Teatteri Telakan Kuningatarhillo on veitsenterävä aikalaissatiiri. Sen kuvaama todellisuus oli hyytävä, vaikka Antti Mikkolan viljelemä absurdi komiikka ja huikean hienot roolityöt saivat ainakin minut välillä nauramaan vatsa kippurassa. Näytelmä sukelsi päätä pahkaa siihen metatodellisuuteen, jonka tekoäly on vaivihkaa luonut ympärillemme. Esityksen herättämiin syvälle meneviin eksistentiaalisiin kysymyksiin tuskin kenelläkään on vielä vastauksia.
Kuningatarhillo on jatko-osa, tai ehkä paremminkin rinnakkaisteos 15 vuotta sitten Telakalla kantaesitetylle Mikkolan poliittiselle satiirille Kuningatarleikit. Nyt edellisessä erässä häviönsä suututtamana kilpailijattarensa työpöydän ulosteillaan tuhrinut Viiva-Liisa sai revanssin Essi Persikasta. Kuningatarleikeissä satiirin kärki osoitti mediaa ja lööppijulkisuutta kohti, Kuningatarhillossa ollaan keskellä sosiaalista mediaa hallitsevien algoritmien luomaa kaaosta ja tekoälyllä kontrolloitua uusorwellilaista manipulaatiota. Meitä ei enää tarkkaile ja rankaise valtio, vaan Big Tech.
Kuningatarleikit oli triangelidraama, jossa vallasta taistelivat tuolloin median lööpeistä helposti tunnistettavat Anneli Jäätteenmäki (keskustan tuolloinen puheenjohtaja ja Suomen ensimmäinen pääministeriksi noussut nainen), Jutta Urpilainen (demareiden tuolloinen puheenjohtaja) sekä kokoomuksen nouseva tähti ja hiihtokuningatar Marjo Matikainen-Kallström. Kuningatarhillossa mustikat ja vadelmat on survottu samaan purkkiin, eikä Viiva-Liisan ja Essi Persikan satiiristen hahmojen takana olevien esikuvien henkilöiminen enää ole oleellista. Korkeintaan hillon väristä voi arvailla seuraavan hallituksen kokoonpanoa.
Kuningatarleikeissä Viiva-Liisasta tulee poliittinen ruumis. Kuningatarhillossa hän nousee kuolleista ja aloittaa ensin puhuvana päänä, sitten modernin kirurgian ja ”vartalosiirtoleikkauksen” ansiosta myös ruumiillisena olentona uuden poliittisen nousun. Joku voi ihmetellä, miten juuri näytelmän Viiva-Liisa voi olla kokoomuksen seuraava voittoisa presidenttiehdokas, kun naiset pakenevat joukolla puolueen takaa ja puolueen viimeinen todellinen järjen ääni, ulkoministeri Elina Valtonen, on juuri luopunut puolueen varapuheenjohtajuudesta ja vetäytymässä taka-alalle?
Minun mieleeni Viiva-Liisan hahmosta tulivat oikopäätä Italian nykyinen pääministeri Giorgia Meloni, Ranskan Kansallisen liittouman Marine Le Pen ja Saksan AfD:n toinen puheenjohtaja Alice Weidel. Mikkolan Viiva-Liisalle kirjoittama palopuhe, jolla hän tyrmäsi Essi Persikan presidentinvaalien vaaliväittelyssä, oli nerokasta satiiria äärioikeiston käyttämästä retoriikasta. Huikean roolityön Viiva-Liisana tehnyt Karoliina Kudjoi puhui sielusta, Jumalasta, perimmäisistä arvoista, moraalista ja – yllätys, yllätys – myös kouriintuntuvasta, fyysisestä läsnäolosta hyvin vetoavalla tavalla.
