Avainsana: Marika Vapaavuori

Florian Zellerin huippukomedia tamperelaishuumorilla maustettuna

Tampereen Teatterin Täydellinen lauantai on railakas bulevardikomedia. Näytelmän huikeita käänteitä ei ole tässä syytä selostaa, sillä mojovat yllätykset ovat tämän komedian suola ja pippuri. Reita Lounatvuoren loistava käännös menee jo näytelmän suomenkielisessä nimessä tarinalliseen ytimeen. Florian Zellerin näytelmän epäonninen sankari haluaa ainoastaan keskittyä yhden tunnis ajaksi suurena löytönään pitämänsä vinyylilevyn kuunteluun: Une heure de tranquillité. Jotain näiden yllätysten laadusta ja kirjosta kertoo se, että kohtauksissa on tarvittu myös taistelukoordinaattori Marko Keskitalon konsultointia.

Tässä komediassa riitti vauhtia ja vaarallisia tilanteita kulttuurikodin kehyksissä. Kuvassa tarinan Markus (Aimo Räsänen) ja hänen naisensa, vaimo Helena (Mari Turunen) ja vaimon ystävätär Elsa (Eeva Hakulinen). Kuva (c) Heikki Järvinen

Zeller tekee pilaa itsestään ja itsensä kaltaisista kulttuurisnobeista. Näytelmän Markus on jazzhifisti, joka komedian alussa intoilee löytämästään, ainutlaatuisesta levytyksestä. Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Zeller sai innoituksen näytelmäänsä englantilaisen Simon Grayn 1970-luvulla kirjoittamasta näytelmästä Otherwise Engaged. Grayn komediassa päähenkilö haluaa viettää leppoisan iltapäivän kuuntelemalla Wagnerin oopperaa Parsifal. Itseironia lienee sekä Britteinsaarten että Ranskan eliittikoulujen kasvateille huumorin saralla se älykköhumoristien leipälaji. Maailmankuulun Monty Python -ryhmän jäsenistä kaikki muut yhdysvaltalaista Terry Gilliamia lukuun ottamatta olivat joko Oxfordin tai Cambridgen yliopistojen kasvatteja.

Jos Wikipediaan on uskomista, Zellerin ainoa tavoite komediaa kirjoittaessaan oli pitää hauskaa. Hauskaa tässä pidettiinkin kulttuuriälykköjen kustannuksella. Elämä on tässä näytelmässä komediaa, jossa itsekeskeisyys ja ylimielisyyden asteelle pumpattu itsetunto eivät aina ole se voittava käsi. Toki Täydellistä lauantaita voi kutsua ranskalaisten kriitikkojen tavoin tyylilajiharjoitukseksi ja bulevardikomediaksi, mutta Zeller ei olisi Zeller, ellei luokkayhteiskunnan nurja puoli paistaisi tämän koomisen ilotulituksen takaa.

Komedia on taitolaji – se on näyttelijöiden teatteria. Lähteiden mukaan Zeller kirjoitti Markuksen (alkuperäiskielellä Michel) roolin varta vasten ristiriitaisista älykkörooleistaan tunnetulle Fabrice Luchinille. Olen nähnyt näytelmästä Helsingin Kaupunginteatterin tulkinnan vuonna 2019, ja tuolloin Markuksen roolin näytteli Pekka Strang. Tampereen Teatterissa tämän tyylilajin ”maratonjuoksun” teki vierailijana Tampereen Komediateatterin rakastettu näyttelijä Aimo Räsänen.

Ilmeet sen kertovat. Pauli (Matti Hakulinen on Markuksen (Aimo Räsänen) paras kaveri. Tarinan edetessä kävi ilmi, että heitä yhdisti toisiinsa pari muutakin pikkuseikkaa kaveruuden ohella. Kuva (c) Heikki Järvinen

Tamperelainen huumori seisoo ”pipa päässä rotvallin reunalla”. Jos Zeller aikoinaan kirjoitti näytelmänsä Markuksen roolin Luchinille, Tampereen tulkinnassa ohjaaja Mari Vapaavuori on sovittanut komedian Räsäsen karismaan ja tyyliin sopivaksi. Kohtausten ajoitus osui Räsäsen temperamenttiin. Nyt elämässään täydellistä hetkeä hakenut Markus ei ollut ranskalainen salonkiälykkö tai elitistinen snobi, vaan konstailematon ja helposti samastuttava tamperelainen insinööri, virkamies tai opettaja – suomalaisen tasa-arvoistavan koulutusjärjestelmän kasvatti.

Se muutti ainakin tämän kirjoittajan näkökulmaa komediaan. Tampereen Teatterin Markus oli Räsäsen tulkitsemana kulttuurisnobi ja varsinainen tohelo ihmissuhteissaan, mutta ei mikään yläluokan ylimielinen ”kusipää”, vaan meidän oma ”kusipäämme”. Vahingonilo muuttui myötätunnoksi. Tämä näytelmä palautuu varmasti mieleen, jos oman kerrostaloasuntoni katosta alkaa jonain päivänä tippua vettä niskaan.

