Helsingin kaupunginteatterin Christie-dekkari on hyvällä tavalla vanhanaikainen ja elegantti näytelmä – Syvyyttä tarinalle antoi ohjaaja Sakari Hokkasen ohjauksen psykologinen lähestymiskulma ja hieno näyttelijäntyö

Tarinan Vera Cloythorne (Anna Ackerman) ja Philip Lombart (Mikko Virtanen) viimeisellä rannalla. Agatha Christie on sijoittanut tarinansa saarelle rakennettuun ylelliseen huvilaan. Katariina Kirjavaisen lavastuksessa käyttämä hieno värimaailma teki tämän loiston näkyväksi. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Kyllä, lankesin loveen. Helsingin kaupunginteatterin klassikkonäytelmässä Agatha Christien dekkarista Eikä yksikään pelastanut oli jotakin suorastaan lumoavaa. Dramaturgi Sanna Niemeläinen ja ohjaaja Sakari Hokkanen olivat sovittaneet Christien kuuluisimmasta murhamysteeristä Arena-näyttämölle hyvällä tavalla vanhanaikaisen ja elegantin tulkinnan.

Katariina Kirjavaisen jalopuiden värisävyjä toistava lavastus ja Elina Kolehmaisen suunnittelemat puvut veivät meidät keskelle viime vuosisadan englantilaista luokkayhteiskuntaa. Teatteri ei toki epookissa pysty kilpailemaan elokuvan kanssa. Tässä esityksessä korostui se, mikä tekee teatterista niin ainutlaatuista. Tuo taikasana on läsnäolo. Nautin ensemblen näyttelijöiden kurinalaisesta ja vivahteikkaasta näyttelijäntyöstä.

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena iätöntä. Minun kohdallani Arena-näyttämön hieno ensi-ilta toimi aikakoneena. Sen synnyttämä vahva emootio vei aikaan, jolloin teatteri oli lapsen silmin katsottuna kiehtovaa, vähän hoopoa ja välillä täysin käsittämätöntä aikuisten leikkiä.

Christien tunnetuimman dekkarin tarina on varmasti jokaiselle minun kaltaiselleni ikävammaiselle lukutoukalle tuttu juttu. Kirjan esipuheessa Christie kertoo halunneensa kirjoitta suljetun tilan murhamysteerin, jossa kaikki tarinan henkilöt kuolevat ilman, että tarina kävisi naurettavaksi tai murhaajan henkilöllisyys olisi itsestään selvä. Prosessi oli hänen mukaansa vaikea ja työläs. Itse tarinassa kirjailija pääsee asettamaansa tavoitteeseen. Arvoitus jää ratkaisemattomaksi. Christien mukaan hänen oli kuitenkin pakko liittää kirjaan jälkisanat, jossa kaikki paljastetaan.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Teatterin verkkosivulta löytyvässä haastattelussa Hokkanen kertoo lähestyneensä tarinan roolihahmoja kognitiivisen dissonanssi käsitteen kautta. Psykologinen käsite kuvaa ristiriitoja, joita syntyy, kun ihmisellä on toisiinsa sopimattomia uskomuksia ja käsityksiä.

Tarinan alussa eristetylle saarelle kutsuttuja syytetään äänilevyllä heidän tekemistään henkirikoksista. Kukin heistä yrittää selvittää omat tekonsa parhain päin. Sen jälkeen alkoi ”murhamamman” tappava karuselli pyöriä ja näytelmän intensiteetti kasvoi kierros kierrokselta, kunnes arvoitus lopulta avattiin meille ja kaikki oli ohi.

Viktoriaanisen ajan Englannissa vuonna 1890 syntyneen Christien maailmassa ei herkuteltu väkivallalla tai käytetty rumaa ja aggressiivista kieltä, vaikka tarinassa ruumiita syntyisi kuin liukuhihnalla. Luokkayhteiskuntaa ylläpitävän sortokoneiston väkivaltaisuus piti lukea rivien välistä.

