Tällä hetkellä teatteritaiteen ehkä kuumimpaan genreen voi nyt tutustua Tampereen Teatterissa. Rakkaudesta sähköön on surumielinen tragikomedia elämän sivuraiteille heittämästä miehestä. Maanantaina ensi-iltansa saaneen esityksen ohjannut Aitor Basauri on yksi maailman arvostetuimmista klovnerian opettajista ja esiintyjistä. Basauri kuuluu neljän taiteilijan ryhmään Spymonkey, joka on nostanut klovnerian jälleen korkeakulttuurin ja populaarin viihteen rajapinnalle.
Mykkäelokuvan suuret tähdet Charles Chaplin, Buster Keaton ja kumppanit tekivät reilut sata vuotta sitten klovneriasta salonkikelpoista ja maailmankuulua. Mykkäelokuvan slapstick-komiikan juuret olivat englantilaisessa music hall -perinteessä ja amerikkalaisessa vaudevillessä. Sekä music hallin että vaudevillen juuret ovat 1500-luvulla kehittyneessä italialaisessa commedia dell’artessa ja tätä traditiota muokanneessa sirkusklovneriassa. Slapstick oli aikoinaan ja on edelleen sirkusklovnien käyttämä keppi, jolla saadaan lyödessä aikaan kova napsahtava ääni lyönnin kohdetta vahingoittamatta.
Tampereella tätä commedia dell’arten perinteestä lähtevää estraditaidetta tehtiin suomalaisin maustein. Nyt tragikomedian ”Pierrot”, tämä tarinan yksinäinen ”Turmiolan Tommi”, rakasti peliä, jota ei tosimielessä pelata missään muualla maailmassa: näyttämöllä keitettiin huttua ja yritettiin lyödä kunnareita. Tämän sirkuksen klovnin, Marc Gassot’n, ”slapstick” oli pesäpallomaila.
Sanatonta fyysistä teatteri-ilmaisua Marc Gassot on opiskellut Pariisissa École Internationale de Théâtre Jacques Lecoqissa. Esityksessä Gassot näytti, liikkui ja tuntui näyttämöllä fyysisen teatterin ranskalaiselta mestarilta. Gassot valmistui näyttelijäksiTeatterikorkeakoulusta vuonna 2002. Hienon sukunimensä hän on saanut ranskalaiselta isältään.
Klovneria ei ole ihan uusinta uutta suomalaisessa teatterissa. Me olemme tottuneet jo parin vuosikymmenen ajan Teatteri Metamorfoosin ja Red Nose Companyn vahvasti meikattuihin ja punanenäisiin klovneihin ja klovneriaan ilmaisuvoimaisena teatteri-ilmaisun muotona. Alkusysäyksen näiden ryhmien synnylle ovat antaneet sveitsiläisen Davide Giovanzanan ja ranskalaisen Philippe Boulayn klovneriasta ja naamioteatterista järjestämät kurssit.
Gassot marssi esityksen alussa näyttämölle päällään puku ja popliinitakki, päässään muotonsa jo menettänyt borsalino. Kädessään hänellä oli Alepan keltainen muovikassi, jonka reunan yli näkyi osittain kassiin sujautettu hirttoköysi. Elekielellä Gassot kertoi meille, että tarinan mies kurvasi kotinsa pihaan autolla. Kömpelöt otteet kertoivat, että tämä kuljettaja oli jo valmiiksi humalassa. Samasta ruumiin ja mielen tilasta kertoi se, että tämä nukkavieru herra oli hukannut kotinsa avaimet.
Sekä Chaplin että Keaton esittivät kovan onnen potkimaa pikkumiestä vahvasti meikattuina. Gassot aloitti hurjan fyysisen esittämisen ilman naamioita. Samalla hän riisui esityksen sirkuksen kontekstista, joka on estänyt meitä näkemästä sirkuksen, mykkäelokuvien ja slapstick-komiikkaan perustuvien animaatioiden huumorin perimmäistä traagisuutta. Vaikka Rakkaudesta sähköön hurjine, koomisine käänteineen nauratti, se jätti ainakin tämän kirjoittajan kohdalla mielenpohjalle voimakkaat surun ja säälin tunteet. Tämä mies oli ajautunut umpikujaan, mielentilaan, jossa seinät kaatuivat päälle. Tuo voimakas tunne kertoi esityksen esteettisestä ilmaisuvoimasta.
Tämä ei ollut mitään leikkiä. Esityksen merkillinen nimi liittyi ehkä sähkölaitteisiin, joita miehen kodista löytyi joka lähtöön. Tosin tämän vankilan kaikkinäkevää ja -tietävää vanginvartijaa, älypuhelinta, ei esityksen lauluissa erikseen mainittu. Vain sähkötuoli puuttui. Se olisi edesauttanut sen tavoitteen toteuttamista, johon tarinan mies koko esityksen ajan sinnikkäästi koheltaen pyrki. Joka tapauksessa Gassot’n tulkinnassa oli virtaa kuin pienydinvoimalassa.
