Minna Craucher on älykästä, räiskyvän energistä ja mielikuvitusta ruokkivaa teatteria – Sen avuja ovat kiinnostava tarina, selkeä ja oivaltava dramaturgia, tarttuva musiikki ja loistelias näyttelijäntyö – Musikaali ei vaadi toimiakseen spektaakkelin mittakaavaa    

Tarinan Minna Craucher (Petrus Kähkönen) ja Olavi Paavolainen (Miiko Toiviainen) näytelmän sykähdyttävässä käännekohdassa. Kuva © Darina Rodionova

Espoon & teatterin Minna Craucher on musikaali tämän kirjoittajan makuun. Kantaesitys oli älykästä, räiskyvän energistä ja mielikuvitusta ruokkivaa teatteria, jossa kaikki esityksen elementit olivat balanssissa. Puhutteleva käsikirjoitus, oivaltava dramaturgia, tarttuva musiikki ja loistelias näyttelijäntyö tarjosivat teatterinautinnon, joka vei ajantajun.  

Esitys oli ajoittain myös niin tajuttoman hauska, että omia naurunpyrskähdyksiä piti hillitä suu mutrussa.  

Teatteri on hetken taidetta ja sellaisena kiinni ajan hengessä. Espoon teatterin esityksessä ajan lyhyt historia tiivistyi Minna Craucherin puhuttelevaan loppukohtaukseen.

Kohtauksen vaihtoehtoisessa historiassa Lapuan liikkeessä toiminut Craucher on noussut Suomen diktaattoriksi ja jakaa oikeutta puhujakorokkeensa takaa. Hän määrää viemään entisen rakastajansa Olavi Paavolaisen ja tämän hengenheimolaiset saunan taakse. Nuo ylellisyyspalvelujen tekijät – suomalainen kulttuuri – lopetettaan tämän blondin määräyksestä niskalaukauksella.

Aino Pennasen käsikirjoitus perustuu historialliseen henkilöön. Teini-ikäisenä prostituutiolla ja pikkurikoksilla itsensä elättänyt Maria Vilhelmiina Lindell piti keksityn identiteetin turvin Minna Craucherina Helsingissä 20- ja 30-luvuilla kirjallisuussalonkia, joka veti houkutuksillaan puoleensa aikansa nimekkäimpiä kulttuurihenkilöitä, poliitikkoja ja upseereja kuin hunaja kärpäsiä.

Yhdessä musikaalin avainbiiseistä kysytään kuka ja mikä oli Minna Craucher? Hyvin puhutteleva ja samalla hieman arvoituksellinen vastaus näihin kahteen kysymykseen löytyi katsojien pureskeltaviksi esityksen dramaturgiasta. Kukin musikaalin seitsemästä näyttelijästä esitti Minna Craucherin roolia vuorollaan.

Käsikirjoittaja Pennasen, ohjaaja Riita Oksasen ja säveltäjä Eeva Kontun luoma dramaturgia toi esityksen iholle. Sosiaalisen median virtuaalimaailmassa kuka tahansa voi tekeytyä keneksi tahansa mitä erilaisemmista syistä. Iljettävin esimerkki tästä on aikuisten lapsiin ja nuoriin kohdistama grooming. Verkossa toisen ihmisen identiteetin voi myös varastaa ja anastetun identiteetin avulla pääsee nylkemään rahaa varkauden uhreilta myös todellisessa maailmassa.

Tinja Salmen lavastus, Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Tiina Kaukasen pukusuunnittelu loivat näyttämölle mielikuvan konserttiestetiikasta. Skenografia oli balanssissa Eeva Kontun säveltämän musiikin kanssa, jossa näkyviä soittimia olivat sähkökitarat, rummut ja kaksi pianoa. Kuvassa etualalla Robert Kock, selin Roosa Söderholm ja taustalla rummuissa Petrus Kähkönen. Kuva © Darina Rodionova

Craucher onnistui huijaamaan salonkinsa asiakkaita, velkojiaan ja viranomaisia vuosikausia. Tänään kukaan ei voi viranomaisten kirjoissa vaihtaa henkilöllisyyttään yhtä sujuvasti. Mutta sillä ei oikeastaan ole nytkään väliä. Craucher oli jo sata vuotta sitten aikansa julkkis, henkilö, joka tunnettiin siitä, että hänet tunnettiin. Ihmisten väärät mielikuvat hänen taustastaan ja rikkaudestaan avasivat lähes kaikki ovet.

Maria tarvitsi muodonmuutokseen sinnikkyyden ja häikäilemättömyyden lisäksi myös hyvää tuuria. Onni potkaisi, kun hän pääsi vankeinhoidon suositusten avulla piikomaan Saksaan yläluokkaiseen perheeseen ja oppi sillä saksan kielen ja herrasväen käytöstavat – elämäntavan, jossa oleellista ei ole vain se, miten asiat ovat, vaan ennen kaikkea se, miltä ne näyttävät.  

Kysymystä miksi käsiteltiin aika kattavasti jo musikaalin ensimmäisessä kohtauksessa. Maria Lindell syntyi 16-vuotiaan teiniäidin aviottomana lapsena ja hän karkasi 15-vuotiaana isäpuolensa ja sukunsa holhouksesta Pirkkalasta Tampereelle. Kohtauksessa Maria on juuri päässyt vapaaksi vankilasta ja hän keskustelee ystävättärensä kanssa huoraamisen vaaroista. Myöhemmässä kohtauksessa Maria keskustelee ystävättärensä kanssa siitä, millaista elämää hän eläisi tultuaan rikkaaksi.

Viime vuosisadan alkupuolella naiset joutuivat maksamaan itsenäisyydestään kovan hinnan. Pako patriarkaattisesta isänvallasta saattoi usein merkitä vain päätymistä irtolaislain voimalla operoivan yhteiskunnan isäntävallan alle.  

Tarinan taitekohdassa Olavi Paavolainen jättää monivuotisen rakastajattarensa eikä Craucher suhtaudu hyvällä nuoren rakastajansa irtiottoon. Tätä henkien taistoa kuvaavasta, Petrus Kähkösen ja Miiko Toiviaisen sykähdyttävällä intensiteetillä näyttelemästä kohtauksesta syntyi samalla tarinan tragikoominen huipentuma farssimaisine käänteineen.

Tarinan Mika Waltari ehti vielä toimia toimittajana ja päätoimittajana Craucherin mesenaattiensa kanssa perustamassa Seura-lehdessä. Sitten Tulenkantajien kirjailijat ja taiteilijat vetäytyivät kuvasta ja heidän tilalleen Craucherin salonkiin marssivat Lapuan liikkeen aktivistit.

Esityksen äänisuunnittelusta vastannut Tony Sikström on epäilemättä oikea velho alallaan. Esityksen äänimaiseman selkeys hiveli korvia. Kuvassa etualalla Laura Hänninen, vasemmalla Robert Kock, rummuissa Petrus Kähkönen ja hänen vieressään Jussi-Pekka Parviainen. Kuva © Darina Rodionova

Suomalaisen äärioikeiston toilausten kuvauksessa Pennasen herkullinen ja mehevä kieli saavutti maksiminsa. Kähkösen tulkitsemana juopuneen Vihtori Kosolan uho oli voimallista ja perkeleet napsahtelivat maaliinsa kuin pyssyn suusta. Tiina Kaukasen pukusuunnitteluun kuuluneet mustat nahkatakit loivat vaaran tuntua.

Craucher värväytyi Lapuan liikkeen varainkerääjäksi ja liikkeen lehden Aktivistin ilmoitushankkijaksi käyttämällä Mannerheimin tekaistuja suosituksia. Liikkeen johto oli tietoinen hänen rikollisesta menneisyydestään, mutta ei piitannut siitä. Tarinan Olavi Runolinna (Robert Kock) tokaisi, että rikollinen menneisyys on tässä liikkeessä vain meriittiä.

Näin historia toistaa itseään myös teatterissa.

Mäntsälän kapina tehtiin tässä tarinassa ”läpällä ja juovuksissa”. Pennasen näytelmässä Kosolan ja Lapuan liikkeen todellisen johtajan K. M. Walleniuksen kerrotiin olleen kapinan aikana koko ajan ympäripäissään.

Kosola ja Wallenius joutuvat kapinan jälkeen vankilaan ja Craucher alkoi näytelmässä haaveilla liikkeen johtajuudesta. Hän halusi perustaa juoppojen kansanliikkeen raunioille oikean fasistisen puolueen.

Craucherin salongissa tarjoiltiin kieltolain aikana avokätisesti alkoholia, joten ei ihme, että sinne löysivät tiensä myös toimittajat. Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajalle Craucher vuoti omalla nimellään tietojaan Lapuan liikkeen suunnitelmista.

Runolinna epäili, että Craucher oli Neuvostoliiton liikkeeseen ujuttama vakooja ja syytti häntä petoksesta. Draaman kaaren päässä sankaritartamme odotti traaginen loppuhuipentuma. Supisuomalaisen kurtisaanin juonittelu päättyi laukaukseen.

Minna Chaucher elää yhä aikalaistensa kirjojen hahmona. Hänen kaltaisensa hahmo löytyy Joel Lehtosen romaanista Rakastunut rampa, Martti Merenmaan romaanista Nousuvesi ja Mika Waltarin romaanista Suuri illusioni.  Uudella vuosituhannella hänen tarinaansa on palattu Reetta Laitisen sarjakuva-albumissa Kirjailija ja madamme, Kjell Westön romaanissa Kangastus 38 ja Enni Mustosen romaanissa Ruokarouvan tytär.

Pennasen Minna Craucher on toinen tämän supisuomalaisen kurtisaanin elämäntarinaan perustuva näytelmä. Vuonna 1993 julkaistiin Tauno Yliruusin kirjoittama näytelmä Seikkailijatar – Minna Craucher. En löytänyt tietoja Yliruusin näytelmän esityshistoriasta. Myös näytelmä puuttuu joistakin Yliruusin teosluetteloista.

Kirjailija Joonas Konstig kuvaa blogissaan Yliruusia Espoon kansainvälisimmäksi kirjailijaksi. Yliruusi kuoli vuonna 1994.

Suomen teatterin taistolaisvuosina 70-luvulla Yliruusin näytelmiä ei tiettävästi esitetty lainkaan ja boikotti jatkui ilmeisesti aina 80-luvulle asti. Yliruusin heti Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen vuonna 1968 kirjoittama ja miehitykseen liittyvä näytelmä Makuuhuoneet esitettiin Suomessa vasta vuonna 1990 ja tuolloin sen esitti Kansalllisteatterin Tarton Vanemuine-teatteri.

Minna Craucher

Espoon & Teatterin kantaesitys Revontulihallissa 18.9.2024

Käsikirjoitus Aino Pennanen
Säveltäjä, musiikin harjoitus ja kapellimestari Eeva Kontu
Ohjaus Riikka Oksanen
Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen
Lavastaja Tinja Salmi
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelija Tony Sikström
Esiintyjät Laura Hänninen, Petrus Kähkönen, Jussi-Pekka Parviainen, Roosa Söderholm, Robert Kock, Miiko Toiviainen  

Näin yllätyksellistä teatteria on hauska katsoa – elämä on kuin onkin Petroskoi

Mait Joorits, Jussi-Pekka Parviainen, Minja Koski, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen loistavat Lahden kaupunginteatterin Petroskoissa. Kuva Teatteri Vanha Juko/Kai G. Baer
Mait Joorits, Jussi-Pekka Parviainen, Minja Koski, Petri Mäkipää ja Kaisa Sarkkinen loistavat Lahden kaupunginteatterin Petroskoissa. Kuva Teatteri Vanha Juko/Kai G. Baer

Toimii! Ari Nummisen ja Jussi Sorjasen Petroskoi on omintakeinen sekoitus nykytanssia, folklorea, äkkiväärää historian tulkintaa ja kansanrunoutta. Liekö lieto Lemminkäinen vielä koskaan kironnut näin mehevästi näyttämöllä, tai oikeammin kulisseissa.