Näytelmän Emily Brent (Heidin Herala) osoittaa ylenkatseensa ja halveksuntansa tarinan Vera Claythornelle (Anna Ackerman), koska tämän täytyy sihteerinä ansaita elantonsa tekemällä palkkatyötä. Näkyväksi tämä uhka tuli, kun näyttämölle tarinan lopussa tuotiin hirttosilmukka. Oman aikansa ihmisenä myös Christie epäilemättä kannatti kuolemantuomiota.

Todellisuus kulkee aina myös viihteeksi kirjoitetun ja esitetyn dekkarin rinnalla.

Näytelmän Sir Lawrence Wargrave (Arttu Kapulainen)  ja ne kymmen pientä sotilasta. Taustalla tarinan Tohtori Armstrong (Jouko Klemettilä). Kuva © Otto-Ville Väätäinen

Syvyyttä tarinan psykologia saa Hokkasen mukaan kirjan ilmestymisen ajankohdasta. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi Britanniassa nimellä Ten Little Niggers marraskuussa 1939. Maailma oli ajautunut toiseen maailmansotaan kuukautta aikaisemmin Hitlerin Saksan hyökkäyksellä Puolaan. Tänään me olemme ehkä hyvin samanlaisessa tilanteessa. Meidän uskomuksemme ja tulevaisuudentoiveemme istuvat jälleen huonosti meitä ympäröivään todellisuuteen.

Yhdysvalloissa Christien kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1940 nimellä And Then There Were None. Nimenvaihdos kertoo meille, ettei kirjojen ”cancelointi” ole mikään tämän päivän ilmiö. Christietä tarinan kirjoittamisessa inspiroinut laulu tai runoelma Ten Little Niggers on kuulunut amerikkalaisen minstrel-teatterin perinteisiin. Myös blackface-teatterina tunnetussa umpirasistisessa minstrelshow’ssa afroamerikkalaiset kuvattiin tyhminä, laiskoina, röyhkeinä, pelkurimaisina, taikauskoisina ja iloisen onnellisina.

Nykyisin tarinan tapahtumia ennustava runo kertoo kymmenestä pienestä sotilaasta, joita esittävät posliinihahmot särkyivät näytelmässä toinen toisensa jälkeen kuoleman korjatessa satoaan.

Suomeksi Christien kirja ilmestyi Helka Varhon kääntämänä nimellä Eikä yksikään pelastunut vuonna 1940. Edistyksellisenä pidetyllä 60-luvulla kirjan nimi muuttui yllättäen vuonna 1968. Nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa sitä julkaistiin aina vuoteen 2003 asti.   

Eikä yksikään pelastunut

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Arena-näyttämöllä 29.1.2025

Kirjailija Agatha Christie

Suomentaja Aino Piirola

Ohjaus Sakari Hokkanen

Lavastus Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Petteri Heiskanen

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Jaana Nykänen

Dramaturgi Sanna Niemeläinen

Rooleissa Anne Ackerman, Jesse Gyllenbögel, Heidi Herala, Juha Jokela, Arttu Kapulainen, Santeri Kinnunen, Jouko Klemettilä, Pertti Koivula, Jari Pehkonen, Kaisa Torkel, Mikko Virtanen

Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli hienojen näyttämökuvien juhlaa – Upea toteutus antoi Agatha Christien tutulle tarinalla uutta syvyyttä

Hercule Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Kuvassa taustalla tarinan konduktööti Michel (Arttu Ratinen) Monsieur Bouc (Kai Vanne) ja Hector Macqueen (Jukka Leisti) Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Hyvä näytelmä ei ole osiensa summa. Se on enemmän.

