Edward Albeen psykologinen trilleri ei ole menettänyt tehoaan – Tampereen Teatterin Kuka pelkää Virginia Woolfia oli vaikuttavaa näyttelijöiden teatteria


Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Kuvassa  Esa Latva Äijö (näytelmän George), Ritva Jalonen (Martha), Linda Wiklund (Honey) ja Kai Vaine (Nick). Kuva Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Aika toimii hyvin teatteriesityksen laadun mittana. Hyvä esitys saa katsojan viihtymään ja loistavan esityksen parissa menee ajan taju.

Tampereen Teatterin tulkinta Edward Albeen näytelmästä Kuka pelkää Virginia Woolfia? oli tätä viimeksi mainittua lajia. Ainakin minut esitys vangitsi katsomon penkkiin kuin naulittuna lähes kolmeksi tunniksi.

Alpeen näytelmä kertoo roolihenkilöidensä kautta elämästä 1950-luvulla amerikkalaisella yliopistokampuksella. Se oli uraansa yliopistomaailmassa luovien miesten ja edustusrouvien maailma. Yhtymäkotia tämän päivän arkeen suomalaisessa yhteiskunnassa on vaikea keksiä.

Tampereen Teatterin tulkinnassa näytelmä ei ole silti menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan ja tai psykologisesta jännitteistään. Hienot roolisuoritukset saivat roolihenkilöiden eksistentiaalisen ahdistuksen tuntumaan ihan sydänalassa asti ja teatterinautinnon kruunasi Albeen viljelemä pikimusta älykköhuumori.

Albeen näytelmä ei ole turhaan noussut yhdeksi suurista klassikoista.  

Tässä näytelmässä ei etäännytetä, vaan roolihenkilöiden psykopatologia kaadettiin noin kuvainnollisessa mielessä suoraan syliin. Tarinan George (Esa Latva-Äijö) ja Martha (Ritva Jalonen) alkavat leikkiä aamuyön tunteina humalassa sadistisia parisuhdeleikkejään ja osansa siitä saavat myös heidän myöhäiset vieraansa Honey (Linda Wiklund) ja Nick (Kai Vaine).

Näytelmä on Georgen ja Marthan, kahden näyttelijän julmuuden teatteria, jonka osallistuvaksi yleisöksi nuorempi pariskunta on houkuteltu. Tästä näkökulmasta Kuka pelkää Virginia Woolfia? on teatteria teatterista. Teatteri ja todellisuus kulkevat käsi kädessä.

Yhdellä tasolla näytelmä oli psykologien trilleri, johon liittyy arvoitus. Jännite kasvoi kohtaus kohtaukselta. Tarinan lopun Albeen on jättänyt auki. Kysymys on viime kädessä elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta.  Tämän kysymyksen edessä me kaikki karvattomat apinat olemme samalla viivalla.

Albeen näytelmä on sekä draamakomedia että tragikomedia. Sen huumori on todella purevaa ja ajoittain myös suorastaan hillittömän hauskaa.

Välillä en oikein tiennyt, pitäisikö nyt itkeä vai nauraa. Albeen näytelmän ihanan roisi suomennos on Reita Lounatvuoren käsialaa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on näyttelijöiden teatteria. Käsiohjelmassa ohjaaja Marika Vapaavuori kirjoittaa, että Kuka pelkää Virginia Woolfia? on oikeutetusti yksi niistä näytelmistä, jonka jokainen ohjaaja haluaa ohjata.  Aivan varmasti se on myös näytelmä, jonka rooleissa jokainen näyttelijä haluaisi ainakin kerran elämässään näytellä.

Latva-Äijö, Jalonen, Wiklund ja Vaine kiittivät ensi-illassa tästä tilaisuudesta sillä parhaalla mahdollisella tavalla. Roolityöt olivat hienoja. Nyt näyteltiin järjellä ja sydämellä.

Varsinkin Latva-Äijö teki huikean roolin. Hän oli selvästi sisäistänyt urakehityksessään sivuraiteelle joutuneen ja kirjailijan urasta haaveilleen kyynisen historianlaitoksen apulaisprofessorin roolin. Latva-Äijölä oli näyttämöllä sekä uskottava että karismaattinen hahmo. Eivätkä pienet lipsahdukset vuorosanojen osalta vähentäneet tuon hahmon uskottavuutta vähääkään, päinvastoin.

Todellisuus syntyy yksityiskohdista ja eheää kokonaisuutta rikkovista säröistä. Latva-Äijön näyttämölle luoma hahmo hipoi näyttämöllä täydellisyyttä.

Jalosen roolihahmoon olisi kaivannut ehkä hieman lisää vivahteita. Vaihtoehdottomaan elämään sukupuolensa takia tuomitun huippulahjakkaan ihmisen turhautumat tulivat hyvin esille, mutta roolihahmon toinen puoli, tavaton herkkyys jäi dialogin varaan. Albeen näytelmässä Georgen ja Marthan kammottavassa parisuhdepelissä on pohjimmiltaan kysymys molemminpuolisesta rakkaudesta.

Se on pelin henki. Todella syvästi, vereslihaan asti voi haavoittaa vain ihmistä, joka rakastaa ja jota rakastaa.

Wiklund ja Vaine olivat tasavahva pari näyttämöllä. Vaineen haastavana tehtävänä oli näytellä näytelmässä ”komistuksen” roolia niin, ettei hahmoon väistämättä liittyvä koominen elementti lyö yli. Vaine teki tästä nuoresta biologianlaitoksen nyrkkeilevästä uraohjuksesta uskottavan hahmon.

