Tampereen Teatterin Romeossa ja Juliassa näytellään ainutlaatuisella tavalla. Liekkeihin koko ensemblen on saanut Paavo Westerbergin mestarillinen sovitus William Shakespearen runollisesta kielestä. Tampereen Teatterissa on nyt draivi päällä ja keskiviikon ensi-illassa näyttämöä valaisi kirkkaasti Shakespearen henki.
Ainakin minulle valkeni vihdoin, mihin Shakespearen näytelmien ainutlaatuisuus perustuu. Kysymys on niiden ilakoivasta leikkisyydestä. Romeo ja Julia on yltiöromanttinen rakkaustarina ja viiltävä tragedia samassa paketissa. Sen tarinan ytimessä on kuvaus elämän, tai (no) ainakin teatterin merkityksellisyydestä. Me katsojat saimme kokea voimakkaan ja syvästi vaikuttavan taide-elämyksen.
Teatteri on se toinen ja parempi, suvaitsevaisuuden ja syvällisen ymmärryksen maailma. Näin Romeota ja Juliaa myös Shakespearen oma ryhmä on epäilemättä esittänyt Globe-teatterissa 1500-luvun viimeisellä vuosikymmenellä. Tästä olen varma. Westerberg on löytänyt tämän maailman tunnetuimman näytelmän lukemattomien tulkintojen patinan alta jotakin todella oleellista.
Käsiohjelmaan Westerberg on kirjoittanut pitkän esseen produktiota koskevista ajatuksistaan. Tätä edellä mainittua teatterin ihmettä hän kuvaa osuvasti. Rakkaus on ikuinen teema, mutta Westerbergin mielestä Shakespeare levittää meidän eteemme jotakin vielä ikuisempaa. Jotakin selittämätöntä, jotakin melkein unenomaista: ”Näyttämö hehkuu, tässä teoksessa on teatterin ja totuuden selittämätöntä lumovoimaa.”
Westerbergille Shakespearen Romea ja Julia on toiveikas tragedia.
Shakespeare kirjoitti tarinansa teini-ikäisistä rakastavaisista vuosisadalla, jolloin lapsuutta tai nuoruutta ei ollut olemassa meidän tuntemallamme tavalla. Hautalöytöjen perusteella on laskettu, että ihmisten keskimääräinen elinajanodote oli tuolloin vain 30-35 vuotta. Vain tuon ajan aateliseen yläluokkaan kuuluneet elivät tavallisesti yli 60-vuotiaiksi, jos onnistuivat selviämään hengissä lapsena aikansa kulkutaudeista. Romeo ja Julia on todennäköisesti kirjoitettu 1590-luvulla, jolloin rutto jälleen kerran riehui Euroopassa.
Esseessään Westerberg peilaa näitä näytelmän syvän pään tuntoja siteeraamalla Samuel Beckettin, Anton Tšehovin ja Shakespearen elämän lyhyyttä kuvaavia aforismeja. ”Vain lelukseen luoja meidät loi, saveksi notkeaksi sormissaan.” Näin Westerbergin Shakespeare runoilee.
Paitsi teini-ikäisten elämää suuremman rakkauden ehdottomuudesta, tämä tarina kertoi sukupolvelta toiselle periytyneestä vihasta. Veronan kaupungissa kahden suvun edustajat olivat kantaneet toisilleen kaunaa ja vannoneet kostoa sysitä, joita kukaan ei enää muista. Tässä Westerbergin tulkinta leikkasi omaan aikaamme. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, mitä tai ketä Mikko Nousiaisen tulkitsema Capulet-suvun patriarkka, golfmailoineen filunkia pelannut holl in wan -tyyppi edusti.
Tänään Capulet- ja Montague-sukujen epärationaaliselle vihanpidolle löytyy vastine sosiaalisessa mediassa käytävästä loputtomasta identiteettisodasta. Tosin tässä sodassa tämän maailman Capuletit ja Montaguet ovat samalla puolella hyökkäämässä seksuaalisia ja sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. Erilaisuus koetaan uhkana omalle identiteetille. Radikaalin oikeiston iskulauseessa ”sukupuolia on vain kaksi” ei ole kysymys biologiasta tai ihmisen fysiologiasta, vaan 1600-luvun noitavainoja tai viime vuosisadan fasismia muistuttavasta massahysteriasta.
Westerberg oli sovittanut Romeon roolin muunsukupuoliselle näyttelijälle Meri Luukkaselle. En tulkinnut Westerbergin ratkaisua tähän loputtomana vellovaan vihanpitoon heitettynä haasteena tai provokaationa. Lähtökohtana ovat olleet taiteilijan oman taiteelliset ajatukset ja päämäärät. Käsiohjelmassa Westerberg kertoo, että hänen perhepiirissään on trans- ja muunsukupuolisia: ”Kaiken ytimessä on hyvin henkilökohtainen ja kehollinen kokemus siitä, että me kaikki olemme ihmisiä.”