Juuri tällä tavalla Tampereen Teatterin Idän pikajunan arvoitus oli enemmän. Ajateltu ja älykäs ohjaus, hieno näyttelijäntyö ja esillepano – lavastuksesta, valaistuksesta, puvustuksesta, kampauksista ja maskeerauksista, vidoista ja äänistä koostuvat näyttämökuvat – muodostivat yhdessä vaikuttavan kokonaisuuden.

Agatha Christien tarina oli todennäköisesti useimmille meistä katsojista tuttuakin tutumpi. Silti tämä lukitun huoneen murhamysteeri piti otteessaan. Antti Mikkolan tarkka ohjaus piti meidät katsojat pihdeissään viimeiseen kohtaukseen asti. Kohtausten ajoitus ja rytmi olivat kohdallaan. Yli kaksi tuntia kestäneeseen näytelmään ei mahtunut yhtään pysähtynyttä tai kuollutta hetkeä.

Idän pikajunan arvoituksesta voi nauttia myös taidolla toteutettuna pukudraamana. Maria Pajulan suunnittelemissa esiintymisasuissa ja Erja Mikkolan suunnittelemissa kampauksissa oli aitoa Hollywoodin glamouria.

Tampereen Teatterin esitys perustuu amerikkalaisen Ken Ludwigin tekemään tuoreeseen sovitukseen. Broadwayn hittejä tehtailleen Ludwigin kynänjälki varmasti näkyi tavattoman sujuvassa esityksessä, mutta kyllä myös Mikkolan oma näkemys tuli esille. Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta otaksun, että esityksen näyttämökuvista vastanneessa työryhmässä on Mikkolan lisäksi useita muitakin korkeatasoisen sarjakuvataiteen ystäviä.

Esityskuva antaa vain jonkinlaisen käsityksen näytelmän upeasta skenografiasta. Kuvassa Pia Piltz, Anna Ackerman, Tanjalotta Räikkä, Kai Vaine, Elisa Piispanen, Jukka Leisti ja Aino Karlstedt. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri

Tekijöiden kunnianhimo ei ole kuitenkaan jäänyt korkeatasoisen viihteen tekemiseen. Näytelmän näyttämökuvien estetiikka antoi tutulle tarinalle lisää syvyyttä. Idän pikajunan arvoitus ilmestyi vuonna 1934, tuolla kohtalokkaalla vuosikymmenellä, jonka aikana Eurooppa ja koko maailma oli matkalla kohti synkkää pimeyttä. Näytelmä alkoi kontrabasson sydänalassa tuntuvilla, pahaenteisillä murahduksilla ja päättyi jostain vielä kauaa kuuluvilla tykinjyrähdyksillä.

Ensimmäinen suomennos Christien kirjasta ilmestyi Leena Karron suomentamana vuonna 1937. Ludwigin näytelmäsovituksen on kääntänyt vuonna 2019 Laura Raatikainen.

Näytelmän käsiohjelmassa mainitaan kolme eri murhamamman kirjasta tehtyä elokuvasovitusta. Tampereen Teatterin edellisen näyttämökauden herkkua Stalin kuolee sovittaessaan ja ohjatessaan Mikkola ei jäänyt loisteliaan elokuvan panttivangiksi, eikä ole nytkään jäänyt niin sanotusti junasta.

Näytelmän lopussa Hercule Poirot jää pää painuksissa pohtimaan juuri niitä oikeusvaltioon ja kansainväliseen oikeuteen liittyviä kysymyksiä, joita meidän on tänään pakko miettiä jälleen yhä hämärämmäksi käyvässä maailmassa.

Voimakas illuusio sarjakuvan maailmasta ei varmasti syntynyt katsomossa vain minun päässäni. Tiiti Hynnisen valo- ja videoinstallaatioilla Mikkola jakoi näyttämökuvan yhä uudellaan ikään kuin ruutuihin. Näissä ruuduissa näyttelijöiden puhuvat päät kommentoivat tapahtumia. Oli myös piirroskuvia aseista ja muita symboleja.

