta keittiönsä lattialla. Yllättävä oli tapa, jolla näytelmän ohjannut Baran ja Koskinen olivat toteuttaneet kohtauksen. Monologi oli voimakkaasti etäännytetty. Koskinen istui näyttämön perällä mahdollisimman kaukana meistä katsojista ja puhui niin hiljaisella ja tasaisella äänellä, että minun laiseni puolikuuron oli vaikea saada selvää sanoista.

Kohtauksen dramaturgia oli yllättävä. Eikä sen aiheuttamaa hämmennystä vähentänyt se, että monologin aikana kulisseihin heijastettiin sitaatti itävaltalaisen Ingeborg Bachmannin väitöskirjasta: ”Totuus on liikaa vaadittu ihmiseltä”. Myös runoilijana mainetta niittänyttä Bachmannia pidetään yhtenä merkittävimmistä vuonna 1933 kansallissosialistiseen puolueeseen liittyneen Martin Heideggerin kriitikoista.

Pahuus kiehtoo meitä. Petra Karjalaisen voimakas tulkinta näytelmä Näytelmän Lina Heydrichin roolihahmosta nosti tunteet pintaa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Mutta kuten jo tämän kritiikin alussa parahdin, Baran kirjoittaa todella haastavia näytelmiä eikä Pieni maailma ollut tässä suhteessa mikään poikkeus. Eikä hämmennystä ainakaan vähentänyt se, että tämän näytelmän aloittaneen monologin tärkeyttä korostettiin esittämällä siitä väliajalla videoitu versio.

Isoäitinsä omakotitalon vintiltä Saija löytää vahakantisia vihkoja, joihin isoäiti on nuorena kirjoittanut työstään teatterissa. Kiinnostavimmaksi osoittautui lopulta punakantinen vihko, johon isoäiti oli kirjoittanut saksaksi Linan hänelle työn lomassa kertomia tarinoita elämästään natsi-Saksassa.

Näytelmän Saija ei osannut saksaa, mutta hän hankki isoäidin kirjoittamille tarinoille kääntäjän ja se avasi tälle uuden vuosituhannen nuorelle aikuiselle aivan uuden näköalan viime vuosisadan tapatumiin, joista hänellä aikaisemmin oli ehkä vain koulukirjoista opittu etäinen käsitys.

Isoäidin tavaroista löytyi myös teatterin grand old ladyn, näyttelijä Selma Manuelinin elämänkertakirja ja kaksi vanhaa lippua Helsingin kaupunginteatteriin. Toinen lippu oli musiikkinäytelmään Viulunsoittaja katolla ja toinen Peter Weissin näytelmään, tai oikeammin lukudraamaan Tutkimus.

Šolomin Aleichemin jiddišinkieliseen romaanin ja Marc Chagallin kuuluisaan maalaukseen perustuva Viulunsoittaja katolla on ollut yksi maailman suosituimmista ja rakastetuimmista musikaaleista. Weissin Tutkimus puolestaan perustuu Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnin todistajanlausuntoihin, joissa tuhoamisleiriltä hengissä selvinneiden kuvaukset kokemuksistaan olivat niin järkyttäviä, että Sellan mukaan näyttelijöiden oli pakko käydä lukuharjoitusten aikana välillä oksentamassa.       

Yhteistä näille näytelmille on se, että molemmat kertovat juutalaisvainoista. Viulunsoittajassa maitomies Tewjen ja muiden kyläläisten auvoisa elämä muuttuu tarinan lopussa pakolaisuudeksi, kun tsaarin ohrana aloitti tarinan ukrainalaisessa kylässä pogromin. Hannah Arendtin mukaan antisemitismi syveni ja aktivoitui Saksassa, kun Itä-Euroopasta virtasi Keski-Eurooppaan vainojen takia pakolaisina köyhiä, tavoiltaan ja ulkonäöltään erilaisia juutalaisia. Hitlerin antiseministinen retoriikka sai uudenlaista vastakaikua.

Arendt oli edellä mainitun Heideggerin oppilas ja hän tuli maailmankuuluksi journalistina Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä kirjoittamastaan raportista. Baranin näytelmissä maailma on totisesti pieni. Minut Arendtin vuonna 1951 julkaistu, mutta vasta vuonna 2013 suomennettu Totalitarismin synty vei lukijana keskelle Euroopan pakolaiskriisiä vuonna 2015.

Ehkä Frankfurtin Auschwitz-oikeudenkäynnistä kannattaa mainita tässä vielä se, että oikeuden tuomarit ja syyttäjät joutuivat sen aikana massiivisen vihakampanjan kohteiksi. Tuolloin ei ollut vielä internettiä, mutta silloin 60-luvuna alussa käytetty retoriikka on tuttua jokaiselle, joka on joutunut sosiaalisessa mediassa vihapuheen maalitauluksi.   

