Avainsana: Pasi Lampela

Jerusalem on näyttämötaiteen mestariteos – Jez Butterworthin räväkkä draamakomedia oli kuin aarrearkku – Sen rosoisen kannen alta tuli esiin lähes loputon määrä kerronnan tasoja

Terveisiä kunnan johdolle. Heikki Kinnunen korottaa Johnny Rooster Byronin roolissa äänensä. Ari-Pekka Lahden käännös näytelmästä oli tarkkaa ja muhevaa suomen kieltä. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

*Jerusalem* osoittautui maineensa veroiseksi moderniksi klassikoksi. Volyymilla esitetyn draamakomedian rosoisen pinnan alta nousi esiin teatteritaiteen mestariteos. Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan näyttelijöiden tulkinnoissa oli sydäntä ja vimmaa. **Santeri Kinnunen** loisti näytelmän avainroolissa surmanajaja Johnny Rooster Byronina. **Pasi Lampelalla** oli ohjaajana selkeä näkökulma monikerroksisen näytelmän tarinaan. Kokonaisuus oli vaikuttava. Katsojalle jäi kuitenkin epäilys, etteivät hyvin kompleksin tarinan kaikki merkitystasot avautuneet suomen kielellä.

Englantilaisen **Jez Butterworthin** *Jerusalem* on moderni klassikko. Vuonna 2009 kantaesitetty näytelmä on anglosaksisessa maailmassa nimetty usein 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi. Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys torstaina näytti meille, mihin näytelmän maine perustuu. Räväkkä draamakomedia kertoi tarinan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä laitapuolen kulkijoista. Tämän pinnan alta löytyi tavaton määrä kerronnan tasoja.

Käsikirjoittaja ja kriitikko **James Graham** muistuttaa The Guardianiin kirjoittamassaan arviossa, että Butterworthin näytelmä on ladattu täyteen metaforia. Näytelmän aiheita ovat yksilö, yhteiskunta, politiikka ja taide. Nämä ilmiöt ja kokonainen maailma tehdään näkyviksi vertauskuvien kautta. Muodoltaan näytelmä on klassinen, kolminäytöksinen draamakomedia. Tällainen vanhakantaisuus oli sekin helppo tulkita tavallaan teatteritaidetta kommentoivaksi metaforaksi.

Grahamin ja usean muun kirjoittajan tuoreet arviot näytelmästä vuodelta 2023 löytyvät Helsingin kaupunginteatterin Jerusalemia esittelevältä verkkosivulta.

Jo ensimmäinen näyttämökuva oli ladattu vahvoilla symboleilla. Sitä hallitsi suurikokoinen Pyhän Yrjön risti, punavalkoinen lippu, jota Englannissa käytettiin vallan merkkinä keskiajalla. Sitten näyttämölle astui **Mitra Matouf**, näytelmän Phaedra keijukaisen siivet selässään laulamaan **William Blaken** runoelmaan sävellettyä hymniä *Jerusalem*. Näytelmän tarinassa eletään Pyhän Yrjön päivää.

Ei tarvittu mentaalista GBS-paikannusta paikantamaan, missä sijaitsee se viimeinen paratiisi, kaistale metsän ja uuden lähiön välistä joutomaata, jonne tarinan sankari Johnny Rooster Byron (**Heikki Kinnunen**) on hinannut rähjäisen asuntovaununsa. Tämä kylä Pewsey sijaitsee Whiltshiren kreivikunnassa, jossa sijaitsee myös maailmankuulu Stonehenge. Tietenkin myös se on mukana Butterworthin tarinassa.

*Byronin jengi Davey (Betadi Mandunga), Ginger (Markus Järvenpää), Pea (Lumi Aunio), Tanya (Minni Gråhn ja Lee (Alexander Wendelin). Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri*

Tarina alkoi yksilön ja yhteiskunnan välisellä konfliktilla. Kaupunginvaltuuston virkamiehet Linda Fawcett (Ursula Salo) ja Luke Parssons (Mikko Virtanen) naulasivat Byronin asuntovaunun oveen häätömääräyksen. Ohjaaja Pasi Lampelan mukaan Jerusalem tuo esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen ikiaikaisen ristiriidan ja kuvaa kamppailua vapaamman ihmisyyden ja mielikuvituksellisemman elämän puolesta. Käsiohjelman esipuheessa hän tiivistää näkökulmansa kysymykseksi, mitä yhteiskunnasta kertoo se, mitä se sysää ulkopuolelleen?