Sama toistui upeassa näyttelijäntyössä. Varsinkin väliajan jälkeen kohtauksissa oli mukana huutoja ja kirkaisuja, jotka jossain toisessa kontekstissa olisi helppo luokitella ylinäyttelemiseksi, mutta nyt ne olivat kuin niitä suurella versaalilla kirjoitettuja puhekuplia -mestarillisesti käytettyä liioittelua.

Teppo Järvisen lavastus oli tavoittanut sen ainakin meille junahulluille ainutlaatuisen rautateiden atmosfäärin tavalla, johon vain sarjakuva, siis kuvataide ja nyt näköjään myös teatteri pystyy. Liike sinänsä ei itseasiassa ole Christien tarinan kannalta mikään oleellinen elementti, mutta kyllä Järvisen kineettiset lavasteet, Hynnisen valot ja videot saivat nyt tarinan kulkemaan kuin kiskoilla.

Järvisen, Pajulan, Hynnisen äänisuunnittelusta vastanneen Hannu Hauta-ahon ja Mikkolan työryhmineen luoma kokonaisuus oli lajissaan oikea mestariteos.

Roolityöt olivat kaikki hyviä. Niiden leikkimielinen hyväntuulisuus kertoi, että ensemblellä on olut produktiota tehdessä henki päällä. Poirotia näytellyt Ville Majamaa oli nyt elämänsä roolissa. Hyvin tehty.

Tampereen yliopiston näyttelijäntaiteen yliopistolehtorin tehtävistä Tampereen Teatterin johtajaksi kolme vuotta sitten siirtynyt Mikko Kanninen on onnistunut luomaan Keskustorin varteen eräänlaisen hittitehtaan. Myös Idän pikajunan arvoituksesta on helppo povata yleisömenestystä, kunhan puskaradio ehtii tiedottaa esityksen laadusta. Oma paikka katsomossa kannattaa varata hyvissä ajoin.  

Idän pikajuna arvoitus

Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 1.12.2023

Perustuu Agatha Christien romaanin Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express, vuodelta 1934).

Sovitus: Ken Ludwig

Ohjaus: Antti Mikkola

Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Kampausten, peruukkien ja maskeerausten suunnittelu: Erja Mikkola

Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt

Antti Reini on Tampereen Teatterissa jälleen elämänsä roolissa – Agatha Christien tarinat kiehtovat yhä, vaikka aika on ajamassa murharouvan ohi

Mikko Saastamoisen lavastus ja puvut loivat näyttämölle hienon art deco –tunnelman ja antoivat esitykselle ajallista syvyyttä. Kuvassa Pia Piltz (näytelmän Vera Claythorne) Elina Rintala (rouva Rogers) ja Antti Reini (Philp Lombard).  Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Eikä yksikään pelastunut on perinteistä puheteatteria hyvässä mielessä. Kekseliäs juoni teki näytelmän tarinasta kiinnostavan ja tarinaa kuljettivat näyttämöllä ytimekäs dialogi ja hieno näyttelijäntyö.

Agatha Christien näytelmä on rakastettu klassikko, joka palaa ohjelmistoon myös suomalaisissa teattereissa yhä uudestaan. Se kuuluu samaan sarjaan kuin Christien Idän pikajunan arvoitus, jota parhaillaan esitetään Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Hiirenloukku, jota on Lontoon teattereissa esitetty yhtäjaksoisesti vuodesta 1952 alkaen.

Christie sovitti itse kirjastaan Ten Little Niggers näytelmän vuonna 1943. Otaksun, että Tampereen Teatterin sovitus kirjasta, jonka virallinen nimi on vuodesta 1985 ollut Christien kotimaassa And Then There Were None, perustuu Christien romaanien filmatisointiin ja dramatisointiin perehtyneen Kevin Elyotin sovitukseen vuodelta 2005.