Näytelmän fiktiivinen Selma Manuelin on eräänlainen Seela Sellan narratiivinen alter ego. Emmi Kaislakarin näyttelemän hahmon yksinäisyyttä hänen käydessään sisäistä kamppailuaan moraalisen dilemmansa kanssa korostettiin sillä, että hänen aviomiehensä oli poissa ja Manuelin kävi monologeissa keskusteluja miehensä kanssa kirjeiden välityksellä.

Fyysinen kosketus näytelmässä Manuelinilla oli vain hänen pukijanaan toimineeseen Linaan.

Myös Kaislakarin roolin kohdalla jäin miettimään sitä, miksi varsinkin Kaislakarin ensimmäinen monologi oli etäännytetty niin voimakkaasti? Kaislakari istui selin katsomoon ja osoitti myös sanansa seinälle. Silti Kaislakarin hienosti näyttelemän roolihahmon kokema ahdistus näkyi ja ennen kaikkea tuntui aina neljännelle penkkiriville ja sydänalaan asti.

Jokaisella meistä on varmaan ainakin yksi kokemus tilanteesta, joissa olemme joutuneet tekemään suuria ratkaisuja uran, ammatti-identiteetin, perheen ja toimeentulon aiheuttamissa ristipaineissa. Mutta jos tähän esityksen esteiikkaa koskevaan kysymykseen pitää vastata älykköjen pikakielellä, nimien heittelyllä, vastaisin Bertolt Brecht.

Vapauttavan katharsiskokemuksen saimme vasta näytelmän lopussa, kun Seela Sella tuli videon välityksellä mukaan näytelmään. Tulkitsin Sellan puheen niin, että hän on vihdoin antanut itselleen anteeksi sen, ettei lähtenyt tuosta piinallisesta työyhteisöstä 60 vuotta sitten.

Ehkä tässä on vielä syytä korostaa, että Pienessä maailmassa näyteltiin hienosti. Näyttelijöiden kehonkieltä ja mimiikkaa kelpasi seurata. Vasta nyt esityskuvia selaillessani muistan myös viimein, miten hienoja Pirjo Liiri-Majavan ja Kyösti Kallion luomat näyttämökuvat olivat.

Baranin näytelmän sisällön yletön runsaus vei minut Kellariteatterin katsomossa mennessään siinä määrin, että taisin tulla paitsi kuuroksi myös vähän sokeaksi itse teatterille.

Askarruttamaan jäi näytelmän Saijan tarina. Miksi hän ei noussut vastustamaan vihapuheella henkistä väkivaltaa harjoittaneita kiusaajiaan, vaan luovutti? Mitä Baran ja ensemble halusivat sanoa tällä tarinan osalla?

Joidenkin mielestä ainakin osalle perussuomalaisten ydinjoukolle liikkeessä ei ole enää kysymys vain populistisesta politiikasta, vaan heille liikkeestä on tullut kultti. Reaalipolitiikan kovat faktat eivät enää vaikuta heidän äänestyskäyttäytymiseensä. Näytelmän Lina Heydrichin sanoja muunnellen tämän kultin uskovaisille perussuomalaisuus on politiikkaa, mutta etnonationalismi on syvällinen vakaumus.  

Juutalaisvastaisuuden ilmaantuminen suomalaisen äärioikeiston retoriikkaan on jollakin tavalla aivan käsittämätön ja onneksi ainakin vielä hyvin marginaalinen ilmiö. Mutta maailma on pieni pahuudelle. Antisemitismi lienee vinksahtaneiden ideologioiden joukossa samanlaista muualta omaksuttua tuontitavaraa kuin Yhdysvaltojen republikaaninen oikeistosiiven mesimäyrärasismikin.

Lähi-idästä tai Afrikasta tulevat ihmiset kohtaavat Suomessa avointa rasismia. Meitä pelotellaan kehitysmaista tulevalla massamaahanmuutolla, vaikka toistaiseksi ainoa massojen maahanmuutto Afrikasta tapahtui jo edellisillä vuosisadoilla, kun noin 12 miljoonaa ihmistä vietiin väkisin Amerikkaan orjiksi.

Muita massamahamuuttoja historiallisella ajalla ovat olleet esimerkiksi eurooppalaisten siirtolaisten massamuutto Amerikkaan, turkkilaisten massamuutto Saksaan ja suomalaisten massamuutto Ruotsiin. Vain eurooppalaisten vaellus Amerikkaan on ollut toistaiseksi alkuperäisväestölle julmetun vahingollista massamuuttoa.

