Avainsana: Suomen Kansallisteatteri

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharry hermoromahduksen partaalla

Voimalaitosinsinööri Harry Björkharrya näyttelee Timo Tuominen ja Harryn isää, tarinan konnaa, Viki Björkharrya Taisto Reimaluoto. Molemmat ovat Kansallisteatterin luottonäyttelijöitä, jotka ovat tehneet useita teatterin keskeisiä avainrooleja viime vuosina. Kuva Sakari Viika/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Arktisen hysterian esitys Teatterikesässä meni minulta kokonaan pilalle surkean istumapaikan takia. Tampereen Työväen Teatterin olisi syytä laittaa parvekekatsomoon johtavien portaiden ovenpieleen Dante Alighierin kuuluisa motto ikään kuin varoitukseksi.

Lintuperspektiivi kutisti näyttelijät näyttämöllä snadisti tulitikun mittaisiksi. Vartaloiden elekieltä saattoi vielä seurata, mutta kasvojen ilmeitä ei enää tunnistanut. Myös repliikit jäivät aika ajoin kuulokynnyksen alapuolelle.

Arto Kahiluodon ohjaus on varmasti loistava. Kaukaa katsottuna näyttämökuvat muistuttivat kuitenkin aika lailla kunnallista viemärityömaata. Yksi valkoista kypärää kantanut mies puhui ja huitoi muiden seuratessa katseella.

Helsingin Sanomien teatterikriitikko Maria Säkön mukaan Arktisessa hysteriassa ääneen pääsee Suomen epäpoliittinen keskiluokka.

Tämä on tietenkin totta ja Säkön väitteeseen tekemä täsmennys myös tuiki tarpeellinen. Kaikki suomalaisessa ammattiteatterissa käytetyt puheenvuorot ovat ainakin viimeiset puolisataa vuotta olleet keskiluokan puheenvuoroja.

Siitä ei tietenkään mennä takuuseen, että kaikki nämä hyvin koulutetut teatterin tekijät ovat aina olleet tolkun ihmisiä. Varmaa on kuitenkin se, että maailma on kovasti muuttunut William Shakespearen päivistä, ja ajoista, jolloin köyhyyteen ja kurjuuteen kuoltiin myös paremmissa piireissä.

Arktinen hysteria kertoo tämän piskuisen jättiläisen, suomalaisen keskiluokan synnystä. Esityksessä tehdään myös teatterihistoriaa, sillä Juha-Pekka Hotinen ja Kahiluoto ovat dramatisoineet näyttämölle ensimmäistä kertaa kirjailija Marko Tapio – taiteilijanimellä kirjoittaneen Marko Tapperin samannimisestä romaanisarjasta.

Tapion romaanit Vuoden 1939 ensilumi ilmestyi vuonna 1967 ja Sano todella rakastatko minua vuonna 1968. Alun perin neliosaiseksi tarkoitettu romaanisarja jäi nuorena, vain 49-vuotiaana kuolleelta kirjailijalta kesken.

Näytelmän käsiohjelmassa kirjallisuuden professori Leena Kirstinä kertoo, että Tapion Arktista hysteriaa syytettiin ensimmäisten osien ilmestyttyä sekä oikealta että vasemmalta pessimismistä ja nihilismistä. Kirjojen välittämää kuvaa yhteiskunnasta pidettiin kestämättömänä historiallisesti ja sosiologisesti.

Tällainen keskustelu kertoo vielä nytkin, kun sen käymisestä on kulunut yli 50 vuotta, että Tapio kirjoitti todella merkittävän romaanin.

Ytyä kirjassa on, sillä sen tiimoilta on saatu aikaan myös nyt ihan oikea ja kiivas debatti, kun kirjallisuustutkijat ovat suivaantuneet Hotisen tavasta esitellä Tapperin kirjallisesta jäämistöstä tekemiensä löytöjen ainutlaatuisuutta.

Filosofinen peruskysymys yksilön tajunnan ja todellisuuden suhteesta on ikivanha. Sen vuoksi käsiohjelmassakin käyty debatti siitä, oliko Marko Tapio suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen modernisti tai peräti aikaansa huikeasti edellä ollut postmodernisti, ei oikein nappaa.