Näytelmän Johnny Byron on omaa vapauden ideologiaansa elämäntavallaan julistava messias. Hänen ympärilleen on viinan ja huumeiden kyllästämiin kemuihin kokoontunut sekalainen seurakunta. Lee (Alexander Wendelin), Pea (Lumi Aunio), ja Tanya (Minni Gråhn) ovat paikallisia nuoria, Davay (Betadi Mandunga) nuori teurastamon työntekijä, Ginger (Markus Järvenpää) työtön jo ikääntynyt rappari, Wesley (Jouko Klemettilä) paikallisen pubin vuokranantaja ja Professori (Joachim Wigelius) iäkäs oppinut. Yhteistä heille on elämäntapa, jonka takia heidät on ainakin meillä Suomessa julistettu yhteiskunnan vihollisiksi ja tuomittu niin eduskunnan puhujapöntöstä kuin valtioneuvoston linnastakin käsin varkaiksi ja loisiksi.

Kaupunki haluaa hätää omin lupinensa metsässä vuosia asuneen Byronin sosiaalisista syistä. Kunnon kansalaisten mielestä Byronin elämäntapa herättää pahennusta ja villitsee parempien piirien perheiden nuoria huonoille teille. Taustalla ovat kylmät taloudelliset intressit. Paikallinen grynderi on iskenyt silmänsä maapalaan, jolle Byron on leirinsä pystyttänyt (Fuck the new estate!).

Vertauskuvalliseksi teki mieli tulkita myös se apokalyptinen krapula, johon Byron ja hänen opetuslapsensa heräävät tarinan alussa edellisen yön hurjien juhlien jälkeen. Byron on näissä juhlissa pyllyillyt alastomalla performanssillaan elinikäisen porttikiellon siihen viimeiseen seudun kapakoista, johon hänellä oli vielä lupa tulla. Tässä ei kuitenkaan podettu brexitin jäkeistä morkkista. Butterworthin paholaisen myllyt jauhoivat ja jauhavat yhä toisaalla. Tämä kirkastui meille viimeistään näytelmän upeassa loppuhuipentumassa.

Pyrkimys johonkin aitoon ja luonnonmukaiseen oli koko ajan läsnä. Sen merkiksi Byron oli humalapäissään rusikoinut yöllä televisionsa palasiksi brikettimailalla.

Luulen löytäneeni vastauksen myös Lampelan kysymykseen mitä? Näytelmän Byron on taiteilija, juttujensa puolesta paroni Münchhausenin henkinen perillinen suoraan alenevassa polvessa. Byron on maailman ainoa mies, joka on siitetty kahden kreivikunnan alueella ja syntynyt luoti hampaidensa välissä. Sirkustaiteilijana Byron hankki legendaarisen maineen kuolemaa halveksivilla tempuillaan. Tarinan nykyhetkessä surmanajajana vakavasti loukkaantunut Byron on huumekauppias, jonka juttujen tenhovoimaa vahvistavat piri, mari ja väkevät juomat.

Vapauden valtakunnalla on monet kasvot ja niin teatterissa pitääkin olla. Loistavana jutunkertojana Byron on tietenkin myös hyvin kirjallinen hahmo. Tässä suhteessa epäilen, että Butterworth on ladannut näytelmän dialogiin mielikuvia niin sanotusti kieli poskella. Juopottelusta inspiraatiota hakeneiden nerokkaiden kirjailijoiden nimilista on pitkä kuin tipaton tammikuu.

Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Matouf) on asunut salaa vuoden Byronin (Heikki Kinnunen) asuntovaunussa. Ikääntyneen taiteilijan ja hyvin nuoren tytön suhteen laatu jäi arvoitukseksi. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Siivet selässään näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen laulullaan aloittanut Phaedra ei ole tarinassa mikään astraaliolento, vaan paikallisen kauneuskilpailun 15-vuotiaana voittanut teini ja alamaailman vaikutusvaltaisen gangsterin Troy Whitworth (Rauno Ahonen) tytärpuoli. Phaedra on kadonnut kauneuskilpailun jälkeen ja yllättävä käänne paljastaa, että hän on asunut vuoden Byronin asuntovaunussa.

Whitworth on pahoinpidellyt tytärpuoltaan. Byronin ja Phaetran suhteen laatua ei avata. Onko Byron suojelija vai hyväksikäyttäjä, pyhimys vai paskiainen?

Populaarimusiin piirissä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tyttöystävät nuorenevat samaan tahtiin kuin maestrot vanhenevat. Charles Chaplinin kaikki kolme vaimoa olivat avioliittoa solmiessaan alaikäisiä. Omat mielikuvani kohtaus vei nuoreen imatralaiseen teatterin harrastajaan, joka Orli-oopperan harjoitusten aikana 90-luvala alkoi seurustella tuolloin viisikymppisen esitystä ohjanneen näytelmäkirjailija Veijo Baltzarin kanssa.