Albeen näytelmästä tehty elokuva oli valtava menestys ja Elizabeth Taylor palkittiin Marthan roolista naispääosan Oscarilla ja Sandy Dennis Honeyn roolista naissivuosan Oscarilla. Jos Tampereen Teatterin versiosta pitäisi ihan välttämättä pystejä jakaa, minä antaisin ne tällä kertaa Latva-Äijölle ja Vaineelle.

Vapaavuoren ohjaus oli juuri sellainen kuin olla pitää. Näytelmän dramaturginen ongelma on tavallaan tarinan sisään rakennettu. Kun jo ennen väliaikaa sekä intensiteetti että tehot kasvoivat hyvin suuriksi, tarinan kaaren kääntäminen väliajan jälkeen uuteen nousuun on pulmallista.

Juho Lindströmin lavastuksessa näyttämölle oli rakennettu 60-luvun epookkia sellaisena kuin me olemme elokuvissa tottuneet sitä näkemään. Näyttämöä kiersivät massiivipuusta tehdyt kirjahyllyt joihin oli integroitu baari. Näin syntynyt tila oli kalustettu muhkeasti topatuilla nahkapintaisilla nojatuoleilla.

Ratkaisu oli toimiva ja hieno. Albeen näytelmä on teemoiltaan niin ajaton, ettei sen visuaalista estetiikkaa tarvitse sovittaa väkisin tähän päivään.

Näytelmän nimi viittaa niihin uusin yhteiskunnallisiin tuuliin, jotka alkoivat Yhdysvalloissa puhaltaa 60-luvulla. Englantilaisen kirjailijan Virginia Woolfin kirjat ja varsinkin kirja Oma huone, oli Yhdysvalloissa naisten tasa-arvoa vaativan feministisen naisliikkeen jäsenille tärkeä teos. Myös uudeksi naisliikkeeksi kutsutut feministit osoittivat mieltään muun muassa nasiten palkkatasa-arvon puolesta.  

Kuka siis tässä näytelmässä pelkää Virginia Woolfia?

Näytelmän George ja Nick ovat tästä näkökulmasta eräänlaisia miesten patriarkaalisen yksinvallan viimeisiä mohikaaneja. Näytelmän nimi on lainaus Disneyn piirroselokuvan Kolme pientä porsasta laulusta Pahaa sutta ken pelkäisi.  

Jussi Juba Tuomola päivittää tämän päivän mieskuvaa Viivissä ja Wagnerissa hyvässä seurassa.

Kuka pelkää Virginia Woolfia

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2020

Näytelmän käsikirjoitus Edward Albeen

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Marika Vapaavuori

Lavastuksen suunnittelu Juho Lindström

Pukusuunnittelu Mari Pajula

Valosuunnittelu Tuomas Vartola

Äänisuunnittelu Hannu Hauta-aho, Jouni Keskinen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu Kirsi Rintala

Rooleissa Esa Latva-Äijö, Ritva Jalonen, Linda Wiklund, Kai Vaine

Elämysten ilta teatterimurmelina – Helsingin kaupunginteatterissa osataan Broadway-musikaalien vaikea genre!

Päivä murmelina on aikuisten satu, vaellustarina, jossa koppavasta paskiaisesta, Phil Connorsista kasvaa kunnon mies. Tässä sadussa ei kiivetä Mordonin vuorelle, vaan kuljetaan ajassa yhä uuten murmelinpäivään. Sadulla on myös onnellinen loppu. Sadun prinssi, säämies Connors (Lari Halme) ja prinsessa, tuottaja Rita Halson (Maria Lund) saavat lopulta toisensa. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Käsiohjelmassa ohjaaja Samuel Harjanne kirjoittaa ajan arvoituksesta. Miksi aika tuntuu kulkevan välillä hitaasti, sitten nopeasti ja pysyy joskus myös paikallaan?

Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaalissa Päivä murmelina aika sekä kulki hurjaa vauhtia että pysyi paikallaa. Esitys vyöryi eteenpäin valtavalla energialla, ja silti minulle oli katsojana käydä kuin tämän tarinan sankarille Phil Connorsille.

Päivä murmelina oli elämys. Se sai esityksen parissa vietetyt hetket tuntumaan merkityksellisiltä. Harjanteen kirjallista retoriikkaan mukaillen esitys sai ajan virrassa aikaan ison pyörteen. Tähän pystyy vain riemastuttavan hauska komedia.

Osaamisen ilo tulvi näyttämöltä katsomoon asti. Helsingin kaupunginteatteri on onnistunut kokoamaan yhteen ensemblen, jonka taiteilijat taitavat Broadway-musikaalin tekemisen. Murmelin päivä ensi-illassa jopa poikkeuksellisen intonaationsa takia konstikas suomen kieli mukautui esityksen kiivaaseen rytmiin kuin öljy rattaisiin.

Tästä pitää kiittää suomennokset tehneitä Hanna Kailaa ja Reita Lounatvuorta. Varsinkin laulujen sanat kääntäneen Kailan työpanos on ollut varmasti yksi onnistumisen avaimista.

Näytelmiä on viimeisten sadan vuoden aikana filmattu pilvin pimein. Päivä murmelina on poikkeus tästä valtavirrasta. Siinä elokuvan käsikirjoituksesta on muokattu näytelmä.

Elokuvan käsikirjoituksen Danny Rubin kirjoitti yhdessä ohjaaja Harold Ramisin kanssa. Vuonna 1979 ensi-iltansa saaneesta leffasta tuli valtava menestys ja se on vuosien varrella äänestetty useaan otteeseen yhdeksi kaikkien aikojen parhaista komedioista.