Magneettikuvauksen avulla tehdyssä neurologisessa tutkimuksessa on saatu vahvaa kokeellista näyttöä siitä, että poliittisten intohimojen suhteen me ihmiset jakaudumme kahteen perustyyppiin, olemme joko liberaaleja tai konservatiiveja.

Arktisessa hysteriassa pohjoisen patotyömaalla voimalaitoksen rakentamista johtava voimalaitosinsinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) joutuu odottamaan kymmenen minuuttia kaukopuhelun kytkeytymistä Helsingin pääkonttoriin. Samalla käydään Harryn mielen näyttämöllä Björkharryn suvun sukukronikka kolmessa sukupolvessa ja itsenäisen Suomen historia.

Kysymyksessä on hätäpuhelu. Voimalaitosinsinöörin rakennuttamassa padossa on havaittu vuoto ja koko rakennelma uhkaa sortua tuhoisin seurauksin.

Teatterintutkija ja –ohjaaja Janne Tapperin mukaan Tapio näki oman aikansa yhteiskunnan murtumaherkkyyden tavalla, joka tekee Arktisesta hysteriasta nykyaikaisen.

Tapper on tässä epäilemättä enemmän kuin oikeassa. Suomen suuret ikäluokat ja samalla suomalainen keskiluokka nousivat menestyksensä ja mahtinsa huipulle 1980-luvulla. Menestystarina päättyi kuitenkin 90-luvun lamaan ja sen jälkeen alamäki on ollut huimaa.

Suomen kansallisteatteri: Arktinen hysteria

Ohjaus: Atro Kahiluoto

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Marko Tapion tekstien dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja
Atro Kahiluoto

Dramaturgi: Aina Bergroth

Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski

Valosuunnittelu: Ville Virtanen

Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen

Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä

Ehkä teatteri on parhaimmillaan silloin, kun se lakkaa olemasta teatteria

Näytelmän läheiset ystävät Jerry (Marc Gassot) ja Robert (Petri Liski) ja Pinterin hetki. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Meillä kaikilla on omat, itsellemmekin usein käsittämättömät mielitehalumme. Niiden toteuttamisesta aiheutuu usein ryppyjä rakkauteen.

Olemme myös mestareita selittämään omat toilauksemme ja sekoilumme tunne-elämän hetteiköissä parhain päin. Avuksi on myös kehitetty kokonainen tieteen ala, analyyttinen psykoterapia. Kun syyllisyys alkaa oikein painaa, löytyy mukavan terapeutin hirviögalleriasta sopiva syyllinen oman minuuden ulkopuolelta joka lähtöön.

Lukemattomat näytelmäkirjailijat ovat turvautuneet tällaiseen valehteluun, kun he ovat luoneet henkilöhamoja psykologisiin draamoihinsa.

Englantilainen Harold Pinter on toista maata, tai pitäisikö vuonna 2008 kuolleesta Nobel-kirjailijasta sanoa oli.

Arto af Hällströmin Kansallisteatterille kääntämä ja ohjaama Pinterin kolmiodraama Petos oli minulle häkellyttävän intensiivinen teatterikokemus. Samaistuminen näytelmän roolihenkilöihin ja ennen kaikkea tunnelmaan oli voimakas. Näin lumoavaa näyttelemistä olen nähnyt viimeksi Helsingin kaupunginteatterin Vanja-enossa.

Ehkä teatteri on parhaimmillaan, sen taiteellinen maksimi saavutetaan, kun esitys lakkaa olemasta teatteria.

Käsiohjelmaan on painettu hyvä tiivistelmä The Telegraphin laajasta artikkelista, joka käsittelee Pinterin teatterikäsitystä. Käsiohjelma kannattaa hankkia ja lukea mieluummin jo ennen esityksen alkamista.

Toki katsoja aistiin niin kutsutun Pinterin hetken olemassaolon, vaikka ei siitä ennakolta mitään tietäisikään. Hällströmin ohjauksessa nämä tunne-elämän tihentymät rytmittävät näytelmää minusta juuri niin, kuin Pinter on tarkoittanut.