Näytelmän Whitworth ilmaiseen oman tulkintasa suhteen laadusta pahoinpitelemällä veljiensä kanssa Byronin raa’asti.

Byron on myös isä. Hänellä ja Dawnilla (Merja Larivaara) on lapsi Marky (ensi-illassa Alvar Lisko). Dawn tuntee yhä vetoa Byroniin ja Byron isänrakkautta poikaansa kohtaan. Muuta ei kahdessa kohtauksessa kerrota Byronin ja Dawnin suhteen laadusta tai historiasta. Tarina toki on tuiki tavallinen ja katsojan oli teki mieli olettaa, että siihen liittyi jotakin omakohtaista.

Näin elämäntilanteet tuppaavat vaihtelemaan paremmissakin taiteilijapiireissä.

Rasismin osalta Butterworthin eeppiset teemat eivät tämän kirjoittajalle varmasti kaikilta osin täysin auenneet. Energinen ja karismaattinen Mandunga teki teurastajasta hyvin sympaattisen hahmon, tämän luotaantyöntävästä ammatista huolimatta. Mandungan Davay peitti työnsä aiheuttaman ahdistuksen poikamaiseen uhoon: ”Minä tapan nautoja pang, pang, pang.” Toki mielikuva siitä, miten rasismi jakaa työmarkkinoilla ihmiset ihonvärin perusteella voittajiin ja häviäjiin oli voimakas.

Klemettilä näytteli Westleyn roolin jonkinlaisessa Pyhän Yrjön päivän juhlallisuuksiin kuuluvassa perinnepuvussa päässään merkillinen kukkahattu. Lampela ja pukusuunnittelija Sari Suominen ovat ehkä halunneet korostaa kukkahatulla ja vatsanpäällä ristiin menevillä punaisilla olkanauhoilla Westleyn roolia tarinan narrina, humalaisena totuuden puhujana. Juopottelemalla itsensä psyykkisesti ja fyysisesti rajatilaan saattanut mies on meille suomalaisille tuttu hahmo ja omaan mieleeni on jäänyt pysyvästi edesmenneen Juha Mujeen bravuuri aiheesta elokuvassa Raid.

Tarujen mukaan esihistoriallisella ajalla valtavista järkäleistä rakennettu kivikehä Stonehenge on jättiläisten tekemä. Byron kertoo tavanneensa tällaisen jättiläisen ja keskustelleensa hänen kanssaan. Keskustelun jälkeen tämä vähintään 50 metriä korkea jättiläinen on lähtenyt harppomaan pitkin Wiltshiren kreivikunnan nummia.

Jättiläisestä alkoi Leen johdolla keskustelu journalismin tilasta. Miksi paikallinen lehdistö ei näe pitkin kreivikuntaa harppovaa jättiläistä tai ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ilmiöstä. Tämänkin vertauskuvan voi tulkita vähintään kahdella tavalla. Lienee kuitenkin niin, ettei hätärumpuja tarvitse paukuttaa vain sen takia, etteivät paikalliset tiedotusvälineet tee enää juttuja teatterista tai sen tekijöistä.

Stonehengen muinaiset rakentajat harjoittivat todennäköisesti jonkinlaista luonnonuskontoa. Luonto oli ihmistä väkevämpi ja tämä jättiläinen saneli elämisen reunaehdot. Siksi Byron rummuttaa näytelmän huikeassa finaalissa tätä jättiläistä palaamaan. Kysymys ei ole tiedon puutteesta. Kysymys on siitä, että me emme halua nähdä tätä jättiläistä.

Näytelmän finaalissa Byronin metsän puut nousevat rytisten juuriltaan. J. R. R. Tolkienin huornit kävivät hyökkäykseen Blaken saatanallisia myllyjä vastaan. Vaikka me kiellämme todellisuuden, emme halua kuulla tai nähdä tätä jättiläistä, sen varjo vaikuttaa meihin koko ajan. Maailma on muuttunut hyvin nopeasti niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Butterworthin näytelmän kantaesityksestä Lontoon Royal Court teatterin Jerwood-näyttämöllä.

Meidän maailmankuvaamme hallitsee pelko, joka on sumentamassa järjen valon. Toiseus on muuttumassa tässä maailmassa hengenvaaralliseksi. Verkkoaitoja ja piikkilankaa ei viritellä vain rajoilla, vaan myös niiden toisten ympärille.