Westerberg kirjoittaa representaatiosta ja ei-binäärisitä suhteista klassisten tarinoiden tulkinnoissa, tai oikeammin tuon esittämisen puuttumisesta. Voi olla, että me, jotka emme tunne läheisesti ketään transihmistä tai muunsukupuolista, emme edes tunnista heitä. Luukkaselle muunsukupuolisuus on epäilemättä hyvin merkityksellinen osa hänen identiteettiään, mutta näyttämöllä näkyväksi tuli vain se puoli, että hän on aivan poikkeuksellisen lahjakas nuori ihminen.
Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevalta Luukkaselta Romeo oli huikean hieno roolityö. Temperamentiltaan räiskyvän Luukkasen läsnäolo näyttämöllä oli todella vangitsevaa. Minulle on myös turha väittää, etteivät nuoret näyttelijät enää hallitse puhetekniikkaa. Luukkasen puheen rytmi ja hänen äänensä väri, tuo matala altto oli kuin musiikkia korville.
Westerbergin roolitus on muutenkin mennyt tässä produktiossa nappiin. Anna Böhm loisti Julian roolissa Luukkasen tavoin. Westerbergin sovitus antoi molemmille tilaa todella raikkaille tulkinnoille. Shakespearen runollisen kaunis kieli oli entisellään, mutta nyt poissa oli tuhansien ja taas tuhansien aikaisempien tulkintojen luoman tradition painolasti.
Sykähdyttävää oli myös nähdä, miten Tampereen Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvat ja monissa liemissä keitetyt konkarit syttyivät rooleihinsa. Esimerkiksi Mari Turunen loisti imettäjän roolissa. Esa Latva-Äijö teki näytelmän Veli Lorentzan roolista todella vaikuttavan. Molempien tukinnoissa artikulaatio, eleet ja ilmeet oivat viimeisen päälle kohdallaan. Näin Shakespearea pitää näytellä. Arttu Soilumon slapstick-komiikka kreivi Parisin roolissa vei näytelmän sydänalassa asti tuntuvan leikkisyydelle sen koomiseen maksimiin asti.
Kaikesta näki, että tämän produktion toteuttamiseen on käytetty aikaa, vaivaa ja resursseja.
Westerberg on oikea velho luomaan vaikuttavia joukkokohtauksia. Romeo ja Julia muistutti ehkä eniten tässä Helsingin kaupunginteatterissa kolme vuotta sitten ensi-iltansa saanutta näytelmää Fanny ja Alexander hänen klassikkotulkintojensa sarjassa. Tampereella yhteinen sävel on löytynyt Mikko Saastamoisen, Anna Sinkkosen, Raimo Salmen, Raimo Salmen ja Johanna Lindströmin kanssa todella vaikuttavin tuloksin. Näytelmän näyttämökuvat olivat huikean kauniita ja puhuttelevia.
Romeo ja Julia on myös ”läpisävellettyä” teatteria. Sanna Salmenkallion sävellykset ja Hannu Hauta-ahon luoma äänimaailma rytmittivät esitystä. Näistä äänistä syntyi esitystä voimakkaasti eteenpäin vienyt kohtalokas tunnelma. Vihan lietsoman kollektiivisen väkivallan uhkaa korostettiin nykytanssin keinoin.
Westerbergin mukaan teatterin kauneudessa on jotakin pyhää ja voin allekirjoittaa tämän näkemyksen.
Romeo ja Julia, Tampereen Teatterin ensi-ilta päänäyttämöllä 29.10.2025
Pohjautuu William Shakespearen näytelmään, suomennos Lauri Sipari (1981), sovitus ja ohjaus Paavo Westerberg, lavastussuunnittelu Mikko Saastamoinen, pukusuunnittelu Anna Sinkkonen, valosuunnittelu Raimo Salmi, sävellys Sanna Salmenkallio, äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström, koreografi Natasha Lommi, läheisyyskoreografi Sara-Maria Heinonen, rooleissa Meri Luukkanen, Anna Böhm, Mari Turunen, Esa Latva-Äijö, Mikko Nousiainen, Elisa Piispanen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, Elina Rintala, Arttu Raittinen, musiikin johto Salme Salmenkallio, orkesterissa Tommi Asplund, Ingrid Riutanmaa, Maarit Holkko, Riikka Lampinen, Aida Salakka, Heikki Tuhkanen, Assi Karttunen, Mikko Perkola, Ville Syrjäläinen.