Absurdin komedian tekijänä Mikkola on Leea Klemolan veroinen virtuoosi. Aivan kelteisilleen hän ei sentään naishahmojaan riisuta, kun Klemola usein tutkii elämän absurdeja puolia fyysisen läsnäolon kautta antamalla miespuolisten näyttelijöiden paljaan pinnan näkyä. Ylenkatseesta tai naisvihasta ei Mikkolan näytelmissä ole mitään merkkejä, vaikka hän itse Kuningatarleikkejä kirjoittaessaan kyseenalaisti myös omia salattuja motiivejaan. Kuningatarhillon käsiohjelmassa hän palaa näihin epäilyihin.
Oli niin tai näin, komedia joka tapauksessa alkoi tällä Mikkolan ironisella itsetutkiskelulla. Antti Makkosen näyttelemä yliopistotohtori Vema murhaa vaimonsa Viiva-Liisan, käärii ruumiin mattoon ja leikkaa uhrin pään irti, koska raato ei mahdu kokonaisena mattokäärön sisälle. Näiden puuhien lomassa Vema paheksuu poliisia, jonka mielestä hän on muka tehnyt henkirikoksensa suunnitelmallisesti. Symbolinen kohtaus toistui myös toisen jakson alussa. Katsojan mieleen viimeistään tämä toisto palautti sen, että tänä vuonna jo 14 naista on menettänyt henkensä parisuhdeväkivallan uhreina.
En tiedä, liittyykö Ullanlinnassa vuonna 2022 tehtyyn henkirikokseen, jossa tunnettu psykiatri surmasi vaimonsa, näin makaabereja yksityiskohtia. Kuningatarleikkien hahmoihin kuului muiden muassa kirjailija Stefan Zweig. Hänet tunnettiin paitsi Sigmund Freudin ystävänä, myös Maria Stuartin elämäkerran kirjoittajana ja tarinoista merihirviöistä, jotka hirmumyrskyjen tavoin kuvattiin naisellisiksi entiteeteiksi. Viiva-Liisan ja Essi Persikan valtataistelun historiallinen vastine näytelmässä oli Elisabet I:n ja Maria Stuartin taistelu Englannin kruunusta 1500-luvulla.
Nämä esimerkit kertovat, miten täyteen ladattua Mikkolan rikas kieli on. Kuningatarhillossa päätään ei menettänyt historiallisista verrokeista Skotlannin kuningatar Stuart, vaan giljotiinin terän alle joutui minun mielikuvissani (älkää kysykö miksi?) Ranskan kuningatar Marie Antoinette. Elisabetia tuurasi puolestaan vallantäyteydestä nauttineena historiallisena henkilönä Egyptin kuningatar Kleopatra. Molemmille näille naisille kävi köpelösti. Näytelmän Viiva-Liisa epäili, että demokraattisiin instituutioihin liittyvä valta on jätetty hänen tavoiteltavakseen, koska se ei enää kiinnosta todellista valtaa käyttäviä. Viiva-Liisa myös seurasi näiden historiallisten viitehenkilöiden esimerkkiä: näyttämöltä kannattaa poistua mahdollisimman arvokkaasti, jos ei ole enää jakaa leivoksia nälkäänsä huutavalle rahvaalle.
Poliittista vasemmistoa edustava Essi Persikka on 15 vuodessa kokenut muodonmuutoksen. Verkkosukkahousuissa naistenlehtiä ja pintajulkisuutta hyödyntävästä poliitikosta on sukeutunut alustataloutta suvereenisti hyväkseen käyttävä groteski hahmo. Tanjalotta Räikkän vaikuttavasti tulkitsema roolihahmo käytti OnlyFans-alustaa sekä poliittisen näkyvyyden että henkilökohtaisten tulojen hankkimiseen. Hahmo oli ronskisti liioiteltu karikatyyri, jolle on vaikea löytää vastinetta tämän päivän vihervassareista, kuten oikeisto nykyään kutsuu vihervasemmistoa.