Jerusalem

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.2.2024

Käsikirjoitus: Jez Butterworth

Suomennos: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Lerivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/Niilo Sämpi

Pasi Lampelan dramatisointi osui Tauno Kaukosen romaanin ytimeen – Tampereen Teatterin Klaani oli ensi-illassa modernia puheteatteria 50-luvun mausteilla – Antti Tiensuun hienosti sisäistetty rooli Aleksanterina teki vaikutuksen

Tampereen Teatterin Klaanissa näyteltiin lähes tyhjällä näyttämöllä. Kuvan kohtauksessa ollaan saarella, jonne vankilasta karanneet Sammakon veljekset pakenivat poliisia. Kuvassa näytelmän Mirja (Annuska Hannula), Aleksanteri (Antti Tiensuu), Leevi (Esa Latva-Äijö), Roope (Arttu Soilumo) ja Benjamin (Matti Hakulinen). Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaani kertoi lapsena itsensä turvattomaksi kokeneen nuoren kamppailusta ja valinnoista aikuisuuden kynnyksellä. Lampelan näkemys romaanista kirkastui romaanin kertojaa Aleksanteri Sammakkoa näytelleen Antti Tiensuun hienosti sisäistetyssä roolityössä. Siinä yhdistyivät lapsena hylkäämisiä ja pelkoa kokeneen nuoren epävarmuus ja uhmakkuus.

Tauno Kaukosen romaanin Klaani tapahtumat kertovat yhteiskunnasta syrjäytyneiden ihmiset elämästä 1950-luvun Tampereella. Tarinan ytimessä on asia, joka on yhtä ajankohtainen kuin 70 vuotta sitten. Yhteiskunnan marginaaliin ajautuneet nuoret elävät edelleen maailmassa, jossa on yhä vaikeampi tai lähes mahdotonta tehdä oikeita valintoja.

Käsiohjelmassa Lampela kirjoittaa sovittamisen vaikeudesta ja kysyy, pitäisikö meidän luopua koko dramatisoinnin käsitteestä. Kaukosen romaanin kohdalla tätä dramaturgin tuskaa on helppo ymmärtää. Kaukonen kirjoitti esikoiromaaninsa useita kertoja uusiksi ja lopullisessa versiossa maailmaa tarkastellaan siitä yhden ihmisen sammakkoperspektiivistä, josta me itse kukin todellisuuden näemme.

Vahvaan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on taiteena luonteeltaan moniäänistä jopa silloin, kun näytelmä on monologi. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta.

Kaukosen kirjan voisi näyttämöllä pelkistää romanttiseksi rakkaustarinaksi teinikäisen Aleksanterin ja häntä pari vuotta vanhemman Mirjan (Annuska Hannula) välillä. Lampelan tasoinen dramaturgi ja ohjaaja ei ole tietenkään tyytynyt tähän. Hyvän naisen rakkaus ei tässä tarinassa pelasta nuorta miestä kaltevalta pinnalta.

Muistan, tosin hämärästi, haastattelu vuosien takaa, jossa Lampela puhui siitä, miten toiset meistä ovat valon lapsia ja toiset tulevat pimeästä. Se ei ollut Lampelan omaa filosofointia, vaan hän siteerasi Teatterikorkeakoulun opettajaa tai omaa kurssitoveriaan, jonka nimeä en enää muista.

Tarinan Aleksanteri (Antti Tiensuu) ja Roope (Arttu Soilumo) ovat tarinan alussa ystäviä, joista tulee lopulta katkeria vihamiehiä. Roopen kohtalo sinetöityy näytelmän lopussa, mutta Aleksanterin kohtalon sovituksen tehnyt Pasi Lampela jätti avoimeksi. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Klaanin dualistisen taisteluparin muodostavat Aleksanteri ja hänen ystävänsä Roope Andersson, jota ensi-illassa tulkitsi Arttu Soilumo. Nämä kaksi nuorukaista kilpailevat Mirjan suosiosta, käyvät yhdessä varkaissa, heidän tiensä risteävät tarinan kuluessa ja he päätyvät lopulliseen eroon vaiheessa, jossa heitä ei enää yhdistä ystävyys vaan viha.

Yhteiskuntaa ja sen valtaa näille yhteiskunnan ulkolaidalle eläville ihmisille edusti romaanissa ja näytelmässä poliisi. Vanha hokema siitä, että poliisi on ainoa viranomainen ja samalla omainen monelle yhteiskunnasta ulos lyödylle ihmiselle on edelleen kuvaava. Matti Hakulinen teki hienon roolityön tällaisena kovana, mutta välittävänä poliisina, näytelmän Siilipäänä.