Pieni maailma

Tampereen Työväen Teatterin esitys Kellariteatterissa 30.9.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Michael Baran

Lavastus- ja pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Musiikin sävellys, ääni-, valo- ja projisointisuunnittelu: Kyösti Kallio

Lauluosuuksien suunnittelu: Juhani Nuorvala

Tuottaja: Heidi Kollanus

Rooleissa: Emmi Kaislakari, Inke Koskinen, Petra Karjalainen ja videolla Seela Sella  

Piaf on Tampereen Teatterin uusi täysosuma – Annuska Hannula loisti ja hehkui Piafin roolissa – Esityksen huikea finaali sai sydänalan värisemään

Piafin roolin esittänyt Annuska Hannula on valmistunut muusikoksi TAMK:n musiikin tutkinto-ohjelmasta vuonna 2014 ja teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston näyttelijätyön koulutusohjelmasta vuonna 2016. Kuva (c) Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri 

Tampereen Teatterin upea Piaf päättyi unohtumattomalla tavalla. Piafin roolin näytellyt Annuska Hannula tulkitsi ranskaksi, alkuperäisellä chansonin kielellä Pariisin varpusen kuolemattomaksi tekemän kappaleen Non, je ne regrette rien tavalla, joka tuntui syvällä sydänalassa asti. Hannulalla on upea ääni ja tulkinnassa oli voimaa ja karheutta.

Pam Gemsin näytelmässä oli sitaatti amerikkalaiselta musiikkikriitikolta. Piafin Yhdysvaltojen kiertueen konsertissa istunut kuulija kuvasi, miten hänen poskensa olivat konsertin jälkeen kyynelistä märkinä, vaikka laulaja lauloi hänelle vieraalla kielellä. Piaf teki aikalaisiinsa suuren vaikutuksen ja tekee yhä. Gemsin näytelmä oli koskettava tarina suuren taiteilijan traagisesta elämästä.

Piafissa oli ensi-illassa samat vahvuudet kuin viime esityskauden hitissä Anastasiassa. Chris Whittakerin upea koreografia, ammattitanssijoiden ilmaiseva liikekieli, Juho Lindströmin ja kumppaneiden dynaaminen, jatkuvaa liikettä tukeva lavastus ja Anna Laakson musiikin sovitus ja ohjaus sekä teatterin mahtava bändi muodostivat yhdessä kokonaisuuden, jossa oli imua.

Tällä kertaa myös roolitus on mennyt nappiin. Esityksen finaalin aiheuttaman haltioitumisen jälkeen on vaikea kuvitella parempaa valintaa Piafin rooliin kuin Hannula.

Brittiläisen Gemsin Piaf ei ole musikaali, vaan musiikkinäytelmä. Iivanaisen ohjaamat draamalliset elementit Piafin elämän käännekohdista kertovat kohtaukset loivat esitykseen seesteisiä, tarinallisia elementtejä.

Piafin elämästä on tehty useita elokuvia ja varmasti suuren diivan elämästä ja taiteesta on kirjoitettu myös koko  joukko näytelmiä. Jopa Gemsin teosluettelosta löytyy kaksi versiota tarinasta, vuona 1978 kantaesitetty draama ja vuoden 2008 versio, jonka pääosasta Elena Roger palkittiin parhaasta pääosasta musikaalissa Laurence Olivier -palkinnolla.

Chris Whittakerin ilmava koreografia sekä Juho Lindströmin ja Raimo Salmen oivaltava lavastus pitivät tarinan liikkeessä. Pyörivälle näyttämölle oli rakennettu Piafin elämän karuselli. Karusellin keskuspylvääseen kätketyt ovet toimivat portteina kohtausten sisääntuloille. Jatkuva liike toi esitykseen imua. Oikea ajankuva piirtyi Tuomas Lampisen puvustuksen kautta. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Gems on käsikirjoituksessaan välttänyt turhaa psykologisointia. Piaf ei ole meille aikuisille kirjoitettu satu, vaan sen raadollisessa realismissa on kaikki tragedian ainekset. Tosin meidän on tänään vaikea sisäistää, millaisissa oloissa viime vuosisadan alkupuolella Pariisin köyhälistö eli ja yritti tulla toimeen.

Käsiohjelman mukaan Edith Giovanna Gossian syntyi vuona 1915 Pariisissa Belleville slummissa. Hänen vanhempansa olivat kierteleviä sirkus- ja katutaiteilijoita. Äiti hylkäsi tyttärensä jo pienenä ja isä katosi vuosiksi ensimmäisen maailmasodan rintamille. Varhaislapsuutensa Edith vietti isoäitinsä bordellissa Normandiassa prostituoitujen kasvattamana. Ainoa lapsensa Edith synnytti 17-vuotiaana ja tuo lapsi kuoli kaksi vuotta myöhemmin aivokalvontulehdukseen.

Gems teki tuon kovan maailman ja kovan elämän näkyväksi pienten yksityiskohtien ja kielen nyanssien kautta. Tässä maailmassa hempeilyyn ei ollut varaa, piti kovettaa itsensä, jos halusi elää. Tämä itsensä kovettaminen näkyi esimerkiksi tavasta, jolla näytelmän Piaf puhui ystävälleen kuolleesta lapsestaan.

Vaikka suomen kieli ei paljasta puhujan yhteiskunnallista taustaa yhtä selkeästi kuin englanti, Jukka-Pekka Pajunen on suomennoksessaan tavoittanut Gemsin näytelmän kielelliset nyanssit hyvin.