Kysymys on siitä erityisestä, sanattomasta kohtaamisesta, hiljaisesta hetkestä, jonka mentyä me alamme puhua luovasti muunneltua totuutta itsellemme läheiselle ja merkitykselliselle ihmiselle.

En tiedä, mikä voisi olla vielä inhimillisempää, kuin tämä hetki, jolloin ruumiinkieli, eleet ja ilmeet puhuvat aivan toisesta todellisuudesta, mistä kohta julki lausutut sanat kertovat.

Pinter helpottaa hieman katsojan osaa sillä, että tarina tai oikeammin kuvaus elämän ailahtelevaisuudesta kerrotaan takautumien kautta. Sen enempää ei tarinan juonesta kannata silti tässä kertoa.

Maria Kuusiluoma, Marc Gassot ja Petri Liski näyttelevät upeasti. Ylimääräisiä tykytyksiä antoi vielä Auli Turtiaisen puvustus. Vaateiden ruskeat sävyt ja kuosit olivat niin 70-lukua, että tällainen ikävammainen pääsi samalla aikamatkalle omaan nuoruuteensa.

Petos on esitys, jonka parissa ajantaju katosi.

Pinterin hetkestä on tullut englannin kielessä käsite. The Telegraphin pitkässä artikkelissa ylistetään kirjailijan tapaa käyttää kieltä. Petoksen kääntäminen kirjallisine sisäpiirivitseineen on varmasti ollut vaativa tehtävä.

Hällström on päätynyt käyttämään suomennoksessa mahdollisimman neutraalia kirjakieltä. Valinta on onnistunut. Suurin piirtein näin sivistyneet ihmiset puhuvat toisilleen kaikkialla maailmassa kaikilla kielillä.

Ihmisten valintojen perimmäinen sattumanvaraisuus ei käänny sanoiksi. Ehkä tämän päivän ekonomistien pitäisi lukea enemmän Pinteriä.

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.

Niin hyvää, ettei sanotuksi saa

Näytelmän Elmgren (Taisto Reimaluoto, Esa-Matti Long ja Antti Pääkkönen yhdessä) pilkaa frakkiin tai sakettiin, silinterihattuun ja painititrikoisiin pukeutuneena Europaeukselle (Timo Tuominen) Aleksis Kiven romaania Seitsemän veljestä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Hykertelin suorastaan järjettömän onnentunteen vallassa esityksen päätyessä. Teatteri on, kun niikseen tulee, maailman parasta huumetta. Kansallisteatterin Europaeus on juuri sellainen puhdistava kokemus, jollaisen vain teatteri parhaimmillaan voi tarjota.

Olin saanut kosketuksen poikkeukselliseen lahjakkuuteen, jota myös neroudeksi on kai tapana kutsua. Dramaturgi Juha Hurme on ilmiselvästi löytänyt käsikirjoitusta kirjoittaessaan Savitaipaleen suuresta pojasta, David Emanuel Daniel Europaeuksesta oman sielunveljensä.

Europaeus on intensiivinen ja samalla ilmava esitys, joka ruokkii lakkaamatta katsojan omia assosiaatioita. Sen voima perustuu väkivahvaan fyysiseen läsnäoloon, jonka vaikutuksesta katsomon ja näyttämön väliin usein jäävä näkymätön seinä katoaa kokonaan. Kaiken lisäksi esitys on aivan julmetun hauska.

Kehon kielellä on keskeinen asema Hurmeen teatteriestetiikassa. Hume on kuitenkin myös näytelmän Europaeuksen veroinen kielivirtuoosi, liikaviisas, joka tuntee sekä suomalaisen että maailmankirjallisuuden kuin omat taskunsa.

Kansallisteatterin Europaeuksessa riittää tasoja Inkerin suomalaisten kansalauluperinteestä William Shakespeareen ja ranskalaisen Antonin Artaud’n Julmuuden teatteriin. Käsiohjelmaan on painettu otteita Hurmeen tekeillä olevasta uudesta kirjasta Souturomaani, jossa hän kertoo teatteria koskevista ajatuksistaan. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa.