Konepistoolit tanassa näyttämölle astuneet sinitakit symbolisoivat tietenkin myös sitä valtion väkivallan monopolia, joka pakottaa meidät alistumaan välttämättömän edessä. Epäsosiaalinen ja rikoksiin perustuva elämäntapa ei Lampelan sovituksessa ollut mikään vapauden valtakunta.

Suomi eli vielä 50-luvulla sotakorvausten takia sotataloudessa ja se saneli työelämän säännöt. Palkat olivat pieniä ja työolot usein surkeita. Nuoret katsojat saattavat pitää Esa Latva-Äijön bravuuria näytelmän konepajan työnjohtajana karikatyyrinä, mutta Lampela on osunut myös tässä naulan kantaan. Sodan kauhut rintamalla kokeneilla miehillä oli oma vakaumuksensa elinehtojen ankaruudesta.

Klaani ei nimestään huolimatta ole perinteinen sukutarina. Näytelmässä suvun patriarkka on Aleksanterille hyväntekijä, joka ottaa hänet hoiviinsa lastenkodista ja isoisän tyttärelle Raakelille julma hyväksikäyttäjä. Kirjan lukijalle ja miksei myös näytelmän katsojalle tyttären kohtalo antoi myös vastauksia kysymykseen, miksi tämän patriarkan pojista oli tullut elämän laitapuolella kohtaloaan vankilakierteessä toteuttavia konnia.

Konnat ja juopot rentut ovat suomalaisen kaunokirjallisuuden suola ja suomalaisen teatterin pippuri. Benjamin, Samuli ja Leevi Sammakon roolit olivat lähtökohtaisesti herkullisia. Kaksois- ja kolmoisrooleja näytelmässä urakoineet Hakulinen, Tommi Raitolehto ja Latva-Äijö selvästi nauttivat silminnähden niiden tekemisestä. Ensi-illassa Lampelan ohjaus ja ensemblen työskentelyä leimasi toki kurinalaisuus. Hauskanpitoa ei vedetty överiksi eikä liioittelu taida muutenkaan kuulua Lampelalle tyypilliseen tapaan toteuttaa taiteellisia näkemyksiään.

Kirjan kuvaukset seksuaalisuudesta herättivät kohua, kun Kaukosen esikoisromaani ilmestyi vuonna 1963. Tosin Klaanin lukeneet tietävät, että Kaukosen kuvauksissa lukijan katse siirrettiin taivaalla leijuviin pilviin kuin 50-luvun SF-elokuvissa jo hyvissä ajoin ennen varsinaista tai siis kuviteltua aktia. Todennäköisesti kohun katalysaattorina toimi Kaukosen kuvaus suvun lahkosaarnaajana elämänuransa tehneen patriarkan harjoittamasta insestistä. Luultavasti samasta syystä mestarillinen esikoisromaani myös jäi vuosikymmeniksi lähes unohduksiin.

Näytelmässä erotiikan kuvaus jätettiin kohtaukseen, jossa Aleksanterin äitiä näytellyt Elina Rintala riisui yöpaitansa alta mummokalsarit näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa. Lampelan tiukkaa linjaa tässäkin suhteessa voin katsojana vain kiitellä. Näytelmän yleisö kosiskelematon käsikirjoitus pitäytyi tiukasti vain oleellisessa. No jos nyt tässä ihan tarkkoja ollaan, Tiensuun paita lähti päältä ehkä turhan monta kertaa.

Kaukonen kuvaa tarinansa naisia Tampereella 50-luvulla eläneen teini-ikäisen nuorukaisen näkökulmasta. Se tekee tarinan naisista tavallaan epähenkilöitä, mikä ei sinänsä ole mitenkään poikkeuksellista miesten kirjoittamissa romaaneissa. Näytelmässä Lampelan analyyttinen ote puri ja Hannulan, Rintalan ja Samakkojen klaanin veljesten sisarta Raakelia näytelleen Eeva Hakulisen läsnäolo auttoivat meitä katsojia näkemään tarinan sisälle.

Minua viehätti Kaukosen kirjan rujon runollinen naturalismi. Mikko Saastamoisen lavastus- ja pukusuunnittelussa tämä naturalismi sai esteettisen vastineensa näyttämöllä. Karu lavastus jätti jopa Frenckell-näyttämön teatteritekniikan näkyville. Näyttämän vasemmassa reunassa oli pitkä rivi nostimia ja tautalla häämöttivät valoparvelle vievät kierreportaat. Lähes koko näyttämöä peitti trukkilavoista koottu koroke, vasemmassa reunassa oli yksi ovi sisääntuloja varten ja näyttämön niukka kalustus koostui hetekasta ja jakkarasta.

