Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria


Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa  Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.  

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.  Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata.  Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.  

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.  

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine

Hulluna ei todellakaan ole hyvä olla

 

Antti Mankonen, Antti Laukkarinen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta Kuva Kai G. Baer/Teatte

Teatteri Telakan Hullu on loistavaa teatteri. Se todistaa jälleen kerran, miten ilmaisuvoimainen taidemuoto teatteri on. Katsojalle esitys voi olla kuitenkin myös silkkaa piinaa. Tässä esityksessä eivät vain näyttelijät eläydy täysillä.

Julmuuden teatterin perustaja, ranskalainen näytelmäkirjailija Antonin Artaud lienee teatterimaailman kuuluisin hullu.

Jos mielenterveyden ongelmista kärsineistä nimekkäistä taiteilijoista tehtäisiin kattava lista, siitä tulisi varmaan pitkä kuin päivästä mielisairaalan suljetulla osastolla.

Luovuus edellyttää mielen herkkyyttä erilaisille vaikutteille ja tällä herkkyydellä on epäilemättä hintansa. Toki hulluja riittää myös meidän tavallisten kaduntallaajien joukossa.

Ohjaaja Neil Hardwick kirjoitti viime vuosisadan puolella omasta vaikeasta masennuksestaan kirjan Hullun lailla. Luin sen aikanaan ahmimalla.

Ohjaaja Juha Hurme kirjoitti kokemastaan psykoosista kirjan Hullu. Sain tuon kirjan tuoreeltaan, vuonna 2012, mutta en ole saanut sitä vieläkään luettua loppuun asti.

Hurmeen kirjansa pohjalta Teatteri Telakalle dramatisoima ja ohjaama Hullu on ollut ehkä vuoden puhutuin teatteriesitys.

Teatterikesän infossa Hurme muistutti, ettei Hullu ole Juha Hurme nimisen henkilön sairaskertomus, vaan tilaisuus nähdä ja kokea, millaista on mielisairaalan suljetulla osastolla.

Valistunut katsoja osaa nähdä eron taiteilijan ja hänen teoksensa välillä. Minun kohdallani tämä etäisyyden ottaminen onnistui kuitenkin tällä kertaa poikkeuksellisen huonosti.

Teatteri Telakan seinät alkoivat kaatua päälle kohta näytelmän alun jälkeen.

Hardwick kertoo kirjassa, ettei vakava masennus vie ihmiseltä vain toimintakykyä, vaan se myös sattuu ihan helvetillisellä tavalla. Minä osaan kuvitella ihan hyvin, miltä Hurmeen näytelmässä kuvaama puhdas kauhu tuntuu.

Ehkä tämä hyvin voimakas samaistuminen johtui ainakin osaksi siitä, että Hurme on mukana esityksessä ääniroolissa.

Hurmeen mukaan Hullu on esitys, joka ohjasi itse itsensä. Se on siis yhteisön tekemää taidetta parhaimmillaan.  Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen näyttelivät tavalla, joka sai minun sydänalassani kasvavan möykyn tuntumaan hetki hetkeltä yhä painavammalta.

Laukkarinen eläytyi järkensä tilapäisesti hukanneen näytelmäkirjailijan rooliin sellaisella intensiteetillä, että teki mieli välillä sännätä karkuun.

Hullu on varmasti voimaannuttava tai ainakin vapauttava kokemus katsojalle, joka on itse kokenut oman mielen järkkymisen aiheuttaman ahdistuksen. Meille muille se tarjoaa mahdollisuuden nähdä jotakin tästä todellisuuden puolesta.

Teatteri Telakan Hullu on myös vakuuttava näyttö siitä, miten voimakas ja ilmaisuvoimainen väline teatteri on taidemuotona. Ehkä Telakan ihmisten pitäisi laittaa Hullun ilmoituksiin myös maininta siitä, että tämä esitys voi vaarantaa mielenterveytesi.

 

Teatteri Telakka: Hullu

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Rooleissa: Antti Laukkarinen, Antti Mankonen ja Kaisa Sarkkinen

Pukusuunnittelu: Henna Mustamo

Valo- ja äänisuunnittelu & musiikki: Hannu Hauta-aho

Laulun sävellys: Arto Piispanen

Lavastussuunnittelu: Hannu Hauta-aho, Juha Hurme, Henna Mustamo ja Perttu Sinervo

Ohjaajan assistentti: Markus Myllyniemi

 

 

 

Myrskyluodon Maija

Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari
Antti Jaakkola ja Liisa Sofia Pöntinen pärjäävät hyvin teknisesti vaativissa rooleissaan Jannena ja Maijana. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Ari Nakari

Merellä tullee ja rakkaus vie naisen vaikka läpi harmaan kiven.

Espoon kaupunginteatteria nykyisin johtavan Jussi Helmisen dramatisoima Myrskyluodon Maija edustaa sen sortin musiikkiteatteria, jossa järki ei päätä pakota, mutta tunnetta ja paatosta on sitäkin enemmän. Katsoja voi huoletta jättää aivonsa samaan narikkaan palttoonsa kanssa ennen esityksen alkua odottamaan sitä hetkeä, jolloin kyyti on taas edes pari astetta kylmempää.