Helsingin Kaupunginteatterin esityksessä määrittelin blogissani komedian yhden miehen show’ksi. Se oli tietenkin jossain määrin väärä todistus. Tampereen Teatterin tulkinnassa sivuroolit olivat taidokkaasti etäännytettyjä. Varsinkin Mari Turusen osaamiselle nostin olematonta hattuani.

Teatterissa elävät sitkeästi myytit ja taikauskoiset ennakkoluulot kenraaliharjoituksista. Tällaiseksi ”kenraaliharjoitukseksi” kai voi myös ennakkoesityksen mieltää. Voi olla, että tiistain ennakkonäytöksessä kohtauksissa saattoi havaita vielä jonkinlaista jäykkyyttä. Olen varma, että ”kenraaliharjoituksiin” liittyvä ”karma” vielä väistyy ja komedia saa lisää rentoa letkeyttä esityskertojen myötä.

Täydellinen lauantai

Tampereen Teatterin ennakkoesitys 1.9.2026

Käsikirjoitus: Florina Zeller Suomennos: Reita Lounatvuori Suomennoksen viimeistely: Reita Lounatvuori ja Jaakko Saariluoma Ohjaus: Marika Vapaavuori Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen Pukusuunnittelu: Mari Pajula Valosuunnittelu: Mika Hiltunen Äänisuunnittelu: Opa Pyysing Naamioinnin suunnittelu: Kirsi Rintala Taistelukoordinaattori: Marko Keskitalo Näyttelijät: Aimo Räsänen, Mari Turunen, Matti Hakulinen, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Pesää jaettiin Pyynikillä näkyvään tarpeeseen – Taitavalla näyttelijäntyöllä likilaskuisesta käsikirjoituksesta leivottiin kelpo kakku – Pesänjako on Tuure Kilpeläisen hittien varaan rakennettu potpuri

Pesää jaettiin uusintaensi-illassa hameenhelmat hulmuten ja housunpuntit tutisten. Mari Turusen ja Lari Halmeen esittämisessä oli voimaa ja duetossa volyymia. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Pyynikin kesäteatterin Pesänjako oli juuri sitä, mitä me katsojat kesäteatteriesitykseltä osaamme odottaa. Pesänjako oli ensi-illassa Tuure Kilpeläisen ja hänen yhtyeensä Kaihon Karavaanin hittien ympärille rakennettu potpuri, jonka kappaleet Marika Vapaavuoren komediaksi viritetty tarina sitoi yhteen.

Tätä osattiin odottaa ja ehkä tällaista on myös kaivattu. Perjantain uusintaensi-illassa Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo oli loppuunmyyty ja esityksen päättyessä yleisö nousi osoittamaan seisten suosiotaan näyttelijöille.

Vapaavuoren ja työryhmän käsikirjoitus edusti nätisti sanottuna käyttötaidetta. Sen kaksimielisyyksiä viljelevää verbaalista estetiikkaa voi verrata halpamarketista ostettuun designiin, jolla me katamme kesämökin kahvipöydän. Ei kaunista, mutta käyttökelpoista, kotoista, tuttua ja turvallista.

Juristit, lääkärit, enkelit, hassun hauskat homot ja seksin puutteessa riutuvat lesket ja vanhat piiat kuuluvat kaiketi suomalaiseen kesäteatteriperinteeseen. Alati toistuessaan nämä hahmot tavallaan liittävät suomalaisen kesäteatterin teatteritaiteen traditioon. Ne ovat suomalaisen teatterin commedia dell’arte-hahmoja.

Näiden näkyvien ja näkymättömien hahmojen joukossa näyttämöllä hääräsivät jälleen myös Pekka ja Pätkä maalarimestareina. Armas Lohikosken vuonna 1959 ohjaaman elokuvan perussuomalaiset asenteen modernia taidetta kohtaan eivät ole kesäteatterin kuvastossa muuttuneet miksikään kuudessa vuosikymmenessä.   

Ohjauksessa Vapaavuori oli valinnut tyylikeinoksi rankan liioittelun. Luvan saatuaan näyttelijät myös antoivat palaa koko rahan edestä. Kyllä teatterissa saa ja pitää huutaa silloin, kun on sen huutamisen paikka. Toki näyttelijöillä oli tukenaan otsamikrofonit ja sähköinen äänenvahvistus. Molemmat voivat myös jatkossa olla tarpeen, kun viereisellä Pyhäjärven selällä pitää omaa konserttiaan se toinen kesän ”vitsauksista”, vesiskoottereiden armada.