Kulissit oli riisuttu. Näytelmän tarinan todellisuus ja teatterin todellisuus olivat yhtä aikaa läsnä.

Esteettisesti Kalaani edusti mielestäni niin kutsuttua tyhjän tilan teatteria. Lampelan ja ensemblen sovitus oli klassista puheteatteria hyvin tuoreella tavalla toteutettuna. Kohtauksesta siirryttiin toiseen usein lennossa ja turhia selittämättä. Tarvittaessa kohtausten välikkeenä toimi esiripun asemasta näyttämön pimentäminen hetkeksi.

Mika Kaurismäen Kaukosen kirjan pohjalta vuonna 1984 ohjaama elokuva Klaani muistetaan Anssi Tikanmäen säveltämästä ja Juice Leskisen sanoittamasta kappaleesta Balladi. Se kuultiin torstaina myös Tampereen Teatterin näytelmän kantaesityksen ensi-illassa.

Klaani

Tampereen teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 26.10.2023

Perustuu Tauno Kaukosen samannimiseen romaaniin vuodelta 1963.

Sovitus ja ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus- ja puusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Opa Pyysing

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Kirsi Rintala, Johanna Vänttinen

Rooleissa: Antti Tiensuu, Matti Hakulinen, Esa Latva-Äijö, Arttu Soilumo, Annuska Hannula, Elina Rintala, Eeva Hakulinen, Tommi Raitolehto

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastajassa näkyivät huoneteatterin vahvuudet – ajateltu dramaturgia ja upea näyttelijäntyö tekivät esityksestä elämyksen

Matleena Kuusniemen ja Jari Virmanin hieno näyttelijäntyö toi D. H. Lawrencen tarinan kosketusetäisyydelle. Pasi Lampelan dramatisointi ja ohjaus korostivat pienen huoneteatterin vahvuuksia. Kuva Marko Mäkinen/Teatteri Jurkka

Teatteri Jurkan Lady Chatterleyn rakastaja on epäilemättä yksi teatterisyksyn helmistä. Matleena Kuusniemen ja Jari Virman näyttelijäntyö ja Pasi Lampelan dramaturgia ja ohjaus muodostivat nautittavan kokonaisuuden. Esityksessä oli lämpöä. Se kosketti.

Voimakkaan intohimon vallassa olevat ihmiset ovat perusolemukseltaan koomisia hahmoja. D. H. Lawrencen vuonna 1928 ilmestyneen romaanin taustalla on kuitenkin yksi suursodan suurista tragedioista. Miljoonien naisten aviomiehet tai potentiaaliset elämänkumppanit oli tapettu tai he olivat vammautuneet fyysisesti tai psyykkisesti ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa.

Lawrencen romaani joutui kirjailijan kotimaassa sensuurin kynsiin ja Englannissa se julkaistiin vasta vuonna 1960.

Epäsäätyisen rakkaussuhteen ja seksuaalisuuden avoin kuvaus olivat liikaa. Vielä merkityksellisempää sensoreille oli varmasti se, että kirjan Lady Chatterley on voimakastahtoinen nainen, joka rohkeasti puolustaa myös omaa seksuaalista itsemääräämisoikeuttaa. Kirjan naishahmo oli konservatiiveille punainen vaate maassa, jossa välillä hyvin radikaalejakin keinoja käyttänyt naisasialiike oli taistellut 30 vuotta naisten äänioikeuden ja tasa-arvoisten ihmisoikeuksien puolesta.

Suffragetin pilkkanimellä kutsuttuja naisasialiikkeen jäseniä vangittiin eikä kiihkeässä kamppailussa vältytty kuolonuhreiltakaan. Naiset saivat Englannissa äänioikeuden vasta vuonna 1928.

Lampelan dramaturgia ja ohjaus antoivat minulle katsojana tilaa ajatella. Lawrencen tarinan historiallinen konteksti tuli näkyväksi. Samaa efektiä en ole aikaisemmin kokenut romaania lukiessani tai sen pohjalta tehtyjä elokuvia katsoessani.

Lampela on valinnoissaan osunut johonkin oleelliseen.

Kohtausten ajoitus ja varsinkin niiden ajallinen kesto tuntuivat optimaalisilta. Huoneteatterin vahvuus, henkilökohtainen läsnäolo pääsi oikeuksiinsa. Kuusniemen ja Virman näyttelemistä oli nautinto seurata.