Toimintaan perustavista yksityiskohdista hyvä esimerkki oli esityksen alkupuolella nähty kohtaus, jossa Piaf lainaa ystävältään Toinelta (Elisa Piispanen) alushousut mennessään ensimmäistä kertaa tapaamaan manageriaan Luis Lepléetä (Ville Majamaa). Toine ei kaiva pikkuhousuja esiin vaatepiironkinsa laatikosta, vaan mekkonsa alta. Kohtaus kertoi, miten absoluuttisen köyhää kadulla elävien ystävysten elämä oli. Pikkuhousut eivät kuuluneet köyhien naisten arkiseen vaatetukseen viime vuosadan alkupuolen Pariisissa.

Ainakin puoliksi kaduilla eläneiden köyhien omaan tapakulttuuriin kuului myös julkinen pissaaminen. Tälle tavalle ei olosuhteiden takia aina ollut mitään vaihtoehtoa.

Piaf raivasi omalla, aivan poikkeuksellisella lahjakkuudellaan tiensä ryysyistä rikkauksiin maailmankuuluksi tähdeksi. Feministinä Gemsiä on selvästi kiehtonut Piafin elämäntapa. Piaf eli tavalla, jota ei hänen elinaikanaan suvaittu tai sallittu kuin eliittiin kuluneille miehille ja heillekin vain kulissien takana poissa julkisuudesta.

Piaf ei antanut managereidensa tai konsertinjärjestäjien pompottaa itseään, vaan piti päätösvallan omissa käsissään. Varmasti Gemsiä on kiehtonut myös Piafin voimakas ja avoin seksuaalisuus. Tämä tuotiin myös näytelmässä kursailematta esille. Roolihahmon jollakin hyvin syvällisellä tavalla sisäistäneen Hannulan näyttelijäntaidot pääsivät oikeuksiinsa. Hannulan Piafin sisäinen hehku ja aggressiot näkyivät ja tuntuivat.

Anna Laakson sovitukset ja Tampereen Teatterin mahtava bändi olivat esityksen dynamiikan kolmas liikkeelle paneva voima. Kuva © Katri Dahlström/Tampereen Teatteri

Piaf maksoi elämäntavastaan myös kovan hinnan. Hänen elämänsä suuri rakkaus, mainiosti toteutetussa kotauksessa näyttämölle tuotu nyrkkeilijä Marcel Cerdan (Ville Mikkonen) kuoli lento-onnettomuudessa ja myöhemmin Piaf itse loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa. Kivunhoitoon hänelle määrätiin morfiinia, mikä voimisti Piafin päihderiippuvuutta. Lopulta hän kuoli maksasyöpään 47-vuotiaana.

Gemsin tulkinnan perusteella laulajana Piaf oli loppuun asti äärimmäisen pedantti. Tämä puoli suuresta taiteilijasta tehtiin kirkkaasti selväksi kohtauksessa, jossa Hannula moitti orkesteria. Eivät pysy stemmassa.

Samaa tinkimättömyyttä on nyt Tampereen Teatterin ensemblen otteissa. Näyttävä kokonaisuus kertoi kurinalaisesta tekemisestä. Näytelmässä oli yli 40 roolia tai roolihahmoa. Loppukumarruksessa meitä tuli tervehtimään yhteensä kymmenen näyttelijää ja tanssijaa.

Tampereen esitys perustuu Gemsin musiikkinäytelmän vuonna 1978 kantaesitettyyn versioon. Näytelmässä oli mukana 18 Biafin chanson hittiä. Tosin useimmista niistä kuulimme vain Hannulan, näytelmässä Marlene Dietrichiä näytelleen Pia Plitzin tai Piafin ilmestystä esittäneen Elisa Piispasen tulkitsemina katkelmina. Toki jokainen niistä vei vuorollaan tarinaa eteenpäin ja antoi sävyä laulua seuranneen kohtauksen tunnelmalle.

Musiikkiteatteri on kallis teatterin lajityyppi eikä ihme. Jo esitysluvan saaminen edellyttää, että roolituksessa tietyt vähimmäisvaatimukset täytetään. Tarvitaan näyttelijöitä, tanssijoita ja muusikoita. Näytelmän esitysoikeuksien lisäksi pitää myös sopia esityksessä käytettävien sävellysten ja sanoitusten tekijöiden tai heidän edustajiensa kanssa kappaleiden käytöstä ja niistä maksettavista rojalteista.  

Voin hyvin kuvitella, miten valtavasti tässä on vaadittu työtä, jotta lähes madottomasta on jälleen voitu tehdä mahdollista. Tampereen Teatterissa kaikki näyttää nyt onnistuvan. Anastasia oli valtaisa yleisömenestys ja Piafin kohdalla sama toistuu. Jo ennen ensi-iltaa syyskauden lipuista 97 prosenttia oli myyty. Kannattaa siis kiirehtiä. Lippuja ei todennäköisesti riitä kaikille.      