Käsiohjelmaan painetussa, Sammuel Harjanteen ja Henna Piiron tekemässä haastattelussa Rubin kertoo, miten menestyselokuvan käsikirjoituksesta muokattiin musikaali lähes neljäkymmentä vuotta elokuvan ensiesiesityksen jälkeen. Se on ollut monimuotoinen, pitkä ja kiinnostava prosessi. Käsiohjelmaan kannattaa uhrata se ylimääräinen kymppi jo tämän haastattelun takia.

Rubin ajatteli kirjoittaa elokuvan käsikirjoituksen aineistosta joko romaanin tai sarjan televisiolle. Lopulta hän päätti työstää aineistostaan musikaalin yhdessä teoksen musiikin säveltäneen ja laulut sanoittaneen Tim Minchin kanssa.

Rubinin valinta eri taidelajien välillä osui ainakin tämän kirjoittajan mielestä nappiin. Päivä murmelina on vähän höpsö aikuisten satu, joka kunnon satujen tavoin sisältää opetuksen, tai ehkä paremminkin teräviä huomioita inhimillisen elämän lainalaisuuksista. Se on siis kuin jo valmiiksi teatterille tehty.

Tarina on kuin luotu räväkkää komediaa varten. Säämies Phil Connors, koppava tv-julkkis juuttuu lumimyrskyn takia Amerikan takahikiälle, Punxsutawneyn pikkukaupunkiin ja herää yhä uudestaan samaan murmelinpäivään

Teatterin kontekstissa vaikuttavuus perustuu esiintyjien ja yleisön suoraan vuorovaikutukseen. Se antaa luvan heittäytyä mukaan ja tulla juksatuksi. Harjanne, koreografi Simon Hardwick ja kumppanit vetivät näyttelijöineen ja tanssijoineen meidät mukaan tarinaan taikureiden otteilla. Häkellyttävän hienosti toteutetut ja salamannopeasti tapahtuneet vaihdot kohtauksesta toiseen olivat silkkaa magiaa, teatterin taikaa.

Esityksessä oli niin monta huippuhetkeä, ettei niitä voi tässä luetella. Itselleni kolahti kuitenkin esimerkiksi kohtaus, jossa tarinan Phil Connors (Lari Halme) eksyy kapakkaan ryyppäämään kahden paikallisen juopon (rooleissa Juha Antikainen ja Paavo Kääriäinen) kanssa.

Näiden juoppojen omasta elämästään kertovassa, yksisanaisia virkkeitä käytävässä keskustelussa tuli näkyväksi näytelmän ydinajatus. Juoppo herää krapulaan ja sammuu illalla humalaansa. Kaikki päivät ovat aivan samanlaisia päiviä murmelina.

Mutta niin taitaa ole meidän jokaisen kohdalla. Aikuisuus on sitä, että kertauksesta tulee opintojen äiti. Elämän koomisuus ja traagisuus piilee näiden toistojen määrässä. Meidän tietoisutta yläpitäville aivoillemme jokainen päivä on tavallaan uusi uusi päivä murmelina.

Kapakkakohtausta seurasi myös aivan huikeasti toteutettu kohtaus, jossa Connors kyyditsee humalassa kahta uutta tuttavuuttaan kotiin murmelivetoisella autolla moottoripyöräpoliisit kannoillaan. Hurjalla energialla ladattu hurjastelu näyttämöllä oli tajunnan räjäyttävän hauska.

Aivan huikea oli myös kohtaus, jossa mielenterveyttään epäilevä Connors hakeutuu hoitoon. Kohtaukseen oli saatu mukaan käärmeöljyn kauppiaiden koko kirjo reikihoitajista psykoterapeutteihin.  

Esimerkiksi Uusi päivä televisiosarjasta ja Kätevä emäntä sketseistä tuttu Halme oli huikean hyvä Connorsin roolissa. Yli nelikymppisen miehen liikkuvuus ja elastisuus fyysisesti vaativissa ja ilmiselvästi myös erittäin vaikeissa tanssikohtauksissa oli jotakin, jota pitää vielä näin jälkikäteenkin ihailla.

Myös Maria Lund teki upeaa työtä näytelmän toisessa pääroolissa tuottaja Rita Hanssonilla. Lundissa on rutkasti sitä lavasäteilyä, jonka katsoja kokee läsnäolon tunteena.

Kapellimestari Eeva Kontu on koonnut ympärilleen hienon orkesterin. Ensemblessä on osaavia tanssijoita ja lauluvoimaa. Joku konsultti voisi kiteyttää tämän arvion ydinsanoman toteamalla, että Helsingin kaupunginteatterista on kehittynyt menestysmusikaalien osaamiskeskus.

Koronaepidemia ja sen vaatimat rajoitukset ovat laittaneet teattereiden taloudet koville. Päivä murmelina on ollut hyvin kallis produktio. Toivottavasti Helsingin kaupunginteatterilla ja teattereita tukevilla kaupungilla ja valtiovallalla on kykyä ja tahtoa pitää kiinni sen luoneesta osaamisesta.