Tarinaan oleellisesti kuuluva seksuaalisuuden kuvaus oli toteutettu tyylikkäästi. Avauskohtaus, jossa Virman pesi itseään metsänvartijana yläruumis paljaana loi odotukseen liittyvän jännitteen. Sen jälkeen intiimit kohtaukset voitiin siirtää katsojan korvien väliselle näyttämölle.

Käsiohjelman mukaan Lampela on kääntänyt Lawrencen romaanin uudestaan dramatisointia varten. Voi olla. Ainakin Lampela on onnistuneesti modernisoinut tekstiä.

Hieno oli myös Lampelan tapa päättää näytelmä.

Molemmat näytelmän roolihahmot olivat subjekteja, oman persoonallisuuden omaavia toimijoita. Tämä ei ole mikään helppo nakki. Jokainen, joka on lukenut Henry Millerin ja muiden maailmankirjallisuuden mestareiden egoistisia romaaneja elämää suuremmasta rakkaudesta, tietää tämän. Teatteri tietenkin vahvistaa tarinan moniäänisyyttä, mutta ei se edes teatterissa ole mikään itsestäänselvyys.

Matleena oli kuin luotu Lady Chatterleyn rooliin. Roolihahmo oli sekä herkkä että voimakas, hienoa näyttelijäntyötä.

Virman oli mainio mojovan yllätyksen ja voimakkaiden tunteiden hämmentämänä miehenä.

Englanti on luokkayhteiskunta, jossa ihmisen luokka-aseman tunnistaa jo hänen puheestaan. Suomi ja suomenkieli ovat tässä suhteessa tasa-arvoisempia. Ehkä Lampela, Kuusniemi ja Virman olisivat voineet antaa tämän kuulua vieläkin selvemmin.

Markus Tsokkisen lavastuksessa ja Heidi Tsokkisen puvustuksessa pienen teatterin niukat resurssit oli käännetty voimavaraksi.

Lady Shatterleyn rakastaja

Teatteri Jurkka 9.9.2020

Alkuperäisteos H. D. Lawrence

Suomennos, sovitus ja ohjaus Pasi Lampela

Lavastus Markus Tsokkinen

Puvut Heidi Tsokkinen

Äänisuunnittelu Saku Kaukiainen

Rooleissa Matleena Kuusniemi ja Jari Virman

Hämeenlinnan kaupunginteatterin Bergman-tulkinnasta puuttui Tampereella paras terä

Kuvassa Lasse Sandberg ja Liisa Peltonen. Kuva Tommi Kantanen/Tampereen teatterikesä

Valehtelu on parisuhteen voiteluöljyä. Kukaan, joka on lukenut Ingmar Bergmanin omaelämänkerrallisen Laterna magican, ei epäile miehen asiantuntemusta, mitä parisuhteisiin tulee.

Vuonna 1972 ensi-iltansa saanut Kohtauksia eräästä avioliitosta on rakkaudesta ja rakastamisen vaikeudesta kertova ylistetty klassikko.

Puolessa vuosisadassa teos on kuitenkin kerännyt myös itseensä ajan patinaa – astian makua.

Hämeenlinnan kaupunginteatterille draaman ohjannut ja dramatisoinut Samuli Reunanen on ehkä pyrkinyt puhaltamaan oikein isolla torvella tästä parisuhdedraamasta tunkkaisuutta aiheuttavat pölyt pois.

Dixieland-musiikkia soittavan orkesterin tuominen näyttämölle on hauska idea. Valitettavasti se ei Tampereen teatterikesän esityksessä toiminut kovin hyvin. Esityksen intensiteetti kärsi kohtausten välikkeiksi sijoitetuista reipashenkisistä ralleista ja marsseista.

Reunasen dramaturgia ja Juha Mäkipään suunnittelema lavastus noudattivat tyhjän tilan estetiikka. Me istuimme Tampereen yliopiston Nätyn Montussa leirinuotiolla. Yleisölehterit oli rakennettu näyttämön ympärille ja näyttämönä toimi katsomon keskelle pystytetty matala puinen koroke.

Tällainen kylä-, tai pitäisikö sanoa huoneteatteri, vaatii näyttelijöiltä paljon. Teatterin näkymätön niin kutsuttu neljäs seinä ympäröi heitä nyt joka puolelta.

Kaupunginteatterin Liisa Peltonen ja Lasse Sandberg onnistuivat tehtävässään tavallaan liiankin hyvin. Tarinan akateemisesti sivistyneiden Johanin ja Mariannen avioliiton pohjavire sai hieman arkisen pohjavireen.

Ehkä Peltonen ja Sandberg ovat pariskunta myös oikeassa elämässä.