Piaf

Tampereen Teatterin ensi-ilta suurella näyttämöllä 13.9.2023

Käsikirjoitus: Pam Gems

Suomennos: Jukka-Pekka Pajunen

Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Musiikin sovitus ja ohjaus: Anna Laakso

Musiikkidramaturgia: Hilkka-Liisa Iivanainen, Anna Laakso, Jan-Mikael Träskelin

Koreografia: Chris Whittaker

Lavastussuunnittelu: Juho Lindström

Pukusuunnittelu: Tuomas Lampinen

Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Jan-Mikael Träskelin

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Riina Vänttinen

Rooleissa: Annuska Hannula, Ville Majamaa, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Arttu Soilumo, Pia Piltz, Pyry Smolander, Patrik Riipinen, Matti Hakulinen

Orkesteri: Anna Laakso, kapellimestari, piano, Juha-Pekka Koivisto, viulu, Tiia Karttunen, harmonikka, Timo Järvensivu, sähkökitara, akustinen kitara, Ville Rauhala, kontrabasso

Teatteri Avoimien Ovien La Strada oli koskettavan kaunis taideteos – Hanna Kirjavaisen sovitus avasi oivaltavan näkökulman Fellinin mestariteokseen – Kolme hienoa roolityötä, kolme erilaista näkemystä taiteesta ja sen tekijöistä

Teatteri Avoimien Ovien La Stradan näyttämökuvat olivat kauniita ja ilmaisevia. Joona Petterssonin videolavastus toi näyttämölle tarinan keskeiset visuaaliset symbolit ja tietarinalle tyypillisen illuusion liikkeestä. Kuvassa Ilkka Heiskanen, näytelmän voimamies Zampano, Ella Pyhältö, näytelmän Gelsomina ja Satu Lankinen, joka kuvassa on sirkustirehtööri Il Signor Giraffanan roolissa. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovat

Teatteri Avoimien Ovien La Strada on koskettavan kaunis taideteos. Näytelmän sovittanut ja ohjannut Hanna Kirjavainen on tavoittanut työryhmineen jotakin oleellista Federico Fellinin maailmankuulun elokuvan maailmasta. Omat mielikuvat tuosta taianomaisesta road moviesta heräsivät teatterin katsomossa henkiin värikkäänä kollaasina. Kaikki teatterin taiteelliset osaamisalueet sulautuivat näytelmän ensi-illassa puhuttelevaksi kokonaisuudeksi.

Avoimien Ovien pienessä salissa pääsi lähelle näyttelijöitä ja sai nauttia näyttelijäntyön hienoista nyansseista. Gelsominan rooli teki Fellinin vaimosta Guilietta Masinasta maailmantähden. Teatteri on läsnäolon taidetta ja Ella Pyhältö näytti meille, miten ilmaisuvoimainen esittämisen tapa klovneria voi olla taiturin tekemänä. Näin Kirjavaisen sovituksessa Gelsominan rooli tarinassa vain korostui.

Tarinan Gelsomina on tyttö, jonka mielen kehitys on jäänyt lapsen tasolle. Jo Fellini kuvasi tällaisen lapsiaikuisen näennäisesti vähäilmeistä mutta sisäisesti rikasta maailmaa satuttavasti. Ei siis ole sattuma, että Tampereella toimiva kehitysvammaiset teatteri on ottanut itselleen nimen La Strada.

Ilkka Heiskanen ei ole olemukseltaan Anthony Quinnin kaltainen lihaskimppu. Eikä se haitannut. Heiskanen loihti Zampanon hahmoon syvältä kouraisevaa traagisuutta. Näytelmän Zampano oli paitsi härski ja julma hyväksikäyttäjä myös mies, joka halusi ansaita toimeentulonsa, koska se oli hänen oikeutensa.

Tarinan tragikoomisen muskelimiehen hahmon ei periaatteessa pitäisi herättää mitään myötätuntoa. Läsnäoloon ja välittömään vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa roolihahmon pahuus ei pelkisty yksiulotteiseksi hirviöksi, vaan pahnantekijä on edelleen ihminen. Tarinassa Zampano itkee meren rannalla saatuaan kuulla Gelsominan kuolemasta. Heiskasen hieno tulkinta teki tarinan traagisesta päätöksestä hyvin uskottavan.

Kirjavaisen todellinen löytö on Roman Tinovskyi-Hibalov tarinan Il Matton roolissa. Ukrainalaistaustainen Tino työskentelee muun muassa opettajana Helsingin tanssiopistossa ja hänen breikkauksensa, upea katutanssi toi esitykseen dynaamisuutta. Varmasti jokainen meistä katsojista myös rekisteröi sen, miten voimakas ja valloittava lavakarisma miehellä on. Tinon roolihahmossa henkilöity Fellinin tarinan positiivinen lähestymiskulma. Kaikella on tarkoituksensa ja taiteen yhteisöllistä luonnetta kuvaavan toteamuksen: ”Gelsomina! Me olemme perhe.”