Päiväni murmelina

Suomenkielinen kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä 3.9.2020

Käsikirjoitus Danny Rubin

Musiikki ja laulujen sanat Tim Minchin

Suomennos Reita Lounatvuori ja Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne,

Koreografia Simon Hardwick

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Puvut Elina Kolehmainen

Naamiointi Maija Sillanpää,

Valot Palle Palmé

Ääni Kai Poutanen

Keskeisissä rooleissa Lari Halme, Henrik Hammarberg, Maria Lund, Raili Raitala, Antti Timonen, Tuomas Uusitalo

Kansallisteatterin Ihmisen ääni on arvoituksellinen ja koskettava monologinäytelmä yksinäisyyden kokemisesta

Terhi Panulan tulkinta oli hienovireistä ja herkkää. Ihmisen ääni muistutti minua jälleen kerran, miten tärkeää kansainvälistyminen on suomalaiselle teatterille. Kuva Erik Uddström/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ihmisen ääni tuli iholle. Terhi Panulan tulkinta Jean Cocteaun monologinäytelmästä oli tarkkanäköinen ja intensiivinen. Cocteaun 90 vuotta sitten kirjoittaman tekstin osumatarkkuus mielen järkkymisestä oli hämmentävän suuri. Tarinan naisen kokema tuska tuntui sydänalassa asti.

Hyvin herkän ihmisen kannattaa varautua henkisesti jo ennakkoon esitykseen, joka voi olla paitsi eheyttävä, myös ajoittain piinaava kokemus.

Yksinäisyys ei ole vain mielentila. Se on myös prosessi. Cocteaun vuonna 1930 kirjoittama monologinäytelmä kuvaa tarkasti, miten me sairastumme tähän nykyajan kansantautiin. Ihmissuhteet muuttuvat yhä hauraammiksi iän karttuessa.

Panulan näyttelemä nainen yritti näytelmässä soittaa elämänsä rakkaudelle viimeistä puhelua. Yhteyden saaminen osoittautui joka kerta vaikeaksi.  Me katsojat emme tienneet, puhuiko tarinan nainen entiselle rakastetulleen, puhelinkeskuksen keskusneidille vai kertoiko hän tunteistaan muistoistaan ja pariskunnan yhteisestä koirasta vain mykäksi menneelle puhelimelle.

Cocteau oli edellä aikaansa. Hän ymmärsi selvästi, millaisia vaikutuksia on sillä, että kahden ihmisen väliin dialogissa laitetaan jokin tekninen laite. Tänään nuo 1920-luvun käsivälitteisten puhelinkeskusten keskusneitien roolin ovat korvanneet sosiaalisen median ja televerkkojen algoritmit.

Ihmisen mieli on kuitenkin täynnä arvoituksia ja Charles Gonzalèsin hieno ohjaus vain korosti Cocteaun näytelmän monimerkityksellisyyttä. Me emme saaneet yhtään vihjettä siitä, onko näytelmän naisen kokema suuri rakkaus todella koettu romanssi, vai vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Vastausta ei tietenkään tullut myöskään siihen kysymykseen, johtuuko naisen mielen järkkyminen siitä, että hän on menettänyt vähitellen kaikki merkitykselliset ihmissuhteensa, vai onko hän menettänyt ystävänsä ja rakastettunsa oman hulluutensa takia?

Lavastuksen ja pukusuunnittelun kautta Gontzalès antoi kuitenkin paljon vihjeitä oman tulkinnan tekemiseen. Näytelmän alussa Omapohjan näyttämön kahdella videoseinällä näytettiin avaruuden tyhjiössä kelluvaa kotiplaneettaamme Maata. Myöhemmin näimme taiteilijan näkemyksen jotakin toista tähteä kiertävästä eksoplaneetasta.

Esitykseen kuului myös video kuolemaa tekevästä vanhuksesta ja katkelmia Cocteaun 1940-luvulla ohjaamasta elokuvasta Kaunotar ja hirviö.

Panulan rooliasuun kuului musta huppari, jonka selässä luki valkoisin kirjaimin Kansallisteatteri, Finnish National Theatre. Kiinnostava ja varmasti harkittu yksityiskohta olivat myös Panulan nilkkoja ja kenkiä peittävät nahkaiset säärystimet.

Israelilaisen historioitsijan Yuval Noah Hararin mielestä sukujen ja perheiden muodostamien yhteisöjen katoaminen on merkittävä käänne ihmiskunnan historiassa, jotakin aivan uutta. Suomessa kohta jo puolet ihmisistä elää yhden ihmisen taloudessa.

Vuorovaikutus myös läheisten ihmisten kanssa tapahtuu yhä enemmän erilaisten teknisten välineiden välityksellä. Cocteaun elämänkerran kirjoittanut Claude Arnaud on kiteyttänyt tämän kehityksen seuraukset mainiosti toteamalla: ”Monet ovat kuolleet tietämättä sitä itse.”

Näytelmässä näytelmän henkilöhahmon jokaiselle tunnetilalle on oma ahdas lokeronsa. Todella vaikuttava ja myös ahdistava tunnelma luotiin esityksessä valoilla.   

Ajatus Kansallisteatterin produktiosta syntyi Panulan ja Gonzalèsin kohtaamisesta Pariisissa. Gontzalès kuvaa tätä tapaamista esityksen käsiohjelmassa.

Gontzalèsin mukaan hän ohjasi Cocteaun näytelmästä täysin uuden ja varta vasten Panulalle räätälöidyn version. Panulaa hän kuvaa Cocteaun henkilöhahmon täydelliseksi tulkiksi.

Cocteaun näytelmän on kääntänyt Reita Lounatvuori ja esityksen dramaturgina on toiminut Eva Buchwald.

Terhi Panulan näyttelijänura alkoi elokuvasta Takiaispallo vuonna 1970. Kansallisteatterissa hän on näytellyt vuodesta 1980 alkaen.

Ihmisen ääni

Kansallisteatterin esitys Omapohjassa 1.11.2019

Käsikirjoitus Jean Cocteau

Ohjaus, lavastus ja pukusuunnittelu Charles Gonzalès

Ohjaajan asistentti Eliza de Varga

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgi Eva Buchwald

Naamioinnin suunnittelu Anna Pelkonen

Valaistusmestari Harri Keijonen

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.  