Hurmeella on ilmiömäinen kyky johdatella katsojan assosiaatiot lapsuuden kokemuksiin. Varmasti tämä huomenlahja on läsnä myös, kun Hurme ohjaa. Se olisi ainakin yksi selitys sille, että mies on tehnyt niin onnistuneita produktioita nimenomaan teatterin harrastajien kanssa.

Ehkä tästä lähteestä kumpuaa myös aikuisten oikeasti Hurmeen käsikirjoituksille ja ohjauksille tyypillinen lempeä humanismi.

Kuten me kaikki tiedämme, pienet lapset ovat hirviöitä, jotka ovat koska tahansa valmiita työntämään pesueen heikoimman raukan linnun poikasten tavoin ulos pesästä ilman mitään tunnontuskia. Tätä julmuuden teatteria näytellään varmasti päivittäin jokaisessa suomalaisessa päiväkodissa ja alakoulussa. Hurme myös tuo sen ihan itsenään esimerkiksi näytelmän kohtaukseen jossa Suomalaisen kirjallisuudenseuran rivimiehet Jallu, Jurri ja Yrjö kiusaavat Europaeusta.

Mikä sitten tekee tällaisesta tarkkanäköisyydestä lempeää humanismia? No ainakin se, että Hurmeen tavassa nähdä ja ymmärtää sitä, millaisia me ihmiset perimmältään olemme, ei ole kyynisyyden häivääkään.

Mutta pohdiskelua on tältäkin osin vielä pakko jatkaa. Olen nähnyt varmasti toistakymmentä Hurmeen ohjausta, enkä ole vieläkään saanut miehestä täyttä tolkkua.

Nimiroolin näyttelee Lappeenrannan oma poika Timo Tuominen, ja hän tekee sen unohtumattomalla tavalla. Tuomisen elekielessä on juuri sopiva määrä liioittelua, kun hän näytelmän alussa tulkitsee änkyttämisen takia ujoudesta kärsivää Europaeusta.

Samasta varresta löytyy kuitenkin myös räjähtävää energiaa, kun tätä tarinamme eksentrinen nero innostuu jostakin uudesta ja aivan mullistavasta ajatuksesta. Riemastuttavassa kohtauksessa, jossa Europaeus saarnaan Duo Hurmeen eli Hanna Rajakankaan ja Petra Poutanen-Hurmeen kanssa voimistelun siunauksellisuudesta, Tuominen vetää tuosta vaan näyttämöllä itsensä näyttävään spagaattiin.

Loistavia ovat myös Esa-Matti Long, Taisto Reimaluoto ja Antti Pääkkönen Suomen kirjallisuuden seuran rivi- ja suurmiehinä.

Reimaluoto, Long ja Pääkkönen esittävät kaikki kolme ja vielä samanaikaisesti Suomalaisen kirjallisuudenseuran vahvaa miestä, hänen hirmuisuudelleen, näytelmän filosofian tohtori Sven Gabriel Elmgreniä.

Tämän kolmikon varaan rakennetut kohtaukset ovat painiotteineen hulvattoman hauskoja, kun Elmgreen käy näytelmässä teilaamaan Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Eikä tilanteiden koomisuutta ainakaan vähennä Anne Kotolan kolmikolle suunnittelemat, frakista tai saketista, sinisistä painitrikoista ja silinterihatuista koostuvat asukokonaisuudet.

Duo Hurmeen eli Petra Poutanen-Hurmeen ja Hanna Rajakankaan Väliaikakupletti on yksi esityksen monista bravuureista. Se edustaa muodoltaan kalevalaista kansanperinnettä ja on samalla suora viittaus shakespearelaiseen teatteriestetiikkaan.

Näytelmä alkaa Europaeuksen Omalla tanssilla, jossa Tuominen tuo näytelmämme sankarin näyttämölle. Kohtaukseen ei kuulu yhtään repliikkiä, mutta Rajakangas ja Poutanen-Hurme säestävät sitä esityksellä, jossa on mukana myös Poutanen-Hurmeen virtuositeetteihin kuuluvaa kurkkulaulua.

Roolisuoritukset ovat häikäisevän hyviä, mutta kokonaisuuden kruunaa se, että Europaeus on ennen kaikkea yhteisön tekemää teatteria.