Kolme erilaista roolihahmoa, kolme näkökulmaa taiteeseen ja taiteen tekijöihin. La Stradaa ei turhaan pidetä yhtenä kaikkien aikojen vaikuttavimmista elokuvista, kuten Amerikan elokuvainstituutti elokuvaa luonnehtii.

No ehkä neljännen näkökulman taiteeseen ja sen tekijöihin toi roolihahmo La Suorina, nunna, jonka luostari muutti kahden vuoden välein uuteen paikkaan, jotta luostarin asukkaat eivät liikaa kiintyisi ja kotiutuisi maallisiin asioihin.  

Il Matton roolin näytelleen Roman ”Tino” Hibalovan huikea breikkaus antoi esitykselle dynaamisuutta ja vertautui hyvin elekuvan ”Hullun” taiturointiin trapetsilla. Kuva © Mitro Härkönen/Teatteri Avoimet Ovat

Nino Rotin La Stradaa varten säveltämä musiikki on saavuttanut klassikon aseman. Avoimien Ovien esityksessä Satu Lankinen osoitti, että myös haitari sopii hyvin instrumentiksi sen esittämisessä siinä missä trumpettikin. Lankisen soittamat katkelmat sopivat näytelmän kokonaisuuteen ja toivat siihen lisää elämänmakua. Lankinen myös näytteli tarina sivuroolit sirkustirehtööristä nunnaan.

La Stradan ylös pano oli sanalla sanottuna upea. Näytelmän visuaalisuuden keskiössä olivat esityksen projisoinnit suunnitelleen Joona Petterssonin videot, jotka heijastettiin näyttämön koko takaosan peittäneelle kankaalle. Petterssonin projisoinnit ja Pyhältön mimiikka kuvasivat yhdessä Gelsominan sisäistä haavemaailmaa todella koskettavalla tavalla. Videot myös loivat tietarinalle oleellisen illuusion liikkeestä ja kiinnittivät kuvien avulla Fellinin elokuvan surrealismin siihen fyysiseen maailmaan, jossa tarinan ryysyköyhälistöä edustaneet roolihenkilöt elivät.

Palava kaatopaikka, tämän maailman rutiköyhien ainoa pysyvä asuinsija, oli Petterssonin kuvastossa voimakas symboli.

Hienoa esteettistä kokonaisuutta täydensivät Juha Tuiskun ja Lankisen äänisuunnittelu ja Jere Kolehmaisen valosuunnittelu.     

Avoimien Ovien verkkosivulla La Strada on lämminhenkinen tarina kiertävistä sirkuslaisista. Toteutus puoltaa teoksen kauneuden kautta tällaista luonnehdintaa.

Reaalimaailman tasolla Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon kirjoittama käsikirjoitus on raaka tarina.  Zampano on väkivaltainen hyväksikäyttäjä. Kun hänen edellisen avustajansa Rosan kohdalla kiertävän elämäntavan riskit ovat toteutuneet ja tyttö on kuollut joko tapaturmaisesti, päihteisiin tai tautiin, Zampano ostaa Rosan äidiltä Rosan nuoremman sisaren Gelsominan uudeksi apulaisekseen.

Kognitiivisesti heikkolahjainen Gelsomina joutuu Zampanon hoivissa asemaan, jossa ei ole kysymys työsuhteesta tai edes oppisopimuksesta, vaan pikemminkin orjuudesta. Suhteeseen liittyvän seksuaalisen hyväksikäytön Fellini ja myös Kirjavainen jättävät onneksi katsojan arvailujen varaan. Gelsomina menee naimisiin vastentahtoisesti Zampanon kanssa, kun heidän suhteensa on estänyt häntä liittymästä yhteisön turvaa tarjoavaan sirkukseen ja Zampano on tappelussa surmannut Gelsominalle henkistä tukea antaneen La Matton. Lopulta Tukholman syndroomasta kärsinyt Gelsomina kuolee yksinäisyydessä vakavan PTSD-häiriön aiheuttamaan psyykkiseen stressiin.

No tietenkin 1950-luvun sodasta toipuva Italia oli eri maailma kuin jossa me elämme nyt. Vanhoista elokuva-arvosteluista näkee, ettei kukaan tuolloin edes meillä Suomessa kiinnittänyt huomiota elokuvan väkivaltasisuuteen. Lasten ja naisten lyömistä ja pakottamista väkivallan avulla pidettiin kai arjen itsestään selvyytenä.

Eikä Fellinin ja kumppaneiden tarinaa näin pidä lukea. La Strada merkitsi Fellinin lopullista irtisanoutumista neorealismista, jos hän koskaan oikeastaan oli edes ollut tämän tyylilajin tekijä. Fellini ei halunnut kuvata elämän raadollisuutta, vaan hän etsi inhimillistä kauneutta. Jo Fellinin esikoisohjaus, hänen yhdessä Albertto Lattuadan kanssa ohjaama Varieteen valot kertoi kiertävistä varieteetaiteilijoista.   