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Lucas Hnathin Nukkekoti osa 2 on akateemisen hienostunut Ibsen-tutkielma – esikoisohjaaja Liisa Mustosen ja näyttelijät haastaa näytelmän tiukka formaatti

Susanna Mikkonen säteili Noran roolissa Antti Mattilan suunnittelemassa leningissä ja hatussa, jotka toivat mieleen viime vuosisadan alun suffraketit. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ensimmäinen kohtaus teki vaikutuksen. Näytelmän Nora, Susanna Mikkonen astui lavalle yllään leninki ja päässään hattu, jotka toivat heti mieleen vanhat historialliset valokuvat naisten äänioikeuden puolesta Englannissa viime vuosisadan alussa taistelleet suffragetit. Mikkonen oli kuin ilmetty Emmeline Pankhurst tai ehkä oikeammin häntä Suffragette elokuvassa näytellyt Meryl Streep.

Helsingin kaupunginteatteri on ottanut ohjelmistoonsa tuoreeltaan viime vuonna Broadwaylla kantaesityksensä saaneen Lucas Hnathin näytelmän A Doll’s House, Part 2.

Helsingin kaupunginteatterin Nukkekoti osa 2 -näytelmässä Antti Mattilan puvustus lyö laudalta jopa kaiken sen, mitä alkuperäinen Broadway-tulkinta pystyi esittämään. Muuten näytelmää leimasi ensi-illassa tunne keskeneräisyydestä. Ainakin minulle tuli vahva mielikuva siitä, ettei produktio ole tullut vielä ihan valmiiksi ensi-iltaan mennessä.

Nukkekoti osa 2 on näyttelijä Liisa Mustosen esikoisohjaus. Mustonen on selvästi näytelmän Nora Helmerin hengenheimolainen, ihminen, joka ei pelkää lähes ylivoimaiselta tuntuvia haasteita.

Nukkekoti osa 2 on näytelmä, jossa näyttämökuvat, näyttelijöiden asemointi ja jopa kohtausten ajoitus ovat ilmiselvästi tulleet käsikirjoituksen mukana annettuina. Yhtäläisyydet näkyvät, kun katsoo kantaesityksestä, tai muita, suuren suosion saaneen näytelmän esityksistä tallennettuja videoita.

Reita Lounatvuoren suomennoksessa ei varmasti ole moitteen sijaa. Mustosen vaativaksi tehtäväksi on jäänyt ohjata näytelmä niin, että oikeanlainen vuorovaikutus näyttelijöiden ja suomalaisen yleisön välillä syntyy.

Amerikkalaisissa tulkinnoissa Noran ja Torvaldin etääntymistä toisistaan on korostettu sijoittamalla näytelmän alun kohtauksissa näyttelijät fyysisesti todella kauas toisistaan. Mustonen on sijoittanut heidät lähemmäksi toisiaan.

Mustosen ratkaisut ohjaajana ovat varmasti olleet tarkkaan harkittuja. Häntä ovat niissä ohjanneet suomalaisen teatterin traditiot.

Kohtauksissa, joissa näyttelijät puhuivat suoraan yleisölle, vuorovaikutus Helsingin kaupunginteatterin ensi-iltayleisön ja näyttelijöiden välillä jäi oudon laimeaksi. Broadwayn esityksessä A Doll’s, Part 2 on ollut yleisön reaktioista päätellen ainakin ajoittain stand up –henkinen tragikomedia, me suomenkielisen kantaesityksen katsojat katsoimme sitä vaiti kuin synkeää perhedraamaa ikään.

Henrik Ibsenin Nukkekoti ei ole 140 vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan. Parisuhde ja perhe ovat yhä suhteen sisäisen koheesion ja ulkoisten paineiden muodostaman kompromissin tulos.

Nukkekodissa Nora hylkää miehensä ja kolme pientä lastaan voidakseen jatkaa kirjailijan uraansa. Lucas Hnathin jatko-osassa Nora palaa 15 vuoden jälkeen miehensä luo jälleen samasta syystä.

Ibsenin näytelmä oli Victorian ajan Euroopassa sensaatio vuonna 1879. Sen ydinteema, kysymys naisen oikeudesta valita tai ylipäätään tasaveroisista ihmisoikeuksista on myös yhä tätä päivää. Yksilönvapaus on maailman mitassa edelleen poikkeus ja kulttuuri, jossa naisilla on oikeuksia vain perheensä ja yhteisönsä jäseninä, mutta ei yksilöinä, on yhä vallitseva normi.

Ibsen oli aikaansa edellä.

Jatko-osan tulkinnalle antaa tietysti oman sävynsä se, että senkin on kirjoittanut mies. Ibsenin Nukkekoti on hyvin taiteen sisäistä puhetta luovuuden ehdoista ja etiikasta. Ibsen on halunnut sanoa aikalaisilleen, ettei taiteilijaksi ryhdytä, taiteilijaksi synnytään. Se on näytelmän Noralle ainoa vaihtoehto.

Uuden version kirjoittanut Hnath on hyvin tietoinen siitä, mitkä olivat köyhistä oloista lähteneiden naisten vaihtoehdot 1800-luvun lopun Norjassa ja mitkä ne ovat edelleen sadoille miljoonille köyhille naisille.

Valinta perheen ja uran välillä on varmasti raastavaa jokaiselle äidille, jos uran valinta merkitsee lapsista luopumista. Vielä suurempi haaste on kuitenkin se, jos omasta itsemääräämisoikeudesta taisteleva nainen joutuu vastakkain suvun ja perheen patriarkan tahtoa vastaan.