Mari Turunen, Lari Halme, Sari Siikander ja kumppanit näyttivät jälleen kerran, että taitavalla näyttelijäntyöllä vähän likilaskuisestakin taikinasta voidaan leipoa maistuva kakku. Turunen mutkattomuudessaan oikea ihme. Fanitus täällä jatkuu. Senni Raappanan upea lauluääni teki vaikutuksen.

Tukea esittämiselle näyttelijät ovat saaneet Timo Saaren laatimasta koreografiasta.

Pyynikin kesäteatterin toimintaedellytyksiä ja taloutta paikataan Tampereen Teatterin ja Tampereen Työväen Teatterin tuella. Niukkuus näkyi myös tässä esityksessä, mutta jälleen hyvällä tavalla. Se että Pesänjakoa näyteltiin Täällä Pohjantähden alla näytelmän kulisseissa ei haitanut mitään. Näkymien avaruus alleviivasi näyttelijöiden taituruutta.

Resurssien niukkuudesta tietysti kertoi myös se, että kappaleiden musiikkitaustat oli tehty studiossa. Studiomuusikoista näyttämöllä oli vain kitaristi Loule So enkeliksi pukeutuneena.

Lari Halme näytteli lakimies Jarmo Pasalaa, Senni Raappana nuorta Lissu Mattilaa ja alpakat Jackson ja Suttura alpakoita Jackson ja Suttura. Oikealla ylhäällä Angeloa näytellyt Pasi Sarikoski. Kuva © Harri Hinkka/Pyynikin kesäteatteri

Tunnen suomalaista populaarimusiikkia hävettävän huonosti. Rohkenen kuitenkin otaksua, että Tuure Kilpeläisen Kaihon Karavaani ei ole pelkkä bändi, vaan ihan oikea orkesteri, joka on seurannut suomalaisilla tanssilavoilla Dallapeen ja Seitsemän seinähullun veljeksen jalanjälkiä.    

Potpuriin valitut biisit on poimittu yhtyeen vuonna 2017 julkaistulta Kaihon karavaani albumilta. Itseäni jäi heti esityksen alussa askarruttamaan potpurin aloituskappale Hyvä, paha, ruma mies.

Suomalaisesta miehestä on tulossa uhanalainen laji. Kilpeläinen olisi voinut biisiään riimitellessään lisätä suomalaisen miehen ominaisuuksia kuvaavaan laatusanojen luetteloon myös määritteen tyhmä. Puolustusvoimissa alokkaiden suorittama palikkakoe antaa vertailukelpoisen aikasarjan ja tässä vertailussa suomalaisten nuorten miesten keskimääräinen älykkyysosamäärä on kasvanut tällä vuosituhannella vuosi vuodelta samaan suuntaan kuin lehmän häntä, toki ei yhtä jyrkässä kulmassa.

Tosin tyhmistyminen koettelee jossain määrin koko kansaa. Norjalaisten ja tanskalaisten tutkimusten mukaan nuorten ihmisten kongitiivisten kykyjen alenemisesta on tulossa jonkinlainen kansantauti kaikissa länsimaissa sukupuolesta riippumatta.

Miesten pahoinvoinnista jotakin kertoo ehkä sekin, että enemmän kuin joka viides mies jää Suomessa tahtoattomaan lapsettomaksi, koska ei löydä lapsentekoon halukasta puolisoa. Pesää ei Suomessa ole todellakaan jaossa kaikille halukkaille miehille.

Viime eduskuntavaaleissa joka kolmas äänioikeuttaan käyttänyt 18-50-vuotias mies äänesti perussuomalaisia. Koettuun ahdistukseen ja pahaan oloon haetaan muutosta myös politiikan keinoin.

Näytelmän Jarmo Pasala (Halme) menettää nuorena muistinsa, kun hän saa purjehdusretkellä iskun päähänsä puomista. Tämän päivän peruskoulussa monen pojan psyykkinen kunto menee maitohapoille jo siinä vaiheessa, kun aloitusbiisin mukaan nukkaisilla poskilla pitäisi olla vain räkää ja raparperipiirasta.

Pesänjako

Uusintaensi-ilta Pyynikin kesäteatterissa 14.7.2023

Käsikirjoitus: Pinky Ponky Production ja Marika Vapaavuori

Ohjaus: Marika Vapaavuori

Musiikki Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani

Pukusuunnittelu: Elina Vättö

Äänisuunnittelu: Pasi Ristolainen/Jaakko Luoma

Koreografia: Timo Saari

Kampausten ja maskeerauksen suunnittelu: Johanna Paakkanen

Alpakat: Rockwood Alpacas

Rooleissa: Lari Halme, Sari Siikander, Mari Turunen, Sami Hintsanen, Ville Majamaa, Senni Raappana, Pasi Sarikoski, Loule So

Alpakat: Jackson , Suttura

Studio-orkesteri: Miika Perkiö, Ali Ahmaniemi, Loule So, Teemu Broman  

Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria


Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa  Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.  

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.  Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata.  Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.  

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.  

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine