Tampereen Teatterin pikkujouluhupailun muoto yllätti. Last Christmas – Viimeinen joulu nojasi vankasti ikivanhaan karnevalistiseen perinteeseen. Siinä esitys erosi suomalaisten sketsiviritysten normaalista. Käsikirjottaja Ville Majamaan ja ohjaaja Sakari Hokkasen valinnat olivat selvästi määrätietietoisen harkinnan tulosta. Se tehtiin selväksi jo heti ensimmäisessä kohtauksessa.
Eräänlaisen tervetuliaispuheen pitänyt Ville Majamaa oli sekoittavinaan joulun ja pääsiäisen. Sen jälkeen uskonnolliset teemat toistuivat useissa sketseissä. Esiin nostetiin meidän suomalaisten kaksi ilmeistä pyhää, tekopyhyys ja pyhä yksinkertaisuus.
Yhdessä sketsissä kaksi bilehirmua poti aamusaunassa krapulaa ja morkkista. Tarinan yllättävässä käänteessä Elisa Piispanen ja Linda Wiklund vaihtoivat kylpytakit sermin takana jumalanpalvelukseen valmistautuvien pappien kasukoiksi. Pyhän Nikolauksen eli joulupukin reinkarnaatio syntipukki laitettiin sovittamaan perheen jäsenten laiskuudesta ja ahneudesta johtuvia syntejä ja siitä hyvästä tämän postmodernin joulupukin peräpäästä ajettiin lopulta ulos paholaista joulukuusen terävällä päällä.
Karnevalistinen ote kuulosti ja tuntui raikkaalta. Kaksimielisyyksiä ja alapäähuumoria viljeltiin poikkeuksellisen vähän. Kohtaukset oli rakennettu oikeaoppisesti. Kehittely (timing) johti yllättävään käänteeseen (punchline). Joissain sketseissä kuten pappien aamukrapulassa näitä käänteitä oli tasan yksi, toisissa nähtiin sarja yllättäviä käänteitä.
Ihan uusia vitsejä ei ole olemassa. Kaikki kaskut ovat variaatioita niistä vanhoista, hauskoiksi havaituista vitseistä. Vitsien tuoreus riippuu siitä, millaisia sisältöjä tuttujen kehysten sisään on onnistuttu kirjoittamaan. Aikuisten touhujen kommentointi kurahousuikäisten näkökulmasta toimii yleensä aina, niin nytkin. Myös Väinö Linnan romaanien ikonisiksi muotoutuneilla romaanihahmoilla on pysyvä paikkansa ainakin tamperelaisten humoristien hahmogalleriassa.
Poliittisen satiirin puolella humoristeille riittää varmasti vielä ainakin neljäksi vuodeksi kyntämätöntä sarkaa hammaskaluston aktiviteetteihin kuuluvan verbin infinitiivimuodon kanssa. Samoin hammastelun aiheita varmasti löytyy jatkossakin siitä, että hallituksen johtoon on eksynyt joku orpo. Vielä enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kiusaavat tietenkin sitkeät puhelinmyyjät.
Ikäiseni muistaa hyvin esimerkiksi Spede Pasasen Spede show’n, television huumoripläjäyksen, jonka kohtauksissa lähes loputonta puhetta ei seurannut koskaan naurun vapauttavaa iskua. Eikä kehittelyn ja sitä seuraavan punchlinen oikea-aikainen ajoitus ollut ihan ongelmatonta nytkään. Yllättävä käänne kehittelyn jälkeen ei saanut yleisöä reagoimaan heti. Palaute tuli vasta kohtauksen päätyttyä taputuksina ja riemunkiljahduksina. Mutta ehkä tällainen reagointi kuluu hämäläisen huumorin erityispiirteisiin.
Tamperelainen versio tästä hämäläishuumorista huipentui Wiklundin ihan oikean näköisestä saarnapöntöstä pitämään pikkujoulusaarnaan. Se edusti mentaliteettia, jolla tamperelainen kiittää hyvästä ruuasta: Ei tää nyt niin pahaa ole! Wiklundin hyvän tahdon saarna päätyi julistukseen, jonka mukaan kaikki kymmen käskyä täyttyvät, kun ihmiset yrittävät olla vähemmän kusipäitä toisiaan kohtaan.
Olen joskus kehunut Tampereen Teatterin ensi-iltayleisöä sen kannustavuudesta. Last Christmasin perjantain esityksessä ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo lähes kuukausi ja nyt loppuun myytyä suuren näyttämön katsomoa kansoitti huomattavasti tavallista nuorempi, ilmeisesti pikkujouluja juhliva katsojakunta. Silti sama illuusio voimakkaasta läsnäolosta toistui. Katsojien odotukset olivat selvästi jo esityksen alussa samalla tavalla piripinnassa kuin heidän katsomoon tuomansa, alkoholipitoisilla juomilla täytetyt lasinsa.
Tampereen Teatteri on onnistunut luomaan hienon ja ilmeisen vakiintuneen vuorovaikutussuhteen yleisönsä kanssa. Näin kannustavan yleisön edessä myös näyttelijöiden on helpompi onnistua yli odotusten.
Myös kokonaisuutta keventävät musiikkinumerot noudattivat yllättävän käänteen periaatetta. Niina Alitalo lauloi itseään urkuharmonilla säestäen pari körttiläissoundia edustavaa biisiä, joiden mustanpuhuvat sanoituksetkin olivat linjassa tyylilajin kanssa. Kaikki rakastetut joululaulut esiteiin sikermänä, yhtenä k..pänä, jos yhden naisoletetun näyttelijän harojen välistä sojottavan HK:n sinisen esteettistä symboliikkaa on lupa näin tulkita. Samaa itseironiaa oli esityksen päättäneessä laulussa:
”On luovuttaja syntynyt, siis riemuin veisatkaa, ei kultaa eikä mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa, on luovuttaja syntynyt, siis viis veisatkaa…”
Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden Monty Python on toiminut esikuvana sketsejä kirjoittaville ja esittäville humoristeille jo yli 50 vuotta. Last Chrismas ei yllä satiirin ja surrealististen käänteiden suhteen ilmeisen esikuvansa sfääreihin. Ainakin minun silmissäni se oli kuitenkin yllättävän raikas ja ajoittain oikeasti hauska esitys.
Last Christmas – Viimeinen joulu
Tampereen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 8.12.2023
Käsikirjoitus: Ville Majamaa
Ohjaus: Saraki Hokanen
Muusikko Niina Alitalo
Pukusuunnittelu: Jaana Aro, Valosuunnittelu: Raimo Salmi
Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho
Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen
Kampausten, maskeerausten ja peruukkien suunnittelu: Riina Vänttinen
Näyttämöllä: Elisa Piispanen, Pia Plitz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Linda Wiklund