Suomi on tunnetusti maa, johon mahtuu kerralla vain yksi totuus. Savitaipaleella syntyneen David Emmanuel Daniel Europaeuksen tragedia on yksi esimerkki siitä, mihin tällainen vaihtoehdottomuus voi johtaa.

Europaeus oli ajatuksineen huikeasti aikaansa edelle. Hän myös keräsi suuren osan Kalevalan kansanrunoudesta. Silti mies kuoli rutiköyhänä ja hyljeksittynä nälkään Pietarissa vuonna 1884.

Yhden totuuden yhteiskunta hukkaa mahdollisuuksiaan. Eikä tällaisen kapea-alaisen ajattelun tuhot rajoitu vain taiteeseen ja kulttuuriin.

Esimerkkejä löytyy varmasti myös politiikan ja talouden puolelta. Eikä niitäkään tarvitse hakea 1800-luvulta tai viime vuosisadan Kekkoslovakkiasta. Myös Nokian kännykkäbisneksen uho ja tuho ovat todennäköisesti jatkumoa tälle yhä uudestaan toistuvalle Europaeuksen tragedialle.

Kansallisteatteri on ohjelmistollaan edelleen tiukasti ajassa kiinni. Nostan teatterin johtajalle Mika Myllyaholle hattua.

Lottovoittoa odottaessa

Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtvassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri — Eero Aho ja Esko Salminen ovat mahtavassa vedossa näytelmän Estragonina ja Vladimirinä. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Nobel-kirjailija Samuel Beckettin näytelmää Godota odottaessa (En attendant Godot, esitetty aikaisemmin Suomessa nimellä Godot – huomenna hän tulee) on tapana sanoa absurdin teatterin merkkiteokseksi.

Beckettin näytelmä on samalla tavalla absurdi kuin vaikkapa kuvataiteen puolella venäläisen avantgardistin Kasimir Malevitshin kuuluisa Musta neliö tai musiikin puolella vaikkapa Igor Straviskin baletti Kevätuhri.

Godot on sisäisesti armottoman looginen ja tiukasti kiinni ajassa ja samalla ajaton, inhimillisen ajattelun kulminaatiopiste.

Beckett kirjoitti näytelmän vuonna 1947 ja tekstissä kuuluvat toisen maailmansodan synkät kaiut. Naiset synnyttävän jalat harallaan hautojen yllä ja tarinan antisankarit Vladimir ja Estragon näkevät viereisellä pelolla ruumiita.

Kansallisteatterin omien verkkosivujen mukaan Godota odottaessa on hilpeä näytelmä epätoivosta. Se on myös hyvin vangitseva teatterielämys, joka lukitsee katsojan mielen pitkäksi aikaa. Kokemus oli niin voimakas, että se sai kaiken muun samalla viikolla nähdyn ja koetun tuntumaan jotenkin merkityksettömältä.

Kielinerona Beckett tutki kielen ja samalla tietenkin ajattelun reunaehtoja ja mahdollisuuksia. Beckett on riisunut kielestä kaikki ne mielen laastarit, joilla me olemme pehmustaneet omaa psyykeämme olemassaolon aiheuttamaa ahdistusta vastaan.

Myös juoni ja tarina on hylätty turhina lisäkkeinä. Elämä on toki ajallisesti matka kehdosta hautaan, mutta sen tarkoitusta ei voi päätellä minkään annetun tehtävän kautta. ”Mitään ei tapahdu, kukaan ei tule, kukaan ei mene, tämä on kauheaa.”

Näytelmässä kaksi elämän kolhimaa kulkuria Vladimir (Esko Salminen) ja Estragon (Eero Aho) odottavat ristiä muistuttavan kitukasvuisen puun alla salaperäistä herra Godota. Tuskainen odotus saa uusia muotoja, kun paikalle ilmestyy kaksi ohikulkijaa, herrat Pozzo (Hannu-Pekka Björkman) ja Lucky (Janne Reinikainen).

Beckett marssittaa näyttämölle järjen ja tunteet, eikä katsojalle jää epäselväksi, kumpi vetelee naruista ja heiluttelee hirmuhallitsijan ruoskaa.