Tampereen teatterikesän esityksessä näkemäni tulkinnat olisivat kaivanneet lisää terävyyttä. Bergmanin näytelmä on perusolemukseltaan kahden hyvin älykkään ihmisen verbaalista kaksintaistelua.

Tietenkin jäin kaipaamaan myös sitä kahden ihmisen intensiivisestä vuorovaikutuksesta syntyvää sisäistä hehkua. Sitä lumoa, jota ei voi esittää. Sitä joko on tai sitten ei.

Kohtauksia eräästä avioliitosta on esitetty Hämeenlinnassa täysille katsomoille. Esitys on ajan myötä päässyt hieman laimenemaan.

Näytelmä jatkaa Hämeenlinnan kaupunginteatterissa vielä syyskaudella. Näyttelijöistä Sandbergin kannattaa varmaan kiinnittää enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Samuli Reunasen debyytti ohjaajana kansallisteatterissa nähdään marraskuussa. Reunanen on sovittanut ja ohjaa maan kansallisnäyttämölle Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset. Odotan tätä esitystä todella kiinnostuneena.

Tampereen teatterikesä

Hämeenlinnan kaupunginteatteri

Käsikirjoitus: Ingmar Bergman
Sovitus: Pasi Lampela
Ohjaus ja esitysdramaturgia Samuli Reunanen
Kapellimestari: Petri Keinonen
Bändi: The Hämpton Dixieband: Jussi Harju, Jussi Keinonen, Petri Keinonen
Rooleissa: Liisa Peltonen, Lasse Sandberg
Lavastussuunnittelu: Juha Mäkipää
Pukusuunnittelu: Satu Suutari
Valosuunnittelu: Hannu Suutari
Äänisuunnittelu: Pasi Lehtinen
Kampaukset ja meikit: Liisa Sormunen

Oi mutsi mutsi

Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis

Itsemurhakandidaatiksi Marsha Normanin näytelmän Jessie Cates puhuu paljon. Eikä hänen äitinsäkään Thelma Cates suinkaan jää sanattomaksi, kun hänen Jessie yhtenä iltana ilmoittaa ampuvansa itsensä puolen tunnin kuluttua.

Mutta amerikkalaisen Normanin Hyvää yötä äiti on puhenäytelmä, hieno psykologinen draama, joka pitää yleisönsä otteessaan aina näytelmän alusta kohtalonomaiseen loppuratkaisuun asti.

Norman on käsikirjoittanut muun muassa HBO:n Terapiassa sarjaa. Bulizer-palkitus Hyvää yötä äiti näytelmässä perheen ihmissuhteet ruoditaan tarkkaan läpi tämän viimeisen iltapuhteen aikana. Vuorosanojen vaihtuessa esiin nousee yhä uusia syitä, joiden takia tytär Thelma on päätynyt, tai oikeammin päättänyt tehdä itsemurhan.

Tunteita tässä perheessä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin vielä paljon jäljellä, myös aitoa välittämistä. Norman ei tee Thelmasta klassisen kaavan mukaista jääkaappiäitiä, tunnekylmää hirviötä. Tässä tarinassa vivahteita on enemmän, kuten ihan oikeasakin elämässä tapaa olla.

Ehkä tämä on sitten sitä psykologista tarkkuutta.

Teatteri Jurkan Tampereen teatterikesässä esitetty Hyvää yötä äiti on kahden loistavan näyttelijän Wanda Dubielin ja Tiina Weckströmin bravuuri. Molemmat ovat sisäistäneet roolinsa viimeistä kasvojenilmettä ja päänliikettä myöten.

Esitys ei jätä toivomisen varaa.

Ohjaaja Pasi Lampela on jäänyt minulle oman ikäpolvensa ohjaajista lähes tuntemattomaksi suuruudeksi. Lampelan omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus Hotelli Lappeenrannan kaupunginteatterissa vajaat kymmenen vuotta sitten ei vakuuttanut.

Toisenlaisella tulkinnalla Normanin näytelmän Thelmasta olisi voinut muotoilla myös todellisen hirviöäidin. Mutta eihän se elämä niin mene. Sosiaaliset suhteet eivät muodostu vain yksilöiden välisten vuorovaikutusten, vaan kyllä niihin vaikuttaa myös meidän itse kunkin oman pään sisällä käyvä jatkuva pulina.

Lampelan ohjaus on hieno. On tietenkin tällä omakohtaisella evidenssillä turhan koppavaa sanoa mitään miehen kehityksestä taiteilijana. Lampelan työt on kuitenkin tämän jälkeen ihan pakko laittaa omakohtaiseen seurantaan.