Teatterimusiikin ja suomalaisten euroviisujen säveltäjänä kunnostautuneet Matti Puurtisen musiikki on balanssissa Helmisen pateettisen sovituksen kanssa. Tässä veneessä kokka kohisee, purje paukkuu ja perä solisee.

Mutta tuskin ahvenanmaalainen Anni Blomqvist silti tämän esityksen takia kääntää kylkeä haudassaan.

Hammasteluun ei muuten ole mitään erityistä syytä. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitys on hienosti lavastettua ja ammattitaidolla esitettyä teatteriviihdettä.  Se on kunniaksi tekijöilleen ja osoittaa, miten laaja-alaista osaamista teatterin lahjakkaasta porukasta irtoaa.

En tiedä, millainen työnjako teatteritieteen tohtori Ilari Nummella ja Jari Juutisella on ollut esityksen ohjauksen suhteen.

Taideteollisen korkeakoulun kouluttamana elokuvaohjaajana uransa aloittanut Nummi on tutkinut Tampereen yliopistossa teatteriesityksen oikeaoppista rakennetta. Kysymys lienee vanhan vaellus ja tehtävä – rakenteen analyysista.

Myrskyluodon Maijan tehtävä on kasvaa tytönheitukasta suureksi sieluksi. Tämän tehtävän suorittamiseksi hänen pitää vaeltaa, tai Maijan tapauksessa pikemminkin purjehtia pisteestä a pisteeseen b. Tähän matkaan mahtuu tietenkin sekä myötä että vastatuulia.  Esityksen kannalta oleellista on se, miten nämä kipuamiset onnen kukkuloille ja putoamiset epätoivon syövereihin ajoitetaan.

Tämä kaikki näyttää ja kuulostaa tietenkin vakuuttavalta paperilla, mutta kuten me kaikki tiedämme, todellisten hittien kaavaa, eli reseptiä, jolla elokuvasta, teatteriesityksestä, romaanista tai musiikkikappaleesta leivotaan takuuvarma menestys, ei ole vieläkään keksitty.

Teatterinjohtaja Juutisen ja koreografi Kira Riikosen osaamisesta Myrskyluodon Maija on jälleen vakuuttava näyttö. Juutinen on onnistunut kokoamaan teatterin omasta väestä, musiikkiopiston opettajista ja oppilaista sekä tanssin ja teatterin harrastajista näyttämölle noin 40 esiintyjän ensemblen.

Esityksen joukkokohtauksista näkee, esityksen harjoitteluun on käytetty paljon aikaa ja vaivaa. Esityksessä on mukana toinen toistaan hienompia kohtauksia, vaikka tarina eristyneellä saarella kykkivästä pariskunnasta ei liene niitä kaikkein otollisimpia lähtökohtia näyttävien joukkokohtausten tekemiseen.

Parasta Myrskyluodon Maijassa tietenkin on myös Juutisen kannalta, että esitys on tuonut yleisön takaisin Lappeenrannan kaupunginteatterin katsomoon. Viime lauantaina esitys näytti loppuunmyydyltä.

Maijaa esittävällä Liisa Sofia Pöntisellä on kaunis ja persoonallinen lauluääni. Pöntisestä irtoaa myös viehätysvoimaa ja lavasäteilyä, joista riitti lämpöä aina Jukola-salin perimmäiselle penkkiriville asti.

Nämä avut riittävät paremmin kuin hyvin. Eikä ainakaan minulla ole myöskään minkäänlaista kompetenssia sen arvioimiseen, miten puhtaasti Pöntinen laulaa.

Sitä paitsi tässä asiassa äänisuunnittelija Hannu Hauta-aho äänimiehineen pystyy varmaan tekemään modernilla tekniikalla ainakin pieniä ihmeitä.

Kaupunginteatterissa vieraileva Antti Jaakola tekee Maijan kumppanista Jannesta mukavan tavallisen hahmon. Ääntäkin paljon elokuvissa äänirooleja tehneestä miehestä lähtee näihin hommiin ihan riittävästi.

Teatterin muu porukka pääsi näyttämään laaja-alaista osaamistaan. Esimerkiksi punttisalin laitteita ilmeisen ahkerasti kuluttava Samuli Punkka on hyvin fyysinen näyttelijä, joka roolin niin vaatiessa kiipeää varmaan vaikka perse edellä puuhun, tai ainakin tätä tarkoitusta varten ripustettuun köyteen.

Lappeenrannassa on osaava, lahjakkuuksia vilisevä porukka tekemässä teatteria ja tämä porukka ansaitsee ja itse asiassa myös tarvitsee välttämättä uudet tilat teatterin tekemiseen.

Teatterilaiset ovat valittaneet tilojen kosteus ja homeongelmista. Valitukset ovat ilmiselvästi aiheellisia. Ainakin allekirjoittaneen syksyllä diagnosoitu astma muistutti äreästi olemassaolostaan noin kolme tuntia kestäneen esityksen jälkeen.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa on selvästi edelleen henki päällä, mutta ainakin katsojan on siellä välillä vähän vaikea saada henkeä kulkemaan.