La Strada

Suomenkielisen näyttämösovituksen kantaesitys Teatteri Avoimien Ovien näyttämöllä 11.9.2023

Näyttämösovitus perustuu Federico Fellinin, Tullio Pinellin ja Ennio Flaianon elokuvakäsikirjoitukseen La Strada.

Sovitus ja ohjaus: Hanna Kirjavainen

Rooleissa: Ilkka Heiskanen, Ella Pyhältö, Roman ”Tino” Hibalov

Muusikko: Satu Lankinen

Videolavastus: Joona Pettersson

Äänisuunnittelu: Juha Tuisku, Satu Lankinen

Valosuunnittelu: Jere Kolehmainen

Puvustus: Anne Svensk

Mikko Roihan Nukkekoti oli tonttuparaateineen suvereeni tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta – Kom-teatterin ensi-illan kruunasi loistelias näyttelijäntyö – Aleksi Holkon huikea roolityö ei jättänyt selittelyn varaa

Mikko Roihan sovitus Henrik Ibsenin klassikosta Nukkekoti kertoi roolihenkilöiden Aron Rintamäen ja Heikki Rintamäen avioliitosta ja erosta. Kuvassa vasemmalla Aronia näytellyt Aleksi Holkko, keskellä taustalla Heikin ystävää Frankia näytellyt Markus Riuttu ja oikealla Heikkiä näytellyt Niko Saarela. Kuva © Noora Geagea/Kom-teatteri

Kom-teatterin Nukkekoti herätti paljon ajatuksia. Oleellisinta ei ollut se, että Mikko Roiha on sovittanut Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän miesparille. Olen varma, että perjantaina näytelty ensi-ilta jäin meidän katsojien mieliin ja ehkä teatterin aikakirjoihinkin ennen kaikkea Aleksi Holkon huikean hienon roolityön ansiosta. Nukkekoti oli ennen kaikkea osoitus taiteen kyvystä saada aikaa tuo ainutlaatuinen kokemus mielen puhdistumisesta.

Henrik Ibsenin Nukkekoti on parisuhdedraama ja kasvutarina. Roihan suvereniteettia dramaturgina ja ohjaajana korosti se, että hän oli maustanut sovituksensa ilakoivalla leikkisyydellä. Kyllä, näytelmä alkoi reippaan joulumusiikin tahdittamalla tonttujen paraatilla. Esityksen aikana näyttämöllä vieraili myös salaperäinen, pullonpohjalaseja ja kävelykeppiä käyttänyt vanhus, joka ei taatusti ollut lastenhoitaja Anne-Maria ja tuskin myöskään sisäkkö tai kaupungin lähetti.

Ehkä Kom-teatteri on vihdoin saanut ikioman kummituksensa.

Kyllä, kyllä, Roiha oli nyt käsiohjelman lupausten mukaisesti omanlainen teatterin tekijä ja oman tiensä kulkija.

Ensimmäisen jakson päättäneessä tanssikohtauksessa, Holkon hurjassa bravuurissa, Roiha käytti taitavasti myös liioittelua tehokeinona. Holkon tanssi saavutti koomisen absurdeja sävyjä, kunnes meidät katsojat palautettiin todellisuuteen kovin ottein. Lähes psykoosin asteelle edenneessä pelkotilassa ei todellakaan ole mitään hauskaa.

Ibsenin näytelmässä traagisinta on se, että itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä puolesta taisteleva Nora joutuu eroon myös lapsistaan. 1800-luvun Norjassa aviomies ei ollut vain vaimonsa holhooja, vaan hänellä oli ehdoton määräysvalta myös pariskunnan yhteisiin lapsiin.

Roihan sovituksessa näytelmän Heikillä on poika edellisestä parisuhteesta. Aronille tämä pääasiassa äitinsä luona asuva Iivari oli läheinen ja rakas. Arnonin tunnesuhdetta Iivariin näytelmässä kuvattiin puhelinkeskustelun avulla. Kysymys siitä, onko Aronilla enää jatkossa sijaa tämän lapsen elämässä, jäi avoimeksi. Näytelmän päätös oli psykologisesti hienovireinen. Upean näyttelijäntyö antoi tulkinnoille syvyyttä.    

Roiha on asunut ja työskennellyt pitkiä aikoja Berliinissä. Hän on toiminut myös muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana. Ehkä jonkinlaiseksi lempeäksi piruiluksi Roihan taholta saattoi tulkita sen, että hän oli sijoittanut näytelmänsä tapahtumat ja henkilöt Etelä-Pohjanmaalle. Holkon ja kumppaneiden käyttämästä murteesta en saanut oikein tolkkua, mutta Niko Saarelan, tarinan Heikki Ritamäen tarinan tanssiaisissa käyttämä kansallispuku ei jättänyt asiassa arvailujen varaan.