Kielen ja siten myös ajattelun rajat tulevat nopeasti vastaan, kun Lucky laitetaan käskystä esittämään ensin tanssia ja sitten ajattelua.

Pozzon omahyväisessä ja ylimielisessä olemuksessa muuttuu lihaksi ihmisen vahva usko. Katsoja ei oikeastaan hämmästy, kun Pozzo toisessa näytöksessä muuttuu yllättäen sokeaksi.

Ihminen on lihaa ja verta. Tästä Beckett muistuttaa muun muassa kohtauksella, jossa Pozzo ahmii kanaa. Ihmisen pitää syödä, juoda ja ulostaa.

Estragonille jää murusia häntä rikkaamman pöydästä. Ruumiillisuutta korostaa tietenkin myös puun alla Godota odottavan kaksikon yllä leijuva väkivallan uhka, joka tulee esiin, kun Estragon puhuu kokemuksistaan ja tulevaisuuteen kohdistuvista peloistaan.

Estragon on elämän murjoma pessimisti ja Vladimir ikuinen optimisti, jota vastoinkäymiset eivät lannista.

Ahon ja Salmisen vuoropuhelu näyttämöllä on kuin balettia tai oikeammin verbaalista slapstick-komiikkaa, ajoituksen tarkkuudessa lähes täydellistä. Näin upeaa näyttelijäntyötä seuraa katsomosta välillä henkeään pidätellen.

Björkman ja Salminen ovat suomalaisen teatterin kiintotähtiä. Minulle oli uutta se, miten hieno ja laaja-alainen näyttelijä Aho on. Päivänäytöksen Estragon muuttui vielä samana päivänä iltanäytöksen Erikiksi, Paavo Westerbergin näytelmässä He eivät asu enää täällä, eikä näitä kahta hahmoa näyttämöllä meinannut millään uskoa saman miehen tulkinnoiksi.

Godata odottaessa on näyttelijöiden teatteria. Arto af Hällströmillä on ollut oikea unelmajoukkue tekemään näytelmää, jossa mahdottomasta tehdään taidetta.

Ohjaajan panos on tietenkin tässäkin näytelmässä se ratkaisevan tärkeä elementti, ja af Hällström on lähtenyt purkamaan Beckettin tekstiä pohjia myöten kääntämällä sen uudestaan nykysuomeksi.

Sen perusteellisempaa analyysia jonkun toisen kirjoittamasta näytelmätekstistä tuskin voi tehdä. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän ranskaksi ja käänsi sen itse myöhemmin omalle äidinkielelleen englanniksi. Beckett vaihtoi kirjoituskielensä ranskaksi, poistaakseen kielestä äidinkieleen liittyviä turhia tunnepuolen painolasteja.

Ainakin katsoja vakuuttui siitä, että af Hällström tietää, miten Beckettiä pitää tulkita. Kansallisteatterin Godota odottaessa on varmasti yksi merkkipaalu pitkän ja hienon uran tehneen ohjaajan uralla. Se on mestariteos.

Beckett kirjoitta Godota odottaessa -näytelmän ikään kuin oman mielensä kevennykseksi ja vakavien töiden vastapainoksi. Silti se on kokonaisuus, josta ei voi lohkoa paloja pois särkemättä koko järkälettä. Näytelmän muoto ja jopa lavastuksen monet yksityiskohdat tulevat annettuina.

Katri Rentto, Anna Sinkkonen, Aslak Sandström ja Heikki Nylund ovat onnistuneet näytelmän skenografiassa nappiin. Sinkkosen puvut ja Nylundin naamiointi tuovat hakematta mieleen vanhat historialliset kuvat 30-luvun suuresta lamasta, jonka kaikuja Beckettin roolihenkilöiden epätoivo varmasti heijastaa.

Samuel Beckettin Godota odottaessa on nyt ilmestynyt Kansallisteatterin kirja -sarjassa Arto af Hällströmin uutena suomennoksena. Kirjaan sisältyy runoilija Aki Salmelan esipuhe, joka käsittelee näytelmän tematiikkaa ja syntyvaiheita.