Hnathin tuo myös tämän puolen naisten vapaudesta valita esiin perheen palvelijattaren Anne Marien hahmossa. Hän on teiniäitinä joutunut hylkäämään oman lapsensa, ryhtyessään yläluokkaisen perheen palvelukseen. Sekä Anne Marie että Nora ovat menettäneet yhteyden lapsiinsa. Anne Marien kohdalla ratkaisu ei ole syntynyt sisäisen vaan ulkoisen pakon vaikutuksesta. Hänen vaihtoehtonsa ovat olleet tappavan raskas raadanta hikipajassa tai prostituutio.

Molemmat valinnat olisivat merkinneet ennenaikaista kuolemaa 1800-luvun Norjassa tai vaikkapa tämän päivän Bangladeshissa.

Hnath tutkii myös Noran ja hänen aikuiseksi venähtäneen tyttären Emmyn suhdetta. Tämän kohtauksen sisällön voi kiteyttää yhteen toteamukseen. Mikä sopi äidille ei välttämättä sovi tyttärelle.

Nukkekoti osa 2 on älyllisesti kiinnostava, akateemisen hienostunut ja samalla hieman paperinmakuinen teksti. Mutta juuri sellaista meidän miesten feminismi tuppaa olemaan.

Otaksun, että Susanna Mikkosella, Ursula Salolla, Santeri Kinnusella ja Elina Hietalalla on ollut näyttelijöinä pieniä ongelmia sisäistää roolihahmonsa näytelmän tiukan formaatin sisällä. Näytelmän kohtaukset toimivat, kun näyttelijöiden katsekontakti ja elekieli kohdistui suoraan vastanäyttelijään. Kun näyttelijät puhuivat ikään kuin korokkeelta suoraan yleisölle, esityksen intensiteetti laski huomattavasti.

Teatteritekniikka on viime vuosina kehittynyt nopeasti. Kehittynyt äänentoistotekniikka on armahtanut myös meitä, jotka kuulumme suomalaisen teatterin nopeasti vanhenevaan vakioleisöön.

Tällä kehityksellä on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Haasteet ovat entistä suurempia, kun näytellään ilman otsamikrofoneja ja sähköistä äänen vahvistusta. Suurten tilojen äänentoiston hallinnan helppous on ehkä aiheuttanut myös sen, että oikeaoppinen puhetekniikka ei teattereissa ole samalla tavalla tekemisen agendalla kuin aikaisemmin.

Lucas Hnath, Nukkekoti, osa 2,

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä.

Suomennos Reita Lounatvuori

Dramaturgia Sanna Niemeläinen

Ohjaus Liisa Mustonen

Lavastus ja puvut Antti Mattila

Valosuunnittelu William Iles

Äänisuunnittelu Eradj Nazimov

Naamiointi ja kampaukset Jutta kainulainen

Rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen, Elina Hietala.

 

Jennifer Tremblayn Lista kertoo sen tavallisen tarinan perfektionistista pakko-oireiden noidankehässä – monologin esittäneen Pirjo Määtän henkinen vahvuus teki vaikutuksen

Jukka Huitilan oivaltavassa lavastuksesa tarinan naista hallitsevat listat roikkuvat kuin kotijumalan alttari näyttämön yllä. Sama teema toistuu Auli Turtiaisen suunnittelmassa esiintymispuvussa Pirjo Määtän yllä. Lavastuksen avaruus ja Jennifer Tremlayn tekstin kuvaaman maailman ahtaus ovat tavallaan toistensa vastavärit. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Elämä on arvaamatonta. Siitä me Kansallisteatterin Omapohjan katsojat saimme hyvin konkreettisen muistutuksen, kun yksi meistä sai sairaskohtauksen kesken esityksen.

Minuun vaikutuksen teki tapa, jolla monologin esittänyt Pirjo Määttä kokosi itsensä sairaskohtauksesta johtuneen keskeytyksen jälkeen.

Määtän suoritusta ei voi kuin ihailla. Esityksen sävy sai ainakin minun mielessäni katkoksen jälkeen uuden, entistä vahvemman ja uskottavamman sävyn.

Kanadalaisen Jennifer Tremblayn monologinäytelmä Lista on kuvaus yhden ihmisen yrityksistä hallita tätä elämäksi kutsuttua kaaosta.

Näytelmän kertojan, kolmen lapsen äidin elämänhallinta ei suju aivan toivotulla tavalla. Tarinan nainen on perfektionisti, jolle kodin töiden ja asioiden pitämisestä järjestyksessä on kehittynyt pakko-oireinen neuroosi.

Pakko-oireisiin liittyy voimakas syyllisyys. Mieleltään vielä terveellä ihmisellä on aina myös kyky nähdä omien elämänvalheidensa ja itsepetoksen läpi totuus pyristelystään näiden pakonomaisten toimien otteessa.

Tremley myös aloittaa monologinsa tästä syyllisyydestä. Tarinan nainen kokee voimakasta syyllisyyttä ystävänsä, tai oikeammin hyvän päivän tuttavansa kuolemasta.

”Olisin yhtä hyvin voinut tilata palkkamurhaajan hänen luokseen”.

Tämän jälkeen tarinassa edettiin takautumien kautta sen lähtöpisteeseen. Saimme tietää, että tarinan nainen oli muuttanut maalle elämään tylsää lähiöelämää. Esityksen ohjaaja Irene Aho on varmasti halunnut korostaa tarinan kertojan elämän arkisuutta. Tällaisessa loukossa meistä itse kukin taapertaa.