Numminen on entinen Valmetin konepajan rautakoura ja nyt jo vuosia vähintään yhtä rautainen koreografi. Sorjanen on puolestaan Teatteri Vanjan Jukon taiteellinen johtaja ja nykyteatterin sinkkiämpäriesteiikan taitaja. Dramaturgina ja ohjaajana Sorjasen aivoituksissa niin Timo K. Mukan kuin Elias Lönnrotinkin tekstit heräävät uuteen eloon.

Petroskoi on voimakaan fyysistä teatteria. Esityksen Lahden ensi-ilta Lahden kaupunginteatterin Aino-näyttämöllä osoitti, että juuri tällainen fyysisesti vahva tulkinta on Petroskoin kaltaisen yhteistuotannon esteettistä ydinaluetta.

Virolaisen Rakvere Teaterin Mait Joorits, lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon Minja Koski, Nätyn Jussi-Pekka Parviainen ja tamperelaisen Teatteri Telakan Kaisa Sarkkinen ja Petri Mäkipää olivat menopäällä. Esityksen hurjaa läsnäoloa seurasi takapuoli penkkiin liimautuneena, mitä nyt jalka vähän kapsasi esityksen vetävien biisien tahdissa.

Jukon ”Maa on syntien laulu” näytelmässä loistanut Koski on jälleen mahtavan hyvä. Telakan Mäkipään mainio mimiikka jää mieleen pitkäksi aikaan. Tällaista teatterin pitääkin olla. Kielitaituri Jooritsia, vahvaa Sarkkista ja ilmeikästä Parviaista tekisi mieli myös kehua oikein olan takkaa, jos vain nämä tilat sallisivat.

Numminen ja Sorjanen pyyhkivät katsojan ennakko-odotuksilla ja –asenteilla pöytää esityksen aikana tämän tästä. Ensimmäinen kohtaus oli pitkä ja hämärä intro, jonka jälkeen näyttämö kolattiin ja harjattiin puhtaaksi  ihan konkreettisesti. Näin yllätyksellistä teatteria on todella hauska katsoa.

Esityksen äkkiväärille historiantulkinnoille löytyy jonkinlainen selitys jo käsiohjelmasta. Nummien kertoo siinä tanssikeikasta, jonka hän teki ryhmineen 90-luvulla: ”Me esitettiin paskaa ja punaposkiset, hiljaiset nuoret tytöt esittivät perinnepuvut päällä 80 vuotta vanhan lusikkatanssin. Ne tytöt olivat loistavia!”

Numminen ja Sorjanen kaivata myös esiin suomalaisten vanhat synnit, valloitettujen alueiden venäläisten epäinhimillisen kohtelun ja sulkemisen keskitysleireille jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Saksalaiset SS-miehet ja suomalaiset upseerit touhuavat näyttämöllä hetken aikaa sulassa sovussa. Pian sen jälkeen kohtaus sulaa Nummisen upeaksi koreografiaksi, jossa venäläisille vangeille annetaan täisaunassa löylytystä oikein olan takaa.

Kohtaus tarjosi yhden esityksen upeimmista hetkistä. Leikkisästi alkanut tanssi sai nopeasti uusia sävyjä, muuttui asteittain yhä julmemmaksi alistamisen ja nöyryyttämisen rituaaliksi.

Venäjän talous ajautui 1990-luvun lopulla lamaa, jonka rinnalla Suomen 90-luvun lama oli lasten leikkiä. Osat ovat kuitenkin välillä myös vaihtuneet. Meillä eteläkarjalaisilla on tuoreessa muistissa myös kokemukset panssarivaunut kokoisilla maastoautoilla liikkuvista äkkirikkaista venäläisistä, jotka ostivat Saimaan rantatontteja miljoonilla euroilla samaan aikaan, kun Kaakois-Suomessa suljettiin urakalla paperikoneita ja kokonaisia tehtaita.

