Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria


Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa  Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.  

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.  Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata.  Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.  

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.  

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Synninkantajien draaman keskushenkilöitä olivat Aliisa Pulkkisen näyttelemä Aliisa-mummi, hänen tyttärenpoikansa Aaron, lapsirooli, jota näytteli aikuinen Antti Tiensuu ja Aaronin isänisä, Esa Latva-Äijön näyttelemä Taisto. Kuva Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Synninkantajat on kuvaus auktoriteettiuskosta – lestadiolaisten maailmaa kuvataan lapsen näkökulmasta – pelkistetyn dramaturgian vuoksi näytelmän kiinnostavin kohtaus oli mennä ohi silmien

Tampereen Teatterin Synninkantajissa oli esityksen hitaasta rytmistä huolimatta imua. Kohtausten vaihdot oli toteutettu todella taitavasti. Näytelmän avainrooleissa näytelleiden Aliisa Pulkkisen ja Esa Latva-Äijön hienot näyttelijäntyöt nostivat esiin näytelmän avainteeman. Synninkantajat on ajatuksia herättävä kuvaus vallankäytöstä suljetussa yhteisössä.

Esityksen estetiikka oli kunnossa. Maia Häkli on taitava ohjaaja ja syvyyttä esittämiselle antoi Pauliina Rauhalan kaunis suomen kieli.

Synninkantajat perustuu Rauhalan samannimiseen romaaniin. Se jatkaa aihepiirinsä osalta Rauhalan esikoisromaanin Taivaslaulun teemoja. Vuonna 2013 ilmestynyt Taivaslaulu käynnisti laajan keskustellun lestadiolaisuudesta ja uskonnollisista yhteisöistä.

Rauhala tarkastelee lestadiolaista yhteisöä sisältä käsin ja myös Häkli tuntee kirjan kuvaaman maailman omien elämänkokemustensa kautta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta lukea kumpaakaan Rauhalan kirjaa, mutta Häklin kirjasta tekemä dramatisointi tuntui liian pelkistetyltä.

Yhteisön tarina kerrotaan vain viiden merkityksellisen roolihenkilön kautta. Näkökulma 70-luvun Suomessa elävään yhteisöön on lapsen. Se on tietenkin sinänsä hyvä peruste näkökulman kapeuttamiselle. Sekä Rauhalalla että Häklillä on omien lapsuudenkokemustensa kautta vahva tunneside näytelmän kuvamaan elämäntapaan.

Yhdeksänvuotiasta Aaronia näytteli aikuinen Antti Tiensuu. Tällä lapsella on läheinen suhde isänsäänsä Taistoon (Latva-Äijö), joka on kuvauksen lestadiolaisyhteisön maallikkosaarnaaja, johtaja ja auktoriteetti. Yhtä läheinen Aaronille on myös hänen äidinäitinsä, mummi Aliisa (Pulkkinen).

Aivotutkijat tietävät, että meillä ihmisillä on vahva taipumus hyväksyä vain sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat ja toimivat samoin kuin me itse.  Taisto piti yllä johtamansa yhteisön yhteisöllisyyttä korostamalla tämän samanmielisyyden tärkeyttä. Aisan yli potkijoita, politiikankielellä toisinajattelijoita, uskonnossa vääräoppisia tai maallistuneita uhataan ja rangaistaan yhteisöstä erottamisella.

Hauska yhteensattuma on, että näytelmän patriarkaalista valtaa käyttävä yhteisön johtaja on nimeltään Taisto. Taistolaisuudeksi liikkeen johtajan Taisto Sinisalon mukaan kutsutun äärivasemmistolaisen liikkeen edustajat muodostivat äkkiväärään ideologiaan perustuvan ryhmittymän 70-luvulla kommunistisen liikkeen sisällä. Esimerkiksi Tampereen yliopistossa ryhmän sisäiset vallankäytön mekanismit toimivat tuolloin aivan samalla tavalla, kuin näytelmän kuvaamassa lestadiolaisyhteisössä.