Etelä-Pohjanmaalla perheen ylläpitämät kulissit ovat edelleen korostetun tärkeitä.

Tuskin Roihalla on ollut mitään eritysitä hampaankolossa eteläpohjalaisia kohtaan. Hänen johtajakautensa Seinäjoella oli menestyksekäs ja jälleen nyt tammikuussa Seinäjoen kaupunginteatterissa saa ensi-iltansa Roihan Tommi Kinnusen kirjasta dramatisoima ja viiden teatterin yhteistuotantona toteutettu näytelmä Ei kertonut katuvansa.

No ihmiset ovat ihmisiä jopa Etelä-Pohjanmaalla. Samanlaisia ovat myös parisuhteen vahvuudet ja heikkoudet. Ihmisiä yhteen liittävien ja toistaan erottavien suurten tunteiden dynamiikka ei ole seksuaalisesta suuntaumisesta kiinni. Se mikä toiselle on perhe-elämän turvallinen satama voi toiselle olla kultainen häkki. Tästä lähtee myös Roihan sovituksessa Aaron ja Heikin avioliiton rakoilu.

Nukkekodin juoni alkaa rakkauden teosta. Nora pelastaa tuberkuloosia sairastavan miehensä hengen hankkimalla rahat terveysmatkaa varten. Koska Noralla ei 1800-luvun patriakaalisessa maailmassa ole täysiä kansalaisoikeuksia eikä oikeutta hakea lainaa omiin nimiinsä, hän joutuu väärentämään isänsä allekirjoituksen vekseliin.

Roiha perustelee juonen Aronin vaikealla isäsuhteella. Aron väärentää isänsä nimen takaukseen. Samalla Roiha antoi meille katsojille ainakin aavistuksen siitä, miten kompleksisia ja kipeitä homoseksuaalisen miehen suhde isäänsä ja isän suhde poikaansa voivat olla.

Edellä mainittua suurproduktiota on harjoiteltu ja esitetty myös Berliinin Vapaa Teatterissa. Berliinissä ovat, näin luulen, myös Roihan ideat Nukkekodin lavastukseen. Roihan lavastuksen selkeys oli suorastaan silmiinpistävää. Lavastukseen kuuluneet puiset seinämät oli lakattu kirsikkapuun värisiksi ja näyttämö peitti turkoosi matto tai maalaus. Teatterin perinteistä edustivat seinämän kolme ovea, joista sisääntulot kohtauksiin tehtiin.

Pukusuunnittelusta on vastannut Riitta Röpelinen. Rooliasuissa oli mukana symboliikkaa, joka ei oikein avautunut. Esimerkiksi Heikki Ritamäen ystävä, Markus Riutun näyttelemä Frank oli tanssiaisista palatessaan pukeutunut minkkiturkkiin ja henkseleiden kannattamiin reisipituisiin kahluusaappaisiin.     

Nukkekodin kantaesitys Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa joulukuussa 1879 oli sensaatio ja aiheutti oman aikansa mediamyrskyn. Patriarkaalinen eliitti puolusti tuolloin omia etuoikeuksiaan ja niin sanottuja perhearvoja raivokkaasti. Naisen tuli tietää paikkansa. Kaikuja tuosta reilun vuosisadan takaisesta raivosta voimme kuulla yhä, kun tämän kirjoittajan miespuoliset kollegat ja sosiaalisen median setämiehet syyttävät Sanna Marinia äänestäjien pettämisestä.

Meidän on tänään vaikea ymmärtää yhteiskuntaa, jossa naisilla ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. Vielä vaikeampaa on ymmärtää yhteiskuntaa, jossa seksuaalisten vähemmistöjen syrjintä on kanonisoitu rikoslailla. Homoseksuaalisilla miehillä on ollut toki miehen oikeudet kansalaisina, mutta heidän identiteettinsä oli kriminalisoitu. Myös tuomiot, joita homoseksuaalisista teoista on annettu, ovat olleet kautta aikojen monessa maassa ja ovat edelleen suorastaan käsittämättömän ankaria ja julmia.

Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rikoslaissa rangaistavia aina vuoteen 1971 saakka ja senkin jälkeen täysi-ikäisten homojen oikeuksia rajattiin niin kutsutulla kehotuskiellolla aina vuoteen 1999. Virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vuonna 1981. Sukupuolineutraali avioliittolaki astui voimaan vuonna 2017.

Nukkekoti

Ensi-ilta Kom-teatterin näyttämöllä 8.9.2023

Henrik Ibsenin näytelmän Et Dukkehjem pohjalta vapaasti kääntäen sovittanut Mikko Roiha

Alkuperäisteos: Henrik Ibsen

Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha

Äänisuunnittelu: Jani Rapo

Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Rooleissa Aleksi Holkko, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Markus Riuttu, Tiina Weckström