”Ryssäviha”, (eh siis venäläisten vieroksunta) ei ole meistä eteläkarjalaisista mihinkään hävinnyt. Sen todistavat lähes joka päivä tässä Etelä-Saimaassa jostain syystä julkaistavat estarit. Tämä ”viha” ei ole kuitenkaan samaa sorttia, jota Akateeminen Karjala-seura aikoinaan edusti ja levitti. Siinä mielessä Nummisen tai Sorjosen esityksessä Sarkkiselle kirjoittama hurja palopuhe menee harakoille.

Tavalliset suomalaiset ovat osanneet aina ottaa naapurin ihan tosissaan muuallakin kuin Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa. Kysymys ei ole missään nimessä suomalaisten potemasta ylemmyydentunteesta, vaan pikemminkin ihan tavallisesta herravihasta, jolla on pitkät perinteet Venäjän vallan ajoilta asti.

Petroskoin kaduilla tai muualla rutiköyhässä Karjalan tasavallassa kännissä örveltävät surkimukset eivät pura ylemmyyden-, vaan alemmuudentunteitaan. Venäjän kielessä on jo ainakin Pietarin rakentamisesta lähtein ollut suomalaista tarkoittava sana tsuhna, joka niittaa nämä asiat paikalleen.

No totta kai Karjalassa mellastavien suomalaismatkailijoiden joukkoon mahtuu myös turhan monta kusipäätä, jotka ovat valmiita ostamaan seksiä alaikäisiltä, mutta se ei mikään miesten suomalaiskansallinen ominaisuus. 

Tekijöiden mukaa esitys on oodi pienten kansojen elinvoimalle ja patologiselle tarpeelle laulaa, tanssia ja kertoa tarinoita. Petroskoi on vastakohta synkille tulevaisuudenvisoille.

Nykyisen Venäjän alueella asuvat pienet suomensukuiset kansat ovat totisesti oodinsa ansainneet. Josif Stalinin 30-luvulla käynnistämä miljoonia uhreja vaatinut terrori sai pian Karjalan Neuvostotasavallassa ja kaikkialla muuallakin, missä asui inkerinsuomalaisia tai muita suomensukuisia kansoja, etnisen puhdistuksen luonteen.

Tämä puoli todellisuudesta ei ole ollut Petroskoin tekijöiden agendalla. Ehkä sitä on kuitenkin käsitelty Tiina Helinin ja Katja Muttilaisen lavastuksessa. Visuaalisesti runsaat ja näyttävät näyttämökuvat on koristeltu puuhelmillä, joiden lomaan on pujotettu paljon tyhjiä viinapulloja, värikkäitä maatuskanukkeja ja kumisia pääkalloja. Elämä on varmasti ollut Petroskoi ainakin, jos sattui aikanaan syntymään 1930-luvun Neuvostoliitossa.

Neljä esityksen yhdeksästä biisistä on traditionaalisia kansanlauluja. Ne niveltyvät hämmästyttävän hienosti kokonaisuuteen, joka muuten muodostuu Antti Raekallion ja Minja Kosken säveltämistä ja Sorjosen ja Kosken sanoittamista puk-henkisistä revityksistä. Musiikin esitystä varten on sovittanut Raekallio.

Harmi, ettei käsiohjelma kerro, kuka on rakennellut esityksessä käytettävät sähkökitarat. Ne ovat todella hienoja. 

Petroskoi on yksi Jukon, Telakan ja Rakvere Teaterin yhdessä toteuttamasta produktiosta. Valtion palkinnolla palkitun trilogian toinen osa Köök/Keittiö oli kerta kaikkiaan mainio. Sen kolmas osa, Lauri Maijalan kansalliskirjailija Aleksis Kiven klassikosta dramatisoima ja ohjaama Kullervo on vielä valitettavasti näkemättä.

 

Nimi virhe Jussi Sorjasen nimessä ja Rakvere Teaterin kotipaikasta  korjattu 28.8. kelo 7:10. Rakvere Teater toimii nimensä mukaisesti Viron Rakveressa.