Näytelmän mainio suomennos on Aino Piirolan käsialaa. Hänet tunnetaan myös näytelmäkirjailijana ja erinomaisena dramaturgina. Piirolan panos näytelmän sovittamisessa on siten saattanut olla myös aivan keskeinen. Asia ei kuitenkaan selvinnyt käsiohjelmasta.

Christie muutti psykologisen jännärinsä loppua näytelmäsovituksessa, koska arveli, että romaanin loppuhuipennus on liian synkkä näyttämöllä esitettäväksi. Tampereen Teatterin sovituksessa kohtaukset noudattivat loppuun asti kirjan tarinan kaarta ja Christien romaaniinsa liittämät jälkisanat on tiivistetty viimeiseen kohtaukseen, jossa tarinan juoni paljastetaan.

Kirjan johdannossa Christie kertoo, miten työlästä tarinan monimutkaisen juonen rakentaminen oli. Sama vaikeus on ollut varmasti näytelmän Tampereen Teatterin päänäyttämölle ohjanneella Anna-Elina Lyytikäisellä.

Vaikeuskerrointa ei ole suinkaan vähentänyt se, että näytelmän tarina on todennäköisesti tuttu lähes kaikille teatterin ja kirjallisuuden harrastajille. Miten tuoda näyttämölle tarinan kierros kierrokselta lisääntyvä jännite ja kasvavan paniikin tuoma hysteria, kun lähes jokainen katsoja tuntee entuudestaan tarinan juonen käänteet?

Christie kuvaa kirjassaan omalla jäljittelemättömällä tavallaan kirjansa roolihenkilöiden olemusta ja luonnetta. Tampereen Teatterin tulkinnassa liikkeelle lähdettiin nollatilanteesta, kuten teatterissa pitääkin. Kukin roolihenkilö astui vuorollaan parrasvaloihin varjosta ja näyttelijän tehtävänä oli muovata esittämälleen roolihahmolle habitus ja luonne.

Kun suomalaiset näyttelijät näyttelevät suomeksi viime vuosisadan alkupuolen englantilaisia gentlemanneja ja ladyja, syntyy helposti outouden tunne, jossa on jopa pieni koominen sivuvivahde. Ehkä se johtuu siitä, että elokuvista ja televisiosarjoista me olemme tuntevinamme tuon maailman ja todennäköisesti tunnemmekin englantilaista tapakulttuuria paremmin kuin oman maamme historiaa.

Tampereen Teatterin kokeneet näyttelijät pärjäsivät kuitenkin mainiosti.

Teatteri on markkinoinut näytelmää Antti Reinin nimellä. Elokuvarooleista ja televisiosta tuttu Reini näytteli nyt tiettävästi ensimmäistä kertaa suomalaisessa teatterissa ja hyvin näyttelikin.

Toisaalta näytelmän Philip Lombardin rooli oli kuin varta vasten Reinille kirjoitettu. Näytelmän Lombard oli vaaraa ja maskuliinisuutta huokuva puolimaailman hahmo, jollaista Reini on näytellyt lukuisissa elokuva- ja televisiorooleissa. Reinin roolisuoritus oli odotusten mukainen.

Lahjakkaana ihmisenä Reinissä on varmasti myös herkkä ja haavoittuva puolensa. Se näkyy myös hänen kovisrooleissaan ja on varmasti osaltaan Reinin suosion syy. Reini on rooleissaan yhdistelmä katu-uskottavaa rokkaria ja herkkäsieluista runoilijaa.

Myös Lyytikäinen ohjaajana on pyrkinyt tuomaan esiin tätä herkkyyttä sovitellessaan Vera Clay Thornen roolia näytelleen Pia Pitzin ja Reinin kemioita yhteen. Näyttämöllä halailtiin enemmän kuin mikään laki määrää, vaikkei Christien näytelmä tietysti mikään kovaksi keitetty trilleri ole.