Kuningatarhillossa Vema rakastuu palavasti Liila Jokelinin videolla näyttelemään tekoälyyn ja yrittää jopa paritella sen kanssa. Katoaako meidän kehollisuutemme, kun luomme kiintymyssuhteita aineettoman tekoälyn kanssa? Miten tämä riippuvuus eroaa siitä henkisestä orjuudesta, jota meidän kaikkien mukanaan kanniskelema älypuhelin aiheuttaa?
”Olemmeko häviämässä paikan, jossa sielu – tai edes jokin sielukas – voi toteutua?” Se on käsiohjelmaan painettu hyvä kysymys. En varmasti päässyt kunnolla sisälle Mikkolan kehon hallintaan liittyvään pohdiskeluun. Sielusta puhuminen ärsytti, mutta Mikkola on varmaan tällä ”taiteen teologialla” huhuillut henkisyyden ja sisäistettyjen taidekokemusten perään.
Naisliikkeelle oikeus oman kehon hallintaan on perustavaa laatua oleva, ehdoton ja jakamaton ihmisoikeus. Hieman eri kysymys on se, kenelle kuuluu oikeus kehojemme kykyyn tehdä työtä tai ehkä oikeammin tämän työn tuloksiin. Makkosen Vemana esittämän räväkän performanssin perusteella meitä uhkaa minuuden katoamisen ohella kuitenkin myös se, että otteemme omista ja rakastettujemme genitaaleista heltiää.
Biologisina olentoina meidän pitää joka tapauksessa jatkossakin syntyä, syödä, ulostaa ja kuolla kupsahtaa, kun sen aika tulee. Ihmistä habitukseltaan muistuttavat robotit ovat pian markkinoilla ja ne kehittyvät hurjaa vauhtia. Jopa ihmistä hyvin läheisesti muistuttavat kyborgit ovat keskuudessamme todennäköisesti aikaisemmin kuin se iankaikkinen elämä, jonka perään miljardöörit haikailevat.
Varmaa on joka tapauksessa se, että tekoäly korvaa hyvin monet nykyisistä työtehtävistä. Se mullistaa myös koulutetun keskiluokan elämän. Tarpeettomuuden tunne on silloin hyvin kokonaisvaltaista. Tekoälyn aiheuttama atavistinen pelko saa meidät hakemaan turvaa vahvasta johtajasta tai lohdutusta ”kansakunnan topakan äidin sylistä”.
Videot, joilla tekoäly ja Viiva-Liisan ja Essi Persikan puhuvat päät tuotiin näyttämölle, olivat hyvin taidokasta työtä. Jokelinin katseiden kohdistus, eleiden ja repliikkien synkronointi toimi niin täydellisesti, että kuvittelin hänen näyttelevän kohtaukset paikan päällä kameralle jossakin verhojen takana. Tiiti Hynnisen valo- ja videosuunnittelu oli tarkkuustyötä. Olin yllättynyt, kun Jokelin ei tullut muiden näyttelijöiden tavoin vastaanottamaan meidän suosionosituksiamme loppuseremonioiden aikana.
Itse näin ja koin vuonna 2012 kantaesitetyn Kuningatarleikit vasta vuonna 2023 Mikkelin Työväen Näyttämöpäivillä. Tuolloin sen esitti porilainen harrastajateatteri Nokun näyttämö. Ajattelin tuolloin, ettei tuo maineikas poliittinen satiiri ollut kestänyt kovin hyvin aikaa. Kuka enää muistaa tai edes tietää, keitä olivat Jäätteenmäki, Urpilainen tai Matikainen-Kallström. Kuningatarhillon filosofinen pohdiskelu merkityksistä on sen sijaan ajatonta.
Kuningatarhillo
Teatteri Telakan kantaesitys 1.8.2026
Ohjaus ja käsikirjoitus: Antti Mikkola Lavastussuunnittelu: Perttu Sinervo Pukusuunnittelu: Ella Kauppinen Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen Näyttämöllä: Karoliina Kudjoi, Antti Mankonen, Tanjalotta Räikkä Videolla: Liila Jokelin
Esityksen kesto alle 2 h.
Näytelmän oikeuksia valvoo Nordic Drama Corner