Näitä tunne-elämänsä ja maailmankuvansa kanssa umpisolmussa eläviä yksinäisiä miehiä meillä riittää. Yksilöinä he ansaitsevat meidän jokaisen myötätunnon. Suurena, miljoonapäisenä joukkona he muuttuvat vaarallisiksi, kun joku moderni führer, politiikan populistinen helppoheikki, saa heidät otteeseensa. He ovat miehiä, joilla ei omasta mielestään ole enää mitään menetettävää. Heissä marginaalinen ja merkityksellinen henkilöityvät yhtä aikaa.
Gassot’n esittämä mies ei ollut unelmineen ja pelkoineen yksin näyttämöllä. Hänen läheisyydenkaipuutaan ja ”rakkaita pettymyksiä rakkaudessa” esitti merkillisessä, pinkinpunaisista ja punaisista tupsuista kootussa pörheässä mekossa Tanjalotta Räikkä. Miehen ilmeisesti jo taakse jäänyt, loistava ura ja ammatti-identiteetti henkilöityivät näyttämöllä sähkönsiniseen, paljeteilla koristeltuun haalariin pukeutuneessa Karl Sinkkosessa.
Kaatuilijana Gassot on vähintäänkin Vesa-Matti Loirin veroinen virtuoosi. ”Voi ei, joko taas!” Tämä tahaton huokaus minulta pääsi jo siinä vaiheessa, kun Gassot oli kolmannen kerran kiivennyt sisään asuntoonsa ikkunasta ja päätynyt sukelluksensa jälkeen istumaan keittiön tiskialtaaseen. Tämän jälkeen hänen fyysinen esittämisensä ja konfliktit erilaisten esineiden kanssa saivat yhä hurjempia muotoja. Päänsä sisäisiä ajatuksia hän yritti ensin ajaa pois perinpohjaisen humalan avulla. Edellä mainitusta Alepan kassista hän kaivoi esiin kolme pulloa Finlandia-vodkaa. Sen jälkeen hän alkoi ajaa huonolla menestyksellä Räikkää ja Sinkkosta pois näyttämöltä ihan konkreettisesti.
Kaikki yritykset päättyivät samaan lopputulokseen: Gassot päätyi istumaan vihreälle sohvalle Räikän ja Sinkkosen väliin. Esityksen ankean tematiikan vastakohtana toimi Gassot’n ilmiömäinen kyky ja taito ottaa kontaktia yleisöönsä. Avustajan värvääminen viinapullojen korkkien avaajaksi ja pesäpallojoukkueen pelaajiksi kävi niin luontevasti ja sujuvasti, että epäilin hetken, oliko näistä kontakteista sovittu etukäteen.
Tavallaan Rakkaudesta sähköön oli myös läpisävellettyä teatteria. Sinkkonen on säveltänyt sen yhdeksän biisiä ja ne on sanoittanut esityksen tarinaksi Saara Törmä. Gassot’n tulkitseman miehen matka epätoivon yhä syveneviin syövereihin alkoi kappaleella Yksinäisyys ja se päättyi kappaleeseen Anteeksi kiitos moi. Sellaiset laulujen nimet kuin Tsemppaa, Maailmankaikkeus tai niinku sillee, Vanhuus ja Iso kaipuu kertoivat jo niminä, mistä tarinassa oli kysymys. Kappaleessa Akkuväännin laulettiin kaikista niistä sähköisistä härpäkkeistä, joilla mies oli yrittänyt tehdä elämästään helppoa (!). Laulut tulkitsi koskettavasti Räikkä Sinkkosen säestyksellä.
Rakkaudesta sähköön on toteutettu Suomen Kansallisteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotantona. Esityksen yllätyksillä ladattu ja nerokas lavastus on toteutettu Kansallisteatterin lavastamossa. Tekninen toteutus on viimeistelty Tampereen Teatterissa.
Marc Gasot’n koulutusta koskeva asiavirhe on korjattu. Hän on valmistunut näyttelijäksi Teatterikorkeakolusta ei Nätystä, kuten jutusa virheellisesti kerrottiin.
Rakkaudesta sähköön Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 9.3.2026
- Ohjaus: Aitor Basauri
- Musiikki: Karl Sinkkonen
- Laulujen sanat: Saara Törmä
- Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen
- Valo- ja äänisuunnittelu: Mikko Hynninen
- Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuusi
- Ohjaajan assistentti: Susanna Pukkila
- Pyrotekniikka: Kansallisteatterin pyroteknikot
- Näyttämöllä: Marc Gassot, Kari Sinkkonen, Tanjalotta Räikkä