Näytelmän juoni on rakennettu vanhan lastenlorun pohjalle ja näytelmä alkoi kummitustarinana. Tämän lorun luki meille alkukielellä lapsena mereen hukkuneen Cyrilin roolihahmossa Kyöski Kiiskilä. Myöhemmin Kiiskilä osallistui läsnäolollaan näytelmän tapahtumiin.

Kiiskilä osoitti, että Tampereen Teatterin juniorijoukkueessa on kasvamassa uusia kykyjä suomalaisen teatterin näyttämöille. Lapsiroolin näyttelevät jatkossa vuoroon Kiiskilä ja Ossi Oijusluoma.

Ehkä Christie vei itse tämän dekkarin parhaat mehut selittämällä liikaa. Myös aika on avannut tarinan arvoituksia jo etukäteen. Toimintaelokuvien tehostemestarit ovat pitäneet huolta siitä, että joka ikinen maallikkokin tietää, miltä luodinreikä ammutun otsassa näyttää.  

Toisaalta Christien kirjoja on painettu ja myyty maailmalla yli kaksi miljardia kappaletta. Jättisuosio varmaan selittää myös sen, ettei Christien kirjallinen perintö ole joutunut samalla tavalla poliittisen kielenkäytön korrektiutta valvovien kielipoliisien hampaisiin kuin monen muun hänen aikalaisensa.

Kirjan kieltämättä äärimmäisen epäkorrekti nimi vaihdettiin vasta vuonna 1985 kirjailijan oikeuksia vaalivan perikunnan toimesta. Suomessa kirjasta otettiin painos nimellä Kymmen pientä neekeripoikaa vielä vuonna 1999.

Piirolan suomennoksessa mikään ei särähtänyt korvaan. Vanhahtavat ja vähemmistöjä loukkaavat ilmaisut ja käsitteet ovat osa vanhaa valtarakennetta. Toisaalta myös taistelu kielen poliittisesta korrektiudesta on vallankäyttöä. Pahimmillaan amerikkalaisissa yliopistoissa yritetään nyt ihan samaa, mitä Venäjän valtaeliitti parhaillaan tekee, kirjoittaa historiaa uusiksi ja piilottaa vanhat synnit ja hirmuteot asennemuurin taakse.

Christien kuvasi omia aikalaisiaan usein lempeällä ironialla:

”Nuori sukupolvi oli häpeällisen velttoa niin ryhtinsä puolesta kuin kaikissa muissakin suhteissa. Ihmiset valittavat nykyään aivan kaikesta. He haluvat puudutuksen, kun heiltä vedettään hampaita. Ottavat unilääkettä, jos eivät saa unta. Haluvat nojatuoleja ja tyynyjä. Ja tytöt päästävät itsensä lojumaan sohvalla miten milloinkin ja makaavat kesällä rannalla puolialastomina.”

Näin Christie kuvaa 65-vuotiaan Emilyn Brentin (Näytelmässä roolissa Krisimarja Järvinen) kirjassa tehdessään tästä everstin leskirouvasta luonnekuvaa.

Tutun kuuloista marmatusta.

Koronatartuntoja Tampereen Teatterissa pyritään estämään mallikelpoisesti. Päänäyttämön katsomossa ei istuta joka toisella tuolilla, vaan tuolien väliin on jätetty reilusti tilaa. Henkilökunta piti meille katsojille jöötä ystävällisen päättäväisesti ja määrätietoisesti.

Eikä yksikään pelastunut

Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 15.10.2020

Sovitus Agatha Chritien romaanin pohjalta

Suomennos Aino Piirola

Ohjaus Anna-Elina Lyytikäinen

Lavastus ja Pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Petri Kyttälä

Kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström

Rooleissa Matti Hakulinen, Pia Pilz, Antti Tiensuu, Antti Reini, Arttu Ratinen, Elina Rintala, Jukka Leisti, Ville Majamaa, Kirsimarja Järvinen, Ola Tuominen, Kyösti Kiiskilä