Tarinan edetessä kodin siisteydestä, terveydestä ja juuri oikeanlaisesta ravinnosta muodostuu tarinan kertojalle eräänlainen pakko-oireiden hämähäkinverkko, johon mieli takertuu vähän samalla tavalla kuin aikaisemmat sukupolvet ovat takertuneet uskontoon.

Naisen uusi ystävä Camilla on hieman boheemi neljän lapsen äiti, joka odottaa viidettä lastaan.  Camillalle uusi raskaus on toivottu, mutta hän pelkää omaa synnytyslääkäriään, joka on osoittautunut epäpäteväksi edellisten synnytysten aikana.

Tarinan dramatiikka syntyy siitä, että kertoja lupaa antaa Camillalle hyväksi tietämänsä lääkärin yhteystiedot. Vaikka tarinan nainen pitää pakonomaisesti listaa kaikista arjen tehtävistä, hän ei koskaan saa annettua lääkärin yhteystietoja ystävälleen.

Camilla kuolee keisarinleikkauksen jälkeen keuhkoveritulppaan. Leikkauksessa tohelo lääkäri viiltää ensin valtimoon ja unohtaa sitten määrätä leikkauksesta toipuvalle Camillalle verenohennuslääkettä.

Tremblayn näytelmän asetelma tuntui minusta hieman keinotekoiselta. Pitkään Kanadassa asunut tuttavani kuitenkin vakuutti, että se on siellä totista totta. Hyvä lääkärin yhteystietoja varjellaan kuin Suomessa tietoa hyvän marjapaikan sijainnista.

Helsingin Sanomien kriitikko Sanna Kangasniemi kirjoitti näytelmästä haltioituneen kritiikin ja antoi sille viisi tähteä. Viime lauantain päivänäytöksessä Omapohjan 70 katsojaa vetävä katsomo oli lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Meitä miehiä katsomossa oli vain kahdeksan tai yhdeksän.

Oma reaktioni vieressäni istuneen miehen tia kohtaukseen hävettää. Kuvittelin miehen vain nukahtaneen kesken kaiken ja ehdin jo solidaarisuuden osoitukseksi ravistaa häntä olkapäästä ennen kuin miehen naisystävän hätääntynyt reaktio palautti minut todellisuuteen.

Eivät näytelmän kuvaamat, pakko-oireiksi kehittyneet neuroosit ole mikään naisten juttu. Tremblayn mikrotason kautta kuvaama todellisuus on myös meidän miesten todellisuutta.

Varmasti lähes jokaisen miehen sisällä elää ja vaikuttaa pieni insinööri, joka laatii loputtomia listoja eri tuotteiden paremmuusjärjestyksestä.

Täysin satunnaisten ilmiöiden hallitsemiseen pyrkivät ainakin ne, jotka vuodesta toiseen kirjaavat tilastoksi eri lottonumeroiden esiintymistä lottoarvonnoissa. Jos suomalaiset miehet laitettaisiin tekemään listaa alkoholin käytöstään, maailma saisi hämmästellä, millainen kohtuukäyttäjien maa ja kansa täällä kaamoksen pimeydessä asustaa.

Kansallisteatteri

Lista, kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjassa

Käsikirjoitus Jennifer Tremblay

Käännös Reita Lounatvuori

Dramaturgia Eva Buchwald

Ohjaus Irene Aho

Roolissa Pirjo Määttä

Lavastus ja valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu Harri Kejonen

Naamiointi Laura Sgureva

 

Hieno sovitus, loistava ohjaus ja taitavaa näyttelijäntyötä – Jyväskylän Huoneteatterin Kolme apinaa on hauska kuin mikä

kolme2
Tuomas Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Danina ja Pekka Ahonen mykkänä Beninä käyttivät taitavasti liioittelua kukin omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä. Kuva Riku Suonio/Jyväskylän Huoneteatteri

Ranskalaisen Lauret Baffien vuonna 2011 kantaesitetty Kolme apinaa (Les Bonobos) on hauska ja tuore farssi. Myös Reita Lounatvuoren tekemä suomennos Baffien tekstistä on erinomaista työtä. Jos itse vetäisin pitkälle harrastuksessaan edennyttä harrastajateatterilaisten ryhmää, Baffien näytelmä olisi se tärkein tuominen tämän vuoden Työväen näyttämöpäiviltä Mikkelistä.

Seuraavaksi pitää kehua Jyväskylän Huoneteatterin tulkintaa tästä roisista komediasta.

Matti Tolvasen sovitus ja ohjaus menivät Työväen näyttämöpäivien esityksessä Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä nappiin.

Komedia on teatterin kuninkuuslaji ainakin siinä mielessä, että sen tekeminen on todella vaativaa. Yleisö saadaan hytkymään naurusta vain, jos kohtausten ajoitus menee oikein. Suomen kieli pitkine sanoineen ja sijapäätteineen asettaa omat vaikeutensa ja vaatimuksensa nopearytmisen farssin  kehittelyjen ja iskujen ajoitukselle.

Tolvanen oli löytänyt sovituksessaan ja ohjauksessaan hienon tasapainon näiden eri elementtien välillä. Pariisiin sijoitettu tarina sokeasta Alexista, kuurosta Danista ja mykästä Benistä ja heidän yrityksistään piilottaa vammansa ja iskeä naisia tuntui hyvin luontevalta, vaikka esitys alkoi kello kymmeneltä aamupäivällä loskaisessa Mikkelissä.