Jos et ole meidän kanssamme, olet meitä vastaan. Lestadiolaisyhteisössä toverituomioistuimena toimi ja toimii ilmeisesti edelleen hoitokokous.

Käsiohjelmaan painetussa Rauhalan ja Häklin dialogissa tekijät painottavat sitä, että lestadiolaisuudessa on myös paljon hyvää. Taisto on paitsi uhkaileva ja rankaiseva auktoriteetti, myös lapsenlastaan Aaronia syvästi rakastava isoisä ja luontoihminen, joka tarkkailee lintuja ja väsää niille pieteetillä pesimäpönttöjä.

Yksi näytelmän avainkohtauksista, ehkä se kaikkein tärkein ja näköalaa avartavin, menee katsojalta helposti ohi. Kohtauksessa Aaron seisoo yksin koulun pihalla kelloa tuijottaen ja odottaa kotiin pääsyä. Oman lestadiolaisyhteisön lemmikki, enkelin siipien suojassa kasvava Aaron on koulussa niitä toisia.  

Tarinan Taiston taitavaa vallankäyttöä harjoitellaan varmasti tänäkin päivänä jokaisen päiväkodin ja peruskoulun pihamaalla aina kun valvovien aikuisten silmä vain välttää. On harhaluulo, että kaikki koulukiusaajat olisivat oppimisvaikeuksista kärsiviä luusereita.

Tänään koulussa pärjäävien kiusaajien joukosta kasvavat myös huomispäivän johtajat. Geenin ohjaamien vaistojen maailmassa me elämme yhä muutaman sadan yksilön heimoissa ja keräilytaloudessa. Ehkä juuri siksi koulukiusaamista on lähes mahdoton saada kokonaan loppumaan.

Ihmiset eivät ole joko hyviä tai pahoja. Ihmiset ovat ihmisiä.

Tarinan jännite syntyi Taiston ja Aaron äidinäidin Aliisan välisestä konfliktista. Aliisa haastaa Taiston auktoriteetin, tai niin Taisto yhteisön muodostaman paineen alla ainakin kokee. Aliisan syntitaakkaan kuuluivat muun muassa laulaminen kirkkokuorossa ja hempeyden synti, mikä lienee lestadiolaisten kiertoilmaus suvaitsevaisuudelle.

Uskottavuutta ja merkityksiä tälle henkiselle kaksinkamppailulle antoi Latva-Äijön ja Pulkkisen upea ja vivahteikas näytteleminen.

Näytelmän dramaattinen loppuhuipennus ei toiminut kovin hyvin. Ehkä Pulkkinen ja Häkli ovat halunneet korostaa sitä, miten traumaattista herkälle Aaronille oli hänelle kahden rakkaan aikuisen välinen yhteenotto ja mummin erottaminen perheyhteydestä. Näytelmän uskontoon pohjautuva tematiikka antoi kuitenkin kuin varkain loppuhuipennukselle myös hieman koomisen sävyn.

Me tiedämme, millainen reilun pelin asiantuntija meidän kristittyjen vanhatestamentillinen jumala on. Epäselväksi jäi nyt vain se, kumman isovanhemman syntejä nyt kostettiin aina kolmanteen polveen asti.

Lapsen uhraaminen on meidän kristillisessä mytologiassa toistuva teema.

Mutta tästä kristityn etiikkaan liittyvästä aihepiiristä kiinnostuneiden kannattaa kääntyä Vanhan testamentin todellisten asiantuntijoiden puoleen ja käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterissa israelilaisen Anat Govin näytelmä Voi Luoja!

Synninkantajat

Esitys 10.10.2020 Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä.

Käsikirjoitus Pauliina Rauhalan romanin pohjalta Maia Häkli

Ohjaus Maia Häkli

Lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Aliisa Pulkkinen, Esa Latva-Äijö, Sara-Maria Heinonen, Antti Tiensuu, Eeva Hakulinen, Konsta Laakso, Matleena Junttanen, Ella Numminen, Patrik Kivinen, Marko Tuupainen