Tolvasella on ollut ohjattavinaan todella taitavat näyttelijät. En tiedä, miten paljon Huoneteatterissa on panostettu oikean puhetekniikan harjoitteluun, mutta Tuomas Koskela, Pekka Ahonen, Jani Ahonen, Marianna Räsänen, Siru Kovala ja Maija Lehtoranta olivat tässä mielessä aivan omalla levelillää. Baffien ronski kieli ja Lounatvuoren loistava suomennos pääsivät tässä esityksessä oikeuksiinsa.

Eikä näyttämöllä vain puhuttu hykerryttävällä tavalla, vaan myös nopearytmiseen farssiin oleellisesti kuuluva fyysinen esittäminen oli nautittavalla tasolla. Koskela sokeana Alexina, Jani Ahonen kuurona Beninä ja Pekka Ahonen mykkänä Dania käyttivät kukin liioittelua omalla persoonallisella tavalla tehokeinona roolihahmonsa tekemisessä.

Toki yhtä taitavaa työtä tekivät myös netin kautta sokkotreffeille houkuteltuina naisina Räsänen näytelmän Léana, Kovala Juliena ja Lehtoranta Angéliguena. Kaikki kolme tasapainoilivat mimiikassaan upeasti sillä uskottavan ja epäuskottavan rajalla, joka saa onnistuessaan farssin katsojan haukkomaan henkeään.

Kolmessa apinassa koominen ja traaginen kohtaavat, kuten oikeassa komediassa pitää. Katsojaa uitetaan kuin huomaamatta hyvin syvissä vesissä. Rakkautta etsiessämme, hapuillessamme toinen toistemme luo me olemme kaikki enemmän tai vähemmän sokeita, kuuroja ja mykkiä.

Kolme apinaa oli minun Mikkelissä kokemistani kuudesta esityksestä se mieleenpainuvin. Teatterin harrastajat tekevät harvoin komediaa, koska hyvän komedian tekeminen on niin vaikeaa.

Jyväskylän Huoneteatteri esittää Kolmea apinaa vielä helmikuussa. Komediasta on vielä tätä kirjoittaessani neljä esitystä.

 

Jutun nimivirheet korajattu 2.2.2016

 

Kuningas kuolee on huikea näyttö nuoren polven tekijöiden lahjakkuudesta

Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer
Jukka Puotila näyttelee unostumattomalla tavalla maailman viimeistä hirmuhallitsiaaj Kansallistetaaterin upeassa Kuningas kuolee produktiossa. Kuva Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.

Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.

Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.

Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.

Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.

En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.

Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No  se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.

Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.

Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.

Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)

Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).

Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.

Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.

Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.

Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.

Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.

En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.

Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.

 

PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.

Oi mutsi mutsi

Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis
Tiina Weckström ja Wanda Dubiel näyttelevät unohtumattomalla tavalla näytelmän äitiä ja tytärtä. Kuva Yehia Eweis

Itsemurhakandidaatiksi Marsha Normanin näytelmän Jessie Cates puhuu paljon. Eikä hänen äitinsäkään Thelma Cates suinkaan jää sanattomaksi, kun hänen Jessie yhtenä iltana ilmoittaa ampuvansa itsensä puolen tunnin kuluttua.

Mutta amerikkalaisen Normanin Hyvää yötä äiti on puhenäytelmä, hieno psykologinen draama, joka pitää yleisönsä otteessaan aina näytelmän alusta kohtalonomaiseen loppuratkaisuun asti.

Norman on käsikirjoittanut muun muassa HBO:n Terapiassa sarjaa.  Bulizer-palkitus Hyvää yötä äiti näytelmässä perheen ihmissuhteet ruoditaan tarkkaan läpi tämän viimeisen iltapuhteen aikana. Vuorosanojen vaihtuessa esiin nousee yhä uusia syitä, joiden takia tytär Thelma on päätynyt, tai oikeammin päättänyt tehdä itsemurhan.

Tunteita tässä perheessä on kaikkien vastoinkäymisten jälkeenkin vielä paljon jäljellä, myös aitoa välittämistä. Norman ei tee Thelmasta klassisen kaavan mukaista jääkaappiäitiä, tunnekylmää hirviötä. Tässä tarinassa vivahteita on enemmän, kuten ihan oikeasakin elämässä tapaa olla.

Ehkä tämä on sitten sitä psykologista tarkkuutta.

Teatteri Jurkan Tampereen teatterikesässä esitetty Hyvää yötä äiti on kahden loistavan näyttelijän Wanda Dubielin ja Tiina Weckströmin bravuuri. Molemmat ovat sisäistäneet roolinsa viimeistä kasvojenilmettä ja päänliikettä myöten.

Esitys ei jätä toivomisen varaa.

Ohjaaja Pasi Lampela on jäänyt minulle oman ikäpolvensa ohjaajista lähes tuntemattomaksi suuruudeksi. Lampelan omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus Hotelli Lappeenrannan kaupunginteatterissa vajaat kymmenen vuotta sitten ei vakuuttanut.

Toisenlaisella tulkinnalla Normanin näytelmän Thelmasta olisi voinut muotoilla myös todellisen hirviöäidin. Mutta eihän se elämä niin mene. Sosiaaliset suhteet eivät muodostu vain yksilöiden välisten vuorovaikutusten, vaan kyllä niihin vaikuttaa myös meidän itse kunkin oman pään sisällä käyvä jatkuva pulina.

Lampelan ohjaus on hieno. On tietenkin tällä omakohtaisella evidenssillä turhan koppavaa sanoa mitään miehen kehityksestä taiteilijana. Lampelan työt on kuitenkin tämän jälkeen ihan pakko laittaa omakohtaiseen seurantaan.